anamorfoosi (kun kuolema on tasapainotila)

Eliöt ovat hyvin erikoisia ; Richard Woltereck kuvasi tätä termillä anamorfoosi, joka tarkoitti luonnon taipumusta synnyttää muotoja joiden kompleksisuus kasvaa. Elämän paradoksi tiivistyy evoluutioteoriaan ; Siinä missä termodynamiikka muualla luonnossa nähdään jonain joka ajaa kohti epäjärjestystä, on elämä jotain joka kehittyy yhä hienommiksi uusiksi muodoiksi.

Tämä kysymys on ällistyttänyt vuodesta 1863 kun Rudolph Clausius mietiskeli evoluution ja termodynamiikan suhdetta. Ludwig Bolzmann jatkoi tätä kysymystä eteenpäin ; Vuonna 1875 hän jatkoi Clausiuksen mietelmiä, täydensi niitä Kelvinin fysiikalla. Lopputuloksena syntyi konemetafora, jota voidaan pitää kysymyksen kannalta oleellisena. "The general struggle for existence of animate beings is not a struggle for raw materials - these, for organisms, are air, water and soil, all abundantly available - nor for energy which exists in plenty in any body in the form of heat, but a struggle for [negative] entropy, which becomes available through the transition of energy from the hot sun to the cold earth." 1876 Richard McCulloh kirjoitti termodynamiikasta teoksessa "Treatise on the Mechanical Theory of Heat and its Application to the Steam-Engine", joka keskittyi höyrykoneisiin. Hän kuitenkin piti biologiaa mielenkiintoisena ja esitti, että eliöt voivat elää johtuu siitä että ne käyttävät polttoainetta. "Everything physical being subject to the law of conservation of energy, it follows that no physiological action can take place except with expenditure of energy derived from food; also, that an animal performing mechanical work must from the same quantity of food generate less heat than one abstaining from exertion, the difference being precisely the heat equivalent of that of work."

Tässä on tärkeää huomata, että polttoainemetafora koskee yksilöitä. Ja elämällä on termodynamiikan kannalta kolme ulottuvuutta; (1) Evolutiivinen ulottuvuus jossa organismi lajina kehittyy ajan saatossa. (2) Toinen on lisääntymistason ulottuvuus, jossa organismit kykenevät monistamaan itseään ja (3) metabolinen ulottuvuus jossa organismit liikkuvat, kasvavat, uusiutuvat ja itse asiassa yksilönkehityksen vaiheessa monimutkaistuvat kun organismit vaihtavat muotoa elämänsä eri vaiheissa. ; Konemetafora iskee pääasiassa viimeiseen. Eliö muuttuu elämänsä aikana monimutkaisemmaksi, kun solut jakautuvat ja 1 tulee 2. Eikä tämä riko termodynamiikkaa. Eliöissä ei siis ole niin paljoa järjestystä, että se voisi ylittää auringon tarjoaman lämmön.

Kysymys on innoittanut myös Nobel -tason fyysikoita. 1944 ilmestyi "What is Life?" -kirja, jonka takana oli Erwin Schrödinger. Hänen ajatusmallinaan on se, että myös eliökunnan kehitys ja muut on ymmärrettävä hieman samantapaisesti. ; Hän ideoi että kehitys johtuu siitä että eliöt ikään kuin nauttivat negentropiaa ympäristöstään. Näin ollen vaikka eliökunnan kohdalla kehitys menisikin positiiviseen suuntaan, ikään kuin vastoin termodynamiikan lakeja, tämä rikkominen olisi näennäistä. Tässä konseptissa on oleellista, että elämä oli avoin systeemi. Konemetafora iskee tässä mukaan sitä kautta että aivan kuten elämä tarvitsee polttoainetta toimiakseen ja tätä kautta energia virtaa systeemin läpi, koskisi eliökuntaakin se, että energia virtaisi systeemin läpi vaikka aine kiertääisikin kehää systeemissä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että elämä myös lisää entropiaa ympärilleen.
1: Tämä ajatus onkin ekologiassa hyvin merkittävä ; Koulussa opitaan että ainesta käytetään uudestaan, mutta energia virtaa systeemin läpi ja tähän tarvitaan valtava kuuma energialähde nimeltä aurinko, joka syytää lämpöä ja negentropiaa kaikkialle.

Tästä syntyi tilanne jossa lämpöoppi ei ole evoluutiota vastaan. Entropian säännön ehdottomuus koskee suljettuja systeemeitä. Näin ollen termodynamiikka ei falsifioi evoluutiota. Kysymys tämän jälkeen onkin ollut hieman eri asiasta. Nimittäin elämän suhteesta itseorganisoitumiseen. Kysymys ei enää olekaan siitä onko evoluutio termodynamiikkaa vastaan, vaan siitä onko termodynamiikka jollain syvällisellä tasolla evoluution puolella.

