Illuusiot empirismin voimavarana

Skeptismiä ja skientismiä moititaan usein ylpeydestä ja liiasta varmuudesta. Ja tässä yhteydessä tieteen hylkäämiä aikanaan uskomia teorioita, kuten flogistonia, ja illuusioita käytetään varoitusmerkkeinä liiasta ylpeydestä. Tiedeuskokritiikin ytimessä onkin nimenomaan ajatus tieteestä faustilaisena sopimuksena tai jonain jossa tiedemies unohtaa nöyryyden.

Tämä näkemys on kiinnostava sillä se nojaa hyvin vahvasti ajatukseen tiedeuskosta loogisen positivismin kaltaisena lopullisia varmuuksia hakevana ensimmäisenä filosofiana joka olisi täysin metafysiikatonta. Tämänlaista ylpeää varmuutta ei toki ole vaikeaa löytää vaikkapa monista skeptikoiden facebookryhmistä. Siellä luotetaan omiin näkemyksiin hyvinkin vahvasti.

Mutta tieteenfilosofian - ja tätä kautta skientismin – puolelle voidaan laittaa kontrastia. Kun esimerkiksi itse olen sitä mieltä että ei ole mitään ei-tieteellistä tietoa, en lainkaan edusta loogisen positivismin ajatussuuntausta. Sillä näkemykseni ytimessä on enemmänkin syvä tiedostaminen ihmisten läpitunkevasta erehtyväisyydestä ja hölmöydestä. Ja jossa ylpeys voi heijastua myös esimerkiksi siinä kun puolustetaan niitä mukamas nöyriä yliluonnollisia uskomuksia lähinnä siksi että ne hyväilevät ihmisten egoa sanoen että Jumala on asettanut ihmiset tärkeälle sijalle ja että ihmiset ovat hyvin tärkeitä ja saavat haluttavia asioita, kuten tuonpuoleisen elämän.

Olenkin ollut erityisen vahvassa konfliktissa esimerkiksi Alvin Plantingan warrant -ajatuksen kanssa. Siinähän on taustalla hyvinkin loogisen positivismin hamuama ajatus siitä että ihmisen aistit ja järki olisivat ehdottoman ja lopullisen varmoja ja että tieteellisen maailmankatsomuksen olisi annettava ihmiselle varmuus tästä. ; Käytännössä Plantingan järjen ja havaintojen varmuus on lähinnä hieman empiristisillä mausteilla uudelleenmuotoiltua René Descartesin metafysiikattoman rationaalisen järjen puolustuspuhetta joka on käytännössä loogista positivismia yhdellä lisäaistilla, jumala-aistilla (sensus divinitatis).

Oma näkemykseni on Quinelaisessa naturalismissa. Onkin mielenkiintoista miten naturalisti ja skientistinen Quine onkin lokeroitunut jopa englanninkielisen wikipedian puolella nimenomaan loogisen positivismin kriitikoihin. ; Tämä ei toki ole ihme, sillä Quinen ”Empirismin kaksi dogmia” Two Dogmas of Empiricism" moittii loogiselle positivismille tärkeän verifikationismin kannalta oleelliseen analyyttisen ja synteettisen tiedon välistä jaottelua.

Ja tässä yhdistyy ajatus siitä että ei ole mitään ei-tieteellistä tietoa ja ajatus siitä että illuusiot ovat tärkeitä ja erehtyväisyyden tiedostaminen oleellinen osa koko tiedeprosessia. Karkeasti; Tutkimusta tarvitaan juuri siksi että ihmiset eivät ole aisteineen ja älyineen kovinkaan erinomaisia.

Quinelle skeptisyys on tieteen voima. Skeptisyyden ytimessä on tietoisuus illuusioista, siitä että meidän ei aina pidä uskoa silmiämme.

Skeptisyys saa voimansa kangastuksista, näennäisesti taipuvissa tikuissa vedessä, sateenkaarissa, jälkikuvissa, kaksoisnäkemisissä, unissa. Mutta missä mielessä ne ovat illuusioita? Siinä mielessä että ne näyttävät olevan materiaalisia objekteja joita ne eivät ole. Illuusiot ovat illuusioita vain suhteessa aikaisempaan tietoomme siitä miten normaalit aineelliset kappaleet käyttäytyvät. Ja johon ne ovat kontrastina. Perustalla olevat fysikaaliset tieteet ja uleinen tieto aineellisista kappaleista on tätä kautta liitoksissa skeptismiin. Quinelle kaikki perustelu on tieteellistä perustelua. Perinteisen epistemologian hylkääminen on tarpeen koska siinä nojataan saavuttamattomaan ensimmäiseen filosofiaan. Meillä ei ole tarjolla muuta kuin uudelleenarviointia. Emme voi hylätä kaikkia oletuksiamme maailmasta ja aloittaa tyhjästä. Uskomukset, hypoteesit, teoriat ja metodit oikeutuvat saavutustensa kautta. Hän lähti siitä että tosiasiassa illuusiot, unet ja muut skeptiset kokemukset ovat jotain jotka ovat järkeviä mahdollisuuksia sitä kautta että olemme kokeneet niitä. Toisin sanoen kun tulkitsemme illuusiot virheiksi, teemme tämän tavalla joka on tärkeässä suhteessa tietoon ja kokemukseen.

Quinen naturalismin keskeisin osa onkin sen asettuminen vastustamaan ensimmäistä filosofiaa. Tässä hän viittaa esimerkiksi Descartesin ”Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta” (1641) -teoksesta tuttuun pyrkimykseen rajata skeptismi täysin irralleen tiedosta. Descartesin tavoitteena oli osoittaa tiedolle varma ja täysin epäilyksetön perusta. Tässä vanhassa mallissa perinteiset empiristit yrittivät todistaa varmuutta puhtaassa aistihavainoissa ja rationalistit logiikan ja järjen totuuksissa. Quinen tieto taas nojaa sen varaan, että tämänlainen tavoite ei ole mahdollinen. Eikä tarpeellinen. ; Quinen mukaan naturalismi on sitä että todellisuus tunnistetaan ja kuvataan tieteessä itsessään eikä missään tiedettä edeltävässä filosofiassa. Naturalismi on luopumista tiedettä edeltävän ensimmäisen filosofian tavoittelemisesta. Erehdys ja korjattavuus on oleellinen asia. Toisaalta tämä tarkoittaaa sitä että naturalismi ei voi olla tilivelvollinen millekään tieteen yläpuolelle menevälle tuomioistuimelle. Koska niiden vaatimukset nousevat siitä että annetaan jollekin perutalle sama asema kuin ensimmäisille filosofioille. Quinen naturalismi ei ole vastuussa siitä onko se ristiriidassa sen ulkopuolelta tulevien vaateiden kanssa vai ei.

Jos naturalistin keskeisenä tehtävänä olisi osoittaa ensimmäisen filosofian hengessä että tieteellinen tieto seisoo varmalla pohjalla, olisi asenne kehäinen. Mutta jos tästä vaateesta luovutaan katovavat myös ne ristiriidat ja ongelmat joilla epistemologiaa on vaivattu. ; Kun oletuksesta siitä että tiedon tulisi olla antiskeptistä luovutaan ehdottomana vaatimuksena, ei naturalismilla ole tässä suhteessa ongelmia.

Tällä on merkittävä suhde illuusioihin. Sillä Quinen mukaan jos tiedämme että jokin on illuusio, se on kontrastissa tietoon. Esimerkiksi jos veteen tietyss kulmassa laitettu keppi näyttää taittuneeksi, on sen toteaminen taipuneeksi jotain joka onnistuu vain jos meillä on tieto siitä että keppi on todellisuudessa suora. Tämänlaiset asiat ovat ponnahduslautoja tietoon. ; Yksittäisiin tieteellisiin väittämiin kohdistuvat skeptiset epäilykset vaativat laajan ja hyväksyttävän taustan joka hyväksytään tiedoksi. Tätä kautta väitteet voivat olla vääriä mutta ne eivät kuitenkaan ole samaa kuin tiedossa epäonnistuminen ja tiedon täysi saavuttamattomuus. Jotkin väitelauseet ovat paremmin tietoa kuin jotkin toiset eivät.

Illuusiot ovat tässä mielessä kuin entisiä kumottuja paradigmoja. Ikuisiin totuuksiin luottavat ovat sitoutuneet omiin ensimmäisiin metafysiikkoihinsa ja ovat tätä kautta ylpeitä. Tiede ja sen muuttuminen ja teorioiden hylkääminen nähdään heikkoutena. Kun tosiasiassa voidaankin nähdä että tässä päinvastoin käykin niin, että flogistonin hylkääminen osoittaa että skientismi ei olekaan olekaan niin kovin ylpeää ja dogmaattista. Kuten Ilkka Niiniluoto onkin esittänyt ; Falsifioituvuusperiaatteiden kaltaiset vaatimukset ja muut vastaavat korjausprosessit johtavat siihen että tieteellinen maailmankuva ei voisi ja saisi olla dogmaattista. Tiede edistyy juoksemalla eteenpäin. Ensimmäisen filosofian kannattajat taas seisovat paikallaan ja määrittelevät olevansa jo maalissa, ja pitävät tätä todistuksena siitä että heillä itsellään on käsissään jotain ikuista ja pysyvää. Erikoista että he eivät useinkaan näe tässä mitään ylpeilyä. Me muut taas edistymme, tai vähintään pyörimme kehää joka on pidempi kuin muistimme.

💩 Keskusohjautuvuus ei ole kaikki

On tavallaan hupaisaa huomata, että nyt YLE:n luotettavuudesta ollaan hyvin erilaisilla tahoilla yhtä mieltä. Perinteisesti maahanmuuttokritiikissä on ollut tahoja jotka arvostavat ns. vaihtoehtomedioita. Tässä on ollut erityisesti yksi YLEinen moitteen kohde. Nyt Sipilän medianhallinan myötä moni muukin epäilee.

Tosin samalla integriteettiä on löytynyt osasta YLEn journalisteista. Ja tähän liittyy yleinen salaliittoteorioihin liittyvä asia. Kun puhutaan salaliitoista, niissä ongelmana on informaation vuotaminen. Kun väkeä on riittävästi mukana - kuten helposti on jos tehdään jotain valtavan suurta - joku kertoo jossain jotain. Tässä mielessä puheet siitä että olisi ylipäätään mahdollista keskusohjatusti kontrolloida mediaa on haastava. Neuvostoliiton "Pravda" -lehdessä oltiin tosin jo hyvin lähellä, mutta tähän tarvittiin keinoja joista ei ole merkkejä Suomessa. (Ja ilman internettiäkin Neuvostoliitossa oli myös tietoa asioista.)

Vaihtoehtomediat nähdään helposti jonain joissa on enemmän integriteettiä. Tosiasiassa tässä on kuitenkin enemmän kyse mainostuloista. Ja siitä että ihmisien huomio saadaan huomiohakuisilla otsikoilla ja sillä että sisältö lietsoo jo olemassaolevia asennevammoja. Näin ollen massaa miellyttävät uutiset - ei niiden totuusarvo - korostuvat.

Tästä hyvä esimerkki on ei-keskusohjattu toiminta. Kun vaihtoehtomedioista puhutaan, esiin nousee helposti se että niitä keskusohjattaisiin. Vaikka Venäjältä. Toki tämänlainen ohjaaminen on mahdollista. Mutta monesti kysymys on ihan siitä että ihmiset tajuavat mikä on taloudellisesti kannattavaa. Helsingin Sanomien kuvaus siitä miten teinit voivat tehtailla valeuutisia ja elää pirske -elämää ei vaadi taakseen mitään pahaa valtiota. Perättömiä uutisia kannatti tuottaa ja ne saivat enemmän näkyvyyttä kuin asialliset faktaperustaiset uutiset. Jos syntyy taloudellista insentiiviä valehdella, on selvää että jostain löytyy se joku joka valehtelee tästä insentiivistä.

