Viitekehyistymisestä

Quinen kannattajana korostan ajatusta jossa käsitteet ovat merkityksellisiä vain suhteessa muihin käsitteisiin. Ei ole mitään suoraa ja ehdotonta totuutta johon voitaisiin olla suorassa viittaussuhteessa sellaisenaan. (Jos perinteinen totuusfiksoitunut viittaussuhde on, se on abstrakti ja ihmisen tekemisistä riippumaton.) Tästä seuraa myös se, että olen syvästi epäluottavainen kaikkiin sellaisiin ajatusjärjestelmiin jotka yhtäällä väittävät olevansa luonnontieteellisiä ja sitten toisaalla kannattavat "toisenlaisia tietämisen tapoja". Minulla, kuten Quinellakin, ei ole mahdollista luoda ehyttä ja laajaa selitysjärjestelmää jossa olisi jotain osia jotka olisivat käsiteverkon ulkopuolella.

Tämän ajatuksen voi kenties tuoda esiin erikoisesti toisten filosofien kautta.

Otan tässä blogauksessa erityisesti esiin Carnapin. Hän tiivisti reaalisen idean seuraavasti ; "To recognize something as a real thing or event means to succeed in incorporating it into the system of things at a particular space-time position so that it fits together with the other things as real, according to the rules of the framework." Viitekehys on tässä yhteydessä mielenkiintoinen. Lauseessa voi aistia pragmatismia ja koherentismia. Ja tämä on melko tärkeä huomio koska nämä ovat niitä keinoja joilla "totuusfiksatiosta" voidaan selvitä niin että kyetään puhumaan tiedosta sen jälkeen kun klassiset mahtipontiset ajatukset metafysiikattomasta tieteestä, jostain jossa havainto yhdistää konseptit suoraan Totuuteen ja Todellisuuteen. (Isoilla kirjaimilla, erotuksena realistisemmille ja uudemmille naturalistisen tieteenfilosofian suuntauksille.)

Carnap -sitaatissani on erikoisia kohtia.
1: Siinä "tunnistetaan" asioita. Kuitenkin tiedetään että on mahdollista rakentaa koherentteja ajatuksia jotka eivät ole tosia. Teoreettisessa fysiikassa on totuttu siihen että ihmiset laskevat nykyiseen malliin sopivia asioita ennen kuin niitä havaitaan. Ja osa niistä on niin lennokkaita että niitä ei havaita ikinä. Osa kumoutuu mahdottomiksi tulevissa tutkimuksissa joiden havaintoaineistoa ja koejärjestelyinformaatiota ei ole ollut läsnä silloin kuin konseptia on keksitty.
2: Ja toisaalta kun Carnap puhuu sijainnista, ei olemassaoloon aina tarvita sijaintitietoa. (Vaikkapa Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen kautta sijaintitiedot voivat kadota koska asiasta tiedetään jotain muuta.)
+: Nämä ongelmat ovat tuttuja koherentismin ja verifikationismin klassisesta kritiikistä. Eli ongelmat ovat varsin hyvin tunnettuja.

Mutta tässä on lisäksi muutakin

Carnap puhui "tavallisen kontekstissa", eli hän käsitteli "tavallisia" havaittavia fyysisiä kappaleita ja maailmaa jossa elämme arkeamme yrittäen selvitä siinä tarkoituksenmukaisesti. Tai kuten Carnap asian muotoili ; "the simplest kind of entities dealt with in the everyday language: the spatio-temporally ordered system of observable things and events."

Tässä voisi tulla mieleen jopa foundationalistinen asenne. Toisin sanoen tavallisille asioille luotetaan erityinen rooli johon maailmaa halutaan sitoa ; Jos todellisuus otetaan foundationalistisesti premissoiden, on koko foundationalismin idea by definition että näitä asioita ei kyseenalaisteta vaan ne otetaan dogmaattisesti annettuina. (Koska muuten se ei olisi foundationalismia.) ; Foundationalisti toimii tässä hieman kuten oikeuslaitoksen lakimies tai tuomari. Hän käsittelee lakia kuin se olisi ehdoton todellisuus ja oikeus. Kuitenkin lakituvan ulkopuolella lakien legitiimiyttä voidaan kyseenalaistaa, jopa tehdä lainmuutoksia - tai ankarammissa tapauksissa jopa vallankumouksia.

Vierastuksesta

Tosin itse vierastan puhdasta foundationalismia. (Samoin kuin vierastan puhdasta koherentismia. Jos mukana ei ole jotain "fallibilistista efektiä" joka pakottaisi muuttamaan jotain käsiteverkossa, se voi olla koherentti mutta se ei ole riittävän hyvä. Minulle koherenttius on välttämätön mutta ei riittävä ehto.)

Ja tässä edelle kirjaamani "lakitupaefekti" on tavallaan kätevä ; Kun puhutaan erilaisista viitekehyksistä, voidaan huomata että tosiasiassa niitä on usein monia ja ne ovat päällekkäisiä ja osa niistä on keskeisempiä kuin toiset. (Toki joku naïvi fundamentalisti saattaa kuvitella että laki ja oikeus ovat sama asia ja että yhteiskuntamme lait ovat kristinuskon ansiosta Oikeat Lait. Mutta.) Suurin osa kohtaa sen että kyseenalaistamme osan viitekehyksistä. Ja tämä tehdään yleensä katsomalla "kokonaiskuvaa". Joka tarkoittaa "laajempaa viitekehystä". Lakejen oikeudenmukaisuus voi olla "epäeettistä jossain laajemmassa mielessä". (Tai laki voi olla "vanhentunut koska teknologia on muuttunut", kuten itseohjaavien autojen rajoitukset nykylaissa monista ovat kun tehokkaat tekoälykuljetusjärjestelmät kehittyvät nopeasti ja ovat jo nyt hämmentävän hyviä.)

Toki monesti kohtaamme Quinen korostaman ja alleviivaaman ongelman siitä että mitä ristiriitatilanteessa tarkalleen ottaen on korjattava; (Jos oikeustaju homojen avioliitosta on ristiriidassa uskonnon kanssa, yksi haluaa dumpata homojen oikeudet ei-oikeiksi-oikeuksiksi kun taas toinen sanoo että sen pahempi uskonnolle.) Ristiriita ja se että "jotain on tehtävä" on kuitenkin tässä onneksi universaali ja tätä kautta päästään siihen että mikä tahansa käsiteverkko ei vaan ole "tietoa". Ja tätä kautta voidaan tietenkin lähestyä sitä että mikä on kun jostain asiasta on tietoa. ; Tieteessä tätä ongelmaa vastaamaan on kirjattu esimerkiksi Duhemin-Quinen teesi, eli ajatus siitä että ristiriitatilanteessa on korjattava tilanne siten että se vaatii vähiten muutoksia käsiteverkkoon. (Joidenkin vaikutukset ovat laajoja ja muuttavat esimerkiksi useiden tieteenalojen tuloksia joten niitä muutetaan vaikeammin kuin jotain triviaalimpia huomioita tai yksittäisiä tutkimuksia joiden P-arvosta selviäminen on hyväksyttävyyden rajoilla.)

Toki Carnap itse korosti että hänen näkökulmansa oli tieteenfilosofinen eikä metafysiikkaa (scientific, non-metaphysical) joten se käsitteli etiikan sijasta nimenomaan havaittavia kappaleita ja vastaavia. Mutta oikeusvertaus on mielestäni hyvä analogia jonka voi sitten siirtää toisenlaiseen konseptiin. (Sama perustelujärjestelmä toimii tässä linkkinä.) ; Kun katsotaan jonkin entiteetin olemassaoloa ja ajatellaan että tämä on jotain jota lähestytään empiirisesti - eikä puhtaasti a priori - tavalla joka ei ole triviaali, törmäämme siihen että tosiasiassa lähinnä sidomme asiaa viitekehykseen joka on sitten "hyvin laaja kokonaiskuva".

Soveltamista.

Ongelmana on tietenkin se, että ihmisen mieli ei estä menemästä viitekehysten ulkopuolelle a priori puhtain väitelausein. Osa vaan voidaan ajatella "eri asioiksi". Ja moni pitää tämänlaista aidosti tietämisenä. Jopa niin että erilaisia toisiinsa nivoutumattomia "reaalisesta olemassaolemisesta" tietämisen alueita olisi.
1: Itselleni puhdas matematiikka ei käsittele olemassaoloa - tai tarkemmin "reaalisesta olemassaolosta tietämistä sanan empiirisessä-eimetafyysisessä mielessä. Tieteessä käytetään hyvin marginaalista määrää matematiikoista ja aksiomatisointimenetelmistä. Emme vain ehkä kiinnitä huomiota niihin geometrioihin joista ei ole hyötyä maanmittauksessa. Ja toisaalta olemme panostaneet niihin tiettyihin geometrioihin koska siitä on ollut kokemusperäisesti a posteriori hyötyä maanmittauksessa.

Rationalismin perinteen meille suoma kirous on se, että mistä tahansa voi tehdä premissin. Ja johtopäätöksen voi aina muotoilla argumentiksi kunhan valitsee premissinsä huolellisesti. Onelinerit ovat rationaalisia mutta eivät hyviä. Lisäksi teepussiaforismeja ei tavallaan voi voittaa millään puhtaasti rationaalisella väittelytekniikalla. Toinen vaan asettaa vakaumuksensa kovaksi ja se on siinä. Voit vain olla erimielinen siitä että et hyväksy niitä premissejä. Ja jos premissit määritellään a priori muusta tietämisen käsiteverkosta "erilaisiksi", et voi kumota asioita sillä tavalla millä niitä yleensä tehdään - eli nimenomaan laajemman viitekehyksen kautta.

Onkin tavallaan ovelaa että arvostettu ja vähän moitittu moderni "sofistikoitunut teologia" ja NoMa -periaatteet ovat kritiikki-immunisoinut itsensä nimenomaan siten että se on eristänyt Jumalajärjestelmän muista viitekehyksistä. Ikään kuin aina "eri jutuksi". Kritisoi sitä miten tahansa niin se on tehty väärästä viitekehyksestä, josta voidaan sanoa aina että "Jumala-ajatus on ymmärretty väärin". Samalla monet tieteestä pitävät ovat voineet korostaa sitä että he pitävät tieteestä vaikka kannattavat Jumalakonseptia. Tämä on järkevää koska niitä ajatellaan "eri viitekehyksinä".