Tähän kuvioon astuu toinen Nobelisti, Ilya Prigogine. Hän esitti 1960 -luvulla, että elämä voisi olla jotain jota termodynamiikka jopa auttaa. Hänen tutkimuksissaan paljastui dissipatiatiivisuus (dissipative structures) ; On olemassa rakenteita jotka synnyttävät energiavirrassa järjestäytyneitä osajoukkoja. Ne mukautuvat energiavirtaan ja niillä on myös kyky itseorganisoitua ympäristön energiavirtojen muutoksiin. Ne säilyttivät rakenteensa ja niiden synty oli odotettavissa. Prigogine siis huomasi, että tälläiset järjestäytyneet osakokonaisuudet ovat paitsi mahdollisia, niin jopa sellaisia joita tulee odottaa. Tässäkin järjestäytynyt osakokonaisuus toki sylkee entropiaa ympärilleen, mutta se itse pysyy ehjänä. Prigoginen ajatuksissa elämässäkin oli kysymys dissipatiivisuudesta, ja että elämä olli termodynaaminen poikkeustila (non-equilibrium). ; Elämä siis ylläpitää itseään olemalla termodynaamisen epätasapainon tilassa. Sen muoto pysyy melko samana vaikka eliöiden aines koko ajan vaihtuu uudella aineksella. Tässä kokonaisuus koostuukin aineesta (ruoka, ilma, vesi...) ja osa on energiaa (pohjimmiltaan auringosta). Prigoginen elämässä elintoiminnot ovat oleelliset ; Ei ole elämää ilman elintoimntoja. Koska dissipatiiviset rakenteet vaativat sitä, että energia virtaa systeemin, kuten eliön elimistön, läpi. Termodynaaminen tasapaino tarkoittaa tässä kuolemaa ; "Equilibrium is death, non-equilibrium is life."

James Kay on myöskin ottanut peruslähtökohdaksi sen, että elämä on epätasapainotila. Hän meni jopa niin pitkälle, että hän ei pitänyt elämää termodynamiikan mukaisena, tai termodynamiikan ajamana. Hän esitti että itseorganisaatio johtaa siihen että on väistämätöntä että elämä syntyy. Tasainen lämpöjakauma ilman pienintäkään vaihtelua olisikin termodynaamisesti epätodennäköinen lähtötila. 1965 Joseph Kestin esitti, että jos jokin suljettu systeemi avataan, se johtaa erikoisiin tapahtumiin ja muutoksiin. Ja että tälläisessä syntyy epätasapainotila, jossa alun perin suljettu osio pyrkii kohti uutta tasapainotilaa. Tämä tasapainotila on attraktori, ja ei ole väliä onko se "kaukana" vai "lähellä" ; Riippumatta siitä, mikä on suljetun systeemin alkuorganisoitumistaso, kun sen rajoitteet avataan ja energia virtaa systeemin läpi tavalla jossa on kaksi erikoista piirrettä ; Prosessi on palautumaton (irreversible), niillä on suunta (direction) ja niillä on lopputila (end). Hän koki elämän tämänlaiseksi, ja kuolema on tasapainotila.

Prigogine ei toki ole "viimeisin sana". ; Itse asiassa Prigoginen näkemys ei ole saanut kannatusta kaikilta. Tässä yhtenä syynä on Dollon laki. Se johtaa siihen että biologinen evoluutio on palautumaton (irreversible). Sillä, että evoluutio ei toista itseään on hyvin vaikuttava evoluution kannalta, ja termodynamiikan kannalta sillä on aiheeseen vielä yllättävää lisävoimaa. Kun muistetaan että luonnonvalinta ei tarkoita progressiivisuutta vaan adaptiivisuutta ; Myös toiminnon poistuminen voi olla jossain olosuhteissa adaptiivista. Näin ollen evoluutio ei tarkoita kehitystä tai rappeutumista. Se, että evoluutiolla olisi suunta on itse asiassa kyseenalaisempi kuin voisi luulla. Tämä tarkoittaa sitä että luonnonvalinta on vain luonnossa oleva rajoite.

Edward Wileyn ja Daniel Brooksin ajatukset 1980 -luvulla esittivät, että evoluutiolla olisi suunta. Syynä ei ole luonnonvalinta vaan Dollon laki. Dollon laki johtaa siihen, että lisääntyminen, yksilönkehitys ja fylogenia ovat kaikki osa biologista organisoitumista joiden käytös on irreversiibeliä. Sama koskee sekä yksilönkehitystä että evoluutiota. Biologinen informaatio kasvaa, ja eliö lisää epäjärjestystä ympäristöönsä. Näin ollen termodynaamisesti ei ole väliä syökö ihminen ruokaa ja kasvaa vauvasta aikuiseksi, kuin se, että laji kehittyy bakteereista ihmisiksi. ; Wiley ja Brooks korostivat, että biologiset systeemit eivät ole Prigoginen esittämiä dissipatiatiivisia rakenteita. He ottivat tässä ytimeen sen, että yksilö ei kehity evolutiivisesti. Että laji kehittyy. ; Termodynaamisen rakenteen sijaan organisaatio redusoituu geneettiseen informaatioon. Tämä on koodattua ja perinnöllistä. Yksilöt eivät muutu geneettisesti säännönmukaisesti. Siksi huomio pitää poistaa syömisfiksaatiosta (tai konemetaforasta) ja siirtyä katsomaan genetiikkaa. ; Luonnonvalinta näyttäytyy tässä mielenkiintoisesti. Koska perimä rakentaa koneiston, jossa merkittävää on potentiaali mukautua ja ylläpitää homeostaasia. Jos ympäristöstä vuotaa energiaa yksilöön, tämä potentiaali aktualisoituu. Ja säilyminen tarkoittaa että tämä energia säilyy struktuurissa - sitä kautta että se kopioituu eteenpäin. Luonnonvalinta on siis karsiva voima, jossa energia transformoituu perimäksi lajitasolla. Näin ollen koneanalogia murtuu. Eliöt ovat dissipatiatiivisia rakenteita yksilöinä, mutta pidemmissä aikaväleissä ne ovat enemmänkin laajentuvia systeemeitä (expanding phase space systems).
1: Tämä on sinällään tärkeää, että esimerkiksi jäätymisessä organisoituminen perustuu siihen että entropiaa vuotaa ympäristöön ja atomien sidosvoimat vetävät molekyylit kidejärjestykseen. Evoluutiossa tarvitaan sidosvoimiin verrattava voima. Esimerkiksi 1984 kirjoitettu Thaxtonin, Bradleyn ja Olsonin yhteistyöteos "The Mystery of Life's Origin" esittämä haaste saakin tässä vastauksensa. Evoluutio ei ole vain satunnaisia mutaatioita. Luonnonvalinta on termodynaamisesti rajoite. Muissakin malleissa kuin tässä mainitussa.