Tässä mielessä onkin hyvä tiedostaa että uutisia kannatta lähestyä tietyllä tavalla. Tästä hyviä keinoja saa Emily Willinghamin kirjoittamasta Forbesissa julkaistusta ohjeistuksesta. Siinä lähdetään siitä mikä helposti hämärtyy. Eli siitä mikä ylipäätään on uutinen. Kysymys on jostain tapahtumasta joka on uusi ja jonka tapahtuminen kuvataan. Nykyään nämä sekoittuvat mielipidekirjoitteluun. "If the article contains opinion (like this one), then it’s not news; it’s an op-ed. If it claims to present something new but does so in language weighted with bias and politics, it’s not news. It can be anything from analysis to spin, but it’s not news."

Muuten utinen kehottaa katsomaan jutun päivämäärää. Uutisia usein päivitetään, mutta näitä korjattuja tietoja ei usein näy kun asioita uudeleenjaetaan tai päivitetään. Tässä mielessä uutiset ovat vähän kuten tieteen tutkimusartikkelit ; Tutkimukset ovat kenties olleet validisti tehtyjä ja ei-hujausta. Mutta jos siteeraat 100 vuotta sitten tehtyä tutkimusta, ensimmäinen ja aivan asiallinen kysymys on että miksi et lainaa uudempaa lähdettä. Sillä tieto tarkentuu. Uutisissa asia on erityisen korostettua.

Lisäksi on syytä katsoa peiliin. Kun avaat uutisen, johtuiko se siitä että halusit kuulla juuri tästä asiasta ja juuri tästä näkökulmasta. Eli tiesitko ennen linkin avaamista että mitä viesti piti sisällään. Jos ei, kyseessä ei varsinaisesti ollut asenne jolla avataan uutisia. Tämä on toki hyvä tiedostaa sillä kukaan meistä ei ole tunteettomasti neutraali.

Lisäksi on syytä katsoa julkaisun vääristymiä. Eksplisiittiset biasit paistavat usein url -osoitteessa. (URL pitää Willinghamin mielestä sisällään hyvin paljon tietoa.) Jos siinä on terminologiaa, on syytä katsoa viittaako se siihen että tuetaan tai vastustetaan jotain asiaa asenteellisesti "pro or con the other guys" Jos uutinen on "Daily Sheeple", voi arvata että kyseessä ei ole vakavastiotettava julkaisu, sellainen joka ei cherry pickaa uutisia siten että ottaa asenteellisesti yhden aiheen ja uutisoi siitä. (Ei esimerkiksi uutisoi rikoksista vaan vaikka maahanmuuttajien tekemistä rikoksista.) "Seriously. If it has a political bias evident in its URL, this isn’t news. It might be a story repackaged with a specific slant, a breaking development bolstered with bias, or even a cogent analysis. But it’s not news. At best, it’s fact-based opinion about the news. At worst, it is spin."

Sen lisäksi pitää varmistaa että väitteet osuvat yhteen annetun evidenssin kanssa. Jos mukana on väite tai väitteitä tapahtumista, on hyvä kiinnittää huomiota siihen, onko tämä tapahtuma muutakin kuin jotain jota joku väittää tapahtuneeksi. Jos joku sanoo jotain, onko tämä vaikka videoitu. (MV -lehtimäinen "Meillä ei ole mitään syytä epäillä että ei ole totta" ei ole todiste, se on lisäväite joka vihjaa siihen että evidenssin puute tunnustetaan.) Onko viitattu video alkuperäinen vai osioitu jostain toisesta yhteydestä. Jos on, miltä asia näyttää tässä toisessa yhteydessä.

Lisäksi jos lähde uudelleenpakkaa jotain uutisia on syytä miettiä miksi ei seuraa tätä lähdettä johon se viittaa. Jos se linkkaa, voidaan katsoa ovatko tietolähteet Suomen Tietotoimistoa tai jotain muuta vastaavaa tiedonvälittäjää jossa on sitouduttu siihen että väiteet on sidottu mainittuihin ja viitattuihin tosiasioihin. Alkuperäislähde on aina syytä katsoa. Ja jos video on vääristetty uuteen yhteyteen, tämänlaisen asian voi kaivaa esiin. Tässä tilanteessa usein havahtuu siihen miten röyhkeästi "vaihtoehtouutisten" tekijä on saattanut valehdella. Tai miten huolimattomasti se on vain jakanut "jotain" joka on väärennös, mutta tämä ei ole haitannut koska se on tukenut sitä omaa näkökulmaa. Tälläisistä huolimattomuuksista kiinni jääminen kertoo joko siitä että lähde on epäluotettava ja valehtelee tarkoituksella. Tai sitten he tekevät huonoa journalismia. Kummasakaan tapauksessa ei ole mitään syytä jotta sinä antaisit arvokasta aikaasi sellaisen seuraamiseen.

Epäluotettavuus johtuu joko pahuudesta tai tyhmyydestä, mutta tämän selvittäminen on periaatteessa paskan seulomista jos pääkysymys on siinä että onko lukemasi lähde uutislähde vai jotain muuta.

Toki ; Jos se lähteesi on avoimesti jotain muuta, kuten tyhmiä filosofiablogeja tai avoimesti jotain mielipiteilykeskeiseen yhteiskuntavaikuttamiseen liittyvää politisointia, niin sitten sen lukeminen on varmasti aivan tarkoituksenmukaista. Mutta jos levittää tietona ja tapahtumakuvauksena jotain joka ei sisällä uutisia, niin kysymys on sitten jo jostain ihan muusta kuin tiedottamisesta ja tiedostamisesta. ; Tosin silti tässäkin filosofiablogissa on syytä muistuttaa kaikkia siitä että se että olen auktoriteetteihin asennevammainen ja sitoutumaton - mikään poliittinen systeemi ei miellytä eivätkä he halua olla kanssani oikein missään tekemisissä - ei lähtökohtaisesti tee minusta luotettavaa tiedottajaa. Se tekee minusta antisosiaalisen tyypin.

Alias

Satuin pelaamaan sanaselityspeliä. Kun minun piti arvata "leirinuotio" -sanaa, sain vihjeeksi jotain sellaista että "kun kavereittesi kanssa lapsena lähditte metsään niin mitä siten teitte". Vastaukseni oli "hei hetkinen hetkinen, minä tiedän tämän (napsautin sormia molemmilla käsillä samanaikaisesti) Hyvinkään hiekkakuoppasurmat."

Tästä seurasi jostain syystä melkoisen jäätävät pari sekuntia. Tämänlainen musta huumori nojannee aika vahvasti siihen että tunnistetaan kontrasti todellisuuteen. Että sen absurdius ja mahdottomuus tekee siitä huvittavan.

Kenties vitsi oli sekä tarpeettoman rankka, että sillä oli väärä kertoja.

Onneksi olemme lopettaneet alusvaatteiden lajittelun - ja kaupat niiden vaihtamisen.

"We Were Soldiers" -elokuvassa on kohtaus jossa sotilaiden naiset keskustelevat keskenään. Yksi heistä selittää miten heidän lähellä olevassa pesulassa ei sallita värillisiä vaatteita. Ovessa lukee "Whites only". Hän ei näe siinä olevan mitään järkeä. Muut kertovat että kyltti koskee vain valkoihoisia. Ja tästä järkytytään koska maansa puolesta kuolevan mustan miehen vaimo ei saa pestä pyykkejään siellä.

Aivan kuin olisi mahdollista elää Vietnamin sodan aikana kuulematta segregaatiosta. Aikana jolloin se, että on elossa on tarkoittanut sitä että on kuullut ihmisoikeusliikkeestä jonka tehtävänä on purkaa segregaatio. Se oli yksi suurimpia ja näkyvimpiä poliittisia liikkeitä!

Ja sitten jos tämänlainen asia jää huomaamatta, niin sillä kognitiolla ei kyllä heti tiedostetaan varsin syviä huomioita joita tämä hämmästyvä nainen tekee.

On toki totta, että monesti asioiden pahuudet jäävät huomaamatta. Mutta usein syynä on se että tiedettyjä asioita ei mietitä kahta kertaa muiden kuin itsen kannalta. Mutta jos jokin asia on niin laajamittaista ja keskusteltua kuin segregaatio Vietnamin sodan aikana, niin....

Kuka tunteilee - kuka järkeilee?

Yllä on vierekkäin asetettu kaksi kuvaa. Niissä molemmissa käsitellään Euroopan pakolaiskriisiä joka alkoi vuonna 2015. Kuvissa käsitellään yhtä asiaa. Sitä, miten maahanmuuttoa toteutetaan.

Ensimmäinen (vasemmalla, länsimaisen lukutavan mukaan) kartta kuvaa samanaikaisesti kahta asiaa ; Maihin liitetty palkki näyttää osuutta kaikista pakolaisista. Itse maa on sitten väritetty sen mukaan miten paljon se ottaa pakolaisia suhteessa sen väkilukuun. Suomen palkki on säälittävän olematon, juuri ja juuri nähtävissä. Lisäksi Suomen pohjaväri on vaalea, ei punainen joka tarkoittaisi runsasta määrää maahanmuuttajia suhteessa väkilukuun. Toisin sanoen Suomeen tulee paitsi vähän maahanmuuttajia niin myös vähemmän väkimäärään nähden kuin moneen muuhun maahan.

Toisella puolella on sitten se miten kuvataan se miten Suomi muka olisi koko maailman sosiaalitoimisto. Mielenkiintoista jälkimmäisessä kartassa on, että siinä ei lähde nuolia kaikkiin paikkoihin joihin otetaan  maahanmuuttajia ja liitetä kuvaan mukaan sitä tahoa joka hoitaa asiaan liittyvän byrokratian tässä maassa. (Sillä ne ovat länsimaisia sivistysvaltioita joissa nämä asiat on byrokratisoitu jonnekin.) Lisäksi siinä mianitaan "ei sotaa". Ja tätä ei ole selvästi tarkistettu. Esimerkiksi Ukrainassa on tunnetusti kaikkea muuta kuin "ei sotaa" -tila. Toisin sanoen on selvää että kartan tekijä on lähinnä läiminyt valmiiseen maakarttaan "ei sotaa" jollain dossin paintilla. Tarkistamatta yhtään mitään yhtään mistään.

Silti yleinen kanta on että liberaalit tunteilevat ja konservatiivit ovat järkeilijöitä. Ainut syy tähän taitaa olla se, että oikein kukaan ei voi teeskennellä että konservatiivit olisivat hyveellisiä tai lämminsydämisiä. Kovatunteisuus ei tarkoita kuitenkaan välttämättä tunteettomuutta. Julmuuteen taivutaan usein tunteilulla. Esimerkiksi jos on menty johonkin pelottelupuheisiin.

Tämä ei itse asiassa ole minun puoleltani edes kannanotto siihen että kaikki maahanmuutto olisi hyvästä. Itse asiassa on melkolailla selvää että taantumatilanteessa hyvä elintaso ja avoimet rajat ovat jotain jotka ovat enemmän tai vähemmän nollasummaisia. Kysymys on siitä mitä preferoi. (On selvää että oikeisto haluaa ajaa köyhät kilpailemaan keskenään jotta työn hinta saadaan mahdollisimman alas ja jos sosiaalitoimintaa joudutaan ajamaan alas koska se on "mahdotonta ylläpitää" niin se on heille vain bonus. Ja osa nyt vain ajattelee enemmän etiikkaa kuin budjetin rajoja ja heitä voi vahvasti viehättää ajatus pelastaa kaikki, köyhät, mummot, ulkomaalaiset ja koirat.)

Kysymys on siitä että näkemysten huonoutta voidaan mitata aika hyvin sillä miten paskat argumentit sen sisällä hyväksytään. Jos asia on vahvoilla ja hyvin perusteltu, sen argumentit voivat olla hyvinkin vahvoja. Sen sijaan roskamielipiteet tuppaavat joutumaan ottamaan vastaan mitä tahansa. Huono maahanmuuttokritiikki ja sen leviäminen ja levittäminen luo viestiä siitä että tätä mielipidettä kannattavat ovat joko idiootteja tai heillä ei ole parempia argumentteja puolustamaan asiaansa.

