Koneen henki ; Fenomenologinen kokemus ruumiillisuudesta

Evoluutioteorian kritiikissä tulee usein vastaan hyvin erikoisia moitteita. Yksi silloin tällöin vastaan tuleva esittää että evoluutio ei voi olla totta koska meillä on tunne kokemuksellisuudesta. Ajatuksena on siis se, että emme ole voineet kehittyä "alemmista elämänmuodoista" (nimitys ei omani) koska sitten olisimme "vain kemiaa" (ei varsinkaan itse käyttämäni nimitys) ja tämä ei voisi muuta kuin reagoida, ei kokea.

Argumentti on siitä erikoinen että voidaan sanoa että argumentaatio on fenomenologialähtöistä. On aina hieman erikoista kuin naturalismia kritisoidaan sitä kautta että se on solmussa jonkun tämän ulkopuolisen filosofisen premissistön kanssa. Etenkin kun on vaikeaa nähdä miten tässä puhutaan evoluutiosta eikä naturalismista. (Evoluutioon saa yliluonnollisiakin twistejä. Kysy vaikka Intelligent Designiä ja makroevoluutiota kannattavalta Michael Beheltä.) Toisaalta tilanne on siitä omituisempi, että tosiasiassa naturalismi on eräässä mielessä nimenomaan ratkaisu ongelmaan jonka ytimessä on fenomenologinen ajatus kokemisesta.

Kartesiolaisen dualismin kannattajat ovat nimittäin ongelmissa ennen kaikkea interaktio-ongelman (interaction problem) vuoksi. Ongelma on filosofiassa tunnettu ja ikiaikainen. Jopa Tuomas Akvinolainen joutui erikseen selittämään sitä miten enkelit voivat ottaa liharuumiin vaikka vierailua varten ja miten he voivat vaikuttaa oikeisiin asioihin kuten Jeesuksen haudalla oleviin hautakiviin. Akvinolaisen viesti "Summa Theologiassa" oli että enkelien reagointi oli jotenkin etäistä. Eteeriset sielulliset olennot vaikuttivat asioihin kuten kuu vaikutti vuoroveteen. (Huomioi Akvinolaisen muinaisuus, hän eli ajalla "runsaasti ennen Newtonia".) Hänestä enkelit eivät todella tunteneet olevansa elossa liharuumiissaan samalla tavalla kuin ihmiset. Enkelit eivät myöskään aisti tai koe ruumiidensa kautta. Koska tästä seuraisi filosofisia omituisuuksia.

Myöhemmin tämä on liittynyt erityisesti Descartesin ajatuksiin. Hän kun jakoi mielen ja ruumiin dualistisesti kahtia. Oli res cogitans ja res extensa. Ja kun tälläiset konseptit alleviivaa, on selvää että niihin liittyvät kysymykset oikein hyppäävät esille. Ongelma onkin sen jälkeen ollut alleviivatusti mukana kartesiolaisessa dualismissa. Ja ongelman tunteminen kuuluu oleellisessa mielessä Descartesin ajatusten ymmärtämiseen nykyaikana.

Sielukonseptin mukana tulee ajatus että keho on vain lihaa jota sielu ohjaa. Ja fenomenologisesti emme koe elämistämme täten. Emme koe ruumiinliikkeitä jonain telekineettisenä nukketeatterina jossa ohjaamme jotain itsemme ulkopuolista asiaa saadaksemme tehtyä jotain. Ruumiimme ei ole kaukosäätimellä ohjattava laite. Havainnointi, kokemukset ja tunteet ovat intiimejä. Lihan immersio on syvä haaste ajatukselle jossa sielu ja ruumis olisivat erillisiä entiteettejä jotka interaktioivat keskenään.

Sielun ja ruumiin suhdetta tutkittaessa on vastassa kolme kovan luokan mielenfilosofista haastetta jotka pitäisi selittää, mutta jossa ei ole onnistuttu. (1) Miten ruumis ja sielu interaktioivat ja (2) miten voidaan kokea tilanne niin että on järkevää asettaa itsensä dualistiseen konseptiin ja nähdä että tässä olisi ylipäätään kyseessä kaksi erillistä kohdetta joiden välillä olisi jokin interaktio (3) ja miksi tämä interaktio ei tunnu interaktiolta vaan immersiolta.

Naturalismissa dualismissa olevaa ongelmaa ei ole koska he eivät oleta että tietoisuus ja ruumis olisivat jotain erillisiä konsepteja joista mieli voisi olla olemassa ilman ruumista. Mieli voidaan nähdä sinä miten ruumiin osat interaktioivat keskenään. Ruumis on kenties vain osaset mutta tietoisuus on se mitä tapahtuu kun näillä on järjestys ja tapahtumat jossa ne reagoivat keskenään eri tavoilla eri aikoina. Koska ei ole erillisiä periaatteita, ei käsissä ole enää ollenkaan samanlaista ongelmaa kuin dualisteilla.

Siksi naturalistiset evoluutioteorian kannattajat ovat mielen ja kokemuksellisuuden kannalta puhtaammilla vesillä kuin sieluun uskovat kreationistit. ; Jos sielukonsepti on totta ja mieli ei tarvitse ruumista olemassaoloonsa on heidän itsensä selitettävä miksi emme ole sitä mitä Gilbert Ryle kuvasi "ghost in the machine". Kreationistien kannattaisikin kenties pitää tässä kohden pikku suunsa supussa aiheista ja asioista joita eivät selvästi ymmärrä pienine mielineen. (Mikä tosin selittää miksi he ovat kreationisteja in first place.) Ihan siksi että hiljainen voi vaikuttaa viisaalta mutta puhuvan hölmön kohdalla Dunning-Kruger -efekti paistaa aika vahvasti läpi kaikille.

Jätän tämän vain tähän...

Taidetta ja replikoita

Suomen Kansalliskirjaston päärakennus valmistui vuonna 1840. Viime vuonna sitä remontoitiin. Ja se on upea. Kun itse vierailin siellä, otin itselleni paikasta jonkin verran digitaalisia valokuvia. Mutta itse rakennukessa on kuitenkin jotain jota ei oikein voi siirtää. Valokuvat paikasta tuntuvat valjuilta verrattuna itse paikkaan.

Tämäntapaiset kokemukset ovat varmasti olleet takana niillä taiteen filosofeilla jotka korostavat että teknologialla on taiteeseen lähinnä tappava suhde ; Ei ole tavatonta että taiteen tekeminen nähdään jonain joka on jotain johon robotti ei ikinä mitenkään voi kyetä. Ja että tässä ei ole kysymys vain nykyajan teknologian rajoittuneisuudesta vaan siitä että tässä on jotain essentiaalisesti sellaista että se on mahdotonta myös kaikista edistyneimmälle tulevaisuuden teknologioillekin. Tässä on usein makuuni kovasti "yliluonnollisia sävyjä". Sellaisia jotka vaikuttavat vähintään antiskientistisiltä ellei peräti taikauskoisilta.

Nathan Jurgensen onkin kutsunut tämänlaista vastenmielisyysasennetta digitaaliseksi dualismiksi. Ja hän pitää sitä maailmankuvallisena ja keinotekoisena. Luultavasti jopa vääränä. Koen kieltämättä viehätystä hänen ajatuksensa edessä. (Hänellä on vähintään oikeat moitteen kohteet.) Digitaalinen maailma ja konkreettinen maailma vaikuttavat toisiinsa. Eikä digitaalinen maailma ole teknisesti ottaen epätotta.
1: Asenne on hyvä muistaa kun joku puhuu siitä miten internetissä ei ole "aitoa kohtaamista". Ja että tietokone latistaa sosiaalisesti meitä kun emme murjota reaalisessa konkreettisessa junassa ja katso toopena eteemme välttääksemme kiusallisia keskusteluja ventovieraiden kanssa vaan sen sijaan harrastamme distraktiota jossa keskustelemme internetissä vaikka hyvyyden olemuksesta alan syvimpien asiantuntijoiden, kuten Peelo(hikipedian käyttäjä)n kanssa.. Sosiaalisuutta ja taidetta kohdellaan usein samalla tavalla. Tosin tässä aiheenani on taide eikä sosiaalisuus.

Esimerkiksi Walter Benjamin on kuuluisasti esittänyt, että vaikka taideteoksesta tehtäisiin kopio, olipa tämä sitten väärennös tai digitaalinen mallinnos, menettää prosessissa jotain. Benjaminista alkuperäisteoksilla on "aura" jonka kopio menettää.

Ja on selvää että ainakin nykyteknologia rajoittaa. Kamerani tallentamat kuvat eivät kykene tuomaan ihmisen kokemuksellisuudelle oleellista 3D -näkymää. Kohdetta ei myöskään voi valokuvista tarkastella kuin hyvin rajoittuneesta kuvakulmasta. Ja tässä mielessä teknologia todellakin rajoittaa. Mutta ei mitenkään väistämättömällä tavalla.

Kirjastossa on tila jota voi vaeltaa. Valokuvassa tätä ei voi tehdä. Mutta kenties tämä saadaan valjastettua hienommalla teknologialla.

Olen pelannut paljon "Assassin's Creed" -pelisarjaa. Ja siinä yhtenä pelin valttina ovat maisemat. Siinä voidaan kiipeillä kuuluisien kirkkojen ja muiden rakennusten seinillä. Tarkastella niitä hyvin erilaisista kulmista. Pelikoneiden tehostuessa rakennuksia voidaan lähestyä niin ulkoa kuin sisältäkin. Ja niillä voi itse asiassa tehdä paljon sellaisia asioita joita tosimaailmassa ei  voi tehdä. Tämä on mielestäni hyvää korviketta turistirysissä jonottamiselle. Toisaalta pelimaailmassa voidaan pyöriä ja saadaan uskottavan näköisiä kuvia. Mutta se ei ole teknisesti vielä täyttä 3D -kuvaa. Molemmat silmät näkevät samaa kuvaa samalta tasopinnalta heijastettuna. Kyseessä on tavallaan vain interaktiivisesti hyvin hallitusta joukosta valokuvia jotka vain muodostavat sarjan joka tavallaan imitoi kolmiulotteista tilaa.

Mutta tämä on periaatteessa kierrettävä ongelma. Kun muutama viikko sitten kokeilin ensimmäisen kerran Oculus Rift -teknologiaa, tajusin että joskus tehdään kenties AC -peli jota voi pelata kyseisellä teknologialla. Ja silloin todennäköisesti "kakkaisin housuuni" jokaisessa leap of faithissa. (Akateeminen termi joka ilmaisi ensikokemukseni syvyyttä tavalla jota vähemmän pejoratiivinen termi ei voi kuvata..)

Mutta silti olen niitä ihmisiä jotka haluavat myös käydä paikan päällä. En toki tee lomamatkojani siksi että niistä on AC -peli. Mutta todellakin suunnittelen lomamatkoja samoihin paikkoihin, koska ne nyt sattuvat kaikki olemaan hyviä kaupunkilomapaikkoja kaltaiselleni kulttuurista kiinnostuneelle.

En usko että hienoimmallakaan teknologialla taidekokemus olisi sama. Syynä on tietenkin se, että tiedän että olen simulaatiossa. Simulaatiossa puuttuu "konkreettinen yhteys" itse asiaan ja historiaan. Hieno datasimulaatio ei ole sama kuin kuvaamansa kohde. Se, että tiedän olevani simulaatiossa onkin varmasti jotain joka tuhoaa osan taidekokemuksesta. Tässä mielessä näenkin, kenties yllättäen, että Walter Benjamin on jossain määrin oikeassa. (Eikä tämä edes vaadi mitään yliluonnollista elementtiä tai hengellistä elementtiä.) Alkuperäisessä on autenttisuutta. Ja tieto tästä herättää kokemuksen. (Kokemuksen jonka voi kenties simuloida vakuuttavalla valehtelulla. Väärennös saanee "auran" jos se menee läpi asiantuntijoilta ja saa aitousleiman.)

Kysymys on siitä, onko tämä kuitenkaan tärkeää. Jos meillä on erityisen hieno mallinnus Kansalliskirjastosta, niin tarvitseeko minun todella mennä paikan päälle osatakseni arvostaa rakennusta? Olen pelannut monia AC -pelejä sellaisista paikoista joissa en ole koskaan käynyt. Ja olen pelkästään tästä oppinut näistä paikoista aika paljon. (Vaikka peli onkin suoraan sanoen fiktiota!) Voidaan nähdä että kokemus on erilainen. Mutta onko se huonompi? Voidaan jopa sanoa että AC -pelin tekijät ovat luoneet fiktion avulla uuden taideteoksen jossa perustana on viittauksia näihin tunnettuihin rakennuksiin. (Ne olisivat hieman kuin kulttuurishistoriallisia "easter eggejä". Eli viittauksia johonkin pelin ulkopuoliseen lähteeseen joka voi olla taideteos tai historiallinen hahmo tai muu vastaava.) Ja kenties tämä taideteos vaatii todellakin sen oman teknologiansa. Sen teknologian jolle se on suunniteltu.

Kenties kirjastot on tarkoitettu kirjojen hakemiseen ja vaelteluun. Tätä kokemusta ei voi täysin toisintaa teknologialla. Mutta toisaalta paikan voi mallintaa. Ja sen jälkeen sillä voi tehdä paljon sellaisia asioita jotka ovat kivoja ja elämyksellisiä. Ja joita ei voisi oikealla paikalla edes tehdä. Esimerkiksi teoriassa tämän simulaatiokirjaston voi polttaa poroksi ja katsoa sen liekkejä ilman että tässä tapahtuu mitään sivistyksen tuhoamista. Tai omaa kuolemaa jos tämän palamisen simulaation haluaa katsoa sisätiloissa. En näe että tämä erialisuus olisi lähtökohtaisesti huonommuutta. Se on vaan erilaisuutta. Jota sitten arvotetaan erilaisten mieltymysten pohjalta. Relevanssin luominen tai relevanssin mitätöinti tässä aiheessa kertookin aina enemmän kannanottajasta itsestään kuin taiteen kokemisen olemuksesta.

