Creepy imuri

Meille ostettiin roomba. Se on robotti-imuri. Se käyttää iRobot'sin AWARE(tm) systeemiä joka vaatii hyvin vähän ihmisen inputtia. Robotin hankinta on tietenkin järkevää koska imurointi on ollut minun vastuullani ja sitä on tapahtunut aika vähän. Tätä kautta robotti uhkaa tehdä minut kotityöttömäksi. Mikä on tietenkin kaltaiselleni luddiitille odotettu asiantila.

Roombassa on fiksu järjestelmä jossa monet eri sensorit hakevat ympäristöstä dataa, lähettävät ne robottiin joka sitten prosessoi robotin toimintaa asiaankuuluvasti. Ensin Roomba arvioi huoneen kokoa. Roomba myös väistelee askelmia ja muita vastaavia asioita. Lisäksi siinä on törmäyssensoreita jotka kertovat että se on törmännyt esteeseen. Infrapunasensorit ja monet muut saavat sen kiertämään erilaisia kohteita ja samalla siivoamaan myös seinien läheltä ja nurkasta. Välistä Roomba pysähtyy ja hakee suuntaa ja menee sitten siihen.

Se on hyödyllinen kodinkone jossa on yksi erikoinen piirre. Se on hemmetin creepy. Meillä on myös lattianpesurobotti Raava. Joka on algoritmiltaan selvästi suoraviivaisempi. Se ei ole läheskään yhtä creepy.

Tämä on nähdäkseni hyvin kiinnostava asia. Creepyys on niin ilmiselvä että en pääse pakoon asiaa. Toisaalta tiedän sen niin järjettömäksi kuin vain voin uskoa. Toisin sanoen Roomba ei ole vaarallinen. Se ei ole tietoinen. Se ei ole vaaniskelija. Mutta siihen liittyy silti tunteita kuin se olisi. Tämä tilanne on hyvin mielenkiintoinen sen kanssa että mitä ylipäätään tarkoitetaan kun sanotaan että ”uskotko että Roomba on pahantahtoinen”.

Ilmiö ei ole itselleni yhtään poikkeuksellinen. Boston Dynamicsin robotteja katsellessa koin aikaisemmin sääliä koska niitä potkittiin ja ne horjahtelivat jotenkin orgaanisen oloisesti. Toisaalta kun katsoin videota jossa Boston Dynamicsin robotti avaa oven, en kokenut sääliä vaan se oli creepy kuin jokin lähettiläs Helvetistä. Uskoisin että tällä on yhteyttä siihen että pidän eläimistä. Minulla on melko vahva agenttiuden ylihavaitsemisjärjestelmä joka koskee ei-inhimillisiä kohteita. Tämä on mielenkiintoinen piirre koska en ole mitenkään erityisen samastumiskykyinen. ; Olen itse kokenut asian hankalaksi. Meillä on sellaisia käsitteitä kuin empatia ja sympatian. Empatia tarkoittaa kykyä ymmärtää mitä toinen ihminen kokee tämän näkökulmasta, eli itsensä asettamista toisen henkilön asemaan. Sympatia taas tarkoittaa myötäelämistä eli kokea iloa heidän kanssaan. Itse koen että olen enemmän empaattinen kuin symoaattinen. Mutta aika vähän kumpaakaan. Joten nämä robotteihin ja tulkintani mukaan eläimiinkin kokemani tuntuvat vaativan vielä kolmannen tyylisen elementin.

On varsin tunnettu asia, että tekoälyjen tietoiseksituleminen on vielä aikamoisen kaukana. Silti ihmiset jo nyt kokevat esimerkiksi empatiaa Robotteja kohtaan. Jopa siinä määrin että jostain Smithsonianin lehdestä voidaan lukea miten neurotieteilijät tutkivat ihmisten empatiaa robotteja kohtaan. ; Ihmisten kyky kokea tunteita elottomia kohteita kohden ei tietenkään sinällään edes ole hirveän erikoista. Leikkiväthän jo lapsetkin pehmoleluilla. Lisäksi monet pehmolelut on itse asiassa muotoiltu siten että ne maksimoivat tunteita ihmisissä. Robert Wesson on esimerkiksi kertonut miten leluista tehdään neoteenisiä; Toisin sanoen niihin lisätään vauvankaltaisia piirteitä. Pyöreitä muotoja. Suuria päitä. Suuria silmiä ja vastaavia piirteitä. Näin niistä syntyy asioita jotka ihmiset säännönmukaisesti kokevat söpöiksi. Tämäkään ilmiö ei tietenkään ole sen kummempi kuin siinä että taiteilijat ovat tehneet veistoksia ja taideteoksia jotka herättävät heteroseksuaaleissa miehissä muun muassa erektioita ja muita hienostuneita kulttuurielämyksiä.

Robottien kohdalla aika tunnetusti puhutaankin oudosta laaksosta, uncanny valleysta; Siinä ihmiset pitävät roboteista jos ne ovat melko ihmisenkaltaisia. Mutta jos ne ovat liian ihmisenkaltaisia niistä tulee jollain tavalla kammottavia. Siksi jos haluaa miellyttävyyttä robottiin on pysyttävä joko riittävän ei-inhimillisenä jotta uncanny valleyyn ei jouduta. Tai sitten oltava todella lähellä ihmisenkaltaisuutta. Tämä ongelma on tullut vastaan tietotekniikassa aika vahvasti. Monissa tietokonepeleissä ja 3D -piirretyissä ja erikoistehoste-elokuvissa on ollut ongelmana juuri se, että grafiikka on ollut juuri niin hyvää että uncanny valleyyn on jouduttu. Mutta ei niin hyvää että siitä olisi päästy pois.

Mutta tämä ei selitä miksi Roomba on niin hirvittävä. Se kun ei näytä yhtään ihmiseltä. Se on käytännössä pyöreä huristelija. Robottien kohdalla on tietenkin jotain jota perinteisissä leluissa ei ole. Ne nimittäin liikkuvat. Roombassakin creepyys johtuu juuri sen tavasta hiiviskellä erikoisesti ja taukoja pitäen. ; Olen onnistunut yhdistämään kokemuksenvaraisesti omia tunteitani siihen mitkä robotit herättävät enemmän tunteita liikkeensä perusteella. Tästä tuskin voi vetää hirveän pitkälle vietyjä kaikkia ihmisiä koskevia päätelmiä.

Mutta oman kokemukseni mukaan robotit joiden reittialgoritmit ovat kaavamaisia eivät ole pelottavia. Sen sijaan Roomban ja Boston dynamicsin robottien tyyliset ovat creepyjä koska niiden ytimessä on optimointi. Tämän ajatuksen sain Robert Kurzbanin kirjasta jossa käsiteltiin modulaarista päätöksentekoa. Kirjassa sivuttiin myös evoluutiota ja robotiikkaa. Vaikka kirjan otsikko käsittelikin tekopyhyyttä.

Se tekee niistä koneita jotka toimivat orgaanisenoloisesti ympäristössä. Pieni muutos jossain ympäristössä johtaa siihen että robotti ei toimi aina samalla tavalla. Toisaalta optimoinnissa on usein kysymys siitä että laite samanaikaisesti hakee jotain ja väistää jotain muuta. Ja lopputulos on näiden kahden välillä tehtävä tila joka tekee koneisiin asioita jotka vaikuttavat epäröiviltä. Toisin sanoen ne näyttävät tekevän päätöksiä. Itse asiassa on jopa mahdollista, että analogisuus robottien ja eläinten välillä johtuukin siitä että eläimienkin elämä on sen tyylinen että siinä optimoidaan homeostaasia. Näin ollen reagointimallissa on jotain samaa vaikka eläimet ovat tietoisia ja Roomba ei.

Erikoista onkin se, että kenties creepyys johtuukin kognitiivisesta dissonanssista kun eri prosessit mielessämme kertovat erilaista viestiä. Tätä ajatusta on ehdottanut ainakin Vsaucen Michael Stevens. On itse asiassa mahdollista, että creepyissä kummitusjuttuissakin on osa sitä että osa tunnejärjestelmästämme kertoo että asiassa on jotain vaarallista vaikka toinen puoli mielessämme sanoo että mitään ei ole.

---

Viitteet:
Smithsonian Mag, ”Neuroscience Explores Why Humans Feel Empathy for Robots” [https://www.smithsonianmag.com/science-nature/neuroscience-explores-why-humans-feel-empathy-for-robots-38883609/]
CNN, ”Robot gets hilariously abused” [https://youtu.be/0VgxAnZKM14]
Guardian News, ”New dog-like robot from Boston Dynamics can open doors” [https://youtu.be/wXxrmussq4E]
Robert Wesson, ”Beyond Natural Selection” (1993)
CNBC, ”Hot Robot At SXSW Says She Wants To Destroy Humans” [https://youtu.be/W0_DPi0PmF0]
Jan-PhilippStein & PeterOhler, ”Venturing into the uncanny valley of mind—The influence of mind attribution on the acceptance of human-like characters in a virtual reality setting” (2016)
Robert Kurzban, ”Why Everyone (Else) Is a Hypocrite: Evolution and the Modular Mind” (2012) 
Vsauce, ”Why Are Things Creepy?” [https://youtu.be/PEikGKDVsCc]

Hot or not -listaukseni. Ja kertooko tämä mistään?

Olen systematisoinnista kiinnostunut tyyppi. Lukioaikani kirjassa oli silloin minua häirinnyt kysymys siitä että minkälaisista seurustelukumppaneista pitää. Kirjassa oli jätetty tilaa tälle kysymykselle. Sulkuihin oli kirjattu erikseen että väärää vastausta kysymykseen ei ollut. Nuorempana ajattelin että mikä tahansa vastaaminen olisi väärin.

Nykyään olen systemaattisempi enkä pidä itseäni idealistisena. Tai pidän itseäni idealistisena. Mutta tiedän että ihmisillä voi olla preferenssejä joista he eivät ole tietoisia tai joista he eivät pidä. (Se on se jonka oppii kognitiotieteen tempuissa ensimmäisenä. Ja se on kenties koko oppialan tärkein opetus. Ei pidä luottaa siihen mitä ihmiset sanovat pitämisistään ja tekemisistään. Kyse ei ole välttämättä tahallisesta valehtelusta edes.) Kävin sen vuoksi listauksenomaisesti läpi "vain kaiken".

Kävin läpi elokuvia joissa oli mielestäni kivannäköisiä naisia. Mietin missä televisiosarjoissa oli hottiksia. Mietin minkälaista pornoa selasin. Mietin minkälaisia tyttöystäviä minulla on ollut. Ja keitä olisin halunnut olevan. Opin tästä yhden asian. En viitsi demonstroida asiaa sen enempää, mutta vihjaan että mieltymyksissäni on hyvin voimakkaita tilastollisia yli- ja aliedustuksia. Olen jossain määrin ollut tietoinen niistä. Mutta en ollut tiedostanut että ne ovat niin vahvoja ja ehdottomia.

En viitsi lähestyä asiaa nimilistauksen kautta. Riittää että laitan viereen kuvan joka karkeistaa mieltymyssuhteitani. Siinä on televisiosarjojen ja elokuvien näyttelijöitä rooleissa joissa pidän heistä eniten. Muutama. Mutta se kertoo vahvan viestinsä. Loppulistaus näyttää melko vahvasti samalta. Minulla on aina ollut hyvin valikoiva maku. Jopa silloin kun olen ajatellut tämänlaisen olevan pinnallista ja epäeettistä.

Viihteen kuluttamisessa ei tietenkään tarvitse asua tai viihtyä ihmisen seurassa. Ja tämä näyttää keskittävän ulkonäköön liittyviä piirteitä. Toki roolilla on jotain merkitystä.
* Naiset ovat kuitenkin ennen kaikkea brunetteja. Seassa on toki jonkin verran myös punapäitä. Blondina voi päästä listalle mutta ne ovat oikeasti anomalioita anomalioiden joukossa. Hiusten on syytä olla pitkiä. Tosin lyhyet käyvät. Ja kampaukset joiden kanssa on vaikeaa nähdä ovatko hiukset pitkiä vai eivät. Tukkalaitteet ja rakennelmat ovat itse asiassa kivoja.
* He ovat käytännössä ikäryhmältään "nuoria tai nuoria aikuisia tai sellaiseksi meikattuja". (Tämä on minulla selvästi muuttunut ajan mittaan. Nuorempana viehätyin nykyistä nuoremmista enkä katsonut vanhempien perään. Nyt näkökantani on laajentunut, joskin aivan nuorimmasta päästä on selvästi karsiutunut. Jotkut varhaisnuoruuteni ihastukset - esim. Dawson's Creekin Joey Potter - ovat nykyään yököttävää pedofiliaa. Jos siis eivät olisi vanhenneet.) Eurooppalaistaustaisia.
* Jonkinlainen leuka ja poskipäät täytyy olla. Nenän voisi kloonata naamasta toiseen. (Tosin en ole mikään nasaaliconnoisseur, nenät lähinnä ensisilmäykseltä näyttävät melkotavalla samoilta, mutta kuinka paljon variaatiota niissä voi nyt ylipäätään olla?)
* Ja jos rooli on älykkään tai aktiivisen ja jopa toiminnallisen naisen, niin sitä parempi. (Hahmon ei tarvitse olla älykäs jos se on toiminnallinen. Eikä toiminnallinen jos älykäs. Mutta en löytänyt ainuttakaan poikkeusta jossa ei olisi jotain tämänlaatuista.)

Jos ulkonäkö pitäisi kuvata maahan liittyvine stereotypioineen sanoisin, että "preferoin italialaisia, mutta kyllä espanjalainenkin kelpaa". (Toki teininä heittämäni "intiaaniprinsessa" -kuvauskin itse asiassa on osuva. Makuni kansallisten stereotypioiden kanssa on vaan tarkentunut. Olen hienovaraisemmin tietoinen monenlaisista ennakkoluuloista. Mikä on tavallaan surullista.) Pienehkö koko, tummat hiukset, jonkin verran luonnetta...