---

Kartankäyttöä provosoi lähde josta se oli saatu. Henkilö piti sitä nerokkaana. Henkilö joka mm. ensin kritisoi Delfiinien hyväksi tehtyä konserttia kun mummoille ei pidetä konsertteja. Eläintensuojelu on liberaalien humpuukia. (Vanhusten hyväksi muuten pidetään konsertteja - esim "Tampere auttaa" ja se että maahanmuuttokriitikko ei näiden aiheiden parissa toimimisesta ole kiinnostunut eikä siksi saa niitä mediaansa tee niitä olemattomaksi, pikemmin demonstroi että häntä itseään ei mummo kiinnosta jos mummoihin vetoamalla ei saada oikeutettua väkivaltafantasioita hänelle itselleen. Aika moni on halukkaampi vetoamaan erilaisiin avuntarvitsijoihin saadakseen valtaa, mutta ovat samalla erinomaisen vähän tekemässä näiden autettavien eteen mitään...) Ja joka sitten pari tuntia myöhemmin jakoi koiranhakkausvideota joka oli vahva peruste sille että "matulle kuulaa kalloon". Upeaa!

Miksi ihmiset eivät koe riittävästi eksistentiaalisia kriisejä

Eksistentiaalinen ahdistus on eräs eksistentialismin ydinteemoista. Kyseessä on kriisitilanne. Ja ihmiset eivät yleensä halua kriisiä ja ahdistusta elämäänsä. Päin vastoin, hyvin usea filosofikin on korostanut sitä että ihmisen yksi tärkeimmistä onnistumisen kriteereistä on onnellisuus.

Itsekään en ole niitä ihmisiä joiden mielestä kärsimys sinällään jalostaa. Mutta jos kärsimyskonseptia pilkkoo pienempiin osiin, voisin silti sanoa että nykyajan yksi suurimmista onglemista on se, että meillä on monin paikoin liiankin vähän eksistentiaalista ahdistusta.

Kun angstia lähestyy, on viitattava sellaisiin hahmoihin kuin Kierkegaard, Nietzsche, Sartre ja Camus. He olivat itse asiassa hyvinkin erimielisiä monista asioista. Mutta tästä huolimatta voidaan sanoa että eksistentiaalinen angsti on jotain johon liittyy seuraavia piirteitä;
1: Kriisitilanne liittyy nimenomaan tilanteeseen jossa totuttu, arkinen ja ilmiselvänä pidetty mutta kuitenin jotenkin merkityksellinen murtuu jollain tavalla. Tilanne saattaa tulla vastaan jos on valinnut hyväpalkkaisen työn oman suosikkityön sijasta. Tai on valinnut suosikkityön ja murehtii palkkaansa. Sitä voi miettiä miksi valitsi sen puolison jonka valitsi eikä jotain toista.
2: Tämä valintatilanne korostaa että meillä on enemmän vaihtoehtoja ja vapautta kuin mitä olemme ajatelleetkaan. Mutta tämä kokemus ei vapauta vaan luo meille ahdistusta. Meitä voi esimerkiksi pelottaa se, että joudumme jättämään vakaan virkamiesuran verotoimistossa jotta voisimme toimia täyspäiväisinä rodeopelleinä.
3: Meillä on kuitenkin valinnan pakko. Ja valitseminen on usein sellaista että emme voi saada kaikkea mitä haluamme. Teemme poissulkevaa valintaa. Emmekä vain poissulkevaa valintaa vaan sellaista joka on valinnan jälkeenkin täynnä mahdollisuuksia epäonnistua. Joudumme paitsi valitsemaan niin joudumme myös valitsemaan tavalla jossa paras toimintatapa tavoitteen toteuttamiselle ei ole välttämättä ilmiselvä. Esimerkiksi jos kyllästyt puolisoosi voi riskinä ollakin se, että hamuamasi uusi puolisoehdokas ei halua sinua tai suhde väljähtyy puolen vuoden jälkeen.
4: Lisäksi valintaa helpottavat asiat ovat ahdistavia. Ihmiset antaisivat sinun elää hyvinkin erilaista elämää. Eri puolison valitseminen nuoruudessa ei olisi johtanut paheksuntaan - joskin vanhana vaihtaminen saattaa tämän tehdä, eikä tämäkään ainakaan vähennä ahdistusta.

Arkijärkeilyn tasolla eksistentiaalinen angsti voi vaikuttaa jopa ei-olemassaolevalta. Sillä vapaus on mukava asia ja me kaikki haluamme sitä. Vapaus on jotain joka yhdistää suvaitsevaista liberaalia kuin poliittisesta epäkorrektiudesta pahastunutta konservatiivia. Mutta mielenfilosofisesti eksistentiaalinen angsti voidaan sitoa torn decisioneihin - riipivänä vaihtoehdoista jonkin ottamisena ja toisen jättämisenä - jotka ovat vapaan tahdon kannalta oleellisia. Ja psykologiassa esimerkiksi Schwarzin vaihtoehtojen paradoksi viittaa siihen että valintojen määrän lisääminen - olipa kyseessä tuotevalikoiman laajentaminen tai mikä tahansa - ei ole kovin suuressa määrin mukavaa. Valikoimasta valitsemisen tulva tuottaa stressiä.

Tätä kautta ei ole ihme että arkikokemus ei vastaa annettua pseudofilosofiaa. Ja jopa eksistentialismiin kriittisesti suhtautuvat ottavat eksistentiaalisen angstin jokseenkin järkevänä konseptina. Konservatiivi myy sitä jopa ilmiselvyytenä. Ja liittää sen nihilismiin ja arvotyhjiöön. Mikä on toki hieman erikoista koska angst tulee nimenomaan siitä että on pakko valita. Ja valinnoilla on merkitystä. Ja merkitys on ennen kaikkea merkitystä itselle, ei yhteiskunnalle tai Jumalalle. Angst on merkityskokemus, ei arvotyhjiökokemus. Se, että oman puolison valinta on mielivaltainen vaika Jumalalle ja työpaikan valinta yhteiskunnalle ei tee siitä tyhjää tai merkityksetöntä. Eikä angstin kokeminen ainakaan todista että tehty valinta on todella merkityksetön, pikemmin päinvastoin.

Nykyaika myy meille toivoa.
1: Kaupallisuus luo mainoksia jotka lupaavat että ties mitkä asiat ovat mahdollisia. Ja tuotteita usein myydäänkin tätä kautta. Nämä ovat tietenkin usein petosta ; Esimerkiksi jos ihminen haluaa rakkautta, hän voikin vahingossa ostaa Axen tuotteita. Minullakin on kotona heidän shampootaan, jonka kyljessä oleva tarra mainostaa että "unlimited female attention".
2: Politiikassa on menestyksekästä luvata hyvyyttä vedoten vaikka suvaitsevaisuuteen tai vanhoihin mutta ikiaikaisuudessaan pysyviin arvoihin. Näissä pitäytymistä pidetään hyvänä ratkaisuna. Ja reagointitapa on usein sen tyylinen että kansa äänestää enemmän mitä he haluavat ja tämän jälkeen he valittavat kun tällä halutulla ei sitten saadakaan vaikka taloudellista menestystä. Brexitin kohdalla on selvästi tullut vastaan se, että kun irtautuminen ei kaikin puolin ole ollut haluttua, syytetään asiantuntijoita siitä että he eivät toteuta kansan tahtoa, mutta kun asiantuntijat sanoivat että Brexit ei tuo pelkästään hyviä seurauksia he valittivat heidän autoritaarisuudestaan. Nyt kansa on päättänyt ja näitä seurauksia ei tavallaan saisi olla tai sekin olisi eksperttien vika.
3: Sukupuolikonseptit kertovat minkälaisista asioista kannattaa pitää. Nämä ovat selvästi oikoteitä jotka kenties osuvat tilastollisesti useammin kuin eivät osu. Mutta josta moni vetää "yleisestä yksityiseen" -päättelyoikomisia ja tämän jälkeen kokonaisuus lakkaa olemasta heuristiikka ja muuttuu enemmänki rajoittavaksi vankilaksi.
4: Uskonnossa myydään helppoja ideaaleja jotka karsivat ratkaisutapoja. Niissä luvataan toivoa ja onnellisuutta. Ja luodaan elämäntapa. Esimerkiksi kristillinen elämäntapa, jonka kopioiminen on sitten oikotie ties mihin asioihin.

Moni voisi nähdä että toivo myy koska olemme toivottomia. Mutta monesti vaikuttaa olevan enemmänkin niin että ihmisien elämää on monin paikoin pehmustettu niin että he eivät enää kestä mitään kriisejä. (Erimielisyys internetissä on kriisi! Kaikki eivät ajattelekaan samalla tavalla!) Tässä mielessä onkin hauskaa nähdä miten monien asioiden valheellisuus, väärän toivon antaminen ja vastaavat nähdään moitittavina. Mutta sitten tehdään poikkeuksia niiden omien suosikkiasioiden kohdalla. Esimerkiksi kun katsoo moderneja liberaaleja nuorekkaita kristittyjä voi nähdä miten he toisella kädellä torjuvat kapitalismin antamat valheelliset lupaukset samalla kun toisella kädellä selittävät että ateismi ja skientismi ovat kammottavia koska ne vaativat liikaa tosiasioita ja vievät toivoa ja pärjäämisen tunnetta.

Jeesuksen rukoilu antaa toivoa aivan kuten deodoranttikin. Karsimalla mielikuvissamme olevia maailman tarjoamia vaihtoehtoja. Joista osa on perseestä tarjoten tilaa teodikealle. (Pahan ongelma on uskonnossa hämmentävä. Sen torjumiseen käytetään hirveästi voimavaroja. Mutta suurin osa uskonnon toivoargumentaatiosta nojaa sille että pahan ongelma on hyvinkin relevantti ja osana jokapäiväistä kokemusmaailmaa.)

Kun nykyään puhutaan vapaudesta, tulee aika usein vastaan vaihtoehdottomuutta. Monille vapaus tarkoittaa sitä että saadaan olla vaihtoehdottomia. Uskovaiselle uskonnonvapaus tarkoittaa ennen kaikkea omien dogmien opettamista. Tätä kautta niiden kohdalla oleva vapaus ei selvästi ole sitä joka eksistentiaalisessa angstissa on oleellisena. Ja tätä kautta he huutavat vapautta ja puolustavat vapautta, mutta tosiasiassa he lähinnä valitsevat kahleet ja pitävät tätä ei-valintana. Ja myyvät tätä ratkaisuaan pakettiratkaisuna kaikille muillekin.

Tämä ehdottomuus, ilmiselvyyshenkisyys, hedonismi, mukavuudenhaluisuus ja muu on pinnallista, epä-älyllistä, vaihtoehtojen tajuamattomuutta sekä toiveikkuudessaan harhaista suhteessa siihen maailmaan missä nyt satumme elämään useammin kuin emme elä... Tälläisiä ihmisiä saisi ahdistaa. Ensin ei-eksistentiaalisesti että saisivat rangaistuksen jonka ansaitsevat. Ja sitten sillä eksistentiaalisella tavalla joka kertoo siitä että he ovat todella vapaasti omana itsenään ns. elossa.

MV -lehden Betteridgen lain hetki.

Betteridgen laki (Betteridge's law) on nyrkkisääntö jonka mukaan "Any headline that ends in a question mark can be answered by the word no." Tämän säännön mukainen tapahtuma kävi MV -lehdelle. Se jakoi videolinkin otsikolla "Ollaanko tässä Allahin asialla?" Itse "artikkelisointi" kysyy että "Onko islam äärimmilleen vietyä brutaaliutta?" Molempiin vastaus lienee ainakin tämän jaetun materiaalin kohdalla "Ei".