Itse kuitenkin näen että tässä maailmankuvan kattavuus ja koherenttius kärsivät. Viitekehykset muuttuvat suppeammiksi ja ihmisellä on tavallaan kaksi maailmankuvaa tai kaksoisstandardi jolla hän käsittelee asioita tilanteen mukaan. Näin toiset asiat saavat erioikeuksia ja ovat "aivan järkeviä" ikään kuin helpommin ja pienemmällä vaivalla ja vaatimustasolla kuin muut. Tässä on minusta syvää epäreiluutta että älylliseen laiskuuteen kannustamista. ; Tässä mielessä kunnioitan enemmän jopa niitä kristittyjä joista luonnontiede on alisteista teologialle. Heillä ei ole eri viitekehystä. Heillä on "Jumala-järkevyys" joka sitten osoittaa ristiriitatilanteissa mitä dumpataan. (Evoluutio on kakkaa ja jos naturalistinen tiede tuottaa evoluutiolle todisteita niin sen pahempi evoluutiolle.)

Samoin minulla löytyy syvempää sympatiaa myös niille joista koko tiede on vaan roskaa eivätkä halua sellaiseen törkkiä. Minulla on toki aika vähän heidän kanssaan keskusteltavaa koska tämä tarkoittaa että mitään kiinnostavaa referenssipistettä ei ole. He ovat omien ambitioideni kannalta epäkiinnostavia ja turhia, ansiostaan ignoroinnin kohteita. Mutta ainakaan he eivät kulje kaksilla rattailla jotka kulkevat eri suuntiin aina sen mukaan miten heitä - ja heidän maailmankuvaansa - itseään sattuu huvituttamaan.

Käsitteellinen ajattelu lapsenkengissä?

Jean Piaget tunnetaan hyvin testistä jota hän teki eri ikäisille lapsille. Ja tässä on havaittu, että aivan pienet lapset ajattelevat hyvin eri tavalla kuin vain muutamaa vuotta vanhemmat lapset. Suhde konkreettisuuteen on hyvin erilainen.

Kun lasten eteen laitetaan eri muotoisia astioita ja niihin kaadetaan nestettä, pienet lapset ajattelevat että vettä on enemmän niissä kupeissa joissa veden pinta on koreammalla. Myös vanhemmat lapset voivat pitää tätä uskomusta. Joskin he voivat joutua punnitsemaan sitä että voittaako se, että vesi on korkealla vai se, että kuppi on lihava.

Pienet lapset katsovat, että kapea pullo näyttää korkeampaa vedenpintaa ja korkea vedenpinta tarkoittaa enemmän nestettä. Ja tämä uskomus on heillä hyvin pysyvä. Tämä nähdään siten, että jos molempiin kaadetaan vettä samasta kupista niin että lapset näkevät prosessin, isommat lapset ymmärtävät että vettä ei tule mistään lisää ja että kupeissa on saman verran vettä. Pienet lapset eivät ymmärrä tätä.

Piagetin asettelu on kiinnostava, koska moni ottaa kaatoprosessin tehokkuuden ilmiselvänä. Hän havaitsi että kaikki ihmiset eivät olekaan lukkiutuneet tähän oletukseen. Näin opittiin ihmisten kehittymisestä. ; On tärkeää että pieni lapsi ajattelee vain sen mitä näkee. Viisaampi sen sijaan ei mene vipuun vaan ajattelee prosesseja.

Howard Gardner on käyttänyt tätä vertauksena tieteelliselle ajattelulle. Hän korostaa, että ei-tieteelliset tai esitieteelliset kulttuurit ovat usein luokitelleet eläimiä vain niiden ulkonäön mukaan. Tällöin esimerkiksi delfiini olisi sama kuin kala. Tieteessä taas katsotaan taustalla olevia prosesseja, esimerkiksi evoluutiohistoriaa. Ja tätä kautta delfiini luokitellaan aivan erilaiseksi kuin kalat.

Filosofiassa näyttää siltä että käsiteanalyysi on monille vaikeaa. He ovat lukkiutuneet yhteen määritelmään eivätkä he muokkaa näkemyksiä sen mukaan miten argumenttiketjussa määritellään termejä. Tämä voi johtaa esimerkiksi siihen että argumenttirakenne unohtuu ja esimerkiksi etiikkaa käsittelevä kieltä selkeyttävä argumenttirakenne voi näyttäytyä pahuutena koska ollaan hyvin lukkiuduttu siihen mikä on "oikea hyvyyden määritelmä".

Huomasin tämän karkeimman omasilmäisesti kirjoitettuani eräästä etiikan tutkimuksesta jutun. Moni sekoittaa hyväksi kokemastaan poikkeamisen ja logiikkavirheen yhdeksi ja samaksi. Tämä näkyi esimerkiksi siinä että jos tapahtumaa kutsuu "jälkiabortiksi" tavalla jossa "abortti" on uudelleenmääritelty herää oksymoroniuden tunne joka koetaan väistämättömäksi kontradiktioksi. Eikä tajuta että looginen rakenne säilyy jos samaa argumenttia käytetään ja tilannetta kutsutaan "lapsensurmaksi". Tässä kaikessa pysyttiin vaikka itse teksti esiintoi - ja kommentit huolellisesti useilla eri tavoilla ilmaisten esiintoi toistuvasti - sitä miten kyse on argumentin validiudesta eli siitä että premisseistä seuraa johtopäätös. Epämieluisa johtopäätös ja sitoutuminen eri abortin määritelmään kuin eettisessä tutkimuksessa oli käytetty oli liikaa. Ymmärrystä ei saavutettu ja pahastutin periaatteessa hyviä ja periaatteessa jonkinlaista älykkyyttäkin vilauttavia hyväntahtoisia tyyppejä.

Näkisin että tämä vertautuu hyvin siihen että ajatellaan totutusti "vain se mikä nähdään" eikä katsota prosesseja. Logiikka toimii kuitenkin määritelmien sisällöillä ja niiden välisillä relaatioilla, eikä sillä mikä kirjainjono on valittu kantamaan tätä määritelmäsisältöä. Tälläisen avaaminen tuntuu olevan sama kuin yrittäisi selittää aivan pienelle lapselle siitä miten vettä on saman verran näyttämällä miten kupilla kaadetaan vettä ensin toiseen ja ensin toisen heidän silmiensä edessä... Sen luulisi toimivan mutta ei toimi.

Käsitteiden pelkistäjistä tulkintojen päkistäjiin

Jos ajatellaan filosofian tarkoitusta, se on joskus määritelty analyyttisen filosofian kautta. Tässä tapauksessa keskitytään helposti siihen, että filosofia keskittyy analyyttisiin väitteisiin ja kaikki synteettiset väitteet vaativat sitten erityistieteitä.

Näkökulma on siitä kiinnostava, että se tiedostaa klassisen rationalismin ongelman. Logiikkaa ja muita vastaavia analyyttisiä työkaluja käytetään lähinnä perustelurakenteisiin. Ne selventävät käytettyä kieltä ja varmistavat väitelauseiden sisäisen eheyden. Semanttiset mielettömyydet ja ristiriitaisuudet karsitaan pois. Mutta tämän jälkeen jäljelle jää paljon eksakteja ja koherentteja teorioita joiden totuudesta ei itse asiassa ole sanottu mitään. Ne voivat olla analyyttisesti valideja mutta toistensa kanssa ristiriidassa. ; Viisas analysoija tiedostaakin sen, että tehdessään työtään puhtaasti hän ei sano maailmasta mitään eikä voi tätä kautta jäsentää maailmankuvia. Tämä on järisyttävän radikaalia jos huomiota sovelletaan valtaosaan apologetiikasta. Niissä käsitellään jumalatodistuksia ja erilaisia teologisia argumentteja hyvin puhtaasti analyyttisin työkaluin.

Moni voikin keskittyä synteettiseen. (On hyvä huomata että vaikka usein vastakkain laitetaan mannermainen filosofia ja analyyttinen filosofia, niin otan tässä kolmannen tien. Analyyttinen onkin synteettisen vastapooli. On kenties relevantimpaa pistää rationalismi empirismiä vastaan.) Tällöin päästään vaikka J. J. Smartin ajatukseen siitä, että analyyttinen ajattelu on hylättävä ja sen sijaan koherentisoitava tieteellisesti uskottavaa kuvaa maailmasta. On siis ajateltava paitsi selkeästi niin myös kattavasti. Tämä toki palautuu siihen miksi moni viehättyy analyyttisestä filosofiasta ; Sitä käytetään koska halutaan tehdä sillä jotain mitä sillä ei voida tehdä. Eli se pyrkii esittämään tosia ja kattavia väitteitä maailmasta.

Ja onpa Ian Hackingkin esittänyt synteettisyyttä korostavan teorian kirjassa "Representing and Intervening". Hän korostaa sitä, miten tieteenfilosofiassa on jotenkin vallalla ajatus irrallisesta tutkijasta ja irrallisesta teoriasta. Hän korostaa että tieteen ytimessä on ennen kaikkea interventio. Hän korostaa eksperimentaalista argumenttia parempana kuin rationalismin perinteeseen nojaavia perinteisiä epistemologioita. Eli hän korostaa sitä että tieteen metodi toimii vaikka se ei ole välttämätöntä. Ja tätä kautta sitä sitten tarkastellaan vähemmän induktioita deduktion ehdoin ja ollaan enemmän sillä kannalla että juuri se käytetty empiirinen metodi on empiirisesti kokeiltu. Näin monet klassiset ongelmat, esimerkiksi korrespondenssiteorian ongelmat, katoavat. ; Ei tuokaan tietenkään ongelmatonta ole. Kehäisyydeltä maistuminen on selviö kun huomataan että empiria perustelee itseään itsellään.

