Filosofiassa epistemologian ytimessä on tieto. Tällöin joudutaan vastaamaan siihen, miten ihmiset hankkivat tietoa ja miten tämän pohjalta sitten muotoillaan erilaisia väitelauseita. Tässä kohden on usein korostettu sitä, että otetaan a prioriseksi oletukseksi ihmisen tiettyjen kokemusten luotettavuus ja a priori -tasolla tapahtuva "ilmiselvyys ja varmuus".
Tätä klassista mallia edusti esimerkiksi G. E. Moore, joka "Proof of external world":issä (1939) mietti ulkoista maailmaa. Hän lähestyi tätä ruumiillisuuden kautta.1 Moore otti esimerkiksi oman kätensä. Hän esittelikin ulkoista maailmaa koskevaa varmuutta sanomalla "Here is one hand, and here is another" nostaen ne ilmaan. Myöhemmin Wittgenstein otti aiheeseen kantaa "On Certainty" -otsikolla (1969). Hän mietiskeli Mooren temppua, ja hän näki sen puutteellisena ; Hän ihmetteli sitä että miten kukaan ylipäätään tietää sitä, mitä koko kysymys tarkoittaa jos sen kyseenalaistamista ei oikeastaan edes ymmärretä. Wittgensteinin mukaan Mooren kohdalla ei ollut kysymys tiedosta, koska ilman mahdollisuuttakaan kyseenalaistaa ei ole mitään selvittämistä. Miten voi olla kysymys tiedosta (knowledge) jos mukana ei ole edes mahdollisuutta epäilyyn (doubt). Mooren temput olivatkin enemmän vakaasti pidettyjä uskomuksia (dogma). Arkijärki luottaa käsiin. Kyseessä on dogma joka on päätetty todeksi niin vahvasti että tätä ei edes sallita kyseenalaistettavaksi.
Näitä miettiessä on kenties hedelmällisintä mennä neurologian pariin.
Tunnetaan monia aivovammoja, leesioita, jotka aikaansaavat erikoisia häiriöitä. Käsien kannalta kiinnostava on asomatognosia. Kyseinen vamma johtaa siihen, että henkilö ei tunnista omaa raajaansa omakseen. Asomatognosiassa ei ole kysymys epäilystä, vaan varmuudesta siitä että oma käsi ei kuulu itselleen. Vaivaan liittyy hyvin vahva konfabulointi. Eli tila johtaa siihen että potilas ei voi ymmärtää että raaja todella kuuluisi hänelle, vaan sen sijaan häneltä löytyy, usein ulkopuolisesta hyvin absurdi, "päivän selitys" raajan läsnäololle ; Potilas voi selittää lääkärilleen että raaja on oikeasti lääkärin käsi, tai että edellinen potilas oli unohtanut kätensä sänkyyn. Joskus tilanne tiedostetaan siinä määrin, että raaja tunnistetaan omassa ruumiissa kiinniolevaksi, mutta silloin selitetään että raaja on oikeasti kuollut, kuoliossa ja mahdollisesti mätänemässä. Tämä on hyvin domeenispesifi häiriö ; eli muutoin tilasta kärsivät voivat harjoittaa hyvinkin "tervettä järkeä" ja olla aivan rationaalisia ihmisiä. Toisin sanoen yleisesti aivan järkevänoloisilla ihmisillä on aivovamman vuoksi tämänlainen hyvin tarkasti rajautunut ongelma. Syynä on se, että tilan aikaansaava vamma ikään kuin amputoi käden. Ei oikeasti raajana, vaan sisäisesti. Hermosto ei sen jälkeen enää tunnista että käsi olisi jotain jolla voitaisiin tehdä asioita.
1: Tämä ei toki ole ainut erikoinen konfabulointia tuottava häiriö joka liittyy raajoihin. Anosognosia on häiriö jossa ihminen on puoliksi halvaantunut, mutta ei tiedosta tätä. Jos hänen käsketään nostamaan halvaantunutta kättä, hän ei tietysti nosta tätä. Mutta hän selittää että miksi häntä ei nyt vain huvita totella tohtoreita. Ihmiset rationalisoivat ja uskovat näihin itse.
Toki tälle on myös käänteisilmiöitä.
Amputoiduilla esiintyy aavesärkyä, jossa he tuntevat raajan joka on leikattu pois. Kokemus on heille aivan yhtä todellinen kuin asomatognoosikon kokemus siitä että eiamputoitu raaja ei kuulu heille itselleen. Paitsi, että he tietävät että tämä mielikuva ei ole totta. Haamusärkyyn ei liity konfabulointia. Harha sen sijaan on sisäinen. Olemattoman paikan särky johtuu jäsenen katkeamiskohdan hermojen impulsseista, jotka aivot tulkitsevat olevan lähtöisin kadonneesta jäsenestä. ; Kiputiloja voidaan poistaa visuaalisesti laatikolla jossa on peilejä. Henkilö laittaa kätensä laatikkoon ja katsoo peiliin. Peilin ansiosta näyttää että raajoja on kaksi. (Oikea käsi ja peilikuva.) Jos henkilö nyt katsoo käsiään ja yrittää avata ja sulkea molempia käsiään samanaikaisesti (hänellä ei toki ole sitä amputoitua kättä mutta tämän käden käyttämistä on ajateltava) kiputilat haamuraajassa voivat parantua.
Ilmiölle läheistä sukua on illuusio, jonka voi tehdä ilman raajojen irtileikkaamista. Illuusio ei toimi aivan kaikille, mutta hyvin useilla se on tehokas. K. C. Armell ja V. S. Ramachandran tekivät vuonna 2003 klassikkokokeen "Projecting sensations to external objects" jossa koehenkilö asettuu tilaan jossa hänen toinen kätensä peitetään sermin taakse. Sermin eteen sitten laitetaan aidon näköinen kumikäsi, jossa kiinni oleva kangas laitetaan koehenkilön olkapäälle. Kun kättä ensin vähän aikaa "koulutetaan" siten että koehenkilö näkee tämän kumikäden mutta ei omaa kättään ja sekä kumikättä että koehenkilön omaa kättä sivellään samanaikaisesti samalla tavalla, saadaan aikaan illuusio jossa henkilö samastuu kumikäteen ja voi jopa tuntea hieman kipua jos hän näkee että kumikättä pistetään neulalla (vaikka hänen oikeaa kättään ei samalla pistetäkään).
Molemmat puolet kertovat jotain tiedosta ja tietoisuudesta.
Daniel Dennett on vuonna 1991 kuvannut "Conciousness explained":issa sitä, miten ihmisen ruumiinkuva syntyy. Hän liittää sen aistimuksiin ja kontrolloimiseen. Idean voi karkeasti ottaen tiivistää hänen lauseeseensa "I am what I control and care for". Ihminen oppii tuntemaan raajansa koska ihminen voi liikuttaa ja kontrolloida niitä ja saa palautukseksi erilaisia aistimuksia. Tämä selittää miksi aivojen yhteys raajan käyttämiseen johtaa siihen että koemme että raaja on osa meitä, ja tämän osion katoaminen voi saada meidät aivan varmoiksi siitä että "joku nyt vaan unohti kätensä tuohon minun olkapäähäni bussissa, ihan totta!" Samoin selviää miksi hermoimpulssit ylläpitävät illuusiota haamukädestä. Hermot tarjoavat palautetta jotka tulkitaan tulevaksi jostain.
Ja kenties tässä selittyy jopa sen, miksi miekkailuun liittyy hyvin usein ajatus siitä että miekkamiehen tulee olla osa aseensa kanssa. "Be one with sword" on siis paitsi "kung fu -klisee", myös jotain joka pitää itse asiassa paikkaansa. Kun saksalaisessa miekkailussa puhutaan teräkontaktin tuntemisesta (fühlen) kyseessä on juurikin tilanne joka tuntuu siltä kuin miekka olisi jonkinlainen osa itseä. Miekka on jotain jota kontrolloidaan. Ja tästä tulee palautetta käsiin. Usein hoetaan että "aivot ovat plastinen elin" - ja sitä ne nimenomaan ovat. Kämmeneen tuleva paine miekasta tulkitaan "jostain ulkopuolelta tulevaksi". (Tämä vaatii tietysti aivan hirveästi harjoittelua.)
Mooren käsien pystyyn nostaminen näyttääkin tämän jälkeen hyvin erilaiselta. Se ei itse asiassa ole juurikaan mitään muuta kuin arkijärkeen vetoamista. Se ei kuitenkaan ole a priorisesti päätetty dogma vaan on itse asiassa hyvinkin syvällisesti a posteriorista tietoa. Tämä johtaa siihen, että Mooren lausunnossa eniten järkeä olikin siinä että hän usein nosti kätensä ylös asiaa demonstroidessaan. Juuri kontrolli ja kyky liikuttaa käsiä on tässä se joka painaa.