Modernina aikana elämän termodynamiikkaa on alettu katsomaan Gibbsin energiana eikä entropiana. Tämä näkemys korostaa, että biologiset prosessit tapahtuvat suhteellisen vakaissa lämpötiloissa ja paineessa. Ja tässä kontekstissa Gibbsin energia on paljon käytännöllisempi tapa katsoa asiaa. ; Tässä olennaista, on että Gibbsin vapaa energia minimoidaan, joka suljetuissa tiloissa johtaa entropian maksimoitumisperiaatteeseen. Avoimissa systeemeissä kemikaalinen potnentiaali ohjaa prosessia. Tässä kohden ytimeen on noussut se, että elämä kasvaa ja jakautuu siten, että ne luovat ympäristöönsä epäjärjestystä. Esimerkiksi John Avery on 2003 ilmestyneessä kirjssaan "Information Theory and Evolution" esittänyt, että elämä (elintoiminnot, evoluutio ja jopa elämän synty ja kulttuurievoluutio) ovat liitoksissa termodynamiikkaan, statistiseen mekaniikkaan ja informaatioteoriaan syvällisesti. Ja että kaiken ytimessä on Gibbsin energian virtaaminen maapallolle. ; Tätä näkemystä on vahvistettu tutkimuksella, joka kiinnostanee (etenkin suomalaista). Ville Kaila ja Arto Annila ovat tehneet vuonna 2008 tutkimuksen "Natural Selection for least action", jossa evoluutio nimenomaan on termodynamiikan toisen pääsäännön tukema - eli juuri toisin päin kun aiemmin on monesti ajateltu. Heidän tutkimuksensa ytimessä on se, että juuri luonnonvalinta on selittävä mekanismi. Se nimenomaan on vastuussa siitä että Gibbsin energia kasvaa lokaalisti. Ja tämä on johdettavissa suoraan termodynamiikan toisen lain määritelmästä avoimien järjestelmien epätasapainotiloissa. Näin ollen luonnonvalinta on järjestyksen kasvun takana samaan tapaan kuin atomien sidosvoimat sitovat jään kiteiksi (organisoituneeksi järjestelmäksi).

---

Tämä on pääasiassa aatehistorian esittelyä. Sitä kirjoittaessani en voi kuitenkaan olla miettimättä sitä, miten kreationistit selittävät elämän olevan termodynaamisesti kaukana, ja uskovat että paras selitys olisi tuottaa eliökunta heti. Heidän aatehistoriansa ja mekaniikkansa eivät kata samanlaista kehityshistoriaa ja termodynamiikan kaavoihin sitoutumista. Sen sijaan korttina on aina ollut "mysteeri" jossa termodynamiikkaa voidaan rikkoa ihan miten vain. Jos tämänlainen on Jumalan mahdissa, hän varmasti voisi tuottaa rukouksesta lähtevän ikiliikkujakoneen. Kreationistit ovat olleet kovin haluttomia tutkimaan tätä vaihtoehtoa.

Evoluutiotasapainotila

ID -keskeisessä ja ID:lle keskeisessä isojen nimien pelikenttänä tunnetussa "Uncommon Descent" -blogissa ID -tietäjä "niwrad" on esittänyt että populaatiogenetiikka kumoaa evoluution, tai "tekee evoluutiosta epätodennäköisen selityksen". Hän esittää asiansa nojaamalla kahteen tärkeään evoluutioyhtälöön. ; Hän käyttää Hardy-Weinbergin tasapainotilan laskentaa ja Pricen yhtälöä. Hänestä ne ovat ristiriidassa, sillä Hardy-Weinberg estää populaation edistymisen, jota Price taas arvioi. "The Hardy-Weinberg law mathematically describes how a population is in equilibrium both for the frequency of alleles and for the frequency of genotypes. Indeed because this law is a fundamental principle of genetic equilibrium, it doesn’t support Darwinism, which means exactly the contrary, the breaking of equilibrium toward the increase of organization and the creation of entirely new organisms."