---

Itse en luota klassiseen jaotteluun jossa analyyttinen ja synteettinen tieto olisivat keskenään täysin erilaisia. Tämä asenne on peräisin Quinelta. Tiede on minulle kuitenkin "kätevä keino" joka kartoittaa "kokemusmaailmaa" johon suhtaudun "kuin se olisi tosi". (Joskin joskus toivon että ei olisi.) En jaksa eritellä tiedemiestä kylmäksi objektiiviseksi tutkimuksen ulkopuoliseksi tahoksi. Samoin en ymmärrä miten kieli olisi jokin abstraktin ideamaailman kasvatti. Sen sijaan näen että tiedemies on empiirinen interventio joka vaikuttaa kokemusmaailmaansa. Ja hänen teoriansakin ovat aina fyysisessä muodossa informaationa. (Mielestäni informaatio on yksinkertaisesti järjestystä joka vaatii aina jonkinlaisen fyysisen talletusmuodon, hieman kuten "muoto", itse asiassa hyvinkin tarkasti kuten muoto.) Teoriakin on osa kokemusmaailmaa.

Mitä "partalapsuus" opettaa kielestä ja meemeistä?

Kun seuraa maahanmuuttokriittistä keskustelua, ei voi olla huomaamatta että se käyttää omia sanojaan. Ja käyttää niitä hyvin tietynlaisella tavalla.

Esimerkiksi kun puheena on ollut Syyriasta tulleiden sukupuoli, ikä ja älypuhelimet, on tähän yhteyteen luotu narraatiota tukeva termi partalapsi. Joka jossain määrin viittaa myös keksijänsä huumorintajuun. Mutta tätä partalapsi -termiä kuitenkin käytetään hyvin eri tavalla kuin humoristista nimitystä. Se ei ole heitto jota käytetään kerran tai pari. Siitä ei tehdä jotain jota yksi tai kaksi tyyppiä ylikäyttää. Sen ylikäyttäminen sen sijaan kuvaa laajaa piiriä koko alakulttuurista. Toisin sanoen ihmiset tunnistavat toisensa siitä että he käyttävät tätä sanaa. Huumorintaju jolla termin syntyminen on kenties oikeutettu, on levinnyt syistä jotka suorastaan sotivat huumorintajua vastaan.

Vitsi yksinkertaisesti sanoen kliseytyy koska halutaan luoda ilmiselvemmäksi näkökulma jossa sodan jaloista vaaralliselle matkalle pitää lähettää juurikin lapset. (Verrataan Suomen sotaorpoihin joiden pakomatka Ruotsiin oli hyvin erilainen.) Eikä esimerkiksi aikuisia jotka voivat tehdä työtä ja saada perheen myöhemmin perässään. (Joka ei välttämättä ole oikein, mutta ei ole sitä "laiskuutta jolla systeemissä loisiva laiskuri harjoittaa maahantunkeutmista voidakseen olla terroristi tai ollakseen elintasopakolainen." Aivan kuin maahamme tulisi nimenomaan elintasopakolaisia maista joissa kaikilla on älypuhelimet jne. herkut. Oma selitykseni on selvästi järkevä ja ei-loukkaava. Pitäisikö tämä ottaa huomioon turvapaikanhaussa on sitten aivan eri asia. Kenties tätä pitäisi miettiä. Eli pakolaismäärää arvioida sukulaissuhteiden eikä (a) pelkän tulijamäärän tai (b) heidän omistamiensa älypuhelimen määrän kautta.) Sillä älypuhelin tarkoittaa luodinkestävyyttä ja sitä että kouluttamattoman ja asestamattoman ihmisen pitäisi sotia Assadin puolesta. Tai kuka heidän alueellaan sitten pakkorekrytoikaan. Vain naiset ja lapset ovat hyviä uhreja. Mutta koska tämä johtaisi feministiseen epätasa-arvonäkökulmaistoon josta on epämiellyttävä keskustella on siistimpää toistaa statement tavoilla joissa sanat on valittu niin että vaihtoehtoja on vaikeampi huomata. Ja jossa "orpolasten auttaminen" on niin piilo-oletettu että vaihtoehtoja ei enää edes suostuta näkemään.

Samoin olin hieman huvittunut kun eräs "suvakki" (sekin hyvin vakiintunut sana joka ilmenee juuri tuossa muodossa) kertoi että hän oli luullut että matu tarkoittaa maahantulijaa. Ja että se on korvannut ennen vakioituneen ja kaikkien tunteman mamu -sanan koska nyt on tarve korostaa että myös turvapaikan hakijat - eivätkä pelkästään ne jotka ovat käyneet byrokratiamyllyn läpi onnistuneesti - ovat moitteen alla. Ja siksi ei voida puhua maahanmuuttajista. Kuitenkin termi viittasi enemmän maahantunkeutujaan. Ja viittaa enemmän siihen että narraatio on muuttunut korpilakimyönteisemmäksi, "katupartiomyönteisemmäksi".

Voidaan jopa nähdä että vaalivoiton jälkeen retoriikka on muuttunut. Poliittinen korrektius ei ole enää se termi jolla oikeutetaan näkemyksiä. Päin vastoin, on esiintynyt jopa puheita siitä että median pitäisi huomioida muuttunut poliittinen tilanne ; On siis nähty että media harrasti poliittista korrektiutta jota oli syytä vastustaa silloin kun väärät henkilöt olivat vallassa. Ja nyt sitten lehtien pitäisi noudattaa poliittista korrektiutta. (Aivan kuin lehdistön poliittinen korrektius - riippumatta siitä olipa se olemassa tai ei - olisi jotenkin väistämättä sellaista että sitä ohjataan politiikasta käsin. Ajatus siitä että poliitikot olisivat korkeimpia vallankäyttäjiä tässä yhteydessä on vähintään omituinen.) Siksi kun aiemmin voitiin korostaa jumalanpilkan merkitystä ja sitä miten hienoa on piirtää pilakuvia joissa on sian näköinen pedofiilimuhammad paskomassa koraanin päälle on muuttunut siihen että kauhistellaan kun partalapseksi kutsuttu puhuu liian kovaa hautausmaalla. Pyhien asioiden pilkkaamisesta on tullut jotain jota ei voida sietää. Ei vaikka vain vähän aikaa sitten samat ihmiset olivat sillä kannalla että Jussi Halla-ahon saama tuomio on maamme epäreiluuden ja poliittisen korrektiuden harrastaman julman sensurismin demonstraatio. Sananvapaus, ilmaisunvapaus ja ääliömäisten mielipiteiden ilmaisu on muuttunut niin että nyt pitäisi provokatiivisia ihmisiä ajaa maasta pois (tai jopa hakata tai tappaa) koska eivät ymmärrä maamme tapoja. Joka on by definition sitä poliittista korrektiutta.
1: Tässä ilmapiirissä on herännyt tunnelmia joissa suositut mutta periaatteessa eivät edes mitään äärilinjoja esittävät konservatiiviset mielipidekirjoittajat esimerkiksi eivät enää korosta feministit olisivat väärässä ja turmelemassa arvopohjaamme. Ja että siihen voi liittyä riskejä. Vaan jossa feminismi on jo aivan suoraan maanpetoksen ideologia. Tämä teema on toki olemassa muutenkin. Se kertoo vahvistuneista ja koventuneista kannoista "noin yleisesti". (Jopa paremmin kuin viittaaminen aivan äärimmäisten tyyppien kirjoittelemisiin.)

Samalla vain sanat eivät ole koventuneet. Esimerkiksi maahanmuuttokeskusten tuhopolttamisesta on tullut muoti-ilmiö. Samoin katupartiot jotka olivat viisi vuotta sitten jotain joita esiintyi kulttuurissamme lähinnä esimerkkeinä. Peräti esimerkkeinä jotka olivat tietyssä kontekstissa. Katupartioita rinnastettiin sellaisiin elokuviin kuin "V niin kuin Verikosto" jossa katupartiot olivat epävirallinen vallitsevan systeemin valtakoneistao. Tai niitä kuvattiin 1930 -luvun SA -joukkojen analogeina. Jolloin niitä katsottiin rinnakkaisvaltana, jossa käsiteltiin järjestelmiä jotka olivat enemmänkin merkittävä haastaja "vallitsevalle väkivaltamonopolille" eli poliisille, armeijalle ja vartioille. Toki tässä yhteydessä oli jonkin verran puhetta myös KKK:sta joka oli mellakoiva lynkkausmeininkiä harrastava joukko jota oli vaikeaa nähdä rinnakkaisvaltana tai virallisen vallan epävirallisena jatkeena. Nyt tästä ilmiöstä joka yleensä historiassa sopii vain "hyvin tietynlaisiin oloihin" ovat muuttuneet hyvin monien mielestä täysin soveliaiksi. Ja hyvin lyhyessä ajassa.

Tässä yhteydessä voitaisiin oikeasti kysyä että "onko kieli virus".

Ajatus on tietenkin siinä mielessä tuttu että Richard Dawkins on paljon puhunut meemeistä. Ja sama idea on taustalla kun hän puhuu ns. "uskon viruksesta", joka korostaa että uskonto yleistyy ei siksi että se olisi totta ja hyödyllistä vaan sen takia että se osaa kopioida itseään tehokkaasti.

Sana on tarttunut hyvin käyttöön. Itse termin kohdalla on kuitenkin syytä korostaa että se on enemmän tulkintanäkökulma jolla jäsennetään ja tulkitaan havaintoja kuin mikään konkreettinen asia. Sillä jos geeneillä on DNA, kielellä ja yksittäisten ideoiden kopioitumisella ei ole samanlaista kopioitumisjärjestelmää.

On toki selvää että jos - sanotaan nyt esimerkiksi kuullaan sana "partalapsi" ja sitten tätä termiä kuullaan muilta samanlaisessa yhteydessä - niin voidaan nähdä että jokin ajatus on siirtynyt. Ja koska ihmisen aivot ovat ainakin osaltaan jonkinlainen kuulemiseen, kuullun informaation tallentamisen, muokkaamiseen, käsittelyyn ja puhumiseen liittyvien prosessejen lähde, niin "jonkinlainen kopioitumisen analogi on tapahtunut".

Mutta kysymys voidaan vetää tosiasiassa vielä pidemmälle. Itse kieleen. Voidaan jopa sanoa että kieli on itsessään jonkinlainen meemi. Joka paitsi tallettaa sanoja niin tosiasiassa myös määrittelee asioita omalla tavallaan ja omasta näkökulmastaan. (Tähän liittyen olen kirjoittanut aiemmin kielenkääntämisestä Quinelaisesta näkökulmasta.) Ajatus siitä että kieli itse asiassa siirtää sanoja ja asenteita on sellainen että siihen on hyvin helppoa siirtyä jos kieltä ajattelee meemeinä. Jos tämän jälkeen puhutaan kulttuurievoluutiosta voidaan jopa nähdä että se avaa polkua pluralismille. (Pluralismille jossa yhdistyy relativistinen ajatus määritelmistä että anti-relativisteina itseään pitävien ajatus siitä että kenties jotkut ajatukset ja kulttuurit ovat parempia ja oikeammassa kuin toiset.)

