Ketä ekstremisti edustaa?

On hyvä ottaa kantaa erikoiseen tapahtumaan. Uutiset ovat kertoneet Craig Hicksistä. Hän on ollut sekä ateisti että vihainen. Ja hän on murhannut kolme muslimia. Eikä mitä tahansa muslimeita, vaan sivistyneitä muslimeita. Tilanne ei ole pitänyt sisällään apinatanssia tai itsepuolustuksen oikeuttamista. Tästä murhasta on sitten nostettu meteliä, sen on sanottu olevan viharikos joka korostaa että ateistien olisi herättävä. Toisaalta asiaa heikentää se, että kina ei näytä olleen uskonnollinen suoraan. Kinaa on käyty parkkipaikasta. Riskinä on että tekijöiden identiteetti ja uhrien identiteetti nousee ylivahvasti esiin. Identiteetin riski on tärkeä, koska jokainen tilanne jossa valkoihoinen hakkaa mustaihoisen ei ole rasistinen rikos. (Joskin usein kun valkoihoinen hakkaa jonkun rasismin vuoksi, uhri on helposti mustaihoinen.)

Tilanne on kiinnostava ja haasteellinen. Ja se tuo mieleeni hyvin vanhan tapauksen joka oli metelin aiheena monta monta vuotta sitten. (Yritin muistella nimiä mutta valitettavasti en muista detaljeja, kuten nimiä, tämän tarkemmin. Väninä jäi maltilliseksi joten sitä ei löydy jokaisesta uutistallentimesta.) Kun Intelligent Designin kinat Doverin alueella olivat kuumimmillaan, eräs ID:n kannattaja surmasi evoluutioteorian kannattajan. Tästä luonnollisesti nostettiin meteliä ja metelin nostajina olivat evolutionistit. Pian kuitenkin paljastui että kinaa oli käyty myös huumeista. ; Oli melko selvää että tuohon aikaan oli melko paljon sekä ID;n että evoluution kannattajia. Joten ei ole ihmeellistä että rikoksentekijöiden profiileistakin löytyy heitä. Ja jo uhrien identiteetti oli tärkeä. He olivat kavereita. Jos ID olisi ollut vahva motiivi, he olisivat todennäköisesti vihamiehiä! Itse siihen aikaan evoluutiokeskusteluun osaa ottanut "analyysi" otti kantaa tähän asiaan ja hän oli mielestäni erittäin oikeassa. - Ja tämä asia on relevantti koska tälläkin viikolla uskonto ja humala on motivoinut surmaan jossa tekijä on kristitty ja uhri ateisti. Erimielisyyttä oli ollut peräti kauheasta evoluutioasiasta ja tässä tapauksessa nimenomaan debatti oli vaatinut fysikaalista täydennystä. (Hieman keskiaikaiseen tapaan jossa Jumalan nähtiin olevan kaksintaistelussa voittajan puolella..) Tämänlaisia asioita tapahtuu vain ihan koko ajan.

Tämä Hicksin tapaus on tietenkin nostanut paljon kannanottoja. Ja olen hyvin hämmentynyt. Sillä esimerkiksi islamin kohdalla selitetään että on hyvä katsoa mitä islaminuskoiset sanovat opista. Että länsimainen Hämeen-Anttila ei kristinuskopohjalta ymmärrä koko kulttuuria. Ja siksi on hyvä katsoa mitä isisläiset sanovat. Toisaalta kun kristittyjen surmaajien tekoja tarkastellaan niin usein moititaan sitä että tekijät eivät ole "oikeita kristittyjä" ja tässä vedotaan oppiin. Tässä tapauksessa Richard Dawkins on tuominnut teot. Ja samaa sitten sanotaan hänen omistamallaan uusateistejen keskeisellä foorumilla. Moni on selittänyt tässä kohden sen tyylisiä lausuntoja kuin että sitä varmasti haetaan tietoa propagandistisesti vain asiaa kannattavien joukosta. Mikä on tavallaan validi pointti. Ateisteilla ja kristityillä ei ole yksinoikeutta ideologiansa läpikäyntiin. Heillä on oikeus identiteettinsä rakentamiseen ja oppinsa tulkitsemiseen. Ja tämä on ns. eri asia.

Se, miten asia periaatteessa tiivistyy on siinä että
1: Kristityt ja muut uskovaiset luottavat että heidän oppinsa tuottaa hyvää koska se käskee siihen. Jumala antaa objektiivisen moraalin ja tästä poikkeamista ei sallita. Näin moralismissa syytteen keskiöön ei mene se että ateistit olisivat väistämättä pahoja vaan metaeettinen argumentti siitä että ateistejen moraalilla ei ole objektiivista perustaa. Eli ateistit eivät ole dogmaattisia moraalissa. Joten pahantekijä ei voi sanoa olevansa vääräoppinen ateisti.
2: Ateistit taas näkevät niin että heillä ei ole sidosta tämänlaisiin yksittäisiin ateistimurhaajiin. Ateismi ei ole samassa mielessä sidosidentiteetti jolla olisi koheesioluonnetta. Uskontokritiikin ytimessä on se että teismissä on mahdollisuus tietynlaiseen ekstremismiin. Siihen että uskonnon nimessä käsketään tekemään jotain. Näin ollen Hicks olisi relevantti ateisteille vasta kun joku etsisi ateistien pyhän kirjan jossa käsketään tekemään jotain. Raamatusta voidaan sen sijaan löytää käskyjä ihmisten kivittämiseen. Ja tästä seuraa paljon riekkumista.

Kaikki ylläoleva koskee lähinnä teologisesti korrektia tasoa joten en tavallaan ole hirveän vaikuttunut. Molemmissa suunnissa on pointtia. Tai ainakin yritystä johonkin. Ne eivät kuitenkaan selvästi sovi kokonaisuuteen. Sillä jos näin olisi, olisi toinen suunta ilmiselvästi typerä. Nyt ateistit joutuvat vähintään tekemään Sam Harriksia ja luomaan jonkinlaista objektiivista moraalia.

Itseäni tässä kiinnostaakin se, miten paljon yksittäistapauksista ylipäätään voi sanoa? Kun katsotaan tämän viikon uutisointeja, jostain syystä huomiotta on jäänyt kristillisen uskonryhmän suora rasismi, he ranttaavat islamia vastaan hyvin samalla tavalla kuin Hicks ennen murhiaan. Ja he ovat järjestäytyneitä, kun Hicks oli enemmän "yksinäinen susi" -tyylinen ihmisroska. Bert Farias on myös innostunut pedagogiikasta. Hänestä olisi tärkeää että kristityt ottaisivat oppia Adolf Hitleristä ja ISIS -järjestöstä. Sillä kristityistä pitäisi saada sotureita. Ja kristillisen ihmeen huipentaa Ralf Wilson joka ampui mielenterveysongelmaisen poikansa siksi että uskoi että poika oli demonien riivaama. ; On selvää että kaikissa näissä on järjestäytyneisyyttä että teologialla tapahtunutta oikeutusta.

Mutta jostain syystä Hicks on oleellisempi ongelma ateisteille kuin nämä ihmiset kristityille. Itse näkisin että Hicks on tärkeä siksi että hän on harvinainen. Uskontokritiikin tekeminen esimerkiksi "uuden suomen" blogiini joka keskiviikko on ollut helppoa. Ja koskaan ei oikein tiedä mistä seuraavalla viikolla tulee kirjoittaneeksi. Sillä uutisia tulee joka viikko useita ja niistä voi itse asiassa valita sopivia kimaroita demonstroimaan jotain tiettyä ajatusta. Ja joka viikko tulee useitakin uusia uutisia. Kun miettii että kristityillä ei ole ennen tätä ollut oikein muuta kuin Pekka-Eric Auvinen, niin ei ole ihme että halu napata hänet käyttöön on ollut kova. Kristityt kun niin usein viittaavat siihen miten ateismi johtaa arvotyhjiöön tai jopa suoranaiseen moraalittomuuteen ja pahuuteen. Ja kun tälle ei ole edes yksittäistapauksia on ollut todella vaikeaa vetää tästä yksittäistapauksettomuudesta jotain väitteitä yleispätevyydestä.

Samanaikaisesti idiootit ovat idiootteja. Ja väkivaltaiset idiootit ovat väkivaltaisia ja idiootteja. Uskonsuuntauksestaan riippumatta.

---

Tämän lisäksi minulla ei ole muuta sanottavaa kuin että tuliaseet ovat banaaleja.

Väärin sammutettu ; Auttamisen motiiveista ja keinoista

Mutkimus -blogissa kysyttiin otsikolla "Saavatko huonot ihmiset yrittää tehdä hyvää?" Näkisin kysymyksen hieman omituisena koska tavallaan kaikki ihmiset ovat, jos eivät huonoja, niin ainakin epäonnistuneita. Kysymys on kuitenkin hyvin tärkeä ja yllättävän syvällinen.

Seurausetiikkaa ~ tunteiden paloa ja alhaista mieltä

Olen vahvasti "mutkimuslinjoilla" siinä mielessä, että konsekventialismi, seurausetiikka, on hyvä tapa arvioida auttamisen onnistumista. Kun käydään "keskustelua  siitä, saavatko ihmiset yrittää tehdä hyvää, jos heillä voi olla vääriä motiiveja" moni näyttää kuitenkin seuraavan hyve-etiikkaa jossa toimijan intressit ovat keskeisemmässä roolissa.

Seurausetiikan kautta mukaan on helpompi livauttaa Nietzscheläisiä ajatuksia. Moni "nietzshekriitikko" korostaa miten kovuuden pitäisi näkyä yli-ihmisen toiminnan tasolla. Mutta he eivät näytä huomanneen sitä miten paljon Nietzsche puhuu sublimaatiosta. Siinä esimerkiksi kirjailijan toiselle kokema kateus voi olla motiivi jonka seurauksena yrittää enemmän, panostaa laadukkuuteen ja tämän seurauksena syntyy parempi kirja. Sitä, että kateudesta lannistuisi ja nostaisi ikään kuin pelkän kateusminän esille oli sitten ressentimentiä jota Nietzsche vihasi (mahdollisesti kuppansa) koko voimalla.

Monien näkemys on kuitenkin hyve-etiikan hämmentämä. Itse asiassa sitä tuntuu ohjaavan jonkinlainen maaginen ajattelu ; Intentioiden nähdään värittävän myös toiminnan lopputuloksen. Siksi ihminen ei välttämättä ajattele sitä onko auttaminen seurausta vai tavoitetta. Postmoderni maailma oikeastaan korostaa tätä. Siinä maailma on mysteeri siinä mielessä että tiede on vain maailmankuvaa. Ja se, mihin keskitytään ovat intressit.

Siksi mieleeni tulee Päiviö Latvus. Hän moitti miten eräs sekulaari järjestö oli auttanut afrikkalaisia lahjoittamalla heille tietotekniikkaa. Latvuksesta tämä oli kova virhe alueelle jossa perusasioista oli puutetta. Tekniikka olisi tarpeen vasta kun monia muita asioita oli ensin ratkaistu. Hän toki käytti tilaisuutta hyväkseen kehuakseen kristittyjen järjestöjä ja myös kristinuskoa ideologiana. Ja moni pahastuikin hänelle hieman "väärin sammutettu" -hokeman henkeen. Mutta kenties ikävistä motiiveistaan - motiivien ikävyys on se ainut maailmankuvakysymys tässä kohden - huolimatta Latvus oli oikeassa. Väärin voidaan todellakin sammuttaa.

Astetta dramaattisempi virhe on Nestlén suurta kohua aikanaan synnyttänyt tapaus jossa he lahjoittivat maidonvastikejauhoa alueille joissa oli puutetta vedestä ja nälänhädästä ja aikaansaivat monien lasten kuoleman. Moni on tuominnut tämän kapitalismin huonoudeksi. Itse näen että tämä osoittaa miten vaikeaa suunnitelmatalous on. Intentiot olivat mitä parhaat. Ja kovasti halveksumani katsojavaikutus ohitettiin ja siirryttiin ajatuksista tekoihin. Ei odotettu että joku muu tekee vaan tartuttiin toimeen. Silti : Väärin sammutettu.

Primum non nocere

Tarkemmassa analyysissä joudun erkanemaan "mutkimuksesta" vahvasti. Sillä tosiasiassa hän näyttää edustavan toista puolta. Ja siinäkin on intentioiden korostamisen sävyjä. Siinä se, että jotain tehdään hyväntekeväisyyden nimissä tarkoittaa sitä että motiiveista ei tarvitse välittää. Valitettavasti hyväntekeväisyyden tekemiseen usein liittyy motiiveja jotka tuhoavat tehokkuuden. Silloin tehdään hyväntekeväisyyttä jossa ei auteta kohteita. Kysymys on todellakin "väärin sammuttamisesta".

Joskus näiden kohdalla väritetään vääriä motiiveja, jolloin huono auttaminen ja epäonnistuminen kielisi huonosta motiivista. Silloin puhutaan aiemmassa isossa alaluvussa kirjoittamastani. Toinen reaktiotapa epäonnistuneeseen auttamiseen on pahastua auttamisen kritiikistä. ; Muistan kuinka kohtasin syvää paheksuntaa kun kritisoin tilastoihin viittaamalla erästä koulukiusaamiseen puuttuvaa menetelmää. Keino ei yksinkertaisesti mukaillut tietämääni psykologiaa ja tilastojen valossa vaikutusta ei syntynyt.