Tyttöystäväpuoli näyttää samalta. Minulla ei ole ollut ainuttakaan selvästi eksoottisen ihonväristä tyttöystävää. Tämä "voisi johtua tarjonnasta", mutta listaa katsellen epäilen naismakuni olevan "rasistinen". Toisaalta minulla on ollut muutama vaaleatukkainen kokeilu. Punatukkaista tyttöystävää ei ole ollut, mikä tosin johtuu siitä että yksikään ei ole suostunut. (Ovatko punapäät muita krantumpia? Herra tietää!) Hiustenväripuoli on tässä kiinnostava. (Oma puolisoni on vaalea itse asiassa.) Luonnepuoli tuntuu korostuvan. Kaikki ovat olleet älykkäitä ja jollain tavalla aktiivisia. Lisäksi korostuu hyvin voimakas hyveellisyys tai eettinen painotus luonteessa. Jonkinlainen jämerä reiluus, ahkera doo-gooderius tai jopa hoopo naïvi hyväntahtoisuus ovat vielä hiustenväriäkin kantavampi teema.

Aihe on tietenkin jokin josta kirjoitetaan paljon. Usein selitetään siitä miten herrat pitävät vaaleaveriköistä. Sitä voidaan tutustua jopa tutkimuksiin jossa mietitään vaaleaverisyyden evoluutiopsykologisia puolia. Blondius liitetään nuoruuteen. Ja neoteeniset piirteet viehättävät miehiä useimmiten. (Olisin siis jotenkin vähän outo.) Kuitenkin samalla kiinnitetään huomiota siihen miten miehet jakautuvat joko niihin jotka pitävät blondeista tai niistä jotka pitävät bruneteista. (En olisikaan poikkeus.) Aika paljon tuodaan esiin myös sitä miten useampi mies pitää bruneteista blondien yli kuin toisinpäin. Yleistä jutustelua käydään esimerkiksi tutkimuksesta jotka vihjaavat että miehet jotka pitävät bruneteista pitävät seikkailun ja vaaran tunteesta. (Johon malliin omat mieltymykseni näyttävät muuten osuvan.)

Arvon mekin ansaitsemme (jos ei muuten niin tyhmillä teoillamme)

Alexander Stubb ei ole stubbisuu. Eilen hän oli stubbakkatauollaan soittanut spontaanisti Radio Suomipopin "Aamulypsy" -ohjelmaan. Hän reagoi siihen että "Jaajo" oli moittinut kokoomusta. Soitto oli Stubbin mukaan spontaani "Pakko oli soittaa, kaverit hälyttivät matkan varrella, että tuohon keskusteluun pitää puuttua, pääministeri sanoi." Tänään tämä uutinen täsmentyi. Stubb ei ollutkaan niin spontaani. Stubbin avustaja on valottanut : "Kuulimme keskustelunaiheesta etukäteen ja vinkattiin pääministeriä siitä." ... "Minä kilautin Suomipoppiin ja puhuin Aamulypsyn edustajan kanssa. En muista hänen nimeään, mutta Jaajon kanssa en puhunut. Heille passasi, että pääministeri ottaa yhteyttä."

Tämä on niin sanotusti "herättänyt keskustelua". Itse tapahtuma ja teko on sekä laillinen että mitätön. Se kuitenkin viestii asioita jotka ovat sen tyylisiä että ne tuovat assosiaatioita lähinnä Teuvo Hakkaraisen suuntaan. ; Hakkarainenkin kun on mennyt tekemään tyhmyyksiä, ja on sitten reagoinut syntyneisiin ongelmiin pahentamalla tilannettaan.

Tosin on epäreilua rinnastaa Stubbia Hakkaraiseen. Sillä Hakkarainen on omituisella pseudozeniläisellä avalla avoimesti ja rehellisesti se, no, mikä hän nyt on. Stubbilla taas näyttää olevan niin että koko tempaus oli laskelmoitua mediastrategiointia joka sitten yllättäen iskikin takaisin hyvin pahasti.

Hyvin moni näki asian niin että Stubbin soitto oli jonkinlaista puuttumista. Eli ei saa sanoa erimielisyyksiä kokoomuksesta tai muutoin Stubb soittaa kontrollipuhelun. Suomessa tämän tyylisiä temppuja taas saa tehdä vain Kekkonen, Urho Kekkonen.

Siksi Stubbin on tietenkin ollut tärkeää tiedottaa että tilanne oli alustettu. Koska silloin tämänlaista puuttumista ei ole tapahtunut. Valitettavasti tämä johti omituisuuksiin. Tässä uudessa selityksessä kun on tarjolla muutama kohta (a) ne kertovat että Stubb valehteli suorassa lähetyksessä väittäen spontaaniksi jotain joka ei sellaista ollut. (b) Toisaalta spontaanius oli niitä puolia jonka vuoksi puuttuminen voitaisiin antaa anteeksi. Ei ole kovin suuri ongelma jos vauhdikas ja reipas pääministeri haluaa ottaa yhteyttä ja keskustella ja on siksi harkitsematon (c) ja siitä huolimatta on selvää että radio-ohjelmien aiheita on katsottu ja niihin tarttuminen on nähty hyvin relevantiksi.

Tässä kohden on hyvä muistaa että terve poliitikko jalkautuukin kansan pariin. Toki olisi suositeltavaa että he tekisivät tätä koko ajan ja ennen vaalejakin. Mutta käytännössä tätä tehdään vain ennen vaaleja. (On muuten kiinnostavaa miten paljon ilmaista ruokaa saa pelkästään sillä että teeskentelee kuuntelevansa. Muina aikoina joudutaan pihiyspäissään popsimaan vapaaseurakuntalaisten hernekeittoja. Vaalikautena sapuskaa tungetaan ilmaiseksi suuhun niin että sitä monista puolueista kiinnostunut tiedostava äänestäjäkandidaatti ehtii hädin tuskin paskomaan kaikkea.) On tervettä keskustella tavallisten ihmisten kanssa ja näkyä turuilla ja toreilla.

Mutta mediaan, etenkin tämänlaatuiseen kommentoivaan-puuttuvaan sävyyn liittyy ongelmia. Stubbkin on ajatellut kenties sitä miten hän saisi mahdollisimman hyvää mainosta. Ajatukset ovat tuskin olleet pahat. Mutta sitten tämä viestintä on epäonnistunut ja epäonnistumiseen reagoimisessa on epäonnistuttu. Ja tästä seuraa ongelmia, niin paljon että joku voisi luulla että pääministerin nimi olisikin Stubido. (Entisenä koulukiusaajana hän on varmasti ansainnut kaikki tämänlaiset kypsät reaktiot ja nimivitsit.)

Mutta merkkittävin ongelma ei minusta ole kuitenkaan sensuuri. Kyseessä on nyrkkisääntö joka tulee Nassin Talebilta. Ihmisen merkitys näkyy hyvin vahvasti siinä miten merkittäviin kommentteihin hän vaivautuu vastaamaan. "laadun arvioimiseksi on katsottava korkeimman parjaajan kaliiberia ja alhaisimman parjaajan kaliiberia jolle kirjoittaja vastaa painetussa sanassa, mutta valitaan näistä alhaisempi." Jaajo on toki mainio miekkonen ja "Aamulypsy" ovat hauskaa viihdettä. Mutta on hyvin vaikeaa pitää ohjelmaa merkittävänä. Tähän tekee jo mieli heittää ironiataputuksia ja sanoa että "oh, snap snap snap"...

Jätän tämän vain tähän (pappismiehet tekevät sen itse)

En kykene näkemään ylläolevaa minään muuna kuin absurdina jutusteluna ilman viisautta tai tietoa tai ymmärrystä oikein mistään. Ymmärrän toki että satu voi olla opettavainen vaikka se on keksitty. Mutta vain jos siinä on totuudellisia asioita, kuten varoitustarinassa voi olla induktioita siitä miten ihmiset tai maailma toimi. Prudentiaaliset hyödyt ovat hyötyjä. (Näkkiä ei ole olemassa mutta varomattomia lapsia hukkuu.) Tai sadun opetuksessa on mallintavia ajatuksia etiikasta. (Nuorin prinssi toimii eettisesti vaikka ei ole yhtä hyvä soturi kuin vanhin veli joka ei arvostanut kääpiötä) Silloin se on tosi vain siltä osin mitä siihen on ujutettu totuutta. Nämä asiat ovat tapahtuneet, itse maailma noudattaa lakeja ja ihmisten sosiaalinen yhteisö vähintään arbitaarisesti ellei peräti biologiaan ujuttuneiden geneettisten käytösmallien kautta noudattavat niitä. Joten ne ovat tapahtuneet. Se muu osa on sitten viihdettä, eikä se ole "totta" koska sitä ei ole tapahtunut.

Sen sijaan en tiedä mitä muuta myytti on kuin satu jolla on annettu liikaa pömpöösiä karismaa. Myytilläkin on parhaimmillaan edellämainittu opetus ja totuudellisuus. Tässä ei voi sanoa muuta kuin että onhan tragedia (muin. kreik. τραγῳδία) viitannut pukkilauluun. Ja tässä kohden ei voi sanoa muuta kuin lainata "Castle" -televisiosrajasta, että "Did you know, in the original Greek, "tragedy" literally means "goat-song"? I know, doesn't make much sense to me either. Whatever that first story was, I can't help but think bad things must have happened to that goat." Sittemmin nimestä on vain tullyt myytti ja se on kerännyt ylenmääräistä karismaa. Sellaisen ravistelu voi olla nöyryyttä opettavaa ja siksi halata syvää viisautta enemmän kuin se, että ajateltaisiin että sadut ovat lapsille ja myytit aikuisille. Että sadut ovat vähän kuin lapset, vähän tyhmiä, keskeneräisiä ja vähän hassuja. Kun taas aikuisten sadut olisivat jotain muuta kuin näitä naurettavia juttuja. Että aikuisten sadut olisivat myyttejä. Olette ymmärtäneet väärin. Aikuisten sadut ovat parhaimmillaan pornoa. Muuten ne ovat lasten satuja joita kutsutaan kauniimmalla nimellä. Ja tämä, hyvät ystävät, opettaa meitä sekä (1) kunnioittamaan lasten satuja että (2) muistuttaa siitä mikä on aikuisuuden tragedia.

Enkelinpala hattuun

Uskonnollinen ohjelma on erikoista. Tavallisesti Suomessa nähtävä uskonnollinen ohjelma koostuu lähinnä siitä miten uutisoidaan jumalanpalveluksia joissa kuvataan kuorolaulajia. Ja monologiohjelmia.

Ulkomailla sitten on esimerkiksi dramatisoituja ihmetarinoita ja niistä käytyjä keskusteluja. Sellaisia joissa on 12 uskonnollista ihmistä ja parhaassa tapauksessa yksi periaateskeptikko. Ja nämä sitten puhuvat ja arvioivat sitä onko aito ihme. Ja joka menee helposti hyvin hämmentäväksi. Esimerkiksi siihen onko jokin anekdootti kohtaaminen viestiä välittävän enkelin, suojelusenkelin vai parantajaenkelin kanssa.

Näissä tarinoissa korostetaan joskus todisteita. Ja eräs näistä todisteista on toistuva. Enkelin läsnäolosta kertoo esimerkiksi suuri valkoinen sulka joka on nähty auton tuulilasilla tai oven edessä. Minun on vaikeaa ymmärtää miksi sulka nähdään viestinä enkelistä. Metafyysisillä olennoilla tuskin on fysikaalista sulkasatoa. Ja vaikka onkin niin sulkien DNA pitäisi vähintään analysoida luotettavassa paikassa. Sillä luultavasti sulka on lokista. Lisäksi sulan merkitys koetaan hyvin syvänä. Miksi sulka kertoo varjeluksesta. Kyllähän se voisi periaatteessa olla uhkaus lokkimafialtakin. (Jos mieli on oikeasti avoin kaikille poikkeaville vaihtoehdoille.)

Nämä sulkatarinat ovat tärkeä. Ne nimittäin kuvaavat eetosta joka on yllättävän epäterve.

Jos ajattelemme vertailukohdaksi joulua, on huomattava että joulupukki on hahmo johon uskotaan hyvin lyhyen aikaa. Silti leikkiä ei lopeteta. Pintapuolisesti skeptikko voi ihmetellä joulupukissa sitä miten lahjoja antava korvatunturisetä on sepitettä. Ja miten vanhemmat opettavat lapsia olemaan valehtelematta sillä että valehtelevat lapselle itse silmät ja korvat täyteen. Mutta joulupukki säilyy, sillä ei symbolien käyttäminen vaadi mitään uskoa. Siitä tulee hauskaa viihdettä.

Se korostaa lapsenmielisyyttä hieman samaan tapaan kuin ns. vapaapainissa. Jossa on näyteltyjä rooleja. Ja katsojat tietävät että kyseessä on kärsimyksen, tuskan, taistelun, koston, hyvyyden, oikeudenmukaisuuden ja muun vastaavan keinotekoisen spektaakkeli. Itse asiassa vapaapaini on menoltaan sen luonteista että siitä tuskin nautittaisiin jos tapahtumat olisivat ehdottoman tosia.