Tähän sopinee Emil Cioranin "Anathemas and Admirationsissa" esittämä ajatus ; "It is no nation we inhabit, but a language. Make no mistake ; Our native tongue is our true fatherland." Kieli voidaan nähdä poliittisena entiteettinä. Ja kun lapsi opettelee kielen, voidaan nähdä että on paljonkin tunnusmerkkejä siitä että "jokin kopioitumisen analogi on tapahtunut". Kyse ei ole vain sanoista vaan siitä että sanojen mukana siirtyy myös kulttuuri. Jopa tavat ja perinteet. Mutta ennen kaikkea asenteet joita syntyy siitä miten jotkin asiat on määritelty. Näkemys on kielellistä determinismiä (linguistic determinism). Eli jos joku puhuu jotain kieltä, se näyttää että hän on altistunut tietynlaiselle kulttuurille ja on siksi tämän kulttuurin ihminen. Eri kulttuureissa ihmiset siis näkisivät maailman hyvinkin eri tavoin.

Ajatus nojaa siihen että sanat jäsentävät maailmaa. Ja ihmiset voivat muotoilla ja ymmärtää asioita vain jos he osaavat kuvata asioita kielellisesti. Ja toisaalta oppiminen vaatii usein sitä että ajatus siirretään ihmiseltä toiselle kielen avulla. Joten kulttuuriksi asti yleistyvä ei voi olla vain subjektiivista ja mysteeristä vaan sen täytyy jotenkin "tarttua kieleen" ja olla tällä tasolla jossain mielessä propositionaalinen. (Ei tosin ehkä ihan sillä tasolla mitä monet tarkoittavat puhuessaan teknisellä termillä "propositionaalisesta väitelauseesta".)

En itse oikein usko tähän.

Onkin varmasti niin että kulttuuri vaikuttaa. Ja kulttuurin ja havaitsemisen ja luokittelun erot ovat todellisia. Syynä on osittain se, että kieli on niin suuri ja valtava kompleksi että sen opetteleminen vaatii aikaa. Ja tämän ajan varrella on pakko kuluttaa aikaa kielen käsitteiden, kielessä olevien näkökulmien ja kieleen liittyvän kulttuurin kautta. Ja näin opitaan erilaisia asenteita. ; Tässä kohden olisi minusta kuitenkin liioiteltua puhua siitä että kulttuuri olisi jotenkin se joka määrää. Se on enemmänkin epäsuora indikaattori. Tosiasiassa muut asiat määräävät, ja kieli on jotain joka on vain liitoksissa tähän muuhun.
1: Väärinkäsitys on vähän sama kuin se, että miehet otetaan armeijaan argumentilla jonka mukaan miehet ovat keskimäärin vahvempia kuin naiset. Sillä tosiasiassa jos otetaan kuntotesti voidaan mitata "itse asiaa". Olisikin tunnustettava että miesten armeijaan menoon on jokin muu syy, kuten se että naiset ovat kansan lisääntymisen pullonkaula, jota voidaan tarvita jos paljon ihmisiä kuolee sodassa. Ja miehet ovat lisääntymisasioissa korvattavissa, "hyvin halpoja".

Tämä ei tosin yllättäne ketään joka on viitsinyt lukea sen aiemmin muistuttamani Quinelaisen käsiteverkostotekstin. Siinä korostettiin sitä että havainnot kuitenkin kalibroituisivat myös lajityypillisillä tavoilla". Esimerkiksi preferoimme sitä että rajaamme kulttuurista huolimatta jäniksen emmekä luo jotain erikoisia konsepteja joissa on jäniksen takapää ja etupää erikseen. Tai toisaalta se, että saksalaisilla on schadenfreudea ja englannin kielessä ei sille ole vastinetta ei tarkoita että englantilaiset eivät osaisi nauttia toisten kärsimyksestä. Toki kun englantilainen kuulee tämän sanan ensimmäisen kerran, hän voi saada ahaa -elämyksen. Mutta ei siksi että tunnetta ei olisi. Vaan siksi että tunne on. Eikä ole tullut ajatelleeksi että tämän tunteen voisi ilmaista suoraan yhdellä sanalla. Toisin sanoen termin oppiminen ei luo uutta tunneilmaisua vaan jäsentää jo olemassaolevia tunteita jotka ovat yleisinhimillisiä.

Tässä kontekstissa ei siis ole niin että kieli tosiasiassa ohjaa ajattelua. On enemmänkin niin että kielimuuri toimii joskus informaationlevittämisen esteenä. Ja toisaalta sosiaalisina eläiminä ihmiset altistuvat helposti omankielistensä ajatuksille.

Esimerkiksi maahanmuuttokriittiset tietävät tunnistaa toisensa alakulttuurisidonnaisilla menetelmillä. Ja minä olen hyvin vähän samanasenteinen ja samoin jäsentävä kuin he. Vaikka olemme Suomalaisia ja puhumme enimmäkseen samaa kieltä. Tosiasiassa kieli=kulttuuri -kulman sijaan on kenties syytä katsoa sitä miksi uskontojen kieli näyttäytyy sen kannattajien ulkopuolelle siansaksana. Ja miten se, että seuraa jatkuvasti maahanmuuttokeskustelun uusia muotikonventioita on tärkeää. Koska vain pitämällä faninsa juoksemassa uusien ja uusien muotisanojen perässä voidaan muutamalla sanalla helposti identifioida omat kaverit vaikkapa niistä vääräoppisista maanpetturifeministeistä jotka valitettavasti suurilta osin muutoin puhuvat samaa kieltä. "Partalapsi" -tyylisten termien käyttö ja se miten vakiintunut mamu vaihtuu matuksi ovat tässä hyvin relevantteja. Ja ne ovat relevantteja lähinnä siksi että kieli ei ole sittenkään samaa kuin kulttuurin pohja. Toisaalta kun huomataan miten uusi asia maahamuuttokriittisyyteen liittyvät asenteet ja ilmiöt ovat, ja miten voimakkaita ne ovat, voidaan nähdä että ihmiset vaikuttavat kieleen, kieli ei ehkä vaikutakaan niin paljoa ihmisiin.

Kieli on tässä vaikuttava mutta yhtä "oleellinen" kuin uskonto. Molemmille annetaan hyvin suuri arvo tietynlaisten ideologioiden parissa. Mutta nämä ideologiat käyttävät niitä enemmän filosofisina jäsentämistyökaluina joilla ymmärretään asia tämän ideologian näkökulmasta kuin jokin havaittu ilmiö. Jos puhutaan kulttuuri-imperialismista ja kielestä ne taatusti liittyvät yhteen. Mutta se, että USA:n populaarikulttuuri leviää kaikkialle ja samalla leviää englannin kieli on vähän sama kuin se että samalla leviävät myös McDonald's ravintolat. Eikä kulttuuri-imperialismi johdu siitäkään että ruoka määräisi ihmisten asenteet ja ajattelutavat. (Ei vaikka ruokaan itse asiassa liittyy asenteita ja näkökulmia esimerkiksi viljelyyn, varjeluun, transportaatioon ja eläinten kohteluun.) Ei puhuta ruuallisesta determinismistä (food determinism). Jouduin kehittämään sille uuden kielen.

Onkin kiinnostavaa ajatella, että usein eri kielen rajoina onkin armeija. Kun Suomessa opetetaan ruotsin kieltä, argumenttina on että se on oikeasti portti moniin eri maihin. Ja ruotsin sukuisia kieliähän on melko paljon. Tosiasiassa jos katsotaan Norjaa ja Tanskaa, niiden väliset kielelliset erot ovat hyvin pieniä. Mutta kun mailla on eri armeija, ne luokitellaan helpommin eri kieliksi. Samalla Kiinassa on paljon kieliä joita tulkitaan Kiinan murteiksi, vaikka niiden puhujat eivät ymmärrä toisiaan puhuttuna tai kirjoitettuna. : Toisaalta murteet antavat erillisyyden tunnetta ja voivat ylläpitää erilaisia (ala)kulttuureja. Suomessa pohjalaiset ja savolaiset ymmärtävät toistensa puhetta, mutta tavallaan eivät ajatustapojaan. (Kärjistin jotta idea olisi helpommin tunnistettavissa.) Ja heitä kuitenkin yhdistää se, että molemmat kuuluvat samaan Suomeen ja puhuvat Suomen kieltä.

Eli jos kieli onkin kotimaamme niin se johtuu enemmän siitä miten kotimaa määrittää kielen kuin se etä kieli määrittäisi kotimaamme. Näin ollen jos uskonto on sairaus, niin uskonnolliset käsitteet ja rituaalit ja muut uskontomeemit eivät ole yhtä verrattavissa viruksiin kuin oireisiin.

---

Englannissa ihmisistä puhutaan sukupuolitetuilla sanoilla. Se on siis sukupuolittunut kieli. Suomessa näin ei tehdä ja siksi onkin usein tärkeämpää miten ihminen puhuu ja mitä sosiaalista statusta hän ilmentää kuin se mitkä sukupuolielimet hänellä on. Me olemme siis pukusuolitettu kieli?

Havainnoinnin dogmaattisuudesta ~ Eli kuinka oppia inkojen kieli muutamassa tunnissa...

"Philosophers often behave like little children who scribble some marks on a piece of paper at random and then ask the grown-up "What's that?" - It happened like this: the grown-up had drawn pictures for the child several times and said "this is a man," "this is a house," etc. And then the child makes some marks too and asks: what's this then?"
(Ludwig Wittgenstein, "Culture and Value")

"Da Vinci's Demons" -televisiosarjassa toisella kaudella vieraillaan työläästi Amerikoissa. Intiaanikansaa ei suoraan nimetä mutta ornamenttien kautta voidaan päätellä kyseessä olevan inkat. Merkittävää on että inkat vangitsevat joukkion. Ja matkalla viidakosta kaupunkiin herra Da Vinci - sarjan ihastuttavan mielipuolinen Mary Sue - oppii ymmärtämään melko paljonkin heidän kieltään. Tämänlainen ihmetyttää itseäni, se vaikuttaa jopa täysin mahdottomalta. Eikä ehkä vähiten siksi että olen itse hirvittävän huono oppimaan vieraita kieliä.