Tämä toki pakottaa myös nöyryyteen epistemologian kanssa. Kaikki warrant -tyyliset ajattelut - eli sellaiset joissa ihmisen tieto olisi jotenkin ihmisen näkökulman ulkopuolisesta Jumalaperspektiivistä luotettavaa on jotain joka kuuluu loogisen positivismin kuolleisiin karsinoihin. Loppujen lopuksi kaikki tieto on puutteellista, kaikessa on metafysiikkaa ja maailmankuvallisuutta. Tieteen harrastama tieto redusoituu tällöin inhimilliseksi toiminnaksi, ihmiskognition kykyjen rajat ovat myös tieteen rajat. Tietoisuus ja tieto ovatkin tällöin se, jonka pohjalta tiedeasioita tehdään.2 Mooren olisi kannattanut kenties nostaa kätensä varmuusprojektinsa edessä hieman toisella tavalla.
1 Tämä on oleellista, koska esimerkiksi Descartesin cogito -oivallus takaa että jos me ajattelemme, me myös olemme, mutta tämä ei tarkoita että ruumiimme ei olisi illuusio tai harhaa. Kuitenkin helposti laajennamme subjektin myös ruumiiseemme. Tässä on melko paljon järkeä. Jos ajatellaan vaikka sitä miten Michio Kaku on sitä mieltä että tietoisuuden ydinyksikkö on reseptori. Tietoisuutta ei siis oikeastaan ole ilman jonkinlaista ruumista. Tieto ja tietoisuus taas ovat jossain määrin sotkeutuneita toisiinsa. Ja esimerkiksi tässä blogauksessa tämä juuri on se punainen lanka joka kulkee koko tekstin läpi.
2 Ei se, että heittäydytään johonkin sellaisen vaatimiseen että jotta
tiedolla olisi mitään arvoa sen pitäisi olla metafysiikatonta,
ehdottoman luotettavaa, jotain joka esimerkiksi olisi ihmisillä siksi
että evoluution sijaan olisimme ehdottoman rakastavan Luojaolennon
luomuksia. Ja että tämä on antanut meille ehdottoman luotettavat aistit
ja järjen, ja näin tiedeprojekti jotenkin ilmiselvän varmasti tulisi
onnistumaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Moore. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Moore. Näytä kaikki tekstit
maanantai 28. huhtikuuta 2014
sunnuntai 5. heinäkuuta 2009
...Minä Jane.
"I never saw a wild thing / sorry for itself. / A small bird will drop frozen dead from a bough / without ever having felt sorry for itself."
(David Herbert Lawrence, "Self-pity")
Ridley Scottia pidetään hyvänä elokuvantekijänä. Hänen tuotoksistaan on mainittava muun muassa mainio "Blade Runner" ja "Thelma & Louise". Sekä "Alien - kahdeksas matkustaja". Hänen henkilöhahmojaan pidetään usein latteina ja kuvauksia maalailevina. Niissä on yleensä myös jotain sanomaa, kuten esimerkiksi "Blade Runnerin" perusmietinnöt tekoälystä, ihmisyydestä ja elämän arvosta.
"Sotilas Jane" taas on floppi, josta häntä ei taatusti muisteta. Syy on selvä. Elokuva on rakennettu sillä tavalla, että sitä taatusti vihaavat kaikki. Pinnallisesti se tarjoaa suorastaan kliseisen rääkkäyselokuvan, joita Amerikassa usein tehdään. Elokuvan kaava on perinteinen "Armeijaan menee joku, jonka taitoa ei arvosteta, mutta teoillaan hän osoittaa olevansa hyvä ellei paras ja lopulta hän saa arvostuksen". Elokuvassa yrittäjänä on nainen. Elokuvassa pääosaa näytteli Demi Moore, luultavasti sen takia että hän halusi eroon siitä vaarallisen syöjättären roolista, joita hänelle muutoin aina tarjottiin.
Tapahtumallisesti elokuvassa ei ole yhtään mitään, jota kukaan ei olisi nähnyt miljoona kertaa. Näin niille jotka arvostavat hyvää juonta, se ei tarjoa kovin mitään. Elokuva ei ole kuitenkaan myöskään erikoinen, joten niille jotka tykkäävät rytinästä, elokuva ei tarjoa "riittävästi". Ei siis ihme, että elokuva floppasi.
Kuitenkin elokuva esittää poikkeuksellisen teräviä kannanottoja. Se esittää naisasian tiimoilta esityksiä, jotka repivät sekä sovinistien että feministien linjoja samanaikaisesti. Siksi ne, jotka ymmärtävät nämä esitykset - Scott kun ei suoraan kerro mikä on oikein, vaan antaa kuvien puhua implisiittisesti kantansa - eivät todennäköisesti pidä asiasta.
Sovinistit tuskin pitävät siitä, että
1: Elokuvassa korostetaan sitä miten naiset eivät pääse kaikkiin armeijan töihin. 25% työpaikoista on suoraan naisten ulottumattomissa. Tätä asiaa vastustaa naissenaattori. Hänen aloituksensa vuoksi kokeeksi SEAL -joukkoihin laitetaan kokeeksi yksi nainen. Siellä on elokuvassa ennen tätä ollut vain miehiä, mutta nyt sinne tulee nainen. Aikaisemman pohjalta 60% SEAL:iin menijöistä lopettaan jo ensimmäisen viikon aikana, vaikka heillä on pääsyvaatimuksena jo hyvää asiantuntemusta sotilasalalta.
2: Lisäksi elokuvassa esitetään muutenkin että naisia pidetään vähemmän hyvinä. Asenteet yltävät sotilaista yrittäjänaisen aviopuolisoon. Sovinistit ovat sitoneet sekä miehisyytensä että omaarvontuntonsa siihen että kykenevät sellaiseen mihin "akat" eivät. Tämän uhkaaminen rikkoo egon, ja loukkaa sekä pelottaa heitä. Sotilaat nähdään ikään kuin ylimaskuliinisina olentoina. Ja jos nainen tekee sitä - ja vieläpä yhdellä kädellä punnertaessaan vääntää lauseita kuten "Ime mun munaa", niin e tietenkin rikkoo heidän minäkuvansa ja sen miten he ihmisyyden näkevät ja itsensä asettavat.
3: Erityisesti asian tekee selvästi rinnastus entiseen rasismiin: Mustia ei päästetty ennen erikoisjoukkoihin, koska esitettiin että heillä oli synnynnäisesti huonompi pimeänäkö. Mustalla miehellä ei siis ollut oikeutta puolustaa maataan samaan tapaan kuin valkoihoisilla.
Feministit taas tuskin pitävät siitä, että.
1: elokuvassa toiminta esitetään poliittisena pelinä, jossa ei olla asiassa sisällä. Tämä korostuu sillä, että hakijoista valitaan ulkonäköperusteilla. Ruma nainen ei kelpaa, vaan sen täytyy samanaikaisesti osoittaa olevansa todella hyvän näköinen. Ulkonäköasiat korostuvat muiden avujen kustannuksella. Tämä on tärkeää koska kokelaan naama kuitenkin menee lehtien kansiin eikä feministien aatelinjausta haluta naamaistaa rumaan naiseen.
2: Ja vaikka pinnallisesti kannanottona on se, että sukupuolella ei ole väliä, esimerkiksi tässä kohden on selvää että kokelas nähdään pelkästään sukupuolensa kautta. Häneltä ei kysytä haluaako hän ajaa jotain teemaa. Sitä kautta reagointi siihen kun hän erikseen kertoo että hän ei ole koulutuksessa tekemässä mitään pointtia tai politiikkaa, hänelle sanotaan että yleensä jos ei olla, sitä ei tarvitse mainita. Ongelmana on siis se, että vaikka haluaisi vain tehdä, eikä olla ideologian mallinukke, tätä valintaa ei sallita naiselle. Tämä taas kahlitsee.
3: Ja vaikka teemana on se, että naiset pärjäävät aivan yhtä hyvin, kaikessa korostetaan eristämistä. Naiselle annetaan kompensaatiopisteitä, muita erioikeuksia ja muita vastaavia. Tämän takia hän ei saa ystäviä. Hän käy valittamassa asiasta ylemmilleen, josta seuraa kommentaatiota siitä miten kohteliaisuus nähdään vainoamisena. Tosiasiassa tilannetta katsoessa on melko selvää, että kompensaatio korostaa perinteistä näkemystä. Asenne on se, että kun tilannetta täytyy tasata, se johtuu siitä että "se on huonompi". Tätä kautta syntyy sekä kateutta, että se muutenkin vahvistaa vallitsevaa normikäsitystä sen sijaan että osoittaisi sen vääräksi. Demi Mooren esittämä Jordan O'Neil haluaisi kuitenkin että hänet otettaisiin samanarvoisena ja että hänet hyväksyttäisiin taitojensa, ei sukupuolensa vuoksi. Aivan samoin kuin häntä ärsytti se, että hän ei ollut aikaisemmin saanut pestejä, ei taitojensa vaan sukupuolensa vuoksi. Feministit tunnetusti pitävät näistä tasauspisteistä ja kiintiöistä. Kuitenkin elokuvan mukaan tasa -arvo ei ole sitä että kaikkien olisi tehtävä kaikkea yhtä paljon, vaan korostaa enemmänkin sitä että taidon on ratkaistava, ei sukupuolen. Siksi systeemi on reilu, jos "kaikkien pisteet arvioidaan samalla tavalla". Tämä tietenkin korostuu sodassa, jossa vihollisen luoti ei anna naissotilaalle etumatkasekunteja.