Jaettu aineisto on uskontokritiikin parissa missään määrin tekemissä olleille hyvin tuttu. Tosin ei aivan tuossa muodossa. MV -lehden jakaman videon kuvanlaatua on huononnettu ja siihen on lisätty arabialaista kirjoitusta ja muslimityylistä laulua. Joka on selvästi päälleliimattu "taustanauha", eikä esimerkiksi reagoi videoiden tapahtumiin. Itse video ja sen tapahtumat kuvaavat kenialaisia kristittyjä jotka polttavat elävältä noitina pitämiään ihmisiä.

On vaikeaa uskoa että video on editoinut itseään vahingossa tuollaiseksi. Ja sen jakaminen eteenpäin osoittaa sekä huonoa makua että osoittaa sen, että taustatutkimusta ja faktantarkistusta ei viitsitä tehdä lainkaan. Se, että MV -lehdessä on tuollainen juttu vaatii vähintään valelteluvaiheen jossa video luodaan ja idiotiavaiheen jossa sitä levitetään. Kenties valehtelua ja idiotiaa löytyy tätä laajemminkin prosessissa.

---

Tähän juttuun tekisi mieli kommentoida miten se on nolo "burn" MV -lehdelle. Tai miten se on "so stupid it burns". Mutta en kehtaa.

Paluu jonkun toisen lapsuuteen

Sitten se käpylehmä voisi vetää sellaista ramppia hirmu nopeasti.
Kerätä sellaisia sormuksia. Ja jos osuu piikkeihin, niin se pudottais
ne kaikki kerralla. Hukkais jokaisen sormuksen. Leikitään sitä!

Silloin kun minä olin lapsi, saattoi vanhempi ihminen selittää siitä miten käpylehmät ovat hyviä leluja koska ne stimuloivat mielikuvitusta. Sen aikaiset lelut olivatkin jotain johon joillakuilla oli erikoinen kateuden ja halveksunnan välinen suhde. Ajateltiin että lapset ovat pilallehemmoteltuja tuotteistettuine leluineen ja että nämä pilallehemmotteluun käytetyt lelut olisivat jotenkin huonompia.

Näihin on helppo suhtautua huvittuneisuudella, kunnes huomaa olevansa itse vähän samanlainen. Itse olen pelannut paljon kirjaingrafiikkapohjaisia roguelike -pelejä. Nykyaikana on grafiikkaa. Huomasin korostavani miten vanhat pelit "vaativat ihan eri tavalla mielikuvitusta". Huomasin olevani moderni versio käpylehmäpapoista ja -mummoista.
1: Lisäksi joissain modernissa peleissä, kuten Witcher -pelisarjassa on keskustelujen yhteydessä valintamoodeja jotka olivat tuttuja vanhan ajan tekstiseikkailupeleistä. Ja nämä itse asiassa ovat Witcherin juonelle oleellisia. Peleihin saa erilaiset loput valitsemalla erilaisia vaihtoehtoja keskusteluissa. Se muu pelaaminen on sitten enemmän sitä saako sen tehtävän ylipäätään läpi. Tekstivalinnat määräsivät mitä tehtävästä seuraa.

Minun nuoruudessani tietokoneissa ei ollut tehoja joten grafiikkaa ei edes voinut olla. Ja tästä voinen olla katkera samalla kun korostan että moderni hieno animointimenetelmäistö on pilannut mielikuvituksen. Varhaislapsuudessani ei ollut myöskään Pokemoneja. Tosin minun tulisi muistaa sama mikä kaikkien muidenkin ; Jos haluaa kulkea ympäriinsä ja nähdä kaikkea mitä jossain ei ole ollut, niin kannattaa syödä LSD:tä kuten muutkin terveet ihmiset.

Paitsi että kaikki tekevät noin.

Olemassaololla, olemassaolemattomuudella ja muutoksella onkin suuria merkityksiä. On itse asiassa jännittävää miten muistikuviani lapsuudesta voi värittää kontrasti joka ei ollut lapsena edes mielessä. Koska ei lapsena voinut tietää minkälaisia tietokonepelit ovat vuonna 2016, kun ei edes tiennyt mikä "tietokonepeli" ylipäätään on.

Mutta moni tietenkin on sellainen, että menneisyyttä sävyttää omituinen pettymysnostalgia. Sellainen, jossa elämän tärkein ihmissuhde on "se joka pääsi karkuun" tai jota ei edes kysynyt. Joille lapsuus oli sitä köyhyyden tuomaa pettymystä jossa ei ollut niitä ja noita merkkivaatteita. Tärkeintä kesälomassa oli se minkä äiti ja isä kielsi. Tärkein matka oli se jonne ei saatu rehtorin lupalappua. Tärkein mahdollisuus oli se joka meni jo, jota ei tullut tehneeksi tai joka tuli tehdyksi väärin.

Tässä on jopa jonkinlaisia tasoja. Jos joku murehtii sitä että ei ole koskaan seurustellut, niin muutaman kerran seurustellut se vasta murehtiikin. Samoin jos on kokenut kovia voi olla kostonhimoinen oikeudesta joka ei ole tapahtunut. Mutta sitten kun sen kostaa, pääsee katumaan. Ja tähän katumukseen taas liittyy kertomuksia jotka ovat kostonhimoiselle aivan yhtä tehokkaita kuin seksikokemuksiensa kanssa suhteen kariudutta räytymään jääneen varoitukset ikineitsyille.

Tai muuta eksistentiaalista merkitystä ei-olevasta, joka kertoo siitä että olemassaolevaksi kuvittelu riittää kontrastiksi ja merkityksen lähteeksi niin että pettymyskin latautuu täyteen tunteita niin kuin kyseessä olisi jokin ikävä asia joka todella on. Mutta jollain omituisella retroaktiolla jossa tämä olemattomuuden hyppää jotenkin ihmeellisesti ajassa taaksepäin ja pilaa asioita jotka eivät alkujaan edes välttämättä olleet pilalla.

Tilanne on vähän sama kuin siinä kuinka ystävänpäivästä tulee monille yksinäisyyden juhla. Oikeasti koko päivä on pääasiassa markkinatalouden avulla luotu kyhäelmä. Mutta mainiskampanja on toiminut niin hyvin että jos et saa yhtään ystävänpäiväkorttia, voi tilanteen kokea hyvin merkityksellisenä. (Viesti voi olla vaikkapa ; "Edes kaupallisuus ei rakasta sinua".) Samoin joulun aikaan erityisen moni kokee itsensä yksinäiseksi juuri siksi että joulu on heille samanlaista oman itsen kanssa oleilua kuin muulloinkin, mutta joulu on leimattu merkitykseltään perhejuhlaksi. Se, että yksinäisyydelle ei ole vaihtoehtoja ja se alleviivataan, latistaa. Ja latistunut ihminen ajattelee nostalgisesti menneisyyttä tai kuvittelemiaan vaihtoehtoisia maailmoja joiden tärkein - ja joskus jopa ainut - ominaisuus on se, että ne ovat erilaisia kuin se latistava nykyhetki.

Ovatko köyhät tragedia?

Jos katsotaan kreikkalaista ja roomalaista kulttuuria, niissä oli hyvin erilainen suhde epäonnistumiseen.
1: Kreikkalaisissa tragedioissa on toistuvana teemana se, että hyville ihmisille tapahtuu epäonnekkaita asioita. Näin opimme että hyville ihmisille voi tapahtua pahoja asioita. Ja että tämän vuoksi pitäisi olla myötätuntoinen epäonnisille.
2: Roomassa menestys tarkoitti voittamista. Ja voittaminen näkyi ennen kaikkea maineessa, rahassa ja sotilaallisessa menestyksessä. Epäonnistuneen sotapäällikön tai muun epäonnistujan odotettiin tekevän itsemurhan.

Vastaavaa jännitettä voitaisiin toki rakentaa muutakin kautta. Onhan meillä kristillisessäkin kulttuurissa tavattavissa:
1: Luterilainen, usein Jeesuksen vuorisaarnaa painottava, näkökulma jossa köyhät ja heikot ovat jotenkin parempia Jumalan silmissä, sillä he ovat nöyriä ja enemmän Jumalan mahdin kannatettavina ja Jumalan varassa.
2: Kalvinistinen tapa jossa epäonnistuminen nähdään jonkinlaisena vinkkinä siitä että epäonnistuminen on ansaittu.

On toki mielenkiintoista muistaa, että rooma oli menestynyt ja se taantui kristinuskon ollessa vallassa sen alueella. Kirkkoisä Augustinus kirjoitti rooman valtakunnan romahdusvaiheessa henkilökohtaisista epäonnistumisiaan. Ja korosti armon merkitystä monissa kiistoissa. Näkökanta ei ollut menestymisessä vaan armeliaisuudessa ja epäonnistumisissa rypemisissä.

Nykyään asenne on tietenkin siitä hankala että talouselämää hallitsee oikeistolainen politiikka. Ja kalvinistinen konservativismi on lyönyt tämän kanssa kättä. Tässä maailmassa Augustinus on lähinnä ruikuttaja. (Mikä hän tavallaan kyllä olikin.) Tästä on syntynyt erikoinen jännite. Sillä toisaalta oikeistolainen ajattelu korostaa sitä että on uskallettava yrittää ja epäonnistua. Mutta toisaalta samanaikaisesti se korostaa, että köyhät ovat köyhiä laiskuuttaan. Mitään muita syitä epäonnisuudelle ja köyhyydelle ei myönnetä tässä diskurssissa. ; Tämä kertoo siitä että suhtautuminen riskiin on hyvin omituista. Se ei ole konsistenttia kuten roomalaisilla tai kreikkalaisilla tai kalvinisteilla. Nykyinen markkinatalous on määritellyt riskin hyvin erikoisella tavalla. Voittaja uskaltaa ottaa ne ja voittaja ei voi epäonnistua. Huono ja väärä riski ei ole rohkeutta vaan laiskuutta.

Meidän tulisi tavallaan ratkaista ovatko köyhät tragedia vai ei. Tämä johtunee siitä että kulttuurissamme omaisuus on runsasta ja hyvin epätasaisesti jakautunutta. Tuloerot ja rahamäärät noudattavat Zipfin jakaumaa, koko  talousrakennetta kuvaavat "pitkät hännät", katsottiin sitten yrityksiä tai yksilöitä. Näin ollen myös verorahat joita tuloista nyhdetään ovat väistämättä epätasaisia. Ja kun maailma määräytyy sen mukaan kuka maksaa ja mistä maksaa, syntyy helposti tilanne jossa samanaikaisesti halutaan oikeuttaa se että rikas ja menestynyt on hyvä tyyppi. Menestys kuvataan sankarillisuutena juuri riskinoton ja rohkeuden avulla. Tämä kuvastaa ansaitsemista. Toisaalta riski johon liittyy epäonnistuminen on vieras koska se vaatisi eettisesti myötätuntoa ja lompakoiden avaamista huonosti menestyneitä kohtaan. Jota ei tietenkään haluta tehdä. Siksi ongelmat johtunevat siitä että köyhyyttä ei haluta nähdä tragediaksi vaan köyhien huonoksi luonteenpiirteeksi, mutta menestys halutaan nähdä sankaruudeksi joka on taisteltu ja jossa on ollut riskejä ja vaaroja niin että joillakuilla ei olisi vain ollut epäreilua mutkatonta suoraa tietä rikkauksiin.

Internetdeittailun omituisuuksia

Amy Webb kertoo puheessaan siitä miten hän käsitteli deittipalvelujen dataa. Hänen taustallaan oli ollut se, että normaalielämässä deittailu oli ollut hankalaa. Hänelle oli sanottu että hänen pitäisi olla vähemmän tarkka. Sietää enemmän ihmisistä. "Don't be so picky." oli ollut normaali palaute. Webbillä oli myös aikataulu siihen miten perhe pitäisi ehtiä perustamaan. Perheen perustamisessa ja lasten hankinnassa menee helposti aikaa. Ja tämänlainen voi olla monille muillekin naisille tärkeä asia.

