Maan päällä niinkuin Taivaissa

"Unkurissa" oli ihmetelty linnun jalkoja. Sitä miten linnut eivät jäädy maahan. Toin esille että tämänlaisia kysytään melko usein. Että itse asiassa biologiasta innostuneilta ei kysytä kovin syvällisiä maailmanselityksiä, vaan juuri tämänlaisia yksityiskohtia. Linkkasin siihen myös vastauksen. Lisäksi kerroin, että Jehovan Todistajien eräässä "Herätkää!" -lehdessä oltiin käsitelty juuri tuota linnun jalkojen fysiologiaa. Toimintaperiaate oli kuvattu oikein, ainoastaan teologiset tulkinnat tämän funktion suhteesta Älykkääseen Suunnittelijaan olivat jutussa heikolla tolalla.

Yleensä ottaen "Herätkää!" -lehti kuvaakin inssipuolen paremmin kuin teologian ja filosofian. Mikä ihmetyttää koska, sen luulisi olevan sen erikoisaluetta. Unkurissakin tämä huomioitiin. "olen selaillut jehovisten lehteä, ja ainakin omissa silmissäni herätkää! paljastuu globaaliksi ekopläjäykseksi. toisaalta jutuissa on myös häivähdys valittujen palojen jenkkisävyjä. yksi selaamani kappale oli omistettu sademetsien kohtalolle. näkökulma oli pontevan ekologinen. artikkelin alkuosa olisikin voinut olla melkeinpä minkä tahansa luontojärjestön sanomaa. huoli sademetsistä tuntui aidolta, ja aihepiirin tuntemuskin vakuutti. viimeisillä sivuilla päästiinkin sitten asiaan. paljastui, että ahneus ja muut sen kaltaiset paheet ovat juurtuneet syvälle yhteiskunnan rakenteisiin, paljon syvemmälle kuin amazonin sademetsän puitten juuret maaperään."

Tämä onkin se puoli joka itseäni on Jehovan Todistajissa viehättänyt. Niitä eiviehättäviä piirteitäkin on toki harvinaisen paljon, mutta on heissä jotain hyvääkin. Heidän luontosuhteensa on oikeasti juuri tuollainen. Ja se on suoraan järjestön teologiassa. Normaalimmassa kristillisyydessäkin voidaan olla luonnonystäviä, mutta Raamatun sisälläänpitämä kuvasto ihmisestä luonnon hallitsijana voidaan nähdä joko paimenena tai hyödyntäjänä. Ja esimerkiksi petovihaa on sidottu kristilliseen teologiaan, ihan modernissa nyky-suomessakin.

Jehovan Todistajilla ei tälläistä vaihtoehtoa ole. Syykin tähän on selvä. Nimittäin rajalliset taivaspaikat. Jehovan Todistajien oppiin kuuluu se, että taivaaseen pääsee vain pieni määrä ihmisiä. 144 000 ihmistä pääsee yliluonnollisiin tiloihin. Tämä ei tarkoita sitä että vain harva Jehovan Todistaja pelastuisi. Valtaosa nostetaan elämään ikuista elämää maan päällä. He eivät kuole, mutta heillä on maapallo elettävänä. ; Tämä teologia pakottaa tunnustamaan tämänpuolisen elämän varsin hyväksi. Sen ihmeitä ihmetellään. Ja korostetaan että ihmeteltävää löytyy äärettömyyksiin asti!

Päinvastoin kuin taivaskeskeisissä teologioissa, joissa tämänpuolisen elämän läpikotaista viheliäisyyttä on helppo korostaa ikään kuin kontrastina Taivaan Iloille. Siksi osa taivaspuheista on jo niin negatiivisia että niitä voi olla vaikeaa erottaa Platonismista jossa tämä elämämme universumi on epäonnistunut, pakosti jonkinlaisen epätäydellisen mokailija-demiurgin hallussa. Luontosuhde on tätä kautta helposti etäinen ja välineellinen. Jehovan Todistajilla ei tälläiseen ole tilaa ; Se olisi heille suoraa harhaoppisuutta.

kadekismus

"-Olet ateisti etkä siis usko Jumalaan, mutta onko Jeesus yhä Hänen poikansa?
- Niin, se Jeesus. Hän antaa sinulle huonoja vaikutteita. Hänen takiaan luulet, että äänet päässäsi ovat todellisia."