Kokemuksenvaraista ; Mistä näen että sohva on pehmeä?

Jos mietitään arkielämää koskevia ongelmia, voi moni kokea sen epäilyttäväksi. Descartesin epäilys kun näyttää viittaavan siihen että vain oma olemassaolomme on tosi. Näkökulma on tavallaan epistemologiaa puhtaimmillaan ilman joustoja. Kaikki tätä vaikeampi vaatii tulkintaa.

Itse huidon suuren osan ongelmista syrjään melko helposti. Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen. Joten voin heittää vastaan Sartren tyylisen argumentin. Argumentin joka ei itse asiassa ole epistemologiaa vaan eksistentiaalinen argumentti. Kyse ei ole tieto-opista vaan siitä että minä itse olen sentään itselleni Descartesin varmuuden alla. Sartre selitti, että tietoisuus on tietoisuutta jostakin. Tätä kautta tietoisuus on transsendentti siinä mielessä että ihminen kokee olevansa maailmaan heitetty ja maailmaan suuntautunut. Ihmisellä on intentioita jotka kohdistuvat tähän johonkin. (Toisin sanoen, vaikka se olisi harhaa niin kuitenkin haluan syödä kakkua. Kakkua jota ei kenties ole.) Objektit ilmenevät tietoisuudelle. Ja sitä kautta ne ovat itselleni, vaikka tietoisuuden ulkopuolella ne eivät olisikaan mitään.

Mutta tämänkin jälkeen on erikoisia ongelmia.

Kun esimerkiksi näen sohvan, konstruoin siihen ajatuksia pehmeydestä. Samoin kuin kuvittelen että puissa on puuta silläkin puolella jota en näe. Eikä toisella puolella ole vaikka tyhjää onteloa. (Joskus siellä kuitenkin on. Ontot puut voivat olla ehyen näköisiä jostain kulmasta.)

Hämmentävintä on se, että joskus odotukseni pettyvät. Jos mieleni konstruoi, se ei ainakaan generoi niitä helpoimmalla tavalla odotustenmukaisiksi täyttäen. Toinen hämmentävä asia on, että monien asioiden kääntöpuolet ja esimerkiksi sohvien pehmeys opitaan arvaamalla sohvan materiaalista ja koosta ja muodosta asioita induktiivisesti. On jännittävää että induktio toimii vaikka ainut tae induktiosta onkin minulle itselleni tavallaan muisti joka voisi pettää. (Ja tuottaa sellaisia pettäviäkin muistoja joissa muistaisin muistojeni pettävän.)

Tämän jälkeen hämmentää enää se että joskus induktiiviset arvaukset kuitenkin tuottavat pettymyksiä, kuten odotuksetkin.

Koomaton kirurgi

Jos kuvittelisimme että on aivokirurgi joka tietää hyvin paljon aivoista. Eräänä päivänä hänen päähänsä putoaa alasin ja hän joutuu koomaan. Kuitenkin tosiasiassa hän ei ole koomassa. Vaan eräänlaisessa kuplassa jossa hän ei voi luukkua tai viestiä tietoisuudestaan. Hän tietää sen mitä muutenkin tietää. Hän ei vain kykene kommunikoimaan. Hän tuntee aivojen ja tietoisuuden teoriat oikein hyvin.

Siinä maatessaan hän ei voi kommunikoida lääkäreille. Ties mitä psykologit ja filosofit keskustelevat hänen tilastaan. Ja perusteluissa ytimessä on se, että parhaiden tämän hetken teorioiden mukaan hän ei ole lainkaan tietoinen. Koomapotilas itse tietää, että perustelut ovat hyviä. Ne ovat hyviä teorioita. Myös havaintoaineisto tukee vahvasti argumentteja siitä että hänellä ei ole tietoisuutta. Tässä on tietenkin vain yksi ongelma. Se, että hänellä on se kokemus.

Tämänlainen ajatuskoe on mielestäni kiinnostava siinä mielessä että siinä harrastetaan normaalia tieteellistä induktiivista, jopa fallibilistista, kulmaa. "Koomassa" olevan aivokirurgin kohdalla hän ei hylkää tieteellistä induktioiden ja falsifioinnin torjuntaa. Vaan sen sijaan hänellä on pääsy havaintoaineistoon jota muilla ei ole.

Kysymyksestä tulee siinä mielessä erikoinen, että jos kuvittelemamme aivokirurgi jotenkin paranisikin tietoiseksi toimijaksi muiden joukkoon, niin silloin hän voisi viitata vain muistavansa olleensa tietoinen. Tämä muistikuva voi olla valemuisto. Mutta argumentin vahvuus onkin siinä että kokemus juuri sillä hetkellä koettuna - ei muistona vaan välittömänä - falsifioi ehdottomasti. Tämä tavallaan alleviivaa sitä miten kysymys on kommunikaatiosta ja varmistamisesta. Siitä, että tiede ei ole vain havaitsemista ja induktiivista päättelyä. Pelkkä testaaminenkaan ei riitä. Tavallaan tämänlaiset ajatuskokeet pakottavat huomaanaan miten tieteen autonomisuusperiaatteen kautta vertaisarviointi on ultimaattinen sana. Ei se, että joku tieteenfilosofi keksii näppäriä konsepteja kuten "deduktiivisen päättelyn" tai "falsifiointiperiaatteen".

Tästä voitaisiin toki vetää päätelmiä siitä että objektiivinen ja subjektiivinen olisivat auttamatta ja väistämättä eri asiat. Kuitenkin periaatteessa tälläisiä asioita on kierretty jo aikaisemminkin. (Tunteehan nykyajan lääketiede "Locked-in-oireyhtymän", joka on kirjaamalleni vertaukselle jonkinlainen "pikkuveli".) Päätelmä tehdään luonnollisesti siten että tämän hetken teoriat sanovat jotain. Joten jos tulevaisuudessa kehitetään toisenlaiset teoriat uusiksi paradigmoiksi, päätelmät tietoisuuden läsnäolosta voivat olla toisenlaiset niiden kanssa. Argumentti sanoo pikemmin että näin voisi olla emmekä huomaisi sitä. Ja se koskee nykypäivän tiedettä. Mutta tämänlaisista on tietenkin hauskempaa (monista) tehdä ikiaikaiset tieteen kyvyn rajat.

Mielestä ja "kalkyylistä"

Perinteisesti ihmisten on ajateltu olevan tietoisia. Silloin ihmisen mieli kohdistuu johonkin. Tässä mallissa on ollut haasteena se, että itsehavainnointi ja itsetietoisuus muuttuu omituiseksi. Sillä jos itsetietoisuus on priosessi jossa subjekti heijastaa itseään ja ottaa itsensä intentionaaliseksi objektiksi, syntyy hyvin erikoisia tilanteita. Päädytään esimerkiksi Shoemakerin argumenttiin jossa itsetietoisuus johtaisi ikuiseen regressioon koska tarkastelun kohde pitäisi tunnistaa (self-recognition) jotta sitä voidaan tarkkailla. Joka on kenties hyvä syy tiedostaa, että ihmisessä on reseptoreja jotka tarkkailevat asioita joita ihmisissä on sisällä. Jolloin tarkkailtavana ei ole ihminen joka ikistä reseptoria myöten vaan se, että ihminen tarkkailee osia itsestään. Esitietoisen ja ei-tietoisen puolelle jäisi siis jotain joka olisi "vain kemiallista reaktiota". Reseptori ei voi tarkkailla itseään.

Mistä voidaankin päästä laskennallisuuteen (computation). On itse asiassa mielenkiintoista huomata, että kun filosofit puhuvat laskennallisuudesta, he käsittelevät tätä joko matematiikan filosofiana tai sitten he ovat kiinnostuneita nimenomaan kognitiosta. Tietoisuuden ja mielenfilosofian mukanaolo on yllättävän vahva. (Ottaen huomioon että laskenta on kylmää ja mekaanista ja sitä voisi liittää ties mihin.) Tämä yhteys mielenfilosofiaan on erityisen vahva nimenomaan representaatioiden kohdalla. Eli kun mieli esittää asioita - vaikkapa itsetietoisia havaintoja itsestä - "komputaatio" on se käsite jonka turvin halutaan tukea sitä miten tämä representoiminen on mahdollista. (Tai jopa miten tämä tapahtuu, jos on minua kunnianhimoisempi väitteissään.)

Itse asiassa mielenfilosofit tiivistävätkin joskus koko ajatuksen siihen että laskennallisuus on vain representaatioiden manipulointia. Tai sitten laskennallisuus on spesifiä manipulointia jolla käsitellään tietynlaisia representaatioiota. Tähän liittyen merkitys on usein merkityksessä. Ja merkityksessä semanttisessa mielessä. ; Eräässä mielessä merkitys tekisi eron tietoisuuden ja refleksin välille. Representaatio olisi tätä kautta hyvin kiinnostava.

Ongelma tässä yhteydessä on itse asiassa siinä että laskennallisuus luo tilaa poistaa tietoisuutta hyvinkin ankarasti. Hyvin harva on kiistämässä tietoisuutta - kvaliavastainen Daniel Dennettkin luo sitä että tietoisuus perinteisessä mallissa on illuusio, ja että todellinen tietoisuus on erilaista kuin on yleensä ajateltu. Ja monet laskennalliset systeemit voidaan määritellä ilman että niissä tarvitaan representaatioiota. (Turingin kone voidaan määritellä siten että se manipuloi merkityksettömiä symboleita merkityksettömin tavoin.) Joka tavallaan nostaa esille sen että kenties mielenfilosofiassa on tilaa:
1: Korostaa syvänä mysteerinä sitä että miksi ihmisellä on representaatioita vaikka periaatteessa voisimme olla kokemuksettomia reagointikoneita jotka harrastavat refleksejä ilman tietoisuutta.
2: Korostaa sitä että ehkä kvalioiden hylkäämistä laajemminkn olisi tilaa sille että koko ajatus siitä että ihmisillä on mitään representaatioita voidaan kyseenalaistaa.

Toki tälle onkin haettu ratkaisuja. "Merkitys" -sanasta etääntyvän semantiikkkakeskeisyyden sijaan voidaan hakea asiaa esimerkiksi kartoittamiseen (mapping) perustuvan ajatuksen kautta. Silloin ytimessä on vertailu. Meillä olisi mielessä kuvaus systeemistä, kuten ympäristöstä. Tämä loisi odotuksia. (Tapoja joilla eliö voisi toimia silmät kiinni.) Ja sitten on aistijärjestelmä joka lataa ympäristöstä dataa (tapoja joilla eliö voisi reagoida tietämättä mistään mitään). Ja tietoisuus olisi sitä että näitä kahta verrataan keskenään.

Tässä hankaluutena on se, että tallennus-ympäristöntarkkailu johtaa siihen että on pakko olla pankomputationalisteja. Fysikaaliset systeemit alkavat näyttämään laskennallisilta yksiköiltä. (Koska semantiikan mukana hukkuu "syvä merkityksellisyys", tämä ei ole yllättävää.)

Tähän voidaan kuitenkin tuottaa ikävä epäselventävä seikka. Nimittäin se, että on täysin järkevää olla pankomputationalisti (pancomputationalism). Siinä esitetään että fysiikan lait, mukaanlukien kvanttimekaniikka, noudattavat toiminnassaan malleja jotka voidaan määritellä laskennan suorittamiseksi. (Kvanttilogiikalla voidaan rakentaa kvanttitietokoneitakin, joten tämä ei ole täysin hoopo ajatus.) Fysikaalinen systeemi ottaa ympäristöstään asioita johon se reagoi ja lopputuloksena on jotain joka sitten tallettuu johonkin. Ja kaikki tämä on "mekaanista". Universumi käyttää laskennallisia menetelmiä kaikessa. Tämä taas trivialisoi ajatuksen siitä että mieli tuottaa komputaatioita. Jos laskennallisuus määritellään noin laajasti, se on tarkkuudeltaan epätyydyttävä. Ja sen vuoksi on syytä luoda ikään kuin erilaisia laskennallisuuden alaluokkia. Ja kiinnostavaa ei olekaan se tuottaako mieli laskennallisuutta vaan se, minkälaisen laskennallisuuden varassa se on.

Toisaalta tämä huomio voi olla tarpeen sen takia että aivojen ja tietoisuuden laskennallisuus on tiivistynyt melkoisen usein tietokonemetaforaksi. Ja tämänlainen bittienkäsittelytapa on mitä ilmeisimmin hyvin kaukana siitä miten aivot hoitavat asian. Ja tämä näkökulma voi olla vertailevaan malliin ihan innostava. Toisaalta tämän ikävyyttä pienentää se, että vertailumalleja voidaan saada hyvinkin monenlaisia. Esimerkiksi voidaan ajatella että ravinnontarvetta jne. ovat biologisia. Ja niitä koskevat mallit ovat jotain jota kautta saadaan intentioita, jopa tavalla jossa sallitaan hyvin erilaiset ratkaisumalli erilaisissa ympäristöissä. Järjestelmästä saadaan kiinnostava tavalla joka ei hylkää "merkityksen kokemista" vaikka se onkin etääntynyt "klassisesta semanttisesta merkityksestä".