4: Elokuvassa selviää, että naissenaattori sabotoi koulutuksessa pärjäämisen, koska hän tavoittelee naissotilaasta keulakuvaa. Ideana on se, että hän lähettää kuvia "anonyymisti" saadakseen esiin että "naista rääkätään". Tätä kautta hän on rakentanut perinteisen kaksoisansan: Jos nainen pärjää, se kertoo että nainen on hyvä, mutta jos nainen keskeyttää, se johtuu vainosta ja siitä että sovinistimiehet eivät ole reiluja. Ja jälkimmäinen toimii paremmin politiikassa. Vainottu uhri on aina tehokkaampi kuin onnistuja. Senaattori korostaa tekonsa oikeutusta erikoisilla syillä: Ensinnäkin hän näkee miehet vain perseeseen tuijottajina ja armeijaa jonain, jota kukaan nainen ei aidosti halua tehdä. Tätä kautta hän päättää että O'Neil ei voi haluta olla armeijassa muusta syystä kuin "tekemässä pointtia". Senaattorin mielestä armeija on miehistä aggressiivisuutta. Tämä näkemys selvästi halventaa miehiä, pitää heitä väkivaltaisina by definition. Ei toiminnan ja tekojen vaan sukupuolen vuoksi.
5: Senaattori vetoaa myös tilastoihin ja siihen että hän ei halua suututtaa kansaa: Naissotilaan kuolema on äänestyste mukaan erityisen paha asia. Tähän O'Neil korostaa ihmisen kuoleman eriarvoisuutta. Senaattorin esitys siitä että vain miesten paikka on sotimassa, että se on heidän roolinsa ja että naissotilaiden kuolema olisi pahempi asia kuin miessotilaan kuolema tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että miehen elämällä olisi vähemmän arvoa kuin naisten elämällä. Tällöin feministit eivät aja tasa -arvoa, vaan miehen elämän arvon halventamista.
Tätä kautta voisi sanoa karkeasti että tämä elokuva on sellainen että tuskin kukaan pitää siitä. Joko juoni tai sisältö mättää. Ja jos sisällöstä ymmärtää, tuskin pitää näkemästään. Mutta kaikkien pitäisi silti nähdä se. Ja jos se ärsyttäisi, se pitäisi katsoa uudestaan.
Jätin alkurunoon pienen jännän. Sen tarkka rooli kyllä selvinnee, kunhan elokuva vain on tullut katsottua. Vihjaan että se liittyy Viggo "Aragorn" Mortenseniin.
(David Herbert Lawrence, "Self-pity")
Ridley Scottia pidetään hyvänä elokuvantekijänä. Hänen tuotoksistaan on mainittava muun muassa mainio "Blade Runner" ja "Thelma & Louise". Sekä "Alien - kahdeksas matkustaja". Hänen henkilöhahmojaan pidetään usein latteina ja kuvauksia maalailevina. Niissä on yleensä myös jotain sanomaa, kuten esimerkiksi "Blade Runnerin" perusmietinnöt tekoälystä, ihmisyydestä ja elämän arvosta.
"Sotilas Jane" taas on floppi, josta häntä ei taatusti muisteta. Syy on selvä. Elokuva on rakennettu sillä tavalla, että sitä taatusti vihaavat kaikki. Pinnallisesti se tarjoaa suorastaan kliseisen rääkkäyselokuvan, joita Amerikassa usein tehdään. Elokuvan kaava on perinteinen "Armeijaan menee joku, jonka taitoa ei arvosteta, mutta teoillaan hän osoittaa olevansa hyvä ellei paras ja lopulta hän saa arvostuksen". Elokuvassa yrittäjänä on nainen. Elokuvassa pääosaa näytteli Demi Moore, luultavasti sen takia että hän halusi eroon siitä vaarallisen syöjättären roolista, joita hänelle muutoin aina tarjottiin.
Tapahtumallisesti elokuvassa ei ole yhtään mitään, jota kukaan ei olisi nähnyt miljoona kertaa. Näin niille jotka arvostavat hyvää juonta, se ei tarjoa kovin mitään. Elokuva ei ole kuitenkaan myöskään erikoinen, joten niille jotka tykkäävät rytinästä, elokuva ei tarjoa "riittävästi". Ei siis ihme, että elokuva floppasi.
Kuitenkin elokuva esittää poikkeuksellisen teräviä kannanottoja. Se esittää naisasian tiimoilta esityksiä, jotka repivät sekä sovinistien että feministien linjoja samanaikaisesti. Siksi ne, jotka ymmärtävät nämä esitykset - Scott kun ei suoraan kerro mikä on oikein, vaan antaa kuvien puhua implisiittisesti kantansa - eivät todennäköisesti pidä asiasta.
Sovinistit tuskin pitävät siitä, että
1: Elokuvassa korostetaan sitä miten naiset eivät pääse kaikkiin armeijan töihin. 25% työpaikoista on suoraan naisten ulottumattomissa. Tätä asiaa vastustaa naissenaattori. Hänen aloituksensa vuoksi kokeeksi SEAL -joukkoihin laitetaan kokeeksi yksi nainen. Siellä on elokuvassa ennen tätä ollut vain miehiä, mutta nyt sinne tulee nainen. Aikaisemman pohjalta 60% SEAL:iin menijöistä lopettaan jo ensimmäisen viikon aikana, vaikka heillä on pääsyvaatimuksena jo hyvää asiantuntemusta sotilasalalta.
2: Lisäksi elokuvassa esitetään muutenkin että naisia pidetään vähemmän hyvinä. Asenteet yltävät sotilaista yrittäjänaisen aviopuolisoon. Sovinistit ovat sitoneet sekä miehisyytensä että omaarvontuntonsa siihen että kykenevät sellaiseen mihin "akat" eivät. Tämän uhkaaminen rikkoo egon, ja loukkaa sekä pelottaa heitä. Sotilaat nähdään ikään kuin ylimaskuliinisina olentoina. Ja jos nainen tekee sitä - ja vieläpä yhdellä kädellä punnertaessaan vääntää lauseita kuten "Ime mun munaa", niin e tietenkin rikkoo heidän minäkuvansa ja sen miten he ihmisyyden näkevät ja itsensä asettavat.
3: Erityisesti asian tekee selvästi rinnastus entiseen rasismiin: Mustia ei päästetty ennen erikoisjoukkoihin, koska esitettiin että heillä oli synnynnäisesti huonompi pimeänäkö. Mustalla miehellä ei siis ollut oikeutta puolustaa maataan samaan tapaan kuin valkoihoisilla.
Feministit taas tuskin pitävät siitä, että.
1: elokuvassa toiminta esitetään poliittisena pelinä, jossa ei olla asiassa sisällä. Tämä korostuu sillä, että hakijoista valitaan ulkonäköperusteilla. Ruma nainen ei kelpaa, vaan sen täytyy samanaikaisesti osoittaa olevansa todella hyvän näköinen. Ulkonäköasiat korostuvat muiden avujen kustannuksella. Tämä on tärkeää koska kokelaan naama kuitenkin menee lehtien kansiin eikä feministien aatelinjausta haluta naamaistaa rumaan naiseen.
2: Ja vaikka pinnallisesti kannanottona on se, että sukupuolella ei ole väliä, esimerkiksi tässä kohden on selvää että kokelas nähdään pelkästään sukupuolensa kautta. Häneltä ei kysytä haluaako hän ajaa jotain teemaa. Sitä kautta reagointi siihen kun hän erikseen kertoo että hän ei ole koulutuksessa tekemässä mitään pointtia tai politiikkaa, hänelle sanotaan että yleensä jos ei olla, sitä ei tarvitse mainita. Ongelmana on siis se, että vaikka haluaisi vain tehdä, eikä olla ideologian mallinukke, tätä valintaa ei sallita naiselle. Tämä taas kahlitsee.
3: Ja vaikka teemana on se, että naiset pärjäävät aivan yhtä hyvin, kaikessa korostetaan eristämistä. Naiselle annetaan kompensaatiopisteitä, muita erioikeuksia ja muita vastaavia. Tämän takia hän ei saa ystäviä. Hän käy valittamassa asiasta ylemmilleen, josta seuraa kommentaatiota siitä miten kohteliaisuus nähdään vainoamisena. Tosiasiassa tilannetta katsoessa on melko selvää, että kompensaatio korostaa perinteistä näkemystä. Asenne on se, että kun tilannetta täytyy tasata, se johtuu siitä että "se on huonompi". Tätä kautta syntyy sekä kateutta, että se muutenkin vahvistaa vallitsevaa normikäsitystä sen sijaan että osoittaisi sen vääräksi. Demi Mooren esittämä Jordan O'Neil haluaisi kuitenkin että hänet otettaisiin samanarvoisena ja että hänet hyväksyttäisiin taitojensa, ei sukupuolensa vuoksi. Aivan samoin kuin häntä ärsytti se, että hän ei ollut aikaisemmin saanut pestejä, ei taitojensa vaan sukupuolensa vuoksi. Feministit tunnetusti pitävät näistä tasauspisteistä ja kiintiöistä. Kuitenkin elokuvan mukaan tasa -arvo ei ole sitä että kaikkien olisi tehtävä kaikkea yhtä paljon, vaan korostaa enemmänkin sitä että taidon on ratkaistava, ei sukupuolen. Siksi systeemi on reilu, jos "kaikkien pisteet arvioidaan samalla tavalla". Tämä tietenkin korostuu sodassa, jossa vihollisen luoti ei anna naissotilaalle etumatkasekunteja.