Ylläoleva keskustelu ei tietysti ole sellaisenaan toteutunut missään. Niiden takana on kuitenkin rakenteita joita käytetään sitäkin useammin. Ja jostain syystä vaikka tuo lausunto nähdään vitsinä, näitä samasta rakenteesta johdettuja näkökantoja heitetään melko vakavissaan. Karkeasti ottaen näkisin että valtaosa uusateismin kritiikistä on sen väitteiden oliukottamista. Ja tässä olkiukottamisessa on päaäsiassa yksi lähde. Käytettyjen sanojen konstruointi. Ja tämä konstruointi tehdään kristittyjen ehdoilla. Valitettavasti kun uusateisti lausuu väitteen hän kuitenkin käyttää omia sanojaan. Kristitty ei suostu tai kykene tätä eroa näkemään. ; Uusateisti ei osaa käyttää sanoja joita kristitty ei ymmärrä joten heillä on turhauttava viestintävaikeus. Uskovaisella taas on tulkintavaikeus, joka johtaa turhaan työhön jota ei oteta vastaan joka on sekin turhauttavaa.

Kolmiyhteinen Rakkaus,
jonka kirjoittajakin ymmärtää.

Yksi pääeroista johtuu Jumala -käsitteestä. Filosofien ja teologien käyttämä Jumala kun tuntuu usein latistuvan "olemassaoloksi", tarkemmin määrittelemättömäksi "alkusyyksi" tai joksikin joka muistuttaa arkijärkeen osuvimmillaankin enemmän "Star Warsin" "Voimaa" kuin persoonallista vaikuttavaa olentoa joka välittää ja vaikuttaa maailmassa. Ja kuitenkin Jumalaa usein käsitellään teologien etiikassa ja humanistisessa soveltamisessa aivan kuin tuo abstrakti Jumala olisi jotenkin oleellisesti nimenomaan liitoksissa tälläiseen.

Taktisesti ottaen valtaosa keskittyy kuitenkin muuhun. Onkin huomattava että uusateismin lausumista bussimainos tarjoaa "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä." Voidaan huomata, että sen analysointi vaatii sanan "Jumala" ja sanan "olemassaolo" käsittämisen. Sen lisäksi siinä on elämäntapaohje. Sitten voidaan avata veikeän miehen maineessa oleva Jaakko Heinimäki. Hän nimittäin itse asiassa on "kafekismus" teoksessaan dekonstruoinut ja tässä sivussa kritisoinut juuri tätä mainoskampanjaa. Peräti sen luvussa numero 1 joka vastaa kysymykseen "Onko Jumala olemassa?"

En tiedä edustaako Heinimäki kirkon kantaa - kirkko ei tosin ole ainakaan hänestä irtautunut - mutta ainakin se näyttää noudattavan konventioita joita piispatasoisetkin keskustelijat soveltavat. Siksi koen hänet relevantiksi, joko siksi että tai hän edustaa kirkon virallista kantaa. Tai sitten juuri sen vuoksi että hän ei niin tee ; Heinimäen analyysi mainitsee bussikampanjan aivan suoraan. "Kun ateistit julistavat mainoskampanjassaan omnibus-kulkuneuvojen kyljessä, että Jumala tuskin on olemassa, he eivät esittäneet mitään erityisen raflaavaa, ainakaan mitään sellaista jota kristityt teologit eivät olisi jo likimain tuhat vuotta sitten pohtineet. Ateistien bussikampanja ei ollut erityisen ateistinen siitäkään syystä, että muutkin kuin Jumalan olemassaoloa koskevat teoriat ovat peräisin suoraan kristillisen teologian klassisesta perinteestä. Ateistien mainoslause kuului: "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä." Murehtimisen loppuminen ei ole tamperelaisten ateistejen keksintöä vaan palautuu Nasaretin Jeesuksen julistukseen, siis hänen, joka kehotti ottamaan mallia kedon kukista ja taivaan linnuista."