Onko tämä käännösten tekeminen ylipäätään mahdollista?

Nähdäkseni ongelmat kielten välisissä eroissa voivat olla hyvinkin relevantteja. Quine esittää teoksessaan "Ontological relativity" että kielen käännös termi kerrallaan toiseen on radikaalin vaikeaa. Sillä käsitteiden merkitys vaatii sitä että on keino tunnistaa käsitteen formaali määritelmä (intension) ja siihen liitoksissa olevat käsitteet (extension) joihin sitä sovelletaan. Ja Quine huomauttaa että kumpikaan näistä ei ole kovinkaan helposti tunnistettavissa pelkästään käyttäytymisestä. ; Jos kuulemme vieraan sanan ei voida olla täysin varmoja viittaako sormi jänikseen, eläimen käsitteeseen, jäniksen jalkaan, osoitetun jäniksen väritykseen vai mihin. Nämä ongelmat ovat epistemologisia ongelmia joihin vieraaseen kieleen tutustuva tai kieltä opetteleva joutuu törmäämään. Da Vincikin joutuu periaatteessa jotenkin ylittämään ja ratkomaan näitä ongelmia saadakseen ymmärrystä siitä mitä heidän vangitsijansa suunnittelevat.

Koska Da Vinci menee keskelle kulttuuria josta hän ei tiedä mitään hänellä ei ole tukevia käsitteitä joiden kautta hän voi rajata sitä miten tuossa tilanteessa yleensä rajataan termejä. Hänellä ei ole myöskään tätä kontekstin kautta tulevaa tukikäsitteistöä jotka rajaisivat merkitystä. Quinella onkin näkemys jonka mukaan Da Vincillä olisi hyvin suuria vaikeuksia kääntää kieltä. Suoritus on siis epäuskottava ja televisiosarja on ottanut "taiteellisia vapauksia". Mikään nerous ei voisi ratkaista ongelmaa, koska oleellista tietoa ei voi olla riittävästi.

Kuitenkin Quine on tässä toki vähemmän realativisti kuin yllä voitaisiin ajatella. Hän tarjoaa keinon pienentää tätä ongelmaa. Quinen mukaan suhteellisen homogeeniset objektit jotka liikkuvat kokonaisena jonkun kontrastoivan taustan ympärillä ovat todennäköisempiä viittauksenkohteita kuin jonkin toisenlaiset kohteet. Tämä ja muut vastaavat kaikkia kieliä koskevat konventiot ovat jotain jotka vähentävät arvailuntarvetta, tekevät toisista arvailuista perustellumpia kuin toisista ei. Arvaus ei välttämättä ole täysin tosi mutta se on kuitenkin hyvä arvaus ja tämä nopeuttaa vieraan kielen oppimista.

Tämänlainen jaettu pohja selittää myös sitä miksi ei-fiktionaalisenkin maailman sanakirjoihin voidaan laittaa sanoja joilla on suunnilleen yhteneväisiä sisältöjä. Esimerkiksi kielet tuntevat siilin, mutta niissä ei yleensä ole sanaa siilin piikittömälle alapuolikkaalle.

Quine ajattelee että tämä on ihmisen huomioinnin ja kiinnostuksen seuraus eikä kielifilosofinen käsitteiden ominaisuus. ; Jos ihmisellä on jokin lajityypillinen tapa havainnoida asioita, tästä tulee helposti käyttämämme kielen rajaaja. Tällöin käännöstyö helpottuu tavallaan sillä että ihmiset eivät olekaan filosofisesti järkeviä ja näe maailmaa erilaisien mahdollisuuksien kautta vaan sen sijaan siksi että havaitsemme asioita jotenkin oleellisesti samalla tavalla. Siksi kielenfilosofisesti esiin tulee paljon vaihtoehtoja jotka vain ohitetaan, niitä ei oikeastaan edes harkita. Ja havainnointijärjestelmämme ja muun vastaavan vuoksi on pragmaattista tehdä tietynlaisia käännöksiä sen sijaan että otettaisiin toisia.

Tämä on siitä kiinnostavaa että vaikka Quinen kielifilosofiassa korostetaankin sitä että käsiteverkossa mitä tahansa käsitettä voidaan muuttaa, joka voi johtaa hyvinkin erilaisiin tiedeverkkoihin jotka ovat hyvinkin valideja, niin tosiasiassa jotkin käsitteidenrajaustavat johtavat siihen että näitä mahdollisia käsiteverkkoja joita todella käytetään ja joita pidetään relevantteina on sitten jo huomattavasti harvalukuisempi määrä. Tieteen käsiteverkkoa rakennetaan näiden rajausten mukana. (Ja Quinelle, kuten minullekaan, tämän verkon ulkopuolella ei ole mitään relevanttia koska käsitteet ovat sisällyksellisiä ja merkityksellisiä vain suhteessa toisiin käsitteisiin.)

Voidaankin nähdä että Quine tämän havainnointipohjansa vuoksi poistaa käsiteverkkojensa erilaisuutta korostavilta argumenteilta pohjaa. Quinehan korostaa että periaatteessa esimerkiksi falsifiointitilanteissa ristiriitatilanteet voidaan ratkaista useilla tavoilla ja että käsitteitä voidaan määritellä monella eri tavalla niin että tiedeverkoista voi syntyä sisäiesti koherentteja, toisiin verkkoihin verrattuna yhtä päteviä mutta silti keskenään yhteismitattomia siinä mielessä että käsitteitä ei voida siirtää verkosta toiseen koska samalla pitää muuttaa kaikki siihen liittyvät käsitteet ja niihin liittyvät käsitteet. Jos havainnointi ei ole satunnaista vaan dogmaattista niin tosiasiassa suuri osa näistä mahdollisista käsiteverkoista ja mahdollisista käsitteenmuodostumistavoista eivät koskaan toteudu. Tämä ei ole mikään Quinen argumentaatiota koskeva sisäinen ristiriita, mutta se rajoittaa joka tapauksessa tehtäviä tulkintoja huomattavasti. Relativismille on hämmästyttävän vähän tilaa käytännössä vaikka teoriassa tilaa on suunnattomasti.

Sovelletaan tätä sarjan esittämään ongelmaan.

Joka tapauksessa on mielenkiintoista ajatella että televisiosarjan artista voisi Quinen mukaan selvittää matkansa aikana kieltä sitä kautta että häntä koskee kaksi kohtaa (1) eletään jonkinlaisessa yleishumanistisessa maailmassa jossa on jotain objektiivisia havaitsemisen, näkemisen ja kategorioinnin tapoja jotka eivät ole kulttuurirelativistisia ja jotka kaikki ihmiset jakavat keskenään (2) Da Vinci on siinä mielessä "neurotypaali" että hän kykenee jotenkin erityisen hyvin tunnistamaan juuri nämä yleishumanistisest piirteet ja tunnistaa kielen tätä kautta paremmin kuin matkakumppaninsa.

Näistä televisiosarjan eetos tukee vahvasti kohtaa 1. Mutta 2. kohta onkin sitten vaikeampi. Da Vinci on hyvinkin omituinen ja omissa maailmoissaan. Toisaalta hän kykenee tunnistamaan ihmisten juonitteluja ja pelaamaan niillä. Joten kenties hänen omituisuutensa ei olekaan sitä että hän olisi jotenkin erityislaatuinen (extraordinary), kenties hän on vain erityisen tavallinen (extra ordinary) nopealla informaationprosessoinnilla.

Kaikki on rakennetta, mikään ei ole asiaa?

Olen aiemmin kirjoittanut siitä miten Derrida käsitti kielen. Hänestä käsitteet erkaantuvat toisistaan ja kaiken kanssa kysymys olisi siitä miten ne eroavat toisistaan. Hänestä käsitteet elävät ja erkaantuvat toisistaan ; Tämä on jossain määrin lähisukua Saussuren ajatukselle kielestä. Hänestä termeillä ei ole mitään absoluuttista sisältöä. Sen sijaan kieli oli rationalistinen järjestelmä jolla ei ole mitään itsellistä sisältöä. Käsitteet ovat joko samanlaisia tai erilaisia kuin toiset käsitteet. Määritelmä tai muu sanan sisältö on vain kontrastissa toisiin käsitteisiin. Ja tässä kaikki.

Tämä ajatus on helppoa viedä matematiikkaan ja vastaaviin rationaalisiin järjestelmiin. Sellaisiin joissa on premissejä ja päättelysääntöjä ja johtopäätöksiä. (Jota platonistisesti ajattelevat tietenkin vastustavat syvästi. Heille matemaatikot tekevät löytöjä jostain joka on ehdottomasti totta. Mutta en nyt vedä tätä tämän pidemmälle.) Mutta tosiasiassa tieteenfilosofiassa samanlaiset ajatukset ovat hyvinkin tavallisia.

Otetaan vaikkapa Bertrand Russell. Hänen "The analysis of matter" kuvastaa sitä miten tiede selvittää maailmaa. (Mikä on erikoista koska Russell oli ennen kaikkea matemaatikko ja loogikko. Hän kuitenkin aloitti loogisen empirismin joten tämä ei olekaan yhtään niin omituista.) Russellin mukaan tiede kuvaa sitä miten todellisuuden eri osat vuorovaikuttavat keskenään. Joka tarkoittaa sitä, että esimerkiksi protoni kuvataan kokoonpanona jolla on tietty joukko ominaisuuksia, kuten massa ja varaus. Ja nämä ovat vain kuvauksia siitä miten protoni vaikuttaa maailmassa. Tästä lopputuloksena on se, että tiede selvittää asioiden rakennetta. Ontologisesti ajatellen tämä ei kerro mitä ne ovat. Tämä tietenkin läpikattaa fysiikan : E = MC² kertoo että energia ja massa ovat toisiinsa suhteessa. Ja se kertoo miten asiat toimivat yhdessä, toisiinsa nähden. Mutta ne eivät kerro mitä energian tai massan "perimmäinen olemus" on.