Webb meni kuitenkin harrastamaan internetdeittailua. Sillä hän huomasi että vaikka hän asui suuressa kaupungissa, niin tilastomatematiikka näytti että tietyn ikäisiä kulttuuriselta taustaltaan juutalaisia miehiä oli hyvin vähän. Ja ulkonäöltä kiinnostavia ei ole kaikkia. Haasteena oli löytää pieni määrä miehiä jotka täyttivät Webbin tiukat kriteerit. Ja muut sanoivat että hänen kannattaisi olla vähemmän nuuka ja vaativa.

Internetissä deittailussa algoritmi hakee isosta massasta ihmsiä ja tätä kautta on mahdollista kaivaa esille sopivia ihmisiä. Aluksi hän oli kirjoittanut lähinnä CV:nsä. Joka oli tietenkin epäsopiva lähestymistapa. Webb huomasi, että (1) kyselylomakkeet olivat pitkiä (2) algoritmi kiinnitti huomiota samanlaisuuksiin ja yhteisiin kiinnostuksenkohteisiin vaikka ne olisivat irrelevantteja...

Siksi Webb keksi tavan korostaa tärkeämpiä kysymyksiä. Ja muotoili oman profiilinsa sellaiseksi että se olisi houkutteleva juuri niille miehille joista hän itse oli kiinnostunut. Tällä hän sai itselleen puolison joka oli juuri hänelle sopiva ja jonka kohden hän saattoi olla äärimmäisen vaativainen. Webb kutsui toimintaansa systeemin hakkeroinniksi. Kuitenkin hän lähinnä oppi käyttämään systeemiä hyväkseen tietyllä tavalla.

Ja tapa on jotain jota on syytä lähestyä filosofisesti.

Webbin kanta on ymmärrettävää. Rakkauselämä on vaikeaa. Etenkin jos edustaa jotain vähemmistöä ja perheen haluaa perustaa sellaisen ihmisen kanssa jolla on jaetut arvot. Moni pitää tätä oleellisena ja tärkeänä. ; Sopivan puolison etsintä on usein vaikeaa muutoinkin. Kiinnostus voi olla yksisuuntaista. Torjutuksi tuleminen on ikävää.

Internetdeittailu poistaa tämän riesan. Mikä on mukava asia. Sillä on turhaa ajatella että parisuhde on jokin saavutus joka ansaitaan kestämällä vaikeuksia. Seuralaiskandidaateille ahkerasti erilaisia iskulauseita heitellyt mies toki voi lopulta onnistua ahkeruuttaan. Mutta tämä ahkeruus ei tuo lopputulokseen ansiokkuutta. Moni itse asiassa arvostaa ensisilmäyksellä saatua romanttista rakkautta. Sillä ansaitsemisen sijasta halutaan puhua kohtalosta.

Ja nekin jotka eivät usko kohtaloon voivat kannattaa jotain Kantilaista ajatusta siitä että toisia ihmisiä ei pitäisi kohdella välineinä omien halujen ja tavoitteiden toteuttamiseen. Sarjaepäonnistuja vaikuttaakin seurusteluasioissa sellaiselta, joka haluaa naimisiin tai jolla on jonkinlainen perheprojekti. Siihen on vain löydettävä sopiva ihminen, eikä ole niin hirveästi väliä kuka. "Älä ole niin vaativa" saa tässä uusia sävyjä.

Alain Badiou onkin korostanut että interentaikana deittailu on tältä osin muuttunut. Internetprofiilit tarjoavat keinot "iskeä" ilman "torjuntaa". Erilaiset deittialrogitmit ehdottavat ja profiilin omistaja ei näe kuinka moni on pyyhkäissyt yli. "EI" ei ole samalla tavalla näkyvä. Hän on tässä mielessä jossain määrin oikeassa. Itse tosin näkisin että myös hiljaisuus puhuu. Internetaikana asiat tapahtuvat usein nopeasti. Ja tässä mielessä se, että kukaan ei vastaa deittiprofiiliin vaikka viikon aikana pitää sisällään viestiä. Samanlaista viestiä kuin internetissä vastaamatta jääneet yksityisviestit. Tai arkisessa keskustelussa tapahtuneet vaivautuneet hiljaisuudet. Se joka ei saa deittivastauksia profiiliinsa on seinäkukkanen. (Tanssiaisissakaan ei monesti aktiivisesti kuule "EI":tä. Sinua vain ei haeta tanssimaan. Joten internetissä ei ole suoraan aivan täysin uutta ilmiötä tässä kohden.) Torjutuksi tulemisen riski kuitenkin pienenee ja suoran torjunnan tuomasta shokista vältytään. Sen korvaa toisenlainen, ja varmasti riipivä, kaamea hiljaisuus. Tästä kritiikistäni huolimatta näen että Badioulla on siis siltikin jonkinlainen hyvä huomio asiaan.

Richard Keraney on esittänyt, että nykyaikana internetalgoritmit suorittavat passiivissti suuren osan valikoinnita. Ja ihmiset keskittyvätkin luomaan itsestään virtuaalisia mainoksia jotka ovat ennen kaikkea sitä miltä asiat saadaan näyttämään. Persoonan sijasta keskitytään identiteettiin ja tämän mainontaan. Oikean ihmisen sijaan rakastamme simulaatiota hänestä. ; Syynä ei ole pelkästään se että digitaalinen kuva on digitaalinen vaan siitä miten digitaalisia kuvia joudutaan käyttämään "houkuttelevalla tavalla". Webbin CV -esimerkki korostaa että deittialgoritmien kanssa pulatessa se miten kuvaa itseään on tehtävä hyvinkin tietynlaisella tavalla. Nämä eivät ehkä suoraan valehtele, mutta ne ovat vaadittavia näkökulmia asiaan. (CV on muuten samanlainen valikoitu näkökulma työnhakuun. Työpaikan etsimisessä onkin paljon "jotain samankaltaista".)

Olen itsekin ollut jokseenkin huolestunut ns. algokratiasta. Eli siitä miten googlen hakukone ja facebookin linkkivalikointi-piilotusalgoritmit määräävät aika paljon siitä mitä näemme ja tätä kautta näkymätön ja toisen ihmisen koodaama valikointi pitää sisällään hyvin paljon valtaa. Valtaa joka helposti ajaa ihmisen joko (a) kohti ulkopuolisen tahon määräämiä asioita tai (b) sitten sitä ajautuu "omaan kuplaan" kun algoritmi ei haasta maailmankuvaa vaan antaa pelkästään omaa itseä tukevia lähteitä ja tarjoaa itselle tärkeitä mielipiteitä. Tässä mielessä internetin deittipalvelut ovat yksi lisä tähän erikoiseen ja vaikeasi nähtävään vallan muotoon.

Ja tämä on se puoli josta itse pidän vähiten ilmiössä ; Deittipalvelut hakevat ns. sopuisaa perhettä. Sellaista jossa on jaetut arvot. Voit valikoida tai hylätä joidenkin ominaisuuksien perusteella. ; Voit varmistaa, että puolisollasi on sama uskonto kuin itselläsi. Voit varmistaa että hänen hiustenvärinsä miellyttää erityisesti. Voit katsoa että molemmat olette kiinnostuneita samoista asioista. Ideaalipuolisosta tehdään tässä muutakin kuin luodaan siitä kuva ennen kuin hänet on tavattu.

Varmasti ideaalipuolisolle on asetettu ulkonäköehtoja ja varakkuusehtoja aina. Itse luodaan mielessä abstrakti ideaali ja toinen on myös jossain määrin yrittänyt antaa itsestään hyvää kuvaa. (Drinkkien antaminenkin voidaan nähdä sekä anteliaisuuden että varakkuuden näytöksi, jolla luonne ja maallinen status tulee edes jossain määrin tarkistetuksi.) Ja on hyväkin katsoa piirteitä ja valikoida. Ulkonäköpiirteetkin voivat olla merkittäviä.

Mutta tässä on jotain, näkökulma jonka romanttiset elokuvat ovat usein ymmärtäneet. (Mikä on ällistyttävää ottaen huomioon että genre on kenties yksi eskapistisimmista ja illusionaarisimmista tyylilajeista.) Kautta historian on kerrottu tarinoita "epäsopivista pareista". Jopa Shakespearen "Romeo ja Julia" voidaan nähdä joksikin jossa ydin on siinä että "parisuhdehakualgoritmi ei suostu hyväksymään tiettyjä sukuja yhteensopiviksi". Disneyn "Aladdinissa" pariudutaan luokkarajojen yli, "Kaunottaressa ja Hirviössä" käsitellään ulkonäön ja luonteen skismoja. Ja niin edespäin. Erojen kunnioittamiseen kasvamisessa tai eroista huolimatta rakastumisen voima puuttuu.

Ei ole kysymys narsismista tai itserakkaudesta. Eli rakkaudesta omaan itseen. Toki tämänlaisiakin näkemyksiä saadaan joskus kuulla ; Että samanlaisen puolison hakeminen tarkoittaa sitä että voidaan syvästi rakastaa itseä jotenkin oleellisesti enemmän. Tämä lienee ns. liioittelua. Toki jos internetissä luo itsestään houkuttelevan ideaalikuvan ja hakee tämän kanssa samanlaista toisen ihmisen luovaa houkuttelevaa ideaalikuvaa, kyseessä on jostain jossa haetaan toisessa itseä. Mutta tämä kieltämättä luo käytännössä myös tasa-arvoista ja mutkatonta olemista. Kyse ei ole pelkästään narsismista, vaan siitä että ihmiset eivät halua riitoja ja konflikteja elämäänsä.

Itse kuitenkin nojaan siihen että ihmiset ovat usein tyhmiä. He eivät tiedä mitä he haluavat. Ja he luulevat haluavansa eri asioita kuin he haluavat. Siksi ihastuminen tapahtuukin ulkonäkökeskeisemmin kuin oikein kukaan haluaisi tunnustaa. Ja tämän kautta ilmoilla on aina radikaali mahdollisuus siihen että toimiva parisuhde onkin muuta. Erilaisten ihmisten välisessä suhteessa on suurempi mahdollisuus muuttua ja muuttaa toista.

Ainakin itseni kohdalla on huomattava, että minulla on ollut vahvana tapana ihastua brunetteihin mutta olen kuitenkin vakiintunut naisen kanssa jolla hyvin normaalin "suomalaisen harmahtavan vaalean maantienvärisen" kanssa. Toisaalta olen oman puolisoni kanssa temperamenttityypiltä, ideologialta ja muutenkin, hyvin erilaisia. Olemme saaneet tätä kautta arvokasta työnjakoa jossa pärjäämme oleellisesti eri vahvuusalueilla. Juuri erilaisuutta tuovat asiat ovat olleet kiinnostavia ja rakentavia.

Mutta toki on hyvä huomata että joidenkin asioiden tulisi olla samalla tavalla tai tietyllä tavalla. Puolisollani ja minulla on eri ideologinen vakaumus uskonnossa ja politiikassa. Tämä ei ole ongelma. Mutta jos puolisoni olisi fundamentalistisella tavalla eri vakaumusta, ei tästä tietenkään "tulisi yhtään mitään". Ja en myöskään sietäisi kovin tomppelia naista, minulla ei ole hermoja tähän. Olen itse kohtuu fiksu ja kaipaan tämänlaisia asioita myös puolisossani. Itseä tomppelimman kanssa elämäni menisi suurelta osin turhautumiseen.

Silti mikään algoritmi ei kyllä laittaisi meitä yhteen. Ja uskonnottomana en usko että kohtalokaan on sitä säätänyt. Kenties tässä prosessissa on evoluutiota ja omaa työtä. Ja osanen sitä että puolisoni ns. "ei ole ollut niin kovin vaatelias". Hän osaa tietotekniikkaa joten hän olisi teoriassa voinut tehdä tämän sijaan "Webbit". Silloin hän olisi varmasti onnellinen jonkun toisen kanssa.