4: Elokuvassa selviää, että naissenaattori sabotoi koulutuksessa pärjäämisen, koska hän tavoittelee naissotilaasta keulakuvaa. Ideana on se, että hän lähettää kuvia "anonyymisti" saadakseen esiin että "naista rääkätään". Tätä kautta hän on rakentanut perinteisen kaksoisansan: Jos nainen pärjää, se kertoo että nainen on hyvä, mutta jos nainen keskeyttää, se johtuu vainosta ja siitä että sovinistimiehet eivät ole reiluja. Ja jälkimmäinen toimii paremmin politiikassa. Vainottu uhri on aina tehokkaampi kuin onnistuja. Senaattori korostaa tekonsa oikeutusta erikoisilla syillä: Ensinnäkin hän näkee miehet vain perseeseen tuijottajina ja armeijaa jonain, jota kukaan nainen ei aidosti halua tehdä. Tätä kautta hän päättää että O'Neil ei voi haluta olla armeijassa muusta syystä kuin "tekemässä pointtia". Senaattorin mielestä armeija on miehistä aggressiivisuutta. Tämä näkemys selvästi halventaa miehiä, pitää heitä väkivaltaisina by definition. Ei toiminnan ja tekojen vaan sukupuolen vuoksi.
5: Senaattori vetoaa myös tilastoihin ja siihen että hän ei halua suututtaa kansaa: Naissotilaan kuolema on äänestyste mukaan erityisen paha asia. Tähän O'Neil korostaa ihmisen kuoleman eriarvoisuutta. Senaattorin esitys siitä että vain miesten paikka on sotimassa, että se on heidän roolinsa ja että naissotilaiden kuolema olisi pahempi asia kuin miessotilaan kuolema tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että miehen elämällä olisi vähemmän arvoa kuin naisten elämällä. Tällöin feministit eivät aja tasa -arvoa, vaan miehen elämän arvon halventamista.
Tätä kautta voisi sanoa karkeasti että tämä elokuva on sellainen että tuskin kukaan pitää siitä. Joko juoni tai sisältö mättää. Ja jos sisällöstä ymmärtää, tuskin pitää näkemästään. Mutta kaikkien pitäisi silti nähdä se. Ja jos se ärsyttäisi, se pitäisi katsoa uudestaan.
Jätin alkurunoon pienen jännän. Sen tarkka rooli kyllä selvinnee, kunhan elokuva vain on tullut katsottua. Vihjaan että se liittyy Viggo "Aragorn" Mortenseniin.
perjantai 20. maaliskuuta 2009
Maitolitran kantaminen ja sen juottaminen.
"If I go there will be trouble / And if I stay it will be double"
(The Clash, "Should I Stay Or Should I Go")
Ihmiset ajattelevat jotenkin luonnostaan että
1: Jos jokin asia on jotenkin, niin sitten se on oikein. Esimerkiksi se, että luonnossa esiintyy homoseksuaalisuutta tarkoittaisi että se on oikein. Tämä on kuitenkin naturalistinen virhepäätelmä, joka ei selviä George Mooren avoimen kysymyksen argumentista, joka on yksinkertaisesti se, että jos osoittaa, että "X tuottaa mielihyvää → siis P on hyvä." Avoimeksi jää aina kysymyksiä mallia "Onko hyvä, että X tuottaa mielihyvää?"
2: Toinen tapa ajatella on vetää yhteyksiä niin, että "miten pitäisi olla" määrää tosiasiat; Tällä logiikalla joku voi ajatella esimerkiksi että koska homoseksuaalisuus on väärin, luonnoneläimissä ei löydy homoseksuaalisuutta. Tätä kutsutaan moralistiseksi virhepäätelmäksi. Tämän heikkous tulee esiin "Firefly" -sarjan pahan salamurhaajan, Earlyn, kommentista: "Man is stronger by far than woman, yet only woman can create a child", joka vihjasi muun muassa siihen että mies voi vahvempana raiskata naisen väkisin, mutta riski raskaaksi tulemisesta on naisella. Se, että miesten ja naisten tulisi olla tasa -arvoisia ei tarkoita että he olisivat kaikissa asioissa yhtä hyviä. Ja vielä vähemmän tämä tarkoittaa sitä että tasa -arvo tämän "pitäisi" asian vuoksi olisi sama kuin vallitseva asiaintila.
Molemmat näistä oikoteistä ovat kuitenkin väärin. Mutta se ei suinkaan tarkoita että näistä voitaisiin "ottaa negaatiot" ja vetää tästä moraalisia kannanottoja, kuten sanoa että jos jokin asia on olemassa, se tarkoittaa sitä että niin ei pitäisi olla. Molemmat näistä virhepäätelmistä eivät ole mallia "kun ehto toteutuu, ei koskaan seuraa" -joka on ihmisille melko yleinen tapa käsittää se että jokin päätelmä on virhepäätelmä. Tämä on kuitenkin virhepäätelmä enemmän sen vuoksi, että se ei sano asiasta yhtään mitään. Syynä on tietenkin se vanha tuttu, johon liittyviä asioita on jo alustuksessa tullut paljon vastaan. Kyseessä on is-ought -ongelma. Tämä ei suinkaan ole mikään "naturalistien yksinoikeus" tai konsti, jota skeptikot käyttävät. Vaikka skeptikot käyttävätkin sitä melko usein. Se itse asiassa liittyy laajempana osana etiikkaa, jopa niin että jokaisen moraalia miettivän on kohdattava se joko rehellisesti tai sitten epärehellisesti piilottaa ongelma ja olla käsittelemättä sitä.
Tämän väitteen voi kuvata vaikkapa seuraavalla esimerkillä.
Idea on seuraava: Jos olemassaolosta voi päätellä että se on joko oikein tai väärin ilman että samalla päättää sen, mikä on oikein ja mikä on väärin, on kaava aina joko
1: jos asia x on, silloin y on oikein.
2: Jos asia x on, silloin y on väärin.
Kun valitset jomman kumman, joudut pitäytymään samassa vaihtoehdossa, etkä voi heivata 1 ja 2 välillä. Sillä muutoin teet valinnan siltä pohjalta, mikä on ns. tavoitetila. Silloin olemassaolokysymyksellä ei ole tekemistä asian moraalisuuden kanssa, ainoastaan "olevan" suhde "tavoiteltuun" ratkaisee.
Mutta kuvitteelliseen esimerkkiimme : Kysymys on karkeasti: Kuvitellaan että meillä on pullo ja potilas. Pitääkö meidän juottaa se pullo?
Pullossa on nestettä, joten jos olemassaolo määrää sen, onko asia oikein, sisällöllä ei pitäisi olla väliä. Mutta entäpä jos tapauksessa a pullossa on tappavaa myrkkyä ja b -tapauksessa siinä on lääkettä? Eikö teekin mieli vaihtaa ja antaa vastaus eri luokasta? (Minun tekee.) Jos olet sitä mieltä, että tuossa kohdassa olisi hyvä vaihdon paikka, niin silloin olet sitä mieltä että olemassaolo ei ole se asia, joka tekee toisesta pahan ja toisesta hyvän. Toki voidaan kysyä että "kai se pullon sisällön olemassaoleva luonne jotenkin liittyy siihen, mitä pitää tehdä." Tässä kuitenkin otetaan käyttöön lisämääreitä: Moraalia ei enää päätellä siitä miten on, vaan verrataan sitä mitä on siihen miten sen pitäisi olla. (Näiden välissä on kuilu, ja kaltaiseni kyynikot ovat hyvin tietoisia tästä erosta.) Myrkkypulloesimerkkini tuo esiin myös toisen piirteen: Sekä myrkky että lääke toimivat, tai ne oletetaan sellaiseksi esimerkissä. Niiden molempien seuraukset ovat luonnonlakien mukaisia, kukaan ei väitä myrkkyä epätieteelliseksi tai myrkkyteorian kannattajia moraalittomiksi kun uskovat että ihmiset kuolevat, joka sitten tarkoittaisi että näin pitäisi tehdä. Myrkkyteoria ei ole väärä vain siksi että tappaminen on väärin ja joku voisi ajatella että tähän liittyy jotain "moraalittomia implikaatioita".
Tätä taas voidaan soveltaa esimerkiksi niihin usein törmättyihin rinnastuksiin, joita kohdataan: On erilaisia kannanottoja, joiden mukaan evoluutio on moraalitonta. Tässä kuitenkin unohdetaan se, että evoluutio sinällään ei sisällä mitään moraalisia implikaatioita. Se on sama kuin joko väittäisi että myrkkyteoria on väärässä koska se vihjaa ikäviin seurauksiin tai sitten se väittää että maailma on moraalittomampi jos siinä mietitään myrkkyteorioita. Kyseessä on siis tavallaan arationalismi: Voidaan sanoa että evoluutioteorian kannattaminen voi johtaa natsismiin tai sen täydelliseen vastakohtaan tai mihin tahansa tässä välissä, koska sillä ei ole arvolauseita.