"Rohtojen ja myrkkyjen pahimmanlaatuisesta murhasta"

Michel Montaigne ei pitänyt lääkäreistä. Se oli hänen elinaikanaan varsin järkevää. Montaignen epäluulon takana oli paljonkin asioita. Niin epäonnistuneita parantajia kuin sitä että lääketiede oli dogmaattista siinä mielessä että sen kannattajat uskoivat auktoriteettien kautta tietävänsä. Montaignen pääsyy asiaan oli kuitenkin varmasti se, että hän näki kaiken parantamistoiminnan luontoon puuttumisena ; Montaignen mielestä luonnollinen elämäntapa takasi parhaan mahdollisen terveyden. Puuttuminen ei ole järkevää.

Montaignella oli erikoinen ajatus joka voisi olla kätevä nykypäivänäkin.

Normaalisti ainakin minä ajattelen modernia "koululääketiedettä" lähinnä "paranemistodennäköisyyksien parantajana". Eli lääkkeistä tiedetään että ne auttavat useammin kuin eivät. Näin ollen ihminen saa mekaanisen todennäköisen parannuksen. Tämänlainen on mekaanista ja tilastollista eikä siihen tarvita henkilökohtaista suhdetta tai kokemusta. Tämä lähestymistapa ei vaadi että lääkäri ymmärtää potilaan tuskaa tai pitää tätä kivasti kädestä paranemisprosessin läpi.

Itse asiassa modernit vaihtoehtohoitojen kannattajat pitävät tätä kylmänä ja mekaanisena ja yksilöllisyyden puutteena. (Siitä huolimatta että yksilöllisyys on hyvin vähäistä esimerkiksi monissa myytävissä homeopatiavalmisteissa joissa on "tilastollisuus" hyvinkin vahvasti ilmoilla.) Sen sijaan he kannattavat anekdootteja joita he pitävät henkilökohtaisen kokemuksen edustajina. En pidä tästä koska anekdootteja voi valehdella. Ja toisaalta anekdootit ovat helposti valikoivia eli esille ei tuoda epäonnistumisesta kertoneita tarinoita. (Vaihtoehtohoitojen suurin ongelma onkin se että höpöhoidossa käydään huvin vuoksi ja positiiviset kokemukset palauttavat asiakkaan takaisin kun taas negatiiviset ajavat asiakkaat muualle jolloin ainut mitä saadaan on hyvä palaute ja kassavirtaa siihen liittyvistä asiakkaista.)

Montaigne on tässä kätevä koska kun hän vastusti "rohtojen ja myrkkyjen" käyttöä lääkinnässä koska se oli "pahimmanlaatuista murhaa", hän korosti juuri sitä että lääkäreillä tarvittaisiin viisautta. Eli lääkäreiden tulisi itsensä olla kokenut kyseinen tauti. Ja heidän tulisi myös parantaa itsensä omilla keinoillaan tästä taudista. ; Tämä on hyvin hieno koska siinä lääkäri konkreettisesti luottaa viisauteensa ja parannuskykyynsä. Montaigne ottaa sairaudesta esimerkiksi syfiliksen joka on hyvin kenkku vaiva niin sairautena kuin hoitona. Olisikin miellyttävää jos moderni lisensoitu homeopaatti joka myy parannusta vaikka juuri syfilikseen joutuisi ensin sairastuttamaan itsensä syfiliksellä ja sitten kokemushoitaisi itsensä kuntoon pelkästään sillä omalla erikoisalallaan, esimerkiksi ilman antibiootteja. Tämänlaiseen systeemiin suostuviin vaihtoehtohoitajiin jotka ovat onnistuneet yrityksensä jälkeen parantamaan itsensä ja jotka ovat spesialisoituneet juuri tähän yhteen tai kahteen ongelmalliseen tautiin.

Heihin minäkin voisin luottaa hitusen. Tässä kun asiakaspalautteen sijasta on käsillä koko kyseisen parantajan aineisto sekä luottamus siihen että menetelmä myös toimii. Että vihje siitä että toimivuus on myös todellinen joskus.

Intelligent Design ja ensimmäinen syy...

Intelligent Designistien "EvolutionNews" sisälsi todellakin uutisia. Uutisia siitä, että ID on uskontoa. "Darwin's Robot" -artikkeli pitää sisällään kannanoton jonka mukaan vapaa tahto on merkittävä ero darwinismin ja luomisen välillä. "The testimony of universal human experience is that humans are personal beings capable of willing and choosing -- which means their origin must be a personal Being, not the blind forces of nature. Even materialists often admit that, in practice, it is impossible for humans to live any other way." Eli ihmisen kokemus on että hän on vapaa, ja ihmisen on mahdotonta ajatella muutoin. Jatkokantana on että "But if humans "can't really live with" the implications of a worldview, is it a reliable map to reality?" Ja muistuttaa että Raamattu opettaa jotain tärkeää ihmisistä ; "The Bible teaches that humans are fallen sinners, but the fall did not make us less than human. It did not make us machines. Our actions are not simply links in a closed chain of causally connected physical events. We have the capacity to be first causes, starting a new chain of cause and effect."

Kysymys on erikoinen. Suoraan sanoen M; mielenfilosofian kannalta argumentti ei onnistu (a) vakuuttamaan että ihmisellä todella on vapaa tahto ja (b) että naturalismi ei mitenkään voi sellaista luoda.
1: Ensinnäkin on hyvä tiedostaa että itse tahdonvapausargumentti on rakenteellisesti hyvin heikko. Se nojaa premissiin että naturalismi ei voi tuottaa vapaata tahtoa. Ja jos tästä on erimielinen, koko rakennelma kaatuu. ID selittää että naturalismi vaatisi että ihmiset ovat mekaanisia koneita vailla vapaata tahtoa. Ja tätä vaadittaisiin koska vapaa tahto ei voi olla naturalististen ilmiöiden tuotos. Jos tämä ajatus ei tunnu uskottavalta ei ole itse asiassa mitään syytä uskoa että evoluution olisi pakko johtaa vapaan tahdon puutteeseen. (Moni toki tekee niin. Mutta ID -artikkeli nojaa sen varaan että tämä olisi ainut mahdollinen vaihtoehto.)
2: Toisaalta se nojaa hyvin vahvasti siihen että ihminen on warrant -tyylisessä tilassa jossa hänen kokemuksensa, intuitionsa ja arkijärkensä ovat sama kuin totuus. Kokemuksellisuuden ja totuuden välinen yhteys on hyvin vahva. Tätä käytetään jonain jolla luodaan ristiriita darwinismin ja todellisuuskuvan välille. Mutta kuitenkin jos katsomme warrant -tyylisiä evoluutiokriittisiä filosofeja kuten Alvin Plantingaa, heidän teemansa on juuri se että jos uskot evoluutioon ja olet ateisti niin sinun ei pidä uskoa että todellisuus on sama kuin kokemuksellisuusmaailmasi. Ei sinun aisteihisi luottaman pidä.

Joten tosiasiassa tässä ei rakenneta yhtään mitään ristiriitaa jossa evolutionisti joutuisi tunnustamaan jotain. Ei darwinisti joka uskoo olevansa "We Are Robots Designed Not to Believe That We Are Robots" tee yhtään mitään noloa tunnustusta jossa "Evolutionary Materialists Admit that Their Own Worldview Fails". Ei se että darwinistin intuitio ei hyväksy hänen maailmankuvansa sisältöä ole väistämättä ristiriidassa. Eksistentiaalinen ristiriita - jo sellainen nyt ID -piirien mieliksi oletetaan universaalisti kaikille darwinisteille, joka on itse asiassa äärimmäisen epäuskottava - ei tarkoita maailmankuvan virheellisyyttä. Ei paitsi niille jotka uskovat että Jumala on heille antanut erehtymättömät aistit ja järjen.

Suurin ongelma onkin sitten yllättävä. Se ei koske mielenfilosofiaa vaan ID:n omaa metodologiaa.

Voinkin itse asiassa alleviivata muutakin kuin sen, että tässä suoraan viitataan nimenomaan "Raamatun" Jumalaan. ID on perinteisesti väittänyt että siinä ei kysymys ole mistään uskonnosta. Mikä tahansa Suunnittelija, myös ei-jumalalallinen avaruusolento, kelpaisi. Kenties voidaan tehdä jotain. Ehkä voidaan äärimmäisesti venyttäen rakentaa tulkintaa ID:läisten puolelle. Sanottua voidaan vääntää heille mieleisesti venkoillen niin pitkälle että teksti ei sitä oikeastaan enää sano. Ja tällöin voidaan ajatella että ID ottaa kristinuskon Jumalan esimerkiksi, ja tosiasiassa kaikki Jumalat ja Suunnittelijat ovat tämänlaisia. On kenties vaikeaa ymmärtää miten avaruusolento voisi olla tämänlainen. Mutta ohitetaan tämäkin. Maksimireiluudessa.

Siltikin tuo malli on itse asiassa ristiriidassa ID -mekaniikan ytimen kanssa. He ovat selkeästi hyvin intoutuneet luonnollinen-yliluonnollinen -jaosta tuossa tekstissä. Ja kun joku ei ole naturalismia se on Designiä. Valitettavasti tässä on unohtunut se mikä on Behen solukoneissa ja Dembskin matematiikassa ytimessä. Paleyn ajatusperinne.

Ensimmäiseen syyhyn viittaaminen on tärkeää koska halutaan korostaa vapaata tahtoa. Mutta ID:n perushenki on nimenomaan se, että ihminen on analoginen koneelle ja roboteille. Ja että Suunniteltu ihminen ei eroa taskukelloista ja nämä voidaan erottaa kivistä juuri siksi. Tämän mallin mukaan voidaan luokitella luonnonlain mukaiset, satunnaiset ja rakennetut asiat toisistaan. Tämä näkökulma tosin korostaa sitä että ID itse asiassa uskoo että sama CSI -informaatio (jne) joita Jumala on lurittanut Shakespearen sonetteihin ja taskukelloihin on nimenomaan analogisuutta robottien kanssa. Ihminen on design koska hän näkee itsessään samaa mitä ihmisten suunnittelemissa asioissa.

Ja tämä juuri tässä yhteydessä on huvittava huomio. Sillä jos tiedämme jotain, niin tietämämme Suunnitellut asiat eivät omista vapaata tahtoa. Kun näemme taskukellon tiedämme että se ei ole tietoinen vapaalla tahdolla varustettu olento. Evolutionistin kohdalla ongelmia tulee vasta kun oletamme alkuun premissin että luonto ei voi vapaata tahtoa tuottaa. Kun taas ID:n kohdalla vaadittaisiin itse asiassa jo jotain jonka mukaan kellojen tulisi olla vapaalla tahdolla varustettuja jotta mekin olisimme. Tämä on melko ironista, ottaen huomioon tuon artikkelin sisällön.

Miten joskus selitystä vaatii ihminen jolle selitys olisi pahin mahdollinen asia

Kuolemanrajakokemus on siitä hauska aihe, että niiden kertojilla ilmiöön liittyy hyvin voimakas "selitäpä tuo" -henki. Joskus kokemuksen selittämisessä jopa on järkeä. Tällöin kyseessä on se, miten kokemus selitetään. Yleensä lopputuloksena on jonkinlainen "ei tarpeeksi lähellä kuollutta" -selitys. Ja tällöin selitystä pyytävä pettyy koska hän on ajatellut että selityksen pitäisi olla sellainen jossa kokemus ei olisi illusionaarinen vaan vaatisi sen että ihmisen kokemus olisi jotenkin erehtymätön. Tällöin kokemukssta totuuteen -loikka vaatiikin jonkinlaisen aivan omanlaisensa poikkeuksellisen mielentilan, järjestäirtautumiskokemuksen.

Mutta kaikkia kokemuksia ei pidä selittää tuolla tavalla. On nimittäin olemassa toinen, jopa ilmiselvempi, kuolemanrajakokemusanekdoottien lähde. Nimittäin valehtelu. Alex Malarkeyn bestsellerkirjaksi asti taipunut tarina on esimerkiksi tunnustettu valehteluksi. Kokemuksisamme lapset ovat luotettavia, mutta kuusivuotias lapsi on jotain muutakin kuin viaton olento. Hän on ihminen joka saa paljon positiivista huomiota kertomalla tämänlaisia tarinoita. Kirjoitinkin uuden suomen blogiini siitä miten näitä tarinoita ei oikeastaan edes pidä ottaa vakavasti niin kauan kuin ne ovat vain tarinoita.

Eikä tunnustaminen ole ainut mikä kiinnostaa. On kenties syytä miettiä toista klassikkoa. Suomessa melko paljon puhetta herättänyt Eben Alexanderin "Totuus Taivaasta" on innostanut monia kristittyjä. Tässä ytimeen on, luonnollisesti, nostettu henkilö. Anekdoottien kanssa tämä näyttääkin olevan standardi. Ei keskustella kertomuksen todennäköisyydestä, uskottavuudesta ja dokumentaatiosta. Alexanderista muistetaan kertoa hänen lääketieteen ammattilaisuutensa sekä se miten hyvä ja rehellinen kristitty hän on. Eli puhutaan kertojasta ihmisenä.

Erikoista onkin miten kuolemanrajakokemuksia kasetoidaan ahkerasti ja niitä puolustetaan persoonaan vedoten. Ja sitten pahastutaan jos erimielinen sitten nostaa yksilön esiin ja löytää mitä tahansa syitä sille miksi kertoja voisi valehdella. (Jotenkin on Jumalanpilkkaa moittia niitä jotka väittävät olevan hänen sanansaattajiaan. Mielestäni tässä on oleellinen kuilu jonka olemassaolon oikeaoppinen kristittykin varmasti tunnistaa ja tunnustaa. Mutta jota hän ei hyväksy näiden tarinoiden kohdalla.) Muutoinhan yksilötasoon vetoamisella ei kenties olisikaan merkitystä. Mutta kun luotettavuusasia on nostettu esille, siitä on tavallaan itse tehty relevanttia. Siksi on uskovaisten luoman uuden keskustelukentän kannalta tärkeää ja olennaista katsoa hieman Alexanderin luotettavuutta.