Toki Heinimäen lausunnoista kumpuaa omituisia dikotomioita.

Ensimmäinen niistä on termi "julistus". Tosiasiassa kun lukee uusateistejen asioita, he toki mainitsevat toivovansa että uskovainenkin kääntyisi. Mutta tosiasiassa esimerkkiksi siitä pahamaineisesta "Jumalharhasta" opitaan "kissojen paimentamisesta" se, ett' mitä tässä tavoitellaan '; Korostus on se, että ateistit ovat kaapissa, eivätkä siis ikään kuin saa sanoa näkemyksiään julki. Kohteliaisuusvaatimus ja dogmin puute eivät kuitenkaan saisi johtaa siihen että isohkoa ihmisryhmää ei kuunneltaisi. Klassinen julistus pitää sisällään käännyttämistyön. Tämä on aktivoitumista. Näkisinkin että Heinimäki tässä kohden projisoi. Hänellä on mielikuva siitä mitä uskovaiset tekevät omilla bussinkylkimainoksillaan. Pelastavat sieluja, kehottavat olemaan tiettyä mieltä. Avautumistarvetta kristityillä tuskin onkaan koska heitä ei kulttuurissamme vaienneta millään lailla, heillä on puolue politiikassa - mitään puhtaasti ateistisuutta vaativaa puoluetta ei ole.

Toinen tärkeä käsite on nauttiminen. On erikoista että Heinimäki näyttää vihjaavan että hyvän elämän korostaminen ei voi olla muuta kuin kristillistä koska kristityt ovat kannattaneet sitä. Tämä on ikään kuin näiden arvojen monopolisoimista. Onkin erikoista että kun puhutaan luonnontieteistä ja etiikasta, ihmiset näkevät että ateisti voi erottaa luonnonlait Jumalasta ja olla mekaaninen materialisti. Eli se mikä nähdään Jumalan luomisen ja säätämisen tuloksena voidaan irrottaa teologisesta taustastaan. Jostain syystä samaa ei ole nähty etiikan kohdalla. Tosiasiassa Heinimäki ei näytä tajuavan sitä että uusateismi on uusateismia nimenomaan siksi että se irtautuu eksistentialistisista ateismin suuntauksista jotka korostavat angstia. (Paradoksaalista kyllä se sitten pompahtaa epikurolaisuuden suuntaan, joka taas on ikivanha verrattuna eksistentialismiin.)

Heinimäki tuntuu unohtaneen sen että aina kun kerrot olevasi irtautunut Jumalasta, korostetaan että sinun elämäsi on angstista. (Toki uusateistit korostavat myös sitä että uskonnoissa tapahtuu myös henkistä väkivaltaa ja että tästä irtautuminen on iloa tuova puoli.) Se on siis hieman kuin jos roomanvallan ajan vainotut kristityt olisivat mainostaneet "Ryhdy kristityksi - voit tehdä sen ilman kannibalismia ja veren juomista." Ateistiin liitetään syytteitä arvotyhjiöstä ja angstista. Ateistien mainos nimenomaan alleviivaa reaktiivisesti että bollocks. On erikoista että Heinimäki ei ymmärrä tätä puolustautuvaa puolta viestistä.