Tämä ei tietenkään tarkoita moraalittomuutta. Syykin on selvä. Teoria ei ole maailmankuva. Niiden 1:1 rinnastaminen on absurdia, joskin ihmiset aina rakentavat itselleen jonkinlaisen identiteetin, ja jokainen teorian kannattaja omistaa tätä kautta jonkinlaisen maailmankuvan, jossa osana tietenkin on myös tuo teoria. Mutta se kuulostaa hieman samalta, kuin sanoisi että pikkuvarvas on sama kuin koko ruumis, kun se aina kulkee ruumiiseen liittyneenä.
Toki käytännön tasolla me oikeutamme esimerkiksi sen että pidämme sokerista lajityypillisesti samaan tapaan, kuin pidämme lajityypillisesti suojasta, interaktiosta toistemme kanssa ja rakkaudesta. Nämä kaikki ovat tarpeita ja haluja, jotka "ovat". Se, että niitä myös "pitäisi" arvostaa, on ought -kannanotto. Tosin aivan saman kysymyksen kanssa painii se, joka on sitä mieltä että Rakkaus on hyvä asia, koska Jumala sen käskee. Tämä käskykin on heistä "on" -asia, ja he vain päättävät (auktoriteettiin tai tunteisiinsa pohjaten) että tämä tarkoittaa että sen myös "pitäisi". Ja jos joku vetoaa että moraalin tulisi olla ihmisistä riippumaton ja ikuinen ollakseen oikeutettu, tekee jälleen "on - pitäisi" -päätelmän.
Ja tietenkin jokainen tekee näitä valintoja, eikä tämän pohjalta voida moittia. Tämä on näitä asioita, joista nyt vain ei pääse mitenkään eroon.
Mielenkiintoinen asia on tietenkin se, miten esimerkiksi tieteen tuottamiin tuloksiin jotka kertovat "is" -asiaa, ja tavoittelee "is" -asiaa, eli tietoa joka ei välitä maailmankuvista. Kun meidän kuitenkin tulisi kaikesta huolimatta suhtautua niihin ja soveltaa niitä esimerkiksi politiikassa ja muutenkin, jolloin joudumme päättämään "mitä halutaan/miten pitäisi". Koska tieteen tehtävänä on tuottaa tietoa "riippumatta sovelluksista", eli totuuden etsinnässä tavoitellaan totuutta eikä sitä että kaikilla olisi kivaa. Vastuu sovellusten eettisyydestä on sitten esimerkiksi insinööreillä ja poliitikoilla (!/?) Kuitenkin on selvää, että tieteen kautta voidaan tehdä toimenpidesuosituksia. Silloin niihin vedoten voidaan ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Tällöin syynä ei ole niinkään se, että tiede sanoisi että näin on, vaan kun meillä on joku poliittinen "pitäisi" -tila, voi tiedemies sanoa vaikka että "kun tehdään X päästään tuohon asiaan jota halutaan". Tai tiedemies voi sanoa "Minusta tuo lopputulos on hyvä, ja näin siihen päästään" ja kun elämme ainakin teoriassa demokratiassa, jos monesta lopputulos on hyvä, sitä voidaan toteuttaa.
Eli sitten kun tiedemiehiltä tulee kommenttia "Vaikka pitäisi olla että kukaan ei sairastu, tuolta on kuitenkin tulossa lauma HN51 -sorsia. Parven kärjessä lentää Akuutti Ankka, Peter Pandemia kannoillaan." Siihen on sitten reagoitava sen mukaan mitä hyväksi nähdään.
Luulen, että esimerkiksi tähän kysymykseen on melko lajityypillinen vastaus. Riippumatta siitä että ateistit, naturalistit, newtonistit, faradayistit, fundamentalistit ja rokkarit vetävät arvonsa eri lähteistä, heillä lienee kuitenkin jonkinlainen yksimielisyys siitä, mikä lopputulos on toivottava. Ja tämä antaa minulle hieman toivoa. Tosin ei paljoa, koska ihmiset näyttävät keskittyvän "sen miten pitäisi" sijasta kinastelemaan siitä "mistä tämä se miten pitäisi on peräisin", ja sitten käy niinkuin sille kuuluisalle Jean-Jaques Rousseaulle, joka kirjoitti aikanaan kuuluisan lastenkasvatusoppaan "Émile", mutta jätti lapsensa heitteelle. Tai sen elämänfilosofin, joka kuluttaa elämänsä elämästä miettimiseen sen sijaan että eläisi sitä.
(The Clash, "Should I Stay Or Should I Go")
Ihmiset ajattelevat jotenkin luonnostaan että
1: Jos jokin asia on jotenkin, niin sitten se on oikein. Esimerkiksi se, että luonnossa esiintyy homoseksuaalisuutta tarkoittaisi että se on oikein. Tämä on kuitenkin naturalistinen virhepäätelmä, joka ei selviä George Mooren avoimen kysymyksen argumentista, joka on yksinkertaisesti se, että jos osoittaa, että "X tuottaa mielihyvää → siis P on hyvä." Avoimeksi jää aina kysymyksiä mallia "Onko hyvä, että X tuottaa mielihyvää?"
2: Toinen tapa ajatella on vetää yhteyksiä niin, että "miten pitäisi olla" määrää tosiasiat; Tällä logiikalla joku voi ajatella esimerkiksi että koska homoseksuaalisuus on väärin, luonnoneläimissä ei löydy homoseksuaalisuutta. Tätä kutsutaan moralistiseksi virhepäätelmäksi. Tämän heikkous tulee esiin "Firefly" -sarjan pahan salamurhaajan, Earlyn, kommentista: "Man is stronger by far than woman, yet only woman can create a child", joka vihjasi muun muassa siihen että mies voi vahvempana raiskata naisen väkisin, mutta riski raskaaksi tulemisesta on naisella. Se, että miesten ja naisten tulisi olla tasa -arvoisia ei tarkoita että he olisivat kaikissa asioissa yhtä hyviä. Ja vielä vähemmän tämä tarkoittaa sitä että tasa -arvo tämän "pitäisi" asian vuoksi olisi sama kuin vallitseva asiaintila.
Molemmat näistä oikoteistä ovat kuitenkin väärin. Mutta se ei suinkaan tarkoita että näistä voitaisiin "ottaa negaatiot" ja vetää tästä moraalisia kannanottoja, kuten sanoa että jos jokin asia on olemassa, se tarkoittaa sitä että niin ei pitäisi olla. Molemmat näistä virhepäätelmistä eivät ole mallia "kun ehto toteutuu, ei koskaan seuraa" -joka on ihmisille melko yleinen tapa käsittää se että jokin päätelmä on virhepäätelmä. Tämä on kuitenkin virhepäätelmä enemmän sen vuoksi, että se ei sano asiasta yhtään mitään. Syynä on tietenkin se vanha tuttu, johon liittyviä asioita on jo alustuksessa tullut paljon vastaan. Kyseessä on is-ought -ongelma. Tämä ei suinkaan ole mikään "naturalistien yksinoikeus" tai konsti, jota skeptikot käyttävät. Vaikka skeptikot käyttävätkin sitä melko usein. Se itse asiassa liittyy laajempana osana etiikkaa, jopa niin että jokaisen moraalia miettivän on kohdattava se joko rehellisesti tai sitten epärehellisesti piilottaa ongelma ja olla käsittelemättä sitä.
Tämän väitteen voi kuvata vaikkapa seuraavalla esimerkillä.
Idea on seuraava: Jos olemassaolosta voi päätellä että se on joko oikein tai väärin ilman että samalla päättää sen, mikä on oikein ja mikä on väärin, on kaava aina joko
1: jos asia x on, silloin y on oikein.
2: Jos asia x on, silloin y on väärin.
Kun valitset jomman kumman, joudut pitäytymään samassa vaihtoehdossa, etkä voi heivata 1 ja 2 välillä. Sillä muutoin teet valinnan siltä pohjalta, mikä on ns. tavoitetila. Silloin olemassaolokysymyksellä ei ole tekemistä asian moraalisuuden kanssa, ainoastaan "olevan" suhde "tavoiteltuun" ratkaisee.
Mutta kuvitteelliseen esimerkkiimme : Kysymys on karkeasti: Kuvitellaan että meillä on pullo ja potilas. Pitääkö meidän juottaa se pullo?
Pullossa on nestettä, joten jos olemassaolo määrää sen, onko asia oikein, sisällöllä ei pitäisi olla väliä. Mutta entäpä jos tapauksessa a pullossa on tappavaa myrkkyä ja b -tapauksessa siinä on lääkettä? Eikö teekin mieli vaihtaa ja antaa vastaus eri luokasta? (Minun tekee.) Jos olet sitä mieltä, että tuossa kohdassa olisi hyvä vaihdon paikka, niin silloin olet sitä mieltä että olemassaolo ei ole se asia, joka tekee toisesta pahan ja toisesta hyvän. Toki voidaan kysyä että "kai se pullon sisällön olemassaoleva luonne jotenkin liittyy siihen, mitä pitää tehdä." Tässä kuitenkin otetaan käyttöön lisämääreitä: Moraalia ei enää päätellä siitä miten on, vaan verrataan sitä mitä on siihen miten sen pitäisi olla. (Näiden välissä on kuilu, ja kaltaiseni kyynikot ovat hyvin tietoisia tästä erosta.) Myrkkypulloesimerkkini tuo esiin myös toisen piirteen: Sekä myrkky että lääke toimivat, tai ne oletetaan sellaiseksi esimerkissä. Niiden molempien seuraukset ovat luonnonlakien mukaisia, kukaan ei väitä myrkkyä epätieteelliseksi tai myrkkyteorian kannattajia moraalittomiksi kun uskovat että ihmiset kuolevat, joka sitten tarkoittaisi että näin pitäisi tehdä. Myrkkyteoria ei ole väärä vain siksi että tappaminen on väärin ja joku voisi ajatella että tähän liittyy jotain "moraalittomia implikaatioita".