Voidaan esimerkiksi huomata, että lääketieteen asiantuntemus on hyvin kiinnostava. "Luke Dittrich, contributing editor at Esquire, wrote an article critical of Dr. Eben Alexander's book Proof of Heaven. Dittrich cited several malpractice lawsuits against Dr. Alexander, in some of which the allegation was that Alexander had altered medical records to cover his errors. Dittrich makes this his theme for critiquing the story of Alexander's NDE, that Alexander altered the facts of his story to make them more dramatic." Alexander jättää myös lääketieteellisesti merkittäviä detaljeja kertomatta. Koomakin oli lääkkeillä aikaansaatu kooma. Shermer onkin tähän liittyen huomauttanut, että asialle on kenties luonteva selitys. Hän ei pidä Alexanderia suoranaisena valehtelijana, hänestä Alexanderin eleet kohdatessa ovat rehellisiä ja sellaisia että hän todella uskoo kertomansa olevan totta. Shermer pitää tarinaa mielen tapana peittää aukkoja. Hänestä "evidence is proof of hallucination, not heaven." Kaikki eivät ole yhtä kannustavia. Alexanderin kannat todellisuuteen ovat nimittäin enemmän kuin tulkintavirheitä. "While Dittrich looks at legal troubles Alexander had during his time practicing neurosurgery, perhaps the most damning piece of testimony comes from a doctor who was on duty in the ER when Alexander arrived in 2008. Dr. Laura Potter explains that she "had to make the decision to just place him in a chemically induced coma." But that's not how Alexander tells it" Onkin todella kiinnostavaa miettiä miten "Alexander claims that his “cortex was completely shut down” and that his “near-death experience ... took place not while [his] cortex was malfunctioning, but while it was simply off.”" Maallikko voi tehdä tuonlaatuisen virheen. Ammattilaisuus viittaa tahallisuuteen. Shermerin Alexanderissa havaitsema rehellisyys ja avoimuus vaatii vain näyttelijäntaitoja. Se, miten ammattilainen - peräti ammattilainen jonka asiantuntemuksen suuruuteen mielellään viitataan tarinan yhteydessä luottavusta herättävänä elementtinä - voisi tehdä tuonlaatuisen virheen.

Onkin hieman ironista kuulla vaateita siitä miten näitä kokemuksia pitää selittää. Selitysten pyytäjä kun taitaa kaikista vähiten haluta kuulla sitä ilmiselvintä selitystä asiaan.

Väärähkö dikotomia

Kuvitellaan, että eräänä päivänä Jumalan pojat tulisvat koolle ja asettuivat Herran eteen ja myös Saatana oli heidän joukossaan. Saatanalta sitten kysyisi Jeesukselta, mieheltä jolla on niin kovasti maailmaa rakastanut, että antoi lähetystyön ja muut PR -tehtävänsä opetuslastensa osaksi, koska hänellä itsellään on ollut jotain tärkeämpää tekemistä. "Mistä sinä tulet?" Saatana kysyisi. Jeesus vastaisi "Olen kuljeksinut pitkin ja poikin maita mantereita, ollut Stranger on a Bus ja niin edespäin." Saatana kysyisi että "Ootkos kerran reissullasi nättiä tyttöä ehm. pannut merkille palvelijani Tuomon? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta evoluutiouskoista. Ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea yliluonnollista ja hengellistä." Jeesus vastaisi tähän että "Miksi ei Tuomo olisi naturalistipakana, sinähän olet tarjonnut hänelle älyn ja kirjaston. Eikä hän hyödy mitään mielenmuutoksista. Mutta ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa minut ja tätä kautta tunnustaa uskonsa." Ja Saatana vastaisi: "Hyvä on. Saat tehdä mitä haluat kaikelle mitä hänellä on. Mutta hänen järkeensä et saa koskea." Ja niin Jeesus tekisi mahtivoimillaan suuren ihmeen. Ja minun sieluni ja mieleni siirtyisi minun ruumiistani Kent Hovindin ruumiiseen. Ja Kent Hovindin sielu ja mieli jatkaisi olemassaoloa minun ruumiissani.

Luonnollisesti tämänlainen ruttosyöpää pahempi kohtalo olisi kova identiteettikriisin paikka. Sillä kaikki muut näkisivät että minä olisin Kent Hovind. Minulla olisi minua komppaavien järjestelmä jonka avulla saisin esimerkiksi tuloja. Toisaalta ihmiset odottaisivat että koko loppuelämäni jatkaisin Kent Hovindin ratatoskr -korollaarin läpitunkemaa tietä. Tämä olisi rakenteellinen kannustin joka houkuttelisi minua rikkomaan arvoni. Kent Hovind taas ei saisi vaihdossa juuri mitään, eikä hänellä olisi kannusteita muuttaa mieltään suuntaan tai toiseen.

Mutta luultavasti molempien, sekä Hovindin että minun, kohdalla pahinta olisi vastuu. Koska sielu ja mieli jakaisi pysyvyyskokemuksen jossa ruumis vaihtuu, korostuisi se, että muut tarjoavat vastuuta identiteetille. Eli ulkoisille merkeille. Mutta itse kokisimme että emme ole vastuussa siitä mitä ruumis on tehnyt ennen kuin olemme saaneet sen haltuumme. Tätä tietysti korostaisi se, että muistoja omasta elämästä ennen siirtoa ei olisi. Vastuunkannosta entistä hankalampaa tekisikin juuri se, että muut tietäisivät omaa itseä paremmin että mitä se ruumis onkaan ennen tehnyt. Ja erehdyksestä ei tietenkään voisi oikein kertoakaan, koska tätä pidettäisiin vakavana mielenterveysongelmana. Se, että minä ja Hovind kärsisimme samasta ongelmasta ristikkäin tuskin muuttaisi asiaa.

Olisi luultavasti hyväksi vedota johonkin sellaiseen mitä nykyään tehdään kun oma maailmankuva muuttuu radikaalin paljon ; Keksitään jokin uudelleensyntymisen kaltainen konsepti joka korostaa jotenkin sitä miten se entinen syntiä tekevä minä ei olisi todellinen ja nykyinen minä. Tässä ajatuskokeessa tämä tosin olisi hyvin vahvasti perustelu, sillä tässä tapauksessa sitä ei perimmiltään oltaisi se entinen "muka minä". Näin tässä ei oikeasti livahdettaisi vastuusta ja entisistä tekemistä hieman kyseenalaisella ja pelkurimaisella tavalla joka "uudelleensyntymiseen" voidaan liittää. (Tosin uudelleensyntymiseen tuntuu liittyvän jonkinlainen ajatus vaihtoehtoisesta maailmasta, sillä tarinat tuntuvat rakentavan historian jotenkin uudelleen.)

Ylläoleva tarina on tietenkin ajatuskoe.

Ajatuskokeiden ajatellaan olevan hyvin tärkeitä. Ne paljastavat ikään kuin syviä totuuksia asioiden takaa. Hovindin kohdalla merkittävimmät asiat voisivat olla juuri moraalia ja vapautta koskevia. Mielenfilosofiassa taas korostuisi se, että miten vastuu on itselle muistamiseen ja jatkuvuuskokemuksen varassa. Ja miten Hovind on ylpeä sellaisista teoista mitkä itseäni hävettäisivät. (Ja Hovind taatusti pitäisi minun ylpeästi tekemiäkin asioita häpeällisinä.)

Kuitenkin vastuu on jollain tavalla myös sosiaalinen. Se muistaako itse tehneensä jotain ei ole niin relevantti. Humalassa tehty tappo jota ei muista seuraavan aamun krapulassa tai sen jälkeenkään on tehty teko. Ja jotenkin tuntuu että minun olisi velvollisuus Kent Hovindin ruumiissa jotenkin korjata niitä tekoja joita Hovind on aikaansaanut. (Hovindilla olisi minun elämäni kanssa luultavasti samansuuntaisia kokemuksia. Tosin sillä erotuksella että minulla ei ole ollut valtaa ja resursseja yhtä massiiviseen pahantekoon. Tosin sielunsiirron jälkeen ei siihen korjaamiseenkaan.)

Moni filosofi pitää tämänlaisia ajatuskokeita arvokkaina ja tärkeinä. (Muut sitten nauttivat kärsimys-katasrofi-sosiaalipornosta jossa mässäillään hirvittävillä ihmiskohtaloilla. Sellaisilla kauheuksilla kuten ebolalla, zombieapokalypsillä tai Kent Hovindiksi muuttumisella.) Ja itse asiassa jos filosofiaa lähestytään määrittelemisen kautta niin ajatuskokeet ovatkin hyvin tärkeitä. Ajatuskokeet toimivatkin analyyttisessä filosofiassa koska niiden avulla voidaan tarkistaa määritelmien sisältöjä ; Vastuun kohdalla ruumiillinen ja mielellinen jatkuvuus ovat usein oikeuttamassa sitä miksi menneitä tekoja saa rangaista nykyajassa ja tulevaisuudessa.

Mutta asia ei ole niin ilmiselvä kuin voisi luulla. Sillä tosiasiassa ajatuskokeiden tulokset ovat intuition läpitunkemia. Ja tässä kohden kysymys on siitä (a) voidaanko intuitioon luottaa ylipäätään ja (b) voidaanko intuitioon luottaa juuri tässä kyseisessä tilanteessa.
(a): Ensimmäiseen kohtaan voidaan sanoa se, että intuitio ei itse asiassa monesti toimi kovin hyvin. Daniel Kahneman kuvaa "Thinking fast and slow" -kirjassa sitä että helppo ja vaivaton ajattelu tuottaa nopesti kohtuullisia vastauksia, mutta hyvät vastaukset vaativat työläämpää prosessointia. Intuitio on oikotie, ei laadun tae. Laiskuus ei ole laatua. Tämä näkyy esimerkiksi Kahnemanin kuvaamassa vuonna 2007 tehdyssä psykologisessa testissä jossa ihmisille annettiin ratkottavaksi samoja logiikkatehtäviä. Ryhmät jotka saivat epäselvemmällä fontilla tehtyjä tehtäviä pärjäsivät 29% paremmin. Koska heidän oli pakko pysähtyä miettimään. "The New Yorkerissa" ollut artikkeli muistuttaa myös taitojen ruostumisesta ja siitä miten haasteet ovat tärkeä asia jos haluaa tehdä jotain hyvin. Näin liian kätevä ja näppärä teknologia voi jopa "rampauttaa" niin että ilman sitä ei enää tulla toimeen.
(b): Daniel Dennett on "Tietoisuuden selitys" -teoksessa väheksynyt monia ajatuskokeita juuri niiden intuitiopohjaisuuden kanssa. Hän kannattaa Churchlandin ajatusta harjaantuvasta intuitiosta. Ihmisen intuitio ei siis ole itsessään luotettava tai epäluotettava, vaan kokemuksesta ihminen oppii hämmästyttäviä taitoja. Eksperttien pattern recognition on ällistyttävää. Kokemus harjaannuttaa intuition mahtaviin suorituksiin. Mutta ilman harjoittelua intuitio on sitten melko kädetön.

Dennettin näkemys on kenties syytä ottaa tarkempaan mietintään. Hän on ottanut erityiseksi vastustuksen kohteeksi Donald Davidsonin kehittämän mielenfilosifisen klassikon, ns. swampman -ajatuskokeen. (Kutsun itse tätä mielelläni mutamieheksi.) Ajatuskokeessa ihminen kävelee suolla ja häneen iskee salama joka tappaa hänet ja murentaa hänet palasiksi. Perään iskee toinen salama joka sattumalta tuottaa juuri täsmälleen samanlaisen ruumiin. Joka tietää ja muistaa sen mitä suolle kuollutkin.

Ajatuskoe tietenkin korostaa sitä että jos aivot ovat muistin lähde, niin oikea jatkuvuus ei ole minuudelle niin oleellinen asia kuin muistikokemuksen jatkuvuus. Filosofiassa tästä päästään esimerkiksi hauskoihin "omphalos" -ongelmiin joissa kuvitellaan että tosiasiassa olemme alkaneet olemaan viime tiistaina ja kaikki tätä edeltävät muistot ovat vain aivoihimme ohjautuneita harhakuvia. Jos muisti on vain aivokemiaa, niin tämä olisi teoriassa-periaatteessa mahdollista. Ajatuskokeen ajatellaan paljastavan asioita muistista ja identiteetistä. Hauskin tapa sanoa asia on kenties lainata Davidsonia joka selittää englanninkielisen filosofisen sanaleikin jota on vaikeaa tai mahdotonta kääntää suomeksi "It can't recognize anything, because it never cognized anything in the first place." Mieleen ei palaa mieleen koska vaikka suomies tietää ihmisiä, hän ei ole ennen tavannut niitä.