En toki ole ammattilainen psykologiassa, mutta minun virheitäni ei tunnistettu ja korjattu, ehkä niitä ei siis ollut. Samoin tilastojutuistani ei kaiveltu laskuvirheitä. Sen sijaan sain kuulla jotenkin kannattavani kiusaamista. Luonteeni tuntien tämä voisi toki selittää paljonkin, mutta nähdäkseni jos kiusattujen auttamista rahoitetaan toiminnalla joka ei auta, niin rahalla ostetaan näiden auttajien mielenrauhaa ja itsetoteuttamista. Tämä raha on kiusatuilta pois, koska vaikka mainitsemani menetelmä ei haitannut, saman ajan ja rahan voisi käyttää johonkin muuhun. Sellaiseen joka toimii. Ja näin itse asiassa nimenomaan vastustin kiusaamista sekä motiivein että tekoineni.

Konsekventialismin hyvä puoli on siinä, että ihmisten ei tarvitse ymmärtää toisiaan. Sillä se, mitä katsotaan ovat seuraukset. Omien motiivejen kyseenalaistaminen on turhaa, seuraukset ovat ne jotka painavat.

Toki ihminen voi tehdä virheitä. Niiden tarkoitus on että opitaan. Jos otan esiin itseäni ärsyttävät ylemmän keskiluokan naisten rouvakerhot. Niissäkin on hyvä tarkoitus. Selvästi niissä Maslown tarvehierarkian avulla tyydytetään korkean tason itsensä toteuttamisen tarvetta. Näissä juuri hyvä tahto on ihmisten puolella. Mutta ne teot. Ne tarjoavat lähinnä sääliä. Sillä sääli on näiden "piirien" tärkein kohtaamistunne. Autettava on ikään kuin jokin joka ottaa vastaan näiden ihmisten itsetoteutuksen ja joiden ikään kuin odotetaan kiittävän. Kiittävän avusta joka ei usein auta yhtään mitään. ; Tämänlaisia ihmisiä on minusta lupa pilkata. Se on kenties lähimpänä hyvyyttä mitä näiden ihmisten kanssa voi. Sillä kenties jos autettu riittävästi vittuilee, ja riittävän moni tulee mukaan projektiin, he lopettavat häsläämisen. Kysyvät vaikka että mitä voisivat tehdä paremmin ja toisin. Että auttaisivat oikeasti. Tai jos eivät, niin ainakin lopettaisivat joka on jo itsessään askel kohti siedettävää ihmiskuntaa, paikkaa jossa elämä voisi kenties joskus olla elämisen arvoista. Melkein.

Miten rakkaus ilman todisteita on stalkerointia.

Moni menee niinkin pitkälle että korostaa että motiiveja ei edes voi tietää. Tämä on tietyllä tavalla hyvä muistutus niille joista putoamiskiihtyvyys on enemmän maailmankuvallinen kuin intressit ja niiden arvioiminen. (Jos ei teoriassa niin ainakin käytännön argumentoinnissa.) Konsekventialismille tämä intressien mystisyys sopisi hyvin. Se tekisi muista etiikan malleista onttoja tai konsekventialismille alisteisia ; Joko hyveellisyys on yksilöasia tai hyve-etiikkakin osoittautuisi siten että ihminen aikaansaisi hyviä tekoja.

Konsekventialismi sopii skientistiselle mielelle. Empiirisyyttä korostavan aiheen vuoksi usein seuraa kysymyksiä siitä, että miten sitä aina jaksaa pingottaa. Että eihän ihminen aina voi miettiä tiedettä. Ja että sehän imee elämästä mehut. Ei siinä voi tehdä oikein muuta kuin katsoa ihmistä ja sanoa, että kyllä minä ainakin yritän kovasti näin elää eikä se ole sen vuoksi kamalaa. Kyllä ne kauheudet ovat ihan muualla kuin uteliaisuudessa, totuudenrakkaudessa ja kikkailussa. Moni kokee kuitenkin että tässä "ei jaksassa" ja "ei voi koko ajanissa" on jokin semmoinen a-ha, joka takaa varman voiton vähemmän skientistisille lähestymistavoille.

Konsekventialismin kohdalla kätevää onkin se, että siinä etiikka on sidottu odotettavissa olevaan lopputulokseen. Tässä etiikka ja skientismi lyövät kättä. Hyvä intressi huonolla metodilla on epäeettisyyttä. Itsekäs intressi toimivalla metodilla on hyvä. ; Ja näin voimme yhdistää etiikan, skientismin ja tehdä huomion. Jos "aina ei jaksa" on argumentti, niin sitten kriitikot itse eivät sitten, kristittyinä, varmasti pidä moraalia missään arvossa kun tietävät että jokainen ihminen parhaastakin yrittämisestään huolimatta tekee syntiä. Logiikka on sama, joten tämä a-ha palaa lähettäjälle. (Kristitty arvostaa moraalia yleensä hyvinkin paljon joten koko perustelu on ontto ja "kaikki pelastuvat".) En oikeastaan ymmärrä miten nämä ihmiset kokevat voittavansa tuollaisella kliseellä ja näyttävät jopa olevan jotenkin ylpeitä kun ovat sen ikään kuin osanneet sanoa. Ymmärtäisin jos asia olisi nokkeluus. Mutta asenteellinen, perusteluiltaan ontto klise. Sellaisen sanomista pitäisi hävetä eikä a-hatella.

Mutta valitettavasti en pidä motiivejen ja intressien selvittämistä pseudotieteenä. Sitä tehdään usein huonosti ja pseudotieteellisesti, mutta mukana on myös ihan kunnon selvitystyötä. Tämä tietyllä tavalla viehättää minua siksikin, että hyväntekeväisyyden puolella intressien naamioiminen on usein ultimaattinen suoja nimenomaan sille että voidaan jatkaa huonoa ja epätoimivaa toimintaa. Kritiikki otetaan itseen, nähdään motiivejen kyseenalaistamisena, ja sitten palataan siihen toimintaan joka on itse asiassa ollut se kritiikin pääasiallinen kohde.

Todistamattomasta puhuttaessa kuitenkin palataan rakkauteen. Että uskotaanhan sitä rakkauteenkin vaikka tästä ei ole todisteita. Tämä hämmentää minua syvästi. Sillä tosiasiassa meillä on hyvinkin paljon todisteita toisten motiiveista. Ihminen sosiaalisena eläimenä ymmärtää toisten vaikuttimia. Ihmiset lukevat esimerkiksi toistensa elekieltä. Väitänkin suoraan, että rakkaus ilman todisteita on stalkerointia.

Moni on tässä ihmeissään koska heitä hämmentää (a) huono jako subjektiiviseen ja objektiiviseen jossa tietoisuus on jokin dualistinen mysteeri ja tieteen ulottumattomissa jo a priorisesti leijuva arvoitus (b) hyvin alkeellinen ja suorastaan väärä kuva siitä mitä empiria on.

Empiria ei nimittäin tarkoita samaa kuin virheetön mittaustulos joka havaitaan omilla aisteilla tai niiden jatkeella. Quine sanoi tähän asiaankuuluvasti, että emme maistele kvarkkeja. Aistinvaraisuus ei ole rajoite. Sillä jos mietitään tarkasti voidaan sanoa että jos kysyn puolisoni tunteista, lähetän empiirisen testin johon voi ennen testin tekoa periaatteessa tulla erilaisia vastauksia. Jonkinlainen vastaus voi myös tulla. Puolisoni korvat ovat anturi, jonka signaaliin hänen aivonsa reagoivat ja tuottavat vasteen jonka tulkitsen. Tämä ei olennaisen paljon eroa siitä miten mittari toimii.

Ihmiset voivat toki valehdella ja erehtyä. Mutta niin empiirisissä laitteistoissakin on luottamusväli ja mittausvirheiden mahdollisuus on aina läsnä. Eikä tämä ole ongelma empirialle vaan syy lisätarkkuuteen ja huolellisuuteen. On toki hyvä huomata, että kun tulkitsemme vaikka netin lyhyen kommentin vihapuheeksi tai kiusaamisen kannattamiseksi, tulkinta voi olla uskottava ja jopa todennäköinen. Se on kuitenkin vain hyvin rajallisen "koeaineiston" tulos joten otoskoko tuskin antaa kovin rehellistä kuvaa niin että erehtymisen riski on siltikin relevantti.

Siksi puolisonikin antama vastaus voitaisiin tulkita suuremmassa viitekehyksessä. Minä toki melko vähän, mutta moni osaa tulkita elekieltä hyvinkin tarkasti. (Ja psykologiassa osa tutkii mikroilmeitä ja muita ilmeitä ihan työkseen, niillä tiedettä tehden.) Seksin määrällä - ja etenkin siinä tapahtuvista muutoksista - voi tehdä suuntaa antavia arvioita suhteen laadusta. Samoin maailma antaa vihjeitä, ja jos vaikka palkkaan yksityisetsivän puolisoni perään, saan tästäkin toimintaa koskevaa tietoa joka voi teoriassa oleellisestikin vaikuttaa siihen miten tulkitsen hänen antamansa vastauksen. Syntyy monesta eri testitilanteesta koostuva käsiteverkko jossa kaikki liittyy kaikkeen. (Ja siksi esimerkiksi se, että moni näkee unia voidaan tulkita siten että uni on harhaa vaikka moni "ihmismittari" sanoisikin että unet tuntuvat aidoilta tapahtumilta.) ~ Siksi uskallankin sanoa, että jos todellakin "vain uskoisimme rakkauteen" tosiasiassa pitäisimme puolisoamme itsestäänselvyytenä.

Tällä on tietysti linkki konsekventialismiin. Sillä motiivit kyllä paistavat tekojen läpi. Ja ikävät motiivit ilmenevät ilmeinä ja eleinä jotka ovat tekoja. Näillä teoilla voi esimerkiksi levittää pahaa mieltä autettaviinsa. Siksi konsekventialismi aidoimmillaan vaatii myös motiivien punnitsemista. Ja tässä mielessä on pakko korjata suhtautumista siihen blogauksen aiempaan lausuntooni jossa konsekventialismi ei välittäisi motiivien ymmärtämisestä ; Se oli lausuntona tikas, jonka kiipeämisen jälkeen ne on syytä kaataa maahan. Oikeasti konsekventialismi välittää motiiveista. Tai ainakin siitä miten hyvin ne epämiellyttäviin motiiveihin liittyvät ilmeet onnistuu piilottamaan.

Filosofit pähkinätyörintamalla

Joskus on lyötävä hanskat tiskiin,
jotta saa jotain kirjoitettua.

Himasen filosofoinnin kohdalla on realisoitunut varsin vahvasti käsitys kohtuullisesta palkkiosta. Tämä kysymys on jossain määrin byrokraattinen. Mutta se on myös jossain määrin sidoksissa siihen, mitä yhteiskunnallista tarvetta filosofialla on. (Raha on jonkinlainen yhteiskunnallinen luottamuksen, työn tuottaman arvon lisääntymisen, ja vallan väline, joka ei mittaa mitään abstraktia absoluuttista arvoa ja merkitystä.)

Filosofeja pidetään haihattelijoina ja vähintän varttihulluina. Heidän alansa on ikään kuin niin abstrakti että se ei ole enää tieteitä tai edes erikoisissa sfääreissä oleva amatematiikkaa. Monille se on peräti uskonnosta seuraava askel. (Joskus alas, joskus ylös.) Tämä on jossain määrin ymmärrettävää. Joskus kuulee jopa sanottavan, että filosofia on tieteiden äiti joka ikään kuin yrittää hankkia gloriaa lastensa saavutusten kautta. Eli kun asia on riittävän kehittynyt muuttuakseen tieteeksi, se ei enää ole filosofiaa. Näin filosofia ikään kuin määrittyy haihatteluksi joka redusoituisi kahteen pääluokkaan;
1: "Pähkinöiden parissa puuhasteluksi". Tällöin puuhastellaan ikään kuin abtraktien kielipelillisten ongelmien kanssa jossa semanttinen pilkunviilaus ja triviaalinomainen käsittely kohtaavat toisensa tasolla jossa saadaan tuloksia.
2: "Nutjob -puuhasteluksi" jossa liikutaan isoilla vaihteilla enemmän tai vähemmän haihatellen hyvinkin epätriviaaleja asioita hyvinkin vahvoin kannanotoin.
+ : Jaottelu on itse asiassa filosofisesti relevantti. Kohteliaammin muotoiltuna voidaan sanoa, että karkeimmillaan erottelu näkyy siinä miten Wittgensteinin ihanteena oli filosofia joka ratkaisi pulmia (puzzles). Karl Popper taas katsoi että filosofian tehtävänä oli itse asiassa ponnistaa asioihin muunakin kuin kielipelinä ja silloin on ratkaistava ongelmia (problems).

Koska tämä sattuu olemaan 4200 blogipostaukseni, näin lannistavaa alkua tarvitaan lähinnä siihen kysymykseen "miksi vaivautua?". Miksi ei vain lyödä hanskoja tiskiin ja tehdä jotain jota tekemällä luvassa olisi enemmän tuloksia ja kunnioitusta. ; Nähdäkseni filosofiasta on jotain hyötyä. Otan tässä asiakaslähtöisen näkökulman. Jos katsotaan mitä ihmiset ovat pyytäneet minulta blogaamisee liittyen, voidaan huomata, että kenties voin motivoida itseni vastaavaan pähkinöillä jongleeraamiseen keskittyvään sekoiluun seuraavankin pakkomielteisen sadan tekstipurskauksen ajaksi.

Filosofi ; Hired Mercenary - en garde!