Kuinka Piho on huono profeetta

Jouko Piho on huono profeetta. Tämä on objektiivinen tosiasia, ainakin psykologian kannalta. Jos mietitään erinomaisen nimekkäitä profeettoja tai tulevaisuuden näkijöitä, olisi syytä ottaa enemmän mallia Nostradamuksesta. Nostradamuksen ennustukset kun olivat taiteellisesti korkealaatuisia ja sisällöltään äärimmäisen ympäripyöreitä ja ylimalkaisia. Hyvää profeettaa ennustuksineen ei voi falsifioida.

Piho sen sijaan meni tekemään ennustuksen joka on sidottavissa lähitulevaisuuteen. (Jos ennustat maailmanloppua, älä ennusta sitä ensi viikoksi koska näytät nololta päivänä maailmanlopun jälkeen.) Tältä osin Piho toimikin huonosti. Hän on esittänyt että seuraava presidentti on Jumalan valitsema. Tämä ei tietenkään tarkoita että Piho itse olisi seuraava presidentti, vaan että suomen lait tullaan seuraavan presidentin kaudella muuttamaan Jumalan tahdon mukaiseksi. Eikä presidenttiä vastaan voi olla kukaan vaikka yrittäisi.

Tässä on kuitenkin aina olemassa se riski että seuraava presidentti on jokin Tarja Halosen analogi. Itse olisin toki huvittuneempi jos seuraava presidentti olisi lähempänä jotain Pekka Haavistoa. Jos seuraava presidentti on arvoiltaan sekulaari tai homoseksuaali, Piho joutuu hyvin hankalaan tilanteeseen. Ja jos seuraava presidentti ei ole suoraan fundamentalistinen ja hänen kaudellaan Suomen lain muutokset eivät muutu voimakkaasti fundamentalistisempaan suuntaan, on Piho silti hankaluuksissa. Sillä Raamattu sanoo aivan suoraan varoitteluja vääristä profeetoista. (5.Moos.18:22) "Jos se, mitä profeetta puhuu Herran nimissä, ei toteudu, se ei ole Herran sanaa vaan väärän profeetan röyhkeää puhetta. Älkää kuulko häntä." Selvää on, että ainakaan minä en anna Pihon unohtaa tätä profetiaansa jos hän sen tekemisessä erehtyy. Sillä jos epäonnistuminen on inhimillistä niin Jumala ei erehdy. Ja profeetta on Jumalan vaikutusvallan alla. Joten aito profeetta ei ole jotain jonka epäonnistumisia voidaan käsitellä samalla tavalla kuin vaikka minun epäonnistuneita tulevaisuudenskenaarioita. Profeetta ei voi oppia virheistään. Sillä profetia on suoraa yhteyttä epäonnistumattomuuteen.

Eli jos seuraava presidentti ei olekaan kristillinen arvojohtaja vaan hänen aikanaan saadaan vaikka transsukupuolisia koskevia lakeja läpi eduskunnassa, niin Pihon olisi joko tunnustauduttava vääräksi profeetaksi. Tai sitten selitettävä että tosiasiassa juuri nämä lainmuutokset ovat sitä mitä Tosi Kristityn olisi toteltava ja seurattava. Sillä ne ovat Jumalan tahtoa. Uskoisin että Pihon olisi hankalaa lähteä kummalekaan näistä esitetyistä teistä.

Itse nyt vihjaan, että lainmuutokset viimeisen 20 vuoden ajalta eivät viittaa siihen että arvot olisivat suuressa määrin fundamentalistisoituneet. Ja SSS -hallitus on tuottanut paljon pettymyksiä jotka ovat ropisseet pois niiltä tahoilta (puolueet, yksittäiset poliitikot, lobbausryhmät..) jotka ovat yleisesti olleet kristillisen politiikanteon ystäviä. Näin ollen vihjaan että Pihon profetia on paitsi falsifioitavissa, niin se hyvin todennäköisesti falsifioituu. Pihon tulevaisuudennäkymät ovatkin toki ennenkin olleet kivikkoiset.

---

Profeetta on oppinut virheistään sentään sen, että hän ei enää selitä ääneen sellaisia vaihtoehtoja joissa jos hän itse saa seuraavissa vaaleissa eniten niin sitten hänestä itsestään tulisi pääministeri..

Riitta Hanhi -ongelma

"Aku Ankassa" eräs kenties indikatorisimmista hahmoista on Riitta Hanhi. Hän on mielestäni hyvä mittari kun arvioidaan minkälaisia näkemyksiä naiseudesta ja rakkaudesta on kulttuurissa. Aku Ankka itsessään on hyvä mittari siinä mielessä että se edustaa sellaista populaarikulttuuria jota leimallisesti kuvaa poliittinen korrektius. Toisin sanoen se esittää asioita melko sovinnaisista näkökulmista. Aku Ankassa sallittu on laajasti sallittua muussakin yhteiskunnassa. Tämä tekee Riitta Hanhestakin tärkeän vaikka hän on aika harvinainen hahmo.

Toki Iines Ankka voi olla tärkeä naisten aseman ja asenteiden mittari. Tai tärkeämpi. Ja hän tulee ensimmäisenä mieleen. Hän kuitenkin käsittelee ihannenaiseutta, ja hänen kauttaan voidaan rakentaa kilpakosija-mustasukkaisuustilanteita Akun ja Hannun dynamiikalla. Ja tämä taatusti kertoo jotain asenteista naisia ja seurustelua kohtaan.

Mutta Riitta Hanhi on hahmona vakavampi. Vanhemmissa sarjoissa häntä kutsuttiin jopa "Hullu-Riitaksi". Hän on yksisuuntaisesti ihastunut Roope Ankkaan. Ja hän ei ole vain friend zonessa, vaan jotain pahempaa. Riitta Hanhi käsittelee rakkaudessa epäonnistumista ja obsessiivisuutta. Missä vaiheessa hyväksyttävä rakkaus muuttuu stalkeroinniksi tai seksuaaliseksi häirinnäksi. On syytä miettiä kuka kärsii asiattomasti minkäkin tilanteen kanssa Roope Ankan ja Riitta Hanhen dynamiikassa.

Riitta Hanhi on oiva kohde kun mietitään sitä miksi rakkaus on perinteisesti muuttunut huonoksi jos se ei ole vastavuoroista ja kaksisuuntaista. Eli vaikka itse tunne olisi sama, niin ulkopuolinen maailma määrittää tämän uusiksi. ; Usein tässä kohden luodaan ajatus siitä että tämä rakkaus on jotenkin illusionaarista. Eli toisin sanoen koska suhde ei ole vastavuoroinen, rakkaus ei ole aitoa vaan jonkinlainen harhakuva. ; Tätä kautta syntyykin sitten teoria jossa harharakkaus kertoo ennen kaikkea tästä rakastajasta itsestään. Hän luo fantasian joka ei ole totta (kuten toki kaikki ihastuvat tekevät, mutta vastavuoroisessa suhteessa tätä valeluonnetta ei korosteta, ensisilmäykellä ihastuminen on sen sijaan täynnä merkitystä ja se ladataan täyteen jopa yliluonnollisia tuntemisperiaatteita).

Psykologiassa tämäntapaista tilannetta on määritelty limerenssin (~limerence) kautta. Käsitteen takana oleva ajatus on varmasti vanha ja sen perustyyppejä löytyy ritariromaanien ritarinrakkaudesta. Mutta se on tuossa muodossa nimetty vasta niinkin myöhään kuin 1979. Silloin asiaa käsitteli psykologi Dorothy Tennov, kirjassa "Love and Limerence: The Experience of Being in Love". Hän kuvasi sitä ennen kaikkea pakonomaisuuden kautta. Eli limerenssissä oleva ei välttämättä halua olla limerenssissä ; "an involuntary interpersonal state that involves intrusive, obsessive, and compulsive thoughts, feelings, and behaviors that are contingent on perceived emotional reciprocation from the object of interest." Kyseessä on siis obsessiosta. Siinä on toinenkin erikoinen yleinen piirre, se ei ole välttämättä edes seksuaalista. Pakkomielle kohdistuu enemmän romanttisiin tunteisiin. Mutta siinä on kuitenkin seksuaalinen elementti. "sexual attraction is an essential component of limerence ... the limerent is a potential sex partner." On mielenkiintoista, että sillä on yhteyksiä myös aivokemiaan. Tutkimus "Alteration of the platelet serotonin transporter in romantic love." (2000) liitti sen matalaan serotoniinitasoon ja toisaalta OCD:hen. Se on tätä kautta liitoksissa pakkomielteisiin ja/tai masentuneisiin ihmisiin. Tennovin mukaan limerenssi voikin uusiutua. Tosin hän korostaa että usein tilanne häviää ajan kanssa.

On kiinnostavaa ajatella, että perinteisen Hullu-Riitan maaninen into onkin aika huonosti osuvaa ; Hänet tulisi kuvata enemmän kaavamaistuvana tai depressiivisenä tai surumielisenä hahmona. Uudemmissa sarjakuvissa onkin havaittavissa ymmärtäväisempiä sävyjä. Silti tarinat ovat yhä romanttisen rakkauden ympärillä. Silloin Riitalle jää vain kaksi sallittua roolia. Joko hän on jotenkin harhautunut "Hullu-Riitta". Tai sitten hän on ovela älykäs nainen joka jotenkin onnistuu pehmittämään Roopen sydäntä niin että hän saa hetken vastavuoroista rakkautta tai sen tapaista. Epäonnistumisen terve kohtelu häneltä vielä kuitenkin puuttuu. Ja se kertoo meistä kaikista kulttuurina aika paljon.

Loistavia kipinöitä pimeydessä

Taloomme ostettiin "Senran Kagura:Estival Versus" -peli. Peli ostettiin vahingossa. Se on kombotaistelupeli, eli genreä jota en pelaa. Ja se on varsin seksistinen. Koska olen ollut nilkkuna kotona, on minulla ollut ylimääräistä aikaa pelata sitä. Peliä josta tiesin lähinnä sen, että siinä on animetaistelutyttöjä. Ja käsikonsolissa sovellettu konsolin 3D -ominaisuuksia ja konsolin puhallusominaisuus oli käytössä niin, että taistelutyttöjen hameet nousivat "ilmavirran" voimasta. Tiesin pelistä myös sen, että animetyttöjen vaatteet repeävät sitä enemmän mitä enemmän heitä on päihitetty. Pelissä on myös "fatalityn" tapaisia erityislopetuksia. (En tiedä millä nimellä niitä pitäisi kutsua? Stippality? Boobality?)

Ja olen oppinut pelistä sen, että kun ennen pelin pelaamista suhtauduin ironisen huvittuneesti redditissä käytyyn keskusteluun siitä voiki peliin hypätä mukaan jos ei ole tutustuntu pelin aikaisempiin versioihin, on tilanne muuttunut. Nyt suhtaudun siihen huvittuneen ironisesti. (Olin itse asiassa hieman yllättynyt siitä että peli ei ole hentaita vaan animea. Siinä ei ole suoranaista seksiä ja alastomuuskin on tasolla jota on tullut nähtyä naisille/tytöille suunnatussa taikatyttöanimessakin. "Strategiset paikat" on peistetty ninjatekniikoilla selitetyllä valkoisella valolla joka peittää em. alueiden kaikki detaljit. Mikä tosin kertoo kenties enemmän japanilaisista kuin pelin seksismistä.)

Peli on itse asiassa jotain jonka tekemiseen "tarvitaan japanilainen". (Eikä pelkästään siksi että Japanissa ikäraja jolloin saa antaa suostumuksen seksiin on alempi kuin esimerkiksi Suomessa.) Pintatasolla peli on 10 -vuotiaalle pojan mielenmaailmaan sopivaa tissipyllyvitsiä. Sitä huomataan että ollaan oikeasti pelaamassa juonenkäännettä jossa on pikkuhousujensyöntikilpailut. (Oikeasti.) Tai jossa mietitään rintojen hieromista. Mutta samalla peli on tarinallisesti kuolemasta, luopumisesta ja siitä miten luopuminen tulee tehdä.