Dennettin mukaan ajatuskoe paljastaa lähinnä että määritelmien tasolla ei ole mitään suoraa väärää dikotomiaa. Mutta että käytännön tasolla ongelma on niin epätodennäköinen että erottelu on oikeasti triviaali. Intuitio ei myöskään ole hyvä tapa tunnistaa sitä mikä tässä muutoksessa olisi relevanttia koska emme ole kokeneet näitä tapahtumia aikaisemmin. Emme voi siis oikeasti tietää minkälaisia kokemuksia näistä oikeasti seuraisi. Tälle Dennettin ajatukselle on helppo antaa tukea peräti kahta kautta:
1: Ensinnäkin tarinan sisältö muuttuu melko helposti muuttamalla tarinan irrelevantteja yksityiskohtia. Jos kuvittelemme teleportaatiota jossa ruumiimme ensin muuttuu informaatioksi ja kootaan jossain muualla, emme koe että jatkuvuus särkyy oleellisesti. Ajatuskokeen salama tekee saman kuin teleportaatiolaitekin. Mutta se että korostetaan miten ensimmäinen ruumis tuhoutuu johtaa intuitiota tiettyyn suuntaan. Tulkintaerot saadaan harhautettua narrativiisilla detaljeilla jotka taas ovat melko irrelevantteja näiden määritelmien takana olevien kriteeriattribuuttien kanssa.
2: Toisaalta tiedämme normaalielämästäkin juurikin sen, että eksperit oppivat asioita. Ja toisaalta me kuvittelemme helposti tapahtumat erilaisiksi kuin miksi ne paljastuvat tosielämässä. Tämä näkyy kenties vahviten siitä miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat väkivaltaan ja maailmaan ennen ja jälkeen väkivaltakokemusten. Tosimaailma näyttää miten PSTD romuttaa sankarikuvitelmia. Ja tältä osin en voi tietää miten esimerkiksi minun siirtymiseni Kent Hovindiksi oikeasti vaikuttaisi käytökseeni. Tai sitten minun ei pidä välittää, koska olen oikeasti vain sekuntien ikäinen.

"Ei tarpeeksi lähellä kuollut" -kokemus

"Iltalehti" kertoi ylilääkäri Kiviluodon kokemasta kuolemanrajakokemuksesta. Se on siitä mielenkiintoinen, että Kiviluoto itse ei kuvaa sitä puhtaasti ateistisesta tai teistisestä näkökulmasta. "Minä en sitten ole uskovainen sanan varsinaisessa merkityksessä, tosin en ateistikaan. Olen kuitenkin saanut kokea paljon Jumalan armoa" on tosin sen verran erikoinen lausuma että on hyvin vaikeaa sanoa onko Kiviluoto sittenkin lähinnä niitä ihmisiä jotka haluavat korostaa että elävät uskossa eivätkä ole uskovaisia. En kuitenkaan ajattele että Kiviluoto olisi tätä joukkoa koska hän korostaa kokemuksensa erikoisia piirteitä "Kiviluodon rajakokemus on hyvin samankaltainen kuin monilla muillakin, mutta poikkeavuuksiakin löytyy. - Yleensä näissä rajakokemuksissa on tavattu vain jo kuolleita, minun kokemuksessani mukana oli myös eläviä. Eivätkä he kaikki olleet läheisiänikään."

Agnostisuus on hyvin mielenkiintoinen, koska moni esittää että jos itse kokee kuolemanrajakokemuksia niin sitten sen mukaan olisi ikään kuin väistämätöntä mennä. Nämä varmuudet ovat luultavasti samantyylistä asioidenvääntelyä kuin monilla kristityillä oleva ajatus siitä että jos ihminen lukee "Raamatun", hän ei voi olla tulematta uskoon. Tapasin tämänlaatuisen ihmisen armeijassa. Ja hän oli hirveän vakuuttunut siitä että en ollut mitenkään voinut lukea "Raamattua" kannesta kanteen koska muutoin olisin ateistin sijasta uskovainen. (Kuten silloin olin.) Hänellä oli tähän joitain teologisia selityksiäkin ja hän ei oikein ymmärtänyt miten oma suhteeni asiaan oli se, että jos uskonto nojaa teologiaan joka väittää tuota ja tämä on uskonnolle jotenkin tärkeää niin sitten olen falsifioinut korkeimman omakätisesti tuon uskonnon.

Kuolemanrajakokemuksien kohdalla on usein ajatus että joko kokemukset ovat valehtelua tai sitten kokemukset ovat tosia. Kiviluoto on ymmärrettävästi varovainen ; Se, että omakohtaisesti kokee jotain ei tarkoita että kokemukset ovat tosia. Hieman "Scientific Americanin" tyyliin voisin esittää että kenties kuolemanrajakokemukset ovatkin todiste hallusinaatioiden olemassaolosta. Sitä voisi vaikka arvailla että käpylisäkkeestä olisi tullut "sankarillinen" annos DMT:tä, mikä selittäisi visiot ja tuntemukset. Esimerkiksi Salonin artikkeli valaisee siihen suuntaan että kuolemanrajakokemuksiin liittyvät ruumiistairtautumiset voivat liittyä siihen että aivot käsittelevät muutoinkin ruumiinkuvaan liittyviä kysymyksiä. Näissä kokemus olisi aito, ja se sitten selitettäisiin ja muistettaisiin. Eli kokemukset olisivat nimenomaan aitoja kokemuksia jotka muistettaisiin aivan oikein.

Toki kokemus voi olla sepite olematta valehtelua. Aivan tajuissaan olevilla sokeilla saattaa syntyä Charles Bonnet -syndrooma. Tässä syntyy "ei psykoottisia" hallusinaatioita, jotka kokija tietää hallusinaatioiksi. Tämä on ärsyketyhjiöön liittyvä yleinen kokemus. Ja näin aukkoja voidaan peittää jo kokemuksen aikana, ja ne muistettaisiin oikein. Havainnot eivät siis olisi perimmiltään havaintoja vaan havaintojen puutetta.

Itse asiassa tässäkin on mahdollisesti ylimääräistä. Sam Harris on esittänyt että kokemuksia ei oikeastaan tapahdu ollenkaan. Ajatus tuntuu intuitiivisesti heikommalta kuin ylläolevat. Mutta sitten toistaalta ihmisen mieltä suorastaan kuvaa konfabulointi ja aukkojen täyttäminen. Tämä ei ole valehtelua vaan valemuistojen luomista. Ja ihmiset luovat valemuistoja helposti ja yllättävän usein. Näin kokemusten ei tarvitse olla valehtelua. (Mikä ei tarkoita että tälläisiä kokemuksia ei valehdeltaisi koskaan.) Tämä kulma tarkoittaisi sitä että kuolemanrajakokemukset eivät lainkaan tapahtuisi tajuttomuuden tai kooman aikana, vaan vasta heräämössä.

Moni korostaa että nämä yliluonnollisesta poikkeavat selitykset ovat epätyydyttäviä. On kuitenkin asiallista miettiä ovatko ne todellakin todistettu vääräksi tieteeksi vai onko sittenkin niin että nämä vaihtoehdot ovat enemmänkin emotionaalisesti epätyydyttäviä kuin argumentatiivisesti epätyydyttäviä. Nähdäkseni näille on niin paljon tilaa että "kuolemanrajakokemus" voisi todistaa kiistatta jonkin yliluonnollisen sielu-ulottuvuuden. Siksi näen että Kiviluodolla on hyvinkin terve suhtautumineen omakohtaiseen kokemukseensa.

---

Monella koomassa olleella ei ole koskaan ollut kuolemanrajakokemusta. Kenties he eivät ole olleet tarpeeksi kuolleita? Entä jos asia onkin juuri toisin päin ja kuolemanrajakokemuksia saaneet eivät ole olleet tarpeeksi kuolleita?

Mitä teistien on lähes mahdotonta ymmärtää uskonnottomuudesta?

Minua on pidetty röyhkeänä ja epäkohteliaana kirjoittajana. Hannu Kiuru, aka. "Ruttopuiston Rovasti" , joka oman bloginsa kuvauksessa kertoo "Mielestäni se, miten asiat sanotaan, on aivan yhtä tärkeätä kuin se, mitä sanotaan." Hän teki jotain jota minun olisi vaikeaa kirjoittaa uskovaisista. Asia-argumentoinnin sijasta hän kirjoitti käytännössä pilkkarunon. Lainaan siitä vain sen asiallisen alun.

"Vapaa ajattelusta ei ihminen voi olla koskaan:

Sä uskot Jumalaan tai jumalattomaan roskaan.

Sopuleille löytyi taas yhteisjuoni,

kirkkokansalta kostui silmäluomi.

"Saatiin Päivi Räsänen taas kiikkiin,

menköön vainomme kirkon piikkiin!"

Tämä on tietysti aika herjaavaa esimerkiksi sitä kohtaan että itse olen yrittänyt panostaa aiheesta argumentointiin. Että kantani tulevat selväksi. Olen linkittänyt ja kirjoittanut. Uskovaiselle riittää epämääräinen laiskasti tehty vittuilu. Myöhemmin kommenteissa hän ehdotti että vapaa-ajattelijat nimeäisivät itsensä tavalla jolla ihmiset voisivat tunnistaa sen;

"Vapaa-ajattelijoitten liiton nimi on harhaanjohtava, sillä hehän eivät todellakaan ajattele vapaasti, vaan ovat sidoksissa kaikkeen, millä voitaisiin kampittaa uskontoa ja uskovaisia ihmisiä. Reilumpia nettisoitteita voisivat olla esim.:

www.pakanat.fi

www.jumalastakieltaytyjat.fi

www.pyhanhengenpilkkaajat.fi

www.jumalaaeioleeikatule.fi

www.meateistitrulataan.fi

www.jumalanvihaajat.fi

Nämä osoitteet olisivat jotenkin reiluja ja rehtejä. Niistä näkisi heti, mitä kaupataan."

Ihmiset sanovat että ilkeys ja aggressiivis-aggressiivinen tyyli ateismia kohtaan on vain marginaalisen fundamentalismin touhuja. Mutta se on ihan valtavirtaa. Sanon aivan suoraan, että se on valtavirtaa. Olen huvittunut aina kun uskovainen syyttää uskonnottomia uskonnon vääristelystä ja asenteellisuudesta. Sillä uskovaiset eivät kokemukseni mukaan edes yrittäessään kykene irtautumaan vääristelystä ja pilkasta. Ja rehellsiesti sanoen he yrittävät hyvin hyvin harvoin. He tykkäävät siitä että ateisti on sympaattinen koska he voivat sen jälkeen tehdä sitä mitä he sanovat "sovussa erimieltä olemiseksi". Joka tarkoittaa käytännössä sitä että he saavat vittuilla uskonnottomille ilman että heille kostetaan heidän tekojaan samalla mitalla.

En kuitenkaan ottanut Ruttopuiston Rovastia esille tämän vuoksi. Jos haluan floodata pilkkalausuntoja vain koska ne ovat pilkkalausuntoja, en ehtisi tekemään yhtään mitään muuta. Jo nyt minulla kuluu valtava työmäärä siihen että luen pilkkalausuntoja. Niistä kirjoittaminen tarkoittaisi jo sitä että koko identiteetti sidottaisiin näihin pilkkalausuntoihin. Sen sijaan nostan esille kaksi hyvin yleistä teemaa joita uskovaisten näyttää olevan universaalisti katsoen hyvin vaikeaa ymmärtää. Ja Ruttopuiston Rovasti nyt vain sattui tuomaan esille niistä molemmat.

Ateisti ei voi ajatella vapaasti tai fiksusti.

"The Skeptical Zone" kirjoitti sattuvasti otsikolla "What theists don't understand about atheism". Sen pääteemana on se, että ateismi nähdään aina vajaana miettimisenä. Ruttopuiston Rovastikin korosti että jos on ateisti ei voi ajatella vapaasti vaan on jumalanvihaaja. Tämä on siis lausunto siitä että jos on ateisti on vain lähtökohtaisesti jotenkin ajatellut huonosti. Jopa uskosta luopunut joutuu kohtaamaan esityksiä joissa selitetään että "Perhaps it was a marginal belief, part of the ‘package’ you had never given serious thought to." Eli tässä ajatuksena on se, että teismin hylkääminen johtuu siitä että ei ole miettinyt tarpeeksi jumala-asioita. Ja toisaalta jos kääntyy ateismista uskoon, niin se johtuu siitä että on antanut riittävästi ajattelua ateismin heikkouksille ja uskon järkevyydelle. Tässä on vaikeaa keskustella, koska oikein mikään ei tunnu riittävän uskovaiselle että tämä vakuuttuisi päinvastaisesta. Mitä muuta tähän voi sanoa kuin blogistin tapaan, että "Perhaps it would comfort you to think so, Axel, and of course, there is no way that either you, nor I, could possibly know whether the thought I have given the questions was adequately “serious”. Perhaps it was not."

 Tämä alustus johtaa Prosblogioniin, jossa käsitellään "God's Existence and My Suspicion" -otsikon alla sitä miten uskon torjumisen takana ei ole apriorisesti oletettu ajatus siitä että jumalaa ei ole, ei relativismia tai ääriskeptismiä, vaan ihan normaaleja episteemisiä kriteereitä. Hän ei edes ole erityisen hostiili uskoa tai uskontoja kohtaan. "I imagine some readers might be thinking I'm just generally stingy about counting people as knowing things. That's not so. And those who know about some of the work I've done for my day job might be wondering about my contextualism and what standards I'm using for knowledge here. In short: ordinarily low/moderate standards, that we very often meet concerning other matters." Blogi onkin varsin pitkällisesti analysoinut erilaisia jumalan puolesta esitettyjä argumentteja pakan joka laidalta, eivätkä ne vain ole vakuuttaneet. "I know the philosophical arguments for and against God's existence pretty well, and have taught the main ones quite a few times. And I'm not going to go into this all that much here, and will have nothing to say here about any particular arguments, but I feel quite confident that nobody knows whether God exists on the basis of any philosophical argument. They're just not good enough to produce knowledge of their (theistic or atheistic) conclusions." Olen itse päätynyt agnostismiin hyvin vastaavalla prosessilla (Ja nimenomaan päätynyt, koska olen ollut matkan varrella kaikenlaista, kristitystä ateismiin ja jopa goddamit shamaani.)