Tämänlainen sepittely on vielä tervettä. Toki niissä on mukana myös instituution makua. Tämä muistuttaa että tavallaan suuret uskonnolliset symbolit kuten "Suvivirsi" koululauluna eivät oikeasti ole mitään vakaumuksen tukemista sanan täydessä mielessä. Ne ovat institutionaalisia symboleita jotka viittaavat uskonvaltaan. Se että "on lupa laulaa tai olla laulamatta" ei ole päätarina. Päätarina on siinä että minkä uskontokuntien lauluja on valikoimassa ja keiden ei. Muiden uskontojen laulut eivät ole yhtä laajasti laulettavana vaikka niidenkin kohdalla jokainen voisi "laulaa mukana tai olla laulamatta".

Mutta ne sulkatarinat.

Modernissa fantasiasta pitävien nörttien, bronyjen ja hipsterien maailmassa on totuttu siihen että eräs C. S. Lewisin ajatus otetaan vakavasti. Hän selitti että jossain vaiheessa ihminen on riittävän vanha jotta hän voi alkaa uudestaan lukemaan lasten satuja. "Some day you will be old enough to start reading fairy tales again." Fantasiaksi ja epätodeksi tiedostettu voi olla aivan asiallinen osa elämää. Menneinä aikoina satuja, tietokonepelejä ja "My Little Ponyja" on pidetty lasten juttuina. Nykyään neotenia tämänlaisissa asioissa on vähintään ironisesti cool.

Mutta näissä sulkatarinoissa ja enkelihierarkioissa on hyvin toisenlainen henki. Niissä on liiallista ja pömpöösiä vakavuutta jossa enkeliasia ei ole fantasiaa. Eikä edes metafysiikkaa. Vaan joissa on kysymys jostain mikä tapahtuu kun minimaailnen todisteiden käsittäminen tai jopa suoranainen vääristely ja valehtelu kohtaavat äärimmäisen luisuotsaisen tosikkouden. Minun on vaikeaa nähdä miksi tämänlainen olisi kaunista tai kunnioitettavaa. Näitä siedetään samaan tapaan kuin siedetään törkysatiiria. Jos ei muuten niin siksi että on hyvä olla vähemmän pikkumainen ja kohteliaampi kuin paheksumansa kohteet.

Eihän tässä voi ihmetellä muuta kuin että mistä he tietävätkin että enkeleillä on juuri tämänlainen työnjako. Miksi ei keskustella siitä onko kohtaaminen hoitsuenkelin vai lääkärienkelin kanssa. Miksi ei keskustella putkimiesenkelin mahdollisuudesta. Miksi auto-onnettomuuden kohdalla ei mietitä onko kyseessä suojelusenkeli vai painonnostajaenkeli? Miksi ei keskustella siitä että onko tarina todiste siitä että on olemassa lottovoittoja jakava enkeli? Parkkipirkkoenkeleiden ja urheiluvalmentajaenkelien ammattikunnat ainakin ovat olemassa. Kun urheilijat kiittävät voitostaan Jumalaa jota ovat rukoilleet ennen voittoa. (Kuten suuri prosenttiosuus urheilijoista. Joka takaa että näitä kiittäjiä on näkyvissä säännöllisesti. Hävinneiden rukoukset on helppo unohtaa. Eihän Jumalakaan selvästi rakasta heitä. Kun muutenhan he olisivat voittaneet!) Ja tarinoissa melko usein enkeli antaa rukoilijoille viimeisen parkkipaikkan kun tämä on saanut viimeisen tai viimeisiä parkkiruutuja. (Kun on ensin unohtanut että ei hän tyhjässä parkkipaikka-aukeassa rukoile että olisipa jossain tilaa. Ja että hyvin harvoin parkkipaikka on aivan täysi, siellä täällä on yksittäisiä paikkoja jotka voivat näyttää vihoviimeiseltä ruudulta.)

ikäkriisi

Sitä voisi ajatella että ikä on vain numero. Kuitenkin näihin numeroihin liittyy tiettyjä kriisejä. En puhu pelkästään siitä hämmennyksestä joka kuuluu teini-ikään, vaan niihin syvempiin jollain tavalla "ei-biologisempiin" kriiseihin. Minulla oli jossain vaiheessa parikymppisenä aikuisuuskriisi. Se ei tosin johtanut aikuistumiseen sanan varsinaisessa mielessä. Vaan joksikin jossa hyväksyn tietyt neoteeniset piirteet itsessäni. Moni pitää niitä jopa kauneimpina ja karismaattisimpina piirteinäni, joten jossain määrin hellin tiettyjä ns. epäkypsinä pidettyjä piirteitäni.

Tämänlaisia ikäkriisejä ei pidetä enää minun iässäni. Sen sijaan tiedostin että on korkea aika keski-iän kriisille. Sen ytimeen astuivat paheeni. Minua on alkanut vaivaamaan aivan helvetisti se, että minulla on hirvittävä määrä pieniä, latteita ja epäkiinnostavia paheita. Niitä on liikaa jotta voisi olla ylpeä itsestään. Ne ovat liian tylsiä ja blatantteja jotta niistä saisi karismaattista särmää tai nimen lehteen. Paheita on toisaalta liikaa jotta niiden työstäminen enää maksaisi vaivaa. Hyväksi ihmiseksikään ei oikein taivu.

Onhan se aivan eri asia olla se kauhea tyyppi joka pukeutuu naisten ihoon kuin olla jonkinlainen perisyntien keskittymä, joka on lähinnä liian laiska jotta kaikille muille paheille saataisiin tilaa. (Paheen määritelmän voi tässä ottaa oikeastaan mistä tahansa. Jos katsoo luonnonuskovaa, buddhalaista, kristittyä tai uusateistia, heidän etiikassaan on paljon asioita joista he ovat yhtä mieltä. Tämä on helppo unohtaa kun ne erimielisyydet nostaa eniten kiukkua.)

Tässä perusongelmana on tietenkin se, että historia on kenties voittajien kirjoittamaa mutta se on kuitenkin kusipäiden tekemää. Tämän vaihtoehtona on sitten elää jollain tavalla hyvää ja miellyttävää elämää.

Eli tavallaan koko kriisiytymisasian voisi tiivistää siihen että olen pettynyt siihen että minulla ei ole sydäntä hirttää viimeistä arkkipiispaa viimeisen ID -kreationistin suoliin. Kyllä äiti ja isä ovat varmasti tästä kriisistä ihan sikaylpeitä. Että poika leikittelee ajatuksella leatherfacen urasta kun ei parempaan pysty. Jes. Tästä se lähtee, valmistautuminen inhimilliseen vanhuuteen.

Kissojen suosiosta

Kirjoitin Uuden Suomen vapaavuoron puolelle pienen, muutaman irtovitsin sisältävän, jutun kissoista. (Vitsitkin olivat blogiini kirjoittamista irtovitsestä uudelleenkoostettu kokonaisuus, koska tuo palsta nyt on sellainen mitä päivitän koska haluan keskittää yhteen paikkaan juttujani jotka on tehty jo valmiiksi aiemmin.) En ollut lainkaan yllättynyt siitä että se sai kohtuu hyvin lukijoita nopeasti. Sillä se oli kissoista. Ja siinä on myös sievä kuva.

Kissat pärjäväät internetissä. Ja tämä ei ole sattumaa. Voidaan sanoa että kissat eivät ole kenties täydellisiä lemmikkejä, kuten koirat, mutta ne ovat täydellisen viihdyttäviä, toisin kuin koirat. Kissat ovat valloittavia. Jopa silloin kun niillä on vakava lukihäiriö ja ne kaipaavat juustohampurilaisia.

Kissoilla on juuri sopivia ominaisuuksia että ne vetoaisivat ihmisiin. Siinä missä koirat ovat domestikoituneet hyödyttämään ihmistä, kissat ovat viihdetähtiä enemmänkin luonnostaan. Osa niiden valloittavista piirteistä koskee juuri sitä että ne oikeastaan ovat aika huonoja lemmikkejä. (Jos hyvällä lemmikillä tarkoitetaan helppoutta ja hallittavuutta ja sosiaalisuutta ja silitettävyyttä.)

Kissat ovat suloisia.

Ja tämä ei ole subjektiivinen mielipide, vaan nojaa hyvin tietynlaiseen suloisuuteen. Kissoilla on paljon neoteenisia piirteitä. Suuret, pyöreät, silmät, pieni nenä, suhteellisen pyöreä naama. Nämä ovat piirteitä jotka ovat ihmisvauvoilla. Voidaankin sanoa että ultimaattisina K -strategioijina ihmiselle on evolutiivisesti hyödyllistä pitää vauvoistaan, ihastella niitä ja olla ylipäätään tappamatta näitä nurkissa pyöriviä ja kuolaavia pikku häiriköitä.

Kissojen pitämisestä ei ole geneettistä hyötyä. Mutta evoluutio onkin täynnä sivutuotteita. Se, että jostain piirteestä on enemmän hyötyä kuin haittaa johtaa sen yleistymiseen. Ei se, että se pätee positiivisena joka ikisessä tapauksessa. (Hyvä muistutus niille joista uskonnon yleisyys tarkoittaisi sitä että siitä väistämättä olisi hyötyä "koska muutoin evoluutio olisi karsinut uskonnollisuuspiirteen ihmiskunnasta". En tiedä mikä evoluutio heillä on mielessään, ei ainakaan se biologiasta tuttu evoluutio.) Kissojen neoteeniset piirteet ovat ihmisille ylinormaali ärsyke. (Joka ei tarkoita sitä että kissat olisivat ärsyttäviä. Tai, monesti ne ovat. Mutta ylinormaali ärsyke koskee reagointia noin yleisemmin.)
1: Piirrettyjen tekijät ja lelujen valmistajat käyttävät tätä samaa ihmisten ominaisuutta hyväkseen. Lelujen ja piirrossankareiden pyöreät muodot ja suuret silmät eivät ole sellaisia vahingossa. ; Jossain mielessä bronyjen kannalta voi olla kiusallista tajuta, että he luulevat pitävänsä vain hauskoista pienistä hevosista ja ystävyyden taijasta, mutta osittain takana on se, että näissä on neoteenisia piirteitä jotka tuottavat ylinormaalin ärsykkeen. Jossain mielessä bronyt siis sekoittavat hyvin perustavalla tavalla pikkuponit omiin lapsiinsa. Tämä on kieltämättä häiritsevä ajatus.

Neotenian voi huomata siitäkin, että ihmiset lepertelevät eläimille. Tämä on minullekin hieman arka asia. En yleisesti pidä ihmisistä. Mutta eläimet ovat aivan toinen asia. En yleensä ilahdu ruuhkajunassa että "kiva nähdä ihmistä". Mutta jos koira tai kissa tulee vaunuun se on aina kiinnostavaa. Vähäisessä määrin kommunikoin vapaaehtoisesti myös vauvojen kanssa. Sitten kun 3 vuotta tulee täyteen ja ihminen alkaa käyttäytymään ihmismäisesti ja kykenee jallittamaan minua, kiinnostus heihin lakkaa. Käytännössä tyystin. (Daniil Harms fantasioi siitä että leikki-ikäisiin lapsiin voi istuttaa jäykkäkouristuksen että nämä olisivat hiljaa. En voi moittia häntä.)

Lepertelylle on englannissa "baby talk" -nimitys. Ja nimitys on osuva. Käytämme sitä myös lasten kanssa. Ja teemme tämän aivan luonnostaan. Asia on kiinnostava, koska minun lapsuudessani mammat tiesivät hiekkalaatikolla että lapsille pitää puhua selkeästi. Lepertelyä tuli välttää jotta lapset oppisivat puhumaan kunnolla. Psykologia on näyttänyt tämän teorian vääräksi. Leperrellessä nimittäin käytetään hitaampaa puhetahtia ja yksinkertaisempia lauseita. Ja vauva kiinnittää niihin paremmin huomiota ja oppii kielen. On helpompaa oppia puhumaan ensin yksinkertaisesti ja väärin. Ja vasta tästä päästään sitten "puhumaan kunnolla". Koska eläimillä on neoteenisia piirteitä, vääristyy ajatuksemme niidenkin kohdalla. Siksi lepertelemme kissoille.
1: Koira ei hyödy vauvapuheesta. Se tosin ymmärtää siihen liittyvät eleet, ilmeet ja tunnetilat hyvin. Joten tämä ei ole mikään varsinainen ongelma. Etenkin kun koirien omassa viestinnässä korkeat äänet ovat valittavia, matalat äänet murisevia ja vihaa ilmaisevia. Kun taas onnelliset äänet ovat keskirekisterissä. Ja ihmisten vauvapuhe osuu juuri tälle tasolle. Kissa sen sijaan ei välitä vauvapuheesta tai sen puutteesta.

Kissat ovat ketteriä ja ilmeikkäitä.

Koirat ovat mahtavia eläimiä siinä mielessä että ne osaavat tulkita hyvin ihmisten ilmeitä, eleitä ja ruumiinkieltä. Ne on domestikoituneet tavalla joka korostaa sitä että koira on laumaeläin jossa laumanjohtaja on ihminen. Ja siksi niille on ollut tärkeää ymmärtää käskyjä. Tämä vaatii intentiontajua. Niiden ilmekkyys ei sitten ole kovin suurta. Koirilla on ilmeitä. Mutta niiden lihaskontrolli on pientä verrattuna kissoihin.

Kissat ovat taipuisia ketteriä olentoja joilla on hyvä lihastenhallinta. Niiden taipuisat nivelet tarjoavat potentiaalia erilaisiin taipumisiin. Sen vuoksi kissoilla on elekieltä ja ilmeitä. Niiden naama ja ruumis taipuu moneen sellaiseen johon koirien naama ei taivu. Ja tämä sisältää paljon "ilmepotentiaalia". Ihmiset taas lukevat kissojen naamoista ilmeitä. Jopa silloin kun näitä ilmettä vastaavia tunnetiloja ei edes ole. "Grumpy Cat" -meemi rakentuu yksistään sen varaan että kyseinen kissa näyttää pahantuuliselta, jopa silloin kun kissa itse ei ole. (Tai jos olisi, kyseessä olisi vakava eläimen hyvinvointia uhkaava rikos kissakuntaa kohtaan. Sen sijaan että kyseessä olisi ylikäytetty meemi joka uhkaa lähinnä ihmiskuntaa ja sen jäsenten mielenterveyttä.)