Tätä taas voidaan soveltaa esimerkiksi niihin usein törmättyihin rinnastuksiin, joita kohdataan: On erilaisia kannanottoja, joiden mukaan evoluutio on moraalitonta. Tässä kuitenkin unohdetaan se, että evoluutio sinällään ei sisällä mitään moraalisia implikaatioita. Se on sama kuin joko väittäisi että myrkkyteoria on väärässä koska se vihjaa ikäviin seurauksiin tai sitten se väittää että maailma on moraalittomampi jos siinä mietitään myrkkyteorioita. Kyseessä on siis tavallaan arationalismi: Voidaan sanoa että evoluutioteorian kannattaminen voi johtaa natsismiin tai sen täydelliseen vastakohtaan tai mihin tahansa tässä välissä, koska sillä ei ole arvolauseita.
Tämä ei tietenkään tarkoita moraalittomuutta. Syykin on selvä. Teoria ei ole maailmankuva. Niiden 1:1 rinnastaminen on absurdia, joskin ihmiset aina rakentavat itselleen jonkinlaisen identiteetin, ja jokainen teorian kannattaja omistaa tätä kautta jonkinlaisen maailmankuvan, jossa osana tietenkin on myös tuo teoria. Mutta se kuulostaa hieman samalta, kuin sanoisi että pikkuvarvas on sama kuin koko ruumis, kun se aina kulkee ruumiiseen liittyneenä.
Toki käytännön tasolla me oikeutamme esimerkiksi sen että pidämme sokerista lajityypillisesti samaan tapaan, kuin pidämme lajityypillisesti suojasta, interaktiosta toistemme kanssa ja rakkaudesta. Nämä kaikki ovat tarpeita ja haluja, jotka "ovat". Se, että niitä myös "pitäisi" arvostaa, on ought -kannanotto. Tosin aivan saman kysymyksen kanssa painii se, joka on sitä mieltä että Rakkaus on hyvä asia, koska Jumala sen käskee. Tämä käskykin on heistä "on" -asia, ja he vain päättävät (auktoriteettiin tai tunteisiinsa pohjaten) että tämä tarkoittaa että sen myös "pitäisi". Ja jos joku vetoaa että moraalin tulisi olla ihmisistä riippumaton ja ikuinen ollakseen oikeutettu, tekee jälleen "on - pitäisi" -päätelmän.
Ja tietenkin jokainen tekee näitä valintoja, eikä tämän pohjalta voida moittia. Tämä on näitä asioita, joista nyt vain ei pääse mitenkään eroon.
Mielenkiintoinen asia on tietenkin se, miten esimerkiksi tieteen tuottamiin tuloksiin jotka kertovat "is" -asiaa, ja tavoittelee "is" -asiaa, eli tietoa joka ei välitä maailmankuvista. Kun meidän kuitenkin tulisi kaikesta huolimatta suhtautua niihin ja soveltaa niitä esimerkiksi politiikassa ja muutenkin, jolloin joudumme päättämään "mitä halutaan/miten pitäisi". Koska tieteen tehtävänä on tuottaa tietoa "riippumatta sovelluksista", eli totuuden etsinnässä tavoitellaan totuutta eikä sitä että kaikilla olisi kivaa. Vastuu sovellusten eettisyydestä on sitten esimerkiksi insinööreillä ja poliitikoilla (!/?) Kuitenkin on selvää, että tieteen kautta voidaan tehdä toimenpidesuosituksia. Silloin niihin vedoten voidaan ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Tällöin syynä ei ole niinkään se, että tiede sanoisi että näin on, vaan kun meillä on joku poliittinen "pitäisi" -tila, voi tiedemies sanoa vaikka että "kun tehdään X päästään tuohon asiaan jota halutaan". Tai tiedemies voi sanoa "Minusta tuo lopputulos on hyvä, ja näin siihen päästään" ja kun elämme ainakin teoriassa demokratiassa, jos monesta lopputulos on hyvä, sitä voidaan toteuttaa.
Eli sitten kun tiedemiehiltä tulee kommenttia "Vaikka pitäisi olla että kukaan ei sairastu, tuolta on kuitenkin tulossa lauma HN51 -sorsia. Parven kärjessä lentää Akuutti Ankka, Peter Pandemia kannoillaan." Siihen on sitten reagoitava sen mukaan mitä hyväksi nähdään.
Luulen, että esimerkiksi tähän kysymykseen on melko lajityypillinen vastaus. Riippumatta siitä että ateistit, naturalistit, newtonistit, faradayistit, fundamentalistit ja rokkarit vetävät arvonsa eri lähteistä, heillä lienee kuitenkin jonkinlainen yksimielisyys siitä, mikä lopputulos on toivottava. Ja tämä antaa minulle hieman toivoa. Tosin ei paljoa, koska ihmiset näyttävät keskittyvän "sen miten pitäisi" sijasta kinastelemaan siitä "mistä tämä se miten pitäisi on peräisin", ja sitten käy niinkuin sille kuuluisalle Jean-Jaques Rousseaulle, joka kirjoitti aikanaan kuuluisan lastenkasvatusoppaan "Émile", mutta jätti lapsensa heitteelle. Tai sen elämänfilosofin, joka kuluttaa elämänsä elämästä miettimiseen sen sijaan että eläisi sitä.
lauantai 19. huhtikuuta 2008
Arvo: Nimi vai hinta?
"Sitä useampi ääni päässä / Mitä useampi lähtöä estämässä / Mitä hymykseni luulevat / On anatominen ominaisuus."
(Absoluuttinen nollapiste, "sanankeruumatka")
Arvoksi voidaan sanoa mitä tahansa asiaa, johon ihminen ottaa positiivisen asenteen. Kun hän pitää jotain asiaa hyvänä tai kauniina, hän arvottaa sen. Arvot hyväksytään usein pelkän tunteen avulla. Joskus harvoin arvojen lähde on laki tai jokin muu sääntökokoelma, esimerkiksi jotkut fundamentalistit edustavat sellaista kantaa että omista tunteista ei ole niin väliä, koska Raamatusta löytyvät oikeat vastaukset moraalikysymyksiin. Raamatun kanssa oleva oma erimielisyys nähdään tällöin ihmisen syntiinlankeemuksen seurauksena. Tällöin laki on itseisarvo. Useimmiten lait kuitenkin ovat vain väline, jolla hyvää tavoitellaan. Tällöin lailla on välinearvoa. Itseisarvo on siis arvokas siksi että se on arvokas. Välinearvo taas on arvokas siksi että sen avulla saavutetaan arvokkaita asioita.
Arvoja käsitellessä on ollut tapana jakaa arvosubjekti ja arvo-objekti toisistaan erilleen. Arvosubjekti on se henkilö tai ryhmä, joka näkee jonkin asian hyvänä, arvokkaana. Arvo-objekti taas on se kohde, joka nähdään arvokkaana. Eli jos minä pidän taulua kauniina, olen arvosubjekti ja taulu arvo-objekti.
Erik Ahlman on luokitellut kirjassa "Kulttuurin perustekijöitä", että arvot edustavat seuraavia luokkia:
1: Hedonistiset arvot, jotka korostavat onnellisuutta, mielihyvää, iloa, nautintoja ja aistillisuutta.
2: Vitaliset arvot, jotka korostavat elämää, hyvinvointia ja terveyttä.
3: Esteettiset arvot, joissa korostetaan kauneutta, eleganttiutta, taiteellisuutta, suloisuutta, ylevyyttä ja hyviä tapoja.
4: Tiedolliset arvot, joissa korostetaan totuutta, tietoa, koulutusta, sivistyneisyyttä, lukeneisuutta, viisautta ja tiedettä.
5: Uskonnolliset arvot, joissa korostetaan uskoa, toivoa, pyhyyttä ja käsittelyn alla olevan uskonnon dogmia.
6: Sosiaaliset arvot, joissa korostetaan ystävyyttä, rakkautta, uskollisuutta, isänmaallisuutta, turvallisuutta, kunniaa, yhteiskunnan järjestystä (diktaturiaa, demokratiaa...) ja altruismia.
7: Mahtiarvot, joilla tärkeitä ovat voima, valta, sotiminen, rikkaus, vauraus, voittaminen, kilpailussa pärjääminen, menestys, titteli, status ja muiden kunnioitus.
8: Oikeusarvot, joissa keskitytään oikeudenmukaisuuteen, ihmisoikeuksiin, laillisuuteen ja tasa-arvoon.