Itse asiassa, kuten prosblogion -blogissakin korostetaan, vaikuttaakin, että uskonnollinen kokemus eikä jumalatodistusargumentaatio on  se uskonnon ydin. Ja nämä nyt vain latistuvat anekdooteiksi, jotka edes omakohtaisina eivät oikeastaan olisi mitään vakuuttavia todisteita. Sillä anekdootin kokemuksen sisältö ei ole niin tärkeä. On toki mahdollista että uskonnollisen kokemuksen saanut valehtelee että hänellä on ollut kokemus, joten omakohtainen kokemus on tämän verran parempi. Mutta muutoin uskonnollisen kokemuksen kohdalla ongelmana on se, että jos on kokemus jostain, itse kokemus on tosi. Mutta kokemuksen viite ei hyvinkään välttämättä ole. Joten uskonnollinen kokemus latistuu puhtaaseen itsekeskeiseen egoismiin. Jossa korostetaan omaa erehtymättömyyttä Jumalan tasolle ja ennen kaikkea yli erimielisten. "What basis I have for believing in God's existence comes from this source. But in my judgment, my own religious experience has been far too meager to give me knowledge of God's existence. It's far too serious a possibility from my vantage point that what may be an experience of God is actually not coming from God at all." Olenkin huomannut miten moni omii kokemuksiinsa vetoava sanoo että "tiedän että se ei ole mikään aivokemia tai epilepsiakohtaus". Tietävät niinkuin miten? Jos meillä olisi tieto tästä, se vaatisi että meillä olisi kyky tutkia suoraan itse näyn lähdettä, tutkia ja vertailla tätä aivan suoraan. Jolloin meillä olisi suora todistustie tähän Jumalaan eikä uskonnolista kokemusta enää tarvittaisi argumenttina. Päin vastoin, uskonnollinen kokemus redusoituu tarpeelliseksi juuri sen vuoksi että tätä todistetta tälle oleelliselle kysymykselle. ;

Moni korotaa eksistentiaalista puolta uskossa. Mutta he unohtavat tässä, että aiheena on yksinkertaisesti se, onko ateisti tai uskonnoton väistämättä sama kuin joku joka ei ole miettinyt aiheeseen liittyviä asioita. Egoistinen argumentti "koska minulla on tunne so in your face" taas viittaa siihen että jos uskovan ei tarvitse olla toiset ihmiset jalkoihinsa tallaava kusipääidiootti, niin ainakin siitä on paljon apua. (No, omakohtaisesti tiedän että siitä on hyötyä kaikessa muussakin, joten uskonto ei ole tässä poikkeus.)

Toinen asia on tietysti se, että uskonnottomuus nähdään vihana Jumalaa kohtaan.

 Aivan asiallisesti käyttäytyvät uskovaisetkin osaavat kertoa siitä miten ateismi ja uskonnottomuus on hyökkäävyyttä. Tämä koostuu mielenkiintoisesti siitä että ensin he syyttävät uskonnotonta kohdalla yksi. Kun hän puolustaa tätä vastaan, hän tekee argumentteja. Ja esimerkiksi uskonnollisen kokemuksen saanut ihminen kokee halveksuntana jos ei vain suoraan käänny koska heillä on tämänlainen kokemus. Loukkaantuminen on ymmärrettävää koska uskonnollisen kokemuksen backbonena oli tosiaan logiikan sijaan se, että esittää itsensä egoistisesti erehtymättömänä, täysjärkisenä ilman mitään nanosekunninkaan hairahtumisen mahdollisuutta, ja muutenkin luotettavana joka ei vain jauha paskaa kokemuksistaan.

Sama asenne nousi esille kirkosta eroamisessa. Kirkon viralliset piispat selittivät aivan päin ihmistne naamaa, että eroajilla ei ollut riittävästi tietoa eroamiseen. He viittasivat tässä kirkon viralliseen kantaan. Tämä ei ollut heistä ollenkaan loukkaavaa, vaan aivan asiallista jota pitää tehdä. Sillä ateistithan eivät ole järkeviä (kts. kohta 1). Kun tätä sitten puolustetaan, nousee esille se, minkä varuiksi tallensin kirkon virallista kantaa koskevan blogauksen perään tallentamaani kommenttiosioon. "Huomaan, että monet vapaa-ajattelijat/ateistit/humanistit/agnostikot tuntuvat tietävän, millaista uskon on oltava, ennen kuin ihmistä voi kutsua kristityksi tai hänellä on oikeus olla kirkon jäsen." Kysymys siitä että vastustaa kirkon fundamentalismia nähdään samana kuin sanoisi että kirkko on vain fundamentalisteja. Kysymys siitä että perustelee miksi eroaja teki muutakin kuin ignoranssista tehdyn eroamisen - kuten Arkkipiispa ja monet muutkin kirkolliset aivan itse syyttivät aivan julkisesti lehdissä - niin olisi perustellut jotenkin sitä että valtaosa ihmisistä ei saisi kuulua kirkkoon vain siksi että valtaosa ihmisistä näyttää osuvan niihin kriteereiin joiden pohjalta kirkosta on erottu.

Kaava on siis se, että ensin vaaditaan perusteluja - koska muuten ei ole rationaalinen eikä osallistu keskusteluun vaan on yhteiskuntaan ja arvokeskusteluun sopimaton idiootti joka ei mieti asioita. Ja kun sitten osallistuu ja esittää minkä tahansa argumentin, se on epäkohteliaisuutta. Sillä tottakai jokainen argumentti joka todistaa siihen suuntaan että on järkevä ihminen voi olla ateisti tarkoittaa valitettavasti sitä että sen vastakohta on jotenkin puutteellisesti perusteltu. Ja tästä seuraa se, että ateisti loukkaa uskovaa ja on siksi hyökkäävä, epäkohtelias. Ja vihaa Jumalaa, koska vaivautuu argumentoimaan joka vaatii emotionaalisen suhteen aiheeseen. (Eikä esimerkksi vain ole ihminen joka elää muiden ihmisten kanssa. Eikä vaikkapa vain pelkää kertoa omaa kantaansa ääneen.) Tämänlaisen jumalavihan täytyy tietysti olla totta, koska C. S. Lewis, tunnettu ateistien pilkkaaja ja entisellä ateismihistoriallaan ex -alkoholitin tapaan rehentelevä hahmo,  on sanonut että ateisti uskoo Jumalaan. (Mikä tarkoittaa ehkä ihan oikeasti sitä että hän itse ei koskaan ole oikeasti ollut mikään ateisti! Näin voidaan päätellä siitä mitä hän sanoo. Hän tässä viha -argumentoinnissaan myöntää olleensa kahdella tavalla teisti!) Ja tämän ihmisen kokemuksesta voidaan tehdä uskonnolliseen kokemukseen rinnastettava tila joka voidaan syytää toisen ajatuksiksi tämän vastaansanomisista huolimatta. Sillä vain Lewis oli kykenevä itsereflektioon kun taas ateisti on aina tyhmä.

Tämä vihaosio onkin niin vakio länsimaisessa teologiapuolessa, että se heijastaa esimerkiksi sitä miten uskovaiset näkevät ateismin luonteen. "Ruttopuiston Rovastin" nettisivulista korostaa että ateisti ei voi ajatella vapaasti, ja että kyseessä on dogmaattisuus tai viha. Hänen sanavalintansa korostavat että nämä ovat perimmäinen syy ja että kaikki ihmiset tunnistavat tämän olevan se mistä koko ajatuksessa on kysymys. 

Mutta aivan kuten netissä kiertänyt vitsi kuvaa.

Netissä on vitsi jossa joku lähettää humalaisen juhliinkutsun väärään numeroon. "You whre att gurl? sooo fukin hammered. come to briatneys. we gon get white gurl wassted." Vastaus on "Hi there, random intoxicated person. While I could love to abandon my sobriety in a manner of a Caucasian female, as you so eloquently suggested, I am unable to do so. I have woefully boring engagement known to many as "job" that starts promptly at 8 tomorrow. Therefore I must decline your invitation. Neverlethess I wish you all the best. Please extend my sincerest regrets to "Briatney"." Viestittelijä ei humalatilaltaan ymmärrä vaan lähettää takaisin viestin "da fukc? lol ru drunk already?" Johon vastaus kuuluu "Alright, let's try this again! OMG GURL U GOT DA WRONG NUMBER KAAAY?" Vitsi korostaa kielipelien sovittamista yleisöön. Mikä on oleellinen ja vaikea asia. Ja sen alakaneettina onkin neuvo "When English don't work - try translating your point into their original language."

Tämä muistuttaa siitä että valtaosa uskovaisista elää tietyssä kohteliaisuusskeemastossa. Siinä esimerkiksi se, että esittää suoralta kädeltä että eroajat eivät voi olla rationaalisia "koska Päivi Räsänen ei edusta kirkon virallista kantaa" on kohteliasta argumentaatiota. Ongelmana on se, että ateistisen vastaanottajan mielestä tässä yhdistetään olkiukottelu ja vittuilu, kun ensin annetaan ateistin suuhun argumentti eroamiseen, joka on jotenkin sidottu siihen että oletettaisiin että Päivi Räsänen olisi kirkon virallinen ääni. Kukaan ateisti itse ei tälläistä sano, joten tämä tulee tietysti täysin Arkkipiispan omasta päästä. (Minäkin voisin tietysti lopettaa uskovaisten kuuntelun ja vain ihan pokkana keksiä mitä he sanovat. Argumentaationi olisi ainakin useammin voitokasta tällä strategialla!) Ja olettamalla jonkin näin naurettavan syyn hän vinoilee että parempia syitä eroamiseen ei voisi olla ja että eroajat ovat idiootteja. Viesti siis sanotaan ja luetaan aivan eri kontekstissa.

Suurin osa omista uskonnollisista kertomuksistaan viehättyneet ovat hyväntahtoisia, ja he sekoittavat tämän intention sanomaansa. Tulkitsijalle ne ovat kuitenkin vain kertojan egonpaisuttelua. Viestin kertojan pitäisi ymmärtää tämä ja miettiä kannattaako tälläisiä juttuja kertoa tuolle yleisölle in first place. Tässä kohden en usko tosin siihen että asiallinen kommunikaatio uskovaisten kanssa on edes mahdollista. Sillä uskovaiset ovat yleensä eläneet kristillisessä kulttuurissa jossa he ovat joko valtaapitävänä kulttuuripiirteenä kulttuurimme sisällä. Jokainen ateisti joutuu käymään toiseusmyllytyksen. He joutuvat elämään kahdessa kielipelissä. Uskovaisille tämä voi olla vaihtoehto. Uskonnottomalle tämä on pakkotila. Syynä ei siis ole uskovaisten asennevamma vaan kyvyttömyys tehdä jotain jota he eivät ole koskaan joutuneet tekemään. Suoraan sanoen uskon että kukaan uskovainen ei edes ymmärrä koko kysymystä mikä tässä on taustalla.

Siksi kommunikaatiovastuuta on kenties enemmän minulla. Ja tässä kohden yritän ottaa opikseni. Esimerkiksi voin yrittää kommunikoida "Ruttopuiston Rovastin" kanssa käyttämällä hänen omaa kieltään ja kommunikointitapaansa, jonka hän itse on hyväksi, hauskaksi ja asialliseksi todennut. Sen sijaan että käyttäisin omaa omantuntoni kannustamaa tapaa -  jota itse pidän argumentatiivisena, mutta joka ei kenties uskovaisille ole ollenkaan rakentavaksi koettu - ja voin lähestyä asiaa hänen tavallaan ikään kuin kohdaten puolimatkassa. Tämä lienee rakentavinta ja kohteliainta jota voi tehdä.

Aina jos on aihetta olla oikeassa.

Lue Raamattua, ehkä A.I.G:tä kanssa.

Muista joka päivä lukea kirkkopropagandaa:

Joka sisältää vain uskon virallista kantaa.

"Raamattu" onkin bestsellerlistan huipulla;

Suosiota enemmän kuin "Sormusten Herralla".

Siksi Raamattu on Totta - muista tämä aina;

Älä usko muuta - edes todisteita!

Ne on salaliittoa - skientistit puijaa,

Ateistiuskovaisia  - itse Saatana ohjaa.

Kirkkoon kuulutaan uskolla - ei siksi jäsenkokeita.

Eroajat liian tyhmiä lähtemään - ei uskontiedon perusteita
Kipukohtien sijaan voi aina keskustella viroista ja statuksesta

Eihän ne ero-kerettiläiset itse mitään kirkkoa edusta.

Kun Jeesus -teorialla erotetaan hyvät pakanoista.

Kritiikin sanotaan johtuvan tunnevammasta - tai salaliitosta.

Uskon puolesta -  kandee valehdella;

Tätä mieltä Lutherkin - voitko ajatella?

Huijaamalla onnistuu - se on täysin selvää!

Valehtelu kannattaa - kirkko kokemuksel' tietää!

Jos tulee ongelma - jos et osaa vastata;

Älä ota kantaa - vaihda puheenaihetta;

Ota vaikka sitaatti - suoraan "Raamatusta";

Kunhan se vain vie huomion asiasta mainitusta.

Perättömät väitteet, naurettavat valheet,

Tässä on uskonpuolustuksen tärkeimmät alkeet.

Ateisteihin kannattaa aina suhtautua tunteella

Ei haittaa vääristellä heitä vaikka olkiukoilla

Lisätehoja saat aina irti, esimerkiksi toistolla.

