Maailman postmodernistuminen on johtanut siihen, että ideologiavetoinen tiede on syntynyt. Siinä missä muutama kymmenen vuotta sitten ajateltiin että jos poliitikko haluaa tehdä tiedettä, hänen on valittava jokin tutkimusohjelma ja toimittava rahoittajana. (Esimerkiksi keskustalaisen kannatti tukea maanviljelyä koskevaa tiedettä jotta viljely olisi tehokkaampaa.) Nykyään odotukset ovat enemmän ja enemmän sen suuntaan että tieteeltä halutaan tietynlaisia tuloksia. (Esimerkiksi vihreän voi kannattaa tukea ohjelmaa joka lähtökohtaisesti joko vastustaa geenimanipulointia, jotta rapsutellaan oman poliittisen viiteryhmän mielipiteitä.) Eli tutkimusaiheen rahoittamisen sijasta on yhä vahvemmin motiivia rahoittaa vaikkapa think-tankeja jotka yrittävät tukea jotain tiettyä lopputulosta. ; Kommunistien tapa tukea lysenkonismia koska se oli ideologisesti miellyttävä tarjosi opetuksen jonka maksoivat useat nälkäkuolleet. Opit ovat unohtuneet ja tällä hetkellä esimerkiksi rokotedenialismin seurauksena erinäköiset taudit ovat lisääntyneet ; Suorasta yhteydestä on saatu tietoa.
Tiede on muuttunut "viralliseksi totuudeksi" ja monet alakulttuurit ovat ryhtyneet luomaan erilaisia salaliittoteorioita tuekseen. Esimerkiksi kreationistit selittävät tutkimusohjelmiensa puutetta vainoamisella. Muutenkin tiedevastustuksen henkenä on se, että kaikki kritiikki nähdään vainoamisena ja vaientamisena eikä osana kriittistä keskustelua. Kenties siksi että tämä on projektio ; Salaliittoteorialaiset ovat itse "murskaamassa valhetta ja petosta". Selvää on, että tämä johtuu ihmisen psykologiasta. Kriittisyytemme on yleensä tunnevetoista ja sosiaalista. Näin kriittisyys on aina kriittisyyttä tiettyä tahoa vastaan. Salaliittoteoreetikot kyhäävät rakennelmia ajatuskuluilla jotka liittyvät siihen miksi skitsofrenia on psykoosi. Toki salaliittoteoreetikoilla tämä on yleensä lievemmässä muodossa - vain marginaalinen määrä heistä on oikeasti niin kaheleita kuin heidän haukkujansa hokevat. Huonosti perustelevia he tietysti ovat.
Pertti Jarla kuvaa tätä henkeä Suomen Kuvalehdessä. "Valta- ja vaihtoehtomedian suhde on vähän samanlainen kuin virallisella tieteellä ja vaihtoehtotieteellä. Valtavirta ilmoittaa pyrkivänsä objektiivisuuteen, mutta lipsahduksia siitä on nähtävissä varmaan päivittäin. Tieteentekijä jossain miellyttää rahoittajiaan, lehden toimituksen kytkökset vaikuttavat sisältöön. Jostain ihmeen syystä, sen sijaan että pyrittäisiin lisäämään objektiivisuutta, ”vaihtoehto” tuntuu olevan kehittää rinnakkainen systeemi, jossa vähäinenkin objektiivisuus heitetään ikkunasta ulos. Objektiivisuuden ja luotettavuuden ongelmien kanssa jää painimaan perinteinen valtavirta." ... "vaihtoehtomedia tuntuu lähtevän siitä, että kaikenlainen kritiikki on yritys vaientaa, kampittaa sen arvokasta missiota. Kritiikin taustalla ei nähdä omia virheitä, vaan vallanpitäjien juonia. Tältä heidän julkiset reaktionsa ainakin näyttävät. Oletteko muuten nähneet vaihtoehtomediassa paljonkin uutisten oikaisuja?" On merkittävää, että hän puhuu vaihtoehtomediasta eikä vaihtoehtolääketieteestä tai vaihtoehtotieteestä tai pseudotieteestä ; Useimmiten pseudotiede/denialismi ilmeneekin siten että he rakentavat omat tink-tankinsa, omat bloginsa ja omat sananlevityskanavansa. Näillä yritetään tavoittaa tavallisia kadun tallaajia. Pseudotieteissä ja denialismissa kysymys on aina pääasiassa mediakontrollista. Tiede ja argumentaatio on vain kuriositeetti. (Näiden välille pitäisikin itse asiassa miltei laittaa yhtäläisyysmerkit.)