9: Eettiset arvot, joissa keskitytään hyvyyteen ja teoille etsitään moraaliset oikeudet.
Vastaavia arvoluetteloja on paljon, ne ovat hieman erilaisia, mutta samat asiat tuntuvat toistuvan niissä. Nämä listat valottavat hieman siitä, minkälaisia ominaisuuksia arvoilla voi olla. Keskeisin huomio on kuitenkin se, että samalla sanalla ihmiset tarkoittavat aika erilaisia asioita. Näitä käytetään ristiin. Tämä tekee etiikan käsittelystä erityisen vaikeaa. Omatkin käsitykset arvoista voivat muuttua helposti kesken lauseen, koska eri arvoluokat eroavat joiltain osilta vain hieman. Arvojen johdonmukainen käsittely vaikeutuu tällöin. Arvoteoria, eli aksiologia tutkii eri tapoja, joilla arvoista voidaan saada tietoa. Monien arvoteorioiden mielestä arvot ovat pääasiassa tunneasioita; Heistä timantin mitattavat ominaisuudet ja kulmat ovat tiedon asioita, ja timantin kauneus arvoasia. Heidän mukaansa kohde, jolla ei ole tunteita ei voi kokea mitään arvokkaaksi, psykopaattiakin tunteettomampi ihminen olisi arvosokea. Tämän kanssa mukaileva, joskin hieman erilainen näkemys on Tuomas Akvinolaisen haluteoriaa, jonka mukaan ne asiat joita rationaalinen ihminen haluaa, ovat arvokkaita. Tämä tarkoittaa sitä että irrationaalinen ihminen tai rationaalinen ihminen irrationaalisella hetkellä voi haluta jotain, joka ei oikeasti ole arvokasta, ne vain näyttävät sillä hetkellä hyviltä.
Yleisesti ottaen nämä arvolistat ovat kuitenkin tuottaneet sen, että arvot voidaan karkeasti luokitella neljään päätyyppiin:
1: Arvo ihanteena ja hyveenä. Eli jos puhutaan arvoista, puhutaan siitä minkälaisia asioita pitää olla. Sairaanhoitajan pitää olla asiantunteva, huolehtiva, empaattinen ja valmis pieneen palkkaan. Uskovaisilla tämä usein muodostuu siten, että otetaan esimerkiksi Jeesus ohjenuoraksi, jonka jälkeen itseä pyritään Jeesuksenkaltaistetaan.
2: Arvo arvosubjektin ominaisuutena. Tämä, mm. Erik Allardin suosima näkemys nojaa siihen, että arvo on yksilön valintataipumus. Tämä voi olla lajinmukainen tai sosiaalisesta elämästä opittu taipumus. Esimerkiksi me arvostamme demokratiaa, kun taas monissa muissa maissa valtaa halutaan antaa johtajille. ("God save the Queen" on toisaalta kaikunut euroopassakin ja tämä on nähty Jumalallisen hierarkian oikeana lopputuloksena.) Tämä tarkoittaa sitä, että kun juon kahvia enemmän kuin teetä, kahvilla ei itsellään ole arvoa. Kahvin arvottaminen on sen sijaan minun ominaisuuteni. (Joka voi olla opittu tai synnynnäinen. Tai molempia.)
3: Arvo objektina, on oikeastaan edellisen vastakohta. Sen mukaan on olemassa objektiivisia arvoja. Tämä näkemys on ollut mm. Platonilla, jolle hyvä ja kaunis olivat muuttumattomia ikuisia ideoita, jotka heijastuvat todellisuuteen. Tässä näkemyksessä voidaan nähdä että arvo on yhtä kuin arvo -objekti. Jos arvostan kahvia, nimenomaan se kahvi siinä kupissa on hyvää.
4: Arvo objektin ominaisuutena. Tässä näkemyksessä arvoa ei nähdä irrallisena, vaan se on ominaisuutena jossain teoksessa. Tässä näkemyksessä jos taulu on kaunis, se tarkoittaa sitä että kauneus on taulun ominaisuus.
Lisäksi arvoteoriat voidaan jakaa kolmeen osaan vielä yhdellä tavalla:
1: (arvo)Subjektivismi, jonka mukaan halu ja arvo ovat täysin sama asia. Asiat eivät ole arvokkaita ilman halua, mutta toisaalta halu edellyttää arvon kokemista. Halu luo arvon, joka tekee siitä haluttavaa. Tässä näkemyksessä kauneus ei ole rationaalista, vaan "kauneus on katsojan silmässä". Russell kannatti subjektivismia, tosin hänen mukaansa tosiasiat ja arvot oli erotettava, koska ne olivat aivan eri asia. Tällä hän tarkoitti sitä että tiede ei voi selvittää arvoja, koska se tutkii aivan eri asioita, tosiasioita. Russellista arvoväitteyt johtavat vain kinasteluun jota ei voi käsitellä rationaalisesti. "Makuasioista ei voi kuin kiistellä." Toinen subjektivismiin olennaisesti kuuluva asia on tunnearvo, jonka mukaan arvoja ei voida loogisesti johtaa tosiasioista eikä arvoilla ole siten mitään objektiivista perustaa (Humen giljotiini). Näin arvosubjektivismi eroaa täysin objektivismista. Äärimuotona tästä versiosta on arvorelativismi, jossa arvot ovat pelkkiä mielipiteitä, joiden paremmuutta ei voida mitenkään vertailla.
2: (arvo)Objektivismi, jonka mukaan arvot ovat olemassa ihmisten toiveista riippumatta. Asia on hyvä ja paha, riippumatta siitä mitä mieltä ihmiset ovat tai miten he tuntevat asian. Esimerkiksi Mooren objektivismi on sitä mieltä, että on väärin väittää että luonnollisista ominaisuuksista voitaisiin saada niiden arvoja. (Naturalistinen virhepäätelmä) Hänestä hyvä on ei_luonnollinen ominaisuus, joka on yksinkertainen, ja josta saadaan tietoa intuitiolla. Valitettavasti Moore ei kerro miten intuitiot tuottaisivat tätä tietoa eiluonnollisesta, mikä on ongelmallista siltä osin että Moore pyrki eroon subjektivismista.
3: (arvo)Naturalismi, joka on edellisten välimuoto. Sen mukaan halu edellyttää arvoa, mutta sen mukaan arvoa ei määritä yksilön halu, vaan enemmistön halu. Tämä näkemys mukailee demokratian ihannetta, ja se on sukua Aristoteleen näkemystä siitä, kuinka arvokasta ei ole se asia, jota yksilö haluaa, vaan joka on eduksi tuolle yhteisölle. Naturalistien mukaan arvot ja halut voivat olla eri asioita, mutta että näiden välille voidaan rakentaa jonkinlainen silta. Kuten Epikuroksenkin ajattelun mukaan mässäily oli haitallista, eikä tämä ollut ristiriidassa vaikka Epikuros keskittyi nautintoihin ja vaikka mässäily tuotti lyhytaikaista nautintoa, koska tavoitteena oli nautinnon maksimointi, ei valtavien eri tunneskaalojen rakentaminen. Jos "high" pakottaa murheen laaksoon, sitä ei kannata tehdä kokonaisuutta ajatellen. Näitä haittojakin voidaan lähestyä vetoamalla tosiasioihin. Tosin tässä on ensin sovittava, mitkä lopputulokset ovat arvokkaita. Sitten kun tämä arvo on määritelty, havaintoja voidaan käyttää tukemaan sitä, miten tähän arvokkaaksi päätettyyn asiaan päädytään. (Naturalistinen virhepäätelmä vältetään ja Humen giljotiinin osoittamaan virheeseen ei ajauduta, koska havainnosta ei tehdä itseisarvoa vaan välinearvo.)
(Absoluuttinen nollapiste, "sanankeruumatka")
Arvoksi voidaan sanoa mitä tahansa asiaa, johon ihminen ottaa positiivisen asenteen. Kun hän pitää jotain asiaa hyvänä tai kauniina, hän arvottaa sen. Arvot hyväksytään usein pelkän tunteen avulla. Joskus harvoin arvojen lähde on laki tai jokin muu sääntökokoelma, esimerkiksi jotkut fundamentalistit edustavat sellaista kantaa että omista tunteista ei ole niin väliä, koska Raamatusta löytyvät oikeat vastaukset moraalikysymyksiin. Raamatun kanssa oleva oma erimielisyys nähdään tällöin ihmisen syntiinlankeemuksen seurauksena. Tällöin laki on itseisarvo. Useimmiten lait kuitenkin ovat vain väline, jolla hyvää tavoitellaan. Tällöin lailla on välinearvoa. Itseisarvo on siis arvokas siksi että se on arvokas. Välinearvo taas on arvokas siksi että sen avulla saavutetaan arvokkaita asioita.
Arvoja käsitellessä on ollut tapana jakaa arvosubjekti ja arvo-objekti toisistaan erilleen. Arvosubjekti on se henkilö tai ryhmä, joka näkee jonkin asian hyvänä, arvokkaana. Arvo-objekti taas on se kohde, joka nähdään arvokkaana. Eli jos minä pidän taulua kauniina, olen arvosubjekti ja taulu arvo-objekti.