Pelin tapahtuu "jonkinlaisessa limbossa" maapallon ajan tuolla puolen. 8 päivän festivaalin aikana täytyy valmistautua fyysisesti ja henkisesti hirviön päihittämistä varten. Paikassa on myös paljon kuolleiden ninjojen henkiä. Jos heillä on ollut kuollessaan pettymyksiä. Alkuvaiheessa kohdataankin näitä edesmenneitä. Koska maapallolla ei samalla kulu aikaa, alkuvaiheessa moni haluaakin pitkittää limbossa olemista. Hahmot yksi kerrallaan kypsyvät ja näkevät luopumisen arvon. Pelin loppupuolella korostuukin enemmän se, miten tämä luopuminen tulee tehdä. Kylän vanha ninja korostaa tunteiden kuolettamista, sitä että on valmis kaikkeen ilman mitään rajoja. Mutta lopulliseksi, varsin alleviivatuksi, viestiksi tulee se, että tunteet ovat voima ja on sankarillisempaa ja voimavaroja antavampaa luopua katkeroitumisesta. Voi luopua kuolleista ja epäonnistumisista. Pyrkimyksiä, tavoitteita sen sijaan ei tarvitse. Näin moderni ninja elää lyhyen elämän mutta on tämän aikana loistava kipinä pimeydessä.

Peli onkin varmasti nähtävissä ennen kaikkea japanilaisuuden kautta. Nykymaailmassa korostuvat individualistisemmat arvot. Japanista on tullut myös kova kilpailuyhteiskunta kun länsimaiden arvot ovat törmänneet vanhaan hyvin ja täydellisesti tekemisen kulttuuriin. Tässä kohden kylän vanhan ninjan asenne muistuttaa perinteistä itämaista ajttelua. Jossa on kyettävä luopumaan haluamisesta jotta voisi olla tasapainoinen. Modernissa maailmassa ajatellaan sitten enemmän niin että on ymmärrettävää haluta luopua haluamisesta kun epäonnistuminen on niin kauheaa. Mutta sankarillisempi kykenee nousemaan näistä hasteista. Ja kenties peli heijastelee tätä japanin sisäistä kulttuurinmuutosta.

Kuinka evoluutio ei opetakaan huipulla olemista?

Evoluutiota on usein kuvattu jatkumona jossa huipulla on ihminen. Monet evoluution popularisoijat, etenkin Gould, ovat taistelleet tätä mielikuvaa vastaan. Prosessissa kun unohtuu se että evoluutio ei kulje kohti kohti tiettyä lopputulosta. Ja näin ollen jos ihminen erkaantuu simpanssista, simpanssi erkaantuu ihmisestä. Kaikki nykyään elossa olevat olennot ovat käyneet läpi yhtä pitkän evoluutiohistorian.

Eikä evoluutio ole näkyvymmillään vain silloin kun katsotaan miten hienoja ja toimivia rakenteita meillä on. Sillä evoluutiopsykologia itse asiassa selittääkin hyvin usein sitä miten meillä on omituisia heikkouksia.

Esimerkiksi jos mietitään miksi ihmiset ylensyövät tai katsovat pornoa tai tuhoavat elämäänsä jollain muulla vastaavalla tavalla, törmätään siihen että ihmisen ympäristö on muuttunut. Ja adaptaatioiden adaptiivisuus on hyvin usein kontekstisidonnaista. (Saharassa pärjäävät lajit eivät pärjää etelänapamantereella tai toisinpäin.) Ennen ei ole ollut vastaavaa lihomisvaaraa. Ja jos nykymaailmassa evolutiivisesti adaptiivinen teko olisi jonottaa spermapankkiin, katsomme nykyään ei-lisääntymiskykyisiä kaksiulotteisia tulosteita koska sen tarjoamat ärsykkeet vastaavat spermapankkia paremmin lisääntymistilannetta jossain menneessä ajassa.

Evoluutiopsykologia opettaakin tietyssä määrin nöyryyttä. Miten meillä on eläimellinen paketti mukana. Jn, vaikka kuinka kuvittelemmekin olevamme erityisiä ja luomakunnan kruunuja.

Paneelit

Olin tänään pienimuotoisessa paneelikeskustelussa. En ole hyvä esiintyjä ja tilanne jännitti minua ennalta, vaikka keskustelu ei ollut edes mediassa. Hermoilin asian vuoksi eilen. Tässä yhteydessä juttelin kaverin kanssa joka on nähnyt minut muutamassakin paneelissa.

Hän muistutti minua tilaisuudesta jossa olin ottanut kantaa eläinten oikeuksista ja eläinkokeista. Itse pidin kyseistä tilaisuutta kannaltani hyvin epäonnistuneena. Mutta hän muisti että oli ollut hauskaa kun muiden ihmisten kommentit olivat selvästi saaneet minut empimään ja muuttamaan mielipiteitäni kesken paneelin. Tämänlaista olisi kuulemma hauskaa nähdä enemmänkin.

Olin aiemmin pitänyt tätä paneelia lähinnä epäonnistumisena ja oli hieman omituista että hermostusta vähennetään tuomalla esiin "traumaattinen kokemus". Ehkä siinä kuitenkin oppii sen verran että vaikka tilanne epäonnistuisi miten pahasti, niin siitä ei voi seurata mitään kovin pahaa. Ja vähintään joku näkee epäonnistumisessakin onnistumisen.

Voiko kaikkivaltias erehtyä?

Immanuel Kant käytti antinomioita demonstroidakseen sitä, miten puhtaan järjen päätelmät ovat ristiriidassa empiiristen havaintojen kanssa. Kant haki esille erilaisia ristiriitoja. Kant halusi puhdistaa keskustelua siten että hän jakoi aistikokemusten (fenomeeni) erikseen metafyysisistä kysymyksistä.

Itsekin näen kiinnostavana sen, että ihminen voi erehtyä. Ristiriidat osoittavat että ihmiset voivat uskoa asioihin jotka eivät pidä paikkaansa. (Tai sitten hän uskoo logiikkaan ilman perusteita ja tällöinkin hän uskoo asiaan joka ei pidä paikkaansa...) ; Asiaa voisi kuvata runollisesti siten, että mieli on suurempi kuin todellisuus. Kyynisempi voisi sanoa että tämä kertoo siitä että mieleen menee paljon sellaista joka ei ole totta. Erehtyminen on likimain yhtä kuin tämä "fysikaalisen totuuden ylittäminen".

Tässä mielessä on kiinnostavaa kysyä että voiko kaikkivaltias erehtyä. Osa kiertää tätä ajattelemalla että tosiasiassa paikkaansa pitäisikin jokin modaalinen realismi. Tällöin tosin joudutaan antamaan periksi sille että kenties mieli ei sittenkään ole suurempi kuin fysikaalinen todellisuus.

Oinosen erehdys

Oinonen herätti huomiota viittaamalla raiskaukseen josta poliisi ei ollut tietoinen. Häntä haluttiin tämän vuoksi kuulla. "Poliisin mukaan kaikki raiskausepäilyt otetaan poliisissa ehdottomasti vakavasti. Oinosenkin kertoma tapaus halutaan siksi tutkintaan. Ihmetystä herättää, miksi Oinonen tietää tällaisesta, mutta poliisi ei. - Poliisi on käynnistänyt kansanedustaja Pentti Oinosen lausuman vuoksi esiselvityksen, onko Oinosen mainitsemaa 15-vuotiaan tytön raiskausrikosta Kuopiossa tapahtunut ja onko asiassa syytä käynnistää esitutkinta."

Olikin varmasti kannustavaa tietää että poliisi yrittää nimenomaan tutkia maahanmuuttajien tekemiä raiskauksia ja pitää tätä niin tärkeänä että rikoksesta tietäviä halutaan kuulla. Kukaan ei ainakaan voi sanoa että poliisi ei ottaisi näitä raiskaustapauksia vakavasti. Poliisin kiinnostus siitä että tästä kuullaan sai erikoisen käänteen. Siitä tuli tarina siitä miten Oinosta kiusataan.

Ensin sanotaan että polisiia ei kiinnosta ulkomaalaisten tekemät raiskaukset ja sitten kun poliisi haluaa kuulla niin poliisin kuulemishaluille ei tässä suostuta näkemään mitään muuta syytä kuin käyttää sitä jonkinlaisena painostuskeinona. Oinonen tuohtui siitä, että hänen raiskausaiheisen kirjoituksensa todenperäisyys oli kyseenalaistettu. Kyseenalaistettu pyytämällä todisteita siitä. Poliisi ahdistelee kauheasti kansanedustajaa todisteita pyytämällä. (Tällä ei kuitenkaan haluta tässä kontekstissa nähdä yhteyttä siihen miten uskottava Oinosen viittaama rikos itse asiassa on. Se on tavallaan erillinen asia ja ilmiö. Maahanmuuttajien tekemissä raiskauksissa pahaa on että niitä ei oteta vakavasti eikä niitä tutkita.)

Oinonen selitti, että häntä ei kuultavaksi viedä. Hän halusi niin kovasti olla tietämättä teon yksityiskohdista, eli suojella ulkomaalaista raiskaria poliisilta, että "Minähän en vapaaehtoisesti poliisiauton kyytiin mökistäni astu. Saa tulla 4-5 riskiä miestä kantamaan, olen sellainen jullikka vielä tässäkin iässä, 63-vuotias Oinonen sanoo." Tässä minä ihmettelin että missä Oinonen olisi harjoittanut jotain kamppailulajeja useita vuosia tunteja päivässä. Sillä useaa vastaan kamppaileminen on vaikeaa. Ja poliiseilla on etälamauttimet. Toki haluaisin tietää tämän sitäkin kautta että jos Oinosen kamppailuseura ei potki häntä pois siksi että heidän mielestään taitoja ei saa käyttää poliiseja vastaan, niin asetan sen tarkasti boikottiin. Oinosella täytyy olla tämä taito koska eihän hän voisi rehennellä.

Sellaisille ihmisille jotka keksivät tapahtumia, rikoksia ja muita päästään ja toimivat väkivaltafantasioiden mestareina on toki toinenkin nimi. Oinonen tuskin kuitenkaan haluaa että häntä kutsutaan tässä yhteydessä "uskovaiseksi" tai "supersankaritarinoiden kirjoittajaksi". Olisi nimittäin melko omituista ja ironiakäänteistä lietsoa keksittyä rikosta ja sitten tulla ulos tämänlaisten sankaritarinoiden kanssa. Joten peruslähtökohtana on se että Oinonen on rehellinen. Joten Oinosen jullin kamppailutehokkuus on tässä mielessä hyvin oireellinen tai merkittävä tosiasia.

Mutta luultavasti Oinonen ei väitäkään "olevansa niin kova jätkä". Se oli vain minun tulkintani. Luultavasti hän on rehellinen ja viittasi vain siihen että hän on niin lihava että hänen kantamiseensa tarvitaan monta riskiä miestä. Tämän arvioin uskottavaksi. Pian Oinonen ilmoittikin että häntä viedään poliisiautoon. Joku voisi muistaa että pidätys, vangitseminen ja vapaudenriisto ovat eri asioita kuin kuulemaan pyytäminen. Olisi mahdollista että poliisit pyysivät kahville keskustelemaan että onko rikosta tapahtunut ja kenties juttelemaan Oinosen mielenterveyden tilasta ja siitä minkälaista apua hyvinvointivaltio voi sellaiseen tarjota. Mutta Oinonen tietenkin tekee kuten sanoo. Hän ei valitettavasti tässä yhteydessä kertonut medialle monta riskiä miestä prosessiin oikeasti tarvittiin. Mikä on ymmärrettävää koska hänellä oli kiire, ja ilmoituksen sisältö oli muutenkin se että haastattelut jäävät myöhemmäksi. Mutta tottakai hän sanojensa mittaisena rehellisenä miehenä teki kuten lupasi. Tämä olkoot peruslähtökohta kunnes Oinonen toisin todistaa. (Näin olkoot vaikka häntä ei kuulemma edes viety poliisiautoon.)