Minulta on pyydetty argumenttianalyysiä facebookissa käytyyn perheriitaan. Tämä on tietysti lähtökohtaisesti hyvin erikoinen, kovin henkilökohtainen, palvelus jota ei "jostain syystä" haluttu blogimaailmaan. Projektissa oli mielestäni kovin mielenkiintoinen Michel Montaignen ihanteenmukainen henki. Hänelle filosofia oli viisautta. Ja viisautta ei haeta latinan kielen pänttäämisellä. Montaignen ihanteen henki paistoi hänen henkilökohtaisessa kirjastossaan. Montaigne maalautti kirjastonsa kattopalkkeihin aforismeja. Lähteet olivat sen ajan akateemisen maailman huippuklassikoita ; Mukaan pääsivät niin Raamattu, kuin Plinius kuin Sofokleskin. Kaikkien valittujen termien sävy korostaa, ei epäonnistumista vaan riittämättömyyttä. Esimerkiksi hänen valitsemansa sitaatti Saarnaajan kirjasta on käännetty muotoon "Vaikka ihminen kuinka ponnistelee yrittäessään ymmärtää, ei hän käsitä."

Montaignen maailmassa oppineisuus johti juuri alkuun laittamiini latistaviin ja lannistaviin teemoihin. Hän esimerkiksi moitti Ciceroa siitä, että hänen pätevyytensä oli johtanut ylenkatseeseen. Oppinut elää viheliäisyydessä. Ja miten vieraantuneita heidän kysymyksensä ovat oikeasta elämästä jota ihmiset elävät. Näin heille jää osa-alueita elämästä aivan vieraaksi. Lisäksi hän liitti, aikansa lääketieteen näkemysten mukaan, oppineisuuden surullisuuteen ja ahdistukseen. Montaignea voidaan pitää jonkinlaisen "norsunluutorni" -moitteen esikehittelijänä. Siksi Montaignen maailmassa ei ole välttämättä relevanttia osata kääntää sujuvasti latinasta, mutta sen sijaan voi olla oleellista osata lohduttaa ystävää jolla on erektiohäiriö ilman että asia olisi yhtä kiusallisuutta.

Projektin sinänsä kunnioitettavasta taustoituksesta huolimatta en lähtenyt riitelyprojektiin. Sillä tosiasiassa olisin voinut lähinnä (a) katsoa minkälaisiin maailmankuviin argumentit ovat liitoksissa (b) ovatko riidan kannanotot henkilön yksilötasola koherentit (c) käydäänkö riita yhteisestä pohjasta, vai onko kysymys maailmankuvien välisestä kiistasta. (+) Näiden pohjalta olisin voinut sitten koostaa ajatuksen siitä onko toinen sortunut ristiriitoihin ja siten argumentoinut huonosti, onko riitely ratkaistavaa mallia vai vaatiiko se kannanottoja erilaisiin maailmankuviin ja kenties jopa heittää eettisyyteen ja tieteellisyyteen liittyviä uskottavuusarvioita siitä ovatko käytetyt maailmankuvat lähtökohtaisesti taikauskoa ja fuulaa.

Tästä ei ole yleensä hyötyä, koska riita on "tyhjiössä". Sen aikana viitataan usein eri aikoihin ja tapahtumiin joista ei ole tietoa. Ja riidat ovat yleensä eettisiä. Niissä sorrutaan eri premisseihin joihin on sitouduttu. Filosofi voi kenties parhaimmillaan argumentoida näitä hoopoiksi premisseiski, mutta lausunto tuskin johtaa mielipiteen muuttumiseen vaan ihmisen nykytiedon mukainen psykologia ennakoi että lopputulos on useammin sitä, että filosofi itse on puolueellinen. ; Siksi en suoraan kieltätynyt vaan "harhautin" keskustelun sivuraiteelle tavalla jossa viesti tuli selväksi.

Vastaavaa on toki tapahtunut muissakin asioissa. Minun on ihan oikeasti uskottu olevan kykenevä antamaan mielipiteitä tai ratkaisuja ihmisten henkilökohtaisten elämänvaiheiden ohjailuun. Esimerkiksi "kun olet niin lukenut" niin moni uskoo että filosofia avaisi oikean ratkaisun siihen pitäisikö esimerkiksi mennä kolmansille treffeille jonkun tietyn ihmisen kanssa. On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat apua tämänlaisissa tilanteissa jotka ovat vaikeita, mutta ei ole ymmärrettävää että he ovat valmiita heittäytymään varttihullun ohjailtavaksi sen sijaan että päättäisivät itse. Jo tämä on niin sairasta, että en ota tämänkaltaisiin projekteihin kantaa.

Lisäksi minulta on joskus pyydetty kantaa tiettyihin aiheisiin. Ne ovat olleet ajankohtaisia tai kysyjän ideologiaan sidoksissa ; Joko kysymys on jotain jossa haetaan tukea omalle identiteetille keskeiselle asialle. Tai kysymys on ollut siitä, että jokin väärän identiteetin asia koetaan ongelmana. Joskus ne ovat olleet ilmiselvästi kysymykseksi muotoiltuja haasteita. Se on ollut kysymykseksi naamioitua käännyttämistä.

Näihin en yleensä suhtaudu kovin mukavasti, koska miksi minä tekisin töitä toisten puolesta jos päähenkenäni olisi enemmän aktivoida ihmisiä - vaikka ärsyttämällä ja vittuiluprovosoimisella jos tarve näin on - oikeasti miettiä asioita itse. (Eikä vain miettiä miksi oma mielipide on oikeassa ja koota tämän ympärille kokonaisuutta.) Joskus olen tosin kirjoittanut näistä aiheista. Omasta mielestäni siksi, että olen muutoinkin kiinostunut asiasta. En koe olevani "Kysy mitä vain - me vastaamme mitä vain" -palvelu. Ja jos on, olen jossain määrin alipalkattu.

Kolmas mitä minulta on haluttu on "jonkinlainen seura". Näiden takana on ihmisiä joista minun persoonani on mielenkiintoinen, mutta joilla tuntuu enemmänkin olevan jonkinlainen maine armoitettuina toisinajattelijoina. Tai joiden motiivit ovat vieraat. Ihmettelen, mutta en toki pahastu, jos joku pitää minua aidosti mielenkiintoisena. Mutta jos ideana on se, että minun pitäisi tulla jonnekin, kysymyksen tulee olla minun motivoinnistani. Minua ei motivoi tavata selkääntaputtelijaa vain siksi että hän on selkääntaputtelija. He saisivat perustella mitä minä saan tulemisellani. Sen sijaan että perustelisivat mitä he saavat siitä.
1: Tuntemattomia ihmisiä! Ihmisistä vieraantuneelle ja jossain määrin paranoidille ja aggressiiviselle ja rippusen antisosiaaliselle tyypille! Ilmeisesti persoonani on kiinnostava lähinnä heille jotka eivät tunne persoonaani. Se taas on ymmärrettävää. Ja se jossain määrin pahastuttaa mieleni. Mutta mitäs olen tämänlainen.

Näissä kohden olen harjoittanut periaatetta jota eräs historiantutkija on minulle esittänyt hyväksi nyrkkisäännöksi. (Historiantutkijat joutuvat usein kohtaamaan kaikenlaisia "omaehtoisia ajattelijoita" jotka fundeeraavat yksinään että "tuo minun lähellä oleva kivikasa on pakosti muinainen kuningashauta" -tyyppisiä asioita.) Jos huuhaatyyppi lupaa tarjota oluen tai pizzan tai mitä muuta vastaavaa, niin mukaan ei pidä mennä koskaan. Sillä se on hyvin epäilyttävää. ; Käytännössä tilanne menee seuraavaan ; "Kun on ottanut sen kaljan, niin pian alkaa soimaan puhelin ja ovikello. Tyyppi selittää miten hyvä hän on ollut ja tarjonnut ilmaiseksi sitä sun tätä. Että vastapalvelukseksi ystävälle kun niin hyviä kavereita ollaan. Joskus nimeäsi aletaan mainitsemaan häen asiaansa tuntevana ja tukevana. Lahjan ja lahjuksen ajatukset on sen verran sekoittuneet, että ei ole anteliaisuudesta annettu kalja. Ketunhäntä on kainalossa."

Tästä ei tainnut tulla kummoista motivointitekstiä. Ehkä filosofian arvo ei olekaan yleisessä tai yhteiskunnallisessa hyödyssä. Kenties kysymys on hieman sama kuin skeptikkoudesta kiinnostumisessa. Monelle on hyvin vaikeaa ymmärtää skeptisyyttä koska (a) Se on moukkamaista naureskelua jossa on kysymys suvaitsemattomuudesta kun sen ytimessä ei ole relativistinen kaikkien maailmankuvien välinen tasa-arvo. (b) Se on ilkeää koska siinä nauretaan tyhmille mentaalitapauksille jotka tulisi ikään kuin laittaa vammaisdiskurssin piiriin. (c) Miksi pitäisi olla kiinnostunut tyhmistä asioista. Jos jo heti ensivilkaisulla näkee, että joku on idiootti ja ääliö, niin miksi ihmeessä haluaisi pilata ihmisoptimisminsa ja elämänsä siihen että tutustuu tarkoituksellisesti idioottien ja ääliöiden mielen sisältöön vain saadakseen tietää tarkasti millä tavalla hän on idiootti ja ääliö.

Itselleni nämä kaikki lähtökohdat ovat jossain määrin uskottavia ja ymmärretäviä - jopa tosia - argumentteja. Mutta eksistentiaalisesti ne kaikki ovat triviaaleja. En huuda hulluille, vaan annan mahdollisuuden. Tämä on motivoivaa ja kenties jopa humaania.

Hanskojen tiskiin laittamisen jälkeen voi kääriä hihat
saadakseen ajankulua sillä välillä kun tiskikone tiskaa hanskat puhtaiksi.

Ja niin minä kehotan teitä vihaamaan lähimmäisiänne...

Jukka Hankamäki otti kantaa Helsingissä tungeksimiseen. "Näin kesäaikaan teen retkiä Helsingin ulkopuoliseen todellisuuteen. Eilen tein fillarilenkin Porvooseen. Ihmettelenkin kovasti, miksi ihmiset eivät viihdy Suomen idyllisissä pikkukaupungeissa vaan pakkautuvat Helsinkiin kiistelemään ja riitelemään kaikesta. Asenne on myös filosofian vastainen. Todellinen filosofia on aina asunut ulkopuolisuudessa ja erakoituneisuudessa. Nietzsche kutsui sitä ”kauiammisenrakkaudeksi”. Ihmiset eivät liioin rakasta naapureitaan myöskään kaupungeissa, joihin he sulloutuvat milloin milläkin verukkeella. Työssäkäynti taitaa olla yleisimpiä. (En tiennytkään suomalaisten olevan niin ahkeria, että pelkästään työn vuoksi ovat valmiita maksamaan asumisesta enemmän kuin tienaavat.)"

En itse asu Helsingissä vaan Keravalla. Se on näitä radanvarsikaupunkeja jotka eivät ehkö ole niin idyllisiä kuin Porvoo. Siellä tulee mietittyä niitä teemoja joita turistinäkökulmasta puuttuu. Nimittäin sitä että maisema on vain osa asumista. Keravalla on riittävä määrä palveluja. Mutta esimerkiksi käydessäni teurastuskurssia jouduin asumaan jonkin aikaa Kiteellä. Tästä paikasta saattoi sanoa vain yhden asian. Siellä ei ollut mitään. Asemalla on kasa puuta ja jätteidenlajitteluastia. Ja tässä oli alueen oleellisimmat nähtävyydet. Alueella on paljon metsää ja vähän ihmisiä. Siellä oli kaunista eikä ihmiset vaivanneet, eikä heitä poissaolevina tarvinnut sietää. Nämä olivat alueen vahvimmat bonukset. Heikkoudet olivat siinä että siellä ei ollut mitään.

Silti ihmettelenkin sitä miksi tavalliselta ihmiseltä odotetaan filosofisuutta kun Hankamäki, ammattifilosofi, tunnetusti asuu Helsingissä. Ja valittelee työnsaamiseen ja yliopistorahoitukseen liittyviä teemoja. Hän käy vain tekemässä turistireissuja idylliin. Kenties siksi että hän jollain tasolla ymmärtää -kuten suuri osa kansasta- että Helsingissä asuvat eivät elä yli varojensa ainakaan kovin kauaa. Ja että moni vain oikeasti panostaa palveluiden läheisyyteen, koulujen läheisyyteen - kyläkouluilla ei tunnetusti mene hyvin, niitä lakkautetaan kuin pienten kyläin posteja - ja vastaaviin. Jokainen Helsinkiläinen vain valittaa rahasta, mutta todellista absoluuttista köyhyyttä he eivät koe. Helsingissä kalliilla alueilla asuvat kohtaavat sitten sitäkin enemmän suhteellista köyhyyttä koska alueilla on myös erityisen varakkaita ihmisiä.

Todelliset köyhäilijät - eli ne joilla ei aidosti ole varaa Helsingin hintatasoon - tekevät kuten me. He muuttavat Keravalle, Korsoon, Jakomäkeen ja vastaaviin alueisiin. Paikkoihin jotka ovat Porvoon hintatasoon verrattuna edullisia. Ja jotka ovat samalla myös paikkoja jonne Hankamäkikään tuskin tekee mitään idyllisiä pyöräretkiä. Radanvarsialueiden estetiikka vaatii totuttamista. Se on kaukana kalliista Porvoosta joka on ulospäin lähes pelkkää "julkisivua".

Ylläoleva ei ole vain vittuilua. En rehellisesti sanoen koe kovin motivoivaksi vittuilla Hankamäelle itsessään - hänhän ei ole koskaan tehnyt minulle mitään ilkeää eikä minulla muutenkaan rehellisesti sanoen ole mitään häntä vastaan. Tämä oli lähinnä kannanotto Nietzschen kauimmaisenrakkauteen.