Koska tätä ei tajuta, tehdään jotain kuten Heinimäki. Hän ajaa jotenkin dikotomisia arvoja joissa se, että attibuutti A on sekä näkemyksessä Y että X, niin se tarkoittaisi sitä että X ei voisi olla erillään Y:stä. Hän ei tajua että yksi uskonnottomille näkyvin viesti on "Irtaudu Jumalasta, mitä menetät? Et mitään!" Kristinuskon tarjoamista hyvistä jutuista ei tarvitse luopua ateismiin hypätessä. Heinimäelle tämä voi olla vaikea huomio, sillä hän näyttää harjoittavan erikoista strategiaa jossa hän korostaa että ateismi on dogmaattista koska jos uskonto on dogmaattista on sen antiteesikin yhtä dogmaattista. Uusateisteilla ei kuitenkaan ole pakko sanoa ei joka ikiselle kristinuskoon liittyvälle attribuutille. Ja juuri siksi kaatuu sekä uusateismin rinnastus kristillisiin arvoihin että Heinimäen tapa nähdä ateismi "dogman antiteesinä ja siksi yhtä dogmaattisena". (Siis ainakin argumentteina. Kenties kristinuskon puolella on tässä jotain todella vakuuttavia argumentteja. Sääli vain että arvon kristityt eivät saa niitä suustaan vaan sen sijaan haaskaavat aikaansa ja muiden aikaa tälläisiin sivujuonteisiin jossa asiat määritetään kristillisiksi ja eikristillisiksi, koskivatpa ne sitten kristittyä tai ateistia.)

En ole tästä yllättynyt. Uusateistien militanttius näyttää nimittäin seuraavan siitä että heidät kuvataan kuin kristittyinä. Joko siksi että he ovat sellaisia. Ja myös siksi että nekin piirteet jotka heissä eivät ole kristityille tuttuja nähdään sellaisina. Tämä ei tietysti sinänsä vaadi pahantahtoisuutta ; Ihmiset tottuvat että tietty konteksti pitää sisällään tietyn viestin. Siksi lapunjakoa ei osata erottaa käännytysjulistuksesta. Ja kun katujulistajat ovat aina käyttäneet klisettä "en halua tuputtaa", ja tämä on opittu kiertoilmaisuksi on enemmän kuin luontevaa johtaa tämä arkikokemuksen vahvasti vahvistama havainto myös ateistejen lappumiehiin.

Mutta isommat asiat tulevat esiin olemassaolon käsittelyssä.

Heinimäki nimittäin toimii ikään kuin sellaisella arrogantilla asenteella jossa Jumala ja olemassaolo ovat jotain joka määritellään kristityn ehdoin. Heinimäki tarjoaa toki mielenkiintoista olemassaolon pohdintaa, mutta ateismikysymykseen sitä ei oikein voi liittää. Itse asiassa jos Heinimäki ei liittäisi ateistikontekstiä olemassaoloonsa, pitäisin hänen tekstiään mielenkiintoisena filosofisena asian käsittelynä. Hän vain soveltaa sitä johonkin jossa käytetyt sanat eivät ole niitä joita hän käyttää. Termeillä on yksinkertaisesti aivan eri määritteet ja ehdot.

Hän irtautuu ideamaailmasta "Antiikin kreikassa ajateltiin että todella olemassa olevaa ovat ideat, olemukset. Aineellinen todellisuus on toissijaista." sanomalla että  "Tälläistä todellisuuskäsitystä vastaan varhaisissa kristillisissä uskontunnustuksissa on "taivaan ja maan luoja" ja että hän on luonut "kaikki näkyväiset ja näkymättömät". Nämä uskontunnustuksen lauseet on suunnattu sellaisia henkisyyden opettajia vastaan jotka väittivät, että Jumala ei ole luonut mitään niin vähäpätöistä kuin aineellinen todellisuus. He ajattelivat, että näkyvä maailma oli jonkin heikkolahjaisen alemman luokan luojajumalan tekosia." (Tässä kohden Heinimäki irtautuu Platonin opeista demiurgeineen, mutta ei mainitse että kristinusko ei voi viitata alkusyyhyn viittaamatta Platoniin koska argumenttiperinne nojautuu Platoniin. Sillä tosiasiassa originelli oppi ei menetä originelliuttaan vain sillä että sen ideoita on sovellettu muissa ajatussuuntauksissa.) Heinimäki täydentää että olemassaolemisen voi nähdä aivan toisella tavalla määritellen ; "Aristoteles korosti aineellisen materian ja aineettoman muodon yhdistymistä: olemassaolo on sitä, että materia saa muodon, tai hienommin sanottuna, että potentia aktualisoituu." Aineellinen on siis olemassaoleva. "Latinan kielen teonsana existo, olla olemassa, merkitsee sananmukaisesti esiin stumista ja näkyväksi tulemista eli aktualisoitumista. Aristoteleesta alkaen olemassaolon käsite liittyi aina olemuksen käsitteeseen. Olemassaolo on sitä että potentiaalinen olemus aktualisoituu." Tälläinen aktualisoituminen ei tietysti koskaan toteudu täydellisesti. Platonin ideaopista pidettiin ajatus siitä että maailmassa on piirrettyjä ympyröitä jotka heijastavat ympyrän mallia hieman puutteellisesti. "Tällöisen käsityksen olemassaolo on aina jotenkin rajallista tai puutteellista, olemus ei koskaan toteudu "ideaalisesti", sillä ideaalista on vain ideoiden maailmassa." Heinimäki korostaa että "Jumalan olemassaolo on toisenlaista. Se on puhdasta aktuaalisuutta, jossa ei ole mitään ristiriitaa olemuksen ja olemassaolon välillä."