Tämä näkemys on sittemmin tietenkin jalostunut. John Wheeler on lähestynyt tätä informaation käsitteen kautta. Hänen mukaansa temppu on "it from bit". Hänestä tärkeää onkin tarkastella siten että tiede tutkii eroja. Jos katsotaan vaikkapa aika-avaruutta, tiede tutkii sen tyylisiä asioita kuin että miten massa ja energia käyttäytyvät erilaisissa tilanteissa. Eli katsotaan miten vuorovaikuttavat asiat muodostavat kokonaisuuksia, ja miten nämä eroavat tai ovat samanlaisia eri tilanteissa.

Tiede toimii siten että se ei hae mitä tahansa määritelmiä, analogioita ja epäanalogioita suoraan. Käsitteitä ei tarvitse etäännyttää toisistaan. Vaan sen sijaan se toimii siten, että saadaan aikaan korrelaatioita. Testijärjestelmässä on tilanne jossa enemmän tai vähemmän hallittu muuttujien suuruusluokan muuttaminen vaikuttaa lopputulokseen - tai ei muuta. On tärkeää testata syntyykö eroa vai ei.

Ontologia tämä ei tietenkään viehätä. Tämän mukaan tiede ei kuvaisi oleellista. Heistä oleellista olemassaoloa pitäisi tutkia, ja sellaisen olisi pakko olla olemassa. Tosin tähän voidaan liittää erikoinen ontologinen tulkinta. Se on Frank Tipler nimiseltä fyysikolta. Hänen mukaansa universumi on "simulaatio ilman tietokonetta". Tämä on tietenkin asian ymmärtämistä helpottava vertaus. Tipler korostaa että perimmiltään tietokoneohjelma koostuu ohjelmista joissa on jonkinlainen input ja josta saadaan tiettyjen sääntöjen mukaan ulos jonkinlainen output. Tässä todellisuus on perimmiltään jonkinlainen "matemaattinen entiteetti". Ja fyysikko itse asiassa tutkii nimenomaan kaikkea mikä on. Ohjelman ulkopuolella ja niiden lisäksi ei olisi mitään.

FAG

Yllättävän monet hakevat merkitystä asioihin viittaamalla sanan etymologiaan. Tätä kautta asiaan ikään kuin haetaan uusien näkökulmien lisäksi jotain objektiivista sanan oikeaa merkitystä jossa kaikki muu on vääristymää. Tämänlainen historiaan jumittaminen on hyvin omituista, sillä kieli elää. Sanat muuttavat merkitystään.

Tämänlaista roikkumista näkyy erilaisissa kansallistunteen sävyttämissä ideaalikansalaisen kuvaelmissa. Ja tosiasiassa renessanssiajan valistus oli tämän hengen läpitunkema. Kirkko nähtiin tulokkaana ja ihailtiin alkuperäistä Kreikkalaista Kulttuuria. Kulttuurin keksimispaikka siis ikään kuin laajeni. Ja modernit kreikkalaisetkin voivat hakea itselleen kunniaa Sokrateen kautta.

Tai kuten "unkurissa" matkusteltiin : "ateenassa on monta syytä käydä, sillä euro-eurooppalaisen kuuluu nähdä ne konkreettiset paikat, joissa hänen peruskoodistojaan luotiin." Asialla on kuitenkin vastapuoli "sekin hymyilyttää, että juuri täällä kehitettiin filosofinen tapa pohtia ihmisen olemassaoloa. ajan historia havisee, vaikka yhden talon rappaukseen onkin spreijattu vastalause: what is history anyway but a set of lies, agreed upon." Saman tien sitä voisi pyytää anteeksi Alan Turingilta teosta jota ei ole itse tehnyt ja uhrille joka ei ole paikalla antamassa anteeksi. Symbolitkin muuttuvat.

Etymologia salakuljettaa nostalgiaa. Mutta se on kuitenkin jokseenkin huvittavaa. Otetaan vaikka esiin englanninkielisten usein hokema "fag". Tällä viitataan homoseksuaaliin, mutta Online Etymology Dictionary kertoo sen alkuperän tupakalliseksi. "fag (n.) British slang for "cigarette" (originally, especially, the butt of a smoked cigarette), 1888, probably from fag-end "extreme end, loose piece" (1610s), from fag "loose piece" (late 15c.), which is perhaps related to fag (v.)." Tässä hengessä sitä voisi sitten uudelleenmääritellä käsitteen. Toinen oleellinen käsiteltävä sana on tietysti "gay". Jolle samainen Online Etymology Dictionary kertoo alkuperän. "gay (adj.) late 14c., "full of joy, merry; light-hearted, carefree;" also "wanton, lewd, lascivious""

Fag voisi ihmisryhmään viitaten kohdistua vaikkapa tupakkalobbyisteihin jotka haluavat poistaa ikärajoja tupakanpoltolta, lisätä tilaa sallitulle tupakkamainonnalle, ja tietenkin vaatia kaikkien tupakkaa koskevien varoitusmerkkien poistamista holhouksena. Fag voisi myös pitää tupakasta tiedottamista koulussa hyysäämisenä. Gay -sanan iloisuus viittaisi tietysti tupakoijien nautinnonhaluiseen hedonismiin, joka sopii fag -kulttuurin dekadenssiin. Jos nyt käytän tätä kieltä ja oletan että kaikki muutkin käyttävät tätä käsitettä, olisi luvassa varsin omituisia keskusteluja. ("I hate fags" - "I agree tobacco is dangerous business"...)

Kielifilosofiassa tämänlaatuinen ilmiö johtaa koppakuoriaisajatuskokeeseen (beetle-in-a-box). Taustalla on behavioristinen tiukka jako objektiiviseen ja subjektiiviseen. Siinä ulkoinen käytös on arvokasta ja mielen sisältö on subjektiivista ja järkevän käsittelyn ulkopuolella. Wittgenstein kuvasi tilannetta jossa jollakulla on laatikko jossa on ötökkä. Tässä behavioristisen perinteen "beetle in a box" -vertaustaan siihen että mielet ovat kuten kovakuoriaisia jotka ovat laatikossa. Vain laatikon omistaja voi kurkistaa laatikkoon. Wittgenstein kysyi että miten muut voivat tietää onko laatikossa ylipäätään mitään, tai että vastaako laatikon omistajan kovakuoriainen todella kovakuoriaiseen samassa mielessä kuin he itse ajattelevat kyseisestä sanasta. Kenties jos itse näkisi laatikkoon, ei kokisikaan että se olisi kovakuoriainen. Eli jos laatikossa on jokin ja omistaja ei valehtele siitä, niin tiedämme silti vain sen että laatikossa on jotain jonka tämä itse kokee kovakuoriaiseksi.

Quine tietysti vastusti tämänlaista dikotomisuutta. (Ja minustakin "love without proof is stalking", eli tuntista ja sisäisistä tiloista saa tietoa joka ei ole pelkkää maailmankuvallisuutta.) Itse asiassa jos asiaa lähestytään tarkasti, vaatisi behavioristinen näkemys esimerkiksi mielen teorian (Theory of Mind) puuttumisen. Tällöin ei olisi samastumista tai kykyä astua toisten saappaisiin. Peilineuronit ja etenkin ihmisten käyttäytyminen viittaa päinvastaiseen. Quinen näkemys "Word and Object":issa on selkeä. Hän ottaa behavioristisen ajattelutavan kannalta oleellisen dikotomian murtamiseen avuksi kielen kääntämisen. Jos tehtävänä on muuttaa kieli vaikkapa englannista vaikkapa suomeksi, ilman että mukana tulee kommunikaatiokuilua, pitää olettaa jonkinlainen yhteneväisyys.

Quine on tässä, Wittgensteinin huomiot huomioiden, äärimmäisen varovainen. Hänestä ei ole mitenkään ilmiselvää että sanoilla olisi tietyt kohteet jotka olisivat kulttuurista riippumattomia. Esimerkiksi jos osoitamme "kovakuoriaista" emme voi tietää että vastapuoli todella rajaa eläimen rajat samalla tavalla kuin me. Kenties tässä kulttuurissa kovakuoriaisen siivet nähdään eläimen työkaluina, jotka ovat yhtä vähän "kovakuoriaista" kuin kirves on ihmistä.

Quinen mukaan tästä huolimatta voidaan onnistua. Sillä asioita on tarkasteltava holistisesti. Jokainen kieli ja kulttuuri synnyttää käsiteverkon ja kun tiedetään mitä kaikkea muut asiat tarkoittavat voimme tietää myös mitä se yksi ja tietty käsite tarkasti ottaen tarkoittaa. Ja tästä voidaan tehdä kuvaus toiselle kielelle. (Jopa ilman että oletetaan täysin toimiva Mielen Teoria.) 1:1 käännettävyys ei kuitenkaan ole käytännössä mahdollinen koska se vaatisi täyden tiedon molemmista kulttuureista. Ja jokainen meistä on tutkimusmatkailija ja rajallisen näkökulman kanssa liikkeellä jopa omassa kulttuurissamme. Kuitenkin tämä ei tarkoita että vähemmällä tietomäärällä ei saataisi tulosta. Puutteellisella tiedolla saadaan likiarvoja. Käännökset ovat enemmän tai vähemmän perusteltuja. Ja siksi me saamme huvia Jouni Paakkisen mainiosti kokoamista absurdeista käännöskukkasista ja voimme toisaalta esimerkiksi vaeltajapastorit voivat tehdä käännytystyötä pakanamaissa.

Siksi tiedämme että FAG -vitsi ei toimi. En voi vain uudistaa kieltä yksinäni. Sillä kulttuuri on sosiaalinen kokonaisuus. Silti taustatiedoilla voimme uudelleentulkita erilaisia asioita hauskasti. Jopa kielestä toiseen.

Kansanmurhasta homoihin

Olin jo varma että paisunut ja venähtänyt blogaukseni eilen riittäisi kattamaan suunnilleen kaiken oleellisen "Päivigatesta" siten että voin unohtaa koko asian. Mutta ei. "Kotimaan" blogissa otettiin kantaa siihen miten Päivi Räsäsen kohua aiheuttanut puhe kontekstoituu. Taustalle on nähtävä se, että puheet on sidottavissa aina aikaan. Mistä syntyy selitys sille että Räsänen nostaa lainkuuliaisuus-kansalaistottelemattomuusteeman esiin juuri nyt. Miksi aihe tuli mieleen ja miksi se on ajankohtainen ja miksi Räsänen koki että tästä aiheesta on puhuttava nyt.