Nietzsche on toki omia suosikkifilosofejani, mutta tässä kohden näen että hän on väärässä. Olen korostanut että aito suvaitsevaisuus vaatii sietämistä. Nietzsche on tietyssä määrin ymmärtänyt tämän. Sillä hän on huomannut miten vaikeaa se on. Ihmiset suhtautuvat kaukana oleviin ihmisiin kuriositeetteina. Ihmistä kohdellaan tällöin idyllenä - ikään kuin turistina jossain paikassa vieraillessa. On helpompaa suhtautua positiivisesti kaukana oleviin kehitysmaalaisiin kuin sietää sieltä maahan tulevia pakolaisia. Sillä ihminen joka tulee nurkan takaa vastaan ei ole idylli, vaan joku jota joutuu sietämään.

Perinteinen objektiivisuuden näkökanta on korostanut sitä että ihminen etääntyy tarkastelun kohteesta ikään kuin ulkopuoliseksi. Tämä näkemys on nähdäkseni väärä. Aivan kuten skepsiksen facebookin puolella tuli kerran todettua : "Osa väittää että skeptikot ovat kylmiä, kovia ja tunteettomia. Ainakin minä olen miltei hysteerinen!" Nietzschen kauimmaisenrakkaus ja ulkopuolisuus on liittynyt enemmän objektiivisuuteen liittyviin mielikuviin jotka ovat enemmän kulttuurisia piirteitä ja ihanteita kuin tosiasioita. Viileästi ja tunnekylmästä asioita katsova tiedemies onkin tavallaan - ja ikään kuin - cooliutta korostavan machokulttuurin heijastuma. Mielikuvassa ja ihanteessa on oltava viileä ja ulkopuolinen jotta ei olisi tunteellis-hysteerinen. Itse taas korostan sitä että tosiasiassa tiedemiehiä katsoessa korostuu enemmänkin se, mitä Edward Wilson sanoo "Konsilienssi" -teoksessa kuvatessaan tiedemiehiä joukkona ihmsiä. "Luonteeltaan he vaihtelevat yhtä paljon kuin väestökin. Kun ottaa heistä tuhannen suuruisen satunnaisnäytteen, saa likimain koko ihmiskunnan skaalan kaikilla mitatuilla suureilla - anteliaasta ahneeseen, hyvin sopeutuneesta psykopaattiin, huolettomasta pakkomielteiseen, vakavasta haihattelevaan, keikarista erakkoon. Osa on vakaita kuin verovirkailijat, mutta osalla on maanis-depressiivisestä mielisairaudesta kärsivän paperit." Syynä on se, että klassinen ulkopuolisuutta korostava objektiivisuusnäkemys on emotionalinen teemoitus. Kun taas tieteen laatu on metodologinen kysymys. Näitä kahta ehkä mielikuvissa pidetään samana, mutta ne ovat ns. yhteismitattomia. Hyvin tehty tiede ja tiedemiehen emootiot kokeita tehdessä eivät riipu toisistaan. ; Filosofiassa tämä ero on tietysti pienempi, koska siellä käytetään intuitiota. Intuitio taas tunnetusti seuraa maailmankuvia enemmän. Siksi Hankamäki/Nietzsche ei ole täysin väärässä.

Kuitenkin nähdäkseni voitolle jää kuitenkin se, että suvaitsevaisuus on ennen kaikkea sietämistä. Jos jokin asia miellyttää itseä, sen voi hyväksyä ilman mitään ongelmia. Siihen ei tarvita mitään suvaitsevaisuutta. Sen sijaan se, että joku ärsyttää niin että tekisi mieli haastaa hänet kaksintaisteluun kuolemaan asti aamunkoitteessa ihan siksi että ei halua elää samassa universumissa kyseisen veikon kanssa. Sen kanssa painiminen vaatii paljon suvaitsevaisuutta. Ja tämä on vaikeaa. (Believe me. I Know that one!)

Kuitenkin nähdäkseni kiinnostus ja tunteminen ja ymmärrys vaativat usein taustalle motivaatiota. Ja motiivi iskee usein lähelle. Esimerkiksi olen ihmeissäni miten moni todellakin-ei-kirjatoukka on jaksanut kaivaa esiin edes karkeimmat pohjatiedot islaminuskosta vain siksi että he ovat perussuomalaisia joita ahdistaa että heitä ahdistavat "mokkamunamusulmaaninekrut" tulevat "harrastelemaan pakanallista poppaukkouiluaan" maahamme. Toki on selvää että osaamistaso islamista on varsin pientä. Mutta he sentään osaavat edes sen yhden vieraskielisen käsitteen nimeltä "jihad". Se on paljon ihmisiltä jotka noin karkeasti ottaen näyttävät muistavan koulukirjoista lähinnä niiden kansikuvia.

Syynä on se, että tosiasiassa vihollisuus ja pelot ja vihat ovat kannustimia. Ja ne ovat sitä myös tieteessä - ja itse asiassa etenkin filosofiassa. Tässä kohden on syytä palata Wilsoniin. Mieheen joka oli reduktionisti ja naturalisti ja joka ei pitänyt postmodernismia kovin viisaana oppina, koska sen kannattamat "filosofiset kannat ovat luultavasti vääriä, koska ne sekä sekoittavat tutkimusta että sulkevat sen tulevaisuudelta ovia." Kuitenkin hän samalla korosti että "Kaikesta huolimatta nostan hattua postmodernisteille. Hurjan romantiikan nykyisinä vaalijoina he rikastuttavat kulttuuria. He sanovat meille muille: ehkä te olette väärässä." Tämä uhka voi ahdistaa ja vaatia sietämistä. Mutta se myös kannustaa puolustamaan omaa kantaa vahvemmin. "Tarvitsemme aina postmodernisteja tai heidän kapinoivia vastineitaan. Sillä onko parempaa keinoa vahvistaa järjestäytynyttä tietoa kuin puolustaa sitä jatkuvasti vihamielisiä voimia vastaan? John Stuart Mill oli oikeassa todetessaan, että opettaja ja oppija nukahtavat vartiopaikalleen, kun tantereella ei ole vihollista."

Taustalla on hieman sama tilanne kuin uskonnon ja tieteen suhteessa. Monesti ne ovat yhteensovitettavissa. Silloin tiede ei haasta uskoa vaan pakottaa sen korkeintaan miettimään uusiksi siihen liittyviä mekanismeja. Usein kysymys uskosta on kuitenkin juuri mekanismeihin sidottua, jolloin usko muistuttaa tieteellistä teoriaa väitelauseineen. Silloin syntyy mahdollisesti kulttuuri jossa usko voittaa ja ihmisiä ajetaan kotiarestiin siksi että he puhuvat aurinkokeskisestä maailmankuvasta tai jossa tiede voittaa ja uskonto falsifioituu sen takia että sillä on eitotuudenmukainen dogmisto evoluutiosta. Samoin ihmisen minuus ei ole suoraan sama kuin heidän identiteettinsä. Identiteetti on vain mainos sisällölle, nimilappu. Silloin erilaisuus ei haittaa. Mutta monesti kysymys on juuri siitä että minuus sidotaan identiteettimerkkeihin hyvinkin vahvasti. Ja silloin omaa itseä vahvistetaan vihollisuuden kautta. ; Valtaosa ihmisistä ylläpitää positiivisia konnotaatioita sekä uskoon että tieteeseen lähinnä sillä että heillä on jompaan kumpaan - tai useimmiten jopa molempiin - etäinen suhde. Tieteen ja uskon yhteensovittaminen on monille helppoa siksi että he eivät ole kiinnostuneita tieteestä, uskosta tai kummastakaan.

Ja kyllä. Väitän että uskossa että identiteetissä vain hyvin harva - jos kukaan - aidosti täyttää sitä riippumattomuushaastetta. Käytännössä kinaa ja skismaa on siis luvassa. Vain hyvin harva poikkeusyksilö - ja mahdollisesti olematon Jumala tietää että minä en tasan tarkkaan ole sellainen - kykenee nousemaan tämän skisman ulkopuolelle tai yläpuolelle. Me muut olemme sidottu lähimmäisenvihaan ja jossa kauimmaisenrakkaus ei ole mitään kiinnostusta tai motiivia vaan lähinnä vihan ja motiivien puutetta. Englannin kielessä "intressed" ja "intrested" ovat sanoina hyvin lähellä toisiaan. Mielestäni tämä on oleellinen yhteys - jota oma kielemme ei valitettavasti tunne. Sillä elämässä ne ovat kenties vielä tuotakin lähempänä toisiaan.

Me muut rakennamme itsellemme jonkinlaista Dawkins -ansaa. Ja kyllä, tämä on ansa jonka Dawkins on rakentanut itselleen. Lainaan "Journeyman Philosopher" -blogista tähän liittyvän lainauksen. Dawkins kun luokittelee uskonnot fundamentalisteihin että passiivisiin jotka suojelevat fundamentalisteja ja että muunlaisia ihmisiä ei ole. Blogisti kommentoi tätä väärään dikotomiaan perustuvaa kahteen jakoa seuraavalla "These are very intelligent, very knowledgeable and very articulate men, but this stance is an intellectualisation of a deeply held prejudice against religion in general. Because they are atheists, they believe it gives them a special position - they see themselves as being outside the equation - because they have no religious belief, they are objective, which gives them a special status." Eiväthän he tietysti ole ilman motiiveja. Ja edes minulla ei ole niin paljoa arroganssia että selittäisin että agnostismini antaisi minulle jonkun spesiaalistatuksen tarkastella uskontoa objektiivisesti ulkopuolisena. Eihän se tee minusta motiivitonta. Ulkopuolisuus ainoastaan toiseuttaa minut. Ja tämä toiseus on minut motivoiva.

---

Ylemmässä kuvassa on Lontoolainen lintu jonka lajia en ole jaksanut määrittää. Mukavan pittoreski papukaijamaisia mielikuvia luova elikko. Jolla on ikävä tapa rääkyä häiritsevästi ja liikkua laumoissa. Idylli murtuu viimeistään kohdatessa. Alemmassa kuvassa "Wallace Collectionissa" oleva kasvoiksi muotoiltu kypärä. Vastaavia muotoiluja tehtiin myös sotahevosten panssarein hevosesta saatettiin tehdä vaikka yksisarvinen tai lohikäärmeenturpainen.

Trigger (Ammuskelijoita pitkällä tähtäimellä)

Hyvinkäällä tapahtunut ammuskelu on herättänyt voimakkaasti puheita tämäntapaisten väkivaltaisuuksien ennaltaehkäisemisen tarpeesta. Erilaisia tapoja ehkäistä tämäntapaisia on ollut useita. Usein ratkaisuesitys kertoo enemmän ehdottajasta kuin maailmasta, mutta tämä näkökulma on kuitenkin ollut varsin viihdyttävä.

Karkeasti ottaen näyttää siltä että ratkaisuehdotukset keskittyvät tiettyyn tematiikkaan. Ja tämä tematiikka on rikosoikeudellinen ja poliisisarjoista tuttu "Means, motive and opportunity". Eli strategia joka ei oikeasti todista syyllisyyttä tai syyttömyyttä mutta joka on kuitenkin tärkeä työkalu joidenkin mahdottomien epäiltyjen poisrajaamisessa ja juryn puolellesaattamisessa. "In US Criminal law, means, motive, and opportunity is a popular cultural summation of the three aspects of a crime needed to convince a jury of guilt in a criminal proceeding. Respectively, they refer to: the ability of the defendant to commit the crime (means), the reason the defendant had to commit the crime (motive), and whether or not the defendant had the chance to commit the crime (opportunity). Opportunity is most often disproved by use of an alibi, which can prove the accused was not able to commit the crime as he or she did not have the correct set of circumstances to commit the crime. Ironically, motive is not an element of many crimes, but proving motive can often make it easier to convince a jury of the elements that must be proved for a conviction."

Eli keskitytään siihen että ihmiset eivät motivoidu tappamisesta, heillä ei ole taitoja suorittaa tappotyötä ja että heille ei anneta mahdollisuutta tehdä tekoja. Tämä muotoilu on siitä mielenkiintoinen, että se tuntuuu kattavan kaikki tietämäni esitykset. Ihmiset siis selvästi ajattelevat ratkaisua "käänteisesti" ; Kun rikollinen tuntuu arkijärjellä uskottavalta näillä ehdoilla, on rikollisuuden ennaltaehkäisykin näiden samojen elementtien kautta tapahtuvaa ; Periaatteessa idea ei ole läpeensä huono, joskin tämänlaisia käännelmiä tehdessä on hyvä miettiä sitä että "ehkäiseekö sormenjälkien poishiominen rikollisuutta?". Eli onko rikoksen todistamisen ja rikoksia aiheuttavan vaikuttavan syyn välillä tässä kohden yhteys vai ei.

Esimerkiksi ammuskelupelien kohdalla arkipsykologia rakentaa helposti yhteyden. Siksi ammuskelupelejen ja väkivaltaviihteen rajoittamista kannatetaankin vetoamalla (a) siihen että se iskee motiiviin rajoittaen ihmisellä väkivaltaan normaalisti olevaa aversiota tehden tätä kautta tappamiseen motivoitumisen helpommaksi esimerkiksi opettamalla käyttäytymismalleja (b) tai pelit nähdään harjoitteluna jossa totutetaan katsomaan tähtäimen läpi.
1: "Tämä Päivä" toki kirjoitti siitä että väkivaltaistentietokonepelien ja väkivallantekojen välille ei ole tieteellisesti saatu kunnon yhteyttä. Tällä ei ole näkökulmassani hirveästi väliä koska arkipsykologisesti kysymys on siltikin samasta "motiivi, kyky" -ajattelusta. Se on vain epätieteellistä, mutta niitä kannattavien ihmisten mielessä ne ovat totta. Mutta muistutan kuitenkin että väkivaltapeli on vain "liian helppo mutta väärä ratkaisu". Pikemminkin näyttää siltä että väkivaltaiset luonteet pelaavat tietokonepelejä, mutta on vaikeaa sanoa johtaako tämä aggression turvalliseen purkautumiseen vai elävässä elämässä tapahtuvan väkivallan harjoittamiseen. Harjoittelupuolella kysymys on varmasti enimmäkseen pelistä. Sillä esimerkiksi jos joku kertoisi oppineensa tappelemaan katsomalla kung-fu -elokuvia ja kamppailupelejä, niin nauraisin ääneen koska niiden väkivalta on teknisesti katsoen melko erilaista. Nyrkkisääntönä on että kamppailutaitoja "ei opi pelkästään katsomalla". Toki jotkut ampumapelit voivat olla harjaannuttavia, käytetäänhän niitä armeijassakin.