Tämä onkin hyvin klassista teologiaa.

Ongelmana on tietysti se, että oikeasti uusateistit eivät ajattele ylläolevilla malleilla. Heille olemassaolo on yksinkertaisesti sitä että asiat ovat. Kaikki ideamaailmasta haihattelut ovat sitä että sekoitetaan käsite olemassaoloon. Tosiasiassa kuitenkin on niin että esimerkiksi kun mietitään hevosia ja hevosuutta, niin ihminen näkee hevosia, ja tekee niistä abstraktin, ainoastaan päänsä sisällä olevan konstruktion, hevosuuden. Hevosen ja hevosuuden välillä on se, että hevonen on olemassa sanan varsinaisessa mielessä. Ja hevosen käsite on "olemassa" käsitteenä ihmisen mielessä. Ja että kun puhutaan Jumalan olemassaolosta, kysymys on nimenomaan siitä että onko olemassa eikä siitä että on "olemassa". (Esimerkiksi jos Jumalaa ei ole olemassa, Jeesus silti "on" hänen poikansa hallusinaatio.) Uusateismia on moitittu "empirismi tai ei mitään" -hengestä. Sen maailmassa olemassaolo onkin enemmänkin ilmenemistä ja vaikuttamista. Olemassaoleminen on sitä että asiat kohtaavat ja tästä syntyy muutos, joka taas on heijastelee luonnonlakia. Muunlaista olemassaoloa ei ole. (Saivartelija voisi sanoa että kvanttimaailma on propabilistinen jossa aktuaalinen ja potentiaalinen ovat hieman väärä tapa katsoa koko asiaa. Mutta yksinkertaistan tässä nyt)

Tälle olemassaolon määritteelle Heinimäki tekee seuraavan. "Syntyi nominalismiksi kutsuttu filosofinen suuntaus, jossa ajateltiin että olemukset eivät ole todellisia ensinkään, ne ovat vain käsitteitä." ... "Nominalismi raivasi tilaa luonnontieteiden kehitykselle, kun huomio kiinnittyi pikemminkin yksittäisiin olioihin kuin universaaleihin ideoihin. Nominalismin myötä myös kysymys Jumalan olemassaolo alkoi vertautua sikojen ja muiden luontokappaleiden olemassaoloon, joihin se rinnastuu ontuen jos niinkään." Tämähän ei ole argumentti vaan statement. Tosiasiassa jos olemassaolo määritellään nominalismin ehdoin, Jumalan on joko vertautua sen kriteereihin tai olla olemassaolematon. Heinimäki lähinnä kategorisesti ja suoralta kädeltä kieltää että mitä käsitteitä ateisti voi ja saa pitää hyväksyttävinä ja luvallisina. Kun puhutaan "olemassaolosta" hän tarjoaa teologin käsitteen ja kieltää muunlaisen. Olen huvittunut. ; Heinimäki tarjoaakin lähinnä jotain jossa olemassaolo määritellään uudestaan jotta Jumala olisi niiden kautta relevantti. "Mestari Eckhart sanoi, että jos sanomme Jumalan olevan olemassa, olemassaolo tarkoittaa jotain muuta kuin luotujen olemassaolo, niistä ei voi puhua samaan aikaan ja samoilla käsitteillä." Kuitenkin jos on naturalisti, voi Hawkingin tapaan miettiä alkusyytä kuin se olisi samoin käsittein pyöriteltävä konsepti kuin muukin osa. Jos maailman alkusyy on naturalistinen, tämä Eckhartin ehto ei päde. Se pitää siis piilo-oletuksen joka pitää sisällään erimielisyyden ratkaisemisen Heinimäki siis tunnustaa että tosiasiassa filosofien Jumala - kuten aktuaalisen ja potentiaalisen parissa pyörivä alkusyyjumala - pitää sisällään ison kasan erilaisia piilo-oletuksia. (Kuten Jumala ei ole naturalistinen.)