Vastausta ei tarvitse hakea kaukaa: "Suomen Lähetysseura rekrytoi miesparin, jotka siunattiin lähetystyöhön ja toinen vihittiin papiksi. Kirkon konservatiivilla siivellä asiasta nousi kohu." Ja mikä oleellisinta : Esille nostetaan Kansanlähetyksen "Uusi Tie" -lehden pääkirjoitukseen asti päässyt Leif Nummelan lausunto joka käsitteli täsmälleen samaa teemaa kuin mistä Räsänen puhui. Aiheena olivat nimenomaan homoseksuaalit. "Viime viikkojen keskustelu Suomen Lähetysseuran linjasta on nostanut esiin tärkeän kysymyksen Jumalan lain ja valtiollisen lain välisestä suhteesta. Piispa Matti Repo ja Lähetysseuran johto vetosivat siihen, että kristillisessä työssä on noudatettava maan lakeja. Yleensä näin onkin. Sekä Raamattu että luterilaisen kirkon tunnustuskirjat opettavat, että kristityn tulee olla lainkuuliainen kansalainen. Tunnustuskirjoihin sisältyvän Augsburgin tunnustuksen mukaan evankeliumi “ei kumoa valtiota eikä perhettä, vaan vaatii nimenomaan, että ne on säilytettävä jumalallisina järjestyksinä ja että rakkautta tulee harjoittaa näiden järjestysten puitteissa. Sen tähden kristittyjen tulee välttämättä totella esivaltaansa ja sen lakeja, mikäli ne eivät käske tekemään syntiä, sillä siinä tapauksessa heidän tulee totella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä (Ap. t. 5:29)." Samanlaisuus on hätkähdyttävää, eikä taatusti satunnaista.

On hyvä korostaa että tämä konteksti tarkoittaa sitä että omatunto on nimenomaan Raamatunmukaista omaatuntoa, ja muunlaista omaatuntoa ei ole. Ja se muistuttaa miten ihan oikeasti elämme oikeasti sellaisessa kulttuurissa jossa kannanotot joissa sanotaan suoraan että "jos valtiovalta säätää lakeja, jotka vaativat kristittyä toimimaan Raamatun opetuksen vastaisesti tai kieltävät heitä toimimasta sen mukaisesti, niitä ei tule noudattaa." Kun vaikkapa Timo Junkkaala kertoo että "on olemassa suurempikin Herra kuin eduskunta." se on arvokeskustelukannanotto eikä homofobista demagogiaa.

Kaikki puheet kansanmurhista olivatkin juuri sitä mitä ihmettelin. Ihmettelin aiemmassa blogauksessani sitä miksi puhua kansanmurhista lainkuuliaisuuskysymyksenä kun se kuitenkin on laissa kielletty asia. Tämänlaiset vertaukset rikkovat argumentin. Homokysymys on jotain joka on tällä hetkellä ajankohtainen ja siihen on odotettavissa lainmuutoksia. Monet fundamentalistikristityt ovat ymmärtäneet ja hyväksyneet tappion tässä kysymyksessä väistämättömäksi - monien tavoitteena on enää tämän viivästyttäminen. Asiaa vastaan on järkevää taistella koska eskatologia ; Kun ihminen odottaa maailmanloppua - tai tätä edeltävää ylöstempausta - tapahtuvaksi ihan pian, voi aina elätellä toivoa siitä että viivyttely tarkoittaa sitä että Jeesus ehtii pelastaa ennen kuin lainmuutos menee prosessissa läpi. Tässä kohden Räsäsen puhe koskeekin sitä että laki sallii jotain epäkristillistä ja tämä on - "pride-provokaatio" -käsitteen syntyhistorian ytimessä olevan rouvan neuvo siihen miten tähän lainmuutokseen on suhtauduttava. Se toki tehdään juuri sillä tasolla minkä voi odottaakin. Eli sellaisella tasolla että siitä ei vielä joudu linnaan tai juridiseen vastuuseen.

Uskovaisille demagogeille riittääkin yleensä ottaen vähempi, se että viesti menee läpi. Kaikkea ei tarvitse sanoa eksplisiittisesti koska Kyllä he vihjeitä osaavat tulkita. Syynä on se, että viestintä on usein muutakin kuin suoraan eksplisiittisesti sanottuja sisältöjä. Itse asiassa kommunikaatioteoriassa keskitytään siihen että keskustelussa on - usein kulttuuriin tottumisen muka tuomia kirjoittamattomia sääntöjä - Nämä maksiimit ovat sen ytimessä että ylipäätään voimme ymmärtää toisiamme, kun merkitykset - sekä konnotaatiot että denotaatiot - välittyvät. Viestinnässä on paljon erilaiia epäsuoria vihjeenomaisia merkityksiä joita voidaan levittää maksiimejen mukaan. Kysymys on implikatuureista ja niiden käyttämisestä. Kuulija joka tietää homokysymyksen osaa tulkita Räsäsen viestin kontekstissa. Ja kansanmurha on sitä PR -puhetta jolla todelliset sisällöt voidaan hämärtää jos ne koetaan liian arkaluontoisiksi.

Tällä kertaa Räsänen on hakenut tukea asialleen legitimoimalla sitä viittaamalla kahden regimentin opin lainkuuliaisuuteen että omantunnon kapinointiin. En tiedä onko tämä samanlaisuuden korostaminen hyväksi Räsäselle tai kirkolle. Kirkko nimittäin todellakin kannustaa tietyin ehdoin kansalaistottelemattomuuteen joten Räsäsen lausunto itse asiassa voidaan tätä kautta nähdä edustavan myös kirkon virallista kantaa. Räsänen itse korostaa että Kirkolliskokouksen hyväksymä kirkkokäsikirja sisältää ajatuksen kansalaistottelemattomuudesta. Näin eroajat ovat osuneet oikeampaan kuin ne jotka osaavat nähdä vain sen mitä Räsänen virallisesti edustaa eivätkä mieti sitä mitä hän sanoo ja miten tämä on liitoksissa kirkkoon. Se mitä tästä voi sanoa, minulla on vain lainattava teräväkielisempää..

Kun puhutaan Lutherin regimenteistä ja esivallasta, on hyvä muistaa että siinä viitataan enemistöstatukseen. Sen maa sen uskonto. Räsäsen tulisi muistaa se hänen itsensä korostamansa vähemmistöstatus, jolla hän usein hakee suojaa fundamentalismille mediassa - ei siis maan tapana kuten herännäisillä on tapana esimerkiksi silloin kun keskustellaan siitä onko hyvä että vähemmsitöhomot pääsevät naimisiin tai onko maan tapa pistää kaikki joulukirkkoon tai suvivirttä laulamaan tai uskonnollisiin aamunavauksiin osallistumaan koulussa. Hän kuitenkin ajaa tällä jotain muuta. Räsäsen yhteydet tosin liittyvät luterilaisuuden sijasta viidesläisyyteen ja tätä kautta hän on evankelis-kalvinistinen. Ja tällä liikehdinnällä on suuri osuus valtionkirkossamme, etenkin sen päättävässä elimessä. Tässä näkemyksessä enemmistöstatuksella ei ole väliä niin suuresti. Sillä Jumalan voima ohittaa tämänlaiset pikkuseikat. Tämän kulttuurin omannon ja lainkuuliaisuuden suhdetta kuvannee seuraava kalvinistikrisityn huomautus homojen vastustamisesta.

Räsäsen ja monen muun vastaavan tulisi muistaa, että kaikki suomalaiset ovat tasa-arvoisia, mutta kaikki eivät ole kristittyjä. Jos "Raamatun" mukaisuus korostuu omantunnon pohjana ja samalla ei anneta mahdollisuutta "Koraanin" mukaisuuteen tai vaikka evolutionistiseen "Lajien Synty" -kirjan pohjalta generoituun omaantuntoon, yhteiskunta ei enää ole tasa-arvoinen eikä ihmistä enää kohdella ihmisenä vaan suhtautuminen eroaa sen mukaan mitä uskoa hän tunnustaa. Itse pidän lakikirjan muulla kirjalla korjaamista yleensä varsin kyseenalaisena. Raamattu-Omantunnon soveltanminen lain yli on strategia joka toimii eettisesti vain jossain hyvin erikoisissa marginaalisissa tapauksissa kuten kansanmurhissa. Joka on tilanteena niin kaukana nykykulttuuristamme ja yhteiskuntamme opeista että niiden nostaminen esille olisi osoitus siitä että ei ymmärrä aikaa ja arvokeskustelutilaa ja kulttuuria jossa elämme. Mutta Räsänen toki ymmärtää tämän. Hän on huolestunut homoista. Niistähän nykyuskovaiset ovat kauhuissaan. Ja heitä vastustamaan tarvitaan "kristillistä omaatuntoa".

kieltä,mieltä,logiikkaa.

"Puhu hullulle - ei tule mieltä / Keitä munia - ei tule lientä."

Kannattaa ehkä tankata tämä ennen lukemista. Ja tämän jälkeen kannattaa muistaa, että pitkän matkaa ei ollut psykologismia, joka olisi kiistänyt logisismin unelman. Ne olivat pitkin matkaa ikään kuin samoja asioita; Psykologismi oli tavallaan logisismin yksi näkökanta, ei niinkään sen kanssa kilpaileva koulukunta.

Logiikan luonne ja tarkoitus ovat filosofiassa melko tärkeä ja keskeinen asia. Se kun antaa syyn koko logiikan tutkimukselle. Wilhelm Ockhamilainen, joka oli keskiajan suurimpia loogikoita, vastasi ironisesti, että suurin osa opetteli logiikkaa sen takia että heidän tavoitteenaan oli "pappistutkinnon suorittaminen ja menestyksekäs työura." Tämän lisäksi hän antoi logiikalle muitakin etuja : (1) Kyvy ymmärtää toisten ihmisten puhetta, (2) Keinon arvioida keskustelussa esitettyjen väitteiden totuutta ja (3) välineen jolla tunnistaa syy-seuraussuhteita.

Hänellä oli siis keskiössä logiikan suhde puheeseen, kielifilosofiaan, jossa siis tarkastellaan sanoja, niiden merkitystä, niiden suhdetta kohteisiin, ja näiden vuorovaikutusmenetelmiä.