Kissojen luonne on utelias ja vaikeuksiin joutuva.

Kissat ovat luonteeltaan omapäisiä ja uteliaita. Tämä johtaa siihen että ne ovat jatkuvasti tekemässä jotain yllättävää. Kissat ovat uteliaisuutensa vuoksi tunkemassa mitä erikoisimpiin paikkoihin. Ja näin tehdessään ne joutuvat vaikeuksiin. Kissat kuitenkin ovat myös ketteriä, evoluutio on sopeuttanut niiden elimistön sellaiseksi että ne eivät mene rikki siitä huolimatta että ne käyttäytyvät siten kuin käyttäytyvät.

Ja tämä on täydellinen yhdistelmä huumorille ; Benign violation theoryn mukaan vaaran tuntu yhdistettynä lopputuloksen ei-vaarallisuuteen tuottaa ihmisille huvia. Huumori rakentuu osittain tämänlaatuisen varaan. Kissat tekevät tämänlaisia vitsejä kuin luonnostaan. Koirille vastaava temput pitäisi käsikirjoittaa ja opettaa. Mutta kissat luovat uutta kaaosta koko ajan. Ja kissat tekevät näitä asioita olipa ihminen paikalla tai ei.

Ihmisen ei siksi tarvitse tehdä muuta kuin olla paikalla, seurata kissaa ja pitää kameraa lähialuella. Ihmisen ei tarvitse käsikirjoittaa tai keksiä juttuja. Kissat tekevät kaiken tämän työn ihan itse.

Pielensämahoittajat

Sami Koponen on arvioinut "Mielensäpahoittaja" -elokuvaa. Hän kokee että se loukkaa vanhoja ihmisiä. Elokuvan pappa kun on sarjaepäonnistuja joka vaikeuttaa pärjäämistä nyky-yhteiskunnassa. Tarjoaa keinoja jotka ovat joko mennyttä aikaa, tai ovat olleet toimimattomia aina. Tästä Koponen päättelee, että "Kyse ei siis ole Huovisen salaviisaasta veijarimaisesta aikamiehestä, vaan menneisyyteen juuttuneesta tyhmästä vanhuksesta. Elokuvan mukaan vanhuksilla ei ole mitään annettavaa nyky-yhteiskunnalle, vaan tärkempää olisi saada heidät luopumaan harhaisista käsityksistään ja kuuntelemaan nuoria."

Itse näkisin juuri tässä lähtöasetelmassa hyvin relevanttia. Tarkalleen ottaen tämä koettelee konservatiivisuuden syvintä ongelmaa. Sitä, mikä on oikeastaan se tärkein kysymys johon kaltaiseni "periaatteessa konservatiivi" joutuu reagoimaan oikeuttaakseen mölinänsä tämänpuoleisessa. Tähän löytyy perustaa toiselta konservatiivilta - sellaiselta joka on tätä astetta enemmän kuin "periaatteessa" - nimittäin "Takkirauta" -blogista. Hän kirjoittaa siitä miten X -sukupolvea leimaa pettymys. "X-sukupolven määräävä kokemus on epäluottamus. Epäluottamus tulevaisuutta kohtaan, epäluottamus omaa taloutta kohtaan, epäluottamus uskontoa ja suuria ideologioita kohtaan, epäluottamus valtiota kohtaan, epäluottamus isänmaata kohtaan, epäluottamus instituutioita kohtaan, epäluottamus kapitalismia kohtaan ja epäluottamus työelämää kohtaan. Tähän ovat johtaneet kokemuksemme. Me olemme eläneet koko elämämme erittäin tietoisina siitä, että kaikki, mitä meillä on, voidaan kiskaista pois milloin tahansa." On hyvin vaikeaa ymmärtää miten voidaan olla konservatiivisia samalla kun selitetään siitä miten esimerkiksi edellisen sukupolven neuvot työnhaussa eivät toimi. Ne ovat toimineet aikanaan, mutta nykyajassa työhönoton kanssa pelataan aivan eri pelisäännöin : "Heistä kilpailtiin. Meitä on kilpailutettu." Konservatiivisuuden ydin on kuitenkin ajatus siitä että ennen kokeiltu ja koeteltu toimii.

Tämä kaikkien perinteisten tarinoiden romahdus on itse asiassa merkittävä. Mutta en suinkaan esitä että X -sukupolvi olisi ensimmäinen postmoderni sukupolvi. Sillä itse asiassa näkisin että postmodernismi, jos jokin, jäi ja kuoli 1980 -luvulle. 1980 -luku oli yksilöllisyyden ja optimismin läpitunkemaa. Tässä kulttuursissa luotettiin hyvin vahvasti siihen että erilaisuus on rikkaus ja että yrittämällä onnistuu. 1980 -luvun tsemppihenkisyys oli ikään kuin postmodernismia kauneimmillaan ja idealistisimmillaan. Paha Neuvostoliitto romahti ja kylmä sota päättyi. Berliinin muurit ja muut vastaavat purettiin. Odotukset olivat kauniita kuin "My Little Ponyissä".

Nykyisin epäilevyys esimerkiksi maahanmuuttokysymyksissä ovat vahvemmin esillä. Ja ainut syy ei ole maahanmuuton lisääntyminen. Osasyy on nimenomaan siinä että ihanteet ovat romahtaneet. Nähdäkseni aika moni on kyynistynyt Takkiraudan tapaan. Itselleni, ja aika monelle muullekin, tämän tilalle on kuitenkin tullut jotain muuta. Ironisuus. Kenties jopa uusmoderni ironisuus. Jos mietitään minun ikäpolveni ihmisiä, hipsteriys on melko yleistä. Neoteeniset harrastukset ovat suosittuja. On olemassa brony -alakulttuuri, siis puhutaan aivan oikeasti aikuisista miehistä jotka fanittavat kitchin läpitunkemaa "My Little Ponya". Toki sillai ironisesti.

Moni näkee bronyt jne. kidulteina, todisteena siitä että X -sukupolvi on saanut kaiken liian helpolla. Mutta nähdäkseni tämä liittyy enemmän juuri siihen että X -sukupolvi on elänyt aikaa jolloin kaikki suuret ideat - mukaanlukien ajatus siitä että yhteiskuntarakenteet olisivat niin pysyviä ja muuttumattomia että konservatiivilla asenteella olisi hyvät keinot selvitä tulevaisuuden haasteista - ovat romahtaneet. Kaikki suuret tarinat ovat muuttuneet kitchiksi. Mutta postmoderni maailmankuvallisuus ja oman todellisuuden luominenkaan eivät onnistu. Sillä luova taiteellinen kupla onnistuu vasta riittävässä turvallisuudessa. Turvan puute johtaa siihen että on hyväksyttävä rajat ja realiteetit. Tällöin hyveet tunnustetaan, mutta sillai ironisesti. Ironia johtaa siihen että kaikki otetaan varovaisuudella, with a pinch of salt (which cause heart problems).

Kitchkin tavallaan kuuluu tässä kuvioihin. Eikä tätä pidä hämmästellä. Sillä jos katsomme aatteen miesten taidetta kautta aikojen, voidaan huomata että se on joko kitchiä tai jotain josta tulee kitchiä. Propaganda on aina kitchiä. Kaikki DDR:än ideologiakoneiston tuottama oli kitchiä. Natsien uniformut ovat puhdasta kitchiä. Kirkkotaide on kitchiä (siitä huolimatta että pidän siitä, toisin kuin edellämainitsemistani. Bronyismi on silmissäni sairaus.) Jos ajan henki ja sen aatteet pitää kartoittaa, itse aloittaisin aina sieltä missä on kitchkeskittymä. Ja nykyajan kitchin keskellä on hipsteri kertomassa olevansa sillai ironinen. Sillä hän tietää että kakku on valetta. (Ja companion cube on täynnä ruumiita .. jos hyvin käy.)

Itse en oikein kykene ymmärtämään sitä leppoisaa ja ihmisiinluottavaa järjestelmää joka liittyy nykyajan suvaitsevaisuuskeskusteluun. Henkenä tuntuu olevan se, että liberaalit ja libertaarit ajavat vapautta. Ja vaikka näiden argumenteissa on eroja, on asenteessa nähdäkseni samoja ongelmia. Molemmat lähestyvät asiaa jonkinlaisen hyödyn kautta.
1: Hyvin monet libertaarit ajavat vapaata markkinataloutta koska he luottavat näkymättömään käteen. Tämä heidän mielestään taloudellinen realiteetti on se olemassaoleva (is) joka määrittää sen miten asioiden pitää olla (ought). Toki jotkut selittävät että nämä ovat eri asia. Että taloustiede on yksi ja ihanteet toinen. Mutta hyvin usein vapaus on itseisarvo joka oikeutetaan kuin se olisi välinearvo. Taloudellisen hyvinvoinnin nimessä.
2: Monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta taas myydään usein lempeytenä, konfliktittomuutena ja muuna vastaavana pehmoisena. Tässä hyöty on eettinen. Suvaitsevaisuus ja ajattelun vapaus eivät siis ole vain itseisarvoja, vaan niitä oikeutetaan muilla hyveillä.
+: Minun on hyvin vaikeaa nähdä asiaa näin. Kaikki se mitä tiedän vapaasta markkinataloudesta vihjaa että siinä tuloerot kasvavat ja kapea jetset pyörittää ihmismassojen enemmistöä. Enemmistöä jolla ei ole juuri mitään ja jotka ovat melkolailla orjan vastineita. Ja monikulttuurisuus taas tietää aina joko konfliktia tai sitten jotain sekulaaria poliittista korrektiutta jossa kaikki ideologinen piilotetaan maan alle ärsyttämästä ihmisiä. Tämän vuoksi en voi kannattaa vapauksia hyödyn vuoksi, en siksi että ne ovat helppoja. Vaan niitä on kannatettava juuri siksi että ne ovat vaikeita. Tämä tarkoittaa sitä että ihanteetkin ovat ironisoituneet. Kyse ei enää ole mistään "oman maailman luomisesta", vaan siitä että jos maailmankuvaansa rakastaa, niin sitä myös kurittaa. (Puhumattakaan muista. Konflikti kuuluu kauppaan.)

Ihanteet ovat muuttaneet joka tapauksessa luonnettaan. Ja tässä kulmassa mielensäpahoittaja saattaa olla ihan positiivinen hahmo. Hän epäonnistuu, sarjaepäonnistuu. Ja tämä tavoitteiden ja toiminnan jatkaminen tarkoittaa situational ironya. Ja se, että tätä tekee sarjaepäonnistumisena kertoo siitä että ei lannistu vaan on rohkea ja yrittää uudelleen. Ironikko tietää että onnistuminen ja seurausetiikka voisivat kieltää tämän. Mutta silti tässä on jotain kaunista. Mielensäpahoittaja ei nimenomaan hauku vanhaa polvea, vaan kehuu tätä hyvin omituisella tavalla. Katsoo epäonnistumista sillai ironisesti. Ja tämän katseen kautta minä ja Takkiraudan kirjoittaja voivat olla olemassa. Ja katsoa itseään peilistä aamuisin ja pitää itseään edes minimaalisesti koherentteina olentoina.

---

Joko näin tai sitten olen tullut vanhaksi. Usein tunnen itseni vanhaksi.
Esimerkiksi : Niveliäni särkee, lihaksiani pakottaa ja sarviani vihloo.

Miksi olemme tulleet?

"Arrow" -sarjan 2 kauden 14 jaksossa Sara Lance ja Oliver Queen ovat valtaamassa vihollisalusta Slade Wilsonin kanssa. Koska tehtävä on vaarallinen, he keskustelevat siitä mitä mainita heidän tuntemilleen ihmisille. Oliver Queen piti tärkeänä että Sara kertoisi miten hän oli muuttunut vastuulliseksi ja aikuiseksi ihmiseksi. Sara taas halusi että Oliver valehtelisi Saran kuolleen jo aikaisemmin, koska hän ei halunnut että omaiset tietäisivät miten hän on muuttunut. Muutoshistoria on tässä vaiheessa molemmilla hyvin samantapainen. Molemmissa toiveissa on kuitenkin järkeä.

Jossain määrin asenteet ovat myös sukupuolisidonnaisia. Kulttuurissamme neoteeniset piirteet hyväksytään naisellisiksi ominaisuuksiksi. Tämä asenne voidaan nähdä naisten halveksinnaksi ja miesten itsetoteutuksen rajoittamiseksi. Ja joksikin joka lisää miehen elämään karnevalistisia piirteitä, kun "lapsenomainen vastuuttomuus" hyväksytään vain tietyissä hyvin määrätyissä tilanteissa. Jotka sitten toteutuvat vaikkapa juhannuksena. Tai vappuna. ; Tämänlaiset piirteet muistuttavat siitä miten Sartren vapauden ja vastuun sidos ei ole absoluuttinen. Joissain tilanteissa vastuu on sosiaalinen kysymys ja tällöin se selvästi rajoittaa jopa sitä mitä saadaan haluta.