Uusateistien ydin on siinä että he määrittelevät olemassaolon toisin kuin vanhat ateistit eli eksistentialistit. Eksistentialistien eksistenssi korostaa "minä uskon Jumalaan" tai "en usko Jumalaan" -henkeä. Uusateistien suhde olemassaoloon ja sen käsitteisiin on sen sijaan äärimmäisen naturalistinen (usein sekä ontologisesti että metodologisesti). Heinimäen olemassaolokäsitteistä valtaosa on heistä irrelevantteja. Ei Aristoteleskään varmasti ottanut vakavasti sitä että hänelle sanottiin että hänen näkemyksissään oli eroa Platoniin verrattuna. Kyllä, mahdollisesti. Mutta so what? Jos olet naturalisti ja sanotaan että Jumala on määritelty einaturalistiseksi by definition, mitä muuta siinä voi sanoa kuin että minun arugmenttimaailamassani olet samalla määritellyt Jumalan eiolemassaolevaksi.

Hullua? Kenties, mutta sitten
toisaalta ; kyllä minäkin puhun
joskus itsekseni. ; Tällöin tiedän
ainakin sen, että seura on
mitä mainiointa ja älykkäintä!

Olen vielä huvittuneempi. Toki ymmärrän että filosofia perustuu usein eri lähtökohtien hyväksymiseen. Olenkin huvittunut hieman muusta kuin mikä monille luultavasti on tullut mieleen. En toki kumonnut Jumalaa - olisin aika omituinen agnostikko jos lähtisin tälle tielle ylipäätään. Sen sijaan korostin että Heinimäki vaikuttaa olevan hieman pulassa. Sillä hän selittää miten ateistit eivät sano mitään mitä kristityt eivät olisi käsitelleet. Tämä ei kuitenkaan heijastu hänen tekstissään. - Heti kun ateisti sanoo "Jumala" ja "olemassaolo", etenkin jälkimmäinen eli olemassaolo, Heinimäki on vaikeuksissa. Hän valitsee useitakin olemassaolon teemoja, jotka ovat teologisesti kristinuskon kannalta relevantteja. Mutta hän ei osaa löytää sitä konseptia ja asennoitumistapaa jolla uusateistit käyttävät olemassaoloa. Ja tätä kautta hän ei ymmärrä oikeastaan koko uusateismia. - Heinimäen analyysi nimittäin paistaa kristillistä osaamista mutta uusateismia ei aivan selvästi hahmoteta. Tämä ihmetyttää koska jos uusateismi on kristityille tuttua, ja kristillisyyttä heijastavia sen hahmottamisen pitäisi olla helppoa. Kuitenkin suurin osa kristityistä näyttää olevan Heinimäen tapaan ns. helisemässä.