Toinen hyvin yleinen ja paljon suosiota saanut näkökulma on aseiden rajoittaminen. Tämä on klassinen "opportunity" -rajoite. Tavoitetaan sitä että halutessaankaan ei saisi asetta käsiinsä joten tässä tilanteessa ei tietenkään oikein voisi ampua ketään. Tämä rajoite varmasti toimiikin tässä tarkoituksessa ; Hyvinkään ampuja ja muut ovat saaneet käsiinsä aseita, ja he eivät ole olleet rikollisia. Laillisia aseita koskevat rajoitukset ehkäisevät tämänkaltaisia ampuma-aserikoksia. Toki esimerkiksi rikolliset hankkivat aseitaan muutoinkin, samaa laitonta kautta kuin laittomat huumeensakin. Mutta rikolliset tuppaavat käyttämään aseitaan lähinnä keskenään. Hyvinkään ammuskelijat ja kouluampujat taas ovat niitä jotka järkyttävät tavallista ihmistä koska ne ovat hallitsemattomia. Ja jos tähän "rikollisen henki on vähemmän arvoinen yhteiskunnalle" -ajatteluun ei menisi mukaankaan, niin on hyvä huomata että jos rajoite toimii, niin se toimii. Ei ole väliksi jos ratkaisu ei ratkaise kaikkia ongelmia, kunhan se parantaa tilannetta. Se, että joku voi väärentää seteleitä ei tee setelienväärennösvaikeutusten tekemisiä turhiksi. Ilman niitä seteleiden väärentäminen olisi helpompaa.
1: Ja vaikka vihaankin ampuma -aseita hyvin paljon ja pidän ampuma -asetta tappamisessa surkeimpana mahdollisena, säälittävien olentojen valintana, koska siinä tavoite ja toimintatapa ovat mahdollisimman etäällä toisistaan (tästä myöhemmin). Tosin olen tässä sitä mieltä että jos ampuma-aseita säilytettäisiin metsästyskerhojen ja ampumaratojen kohdalla, se voisi ennaltaehkäistä jotain olematta silti itsetarkoituksellinen kiusa ampuma-aseharrastajille ja metsästäjille. (Moni vastustaa aseita myös siksi että eivät hyväksy näitä harrastuksia. Vastenmielisyys ei riitä.) Toki tällöinkin voi tapahtua murhia - onhan Suomessakin tapahtunut ampumaradalla ihmisen surmaamisia.
___1.2: Toisaalta aseiden totaalikielto ei olisi välttämättä kovin kummoinen ratkaisu. Ilman asetta voidaan käyttää "luovuutta" ja "muita keinoja" ; Jos joku on todella sitä mieltä että aserajoite on ratkaisu, muistutan vain että Myyrmannissa käytettiin pommia. Ja pommiohjeita löytää netistä, joten mitään korkeimman luokan erityistaitoja niiden värkkäämiseen ei tarvita.

Näkisin että tässä, kuten monissa muissakin ongelmissa on paras ratkaisu ennaltaehkäisy. Tätä voidaan lähestyä psykologisesti. Sillä tässä taustalla on ennen kaikkea motiivi. Siinä missä taitojen rajoittaminen on itse asiassa estoratkaisujen tekemistä tiedoille ja mahdollisuus on aina jonkinlainen vapauteen liittyvä aktio, motiivien kautta asian ennaltaehkäisyä voidaan pitää jopa ihanteellisena. Kun puhutaan väkivaltaisesta murhaamisesta voidaan suoritetta pitää sen suuntaisena että ennaltaehkäisy joka estää traumatisoitumista ja traumojen purkautumista tämänlaiseen toimintaan ei ole vakava vapaata tahtoa vastaan käyty loukkaus. Se on luonteeltaan hyväksyttävä.

Tästä on sitten mentävä eteenpäin miettimään ensi sijassa terapiaratkaisuja ja muita vastaavia. Tässä on syytä katsoa tilastoja eikä ennakkoluuloja - sillä, kuten "Napoleonin Komplekseista" voi lukea, ei tätä varotointa riittävän usein muisteta soveltaa ja silloin ei enää argumentoida ja ratkaista aitoa ongelmaa vaan känistään ja ollaan omaan maailmankatsomukseen lukkiutuneita idiootteja.
"Kyllä nyt ihmetellään mistä noita tappajia oikein tulee? Mietitäänpä aikoja 20-vuotta taakse. Suomi oli konkurssissa ja kaikesta leikattiin. Kukaan ei enää muista mitä leikkaukset vaikuttivat perhetukiin, kouluihin, neuvoloihin. Ihmisen kohdalla sadonkorjuuaika vain on niin kaukana ettei kukaan enää muista mitä kylvettiin ja milloin."
(Erkki Hämäläinen)

Vaikka "Means, motive, opportunity" on asetelmana ihan kohtuullinen, on hyvä huomata, että arkijärkiset selitykset ovat usein aivan korostetun lyhytjänteisiä. ; Itse näkisin että motiiveihin voidaan tarttua parhaiten pitkäjänteisellä ajattelulla. Tässäkin voidaan iskeä aluksi esittämääni "klassiseen kolmikkoon". Pitkäjänteisyys on tärkeää koska arkiajattelu on usein erittäin lyhytjänteistä. Selitän ensin tätä hieman auki. Otan esimerkiksi motiivin ja siihen liittyvän selityksen hakemisen.

Kun jossain tapahtuu väkivallanteko, etsitään usein jonkinlaista motiivia. Etenkin arki-ihmiset kaipaavat tätä. Rikosteknisesti syyllinen voi selvitä jättämänsä DNA:n vuoksi mutta tekijän kiinnisaaminen ei tunnu riittävän monille ; Esimerkiksi töissä moni ihminen ihmetteli miksi en pitänyt Hyvinkään ampujan motiivin selviämistä oleellisena. Heistä tieto motiivista oli jotenkin lohdullinen. Itse näin sen vain medikalisaatiota kaikkialla vaativan kulttuurimme mysteerinsietämättömyytenä. (Vaikka motiivi onkin tietysti osa selitystä ja tietona hyvä asia. Usein ongelma onkin se, että medikalisoivassa keskustelukulttuurisssa motiivi keksitään tiedosta huolimatta.)

Motiivissa esimerkiksi viha on yksinkertainen selitys. Esimerkiksi jos jollekulle tulee kinaa ennen puukotusta, ajatellaan että tämä kina olisi selitys teolle. Uskallan kuitenkin väittää että tämä ei tosiasiassa ole kovin kummoinenkaan selitys. Nyrkkisäännöksi ihmisyyteen kun voidaan ottaa "Criminal Minds" -sarjan quote "Think of [the unsub] as a living murder weapon: the genetics load the gun, the psychology aims it, and environment pulls the trigger." (Tämä on toki viihdesarja, mutta se on oikeammilla jäljillä kuin arkijärkeä käyttävät ihmiset yleensä ovat.) Kina ja siitä seurannut viha on toki totta ja asian kannalta relevanttia, mutta se on myös selityksenä varsin lyhytjänteinen. Taustalla voi olla esimerkiksi synnynnäinen temperamentti ja taustalla oleva elämänkokemus joka on rakentanut tietynlaisen stressireaktion. Näin saadaan tietysti "lisämedikalisaatiota" kun käyttäytymiseen saadaan monia oleellisia psykologisia syitä.
1: Ei ole hyvä katsoa tilannetta vain vapaana valintanakaan, ihminen ei seuraa esimerkiksi maailmankuvansa moraaliohjeita orjallisesti ja siksi esimerkiksi uskonnollisten maiden ja väkivaltaisten maiden välillä on yllättävä korrelaatio, sellainen joka on päinvastainen kuin voisi odottaa.

Tätä teemaa voidaan tukea pienellä määrällä opettavaista sosiaalipornoa. Suomen Kuvalehti haastatteli "potentiaalista koulusurmaajaa" joka kertoi kokemastaan väkivallasta ja vaikeuksista ja että tämä johti hautomaan tekoa joka ei toteutunut. Tämä korosti että pitkäjänteinen tapahtumahistoria isän kuolemasta kiusaamisen kokemiseen olivat taustalla. Myös temperamentti "valkoinen viha" on mahdollinen taustasyy ; "Hän puhuu kahdenlaisesta raivosta: mustasta ja valkoisesta. Musta raivo on sitä, kun ihminen suuttuu silmittömästi, hän sananmukaisesti sokaistuu raivosta eikä pysty hallitsemaan käyttäytymistään. Usein hän ei muista asioita jälkeenpäin. Mustan raivon vallassa ihminen ampuu tolkuttomasti." ...  "Valkoinen raivo ei sisällä hetkellistä impulssia eikä kiihtymystä. Tunnekylmästi todetaan, että tämä on epäoikeudenmukaista ja minun täytyy valmistautua kostamaan." ... "Nämä murhaajat ovat äärimmäisen rauhallisia, jopa ystävällisiä. He voivat saattaa mummon kadun yli ja toivottaa hyvää päivänjatkoa. Ja sen jälkeen kävellä koululle ja kylmästi teloittaa ihmisiä. Kun Lauri on tutkinut kouluampumisia tehneiden nuorten profiileja, hän on huomannut, että lähes kaikki ovat toimineet juuri tällaisen valkoisen raivon motivoimina. Ampumisia on suunniteltu kauan, harkiten ja rauhassa." ; Toki tässä valkoisessa raivossa on se ongelmallinen puoli että on vaikeaa sanoa opitaanko se omakohtaisesti koetun väkivallan kautta, vai onko se synnynnäinen temperamenttityyppi. (Tosin sen sitten tiedän että itselläni on juuri tämä riskaabeli vihaprofiili.)

Jari Sinkkonen reagoi tähän kirjoitukseen ja muistuttikin että kaikista kiusatuista ei tule murhaajia. Toki tämä muistutus on jotain niin ilmiselvää että sille voisi sanoa "Thank you Captain Obvious" , mutta se kuitenkin muistuttaa että yhteen kohtaan tarttuva selitys ei ole usein riittävä. Yhden altistavan piirteen näkeminen on arkijärjelle lohdullista, mutta ei riittävää. "Sinkkonen muistuttaa, että kaikista koulukiusatuista ei tule murhaajia. Hän uskoo kuitenkin, että kasaantuneet traumaattiset voimattomuuden kokemukset yhdistyneinä muihin asioihin voivat siihen johtaa. "Laurin kohdalla isän kuolema oli varmasti sellainen tekijä. Ehkä Lauri ajatteli, että jos isä olisi ollut elossa, isä olisi tullut hänet pelastamaan." "Laurilla oli ilmeisesti kuitenkin ollut myös hyviä vuorovaikutuskokemuksia, joissa hän oli kokenut tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi", Sinkkonen arvelee. Se on voinut osaltaan auttaa siinä, että hän osasi hakea apua ja että hän kykeni purkamaan raivonsa esimerkiksi hakkaamalla halkoja." Tämä muistuttaa siitä että on mietittävä kaikenlaisia piirteitä, eikä hakea pelkkää yhtä altistavaa seikkaa.

Omakohtaisesti tämä on hyvin mielenkiíntoinen aihe. Sillä tunnistin Suomen Kuvalehden kuvauksesta eritäysen monia piirteitä itsestäni. Olen kokenut ns. dissosiaatioilmiötä, minulla on taipumus juuri tuohon valkoiseen raivoon, ja minun kostofantasiani ovat olleet sen verran julmia että niiden pohjalta mieltäni voi rehellisesti kutsua varsin häiriintyneeksi. Ja lisäksi perheessäni "vihanhallinta" on ollut "sen verran mielenkiintoista" että olen saanut luuötavasti sekä perimää että opittuja toimintamalleja jotka eivät ole kovin rakentavia. Itse asiassa koko perhettämme tuntuukin vaivaavan "jonkinlainen rageilu" joka sitten pulpahtelee esille henkilöstä riippuen hieman erilaisissa tilanteissa. Ja minulla se ei ole kaunista. Se, mikä minua ja SK:n haastateltua yhdistää on se, että tämä ei ole toteutunut käytännössä väkivaltaisia fantasioitaan.

Tosin on myönnettävä että minusta ei saa kouluampujaa tekemälläkään. Syy on hieman erikoinen. Sillä minun kostofantasioinnissa parhaat kicksit syntyvät juuri pitkäjänteisyydestä ja maksimaalisesta aversiokynnyksestä. Toisin sanoen se, mikä normaalisti suojelee ihmisiä ja estää heitä tekemästä väkivaltaisia aktioita ovat niksahtaneet päässäni ikään kuin palkitseviksi. Ampuma-aseissa taas on ns. asevaikutus joka tekee ampumisen kliinisemmäksi ja etäisemmäksi. Tämä helpottaa normaalisti sen käyttämisessä, mutta minusta tuntuu varsin vastemieliseltä "toteuttaa elämäni tärkeintä kostoa" jollain noin etäisellä. Halusin yksinkertaisesti "kokea kaiken" ja ennen kaikkea "nauttia joka hetkestä". Siksi en olisi halunnut ampua ketään, vaan toteutuksessa keskiössä oli kaksi pääteemaa (a) maksimaalinen lyhytaikainen tuskan synnyttäminen (b) pysyvien ruumiinvammojen aiheuttaminen. Itse asiassa minusta ei oltaisi saatu edes murhaajaa, koska tavoitteenani oli nimenomaan se, että käsittelyni jälkeen elettäisiin "vaikka ei yhtään tahtoisi".