Aiheeseen kuuluvat Augustinon käsitykset tiedosta, mielipiteestä ja uskosta voidaan löytää hänen "Contra Academicos" -teoksestaan, jossa hän otsikonmukaisesti oli "akateemikkoja vastaan". Siinä korostuu se, että tietämättömyyden tunustaminen ei tee viisautta. Viisaus on sitä että tiedetään jotain. Tämä ei vielä ole kovin kammottavaa. Mutta tapa jolla tätä lähtökohtaa käytetään onkin sitten hyvin denialismille tyypillistä. Hän pitää epätietoisuutta ja epävarmuutta syntinä! Tätä tukee Augistinoksen toinen teos, uskon hyötyjä korostava "De utilitate credenti", jossa hän korosti että Jumalan lähestyminen älylliseti on vaikeaa ja olisi epäreilua jos Jumala vaatisi kovaa ponnistelua johon vain harva kykenisi. Hän ei kokenut eliittiä suosivaa Jumalaa hyveellisenä. Siksi tie Jumalan luo voisi syntyä ihan siitä että seuraa auktoriteettia, joka luotettavasti johtaa perille. Tämä sinänsä kaunis ajatus perversioi kokonaisuuden, jossa Jumalan luo oli kaksi tietä ; Oli uskon tie jossa seurattiin älyllistä eliittiä ja luotettiin tämän eliitin sanomisiin. Ja oli tiedon tie, jossa oltiin älyllistä eliittiä ja mietittiin Jumalaa. Koska Augustinus tiedosti, että tieto menee helposti sekaisin mielipiteen kanssa, hän piti pahimpana syntinä sitä että kuvitteli kuuluvansa älylliseen eliittiin vaikka ei kuulunut.
1: Augustinosta voidaan kiittää myös todella omituisesta hedonismista. Hänen onnellista elämää -otsikkonsa mukaisesti - käsittelevä "De beata vita" kertoo että ihmisen elämän päämääränä on onnellisuus. Tämä ei vielä olisi kamalaa, mutta tapa jolla hän tätä käsittelee sitten on. Hän nimittäin esitti että onnellisuus ei ole päämäärään suuntautumista vaan onnistumista ja saamista. Tämä argumentaatio esiintyy nykyään elämää halveksivana näkemyskenä jossa paratiisia tarvitaan onnellisuuden vuoksi siksi että muuten ei saa riittävästi lottovoittoja ja lamborghineja. Että kaikki ihanimmat asiat saadaan paratiisissa. Itse olen tässä kohden lacanmaisempi, ja korostan että onnellisuus on tavoittelua ja kun saamme jotain, halu ei lopu. Augustinos raiskaa siis uskonnon nöyryyden kieltämisen että ahnehtimiseen kannustamisen saralla. Varin vastenmielinen kusipää - kuten kaikki julistukselliset "entiset harhaoppiset" tuppaavatkin olemaan.
Kun tästä syntyy kulttuuri, on nähtävissä että uskovat vain joutuvat valitsemaan auktoriteettinsa. On tärkeää että he eivät seuraa vääriä profeettoja ja niitä jotka väittävät kuuluvansa älylliseen eliittiin vaikka eivät kuulu. Siksi uskovaisten on seurattava uskoaan. Lopputuloksena on presuppositionistinen järjestelmä, jossa uskova tietää mitä viisaan on sanottava, ja sitten he etsivät sellaisen älykön joka sanoo mitä he haluavat kuulla. Lopputulos on kreationismista tuttu tapa, jossa alakulttuuri hakee omalle korvasyyhylleen sopivat auktoriteetit joka kertoo sen mitä he haluavat kuulla ja jotka käyttävät siihen sanoja joita he eivät ymmärrä ja joiden edessä voivat siksi haltioitua.
Onkin hieman huvittavaa, että vaikka Augustinos tarkoitti auktoriteettiuskoisen järjestelmänsä kaikkien parhaaksi, hän kuitenkin johti tilanteen siihen että on taloudellisesti varsin kannattavaa olla välittämättä tieteestä ja tiedosta ja valita toisten uskon myötäily. Eli tapa jossa tiedon auktoriteetti ei pärjää koska on paljon kannattavampaa olla niitä jotka väittävät olevansa osa älyllistä eliittiä. Sillä on tehokkaampaa panostaa toistaitoisen älykön sosiaaliseen mainostamiseen kuin panostaa siihen että joku hyvä tiedemies saa perusasiat taottua ihmisten päihin.
Esimerkiksi mikään Carl Zimmerin myytinmurto ei saa ihmisiä huomaamaan asianlaitaa ; Kreationisti ei ymmärrä että jos osoitetaan miksi jokin väite on "true but irrelevant" niin miksi hän ei voi kritisoida tätä argumenttia toistamalla sen väitteen joka on osoitettu "true but irrelevantiksi". Sillä joku PR -markkinoitu uskonmies sanoo heille samaan aikaan että darwinismi on salaliitto.