En siis sano että Heinimäki on väärässä tai että uusateistit ovat oikeassa. Sanon vain sen, että jos uusateistit eivät sano mitään mitä teologit eivät olisi miettineet ja käsitelleet, niin miksi ihmeessä uusateistejen argumentteja ja käyttämiä käsitteitä ei sitten osata käsitellä ja heidän haasteisiinsa ei tule vastauksia kuin apteekin hyllyltä? Tämä nykytila on vain hiton omituista. Ja tämä herättää huvittuneisuutta mielessäni.

Heinimäki päätyy jopa siihen että Jumala määritellään samaksi kuin koko olemassaolo. "Jumalan oleminen on pikemminkin olemassaolon takana olemista. Jumala ei niinkään "ole olemassa" vaan hän on itse oleminen. Ja kysymys "onko oleminen olemassa" tai väite "olemista tuskin on olemassa" tuntuu informaatioarvoltaan sangen vähäiseltä." Tämänlainen saivartelu tietysti huvittaa ateisteja jotka ottavat ennen kaikkea etäisyyttä instituutioihin ja dogmeina esitettyihin uskonkappaleisiin. Ja joille Jumala ei ole täten määritetty joten he tietävät varsin hyvin että he eivät tarkoita mitään tuollaista. Heinimäki joka vaihtaa käsitteet valtapelillisesti panee sanoja heidän suuhunsa, vääristelee ja olkiukottaa. Ateisti kutsuu tämänlaista keskustelunvälttämiseksi, vääristelyksi, mahdollisesti vajaaälyiseksi ateistien sanoman ymmärtämisen puutteeksi eli typeryydeksi - ja kenties jopa vainoamiseksi ja kiusaamiseksi.

Loppupehmennys.

Tietenkin Heinimäki on tarkoittanut kirjansa kristityille. Näin ollen voidaan hyväksyä että hän tekee pitkän kristillis-teologisen olemassaolemisen mietinnän ja tekee sen päätteeksi vinoilua ateisteille. Yleisö on ymmärrettävä ja kun kirja on "kafekismus" on se selvästi kristityille oppaaksi kristillisyyteen. Sitä on turha ottaa debattikirjana, ja sellaisena sen ottaminen olisi minulta varsin pälliä. Konteksti on ymmärrettävä. En tässä itse asiassa moiti Heinimäkeä aivan valtavasti. Olen enemmän metakeskustelulinjalla.

Korostan kuitenkin että tässä kohden Heinimäen strategia heijastelee vakiintunutta tapaa. Kun uskovainen puhuu ateistille, hän ei ota huomioon kohdeyleisöä. Ja näin ollen ateisti kohtaa samanlaista viestintää mitä kristitty sanoo kristitylle. Ja tästä seuraa se, että sanomaa ei ymmärretä. Kristillisyys näkyy ohipuhumisena, vääristelynä ja ideologian junttaamisena ja kaiken näkemisenä vain oman maailmankuvan kauta. Eikä ateistin ajatella tajuavan "hienostuneita sofistikoituneita" konsepteja. Tunteet ovat ymmärrettäviä mutta haistakaa nyt hyvät ihmiset paska.

Olen aiemmin ihmetellyt sitä että uusateisteja ei ikään kuin katsota sitä kautta että onko heillä sisäisesti koherentti ja filosofisesti ehyt ideologia. Sen sijaan se määritellään "puutteelliseksi" siksi että se ei esimerkiksi käsittele Tillichiä. (Joka tuntuu olevan tässä kohden jonkinlainen nimi joka aina mainitaan.) Kuitenkin tosiasia on että Tillichin argumenttimaailma on uusateisteille aivan irrelevantti. Vastausta ei tarvita koska itse kysymys on määrittynyt irrelevantiksi.

Uskovainen ei voi tulla määrittelemään toisen maailmankuvan puolesta mikä sen opeissa on tärkeää. Dawkinsin ymmärtämisen kannalta onkin huomattava että hänellä on kysymysten jakamisen ajatus. Toiset kysymykset ovat järkeviä ja toiset eivät. Toki hän rajaa monia kysymyksiä turhiksi, ja tähän joukkoon mahtuu paljon taikauskoista roskaa että sellaisia kysymyksiä joita kristillinen teologia on pitänyt ns "suurina kysymyksinä" ja määrittänyt näihin vastaamisen jopa yleisinhimillisyyden ytimeen, niihin vastaamista ikään kuin tarpeeksi joka jokaisella ihmisellä olisi pakko olla.