Sittemmin Oinonen onkin kertonut, että hän erehtyi. "Oinonen erehtyi raiskausepäilyn uhrin iästä, tapahtuman ajankohdasta sekä epäillyn taustasta." Tokihan tilanne olisi toinen jos joku muu keksisi rikoksen josta unohtaisi ja väärinmuistaisi kaikki em. asiat, ja syyttäisi niiden pohjalta perussuomalaisia niin saattaisi heilahtaa kunnianloukkaussyytteitäkin. Hän ei kertonut erehtyneensä poliisejen määrästä joten se tieto oletettavasti pitää paikkaansa. Oinonen on sen verran lihava että hänen kantamiseensa tarvitaan neljä tai viisi riskiä poliisimiestä. Sen verran asia toki murehduttaa, että poliisin mukaan case is closed ; Oinosen ilmoittama maahanmuuttajien tekemä 15 -vuotiaan raiskaus ei tarvitse esitutkintaa. Näin taas yksi mamurikos katosi kuin ei olisi koskaan ollut olemassakaan ; Kriisistä käteen jäikin oikeastaan vain se, että poliisia ei kiinnostanutkaan, ei raiskaus eikä Oinonen. Homolausunnoistaan tunnettua Oinosta taas kiinnosti 4-5 raavasta uniformupukuista miestä.

---

Ei. Ette saa mitään parempaa. Tämä tapaus ei ole missään näkökulmassa sen arvoinen. Tällaisessa maassa elämme. Selvästi pitkäjänteisesti ammatikseen paskaa puhuva voidaan viedä poliisikamarille mediamylläkässä melko mielivaltaisesti. Tapahtumassa ei ole yhtään kunniallista osapuolta. En välttämättä halua asua tämänlaisessa maassa.

Kriisikokous

Sipilä piti eilen paljon puhutun kriisikokouksen. Aiheena oli yksinkertaisesti se, että "Sipilän mukaan Suomessa on pohdittava lainsäädännön muuttamista sen suhteen, miten turvapaikan hakemisen aikana tehdyt rikokset vaikuttavat turvapaikkapäätökseen."

Teon taustalla oli yksi tietty rikos. Kempeleellä tapahtunut 14 -vuotiaan raiskaus. Huhumylly asian tiimoilla oli melko suuri. "Takkirauta" -blogikin kirjasi esiin näkemyksen jonka mukaan raiskattu olisi Sipilän sukulainen. Koska Sipilä oli aiemmin antanut omistaan tiloja maahanmuuttajille, joten nähtiin että raiskaus osui jotenkin oikeaan kohteeseen. "Netissä nimittäin kiertää huhu: kyseinen tyttö olisi pääministeri Sipilän veljentytär. Muistanemme, miten pääministerimme jokunen aika sitten tarjosi asuntoaan turvapaikanhakijoille. Ja muistanemme, miten ruukinmatruuna tajusi siinä vaiheessa, että pääministerimme on sekä naiivi, kyvytön että vihjeetön. Ja muistanemme, miten eräs nimeltämainitsematon kansanedustaja totesi, että toivottavasti joku suvakki tai hänen lähisukulaisensa joutuu raiskauksen uhriksi - sitten vasta silmät aukeavat. Jos sittenkään. Onko tämä kyyninen toive nyt toteutunut?"
1: Asenne ei toki ole vieras. Esimerkiksi Ville Paavolainen kirjoitti siitä miten hän ei sure Pariisin uhreja. "Aivan kuin kukaan ei olisi arvannut tämän olevan tulossa. Oikeasti? Siis aikuisten oikeisti? Paitsi, että unohdin sen itsepetoksen..." Kertoo melko paljon ihmisestä ja kulttuurista jos hän ei ole pahoillaan naivin idiootin vuoksi siksi että tämä tuhoutuu liiallisen kaunosieluisuuden vuoksi. Olen itsekin kyyninen ja pessimistinen ihmisiä kohtaan, mutta pidän viatonta hölmöä lapsenkaltaisena ja siksi surtavana uhrina.

Olin hitusen äimistynyt siitä että kaikista raiskauksista ei tehdä kriisikokouksia. Esimerkiksi voitaisiin pitää kriisikokous siitä onko Putkosen raiskaustuomiohistoria peruste estää häntä toimimasta poliittisissa vastuutehtävissä. Sillä laki sallii sen nykyään joten olisi todella syytä miettiä asiaa. Samalla voitaisiin miettiä pitäisikö Oulun Rajakylän alueella raiskanneille tehdä kaikki se mitä netissä huudeltiin kun huhuttiin että joukkoraiskauksen tekijät olisivat olleet maahanmuuttajia. ; Näytti kovasti siltä että Rajakylän raiskaus oli vakava rikos ihmisyyttä kohtaan niin kauan ja vain niin kauan kuin tekijän identiteetti ja kulttuuritausta oli tietty. Ja sen jälkeen asialla on yhtä vähän merkitystä kuin poliittinen vaikuttaja Putkosen raiskaustuomio. En siis nimenomaan vähättele raiskauksen vakavuutta vaan korostan että tuomion olisi oltava yhdenmukainen. Raiskaus on raiskaus on raiskaus ja raiskaaja on raiskaaja on raiskaaja. (Ja korostaakseni ilmoilla ollutta moraalista kulttuuria muistutan että ei tietenkään ole mitään "entisiä raiskaajia", vaan latentteja raiskareita joiden kulttuurillinen ellei peräti geneettinen ominaispiirre..)

Saku Timonen korostikin tähän, itseäni vahvemmin juristin otteella, että kriisikokous rikkoo oikeusvaltioiden perusperiaatteita vastaan. "Oikeusvaltion johtava rikosoikeudellinen periaate on syyttömyysolettama. Se tarkoittaa sitä, että jokaista pidetään syyttömänä siihen asti, kunnes hänet oikeudessa todetaan syylliseksi. Tässä tapauksessa epäiltyjä ei oltu vielä edes kuulusteltu, kun heidät julistettiin syyllisiksi." Ja jos rotu (puheet "geneettisistä piirteistä" ovat määritelmällisesti rasistisia) ja uskonto ovat syyllisyyden todistajia, niin aika paljon lisääkin on hylätty. Lisäksi Sipilä on ottanut oman osansa hyvin erikoisella tavalla. "Oikeusvaltiossa noudatetaan vallan kolmijakoa. Se tarkoittaa sitä, että lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja täytäntöönpanovalta ovat erillään. Lainsäätäjä ei tuomitse, tuomari ei säädä lakeja eikä tutkinta- ja täytäntöönpanoviranomainen tee kumpaakaan näistä. Eilen lainsäätäjäjä eli maan pääministeri otti melkoisen selkeästi kantaa tähän yhteen rikokseen eli puuttui esitutkintaan. Samalla hän käytännössä julisti tuomion ja antoi mallia kaikille muillekin tuomitsijoille."

Koominen twisti olikin sitten siinä että laki oli jo valmiiksi sellainen että raiskauksesta tuomittu karkotetaan. Joten olen bonusihmeissäni siitä, että tehdään kriisikokous siitä onko laki ajan tasalla, kun tosiasiassa laki tällä hetkellä on sellainen että vakavasta rikoksesta hommattu syyllisyys on peruste turvapaikan eväämiseen. Eli laki on ajan tasalla siinä mihin sitä olisi haluttu muuttaa. Muuttaa entiselleen. Pääministeri joka ei ole perillä siitä tietystä laista josta pitää kriisikokouksen.

En uskonut että päätyisin sanomaan tämän ääneen ; Helvetti että olen iloinen siitä että äänestin Päivi Räsästä.

Pieni ajatus ; Pyrkyreistä

Kun katsomme yritteliäitä epäonnistujia, näemme helposti sen mitä he haluavat olla. Rakastamme tätä ihannetta. Kun katsomme yritteliäitä onnistujia, näemme helposti sen mitä he ovat ja tekevät. Ja vihaamme tätä, etenkin jos olemme kateellisia ja näemme tässä jotain jota tosiasiassa tekisimme itsekin.

Kenties syynä on se, että epäonnistujat eivät saa valtaa näyttää pahoja puoliaan tai ihanteidensa epämiellyttäviä sivutuotteita. Kun taas onnistuminen vaatii sitä että välistä on pakko joustaa ihanteista ja liata kätensä. Kenties syynä on myös se, että luusereilla on moraalinen ylemmyys mutta voittajat voivat yhdeksässä tapauksessa kymmenestä murskata heidät jos heistä tulee uhkia.

Hyviä juttuja

Kun puhutaan mestareista, tulee mieleen helpostikin tyypitys jota David Galenson on kuvannut kirjassaan "Old Masters and Young Geniuses". Tämä on siitä kiinnostavaa että ihmiset ovat menestyneet eri ikäisinä. Osa osoittaa lahjansa nuorena ja toinen vanhempana Jos katsotaan vaikkapa taiteilijoita niin Picasso menestyi nuorena mutta Cézanne menestyi vanhana. ; Ja usein tätä kuvataan nimenomaan siten että nuoren neron osaaminen tulee ominaisuudesta kun taas vanhan mestarin taito tulee tottumuksesta.

Malcom Gladwell esittää "Outliers" -kirjassaan hieman tästä poikkeavan kannan. Hänestä on hyvin vaikeaa ennustaa kuka menestyy nuorena, kuka vanhana ja kuka ei ollenkaan. Kuitenkin hänen mallissaankin kokemuksella on merkitystä, nimittäin siihen nähden miten mestariteokset kehitetään.

Gladwellin mukaan vanhana menestyvät ja nuorena menestyvät menestyvät kuitenkin hyvin eri tavoilla. Tämä ei ole ehkä ominaisuus vaan asenne joilla näitä asenteita ohjaillaan. (Yhteydet ovat kuitenkin tilastollisia eivätkä kiveen hakattuja.)
1: Nuorena menestyvät menestyvät ovat konseptuaalisia (conseptual). Heillä on yleensä yksi "rohkea" ja poikkeuksellinen idea. He ajattelevat laatikon ulkopuolelta ja toteuttavat tähtiaineksensa melko ripeästi. He kykenevät kuvaamaan mihin ovat menossa. Heillä on visio.
2: Vanhana menestyvät ovat kokeilullisia (experimental). Heillä ei ole rohkeita ideoita vaan he hiovat, kokeilevat ja mahdollisesti epäonnistuvat runsaasti prosessissa. Heidän mahtinsa ei ole siinä että he luovat uusia konsepteja vaan siinä voimassa ja laadussa jolla he toteuttavat niitä.

Tämä on siitä kiinnostava huomio, että sitä kautta voidaan esimerkiksi ennustaa, että minä en hyvin varmasti harjoita tällä blogilla menestysreseptiä. Ja että omassa elämässäni toteutan tätä blogini epämenestysreseptiä. Sillä "experimentalistit" ovat hyviä spesialisteja. (Esimerkiksi mielikuvien vanhat ninjamestarit ovat vanhoja syystä. He ovat spesialisteja.) Nuorena menestynyt taas hyötyy yleissivistyksestä siinä mielessä, että hän kykenee näkemään laatikot kyetäkseen kiertämään niiden ulkopuolelle. Tai kykenee yhdistelemään eri asioita joita ei ole aiemmin yhdistetty ihan sillä että tietää ne.

Minun ideaalinani on olla generalisti aikana jolloin tietoa on valtavasti. Tämä vaatii työtä ja lähestymistä. Olen hyvin visioton ja enemmänkin pakerran ties minkä aiheen parissa. Toisaalta en halua tehdä asiaa millään muulla tavalla. Joudunkin tässä mielessä hylkäämään terveet perfektionismin asenteet ja kirjoittamaan pelkkiä "hyviä juttuja". Mestariteoksiin ei riitä pitkän tähtäimen generalistilla aikaa.