Aristoteelisessä perinteessä kielen merkitys on ollut sangen konkreettinen ja käytännönläheinen. Siinä tärkeää on vain se, että sanat tarkoittavat jotain ja että niistä voidaan esittää väitteitä jotka ovat tosia tai epätosia. Ja että näiden takana on yhteinen säännöstö, jonka mukana keskustellaan. Eli molemmat osapuolet hyväksyvät samoilla ehdoilla sen, milloin ollaan väärässä tai oikeassa. Itsensä pussiin puhujan on siksi myönnettävä virheensä.

Monista loogikoista kielellä on kuitenkin suhde myös muihin asioihin. Robert Kilwardby esitti että sillä on yhteys metafysiikkaan ; Hänestä logiikka oli scientia sermonicalis (sanatiedettä), jossa keskityttiin kielen rationaalisia rakenteita, hänestä se liittyi tämän vuoksi nimen omaan järjenkäyttöön, ja se oli siksi myös scientia rationalis (järjen tiede), joka on astetta enemmän kuin pelkkä kielitiede. Hänestä esimerkiksi se, että joku sanoo että joku eläin kuuluu johonkin sukuun ei tarkoita pelkästään sitä että on kaksi loogista rakennetta jotka ovat suhteessa toisiinsa: Se on merkityksellinen vain, jos kohteet myös todella kuuluvat konkreettisesti tiettyyn lajiin. Logiikka oli siis paitsi systeemien suhdeverkkoja, myös konkreettista maailman rakennetta tutkiva tiede. Monet ovat tietenkin olleet kautta historian sitä mieltä, että logiikan rooli on pikemminkin argumentaatiorakenteissa. Jos esimerkiksi meillä on lause "Kaikki paitsi Sokrates juoksevat" ja päättelemme tästä että "Sokrates ei juokse", ei lausessa tarvita metafyysisyyttä ; Ei tarvita aktuaalisia juoksijoita, tarvitaan vain nuo sanat ja logiikan säännöt. Vastakkain ovat siis enemmänkin näkemykset, joissa tietyt suhteet on sovittu, ja alkuoletusten suhde todellisuuteen on selvitettävä eiloogisella keinoilla, ja sellainen näkemys, jossa logiikka on muutakin kuin sovittu systeemi, joka perustuu puhumisen rakenteisiin. Kuitenkin pitkään kielen ajateltiin olevan erityisen hyvässä suhteessa totuuteen; Seuratiin logisismia ja uskottiin että logiikan lait ja säännöt olivat totuuden lakeja.

Toisaalta monet logiikan lait eivät ole mitään satunnaisia, vaan voidaan esittää että niiden takana on myös empiiristä syy-seurausajattelua, joka on vain "havaittu patterni"; Esimerkiksi Aristoteleestä henkilö, joka ei hyväksynyt ristiriidan lakia, ei ollut opastuksen vaan rankaisemisen tarpeessa. Syynä oli se, että tämä oli (1) itsestään selvä asia, joka jo tiedettiin ja joka ei yksinkertaisesti voinut olla epätosi, tai (2) logiikan lait eivät ole aivan satunnaisesti valittuja, vaan säännöt valikoituvat osittain kokemusten kautta. Lopputulos molemmista oli se, että logiikka kuitenkin käsitteli todellisuutta. Tuomas Akvinolainen kehitteli samantyyppistä ajattelua siten, että tietty asia merkitsee tiettyjä asioita siksi että mieli on abstrahoinut niitä todellisuudesta, ja tälle on sitten sovittu äänteet merkiksi. (Aristoteles käsitteli itse päättelysääntöä, ja Akvinolainen symbolien sisältöä. Jos ideana on esimerkiksi A = B, niin Aristoteles käsitteli sitä = -merkkiä ja Akvinolainen sitä mitä A ja B ovat.) Akvinolaisesta pelkät loogiset lauseet eivät siis olleet konkreettisessa maailmassa tosia tai epätosia, vaan ne on liitettävä lauseiksi, jotka liitetään todellisuuteen. (On tärkeää huomata, että Akvinolaisen käsityksen mukaan logiikka perustui todellisuuden perusrakenteisiin - eikä toisin päin.) Johannes Julius Scotus taas oli sitä mieltä että logiikka oli todellisuuden metafyysisen rakenteen reunaehto; Hänestä Jumala asetti inhimillisen ajattelun, käsityskyvyn ja logiikan luomalla maailman. Ja voidakseen tehdä tämän, Jumalan on virittäydyttävä käsitettävyyteen, ja vasta tämän puitteissa hän voi luoda tietynlaisen maailman. (Eli todellisuus perustui logiikkaan - eli tämä on juuri sitä "toisin päin", mitä Akvinolainen.) Mielenkiintoinen huomio Scotuksen esimerkissä on se, että hän hyväksyi ajatuksen siitä että maailma voisi kenties olla toisenlainen. Tästä on vain askel "mahdollisten maailmojen" käsittelyyn. Hänen mukaansa logiikka käsittelikin enemmän sitä, mikä on compossibilitas (yhteismahdollista, jotka voivat tapahtua samanaikaisesti, jotka eivät ole sisäisesti ristiriitaisia.)

Ongelmana sille, että logiikka olisi tosiasioihin sidottuna perustuu kuitenkin siihen, että jos logiikka ja kieli ovat ihmisen ajattelun simulointia, se latistuu "ihmisen lajityypilliseksi käytökseksi"; Tällöin sen luotettavuus on vain yhtä suuri kuin ihmisen ajattelun luotettavuus.

René Descartes lähti purkamaan tätä ongelmaa siten, että hän otti äärimmäisen skeptismin, ja päätteli olevansa olemassa. Tämän jälkeen hän perusteli että Jumala on olemassa, koska hänellä oli tästä selvä ajatus. (Ja ajatuksen kohteet ovat olemassa, koska ajattelija on olemassa ja jos hän ajattelee jotain, tämä on olemassa havaitsijalle.) ja loi tältä pohjalta veracitas dei -periaatteen, jonka mukaan Jumala ei huijaisi, harhaanjohtaisi eikä valehtelisi, joten hän päätteli että ihminen näkee juuri oikein ja ajatteleekin loogisesti. Descartesin argumentti oli kuitenkin vain harvinaisen pitkä kehäpäätelmä. Tätä virhettä kutsuataan kartesiolaiseksi kehäksi: Hän todisti Jumalan olemassaolon sillä, että hänellä on kirkas ja selkeä ajatus Jumalasta, ja kirkkaiden ja selkeiden ajatusten luotettavuuden sillä, että Jumalan olemassaolo ja totuudenmukaisuus takaa ne. (Pääpointtinani ei kuitenkaan ole tämä kritiikki, keskityn sen sijaan siihen että Descartesille ajattelu ja logiikka olivat siksi sama asia, ja ne viittasivat metafysiikkaan. Mieli ja logiikka olivat yhdessä.) Descartes tekikin siksi loogisesti päteviä teorioita todellisuuden luonteesta, mutta ei testannut niitä empiirisesti. Tämä ei sinänsä ole ihme, koska jos ajattelu on suhteessa metafyysiseen totuuteen, mikään ei periaatteessa estä sitä että Totuus saavutetaan "nojatuolissa istuen" ilman ainuttakaan empiiristä koetta. (Itse en jaksa olla näin optimistinen.)

Nykyään monet loogikot ovat sitä mieltä, että esimerkiksi kognitiotiede voisi tuoda apua filosofiseen logiikan tutkimukseen. Tämä ei sinällään ole ihme, koska kun puhutaan ajattelusta ja sen luonteesta ja suhteesta todellisuuteen, ei ole lainkaan typerää miettiä myös sitä, miten tietoa käsitellään. Sillä siinä missä Descartes oli sitä mieltä, että havainto on jotain joka tehdään suoraan, jo Locke oli sitä mieltä, että havaintojakin prosessoidaan. Tosin Descartesia ei voida kovin paljoa moittia virheistään, koska aivotoiminta ja prosessit yhdistettiin ajatteluun vasta 1800 -luvulla, ja vasta tämän jälkeen on havaittu että aivoja ärsyttämällä keinotekoisesti saadaan aikaan havaintoja ja tunteita. (Tosin kyllä Lockekin eli ennen tätä keksintöä.) Ei tarvitakaan suoraa havaitsemista.

Ja vaikka logiikkaa ja mieltä on vain pidetty tosina, ja nämä näkemykset erosivat varsin myöhään toisistaan, kuitenkaan ajatus siitä että ihminen ei ajattelisi "luonnostaan oikein" ja että logiikkaa tarvittaisiin juuri sen vuoksi ei ole aivan uusi. Sofistithan käyttivät tunteisiin vetoamista ja mitä tahansa keinoja, joilla saivat enemmistön ihmisistä puolelleen. Filosofit sen sijaan katsoivat karsaasti tätä jo varhain, ja opettelivat esimerkiksi virhepäätelmiä sen vuoksi. (Niiden pohjimmainen opettelun syy ei ollut se, että ne olivat vääriä, vaan se, että ne olivat sen lisäksi normaalista ihmisestä vakuuttavia. Virheellisyys ja vaikutusvalta yhdessä tekivät niiden opettelusta tärkeää.) Jos ihminen ajattelisi luonnostaan oikein, tälläinen virhepäätelmien tankkaaminen olisi tavallaan turhaa : Jos ihminen ajattelisi oikein, eikä ajattelu ja päätöksenteko luonnostaan olisi herkkä virheille, Sofistit olisivat saaneet enemistön puolelleen vain ja ainoastaan käyttämällä rationaalisesti päteviä keinoja. Näin ei selvästi kuitenkaan ollut. (Eli logiikan teho voikin johtua siitä mikä tuntuu sen heikkoudelta: Se ei suoraan simuloi ainakaan kaikkea ihmisen ajattelua, joten sen avulla voidaan kiertää erilaisia ihmiselle luontaisia ajatteluvirheitä.) Tämän kaltaista kantaa esitti Frege, jonka mielestä mieli piirtää kuvioita, eikä pyöritä logiikkaa. Hänestä logiikan lait eivät olleet mitään aktuaalisen ajattelumme toiminnankuvauksia, vaan ne olivat sitä miten meidän pitäisi ajatella.