Kostoteeman kanssa painiskelussa meni useampi vuosi ja vasta nykyään kykenen näkemään ne kuvottavina ja eihaluttavina. En siis toteuttanut suunnitelmiani ikinä. Nykyään en näe asiassa olevan ongelmaa itsessään. En jaksa välittää tästä osasta menneisyttäni oikeastaan kovin hirveästi. Silti menneisyydelläni on ollut seurauksena jonkinlaista "kaavaoppimista", joka on opettanut tiettyjä käyttäytymisstrategioita. Eli perusluonteeni stressitilanteessa on tietynlainen, eikä se taas ole kaikiltap uolin kovinkaan terve.

Tosin minulla on tätä kautta yksi kulma joka mielestäni sekin ansaitsee pienen maininnan. Siitä huolimatta tai kenties juuri sen vuoksi että sitä harvemmin missään kuulee. Esimerkiksi Sinkkosen artikkelissa kommentoija selittää että SK:n surmansuunnittelijan ongelmana on huono itsetunto. "Laurin itsetunto on nollissa, joten mielestäni pitäisi miettiä ensiksi keinoja sen nostamiseen. Olin itsekin aikoinani koulukiusattu vätys, mutta lopulta minusta kuoriutuikin pitkä ja komea adonis hyvien geenien ja miehekkäitten harrastuksieni ansiosta. Pimppiä tulee ovista ja ikkunoista, toisinkuin osalla yhä perheensä kanssa asuvilla nuoruusvuosien kiusaajillani. Suosittelen hoidoksi; kamppailuharrastusta, ajoittaisia baarinujakoita sekä pitkää seksilomaa Thaimaan lämmössä. Viagraa unohtamatta... ;)" Tässä olen toki siinä kohden samalla linjalla, että (a) asioiden vatvominen ei aina hyödytä muuta kuin terapeutin palkkapussia - ainakaan itselläni se ei ole ollut hyödyllistä. Asiaan palaaminen palauttaa tilanteen mutta ei välttämättä ratkaise sitä, ja asiaan palaaminen voi johtaa jopa tässä ikävässä menneisyydessä elämiseen. (Jos on olemassa jokin "torjunta" joka unohduttaa tapahtuneet, niin ei ole tullut vastaan. Ja jos sellaista kykenette minulle jotenkin rakentamaan niin "Bring it on!") Olisi kenties hyvä edetä eteenpäin. (b) ja että sillä että pimppiä tulee ovista ja ikkunoista saa itsetuntoa.

Kuitenkin omakohtaisesti on pakko mainita että minulla yhdistyy kummallisesti itsetuhoisuus että aggressiivisuus. Näiden kohdalla tuntuu olevan yhteys itsetuntoon. Nimenomaan silloin kun itsetuntoni on matalalla, itsemurha tuntuu mielekkäämmältä. Ja silloin kun itsetuntoni on hyvä (ellei peräti ylikorostunut egoiluksi) on nimenomaan kostaminen ja muiden vahingoittaminen ensimmäisenä pinnalla. Tässä tuntuu vallitsevan jonkinlainen "pienimmän nilkin kadottamissääntö". Uskoisin että en ole tämän kanssa yksin. Ja näin ollen en pidä itsetuntoa itsessään ratkaisuna. Toki sitä nykyään jostain syystä tunnutaan käsittelevän kun se olisi jonkinlainen maaginen "cure all". Kenties tästä voisi arvailla jopa niin pitkälle että juuri itsetuntokasvatukseen arvokeskustelun sijasta painottaminen nykykasvatusjärjestelmässä on jotain joka samanaikaisesti karsii itsemurhia että altistaa koulusurmien kaltaisille ilmiöille?

Älykäs Vainoaja.

"I can hear the pain in stones, rocks and peddles! I can totally feel their silence!"

Historia tunteekin monia tälläisiä tapauksia. Esimerkiksi meri, joka on upottanut laivan on saanut sotapäällikön antamaan käskyn ruoskia merta. Seneca keräsikin tämänkaltaisia tarinoita luetteloksi.

Näiden takana on teema: Tapahtuu tapahtuma, joka tekee jotain. Sitten ajatellaan että asia tapahtui jotta näin kävisi. Siksi esimerkiksi se, että isken varpaan kiveen ja se ärsyttää, herättää helposti tunteita siitä että kivi oli tiellä jotta ärsyyntyisin. Ihmisen kasvussa tämä on normaalia. Esimerkiksi lapsilla on paljon sen kaltaisia ajatuksia, että puu tiputtaa oksiaan jotta voisimme tehdä oksista asioita. Ja toisaalta kreationistilääkäri Pekka Reinikainen esitti eilen TV7:ssa, että ihmisen silmät ovat tietyllä tavalla koska Jumala on tiennyt että ihminen keksii salamavalon ja toisenlainen silmä häikäistyisi.

Ja minun luona vierailleet Jehovan Todistajat ovat muistuttaneet että he taistelevat taikauskoa vastaan afrikassa. Pienellä raapimisella selviää että hekin uskovat että kerrotut taikauskoiset yhteydet ovat tosia, ne vain selitetään demoneilla. Saatanan joukot teeskentelevät olevansa esimerkiksi kuolleiden henkiä. Ja isommalla -ja pidempiaikaisella - kaivelulla selvisi, että demoneja voi olla esimerkiksi kirpputoritavaroissa. Ja ne voivat aikaansaada esimerkiksi avioeroja. Sillä hyvää Jehovan Todistajien käskyjen ja ohjeiden mukaista elämää viettävät eivät muuten avioeroon voisi ajautua. Vaaditaan yliluonnollinen häiriötekijä, demoni. Taikauskon vastustamisen sijasta taikauskojen taustakertomukset siis vain uudistetaan.

Samanlainen logiikka on tietysti niillä jotka taistelevat "Harry Pottereita" vastaan. Vastustetaan taikauskoa, mutta oikeasti itse taikuutta ei vastusteta, vaan vastustetaan sitä että joku harjoittaa sitä. Ja se taas on väärää uskontoa.

Tämä kaikki on teleologista selittämistä. Se toimii hyvin jossakin, esimerkiksi kun mietitään miksi insinööri on tehnyt kahvikupin, mitä inhimillisiä tavoitteita tämä kuppi täyttää ja esimerkiksi minkä kaupallisen raharaon tämä tuote "tukkii". Toisaalla se on hyvinkin kyseenalaista, meren ruoskiminen ei vaikuta kovin perustellulta.

Teleologian näkeminen on tässä suhteessa vahvasti (1) antroposentristä, ihmiskeskeistä. Asiat katsotaan tapahtuvan ihmisen navan ympärillä tavalla tai toisella. (2) Ja siinä on antropomorfismia, siinä inhimillistetään luonto. Luonnolle oletetaan inhimillisiä ominaisuuksia tai ne vähintään heijastavat niitä. (=) Kaiken katsotaan tapahtuvan "minun" ehdoilla, "minun" ympärillä ja "minun" tavalla. Tämä voi hivellä itsetuntoakin. Siksi näistä voi olla hyvin vaikea luopua. Eikä aikuisetkaan pääse niistä täysin eroon.

Esimerkiksi minä voin ärsyyntyä tietokoneelle, koska se toimii. Hyppy siitä että koneessa on toimintahäiriöitä, jotta minä ärsyyntyisin, on perusteluvaatimuksiltaan suuri, mutta samalla se on tunteiden kautta pieni ja helppo. Syyllinen on tavallaan jossain mielen pohjalla aina olemassa ja tätä kautta reiluuden vuoksi aina löydyttävä. Ja tietysti rangaistava.Osaan jopa kiroilla elottomalle bitinmurkaimelle.

Ja tästä päästään "hyvin ruskettuneisiin yön Timoihin".

Ryszsard Kapuscinskin kirja "Eebenpuu" kertoo afrikkalaisten uskosta noituuteen. Se liittyy lujasti juuri syyllisyyteen. Takana on ajatus siitä että tapahtumille on syy. Ja syy on inhimillinen tai älyllinen. Jos joku esimerkiksi polulla kaatuu ja hän puhkaisee silmänsä oksaan, se ei voi olla sattuma koska olisi äärimmäisen epätodennäköistä että oksa olisi vain sattumalta juuri siinä missä silmäkin. Siispä jonkun on täytynyt tahallisesti aiheuttaa tapaus. Koska vaikutus ei ole suora, se on epäsuora. Joku on ansoittanut sen. Ja kun ansa ei ole rakennetun oloinen, on takana tietysti noituus. Siksi jos jollekulle käy mitä tahansa, kuten käden katkeaminen, on mietittävä mikä noita olisi tapahtuman takana. Olosuhteiden korjuu ei ole yhtä tärkeää. Esimerkiksi oksien pois ottaminen tieltä on tavallaan turhaa, koska onnettomuus ei johdu pohjimmiltaan oksasta vaan noituudesta.

Vastaava perustelutapa löytyy myös Sabine Kueglerin "viidakkolapsi" -kirjassa. Siinä lähestystyöntekijän lapsi kertoo elämästään. Fayu -heimo Länsi-Papualla harjoittaa kannibalismia ja toisia heimoja vastaan on koston kierre. Syynä on se, että kaikille kuolemille on olemassa älyllinen syy. Murha on joko suora tai epäsuora. Siksi jonkun kuolema onnettomuudessa purolla voi johtaa toisen heimon kimppuun hyökkäämisen, kostoksi tästä murhasta. Nämä kuolemat tietysti saavat vastakoston. Myös Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" kertoo siitä miten useille heimouskonnoille on tyypillistä miettiä "perimmäisiä älyllisiä syitä" tapahtumien taakse. Jos joku siis kuolee vaikka talon romahduksessa, joka taas johtuu siitä että termiitit ovat syöneet talon tukirakenteet, ei mietitä sitä että syy olisi siinä että tuholaistorjunta on jäänyt tekemättä, koska se ei kerro sitä miksi juuri se ihminen kuoli siinä romahduksessa. Pitää hakea joku noita, jolla on motiivi tehdä juuri näin.

Oikeastaan taikausko ei ole ilmiönä niinkään "uskoa yliluonnolliseen", kuin juuri sitä että näkee tarkoitusta sattumissa, älyä onnettomuuksissa. Yliluonnollinen on pohjimmiltaan vain ad hoc -liima, joka liitetään siihen että useissa tapauksissa asialle ei ole konkreettisia todisteita. Siksi tarvitaan oletuksia epäsuorista ja näkymättömistä keinoista. Itse asiassa kun oletus tavoitteesta on jo otettu, jokainen tunnistamaton ja selittämätön sattumus on todiste tästä epäsuorasta välineistöstä. Eli jokainen näistä puhuu "teleologistille" taikuudesta.

Tämä näkyi myös eräässä dokumentissa jossa haastateltiin lapsia Afrikassa. He esittivät että Afrikassa kuolee paljon enemmän ihmisiä kuin euroopassa, koska euroopassa on vain luonnollisia kuolemia. Afrikassa on niiden lisäksi noituuden aikaansaamia kuolemia. Haastattelussa "oppikirjamaiset" länsimaiset ja afrikkalaiset näkemykset olivat muutenkin vahvasti symbioosissa. Afrikassa tämä kohtaaminen ja näkemysten sekoittaminen on aikaansaanut myös sosiaalisia ongelmia. Syynä on se, että noituutta on hallittua ja tahatonta. Ammattinoidille maksetaan noituudesta ja he hallitsevat voimiaan. Osa taas on noitia jotka eivät itse voi pahuudelleen mitään ja jotka ovat siksi vaarallisia, ja riski on lähes sama asia kuin pahuus. Tämän vuoksi Afrikassa tätä nykyäkin tapetaan lapsia noitina. Kaikki ovat nimellisesti "uudessa uskossa", kristittyjä ja käyvät kirkossa, mutta samanaikaisesti vanha on vahvasti mukana. Kaikki paha avioeroista kuolemiin, ripuliin ja onnettomuuksiin on noitien syytä. Lausunnot ovat samantapaisia kuin keskiajan noitavainoissa. "'We base our faith on the Bible, we are led by the holy spirit and we have a programme of exposing false religion and sorcery." Vanha ja uusi lyövät kättä monellakin tavalla.

Toinen ongelma on tietysti se, että afrikassa syyllisyys on luonteeltaan aivan erilaista. Länsimaissa katumusta pidetään tärkeänä, ja välttämättömänä armolle. Afrikassa sen sijaan ajatellaan että jos teko ei ole tiedossa, se ei ole tekijän syytä. Ja pelkkä paljastuminen ja sitä seuraava välitön rangaistus kuittaa teon. Jos ei ole syytä, ei tarvita katumusta. Kun on rangaistu ei enää tarvitse katua.

Minun taas on vain selvittävä lagittelevien tietokoneiden ja kivien kanssa. Nieltävä raivo turhana ja naurettavana. Joskus tuntuu että se teleologinen ajattelutapa olisi itselle helpompi, koska siinä voisi sentään näytellä olevansa järkevä. Nyt sitä joutuu tunnustamaan tavallaan "juttelevansa puhelinpylväille". Maailman navassa olemisen sijasta, mitä pidetään "vaatimattomana", joudun ylpeän röyhkeästi myöntämään että "Aim maad, kreizii."