Populatiogenetiikka on itselleni hieman rakas aihe, joten kommentoin tätä lyhykäisesti. Pääoppina on se, että Hardyn-Weinbergin tasapainolakia ei ole oikeasti ymmärretty; Se nimittäin tarkoittaa sitä että jos meillä on geeni jolla on kaksi alleelia A ja a joiden frekvenssit ovat p ja q, hyvin suurissa populaatioissa tapahtuva satunnainen pariutuminen laittaa yhteen pareja siten että odotettavissa oleva jakauma on tietty. Fenotyypin AA on p², heterozygootin todennäköisyys on 2pq ja todennäköisyys aa:lle q². Genotyyppien frekvenssi saadaan siitä mikä alleelijakauma populaatiossa on juuri siinä sukupolvessa josta seuraavaa sukupolvea arvioidaan.

Viimeisin lause on oleellinen. Sillä Uncommon Descentin tietäjä "niwrad" arvioi sen ikään kuin "palautumislaiksi", joka estää muutoksia siten, että jos jokin ominaisuus saa lisääntymisedun sukupolvessa X, se olisi jotenkin palauttavan paineen alla seuraavassa sukupolvessa. X+1 kun tasapainotilaa kohti virrattaisiin takaisin. Eli evoluutio ei onnistuisi kun luonnonvalinann työ vaikeutuisi juuri Haryn-Weinbergin kaavan vuoksi. Tämä on yksinkertaisesti Hyvin Väärin Ajateltu ; Hardyn-Weinbergin tasapainotila ei tarkoita konservatiivista palautumisvoimaa joka muistaisi kaukaisten menneiden sukupolvien geenifrekvenssijakaumat ja pyrkisi kohti jotain unversaalia vakiota..

Sitä toki kutsutaan "tasapainotilaksi". Mutta se ei tarkoita että olisi jokin luonnollinen tila josta tapahtuisi variaatiota josta todennäköisesti palauduttaisiin "perusmuotoa kohti". Tasapainotila tarkoittaa sitä että jos genotyyppien frekvenssejä muunnellaan populaatiossa sellaisilla tavoilla jotka eivät sekoita geenifrekvensssejä, saadaan seuraavaan sukupolveen täsmällen identtiset Hardy-Weinbergin osuudet. ; Mutta tämä muuttumattomuus ei kosketa mitenkään sitä jos me vaihtaisimme geenien frekvenssejä. Jos esimerkiksi populaatiossa tapahtuu seksuaalivalintaa tai luonnonvalintaa se muuttaa frekvenssejä luonnonvalinnan kautta. Tämä "muuttaa itse laskupohjaa" ja seuraavan sukupolven kohdalle tehtävä Hardy-Weinbergin tasapainotila muuttuu.

Selvennetään asiaa numeroilla; Jos meillä on lähtokohtana populaatio jossa A=0,2. Jakauma on tällöin 0,04 ; 0,32 ; 0,64.
1: Tässä voidaan ottaa kaikki heterotsygootit ja risteyttää ne tasan homotsygoottien kanssa ja saamme jakaumaksi 0,12 ; 0,16 ; 0,64. Tarkkaavainen laskija huomaa että luvut ovat erinäköisiä mutta A on silti 0.2. Ja jos annamme tämän sukupolven pariutua totaalisen satunnaisesti on jälkeläiset jälleen tutussa lukusuhteessa  0,04 ; 0,32 ; 0,64.
2: Mutta mitä sitten tapahtuu jos geenin frekvenssi muuttuu luonnonvalinnan vaikutuksesta? Jos otetaan karkea tilanne jossa ainut tapa jolla luonnonvalinta vaikuttaa onkin se, että AA on letaaliominaisuus joka tappaa kantajansa. Jos tuttu A=0,2 ja tapamme kaikki AA -yksilöt, ne jäävät pois seuraavan sukupolven jälkeläisistä. Muutos vaikuttaa lukuihin seuraavalla tavalla 0 ; (0,32/0,96) 0,64 ; 0.96. Joka sievenee luvuksi 0 : 0,3333 : 0,6667. Tässä selviytyneessä populaatiossa A = 0.16667 Oleellista tässä luvussa on se, että se ei ole 0,2. Asiaa voi muistuttaa vielä jatkamalla. Jos tämä sukupolvi käy satunnaisparituksen (letaalius johtui jostain spesifistä yhden sukupolven tilanteesta)  Hardy-Weinberg -tasapainon antamat lukusuhteet muistaisivat tämän muuntuneen (ennen uuden nyt populaation vallitsevan) geenifrekvenssin ja suhdeluvusto olisi 0,027778 ; 0,27778 ; 0,694444. Joka tarkoittaa sitä että A = 0,16667, Tässä luvussa oleellista on se, että se ei ole 0,2. JA se on se sama 0,16667 joka se oli edellisessä sukupolvessa.