Asiaa voidaan lähestyä kuitenkin myös siten että vaikka naisilla sallitaan neoteniaa eri tavalla kuin miehillä, niin heilläkin on esillä täsmälleen samantyylisiä ongelmia. (Kysymys on siis aste-erosta eikä dikotomisesta erosta.) Tästä hyvän esimerkin saa katsomalla äärimmäisen neoteenista naisten kansoittamaa alakulttuuria. "Underground Model" kertoo miten prinsessatyylinen pukeutuminen onkin jotain jota ei oikein saa toteuttaa elämässään. Kun aikuinen pukeutuu neoteenisesti hän kohtaa vastalauseita. "Minä, kuten varmaan moni muukin jonkin sortin alakultuurin edustaja kuulee usein lauseet: "kasvaisit nyt aikuiseksi" "etkö ole jo liian vanha tuohon?" "nuohan on lasten/nuorten vaatteita" tai "yrittäisit käytäytyä kuin ikäisesi" Itse olen kuullut että aikuiset eivät pukeudu röyhelömekkoihin, katsele piirrettyjä, lue sarjakuvia, valvo myöhään, nuku pitkään, käy rokkifestareilla, juhli Halloweeniä, katsele kuhuleffoja, maalaa seiniin lepakoita, leiki pukuleikkejä eivätkä osta leluja." Ja paradoksaalista kyllä tätä ei saa tehdä edes lapsena. "Lapsen jotakin halutessa sanotaan, että sitten kun olet aikuinen saat ostaa tai tehdä mitä haluat. Niin sanottiin minullekin. Odotin ja odotin vain huomatakseni, että aikuisena olemisessa onkin enemän "sääntöjä" kuin koskaan olisin voinut kuvitella. Ensin olen liian nuori päättämään omasta tyylistäni, yhtäkkiä olenkin siihen liian vanha."

Pukeutumisasiassa vastapainoksi voidaan sanoa sekin että vaikka oma talvella käyttämäni Davy Crockett -hattu on ns. äärimmäisen neoteeninen, se saa lähinnä hyvää palautetta. Ja melko paljon. Tässä mielessä voikin olla niin että naisten pukeutuminen on jopa tarkemmin säädeltyä kuin miesten. Tämä voi olla yllättävää, sillä yleensä naisten annetaan pukeutua sekä mekkoon että housuihin, kun taas miehillä mekko on "ns. normaalin hyväksyttävän pukeutumisen ulkopuolella". Naisilla tyyli näyttää olevan yksi vahvimmista tavoista lokeroida ja luokitella ja osoittaa soveliaisuutensa. (Ja tässä miehet eivät näytä tekevän naisten pukeutumisesta yhtä pahasti kuin naiset toisilleen. Paitsi tietysti ne ääliöt jotka kuulemma huutelevat autoista ja ulvovat ja pyytävät törkymöykkymäisesti seksiä. Vaikka voisin väittää että tämä on aika surkea ja tehoton strategia.) Naisten ulkonäkö (sis. pukeutumisen ja kehon) on hallinnan kohde. Miehillä rajoitteet koskevat enemmän käyttäytymistä.

Pieni huomautus ; Pitävätkö herrat (todella) vaaleaveriköistä?

Hiusten väri on ihmisen henkiinjäämisen kannalta melko toisarvoinen. Siksi onkin hieman erikoista että sitä pidetään melko merkittävänä asiana. Eurooppalaisessa tarinaperinteessäkin hiusten väri on saattanut paljastaa jo varhaisessa vaiheessa onko kirjassa esiintyvä nainen luotettava vaiko petturi, koska kyseinen kirjailija on sattunut mieltymyksiensä vuoksi värikoodaamaan hahmonsa näin. Japanilaisessa animekulttuurissa hiusten väri on hyvin tarkasti määrättyä. Hahmon luonne määrittyy hiusten värin pohjalta hyvin vahvasti. Tätä sitten perustellaan vaikka Jungilaisuudella.

Hiuksilla on kuitenkin seksuaalivalinnallinen luonne vaikka sillä ei suoraan mitatakaan hengissä selviämistä. Ja tässä mielessä voitaisiin uskoa vaikkapa kansanviisautta. Siinä blondejen seksikkyys nousee esiin. (Blondeihin liittyy luonnollisesti myös stereotypia tyhmyydestä. Enkä ole aivan varma siitä johtuuko tämä sterotypia siitä että naisellisiksi piirteiksi määrittyvät usein erilaiset neoteeniset piirteet ja tyhmyys on yksi näistä. En kuitenkaan tässä keskity tähän tyhmyysstereotypiaan vaan siihen että miehet pitävät blondeja seksikkäänä riippumatta siitä mitä muita korrelaatteja tähän sitten liittyy tai ei.)

"Psychology Today" uutisoi taannoin siitä miten blondien seksikkyyttä on tutkittu. Ja siinä oli huomattu jännittävää tietoa. Kansanviisaudessa oli takana jotain perää, mutta tosiasiassa sillä tavalla että todellisuus on oikeastaan juuri päinvastainen. (Mikä on laittoman yleistä kansanviisaudelle. Joskus siinä on oikeita huomioita, tosin yllättävän harvoin. Ja usein tulkinnoissa on pahoja virheitä, joskus tämäkään ei pelitä. Muut ovat harvinaisia poikkeuksia.) Tutkimuksessa huomattiin että blondit saavat eniten huomiota, mutta tosiasiassa miehet ihastuvat yleisimmin brunetteihin. (Syynä saattaa olla tyhmyysstereotypian leviäminen. Miehet tuomitsevat ja tulkitsevat blondeja tiukemmin ja leimaavat heidät tarpeettomasti tyhmiksi, vaikka ainut mikä prosessissa on tyhmää on ajatus siitä että hiusten värillä olisi relevantti korrelaatio älykkyysosamäärän kanssa.)

---

Kirjoittajan tyylitaju ja prioriteetit ovat ehdottomasti kunnossa. Hän halusi lapsena naimisiin intiaaniprinsessan kanssa.

Kompetentin kuolema

"     Olen huomannut (tuskin selvisin läpi kahdesta 28 jälkeenistä) että aversioni kauhuelokuviin on osaltaan riippuva kuvattavien henkilöiden idiotismi-kertoimesta: Riippumatta mitä tapahtuu, mitä osaavampia ovat, sitä mieluummin moista katsoo; luulisi ettei Darwin-palkinnon saajista välittäisi vaan oikeasti hyödyllisistä ihmisistä, joita tosin kauhuelokuvissa on kovin vähän. Mistäköhän epäloogisuus?
     Darwin-palkintoa odotellessa."
(CMX, "Kysy-vastaa -palsta, 15/11/2010")

Jos katsoo kauhuelokuvia, niissä toimivat ihmiset eivät vaikuta järjen jättiläisiltä. Itse asiassa kompetentit sankarit ovat vähässä. Ja silloinkin kun he ovat kompetentteja, kauhu toimii parhaiten tilanteissa joissa he jostain syystä toimivat typerästi. Tähän yhtenä syynä on se, että kauhussa syntyvä tunnekokemus ei synny sattumalta.

Kun katsoin eilen "Skeleton key" se ei oikeastaan näyttänyt minusta ollenkaan kauhuelokuvalta. Siinä oli toki yliluonnollinen elementti. Vieläpä sellainen joka oli siivottu hyvästä ja paahsta ; Elokuvassa korostettiin hyvin vahvasti eroa voodoon ja hoodoon välillä. Että voodoossa on hengellinen ulottuvuus kun taas hoodoossa ytimessä on taikuus, se että tehdään jotain ja tästä seuraa jotain. Elokuvan taikuus olikin niin läpimekanisoitua, että se menetti elinvoimansa. Se latistui jonkinlaiseksi yliluonnolliseksi dekkariksi, joksikin joka lähestyi enemmän trilleriä kuin kauhua. Päähenkilön fiksuus, tämän lopullisesta tappiosta huolimatta, vei syvät tunne-elämykset.

Sen vastapainoksi laittaisin sitten elokuvan "Ring". Joka oli pelottava. Teknisesti sekin on salapoliisikertomus jonka sankari on kompetentti ja oleellisella tavalla fiksu. Mutta hän selvästi menettää kaikki kognitiiviset kykynsä relevanteissa paikoissa. (Stressi tekee jännittäviä asioita elokuvahahmoillekin, kenties.) Ring on oleellisesti orgaanisempi, vaikeammin kahlittavissa ja se on pelottavampi. Ja sankarin - tai tässä tapauksessa sankaritarten, molempien elokuvien päätoimija kun on nainen - inkompetenssi taas korostaa kauhulle oleellista "hirviökeskeisyyttä" jossa lopullista voittoa ei koskaan saavuteta.

Kauhugenren kohdalla aversio otetaankin usein keskiöön.
1: Aversiolle tärkeä on tietysti pelottava olento itsesään. Tässä auttavia elementtejä ovat esimerkiksi uhan perimmäinen tuntemattomuus (unknown), yllättävyys (unexpected), epäuskottavuus (unbelievable), jotain mitä ei tavallisesti nähdä (unseen), tiedostamattomuus (unconcious) ja pysäyttämättömyys (unstoppable). Jos katsotaan miksi "Ring" onnistui ja "Skeleton Key" - ja "Ring"in jatko-osat - epäonnistuivat ei ole vaikeaa huomata, että niissä pahan päihittäminen on liian suuressa osassa. Ymmärtäminen vähentää kauheutta.
2: Aversio lisääntyy myös hirviön tuottaman uhan rakenteen kautta. Uhan on oltava välitön ja kiireellinen (urgency), ja tähän on liityttävä henkistä painetta (pressure) ja uhan on painettava päälle intensiteetillä (intensity). Tärkeää on myös kontrastia luova rytmitys (rhytm) jonka kautta uhkaan ei puudu ja pelkoon totu, ja jossa tunnevuoristorata maksimoituu. Hyvin tehtyyn kauhuun liittyykin yllättäen jonkinlaisten suvantopaikkojen luominen (release).
+: Molemmat sävyt korostavat avuttomuutta (helplesness). Sosiaalisina eläiminä heijastamme tietysti sankarin tunteita. Samastumme häneen ja näin ollen avuton sankari herättää enemmän myötätuntoa ja luo tunteen siitä että edellisissä ominaisuuksissa on nimenomaan onnistuttu. Uhat rohkeasti vastaanottava sankari levittää rohkeutta ympärilleen. (Ja on toimiva ratkaisu vain jos hänet syödään ja hänen vieressään on avuton huuta ja joka sitten levittää kauhuntunteita kontrastina sille tuhoutuneen rohkeudelle.)

Kenties tässä kohden kysymys onkin siitä että ihmiset ovat sosiaalisia eläimiä. Peräti sellaisia jotka laumakäyttäytymisen sijaan harrastavat paljon työnjakoa jossa erikoistutaan eri tehtäviin. Tälläisessä kulttuurissa inkompetenttia on hyvä auttaa tämän inkompetenttiuden hetkellä. Tai kenties avuliaisuudentunteemme nimenomaan avuttomia kohtaan on heijastumaa suhtautumisestamme lapsiin, jolloin avuttomuus nähdään neoteenisena piirteenä. Kummassakin tapauksessa auttamisenhalu kumpuaa siitä aivan terveestä perusoletuksesta että kompetentit eivät tarvitse apua samalla tavalla kuin inkompetentit.

Lapsilta kielletty

Koulujen uskonnollisia tilaisuuksia suositellaan lapsille. Päivi Räsänenkin on innolla kertomassa miten ateistikin voi hiljentyä Joulun kauniin tarinan äärellä. Että Joulun tarina on niin kaunis. Tämä korostuu joulussa. Mutta nyt "Kirkko&Kaupunki" otti esille Pääsiäisen kauniin tarinan. Tai oikeastaan se otti käsittelyyn sen, että Pääsiäisen tarina on hyvin julma. Ja siksi se ei olisi lapsille sopiva. "Ei ole hyvä, jos lapselle tulee päiväkodin pääsiäiskirkossa yllätyksenä, että Jeesus ruoskitaan ja naulitaan ristille rosvojen rinnalle kuolemaan." Että syntyy pelkotiloja.

Esa Turkulainen löysi tähän mainion rinnastuksen "Viettekö lapsenne katsomaan kauhuelokuvia ja väkivaltamässäilyä? No ette vie. Niin miksi oletetaan et Via Crucis on jotenkin sopiva?" Tämä on hyvin mielenkiintoinen kulma, koska kokemus on näyttänyt että uskovaiset vanhemmat haluavat mielellään sensuroida ikärajoilla kaikkea sellaista mitä he pitävät epäpyhänä ja harhaoppisena. Tätä ei kuitenkaan myydä ideologisena nuijimisena vaan lapsen suojeluna. Tai oikeastaan että "kristillisessä näkökulmassa" ideologia on määritetty samaksi asiaksi kuin lasten suojelu. Kun tämänlaisia suojelunäkökulmia nostetaan esiin, paljastuu se miten uskovaisten retoriikka on hyvin "terveelle järjellekin vierasta".

Itselläni on ikärajoihin sellainen yleiskäsitys, että en ymmärrä niitä. Itse asiassa olen niitä ihmisiä joista olisi aivan uskottavaa että esimerkiksi tupakasta pitäisi poistaa ikärajat tyystin. Kannustankin kaikessa, myös väkivaltaviihteessä, sitä että arvioidaan yksilön kyky sietää ultraväkivaltaa. Esimerkiksi sellaista jota pääsiäiskertomuksessa on.

Hetkinen. Mitä tuo juttu tupakasta oli?

En tupakoi. Paitsi jossain erikoistilanteissa olen polttanut sikareita. Yleensä ottaen tupakka haisee karsealta ja maistuu vielä pahemmalta. (En maista ylipäätään paljoa ja tupakka maistuu minunkin suuhuni joltain. Ja se maistuu merkittävän pahalta.) Noin ylipäätään ihmisten ei pitäisi polttaa. Ollenkaan. Se ei ole terveellistä. Ja se haisee pahalta ja on itse asiassa myös melko hinnakasta. Ja lisäksi tupakan haju tarttuu, joten jos kuvitteellinen ystäväni polttelee kotonaan, voi olla että vaikka hän olisi miellyttävä veikko, niin seuraavalla kerralla kohtaisimme ulkoilmassa. Eli rajoittaisin kohtaamisia savuttomiin tiloihin.
1: Kaikki ystäväni ovat aika kuvitteellisia, konsepti on jäänyt hieman vieraaksi. Lähinnä puuhaan erilaisia asioita ihmisten kanssa tekosyynä tämä puuha ja kontakti on enemmän sivutuote.