Tunteellinen skeptikko.

Hume oli paatunut sentimentalisti, vaikka skeptikko olikin.

Hänen ymmärtämisensä keskiössä on järki ("reason") ja tunteet ("passion"). Niiden kautta Hume veti rajan siitä miten hyvä tunnistetaan, miten moraalin rooli tulee ottaa ja hyveet huomata. Karkeasti Hume esitti että tunteet olivat moraalin lähde. Tämä ajatus täytti koko hänen moraalituntonsa. Tämä on tietysti täydellistä passiota.

Ennen tätä on hyvä miettiä mitä Hume tarkoitti järjellä ja tunteilla. Se liittyy olennaisesti siihen mitä Hume tarkoitti sanoessaan seuraavan : "Reason is, and ought only to be the slave of the passions, and can never pretend to any other office than to serve an dobey them."

Järki on jotain, jota kutsutaan ymmärtämiseksi. Humelle se tarkoitti sitä että kuvittelukyky arvioi todennäköisyyksiä ja demonstroi niitä. Tai Humesitaatilla "abstract relations of our ideas, or those relations of objects, of which experience only gives us information". Näitä voitiin lähestyä myös kokemuksista oppimisen kautta. Humelle mieli toimii kuvittelukyvyn operaatioina, ja kun se on rationaalista se käsittelee todellisuutta ja siinä olevia suhteita ja niiden uskottavuutta. Kyse on siis relaatioiden hahmottamisesta ja huomaamisesta. Kuvittelua tarvitaan jotta tapahtuman ei tarvitse juuri sillä hetkellä olla läsnä jotta sitä voitaisiin miettiä. Rationalistien standardisettinä voidaan sanoa että sanoa että Hume ei uskonut että relaatiot olisivat ihmisen näkökulman kautta rakennettuja, vaan ne olivat todellisuuden oma luonne. Relaatiot eivät siis ole meidän keksimiämme, vaan ne ovat olemassa meistä riippumatta ja tätä kautta ne voidaan havaita, eikä "vain konstruoida."

Hume laajensi tästä. Yllä oleva oli yleisesti hänen aikansa rationalisteilla oleva näkemys. Seuraava taas on sitä hänelle "originaalia" tavaraa.

Hume yhdisti järjen tunteiden orjaksi. Rohkea veto, harva tekee samaa nykypäivänäkään. Ajattelemme olevamme loogisia, järkeviä ja kaikin mallin objektiivisia. In facto, tunteet sitovat meidät ja pidämme maailmankatsomustamme arvossa ja puolustamisen arvoisena.

Humella ytimessä on motivaation synty. Se kun liittyy asioiden tekemiseen käytännössä. Hänen argumenttinsa on ymmärrettävissä sitä kautta että asiantilan rationaalinen huomaaminen ei motivoi mitään aktiota. Asian tapahtumien todennäköisyyden tietäminen ei vielä motivoi. Tarvitaan jotain tästä tosiasiaväitteestä riippumatonta. Tästä syntyy tavoitteita ja haluja. Ja haluttavuuteen pyrkiessä järki sitten voi hyvinkin olla hyvä työkalu. Asiat motivoivat tai muuttuvat vastemielisiksi, ei relaation, vaan toivottavuuden kautta.

Humelle hyvä ja paha eivät olleet aktuaalisia ominaisuuksia. Ne olivat vain tunteita, joita saamme kun mietimme asioita. Jotkin asiat saavat meidät vaivautuneeksi ja vältämme niitä. Toiset ovat nautinnollisia ja hakeudumme niihin. Haluamme hyvää ja vihaamme pahaa. Järjen ainut tehtävä on tätä kautta tuoda asioita jotka ovat nautinnollisia ja välttää ikäviä.

Tästä on jännittävä seuraus : Järki ja tunteet eivät voi olla aidosti keskenään ristiriidassa. Jos esimerkiksi jonkun järki puhuu luonnonvalinnan olevan toimiva maailman relaatio, eli heikot karsiutuvat, mutta hän vaikka lääkärinä joutuu tukemaan ja pitämään heikkoja hengissä, hän ei ajaudu mihinkään moraaliseen ristiriitaan. Jos hän haluaa suojella elämää, luonnonvalinnan ymmärtäminen tässä kohden on olennaista, koska sen avulla hän tietää että voimavarat tulee ohjata heikkoihin. Vahvoihin satsaaminen ei tuota yhtä tehokasta tulosta.

Kuitenkin monesti tuntuu että asiantilat ja tunteet olisivat ristiriidassa. Lääkäri voi vihata luonnonvalintaa. Tähän on oltava syy, tai sitten Hume eli aivan ihme maailmassaan katsomatta ihmisiä. Humella oli ainakin jonkinlainen ratkaisu aiheeseen.

Humelle kaikki tunteet eivät olleet selvästi havaittavia. Osa on hyvin rauhallisia. Ne voivat olla voimakkaita, koska ne ovat pysyviä, kokoaikaisia ja tehokkaita. Koska ne ovat koko ajan päällä, ne eivät aikaansaa poikkeustiloja, ei synny mitään hetken mielijohdetta. Ja kun se on koko ajan päällä, se vaikuttaa helposti jopa kaikkeen mitä teemme ilman että huomaammekaan. Nämä tunteet ovat mallia "calm and quiet". Humen mukaan tästä seuraa se, että tunteet sekoittuvat monesti järkeen. Hiljaiset tunteet tuntuvat aivan samalta kuin järki. Ne eivät kuitenkaan ole. Tätä kautta ne voivat sekoittua. Siitä miten asioiden pitäisi olla tulee tällöin sitä, mitä ne ovat. Maali ja välineet sen saavuttamiseksi menevät sekaisin. Tästä voi syntyä ristiriitoja: Toinen passio, joka vihaa luonnonvalintaa, ja toinen passio, joka haluaa suojella elämää kamppailevat keskenään.

Silloin is ja ought näyttävät olevan ristiriidassa, mutta oikeasti tunteita ei vain eroteta järjestä.

"Ennenkin oli väärässä!"

Melko usein, etenkin netissä, törmää näkemyksiin, jotka ovat hengeltään denialistisia. Niissä siis kielletään jokin tieteellinen teoria. Tätä tehdään usein herättämällä epäilystä koko tiedeprosessia kohtaan. Tätä kautta ei ole ollenkaan harvinaista törmätä esimerkiksi "mihin ennen uskottiin" -tyylisiin heittoihin.

Niitä voitaisiin tietysti käyttää esimerkkeinä tieteen edistymisestä : Esimerkiksi kun muistetaan miten ennen tulta ja aineita selitettiin elementtien, tulen maan ilman... kautta, tämä korvattiin vähän hienostuneemmalla flogistoniin. Ja tämä vaihdettiin myöhemmin happiteoriaan. Flogiston "näyttää pelleltä" koska tiede on edistynyt niiltä ajoilta. Tällöin vanhat virheet jopa tuovat lisää uskoa prosessiin.

Kuitenkin tätä on joskus vaikeaa huomata. Otan tästä esiin kaksi melko paljon julkisuutta saanutta esimerkkiä: Pandemiat ja ilmastonmuutoksen.
1: Pandemioiden kohdalla lintuinfluenssa nosti uutisissa hälyä. Ihmiset pistettiin reagoimaan. Kun "oikein mitään ei tapahtunut", ihmiset uskoivat että juuri sama koskisi sikainfluenssaakin. Kuitenkaan tälläistä yhteyttä ei voida tehdä. Itse asiassa on jopa mahdollista että reagointi esti lintuinfluenssaa muuttumasta pandemiaksi, jolloin reagointi muutti tilanteet vertailuarvoltaan kyseenalaisiksi. Se, että yksi tauti ei kehity pandemiaksi ei tarkoita että toinen ei voisi. Itse asiassa "ei syytä tehdä mitään" -reagointi on loogisuudeltaan samaa tasoa kuin se, jos toisen maailmansodan juoksuhaudoissa oltaisiin selitetty että "espanjantaudista ei voi kehittyä pandemiaa, koska ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista ei levinnyt pandemioita."
2: Vaikka minulla ei olisi mitään selvää kannanottoa ilmastonmuutokseen tai tietoa siitä tarkemmin, on kuitenkin mahdollista kritisoida yksittäisiä argumentteja jotka ovat selvästi huonoja. Tässä kohden nostan esiin sen, että "viherpiipertäjiä" syytetään jatkuvata paniikinlietsonnasta. Tässä kohden muistetetaan että menneisyydessä on pelätty ilmaston viilenemistä. Sillä, onko tämä viilenemisteoria ollut suosittu, ei ole ratkaisevassa merkityksessä, koska näkemysten muutos tieteessä on tavallista. Esimerkiksi Newtonin mekaniikka hallitsi pitkään fysiikkaa ja korvautui sitten Einsteinin vastaavilla. Ensimmäisen vaihto "vääränä ja hylättynä" ei tarkoita että jälkimmäinen olisi huono. Kuitenkin ilmastonmuutoksen kannattajiin käytetään tämänkaltaista perustelua: Kun se korvattu on hylätty, tulee korvaavakin hetimiten hylätä.

Näillä tietenkin luodaan epäluottamusta. Kun tautien kamppailussa tiede on poistanut isorokon käytännössä tautien listalta, ja "luontoasioissakin" on nostettu esiin monia asioita jo vuosia ennen kuin niiden vaikutukset ovat nousseet ongelmiksi, olisi aivan perusteltua sanoa yhteydet niinkin päin, että kun "aikaisemminkin, niin myöhemmin".

Tosiasiassahan nämä siirtokeinot ovat vain ovela red herring. Se toimii nimittäin kahdella tasolla. 1: Ensinnäkin se siirtää keskustelun itse käsitellystä teoriasta johonkinhistorialliseen, jo yleensä hylättyyn, näkemykseen. Tällöin itse asia, eli kritisoitavan teorian luonnontieteellinen hyvyys tai huonous, jää käsittelemättä. Puhutaan vain menneistä, ei nykyisestä.
2: Toisaalta se siirtää keskustelun jonkun näkemyksen kannattajien edustamiin ideologioihin ja motiiveihin, joista on helppo nostaa esiin jopa salaliittoteorioita, tai ainakin syyttelyitä ja perättömiä vihjailuja. Se, että jokin asia on poliittisesti värittynyttä ei tee tiedettä oikeaksi tai vääräksi. Sen sijaan teorian oikeudellisuus poliittisessa liitoksessa kytkee poliittisen puolueen joko fiksummaksi tai typerämmäksi valinnaksi.

Näin itse asia, teorian tieteellinen hyvyys, jää käsittelemättä ja juttu saadaan muutettua pelkäksi sosiologiseksi ideologiaksi. Tällöin ei enää puhuta luonnontieteestä, vaan politiikasta. Denialistit haluavatkin yleensä siirtää keskustelun juuri tälle alueelle. Koska he haluavat luoda näkemyksen ristiriidasta. Tämä on helpoin tehdä hommaamalla isosti PR:ää ja olemalla puupäisesti erimieltä. Näin tiedeyhteisön kannanotto siirtyy näppärästi "julkiseksi poliittiseksi/ideologialliseksi/uskonnolliseksi keskusteluksi".

Tämä on siitä erikoinen virheajattelu, että sitä on usein erityisen vaikeaa huomata. Ja siihen sortuvat muutoin ihan fiksutkin ihmiset. Jotenkin menneisyydestä vain vedellään tälläisiä selkeästi huonoja yhteyksiä.

Plus yksi ja kotimatka.

Kun olin vartijana, tai tarkemmin sellaiseksi hakevana, minulle esitettiin "sillä pakollisella liian lyhyellä peruskurssilla" tärkeä +1 -sääntö. Se tarkoittaa sitä, että jos menet johonkin paikkaan ja löydät sieltä murtomiehen, ei pidä olettaa että tämä tarkoittaa sitä että tilanne on hoidettu. Siellä oli yksi, mikä estää että siellä ei olisi toista, sen kaveria? Ja kun toinen on kasassa, miksi ei olisi vielä yksi? Vastaava koskee tietysti myös "piikkejä, puukkoja ja muuta terävää". Jos veikkoselta löytyy hihasta mora, ei se tarkoita että hänen saappaanvarressaan ei olisi heittoveistä, takataskussaan stilettiä jne. Aina voi olla vielä yksi.

Tämän idea tulee selvästi irti viihteen kautta: Esimerkiksi Renny Harlinin "Mindhunters" -elokuvassa tämä on tärkeässä tilassa se, milloin asia on hoidossa: "When's the situation secure?" saa vastausen "On the way home". Joskus viihde, vaikka ei olekaan faktuaalista, onnistuu tuomaan esiin asioita ymmärrettävästi.

Täsmälleen sama on myös muissa asioissa. Etenkin silloin kun puhutaan laajoista asioista, joissa on politiikkaa ja muita elementtejä osallisena, on hyvä muistaa että jos tyypiltä löytyy jokin synkeä ideologia, se ei tarkoita että siinä olisi kaikki. Päin vastoin: Ideologioita saattaa olla enemmän kuin se yksi. Toisaalta asiassa saattaa olla myös muuta. Jos siis joku tekee asiaa vain uskontonsa tai maailmankatsomuksensa vuoksi, tämä voidaan joskus asiallisesti jopa osoittaa. Mutta se ei tarkoita sitä että siinä olisi kaikki. Väite siitä että joku on ideologisesti motivoitu on eri asia kuin se, että hän olisi myös väärässä. Toki se voi tarkoittaa sitä. Mutta jos ja vain jos siinä on kaikki. Jos sen sijaan asiaa tukee myös evidenssi, on hyvä muistaa että silloin hän on oikeassa. Toki joskus hän on oikeassa innostuksestaan huolimatta , eikä aina motivaationsa ansiosta. Silloin hän on oikeassaoleva puupää.