Kun ateistille vastineeksi aina uskonkiihkoinen valitus.
Tehokkaampaan passivointiin ei kykene edes hallitus

Ateisti Jumalaa vihaa, siksi ylipäätään argumentoi puoltaan;

Tämä lukee Raamatussa - Älä väitä vastaan!

Ateismilta vaadi kaikkeen aukotonta vastausta;

Selitystä ihan kaikkeen mitä vastaan voi tulla.

Mut' jos aiheena Jumala ja kolminaisuususkon näkökulmien summa
 kännös satakahdeksankymmentä - tuttu homma.

Jumalalle kaikki on mahdollista - miksei mahdu kaaliin?

Ateismi naturalistinen ilmiö - siksi todisteita vaadin!

Luominen vain tapahtuma - ilman mitään jälkiä!

Vääräksi ei voi todistaa - onhan Jumalalla järkeä!

Dawkins on ihan perseestä - se on militantti!
Onhan se asenteiltansakin niin kovin arrogantti!
Vapaa-ajattelijat taas on vaarallisia natseja;

Palvovat Stalinia - Sitten syövät lapsia.

Jos jäit kiinni ja aloit selitellä,

Puolustit itseäsi, haukuit heitä,

Kerro miksi turhaan edes yritit-

Onhan aina puolellasi se "GODDIDIT"!

Varmistin

Tieteenfilosofiassa ja epistemologiassa on hyvin voimakas perinne jossa korostetaan varmistamista. Tämä eroaa hyvin paljon klassisesta positivismista ja siitä näkemyksestä joka hyvin monilla arkijärkeään käyttävillä ihmisillä on todisteiden suhteesta todistamiseen. ; Tähän liittyen Esimerkiksi Pritchard on korostanut että turvallisuus (safety) on oleellinen tietämisen ehto. Tässä tietäminen määrittyy erikoiseen muotoon "A knows that X only if A could not have easily falsely believed that X." Näkemys on taatusti oleellinen ja hyvä. Tämän kaltaista tarvitaan loogisen positivismin jälkeisessä maailmassa, jossa suoraa objektiivista tietoa, havaitsemista ja kokemusta ei ole enää mahdollista olla.

Maailma jossa havainnot ovat teoriapitoisia vaatii aina jonkinlaisia oletuksia. Siksi onkin hyvä varmistaa että nämä oletukset eivät ole pelkästään maailmankuvallisia oletuksia, vaan että ne ovat tätä laadukkaampia oletuksia.

Tähän liittyen on mielenkiintoista ottaa keskiöön uskonnollinen kokemus ja mystiikka. Olen itse kokenut sellaisen, ja on pakko myöntää että kokemus on erityisen vakuuttavan tuntuinen. On hyvin ymmärrettävää että sellaisen kokenut uskoo "sen taakse Voiman". Mutta se, onko jokin ymmärrettävää ei ole totuuden etsijälle kovin kiinnostavaa, heille pulistinen ja suosittu vale on silti vale. Muoti ei ratkaise todellisuutta. Epistelmologi ei mieti juurikaan sitä onko jonkun hyväksyminen ymmärrettävää. Hän miettii onko se perusteltua. Eli sellainen jonka rationaalinen viisas ihminen voisi tehdä annetusta.

Sitä voidaan pitää havaintoja ja aivan aitona kokemuksena. Kuitenkaan en pidä tämänlaista kokemusta - edes omakohtaisena saati sitten toisille välitettynä tarinana - kovinkaan hyvänä argumenttina. ; Klassinen varmistus kristilliselle uskolle on kuitenkin näihin kokemuksiin vetoaminen. Esimerkiksi Alvin Plantingan warrant -argumentaatiossa ihmisten aistien joukkoon oletetaan erityinen sensus divinitatis, joka on erikoistunut Jumalan aistimiseen. Ilman tätä meillä ei olisi aistimusta Jumalasta ja koko hänen perustelunsa jäisi "riippumaan ilmaan".

Ensin on tietysti hyvä huomata että kristillinen mystiikka on tässä kohden hyvinkin itsekriittistä: Kristityt nimittäin reagoivat vääräoppisiin uskonnollisiin kokemuksiin hyvinkin tiukasti. Kun buddhalainen tai kerettiläinen kristitty kertoo omista kokemuksistaan he kertovat selityksiä joiden mukaan nämä kokemukset ovat väärässä. Taustalle voidaan olettaa monenlaisia selityksiä.

Jos jonkun uskonnollinen kokemus on konfliktissa "oikeaoppisen kristillisen dogman kanssa" - eikä ole esimerkiksi "Raamatun" mukainen - he selittävät että uskonnollisissa kokemuksissa on diversiteettiä;
1: Uskonnollinen kokemus on homo religiosus -mallisessa ihmislajin yksilössä oleva peruskokemus. Joskus se toimii väärin. Jos silmät aistivat oikein, niin hallusinaatiot eivät silti ole tosia. Näin kristilliset uskonkokemukset ovat aitoja kokemuksia ja muut ovat hallusinaatiouskomuksia. Aivot voivat tehdä eri asioita, samat osat voivat aktivoitua vääristä ja oikeista syistä. Näin vääräoppinen näky ei uhkaa kristillistä logiikkaa, eikä rakenna ylitsepääsemätöntä ristiriitaa.
2: Uskonnollinen kokemus joka tulee vääräoppiselle selitetään väärän uskonnon teologian kautta. Näin ollen väärän uskonnon viitekehys muokkaa kokemusta ja etenkin sitä tarinaa joka kokemuksesta kerrotaan. Tällöin itse kokemus voi olla aito, eikä se edes ole mikään hallusinaatio.
3: Uskonnollisilla kokemuksilla on monia taustavoimia. Osan tekee Jumala ja toisten takana taas on itse sielunvihollisena toimiva vanha vihtahousuinen Pelsepuubi Saatana Paholainen yhdessä demonisine kätyreineen.

Kaikissa ylläolevissa selityksissä on mielenkiintoinen tilanne. Ne nimittäin selittävät uskonnollisen kokemuksen merkityksettömäksi. Ongelmana on se, että niitä samoja selityksiä voidaan soveltaa myös kristillisiin kokemuksiin. Itse asiassa voidaan selittää että oikeasti kaikkien pitäisi uskoa ihan muihin jumaluuksiin, ja että kristittyjen kristilliset näyt ovat harhaa, uskonnon dogmien ja mielikuvien tuottamaa vääristelyä ja pahojen maahisten juonia. Tai voidaan sanoa, että ihmisillä on aivot jotka näkevät joskus oikein, mutta joskus tulee hallusinaatioita. Ja joskus havainto muuntuu ideologian vuoksi. Eikä tällöin edes välttämättä tarvita pahoja henkiä vääristymälähteeksi.

On selvää että kaikkia uskonnollisia kokemuksia voidaan iskeä tämänlaisella päin pläsiä ja viedä niiltä uskottavuus. Uskovainen voi tietysti klassisesti puolustautua sillä, että Jumala on Tosi, joten uskomukset ovat tosia. Tämä kuitenkin korostaa lähinnä sisäistä ristiriidattomuutta, jolloin syntyy varsin kehäinen ajatusprosessi. Silloin ajatellaan että ihmisillä on lupa uskoa vain sellaiseen josta heillä on kokemus. Ja jos heillä on kristinuskosta kokemus, se vahvistaa kristinuskon Jumalan olemassaoloa. Tässä kuitenkin oletetaan joko Jumalan olemassaolo joka ollaan todistamassa. Tai sitten olettamalla havainnot luotettavaksi joka on se josta ollaan keskustelemassa. ; Loppujen lopuksi päädytään kartesiolaiseen kehään jossa Jumalan olemassaolo on tosiasiatila joka todistaa aistien luotettavuuden (joko sitä kautta että Jumala ei valehtele tai sillä että jos Jumala on on tämän Jumalan mukaiset havainnot totuuden kanssa vastaavia) ja Jumalakokemuksilla saadaan todiste Jumalan olemassaolosta.

Tämä johtaa siihen että käytännössä mikä tahansa uskonto voikin puolustaa itseään kristilliseltä kritiikiltä. Eikä tämä jää edes siihen, että olisi pakko uskoa yliluonnolliseen. Myös ateistit voisivat samalla metodilla vedota muiden hallusinaatioihin ja vääristelyihin. Lopputulos ei selvästi ratkea tällä. Näiden perustelukenttien ongelmana onkin se, että ne lähinnä vetoavat eivätkä perustele. Ne eivät ratkaise mitään ongelmaa vaan tarjoavat kikkoja selvitä kritiikistä ilman että mielipidettä tarvitsee muuttaa mihinkään. Kyseessä ei ole teknisesti ottaen siis mikään argumentti joka ratkaisisi kysymyksen suuntaan tai toiseen.
Ongelmana on se, että vääräoppiset uskonnolliset kokemukset ovat yleisiä. Niille tarvitaan selitys. Samalla kuitenkin kaivetaan hautaa omalle ideologialle. Halu estää vääräuskoisia onkin oikeauskoisen ajattelun pahin vihollinen, koska samat perusteet joilla vihollinen määritellään harhaiseksi typerykseksi toimivat myös omaan uskomusmaailmaan.

Varmisteluvaatimuksen kohdalla asia ratkaistaan, näille argumenteille ei yksinkertaisesti anneta arvoa. Jos joku selittää että hänellä oli kokemus kristillisestä Jumalasta, hänen täytyisi varmistaa että kristillinen Jumala oli todella se näkyjen takana oleva voima. Demonitkin voisivat tuottaa vastaavia, tosin vain vääriä, elämyksiä. Näin ollen kokemus voisi olla harhainen. Itse asiassa tämä voidaan laajentaa pidemmällekin. Voidaan sanoa että

P1: Jos A [henkilö/ ideologia/yhteisö] usein arvioi uskomusten muodostamista viitaten prosesseihin x ja y

P2: A ei voi tarjota hyvää keinoa erottaa x:n y:stä

P3: x on luotettava ja y on epäluotettava

J: Jos jokin perustelu tulee x tai y:stä se on epäluotettava.

P1: Jos A arvioi hyvyyttä viitaten prosesseihin x

P2: Jos perustelu x on epäluotettava

J: Eettistä implikaatiota jossa A arvioi hyvyyttä ei voida vetää

Tämä voi tuntua häijyltä ja kerettiläiseltä:
1: Ensin uskovainen voi loukkaantua siitä että tosiasiassa Raamattu on havaintojen ulkopuolinen mittari. Mutta tämän maailmankuvallisuus putkahtaa esiin välittömästi sillä että prosessia voidaan soveltaa uskontoihin soveltaen niin että kaikki nekin voivat selittää itsensä luotettaviksi ja muut harhaoppisiksi. Tämä kertoo että metodi on mielivaltaa eikä mikään hyvä keino.Oleellista onkin se, että koko "Raamattu" oikeutettaan Jumalallisella henkeytyksellä. Raamatun väitetään olevan henkeytetty. Raamatun dogmit tarkistuskeinona ovatkin tätä kautta varsin mielivaltaiset. Näkyjen totuudellisuus oikeutetaan vetoamalla toisiin näkyihin joita väitetään todeksi. Saman tien voisi väittää omaa näkyään suoraan todeksi. Jos vääristymäriski on, se menee koko ketjun läpi. Hengellisesti välitettyyn Raamattuun vetoaminen hengellisesti välitetyn erotusmenetelmänä rakentaakin, joko suoraan kehäpäätelmän ja varovaisestikin soveltaen se johtaa itseriittoiseen petitio principii -rakenteeseen.
2: Toisaalta se tarkoittaa myös sitä, että vaikka Jumala olisi olemassa ja hän ilmoittelisi ihmisille, ei tästä olisi mitään väliä. Tämä on monelle vielä kerettiläisempää. Se on lisäksi epäintuitiivinen koska intuitiossa totuuden kanssa vastaavuus on hyvin monelle oleellisesti ratkaisevaa. Kuitenkin jos arvaan ennalta lottonumerot ja ne tulevat arvonnassa, tämä yhteensopivuus todellisuuden ei ole tietoa. Oikeaan osuva arvaus on silti arvaus eikä tietoon perustuva päätelmä. Samoin jos huumeista saa monenlaisia hallusinaatioita, voidaan saada hallusinaatio Jumalasta. Vaikka Jumala olisi tosi, olisi tämä näky silti hallusinaatio. Koko safety -konseptin idea on juuri siinä että tieto ja totuudenvastaisuus eivät ole 1:1. Mukana on aina metodi, se että menetelmä jolla päätelmä on tuoetttu on tosi. (Toisaalta kristityt ihmiset muistavat hyvin että jos uskonnollinen näky tulee demonilta tämä ei tee Jumalaa olemassaolemattomaksi. Siinä on takana vähän sama juttu, mutta "hieman käänteisesti prosessoituna".)
3: Erityisen loukkaantuneita voidaan olla siitä että tässä voidaan vetää objektiivinen moraalikäsitys viemäriin. Ei siis sillä tavalla että objektiivista moraalia ei olisi, tai että Jumalaa ei olisi. Vaan siinä että jos objektiivinen moraali on, ja vaikka Jumala olisi, niin ei olisi yhtään mitään perusteltua syytä kuunnella yhdenkään uskonjulistajan, pastorin, hengenmiehen, katujulistajan tahi vastaavan sanomisia. Useimmiten julistamisen ideoogiaan sitominen kun liittyy valtaan. Siihen että kun sanotaan että "Totelkaa Jumalaa" ei tarkoiteta tätä vaan enemmänkin väitetään että "Meidän uskonlahkomme totteleminen on Jumalan tottelemista". Objektiivisen moraalin oikeuttaminen tarkoittaisi samaa kuin lupa haukkua homoja ja naispappeja. Mikä on tietysti aivan koomista.