ID -kirjoittaja ei siis ole oikeastaan ymmärtänyt että mitä asioita kaavoissa pyöritellään. Evoluutiovoimat jotka muuttavat geenifrekvenssejä eivät kohtaa Hardy-Weinbergin tasapainotilaan palauttavaa voimaa joka jotenkin pitäisi muistissa mitä evoluutio on tehnyt aikaisemmin. (Ja jo Dollon lainkin mukaan evoluutio ei pyri peruuttamaan takaperin.) Hardy-Weinbergin laki ei siis ole mikään pyrkimys palauttaa geenifrekvenssejä johonkin tiettyyn vakiotilaan, ja josta poikkeamista se yrittäisi vastustaa. Sen sijaan se koskee geenifrekvenssien suhdetta toisiinsa sukupolvelta toiselle. Ja tämän vuoksi luonnonvalinta voikin muuttaa populaatioiden geenifrekvenssejä.

Tämän asian tajuaminen on useille hieman hankalaa. Olen vähentänyt tähän liittyvään arkijärjen virheilyä tavalla joka mielestäni sopii arkijärkeenkin; Olen suoraan esittänyt Hardy-Weinbergin tasapainotilan laskeminen on ikään kuin arvio jossa lasketaan tilannetta jossa luonnonvalintaa ei tapahdu. ; Toki arkikieli yrittää tässäkin vetää "samaan ansaan", mutta jos tajuaa että se käsittelee lukuja siten että arvioidaan "luonnonvalinnan jälkeen" -arvot lisääntymään pääsevistä jälkeläisistä eikä "ennen luonnonvalintaa" kaikista syntyvistä, kuten mahdollisesti jo kodhussa itsestään abortoituvista ja muista elinkelvottomista yhdistelmistä, sotku katoaa kuin itsestään ja tajuaa samanaikaisesti että Hardy-Weinberg tarjoaa vertailtavan viitearvon, ennusteen josta poikkeaminen vihjaa evoluutiosta, että se on jotain jota vastaan luonnonvalinta ei ole. Ja näin "Hardyn-Weinbergin tasapainotilan luvuista melkein poikkeava luonto" on ikään kuin laskelma joka tehdään "tyynessä säässä". Se luo "nollahypoteesin", joka on siitä oleellinen että siitä poikkeaminen viittaa evoluutiovoimien läsnäoloon.
1: Tällöin Hardyn-Weinbergin tasapaino geenifrekvenssien laskennassa on ikään kuin arvioitaisiin Galileo Galilein painojen pudottelua tornissa. Usein tässä pudottelussa oletetaan tyhjiö jossa pudotaan. Tämä tarjoaa tärkeän viitekehyksen koska tähän verraten voidaan tutkia sellaisia ilmiöitä kuten tuuli ja ilmanvastus. Se, että gravitaatiolaskelmiin tulee poikkeamia tuulen ja ilmanvastuksen kautta (höyhen tipahtaa luonnossa hitaammin kuin pallomainen eiontto rautapunnus) ei suinkaan kumoa näitä painovoimalaskelmia. Se homma toimii ihan tismalleen samalla tavalla tyhjiössä.
2: Toinen vertaus joka väistämättä tulee mieleeni liittyy inertiaan. Arkijärki kokee että kappaleet pyrkivät pysähtymään. Tällöin Aristoteleen ajatus voimasta voi tuntua järkevältä. Hänelle voima on jokin joka latautuu esineeseen ja tämä liikkuu ja voima kuluu. Tällöin kappale pyrkii pysähtymään. Inertia taas sanoo että kappale pyrkii jatkamaan liikettään ellei mikään muu voima haittaa sitä. Tämä ei näytä sopivan arkielämän havaintojen kanssa, sillä jos työnnän vaikka lastenvaunut liikkeelle, se pysähtyy lopulta (ja vaikka työnnän lastenrattaat portaita alas vuoren huipulta alamäkeen, se kuitenkin pysähtyy viimeistään rekan alle). Kitka ja ilmanvastus (ja törmäyksessä tapahtuvat muodonmuutokset) eivät suinkaan falsifioi tahi kumoa inertiateoriaa tai ole tälle ongelma. (Paitsi jos olet idiootti, tietysti. Silloin kaikki on mahdollista, ja tarvitsee vain seurata unelmaansa.)