Mutta tämä on aivan eri kysymys kuin kysymys ikärajoista. Kysymys on siitä miksi ihmiset polttavat tupakkaa. Pääsyy on se, että he ovat tulleet riippuvaisiksi nikotiinista. Mutta tämä syy on itse asiassa seuraus tupakoinnista, joten se ei ole hyvä alkusyy. Itse asiassa tupakoinnista tullaan riippuvaisiksi melko nuorina. Jopa sellaisessa iässä että lain mukaan ei voi vain mennä ostamaan tupakkaa.

Tästä saadaan ensimmäinen syy. Ikärajat eivät toimi. Oikeastaan ainut keino estää tupakan saaminen kepulikonstein olisi lisätä tupakan hintaa aivan älyttömiksi tai kieltää koko asia kaikilta. (Ja kun tiedämme mitä kieltolain kohtalla tapahtui, voimme torjua jopa tämänkin). Mutta miksi ikärajat eivät toimi? Jokainen lapsena tietokonepelejä pelannut tietää osatotuuden. K18 oli hyvä keino tehdä pelistä houkutteleva. On jännittävää ja aikuismaista ja coolia pelata kovien ikärajojen pelejä. ; Monin paikoin cool on nimenomaan maskuliinis-aikuismaista, ja jokainen lapsi haluaa olla siisti. Siksi lapset haluavat näyttää että he ovat nopeiten kasvavia, aikuistuvampia kuin muut. Ja tietyssä määrin yhteiskuntamme tukee tätä trendiä. Että lapsi on ikään kuin aikuisuuteen valmistautuva. Ja parhaiten coolin statuksen saa se, joka näyttää aikuistuvansa nopeammin kuin muut. (Jopa aivan asiallinen "tee läksysi äläkä pelleile" -asenne on siis jotain joka tukee tätä aikuistumistrendiä.)

Tupakoiden kohdalla tiedetäänkin että morbidit varoitukset nimenomaan lisäävät tupakoiden haluttavuutta. Valistus-tiedostamis -näkökulmaa edustavat ihmiset ajattelevat että varoitusmerkit olisivat jotain jotka muistuttaisivat ihmisiä ja saisivat nämä tekemään rationaalisia päätöksiä. Kuitenkin ihmiset ovat kaikkea muuta kuin rationaalisia. Varoitus tekee tupakasta vain jännittävämmän. ("Luota itseesi, ajattele itse" -egoismi on ajassamme läpitunkevaa, mutta sillä ei ole oikein mitään pohjaa.)

Siksi kun joku aloittaa tupakoinnin, hän joutuu tekemään itse asiassa töitä nikotiiniriippuvuuden eteen. Ensimmäiset henkoset ovat kamalia. Köhimistä tai eihenkeenvetämistä ja muuta kikkailua on odotettavissa. (Olen sikaria juhlatilaisuuksissa poltellessani oppinut näistä teeskentelytempuista ainakin puolet.) Julkinen tieto on se, että nikotiiniaddiktio on voimakas. Julkinen salaisuus on se, että nikotiiniaddiktio on itsessään saavutus. Se, että poltat kerran vaatii tahdonvoimaa että teet jotain niin karseaa uudestaan.

Miksi tämä vaiva halutaan tehdä? Nähdäkseni hyvin usein lapset ja nuoret polttavat koska se on cool. Ja se on cool koska se on aikuinen asia. He haluavat näyttää kavereilleen olevansa aikuisia. Ja miksi se on aikuinen asia? Koska siitä pelotellaan niin että siitä tulee jännittävä asia, rohkeudenosoitus. Ja koska siinä on ikäraja! Ikäraja kertoo by definition että kyseessä on "isojen poikien juttu".

Jos kioskilla myytäisiin tupakoita ilman ikärajoja, ilman tuomitsemista, tupakka menettäisi tämän statuksensa. Toki tästä seuraisi sekin, että kadulla olisi 6 -vuotiaita röökaamassa. Mutta he olisivat poikkeustapauksia. Ikäraja on uskoakseni hyvin voimakas tekijä. ; Sillä ilman ikärajaa voitaisiin ihmetellä sitä, miksi aikuiset joko eivät polta tai yrittävät lopettaa tai ainakin vähentää. Ja kun lapset haluavat polttaa ja aikuiset haluavat lopettaa, niin voitaisiin nostaa esiin se, miten lapsenomaista tupakointi itse asiassa on. Ylihintaista pahanmakuista karkkia, joka rinnastuu siihen että olisi riippuvainen jostain. Ja riippuvaisuus taas voidaan aina nähdä vierottumisvaikeutena. Se, joka ei pääse nikotiiniaddiktiostaan on siis hieman kuin se joka ei ole vielä vapautunut äidin tissistä. (Ja tämä on suunnilleen se, miten näen tupakkariippuvaiset ihmiset itse asiassa.)

Palatakseni asiaan.

Tekstini tupakoinnista sisälsi "hitusen liioittelua". Mutta sen pääviesti demonstroi kuitenkin sitä miten ajattelen ikärajoista. Sillä kun puhuin tupakasta, viittasin kuitenkin enemmän kirkkoon. Ja ehkä hieman myös elokuvien ikärajoihin. Tupakointi oli tässä vain sivupolku. Joka sekin oli tavallaan hyvä tuoda esiin.

Ja miten koen tämän toimivan nimenomaan uskonnon kohdalla. Jos kirkoissa olisi todella ikärajat, se olisi by definition aikuinen ja jännittävä asia. Väittäisin että ikärajat lisäisivät lasten uteliaisuutta. Olisi coolia käydä kirkossa. Nykyisin, kun siellä ei ole ikärajoja. Ja kristinuskoa rinnastetaan usein satuihin ja sitä pidetään jotenkin lapsekkaana ja taikauskoisena asiana tehdä. Ehkä tässä on takana jotakin yhteyttä.
1: Tarina hyvän ja pahan tiedon puusta on siis oikea oivallus kristinuskon Pyhässä kirjassa. Muistutukseksi siitä että kun kirjoittaa riittävän paljon, joskus löytyy sekaan ihan oikeaa viisautta. Tämä minun blogini luottaa samanlaiseen määrästä laatua -asetelmaan. Hamlet-Apinat -korollaarin voima on ällistyttävä. Tämänlaisten esoteeristen periaatteiden varaan voidaan ripustaa yhteiskuntajärjestyksiä ja yksilöiden elämäntapoja.

Ja itse, näin vahvana antiteistinä, en suosittele sitä että ateisti estäisi lastensa kirkkoon menemistä. Tästä mieleeni muistuu esimerkiksi anekdootti ateistilapsen perheestä jossa lapsi halusi käydä tutustumassa pyhäkouluun. Hän sai luvan, ja lapsi palasi vierailultaan. Kertoi että siellä tehtiin hupsuja asioita, eikä hänellä ollut kiinnostusta mennä toista kertaa kuuntelemaan jeesustelua. Olen liittänyt tämän tarinan samaan lokerikkoon lapsuudenystäväni (ei kuvitteellinen, sentään) kanssa. Hän varasti 3 -vuotiaana isänsä tupakkarasiasta tupakan, meni tämän työpöydän alle salaa polttamaan sitä. Ja oksenteli sen jälkeen julkisesti. Tiettävästi polttaminen ei toistunut sen jälkeen. Koskaan. Tämä muistuttaa siitä että jeesusteluun pakottaminen etäännyttää ja luo vastenmielisyyttä. Ja tämän efektin tuntee jopa Aku Ankka.

Koska aspergerit eivät ansaitse ketään.

Internetissä on teksti "21 Oblivious Men That Are Now Single For A Reason. Number 7 Is So Awkward." Siinä on deittimokia. Niissä on myös kantava teema. Ja se ei ole se, että röyhkeä sovinistisika kiusaa naisia. Tai missä ideologinen fantatismi, pahalta haiseminen, öykkäröinti ja huonot tavat olisivat syy. Osa on kepposen suuntaa, mutta vahva enemmistö kuuluu siihen luokkaan jossa "A girl once asked me to keep my dorm door unlocked so that she could wake me up in the morning. The next morning she crawled into bed with me and I couldn't understand why she would come over if she was so tired." ... "I once had cute female in my bed. Said she was cold. So ... I gave her another blanket."

Nämä ovat todennäköisesti vitsin vuoksi kerrottuja "perustuu tositapahtumiin samalla tavalla kuin "mothman" -kauhuelokuva" -tarinoita. Mutta se kuitenkin herätti keskustelua. Naisten puolestapuhujien kautta esille tuli esimerkiksi se, miten kiertoilmausten käyttö johtuu siitä, että naisten seksuaalisuutta on rajoitettu. Toisaalta tässä usein korostetaan sitä miten miesten tulisi vain ymmärtää ilman kovin vahvaa viestintää. ; Kun itse liitin viestin omaan facebooksivuuni skriptilä "koska aspergerit eivät ansaitse ketään", ei viestittely ollut yhtä ... vapautunutta. Ja syy on selvä. Linkin vitsit kun osuvat tyypilliseen "aspergerhuumorin" nicheen. Siihen jota itse laitoin hikipedian "aspergerin syndrooma" -artikkeliin. "Jos Aspergerin oireyhtymäinen pääsee treffeille ja kaikkia todennäköisyyksiä vastaan myös saatille, ja jos toinen kuiskuttaa hänen korvaansa pyynnön laskea housunsa, niin Aspergerin syndroomainen singahtaa tikkana vaatekaapille luetteloimaan." Se olisi raastavan hauskaa jos se ei olisi totta.

Itse asiassa, vaikka minulla ei ole aspergerin syndroomasta loppuunastivietyä diagnoosia, vaan ainoastaan vihje ja epäilys, niin suuri osa mainituista tempuista ovat juuri sitä mitä minä tekisin. Joka kertoo siitä, että tämänlaiseen käytökseen ei välttämättä ehkä tarvita edes minkään sortin diagnoosia tai poikkeustilaa. Ja minusta ne nimenomaan kuuluisivat ns. hyvien tapojen ja asiallisen kohteliaan kohtelun piiriin. Ja jos sellaisesta loukkaantuu, niin ei ole enää tekijän ongelma. Toki ymmärrän että moni ei pidä siitä että kosketusetäisyydelle pääseminen pitää ansaita.
1: Ja minun kanssani se pitää ansaita. Minuun ei kosketeta muuta kuin sellaisessa asiayhteydessä jonka ymmärrän ja koen turvalliseksi. Joka on esimerkiksi nivellukko ja heitto betonilattialle. Ja kysymys ei ole seksuaalisesta ujoudesta, vaan luottamuksesta joka ansaitaan. Esimerkiksi miekkailunopettajani on saanut erityisoikeuden koskettaa minuun keskustelun yhteydessä tai miehekkään selänläimimisen kontekstissa virallisesti vasta muutaman kuukauden. Aivan kaikki käyvät tämän prosessin läpi. Ja kun on huomioitava, että pidän miekkailunopettajastani, olen hänen faninsa, ja hän on ollut minulle reilu vuosikausia ennen tämän ansaitsemista, niin miksi sinä luulet voivasi oikoa asioita parissa tunnissa? (Mutta seksipuoli on tietysti hyvä syy. En ole "aivan kohtuuton".)

Olen toki keskustellut ns. aikuisten naisten kanssa siitä, miten heille ei deitillä pidä olla kylmä tai hitaasti lämpeävä mies, vaan pitää vähän tulisuuttakin olla. Nämä ovat luonnollisesti heidän mieltymyksiään ja heillä on oikeus siihen. Hankalaksi (kaltaisteni kannalta) tilanne muuttuu lähinnä jos siitä tulee kovin yleinen normi. (Ja uskokaa minua. Se on.)

En kuitenkaan jätä tätä aihetta vain tähän. Sillä tämä toimii mainiona alustuksena toiselle asialle. Nimittäin seksuaalisuudelle ja sukupuolisuudelle. Sekä sille miten se toimii yhteiskunnassamme.

"Takkiraudassa" kommentoitiin Tallink Siljan tuoretta valistusta-vai-uhrin-syyttämistä -vääntöön liittynyttä tapausta. "Taannoisessa keskustelussa joku totesi, että cool on aikuismaista, ja yhdistetään maskuliinisuuteen, kun taas kawaii on neoteenista, ja yhdistetään feminiinisyyteen. Eli että yhteiskunta olettaa miesten olevan cool ja käyttäytyvän mahdollisimman kypsästi ja aikuismaisesti ja ottamaan vastuun itsestään ja tekemisistään, kun taas naisilla tilanne on päinvastoin: naisen oletetaan olevan mahdollisimman epäkypsiä, lapsellisia ja kakaramaisia ja vierittämään syyt törttöilyistään jonkun toisen niskoille. Eli että jos nakkikioskilla mies saa turpaansa, se on miehen oma syy (mitäs joutui hakatuksi) kun taas jos nainen lärvää itsensä patologiseen humalaan ja tulee raiskaajaksi, se on aina raiskaajan vika (ei naisen itsensä). Kaksinaismoralismiako? Ehkä, mutta elämä vain on sellaista."