Erik Ahlman on luokitellut kirjassa "Kulttuurin perustekijöitä", että arvot edustavat seuraavia luokkia:
1: Hedonistiset arvot, jotka korostavat onnellisuutta, mielihyvää, iloa, nautintoja ja aistillisuutta.
2: Vitaliset arvot, jotka korostavat elämää, hyvinvointia ja terveyttä.
3: Esteettiset arvot, joissa korostetaan kauneutta, eleganttiutta, taiteellisuutta, suloisuutta, ylevyyttä ja hyviä tapoja.
4: Tiedolliset arvot, joissa korostetaan totuutta, tietoa, koulutusta, sivistyneisyyttä, lukeneisuutta, viisautta ja tiedettä.
5: Uskonnolliset arvot, joissa korostetaan uskoa, toivoa, pyhyyttä ja käsittelyn alla olevan uskonnon dogmia.
6: Sosiaaliset arvot, joissa korostetaan ystävyyttä, rakkautta, uskollisuutta, isänmaallisuutta, turvallisuutta, kunniaa, yhteiskunnan järjestystä (diktaturiaa, demokratiaa...) ja altruismia.
7: Mahtiarvot, joilla tärkeitä ovat voima, valta, sotiminen, rikkaus, vauraus, voittaminen, kilpailussa pärjääminen, menestys, titteli, status ja muiden kunnioitus.
8: Oikeusarvot, joissa keskitytään oikeudenmukaisuuteen, ihmisoikeuksiin, laillisuuteen ja tasa-arvoon.
9: Eettiset arvot, joissa keskitytään hyvyyteen ja teoille etsitään moraaliset oikeudet.
Vastaavia arvoluetteloja on paljon, ne ovat hieman erilaisia, mutta samat asiat tuntuvat toistuvan niissä. Nämä listat valottavat hieman siitä, minkälaisia ominaisuuksia arvoilla voi olla. Keskeisin huomio on kuitenkin se, että samalla sanalla ihmiset tarkoittavat aika erilaisia asioita. Näitä käytetään ristiin. Tämä tekee etiikan käsittelystä erityisen vaikeaa. Omatkin käsitykset arvoista voivat muuttua helposti kesken lauseen, koska eri arvoluokat eroavat joiltain osilta vain hieman. Arvojen johdonmukainen käsittely vaikeutuu tällöin. Arvoteoria, eli aksiologia tutkii eri tapoja, joilla arvoista voidaan saada tietoa. Monien arvoteorioiden mielestä arvot ovat pääasiassa tunneasioita; Heistä timantin mitattavat ominaisuudet ja kulmat ovat tiedon asioita, ja timantin kauneus arvoasia. Heidän mukaansa kohde, jolla ei ole tunteita ei voi kokea mitään arvokkaaksi, psykopaattiakin tunteettomampi ihminen olisi arvosokea. Tämän kanssa mukaileva, joskin hieman erilainen näkemys on Tuomas Akvinolaisen haluteoriaa, jonka mukaan ne asiat joita rationaalinen ihminen haluaa, ovat arvokkaita. Tämä tarkoittaa sitä että irrationaalinen ihminen tai rationaalinen ihminen irrationaalisella hetkellä voi haluta jotain, joka ei oikeasti ole arvokasta, ne vain näyttävät sillä hetkellä hyviltä.
Yleisesti ottaen nämä arvolistat ovat kuitenkin tuottaneet sen, että arvot voidaan karkeasti luokitella neljään päätyyppiin:
1: Arvo ihanteena ja hyveenä. Eli jos puhutaan arvoista, puhutaan siitä minkälaisia asioita pitää olla. Sairaanhoitajan pitää olla asiantunteva, huolehtiva, empaattinen ja valmis pieneen palkkaan. Uskovaisilla tämä usein muodostuu siten, että otetaan esimerkiksi Jeesus ohjenuoraksi, jonka jälkeen itseä pyritään Jeesuksenkaltaistetaan.
2: Arvo arvosubjektin ominaisuutena. Tämä, mm. Erik Allardin suosima näkemys nojaa siihen, että arvo on yksilön valintataipumus. Tämä voi olla lajinmukainen tai sosiaalisesta elämästä opittu taipumus. Esimerkiksi me arvostamme demokratiaa, kun taas monissa muissa maissa valtaa halutaan antaa johtajille. ("God save the Queen" on toisaalta kaikunut euroopassakin ja tämä on nähty Jumalallisen hierarkian oikeana lopputuloksena.) Tämä tarkoittaa sitä, että kun juon kahvia enemmän kuin teetä, kahvilla ei itsellään ole arvoa. Kahvin arvottaminen on sen sijaan minun ominaisuuteni. (Joka voi olla opittu tai synnynnäinen. Tai molempia.)
3: Arvo objektina, on oikeastaan edellisen vastakohta. Sen mukaan on olemassa objektiivisia arvoja. Tämä näkemys on ollut mm. Platonilla, jolle hyvä ja kaunis olivat muuttumattomia ikuisia ideoita, jotka heijastuvat todellisuuteen. Tässä näkemyksessä voidaan nähdä että arvo on yhtä kuin arvo -objekti. Jos arvostan kahvia, nimenomaan se kahvi siinä kupissa on hyvää.
4: Arvo objektin ominaisuutena. Tässä näkemyksessä arvoa ei nähdä irrallisena, vaan se on ominaisuutena jossain teoksessa. Tässä näkemyksessä jos taulu on kaunis, se tarkoittaa sitä että kauneus on taulun ominaisuus.
Lisäksi arvoteoriat voidaan jakaa kolmeen osaan vielä yhdellä tavalla:
1: (arvo)Subjektivismi, jonka mukaan halu ja arvo ovat täysin sama asia. Asiat eivät ole arvokkaita ilman halua, mutta toisaalta halu edellyttää arvon kokemista. Halu luo arvon, joka tekee siitä haluttavaa. Tässä näkemyksessä kauneus ei ole rationaalista, vaan "kauneus on katsojan silmässä". Russell kannatti subjektivismia, tosin hänen mukaansa tosiasiat ja arvot oli erotettava, koska ne olivat aivan eri asia. Tällä hän tarkoitti sitä että tiede ei voi selvittää arvoja, koska se tutkii aivan eri asioita, tosiasioita. Russellista arvoväitteyt johtavat vain kinasteluun jota ei voi käsitellä rationaalisesti. "Makuasioista ei voi kuin kiistellä." Toinen subjektivismiin olennaisesti kuuluva asia on tunnearvo, jonka mukaan arvoja ei voida loogisesti johtaa tosiasioista eikä arvoilla ole siten mitään objektiivista perustaa (Humen giljotiini). Näin arvosubjektivismi eroaa täysin objektivismista. Äärimuotona tästä versiosta on arvorelativismi, jossa arvot ovat pelkkiä mielipiteitä, joiden paremmuutta ei voida mitenkään vertailla.
2: (arvo)Objektivismi, jonka mukaan arvot ovat olemassa ihmisten toiveista riippumatta. Asia on hyvä ja paha, riippumatta siitä mitä mieltä ihmiset ovat tai miten he tuntevat asian. Esimerkiksi Mooren objektivismi on sitä mieltä, että on väärin väittää että luonnollisista ominaisuuksista voitaisiin saada niiden arvoja. (Naturalistinen virhepäätelmä) Hänestä hyvä on ei_luonnollinen ominaisuus, joka on yksinkertainen, ja josta saadaan tietoa intuitiolla. Valitettavasti Moore ei kerro miten intuitiot tuottaisivat tätä tietoa eiluonnollisesta, mikä on ongelmallista siltä osin että Moore pyrki eroon subjektivismista.
3: (arvo)Naturalismi, joka on edellisten välimuoto. Sen mukaan halu edellyttää arvoa, mutta sen mukaan arvoa ei määritä yksilön halu, vaan enemmistön halu. Tämä näkemys mukailee demokratian ihannetta, ja se on sukua Aristoteleen näkemystä siitä, kuinka arvokasta ei ole se asia, jota yksilö haluaa, vaan joka on eduksi tuolle yhteisölle. Naturalistien mukaan arvot ja halut voivat olla eri asioita, mutta että näiden välille voidaan rakentaa jonkinlainen silta. Kuten Epikuroksenkin ajattelun mukaan mässäily oli haitallista, eikä tämä ollut ristiriidassa vaikka Epikuros keskittyi nautintoihin ja vaikka mässäily tuotti lyhytaikaista nautintoa, koska tavoitteena oli nautinnon maksimointi, ei valtavien eri tunneskaalojen rakentaminen. Jos "high" pakottaa murheen laaksoon, sitä ei kannata tehdä kokonaisuutta ajatellen. Näitä haittojakin voidaan lähestyä vetoamalla tosiasioihin. Tosin tässä on ensin sovittava, mitkä lopputulokset ovat arvokkaita. Sitten kun tämä arvo on määritelty, havaintoja voidaan käyttää tukemaan sitä, miten tähän arvokkaaksi päätettyyn asiaan päädytään. (Naturalistinen virhepäätelmä vältetään ja Humen giljotiinin osoittamaan virheeseen ei ajauduta, koska havainnosta ei tehdä itseisarvoa vaan välinearvo.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)