Ylläoleva on oleellista, sillä se muistuttaa siitä miten Intelligent Designissä on valloillaan omituinen kulttuuri. ID:läiset nimittäin demonstroivat tässä muutamia asioita:
1: Ainut asia jonka he tietävät evoluutiosta on se, että se on väärässä. Ja tämä on usein se minkä he tietävät ennen ikuin he tietävät evoluutiosta mitään muuta. Tämä yleensä myös estää heitä oppimasta evoluutiosta mitään muuta ; He eivät halua oppia mitä evoluutio sanoo edes voidakseen tehdä siitä kritiikin kohteen.
2:  ID:n avomielisyys tarkoittaa sitä että darwinistien on hyväksyttävä mahdollisuus siitä että he ovat väärässä. ID:n puolustajien fringeimmätkin teoriat ovat jotain jota pitää tukea ja kannustaa. Itse asiassa ymmärrän miten ID:läiset kokevat että muu maailma vainoaa heitä, kun taas ID tuntuu lämpöiseltä ja mukavalta. Sillä ID:n suuri teltta on niin ihana, että kukaan ID:läinen ei ole toiselle ID:läiselle väärässä. Ainut joka voi olla väärässä siten että asia mainitaan ääneen on Darwin ja hänen darwinistiseuraajansa. "Suuri teltta" on vapaa ja leppoisa siten että jos teet miten ison virheen tahansa, he eivät korjaa tai oikaise että olet tehnyt väärin. Siihen kuuluminen tarkoittaa sitä että teet saman hiljaisuuskohtelun myös muille. Kun teksti on julkinen ja kukaan ei sitä hauku on tehty "vertaisarviointi ID:n malliin" jolloin julkaisun julkisuus jossa joku toinen ID on sen lukenut on samaa kuin vertaisarviointi ja kaikkihan on niin ihanan hyvin. Tai olisi jos joku ei nostaisi virheitä ääneen esille. Jolloin se olisi vainoamista.
+: Kaiken huipentaa se, että heillä on esillä Hardyn-Weinbergin tasapainotila ja Pricen kaavaa ja aiheena populaatiogenetiikka. Ja sitten ilmestyy kommentoimaan mr. "Phinehas" joka kysyy retorisesti että "But how does one measure reproductive success?" Haluaisin miettiä miten monta sisarta, veljeä tahi lasta hänellä on. Haluaisin miettiä näiden geenien suhdelukua sukupolvittan ja verrata tätä vaikka omien sukulaisteni vastaviin. Täydellinen mysteeri jota esilläolevat kaavat eivät mitenkään mittaa. Paitsi että sitähän ne mittaavat. Ja tekevät sen peräti aikana jolloin "geeni" ihan nukleotiditason järjestyksineen on empiirinen konsepti joita voidaan käyttää sellaisella matemaattisella työkalustolla kuihn "tilastotiede", joilla voidaan tutkia "jakaumia" ja niiden "trendejä". Hän lienee kuullut niistä. Onhan?

ID:läiset valittavat toistuvasti siitä että heitä ei oteta vakavasti. Kuinka heitä voitaisiin ottaa vakavasti, kun he eivät kritisoi edes näin virheellisiä evoluutiokaavojen olkiukottamisia ja väärinkäsityksiä? Kuinka heidät voi ottaa vakavasti kun tämänlaisiakin ehdotuksia kehutaan ja niiden tekemiseen kanustetaan sen sijaan että tämänlaiset infantiilit ideat haukuttaisiin laaduttomina pystyyn ja annettaisiin niiden suoltajille kenkää eliittiryhmästä? (Ilman laatuvaatimuksia ja laatukriteereitä ei ole mitään laatua. Period.) Kuinka heidät voisi ottaa vakavasti, kun heidän tieteentekonsa näyttää samalta kuin "Oppa Gangnam-Stylen" tanssi näyttää terveestä arkiselta kadulla kävelyltä. (Siinäkin joku kyllä selvästi ratsastaa jollain näkymättömällä, mahdollisesti Jeesuksella, ei sillä. Vertaus osuu siis tässäkin kohden jos ei oikeaan niin oikeahkoon suuntaan kuitenkin.)

Peruutusvaihteella : (eliökunnan piirteiden ja teorioiden paluu keskiajalle)

"Koska kaikki kuviteltavissa olevat hyödylliset mutaatiot ovat jo valikoituneet vakaissa elinympäristöissä, uusien hyödyllisten mutaatioiden syntyminen on melko harvinaista."
(Ernst Meyer, "Evoluutio" [2003], s. 157)

Arki -ihmisten mielikuvissa evoluutio nähdään sopeutumisprosessina, jossa eliökunta kehittyy paremmaksi, hienommaksi, monimutkaisemmaksi. Evoluutio rinnastetaan sellaiseen sanaan kuin edistys ja edistyminen. Selvää on että evoluutiota ei nähdä peruuttamisena.

Kuitenkaan evoluutiolle ei tarvitse - tai edes kannata - nähdä pidemmän trendin suuntaa:
1: Esimerkiksi Gould on esittänyt juopon merimiehen kävelyyn perustuvan argumentin, jonka mukaan kompleksisuuden lisääntyminen ei ole mikään evoluution ohjaus itsessään. Ajan mittaan vain syntyy hieman ääripäitäkin. Maksimi kasvaa, mutta tämä ei tarkoita sitä että kompleksisuutta päin ajaisi jokin voima.
2: Toinen, hyvin tärkeä, on Dollon laki, joka sanoo että evoluutio ei toista kehityskulkuaan tai pakita suuria evoluution kehityslinjoja pitkin; Syy on se, että mutaatioita voi tapahtua monenlaisia. Ja peruuttaminen tai evoluutiohistorian toistaminen tarkoittaisi sitä että mutaatiot tapahtuvat tietyssä järjestyksessä.