"Minä" (tästä lähtien "joku") olen toki esittänyt tämänlaista. Ja vaikka olenkin tyytyväinen siitä, että tämä huomio on kiinnostanut jotakuta, niin ihmettelen. Sillä jos mietimme seksuaalisuutta, on siveys ja se että ei raiskaa vastuullisuutta. Kuitenkin tosiasiassa hyvin monessa kulttuurissa on nimenomaan niin että naisen tehtävä on olla siveä ja suojella miestä tämän kyltymättömältä libidoltaan. Tämä vihjaa siihen että cool -teoria hakee aikuispiirteitä seksuaalisuudesta. Joka ei toki ole mitenkään neoteenista. Ja tässä mielessä naisten seksuaalinen vapautuminen ei olekaan sama kuin lapsellinen leikkimielisyys. 
1: Itse asiassa voidaan sanoa että tämä paljastaa, että aikuisuus vs. neotenia toimii paremmin ulkoisissa piirteissä kuin käyttäytymisessä. Käytösmalleissa on helppoa selittää mikä tahansa miksi tahansa. Jos siveys on aikuista kypsyyttä tai neoteenista aseksuaalisuutta, ja humalapäissä tapahtuva seksuaalinen koheltaminen on lapseksi latistumista tai aikuisen oikeuksien ottamista ja kypsää seksuaalisen leikkimielisyyden osoittamista.
     1.1: Mutta kun katsotaan sitä mitä cool -käsitteeseen on aikojen varrella liitetty, niin näyttää että varsin konsistentisti mies kantaa vastuuta kaikessa paitsi päihde-seksi-väkivalta -kolmiossa. Ja tämä muistuttaa siitä että tosiasiassa "miehenmuotoisuus" ei olisikaan oikeasti sitä mitä suurin osa miehistä oikeasti on. Vaan se on ihannemies, joka viittaa enemmänkin soturikulttuureissa tavattuun maskuliinisuuden tyyppiin. Soturit ovat cool ja miehekkyyden ihanne, jota vain harva mies oikeasti on koskaan noudattanut. ; Ajatus ei ole kovin vaikea ymmärtää, sillä hyveissä on usein arvostettu sitä että ne olisivat jotenkin saavutus. Erityisen miehekkääseen cooliuteen sopiva audatia -hyve on Fiore dei Liberin kirjoissa mainittu siksi että se on vaikeaa ja harvinaista. Jos hyve on yleinen ja helppo, se ei helposti pääse etiikan kirjan listoille.

Siitä huolimatta, jatkaakseni aloitettua (ehkä varsin ontuvaa ja kenties teloituksen arvoista) vertaustani loppuun asti, voidaan huomata miten naisten seksuaalinen avoimuus on tuonut uuden piirteen. Se ei ole ensimmäisestä tekosyystä raiskaava mies, tai naisten halukkuutta törkeän seksuaalisen häirinnän taustasyynä korostava mies. Se on se, että miesten siveys on muuttunut loukkaukseksi. Loukkaukseksi josta on tullut ymmärrettävä. Kaikki ymmärtävät että "Oblivious Men" -listan miehet toimivat jotenkin väärin kun eivät suostu seksiin. Naiset yhä nykymaailmassakin olettavat että mies on jonkinlainen panokone. Ilman tätä taustaoletusta voitaisiin miettiä että miten tasa-arvolle törkeää olisi tehdä luettelo jossa selitettäisiin tarinoita "naisista jotka eivät antaneet ensitreffeillä" ja sitten yhdessä sanottaisiin että onpa ymmärrettävä ja hyvä syy. Että on noloja nuo naiset kyllä. Uskoisin että tämäkin herättäisi keskustelua. Mutta lähinnä paheksuvasti. Että millaista sovinismia ja raiskausintoilua.

Kenties syynä onkin se, että kaikenmaailman soturikulttuuritoiveet ovat sittenkin naisten suosikkilistoilla. Kenties tasa-arvo on todellakin mennyt siihen että naiset ovat vapautuneet neoteniaan liittyvästä prinsessakultista. Mutta miehet ovat yhä soturikulttinsa vankeja. Ja että kenties se voima joka eniten tunkee miehiä sinne onkin tässä kyseisessä asiassa nimenomaan nainen, eikä mikään fallosentrinen patriarkaatti.

Nuoruus -tanko ; eli miehekkyys limbossa

Demonstroiva omakuva.

Olen viime aikoina laiminlyönyt parturissakäymistä.  Tämän vuoksi hiukseni ovat tällä hetkellä siinä pahimmassa mahdollisessa tilassa, jossa ne ovat liian lyhyet jotta ne saa kiinni ja liian pitkät jotta ne eivät menisi silmille. Kun kävin eilen harjoittelemassa miekkailua, tämä vaati pieniä kommervenkkeja, näkökyky kun on vähintään kohtuullisen oleellinen. Eräs sister in arms kävikin sitten harjoitusten jälkeen vihjaamassa asiasta. Hän kysyi että olenko leikannut hiuksiani ollenkaan armeijan jälkeen. Hän on harjoitellut sen verran aikaa, että hän muistaa minut myös kaljuna. Olen käynyt armeijani yli 12 vuotta sitten.

Tämä johtuu suurelta osin siitä että minulla on melko paljon neoteenisia piirteitä. Eli näytän "ikäisekseni pennulta". Mutta toki syynä on myös se, että ulkonäköäni tukee henkinen tilani joka on paikoitellen jossain sielä 6 -vuotiaan tasolla. Ulkonäölleen ei voi mitään. (Tai oikeasti tietysti voi, kun polttaa tupakkaa ja juo riittävästi viinaa ja hankkii kupan, vanheneminen onnistuu kuin hilirimpsis.) Käytökselle sen sijaan voi. (Mutta en rehellisesti sanoen jaksa välittää, muiden arvioima kypsyystaso on liian sosiaalista jotta jaksaisin painaa tikkua ristiin muiden vuoksi asialle joka on itselleni herttisen yhdentekevä.)

Tämä on sinänsä onnellista, että nykyisin on jossain määrin asiaankuuluvaa tai jopa muodikasta olla ns. kidult. Tämä liittyy osittain siihen, että nuoruutta ihannoidaan. Mutta myös siihen, että työelämässä pitää kyetä olemaan joustavasti ja proaktiviisesti uutta oppiva. Ikuisen oppimisen harjoittelu taas vaatii joustavaa ja uteliasta mieltä, joka johtaa melko helposti lapsenomaisten piirteiden lisäämiseen. Kuitenkin toisaalta tämä johtaa siihen että minulla ei ole karismaa. Ja saan joskus myös kuulla siitä.

Tämä voi liittyä tasa -arvokysymyksiin. Kun aikaisemmin kirjoitin söpöydestä ja cooliudesta, nostin esiin sen että suloiset piirteet ovat lapsenomaisia ja coolit maskuliinisia, pääsin ikään kuin alkuun. Sillä söpöys on myös jotain joka koetaan äärimmäisen feminiiniseksi. Siksi esimerkiksi "Takkiraudassa" korostettiin japanilaista söpöyttä korostavasta kawaii -kulttuuria nimenomaan sen naisellisuutta. "termi kawaii, joka on japania ja tarkoittaa "ihanaa", ts. kitschin äitelintä muotoa. Kawaii on kaikkea tunteisiin vetoavaa, pikkusievää, söpöä ja suunnilleen kolmasluokkalaisen tytön sielulle suunniteltua. Kawaii on erityisesti tyttömäistä, feminiinistä ja kaikkiin ei-negatiivisiin tunteisiin vetoavaa. My Little Pony on kawaii. Hello Kitty on kawaii. Suuri osa mangasta ja animesta on kawaii. Voidaan sanoa, että kawaii on kitschiä nupit kaakossa."

Lapsenomaisuus ja naisellisuus tuntuvatkin liittyvän yhteen. Matt Ridley kertoo "Perimä: Ihmisen historia 23 kappaleessa" -teoksessaan avioliittotilastoista. Niissä havaitaan, että miesten koulutustaso ja varallisuus parantavat aviohaaveiden onnistumisia, ja että miehillä ikä on usein suurempi kuin naisella. Ja naisten kohdalla koulutus ei vaikuta, vaan huomiot keskittyvät sen sijaan ulkonäköön. Ja naisen ulkonäössä korostetaan nimenomaan neoteenisia piirteitä. Tämän ei katsota tarkoittavan sitä, että miehet olisivat pedofiilejä, vaan sitä että mies yrittää varmistaa puolisossaan pitkän lisääntymisiän. Naisethan elävät lisääntymisikänsä jälkeenkin kohtuullisen kauan. Tätä kautta naisellisuuden ja neotenian välillä on jonkinlainen yhteys.

Ja tästä saadaan varsin helposti tasa-arvokysymys. Kun katsotaan sitä mistä feministit pahastuvat, teemat voidaan jakaa karkasti seuraaviin:
1: Naisia kohdellaan kuten lapsia, siis ei ilkeästi mutta ei aivan täysivaltaisina ihmisinä. Eli heitä kohdellaan töissä vähemmän kypsinä ja kykenevinä kuin miehinä. Heitä puhutellaan "tytötellen", suoraan heidän lapsenomaisuuttaan korostaen (neoteenisyyttä korostaen). Naisissa siis korostetaan jonkinlaista prinsessuutta
2: Raiskauksista ja muusta naisiin kohdistuvasta väkivallasta.
3: Siitä että heidät ohjataan ruuanlaittoon ja tiettyihin naisellisiksi määriteltyihin töihin.

Näistä viimeisimmät tuottavat erilaista keskustelua. Tai ainakin niitä käsitellään pahimpien sovinistien kohdalla kiistäen, torjuen ja vähätellen. Ensimmäinen kohta, neoteenisuusteema, sen sijaan johtaa usein siihen että sitä ollaan jotenkin ällistyneitä siitä että kohteliaisuus olisi jotenkin naisen halveksuntaa. Syynä on tietysti se, että se mikä koetaan kohteliaisuutena naista kohtaan on samantapaista kuin lasten kohtelu. Kaikki ymmärtävät että ihmiset ovat lapsille kilttejä ja kohteliaita, mutta sellaisella tietyllä tavalla missä mukana ei tule syvää arvostavaa kunnioitusta johon voisi liittyä vakavastiotettavuutta, karismaa tai oikein minkäänlaista auktoriteettiasemaa.
1: Mutta kyllä Raavas Heteromies voi saada tästä tolkun, etenkin jos on oikein kunnon änkyrätasoisesti jonkinlainen kävelevä perussuomalaisklisee. He nimittäin puhuvat kukkahattutäteilystä, holhoamisesta ja muusta. Ja he ymmärtävät että tällä on jonkinlainen suhde avuttomaan asemaan asettamiseen, sääliin ja että tämä jotenkin hyvin syvällisellä tasolla heikentää ihmisten vapautta ja vastuullisuutta.. Ei ole ylimaallisen vaikeaa kuvitella "kohteliaisuus" -argumentin kohdalla sitä että tässä puolustaa kukkahattutätimäisesti yhdenlaista "hyysäyskäytäntöä".

Tai se olisi ällistyttävää jos ei ottaisi ajatusta "Tämä päivä" -blogista. Aiheena olivat miesten ja naisten privileegiot ja ajatukset niiden eroista. "... esitteli miesten kokemia tasa-arvon ongelmia, joita naiset eivät ehkä ymmärrä. Etuoikeutetun aseman ongelma on aina se miten etuoikeutettu on sokea omalle etuoikeudelleen ja reaktiot mitä kyseinen lista on saanut alleviivaavat hyvin miten tämä pitää paikkansa. Miesten etuoikeuksista ollaan hyvin tietoisia, kiitos vuosikymmeniä toimineen aktiivisen kampanjoinnin, mutta naisten etuoikeuksista ollaan oltu hyvin hiljaa." Itselleni tuli mieleen ajatus siitä että miten vaikeaa onkaan huomata että joku on ikävässä välikädessä jos hänet ikään kuin pakotetaan väkisin tekemään jotain jota itse haluaa.
1: Mikä tekee meistä tavallaan niitä vanhempia jotka ostavat lapsilleen niitä lahjoja joita eivät itse saaneet lapsena ja jotka täyttävät toteutumattomia unelmiaan pakottamalla lapset tiettyihin harrastuksiin. Tämänlainen on äärimmäisen helppoa, teemme tällöin toiselle mitä haluaisimme heidän tekevän meille vastaavassa tilanteessa. Mikä on tietysti jollain tavalla aivan käsittämättömän perverssiä.

Naisia suorastaan kannustetaan neoteeniseen käyttäytymiseen. Mutta jos miehenä teen tämänlaisia käyttäytymisiä saan hyvin pian kuulla (a) kunniani (b) siitä että olen potentiaalisesti homoseksuaali (c) kuulla miten kaltaiseni liberaali kidult turmelee yhteiskunnan.

Sillä coolius on heteronormatiivisessa yhteydessä maskuliininen piirre ja miehekkyys biologista. Ja tässä ei ajatella että nimenomaan variaatio on luonnollista, eli kun asiassa on vaihtelua, ymmärretään että kaikki eivät ole samasta muotista, vaan kenties on katsottava asioita työläästi jokainen tapaus erikseen, tilannekohtaisesti kunkin yksilön kannalta. Vaan ollaan keskiarvofiksoituneita niin että "poikkeus vahvistaa säännön", eli kun joku poikkeaa tavallisesta se ikään kuin vahvistaa tietoa siitä miten asiat ovat yleensä. Eli asioita katsotaan massan kautta, kollektiivisesti, ja luodaan nyrkkisääntöjä jotka toimivat pienellä ajattelutyöllä usein mutta eivät aina.