Eli näin karkeasti ottaen aina kun (1) oma uskonnollinen kokemus, (2) jumala -aisti, (3) Pyhä Henki, (4) Pyhä Transsi tahi muu Hallusinaatio tai (5) Pyhä kirja astuvat perustelun ytimeen, argumentaatio on loppunut. Pyydän kaikkiin yllämainittuihin vetoavien lopettavan aikani haaskaamisen. Huomautan lisäksi että niiden soveltaminen onkin minulle voitto. Sillä luotan että ihminen tekee parhaan keissin. Eli käyttää parhaita mahdollisia argumentteja. Vasta kun argumentit ja perustelut loppuvat, joudutaan turvautumaan laaduttomaan epäargumentaatioon ja vetoamiseen. Jos uskonnolla ei todella ole mitään tätä parempia pohjia, se ei voi olla rationaalisen ihmisen valinta. En haluaisi uskoa näin. Siksi sanonkin että nämä tyhmäilijät eivät puhu uskonnon puolesta vaan omasta puolestaan. Näiden kyseisten ihmisten usko on typerää ja mitätöntä typerehtimistä. Nämä kyseiset ihmiset eivät ole rationaalisia uskovaisia. Se voidaan sanoa ilman oikein mitään ongelmia.

Kun taipumus uskonnollisuuteen hakee uskonnottomia muotoja

"Helsingin Sanomat" uutisoivat siitä että kirkon suosio on vähenemässä. "Tänään julkaistut tilastot viimeisen neljän vuoden ajalta kertovat karua kieltä siitä, että yhä harvempi uskoo jumalaan tai käy kirkossa. Enää 27 % suomalaisista uskoo Jumalaan, 21 % ei. Vielä vuonna 1999 peräti 47% ihmisistä uskoi Jumalaan. 15-24 -vuotiaista vain 15 % uskoo Jumalaan." (Ja lisänä saadaan sellaisia helmiä kuin "taipumus uskonnollisuuteen hakee uskonnottomia muotoja" kun homo religiosus -ihmiskuva on romahtamassa mutta tätä halutaan kiertää vaikkapa klassisella kikalla jossa vaikkapa määrittellään ateismi uskonnoksi.) "Iltalehti" kertoo saman asian siten että edes joulu ja muut "Edes joulu ei vedä kansaa kirkkoon. Viime vuonna joulun palveluksissa kävi yli 130 000 ihmistä vähemmän kuin neljä vuotta aiemmin. Tuoreen nelivuotiskertomuksen mukaan kirkko menetti vuosina 2008-2011 enemmän jäseniä kuin koskaan aiemmin. Kirkosta erosi yli 225 000 ihmistä, miltei 100 000 enemmän kuin edellisellä nelivuotiskaudella."

Tämänlaisen uutisoinnin voisi luulla ilahduttavan mieltäni. Mutta tosiasiassa tämänlaiset asiat eivät juuri kosketa minua. Karkeasti sanoen muiden asenteet ja toimet eivät ole minulta pois, paitsi jos he tunkevat niitä minun elämääni (jolloin teen parhaani jotta se olisi  heiltä pois). ; Ajatus uskonnottomuuden runsaasta yleisyydestä hämmästyttää koska olen itse tottunut olemaan uskonnoton aikana jolloin se oli melkoisen epämuodikasta ; Tarkalleen ottaen puhutaan ajasta jolloin Dawkins ei vielä puhunut ollenkaan julkisesti uusateismista ja jotkin sellaiset nykyään selkeästi ateistiset tahot kuten Hawking ja Enqvist puhuivat muista asioista (molemmat mainitut fysiikasta). Nyt sitä on tavallaan trendipelle.

Asiaa mutkistaa se, että sain eilen yöllä nukkumaan valmistautuessani erittäin ylitsepääsemättömän, vahvan ja voimakkaan uskonnollisen kokemuksen. (Tai pitäisikö sitä kutsua hengelliseksi kokemukseksi.) Eli juuri sinä hetkenä kun uskonnottomuus alkaa olemaan muodikasta, saan kokemuksia joita juuri uskonnolliset puolet ovat korostaneet ja uskonnottomat halveksuneet ja jopa ohittaneet.

Tai pitäisikö sitä kenties sanoa hengelliseksi kokemukseksi. Tämä oli todella yllättävää, koska en ole koskaan - edes aikoina jolloin identifioinut kristityksi - ole saanut minkäänlaisia hengellisiä kokemuksia. Vakaumukseni oli sellaista viileämpää. Lisäksi olen vuosia ollut erityisen vastahankainen uskonnolle, joten sen totuuksien tavoittelu ei ole ollut tärkeässä osassa elämääni. Lisäksi taipumukseni empirismiin ja skientismiin ja argumentteihin ovat väheksyneet vahvasti mystisten kokemusten merkitystä.

Eilinen kokemus on jotain josta en puhu paskaa. Sillä se ei tue identiteettiäni eikä ole oikeastaan muutakaan sellaista jota olisin halunnut tavoitella, saati yrittänyt tavoittaa tämänlaista tilaa. Kokemus oli kuitenkin hyvin voimakas. Enkä yhtään ihmettele miksi ihmiset haluavat jakaa tämän kokemuksen ja kertoa siitä muille. Samalla kun perimmäisin tunne tilanteesta oli sellainen että sitä ei voi oikeastaan sanoilla kuvata. Sitä olisi ikään kuin jaetava jakamatonta (ja muita pseudosyvällisiä paradoksiaforismeja joita uskonnolliset kliseetehtaat tuottavat. Valitettavasti tätä kliseetehtailua laadukkaampaan ei oikeastaan taida edes pystyä). Kokemus tuntui samanaikaisesti ainutkertaoiselta, kiistattomalta että palautamattomalta. Eli kokemus on jotain jota ei pysty vain mekaanisesti toistamaan (toisin kuin monet shamanistiset visualisointitekniikat jotka ovat olleet kokeiltaessa helppoja ja toistettavia.) En pysty sanomaan kuinka kauan aikaa kokemuksessa meni, sillä aika menetti tyystin merkityksensä.

Kokemani oli jotain joka sopi erityisen hyvin Pseudo-Dionysoksen "Theologia mysticassa" opettamaan jaotteluun jossa  mystisessä kokemuksessa on kolme osaa ; purgatio, eli puhdistuminen ; illuminaatio eli valaistuminen ja unio eli yhteyskokemus. Merkittävää on, että kokemus oli myös sen verran voimakas. Se antoi sisäisen rauhan. Itse asiassa tämä on yllättävää koska aikaisemmin en kokenut olevani rauhan tarpeessa tai häiriintynyt. Kokemuksen jälkeen maailma näytti jotenkin selkeämmältä ja puhtaammilta. Kenties paras yritys kuvata sitä olisi verrata sitä useille ihmisille vieraaseen dissosiaatiokokemukseen, jossa ihminen irtautuu omasta ruumiistaan. Mutta tässä itseirtautumisessa ei kuitenkaan ollut niinkään kysymys irtautumisesta kuin liittymisestä kaikkeen muuhun.

Kokemus oli jotain joka luultavasti vaikutti jotenkin siihen miten näen ja koen asioita. Sillä näen yhä asiat, mutta ne tuntuvat erilaisilta. Aamu oli ensimmäinen muistamani jolloin herääminen ei vituttanut. Ja muutenkin olo oli enemmän pöllämystynyt kuin ärsyyntynyt. (Mikä on hyvin poikkeuksellista.) Uskoisin että tämä kokemus johtuu siitä että en ole tänään kokenut sisäistä kognitiivista dissonanssia. En ole ollut juurikaan erimielinen itseni kanssa. (Mikä on normaalisti se vakiotila itselläni. Tosin luulen että tämä kognitiivisen dissonanssin tai itseriitelyn puute on tyhmentänyt minua noin 50 oveluuspykälää.)

Yllättävää tilanteessa onkin lähinnä se, että tämä oli sisällöltään vahvasti ateistinen kokemus. Kokemuksen aikana nimittäin korostui se, että kokemus itse kertoi että siihen liittyy aivotoimintaa. Kokemuksen tuoma tunnetasolla välittynyt viesti oli kokolailla se, että tämä on aivojen tuottama uskonnollinen kokemus, ja samalla oli vahvasti tiedostettuna se, että jos tämänlainen kokemus tulee ihmiselle ei ole mitenkään typerää jos hän tästä päättelee Jumalan olevan olemassa. Kokemus siis tuntui Jumalakokemukselta ja mystiseltä kokemukselta mutta sen sävy oli ateismia. (Itse asiassa sen sävy oli hieman ohjailtavissa.) Tämä ei ole vitsi tai paskanjauhantaa. Aikaisemmin luin James Huberin tekstejä ja ajattelin että hänen mystinen ateisminsa olisi mahdollisesti "vain" jonkinlainen filosofinen vitsi. Tulkinta ei ollut huono koska Huberin koko tuotanto on itse asiassa tarinoita jotka ovat filosofisia vitsejä. Kuitenkin koettuani itse juuri samanlaisen kokemuksen uskon että ajatus kokemuksesta aitona kokemuksena ei ole ollenkaan naurettava. Huberin kuvaus itse asiassa vastaa omaa kokemustani. (Jonka ällistyttävyyttä ja vaikuttavuutta en voi oikeasti ylikorostaa. Kokemus päätyy ehdottomasti elämän yksittäisten kokemusteni top teniin. Se oli hyvä kokemus mutta se pääsisi myös kaikkien kokemusten top teniin. Jonne pääseminen on sivumennen sanoen melkoisen vaikeaa koska olen elänyt varsin mielenkiintoista elämää. ; Jos vaihtoehtoina uskonnolliseen kokemukseen on "Kyllä, varmasti" ja "kyllä" niin jokainen joka vastaa tässä tilanteessa vain "kyllä" eivät ole sellaista kokeneet.)

Uskovaisen silmiin ajatus tuntuu tietysti omituiselta. Se kun on "Miten joku voi muka sanoa että häntä ei ole?" Tämä on kuitenkin osoitus siitä että mystinen kokemus on sovitettu uskonnolliseen lokeroon ja sitä suostutaan tulkitsemaan vain uskonnon kautta. Maallinen ihminen voi lähestyä asiaa arkisesti vaikkapa Tiedefoorumin "Peksan" tavoin : "On syytä olettaa, että nk. hengellinen kokemus on mahdollinen ihmiselle. Se on vain yksi aivojen synnyttämä mielentila muiden joukossa, kuten vaikkapa raivo, rakastuminen tai tylsistyminen. On kuitenkin syytä olettaa, että se voi olla yksilölle varsin mullistavaa ja jopa terapeuttista. Hengelliseen kokemukseen liitetään usein ihmisten omakohtaisissa kertomuksissa ykseyden tunnetta universumiin, egosta vapautumista ja syvän rauhan ja rajattomuuden tunnetta. Aika ja paikka menettää merkityksensä. Fyysisiä merkkejä voivat olla mm. pupillien laajeneminen. Nykyaikaisilla aivokuvantamismenetelmillä ollaan havaittu, että jotain todellakin tapahtuu ihmisen aivoissa hengellisten kokemusten aikana. Mm. vuosikymmeniä meditointia harrastaneiden buddhalaismunkkien aivoja on tarkkailtu meditoinnin aikana ja heidän aivonsa toimivat eri tavalla meditoinnin aikana kuin normaalien."

Jos mystinen kokemus on aivotoimintaa, on nimenomaan luontevaa että se on mahdollista myös ateisteille. Tätä voi sitten todennäköistää tai hakea vaikkapa meditoinnin, uskonharjoittamisen ja muun vastaavan kautta. ; Mystisiä kokemuksia kuvaakin yleensä se, että kokemus sävyttyy vahvasti kokijan maailmankuvan ja hänen käyttämänsä mediumin kautta. Eli jos meditoinnissa käyttää apuna kristillisiä tekstejä, niin sisältö on kristillistä. Buddhalaiset eivät siksi noin karkeasti ottaen saa kristillisiä mystisiä kokemuksia eivätkä kristityt buddhalaisia. Siksi ei liene yllättävää, että oma kokemukseni sävyttyi uskonnottomuudella.

Merkittävintä kokemuksessa oli se, että uskoisin että jos uskonnollinen ihminen saa sellaisen, hän ei minun tapaani halua leikkiä sillä. Heille se sopii tietysti uskontoon ja heille yritys saada siihen taustayhteydeksi "jumalisuudeksi itseään kutsuvaa" ja "aivokemiaksi itseään kutsuvaa" oman halun mukaan ei tule heille edes mieleen. Omassa kokemuksessani tämä vaihtelu oli täysin mahdollista. Kenties siksi että minua ei pelottanut. Kenties siksi että olen agnostikko ja näiden asioiden punninta on minulla syvästi verissä. Uskoisinkin että uskovainen joka uskonnollisen kokemuksen aikana uskaltaisi ilman shokkia ja heräämistä heittäytyä sille ajatukselle että kokemus on vain hänen aivoistaan, hän luultavasti kokisi ateistisen unio mystica -kokemuksen.

Näin ollen kirkon, uskonnon ja hengellisyyden voi kenties erottaa. Luultavasti uskonnolla, uskonnollisuudella, kirkolla ja jopa hengellisyydellä vähemmän tekemistä näiden kokemusten kanssa kuin on yleensä sanottu ja uskottu. Jos tätä ei ymmärrä se näyttää siltä että "taipumus uskonnollisuuteen hakee uskonnottomia muotoja". Kenties muoto on sama ja vain uskonnolliset ovat ikään kuin omineet sen.