Kuitenkin evoluutio tuntee ilmiön nimeltä atavismi. Se tarkoittaa sitä, että yksilöissä ilmenee jotain piirteitä, joita populaatioissa ei ole (juurikaan) ilmennyt moneen sukupolveen. Tälläinen on esimerkiksi ihmisille joskus syntyvä häntä, jonka olemassaolo johtuu siitä että esivanhemmillamme on ollut häntä ; Ilmiön taustalla on kysymys geenejä ohjaavien ominaisuuksien muutoksista jotka voivat olla mutaatioina melko pieniä ; Siinä missä pienet muutokset voivat johtaa surkastumaan, voi sama ominaisuus palatakin pienellä muutoksella takaisinkin. (Vaadittava muutos on sama.) "Avaimena" ongelmaan on se, että vaikka geenit eivät toimi, ne ovat "vain sammuksissa". Niitä ei käytetä mutta se ei tarkoita sitä että ne olisivat poistuneet perimästä ; Toki ajan mittaan näihin käyttämättömiin osioihin voi kertyä mutaatioita. Mutta periaatteessa ne eivät tuhoudu välittömästi.
1: Historiallisesti atavismilla on kiistämättä varsin huono maku. Sillä ennen perimän kartoittamisen keinoja atavismilla on perusteltu hyvinkin epäilyttäviä asioita. Esimerkiksi rikollisuus nähtiin atavistisena piirteenä, jäänteenä aggressiivisista eläimistä. Ihminen nähtiin jalostuneen kulttuuritasolle, ja tätä kautta saatiin ylläpidettyä siihen aikaan yleistä näkemystä (~ myyttiä), jossa rikollisessa ja alhaisessa ihmisessä on eläimellisyyttä, joka on jalosukuisissa pienempää. Tällä näkemyksellä on linkkejä esimerkiksi frenologiaan, jossa uskottiin että kallon ominaisuuksia mitaten saadaan laajasti tietoa ihmisen ominaisuuksista, kuten älystä ja persoonallisuudesta. ~ Frenologia on tosin vanhempi kuin Darwinin evoluutioteoria. Darwinhan kohtasi vaikeuksia kun hän ei meinannut päästä laivalle koska hänen kallonmuotonsa ei vastannut sitä johon frenologiaan luottava omasta mielestään luotettava kapteeni olisi luottanut.. Tämä ei tietysti estä lainaamasta myöhemmin keksittävää terminologiaa.

Nykyisin atavismi tunnistetaan joko suoraan perimästä tai epäsuoraan evoluutiohistorian tutkimuksen antamien tietojen kautta (~höyhenet ihmisellä eivät sovi evoluutiohistoriaan) ~ Ja tätä kautta saadaankin yksi tapa testata evoluutiomuutoshistorian tapahtumia kokeellisesti. ; Atavismilla nähdään jopa merkittävä rooli. Se nopeuttaa ja lisää joustavuutta sopeutumiseen. Sen sijaan että tarvitsisi mutatoitua valtavan paljon, pienillä muutoksilla saadaan aikaan rakenteellisia heilahteluja. Tämä nähdään esimerkiksi sauvasirkkojen evoluutiossa, jossa siivet ovat syntyneet ja kadonneet useita kertoja. Tämä mukautuminen on mahdollista koska siivet ovat surkastuneet ja mutatoituneet esiin kohtuu pienin muutoksin. Esimerkiksi surkastunutsiipisen sauvasirkan ei tarvitse rakentaa siipeä alusta asti uudestaan - joka vaatisi Dollon lain mukaan vähintään vaikeuksia.

Kreationistinen palautus vanhaan

"I am suggesting here that organisms have a built-in capability of adapting to their environment".
(Lee Spetner,"Not By Chance!", p. 200)

Kreationistit eivät juurikaan käytä atavismi -sanaa itsessään. Mutta hyvin suuri osa heidän argumenteistaan voidaan nähdä sen kautta. Esimerkiksi kreationistien rekapitulaatiokritiikissä - tai oikeastaan sitä että embryologiaa sävytetään rekapitulaatio -olkiukolla - olennaista on viitata siihen, miten sikiöiden piirteet eivät toista evoluutiohistoriaa. Yhteisiä piirteitä ei muutenkaan haluta nähdä ennen olleina piirteinä koska ne viittaisivat yhteiseen historiaan. Kreationisteille eliökunnan rakenteet ja piirteet (kompleksisuus) on heille olennaisesti "aidosti uusia", eivätkä mitään "vanhojen modifikaatioita."

Kreationistit käyttävät usein myös esimerkkejä joissa perimän tuhoutumista mutaatioiden vaikutuksesta. Tätä on aikaisemmin käytetty atavismin vastaisena argumenttina ; Perimässä olevan käyttämättömän aineksen katsottiin karsiutunvan valintapaineen vaikutuksesta nopeasti ; Tässä näkemyksessä luonnonvalinnan ajatellaan pitävän yllä ominaisuuksia ja jos hyötyä ei ole, olisi seurauksena karsiutuminen. Neutraalejen ominaisuuksien kohdalla tuhoutumisasia ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteinen. Asiaan vaikuttaa esimerkiksi mutaatiotahti.

Kenties vahviten atavismiin viittaa kuitenkin Lee Spetnerin kreationistinen teoria, johon voi tutustua "Not by Chance!" -kirjan kautta. Hänen suhteensa atavismiin on itse asiassa atavismin luonteen miettimisen kannalta valaiseva. Joko opimme siitä mitä hän tekee oikein tai siitä mitä hän selvästi tekee väärin.