Kenties tämä korostaa sitä miten yhteiskunnan tasa-arvoistuminen on korostanut sitä että kidultmiehenäkin oleminen on hyväksyttävää. (Tai sitten takana on pienessä määrin yleisen feministisen tasa-arvotiedostumisen kasvun sijasta/lisäksi e-pillerit, joiden vaikutus tilastollisuustasolla näkyy ; maskuliinisuuden korostaminen vähentyy e-pillereiden käyttäjillä.) Tosin tämän kunnioittaminen on pienempää. Sillä tiettävästi myös feministinaiset ovat kovasti korostamassa sitä, miten miesten pitäisi olla vakaampia. Ja miten ahdistavaa on kun "se mies on kuin lapsi". Kidult kohtaa tätä perinteisen sukupuolirooliston ajavilta. Että myös feministinaisilta ; Nimenomaan nämä naiset haluavat, ääneen ilmaisevat ja myös kouluttavat miehissään esiin nimenomaan cooleja piirteitä. Koska naisten ongelmat ovat tiedossa, heidän söpöyteen ajamista ei sitten taas kohdella yhtä ymmärtäväisesti.

Syynä on kenties se, että naisen on vaikeaa ymmärtää että se mihin hän haluaa onkin jonkinlainen lokero jollekulle toiselle.

Toki tässä neoteenisuudessa on hyvä muistaa myös rajat. Tästä muistutuksena musiikkia ja siihen liittyvä video joka on ... varoitus. Ja kenties myös jonkinlainen tekijöiden hätähuuto myös. En siis kannusta itseäni tai ketään muutakaan holhottavan asemaan. Holhottavaksi asettuneet kannattaisi silti kuitenkin vaikka laittaa hoitoon, sen sijaan että heidän vastuutonta ja siksi syyntakeetonta tilaansa vaikkapa kaupallisesti hyödynnettäisiin.

Kauniit ja rohkeat - eli söpöistä ja siisteistä

Linkitin facebookiin kuvan miehestä joka hoitaa vauvadelfiiniä. Viestini sisältönä oli esittää kysymyksiä söpöydestä. Mies ei ole silmiini "erityisen kaunis", joten kysymys oli siitä miksi delfiinivauva on söpö kun taas häntä hoitava mies on cool. Mutta ei toisinpäin. Delfiiniä ei voi sanoa cooliksi eikä miestä söpöksi. mutta sain eriäviä mielipiteitä. Sain kuulla esimerkiksi kannanoton jonka mukaan eläinten kanssa lempeästi olevat miehet ovat "cute as buttons".

Tämä valintani mennee arvostelukyvyttömyyteni ja epäkohteliaisuuteni piikkiin. Mutta itse kysymys on jossain määrin kiinnostava. Miksi pidämme pehmeistä ja pörröisistä asioista. Ja ennen kaikkea miksi pidämme aivan toisenlaisista asioista. Mutta nämä asiat eivät mene saman arvostusluokan sisään. Coolit asiat ovat vain melko harvoin söpöjä.

Japanilaiset sarjakuvat ovat ilmeisesti ymmärtäneet jotain oleellista tästä. Sillä heillä on aivan tyypillistä että hahmoista on esillä erilaisia versioita. Hahmot läpikäyvät dramaattisia metamorfooseja jotta muoto vastaa viestiä. Länsimainen piirretty käyttää tätä keinoa melko vähän. Olen valinnut linkkeihin esimerkiksi "Narutosta" monille tutun Hatake Kakashin.
1: Söpönkoomisissa tilanteissa hahmoista on piirretty chibi -versio. Tämä on söpöä (kawaii). Nämä ovat pyöreitä, suurisilmäisiä ja pyöreitä. Pään ja ruumiin suhde on huima. Hahmot ovat likimain pelkkää päätä, pää on joka suurempi kuin ruumis. Tästä esimerkkinä olkoon Kakashin chibiversio.
2: Sankarillisissa cooleissa tilanteissa hahmoissa taas korostetaan siisteinä pidettyjä piirteitä. Pään ja ruumiin suhde on 8 tai jopa 8.5. Eli ruumiin pituus on 8 tai 8.5 päänmittaa. (Normaali ihminen on 7.5) Sankarillinen Kakashi on pitkänhuiskea.

Selvästi muodolla ja käyttäytymisellä tuntuu olevan jonkinlainen yhteys muotoon ja käytökseen. Mitä siis on söpöys ja coolius ja miten ne eroavat toisistaan? Vsauce -kanavalla on käsitelty kysymystä "Why Are Things Cute?" ja kysymystä "What is Cool?" Karkea vastaus on se, että söpöys on muotokysymys. Ja että coolius on asennekysymys. Vaikka Vsauce ei käsittele onko näillä eroa vai yhteistä, voidaan silti tiivistää että näiden viestien implisiittinen vastaus kysymykseen on se, että söpöyden ydin on ulkonäössä ja coolius asenteessa. Yksi on ja toinen käyttäytyy. Ja näin ne olisivat tyystin yhteismitattomia. Coolius korostuu hänen viesteissään myös jonain jossa muoti vaikuttaa syvästi.

Söpöys

Vsaucen viestin söpöydestä voi tiivistää ihan validiin teoriaan. Konrad Lorenzin neoteniateoriaan. Konrad Lorenz, eläinten käyttäytymisen tutkimisestaan tunnetuksi tullut mies, on lähestynyt tätä kysymystä. Hän tiivisti aihetta tutkimukseensa "Studies in Animal and Human Behavior" listan asioista joita yleensä pidämme söpöinä (cute). Tämä oli ensimmäinen aihetta luonnontieteellisesti lähestynyt tutkimus. Näistä eräs kenties keskeisimmistä teemoista voitaisiin tiivistää käsitteeseen "vauvanmuotoinen". ("Vauvanmuotoisuus" taas todellakin vaikuttaa kokemusmaailmaan.) Lorenzin merkittävin esitys listastaan oli se, että kaikki nämä piirteet löytyvät ihmisvauvoista.
1: Esimerkiksi suuri pää suhteessa ruumiinkokoon on merkittävä elementti jonka kautta ihmiset kokeva asian "söpöksi". Eläimillä ja ihmisillä suuret silmät vaikuttavat söpöiltä. Samoin pyöreys, ulokkeiden lyhyt mitta verrattuna muuhun jne.

Itse haluaisin tiivistää tähän evolutiivista puolta. Evolutiivisesti katsoen "söpöyden neoteniateoriasta" on jännittävä. Sillä siinä on kaksi osiota joita voidaan pitää oleellisina tai potentiaalisesti oleellisina.
1: Manipulointia korostavan kulman mukaan vauvat ovat sen mallisia että emme jätä niitä heitteille. Näin ollen jos jokin geeni vetoaa ihmisten mieliin, ne yleistyvät. Näin ollen voi olla että vauvanmuotoisuus johtuu siitä että on jostain muusta johtuva söpöyden skeema johon vauva osuu.
2: Jälkeläisien hoitamisen kohdalla taas voidaan huomata, etä K -strategiaisina eläiminä ihmiset hoitavat jälkeläisiään. Ja tämä on oleellinen osa jälkeläisten henkiinjäämiselle. Näin ollen jos hylkäämme vauvamme, emme lisäänny evoluution kannalta relevantilla tavalla koska synnytetyt lapset eivät elä levittämään sukuaan. "Näin ollen ihmiset muuttuisivat tyhmiksi ilman manipulaatiotakin." Ja siksi muutoin irrationaaliselta tuntuva aww -tuntemus ja kaahottaminen ja eijärjellinen pöyhöttäminen vauvojen kanssa onkin tärkeä osa sitä että lajimme ylipäätään selviytyy hengissä. Daniel Dennett on lähestynyt asiaa ja hänen viestinsä on likimain se, että tämän sivutuote on se, että jos vauvoilla olisi rupinen naama ja kolme sierainta, me ihmiset pitäisimme tämäntyylisiä asioita söpöinä - ja tällä olisi rajuja vaikutuksia esimerkiksi muotiin.
+: Näissä molemmissa on järkeä. Erityisesti vauvojen pyöreys ja lyhyys liittyvät johonkin josta itsessään on hyötyä tai jotka ovat seurausta synnytyksen "reunaehdoista". Vauvojen vararavintokerros tekee niistä pyöreitä. Vauvat kasvavat paljon koska niiden tulee olla synnytettävän kokoisia ja kasvu pitää varmistaa jollakin. Näiden sivutuotteena syntyy siis piirteitä jotka ovat odotettavissa joka tapauksessa, joten ei ole ihme että koemme vetoa niihin. Toisaalta vauvat ovat pirunmoisia manipuloijia. Matt Ridleyn mukaan äidin ja vauvan välillä on evolutiivista konfliktia, vauva haluaa maksimimäärän itselleen, koska hänelle syntyvä sisarus on vain puolet samaa geenistöä kuin vauva itse. Äiti taas on geneettisesti yhtä läheistä sukua kaikkien vauvojensa kanssa.

Eräässä mielessä voidaankin sanoa että "vauvankaltaisuus" on samantapainen "esteettinen skeema" kuin karmivuutta kuvaava uncanny valley jossa ihmiset pitävät yleensä miellyttävinä asioita jotka muistuttavat ihmistä. Paitsi jos ne muistuttavat liikaa ihmistä olematta kuitenkaan ihmisestä käyviä. Näitä "miltei ihmisenkaltaisia" piirteitä pidetään karmivina. - Ja erikoista onkin se, että suuri osa söpöydestä tulee ikään kuin päälleliimattuna. Esimerkiksi "ExplOratorium" näyttää miten "vauvankaltaisuudella" voidaan saada söpöyttä paitsi ihmisiin niin myös esineisiin. Ja tämä vihjaa siitä että Lorenzin teorian mukaan se, että koemme monet asiat, kuten delfiinivauvat, söpöiksi ovat eräänlaisia evolutiivisia sivutuotteita (epiphenomenon). Emme suoraan hyödy lajillisesti tai evolutiivisesti siitä että nautimme delfiinivauvoista muutenkin kuin tonnikalankalastuksen sivutuotteena.

Viileys

Söpöys on kuitenkin jossain määrin "helpompi" kuin vastakohtansa, nimittäin siisteys. Näkisin nimittäin että söpöydessä on vahvasti myös käyttäytyminen. Tässäkin neotenia on hyvä lähtökohta. Esimerkiksi "kömpelöt asiat" tuntuvat usein olevan söpöjä. Tätä kautta asenne ja ulkonäkö eivät välttämättä olekaan oleellinen erottava tekijä. Sillä jos otamme muodikkuuden esille, voimme huomata että vaikka röyhelöiden määrä vaihtelee muodissa huomattavasti, yleistä on ollut nimenomaan vallapitäjien matkiminen ja rauhallisuus jossa ollaan ikään kuin tilanteen yläpuolella.

Ja jos katsomme että söpöyden kohdalla muodissa on tapahtunut muutoksia, mutta ne kaikki jotenkin heijastelevat neoteniaa, voidaan huomata että cooliudessakin on helposti kysymys jonkinlaisesta sprezzaturasta, joka ilmenee esimerkiksi Fiore dei Liberin miekkailutyylissä audatiana. Tietynlaiseen stoalaiseen tyyneen rohkeuteen liittyvä karisma. Tätä taas kuvaa tietty macho bullshit. Rohkeus ja vallassa oleminen tavalla jossa auktoriteetti itsessään tuottaa karismaa jotta voidaan ikään kuin olla tilanteen yläpuolella. Nyrkkisääntönä voitaisiin saada se, että coolius voisi olla "miehenkaltaisuutta". Ja kuten söpöydenkin kohdalla, tässäkin on kysymys käsitteen laajennuksesta "suuremmaksi epifenomenaaliseksi skeemaksi". - Aivan kuten ei tarvitse olla vauva ollakseen söpö ei tarvitse olla mies ollakseen cool!

Siksi cooliuteen kuuluu helposti se, että nainen hankkii cooliutta ottamalla tatuoinnin tai nahkatakin. Tämä on jotain jota sitten koetaan helposti miesmäisyydeksi. Osa voi pahastua kun emansipoitunut nainen näyttää mieheltä ja kaipaa siksi aikaan jolloin nainen oli nainen ja mies oli mies. Ja toisaalta myös emansipaatiota kaipaava feministi voi pahastua kun maskuliiniset piirteet liitetään valtaan ja että vahvuuteen liittyvät piirteet on ikään kuin määritelty miesten omaisuudeksi. Ja jossain määrin jos ajatuksessani "coolin ja söpöyden perusolemuksesta" on järkevä, voidaan sanoa että nämä molemmat näkemykset ovat jossain määrin tarkkasilmäisiä ja tosia.
1: Mutta jossain määrin se tekee niistä myös hieman hassuja. Se avaa ainakin tilaa queer -teorialle jossa korostetaan että biologinen sukupuoli ei ole sama kuin sosiaalinen sukupuoli. Sex ja gender voi olla järkevää erottaa, jos tajutaan että cool on maskuliinista ja sillä on tietyt piirteet jotka ovat (korkeintaan) korrelaatiossa biologisen sukupuolen kanssa.

Kun seuraavan kerran mietit, miksi nahkatakki korostaa ylävartaloa tai miksi machoilussa ei korosteta leveää lantiota edes naisten muodissa, voidaan huomata että kenties käyttäytyminen ja ulkonäkö eivät tässä aihepiirissä ole kovin kaukana toisistaan. ; Kenties Vsaucen näkökulmat johtuvatkin kulttuurisista syistä, siitä mikä on poliittisesti korrektia. Meidän kulttuurissamme käytös ja muoti nähdään kulttuurisina eikä biologiaan redusoituvina piirteinä. Söpöysteorian siirtäminen cooliuteen lietsoisi liikaa mielikuvia sovinismista ja heteronormatiivisuudesta, joten se ei ikään kuin voi irtautua vallan kautta tapahtuvasta selittämisestä. Siksi söpöyttä on vielä korrektia lähestyä biologisesti, mutta coolius on siihen liian tulenarkaa. - Mutta voi olla, että kaikki menee vain arvostelukyvyttömyyteni ja epäkohteliaisuuteni piikkiin.