Toki on hyvä muistaa että aina evidenssi voi muuttaa tilanteen. Silloin se +1 kääntyy. Ja tyhäksi luullun varaston ja tarkastuksenkin jälkeen seinärakenteista löytyikin se taitava ninja jota kukaan ei uskonut olevan olemassakaan. Tosin tämä ninja ei ole uskottava ennen löytymistään, koska evidenssi näyttää ennen sen löytämistä toiselta.

+1 -säännölläkin on siis rajat. Vartija on siis kuin filosofi tai asioihin kantaa ottava. Tavoitteena on olla varovainen, mutta ei paranoidi. On vain osattava tietää milloin kotimatka on alkanut.

Pahat sanat haavoittavat.

Argumentum ad hominem (lat. homo: ihminen) on argumentointi jossa ei käsitellä asiaa, vaan hyökätään argumentin esittäjää, ihmistä, vastaan.

Se on usein argumentaatiovirhe, koska siinä usein lyödään viestin sijasta viestinviejää. Usein se voidaan jakaa viiteen alaluokkaan:
1: Ad hominem abusivis on suora loukkaus tai herjaus. Tässä kerrotaan että koska viestin esittäjällä on joko aito tai keksitty ominaisuus, joka on vastenmielinen ja paha ja huono se tarkoittaa että hänen sanomisiinsa ei voida luottaa.
2: Ad hominem circumstantiae on tapa, jossa hyökätään ideologiaa vastaan, jota toinen edustaa. Tällöin henkilö on väärässä vain koska hän edustaa jotain tahoa. Tämä on valitettavan yleinen ja tätä tehdään usein erittäin helposti. Tällöin esimerkiksi jokin tilasto jonka on tehnyt "oikealle kallistunut" ryhmä saa helposti kohtelun jossa oikeistolaiset hyväksyvät sen ja vasemmistolaiset vastustavat sitä. Vaikka tilasto sitten olisi hyvä tai surkea. Tätä voidaan tehdä myös sukupuolen kautta. (1) Ad virem on argumentti jonka vuoksi sanoja on väärässä koska on mies. (2) Ad feminam taas tapahtuu silloin kun kohteena on nainen.
___2.1: Tässä argumentaatio rinanstuu ja lomittuu esoteerisen omahyväisyyden kanssa yhteen. Tällöin ideana on se, että ajatellaan että asia on niin hieno, että sitä ei voi ymmärtää ja kritisoida muuta kuin alan auktoriteetti. Karkeasti ajatellaan että jos esitetään että auktoriteettiin vetoaminen - jonka alatyyppi esoteerinen omahyväisyys on - silloin kun instituutiota yleisesti pidetään asiantuntijana. Mutta sitten kun ihmisen asiantuntijuus siirretään toiselta alalta, kyseessä on ad hominem circumstantiae. : Putkimiehen asiantuntijuus ei automaattisesti auta ekologiassa eikä ekologin putkitöissä. Samantapainen asia on tietysti tieteenalojen välillä.
___2.2: Natsikortti on myös tämän tyypin argumentti, joskin se on sen verran laaja että se on usein vain analogian tasolla. Eli natseilla on ollut jotain piirteitä, jotka sitten tekevät kaikesta tähän liittyvistä asioista pahoja. Hitler piti taidemaalaamisesta, mutta tämä ei tee taidemaalauksesta pahaa asiaa. Tässä yhteydessä heitetään usein tunteisiin vetoavaa saippuasarjaa nimeltä "analogiaa ja stereotypioita", jotka jo sinällään ovat irrallisia, samaan lauseeseen liitettyjä virheargumentteja siitä että kaksi toisiinsa kuulumatonta asiaa yhdistetään ylimalkaisilla samanlaisuuksilla. (Toki kaikki analogiat eivät ole huonoja, monet ovat itse asiassa varsin hyviä. Mutta suuri osa on surkeita.) Tällöin saadaan kätevästi tehtyä tarjous "kaksi argumenttivirhettä yhden hinnalla".
3: (Ad hominem) tu quoque tarkoittaa sitä, että argumentin esittäjä ei itse onnistu toimimaan kuten toisilta vaatii. Tässä kohdassa on hyvä huomata, että se että toisella on jokin ongelma joka on itsellä ei tarkoita että itsellä ei ole ongelmaa.
___3.1: Kuitenkin on hyvä huomata, että jos toinen on esittänyt että toisen esittämä kannanotto on roskaa koska, on niin että jos argumentaatio on totta ja molemmilla on tuo ongelma, olisi argumentin esittäjän myönnyttävä että myös hänen oma kannanottonsa on roskaa. Tässä muodossa ad hominem -aergumentti saa itse asiassa mielenkiintoisia lisäsävyjä, koska historiassa ad hominem oli virallinen nimi argumentille, jossa tahon A esittämä logiikka pistetään hänen omaa kannanottoaan vastaan. Tällöin ei ollut väliä ottiko "kriitikko" B nämä esittäjän A argumentit tosissaan. Riitti että A uskoi niihin, jolloin hänen olisi pakko hyväksyä myös B:n kanannotot. Siinä haettiin siis sisäistä hajanaisuutta. Tämä on tullut mielenkiintosisesti esiin "N&N" -lehden sivuilla kun arvioitiin Humen näkemyksien tutkimusta. Ad Hominem on siis tässä kohden vaihtanut päämerkitystään historian kuluessa ja se on otettava huomioon esimerkiksi Humea lukiessa.
4: Kaivon myrkyttäminen tarkoittaa sitä että esitetään asialle kritiikkiä jota sävytetään vihjaavalla enankkoasenteella. Tällöin voidaan esimerkiksi viitata että jonkun ideologian juuret ja toteutus sisältävät asioita jotka ovat "huolestuttavia" tai suorastaan "kammottavia". Tällöin voidaan tehdä esimerkiksi jokin ideologia tai toimiva taho pahaksi ei suoraan se haukkumalla vaan mutkan kautta viittaamalla sen ominaisuuksiin. Esimerkiksi näin voitaisiin haukkua minua mutkan takaa koska olen Jääkäri: Suomalaisten jääkärien alku oli peräisin saksasta, ja talvisodassa jääkäritkin olivat liitossa Natsien kanssa jopa sillä tasolla että Suomi salli Hitlerin syntymäpäivävierailun Mannerheimin luo. En silti kokenut että kun Suomen Armeija päätti laittaa minut jääkäriksi, että minut laitettiin johonkin natsikouluun. Kuitenkin tähän, esimerkiksi armeijan kananttavuutta koskevassa keskustelussa, vihjaava voisi saada aikaan tunteen siitä että minussa olisi tämän vuoksi jotain synkeää. Että "älkää kuunnelko tuota, natsi -saksan verenhimo siinä vaan puhuu koska sehän on jääkäri! Sama kuin itse pahuus puhuisi!" (Monesti tätä on vaikeampi huomata, yritin vain ottaa selkeän esimerkin.)
5: Ad hominem motivum taas tarkoittaa sitä että joku on väärässä koska tällä on poliittisia tavoitteita. Eli jos jollakulla ihmisellä on syy puolustaa asiaa, hän olisi väärässä. "Oma lehmä ojassa" ei kuitenkaan vaikuta tosiasioihin. Toki ideologia innostaa esittämään argumentteja intressien vuoksi, mutta pelkkä vakuuttuneisuus harvemmin tarkoittaa samaa kuin väärässä oleminen. On hyvä muistaa että vaikka ilmastonmuutokseen on sekä kannattajia että sitä vastustavia ja kaikilla heillä on "oma lehmä ojassa" ilmasto joko lämpenee tai ei lämpene näistä poliittisista sidoksista huolimatta.
___5.1: Toki intressi ei aina ole huono asia. Esimerkiksi murhatutkimuksessa motiivi on tärkeä seikka. Täytyyhän tekijän motiiveja, kykyjä, keinoja ja tilaisuutta selvittää useassakin tutkimuksessa. Poliisit eivät silti toimi typerästi näin tehdessään. Siksi poliittisissakin jutuissa tärkein asia on itse asiassa se, onko se mitään muuta kuin poliittista intressiä. Jos asiassa on vain sen poliittisuuteen ja intresseihin liittyviä jälkiä tiedetään että kyseessä on politiikka. Sen sijaan jos se tekee esimerkiksi vertaisarvioituja tieteellisiä tutkimuksia, tiedämme että kyseessä on jotain muuta kuin pelkkä "instituutin sisäinen asia".^?

Ad hominem ei kuitenkaan koskaan ole pelkästään sitä että toinen loukkaantuu siitä. Moni voi loukkaantua siitäkin että joku on erimielinen tai löytää vaihtoehtoisen näkemyksen asiasta. Esimerkiksi jos jonkun kirjan yleistymistä selittää sillä että ihmiset pitävät sitä hyvänä kirjana esimerkiksi siksi että se on heidän uskontonsa kirja on selitys. Se voi tietysti loukata, jos on sitonut identiteettinsä siihen että em. kirja on yleistynyt siksi että jokin korkeampi voima haluaa että se tulee ihmisen tietoisuuteen. (Tämä loukkaantuminen liittyy kokemuksieni mukaan ainakin eräisiin shamanistisiin juttuihin ja Raamattuun.) Se ei toki tarkoita että muitakin selityksiä asialle ei olisi.

Ja on huomioitava myös konteksti. Tästäkin hyvän esimerkin saa oikeuslaitoksen kautta: Siellä jos syyttäjä esittää että syytetty valehtelee koska hänellä on oma lehmä ojassa ja koska hänellä on pitkä rikollistausta, se ei välttämättä ole ad hominem, jos se sidotaan muuhun todistusaineistoon. Kun todistetaan että henkilö varasti, häntä kutsutaan varkaaksi. Siitä tulee tuomio eikä tämä ole ad hominem. Mutta jos esitän että joku on varas koska on köyhä tai että hän "ei ole oikea kristitty" koska on varastanut, kyseessä on selvästi ad hominem - riippumatta siitä onko varkaus keksitty vai ei. Toki varastaminen on kristinuskon ideologian vastaista, mutta tosiasiassa henkilö voi (1) katua (2) hän on tehnyt parannuksen tai (3) on verrattavissa laihduttavaan henkilöön joka hairahtuu ostamaan suklaata lenkin jälkeen. Toki hän voi olla myös tekouskova. Argumentti taas ei tätä kerro, vaan se on tarkasteltava muuten, laajemmassa piirissä.

Ad hominem -perheen tekee mutkikkaaksi se, että se:
1: Usein siirtää keskustelun pois asiasta. Sen sijaan että puhutaan ilmastonmuutoksesta, aletaankin puhumaan oikeisto tai vasemmistopolitiikasta. Tai kun puhutaan evoluutiosta aletaankin puhumaan siitä mitä lapsille tulisi opettaa koulussa. Tai kun puhutaan armeijan kannattavuudesta, aletaan puhumaan siitä onko jääkärien perinne kuinka vahvasti natsisävytteistä. Tällöin aihe vaihtuu. On kuitenkin hyvä huomata myös että jääkärien aatehistoriaa voidaan tutkia täysin asiallisesti ja silloin myös sen natsi -ideologioiden käsittely on OK. On hyvä huomata mitä puhutaan ja missä.
2: Se puhuu irrelevanteista asioista. Eli jos puhutaan vaikka Suomen historiasta, sen kannalta irrelevanttia on se, onko joku historiantutkija homoseksuaali vai ei. Jos on, asia on silti sama. Ja jos ei, ei historia muutu. (Anteeksi, oli jotenkin pakko rinnastaa homoseksuaalit samaan lauseeseen ruotsalaisten kanssa. Se voisi olla stereotypiaan perustuva ad hominem circumstantiae, ja jossain kontekstissa se voisi olla tietysti myös kaivon myrkyttäminen.)

Tässä argumenttityypissä kontekstin tulkinta on itse asiassa olennaisen tärkeä asia, ja se tekee tämän argumentin varmistamisen joskus melko vaikeaksi. Yleensä kannattaa kuitenkin "varmuuden vuoksi" käyttää kohteliasta kieltä. Tämä minimoi useat halut käyttäytyä epäkohteliaasti ja toista loukkaavasti. Ja tätä kautta enemmistö näistä argumenttivirheistä jäävät pois.

---

? Tämä on tavallaan tärkeä asia, koska usein pseudotieteiden kohdalla törmää erilaisiin instituutioihin jotka vertaisarvioinnin ohi tekevät vaikka mitä asioita. Ja me kohtaamme tämän koska niitä käännetään Amerikasta. Ideologiat siirtyvät. Osa instituutioista on tietysti Smithsonian Instituten kaltaisia arvostettuja laitoksia, ja osa on sitten Penn&Teller -jaksossa esitetyn instituutin kaltaisia, jotka halusivat tarjota halukkaille ihmisille mahdollisuuden synnyttää meressä jossa delfiinit avustaisivat. Instituutti voi olla mitä vain. Siksi onkin hyvä katsoa esimerkiksi mikä on instituutin suhde tieteen vertaisarviointiin. Jos se saa tehtyä tuloksia, läpäisy kertoo sekä halusta että kyvystä selvitä kriittisestä tarkastelusta. Jos se taas moittii tätä liian julmaksi ja vääristyneeksi, voimme aika varmasti muistuttaa siitä että vain ulkopuolella oleva moittii sitä että "ei päästetä sisälle"..