Spetnerin näkemyksen ytimessä on ajatus siitä että ominaisuuksien toistaminen ei lisää informaatiota. Voidaankin jakaa "hyödyllisiin mutaatioihin" ja "aidosti hyödyllisiin mutaatioihin", joissa syntyy uutta informaatiota. Näin hän irrottautuu puhtaasta, evoluutiolle tyypillisestä, adaptaationäkökulmasta ; Atavismikäsitteen mukaanotto helpottaa asian ymmärtämistä koska se muistuttaa miten geneettiseltä muutokseltaan hyvinkin pieni mutaatio voi olla hyödyllinen ja tuottaa isojakin rakenteita.

Spetnerin mukaan mutaatiot eivät varsinaisesti tuota uutta informaatiota vaan nostavat esiin perimän potentiaalista informaatiota esimerkiksi herättelemällä "nukkuvia geenejä".

Spetner käyttää tässä termiä "dormant genes" muodossa joka tarkoittaa likimain samaa kuin atavismi. - Tosin sillä erolla, että evoluutikot myöntävät että mutaatiot ovat pieni (ei olematon) informaationmuutos ja Spetner korostaa miten kyseessä ei ole uusi informaatio lainkaan. - Ja Spetner menee itse asiassa astetta pidemmälle ja mahdollistaa ennen ilmenemättömien rakenteiden ilmestymisen, hän viittaa abstraktimpaan evolutiiviseen potentiaaliin, jossa evoluutiohistoria on koodattuna. Hän jopa esittää omaksi mallikseen NREH -hypoteesin ("Non Random Evolutionary Hypothesis"), jossa mukana on mahdollisuus siihen että mutaatiot eivät ole ollenkaan satunnaisia vaan nekin olisivat osa ohjelmointia. Tämän seurauksena syntyy se, että atavismi ei voi kovin usein rikkoa Dollon lakia, mutta Spetnerin mallissa atavismi voi toistaa tai olla toistamatta evoluutiohistoriaansa - riippuu siitä miten "ohjelmointi on tehty."

Tästä päästäänkin siihen erikoiseen tilanteeseen;
1: että jos jokin asia on evoluutiolle vaikeaa, se kertoo siitä että evoluutio ei kierrä ongelmaa ja siksi tarvitaan yliluonnollista apua. Ja jos se tapahtuu helposti, on ratkaisu selvästi esiohjelmoitu.
2: Ensin vaaditaan ominaisuuksien syntyä evoluutioprosessein ja sitten kun uusi rakenne esitetään, väitetään että kyseinen ominaisuus onkin oikeasti "vanha ominaisuus" Joko se on perimässä tai jos ei ole, niin se kertoo eisatunnaisten mutaatioiden informaationtuontikyvystä.
3: Ytimessä on ikään kuin se, että ensin tehdään teoria evoluutiosta jonka perusteella tehdään laskelma siitä mihin evoluutio kykenee. Ja kun ei kykene, niin todetaan evoluutio hävinneeksi. ja jos maailma ei tottele laskelmaa ja evoluutio tuottaakin piirteitä, ei töstö päätellä tavallisen tieteen tapaan että teoria on väärässä. Vaan sen sijaan mennään siihen tulkintamalliin, että teoria on oikeassa ja että evoluutioprosessien lisäksi mukana on Jumaa.

Toisin kuin evoluutioteorian atavismissa jossa historia todistetaan sitomalla se perimässä tapahtuviin muutoksiin ja niiden suuruuksiin ja evoluutiohistoriaan, on Spetnerillä ominaisuuden "vanhuus" jotain joka periaatteessa vain oletetaan ; Mikään asiantilatesti ei ole ratkaisevaa, vaan se, miten mikä tahansa tapahtumatila saadaan tulkittua omalle maailmankuvalle sopivasti, eli miten havaittu asiantila voisi olla Luojan työn mukaista.

Mielenkiintoista on huomata miten Spetner tekee loikan eisatunnaisuudesta Jumalaan sanoessaan esimerkiksi seuraavaa kirjansa sivulla 210 : "The NREH, on the other hand, postulates nonrandom variation. It does not fulfill the neo-Darwinian agenda in that it does not contribute to a natural explanation of the origin of life." Eisatunnainen mutaatio ei tarkoittaisi lainomaisuutta, vaan ohjelmointia joka viittaa Jumalalliseen älyyn. Tätä loikkaa hän ei todista mitenkään, se on vain otettava. Tässä on vahvasti muutosta vanhaan, tässä mielessä Spetnerin näkemys ei sisällä sinällään uutta informaatiota vaan vanhaa maailmankuvaa, jota se toki lämmittelee frenologian tapaan lainaamalla elementtejä ja uudelleenlämmittämällä maailmankuvaa niiden kautta.

---

Kuvassa on Helsingin tunneleissa oleva läntti, jossa on valuvaa ainesta jossa elelee jotain orgaanista. Valuessaan se muistuttaa evoluutiopuuta. Sellaista, joka ei ole oksat taivaita kohden, vaan joka opettaa että paska valuu alaspäin.