Uskontokeskustelun ongelmana näyttääkin olevan se, että uusateismin militanttius johtuu siitä että uskovaiset näkevät uusateistit kristinuskon malleilla. Mainos joka herättelee eikä aja muuttamaan mieltään nähdään käännyttämisenä. Ateismi nähdään uskontona - ei siis ideologiana tai maailmankuvana vaan uskontona- (Ja Darwinta hänen profeettanaan). Itse korostaisin sitä että uusateistit ja kristityt ovat molemmat filosofisia, mutta jostain syystä teologit ovat ottaneet vallan siinä että he voivat ikään kuin auktoriteetillaan tunkea itselleen oleelliset käsitteet sellaisiksi kuin he itse niitä tarvitsevat. Ja vastapuoli kritisoidaan ojaan jo siitä että he eivät sitoudu näihin samoihin käsitteiden määritelmiin vaan käyttävät jotain erilaista harhaoppista määrittelytapaa.

Toki on ymmärrettävää että kristinuskon Jumala on yksi Jumala. Mutta tosiasiassa uusateismia usein moititaan kristillisyyskeskeisyydestä. Kun se etäytyy tästä syytetään että ei voi irtautua Jumalasta jos ei irtaudu teologien määrittelemästä Jumalsta. Tässä on toki pari ongelmaa. Ensinnäkin filosofien Jumala ja arkijumala ovat aivan erilaisia. Ja aika isoa osaa ateisteista ensimmäinen on tylsä ja epäkiinnostava ja vain toinen on järkevä. Ja toisaalta kun sitten näitä filosofien Jumalia käsitellään, ei niistäkään voi huomata muuta kuin että niiden kanssa on helppoa olla samaa mieltä, ja tästä filosofien jumalaan pakenemisesta huolimatta arkijumala rakkaudellisuuksineen ja hyvyyksineen yht'äkkiä putkahtavat esille. Edustipa teologia sitten Craigista Heinimäkeen niin he tuppaavat puhumaan armosta, lohdusta tai objektiivisesta moraalista heti filosofisten aktuaalisten, potentiaalisten tai kalam -argumenttien jälkeen miettimättä että jossain on jotain omituista ; Jos filosofien Jumala todella on Jumala, miksi vastata pahan ongelmaan tai käyttää sitä hautausrituaalissa tai moraalin komentamisessa?

Samalla jos uusateismissa ei ole mitään uutta tai järkyttävää, olisi hyvä miettiä miksi uskovaiset sitten reagoivat heihin ja miksi he ovat nostaneet niin kovaa vastustusäläkkää? (Jota ei peräti ole kohdistettu oleellisesti mille hihittelin jo aiemmin.) Miksi kirkosta eroaminen ja uusateistien kritisoiminen ovat kristityille tärkeitä kysymyksiä ollenkaan? Syy on se, että he haluavat uusateistit kaappiin. Joko siksi että he haluavat käännyttää kaikki kristityiksi. Tai ihan siksi että he ovat tavallisia ihmisiä joille vapaus näyttää olevan enemmänkin sitä että "minua yksilönä ja omaa viiteryhmääni ei mikään rajoita ja kaikki se mikä meitä vituttaa ja ärsyttää minimoidaan". Tämä ei tietysti ole vapautta filosofisessa mielessä, mutta käytännöllisessä mielessä se on itse asiassa juuri tätä.

Platonin Paratiisi (Ja paljon sulkumerkkejä)

Kristinusko on soveltanut Platonia hyvin paljon. Kuitenkin on itse asiassa hyvin vaikeaa nähdä Jumalaa Platonin demiurgina. (Platon perusteli Demiurgin olemassaoloa "Faidron" -teoksessaan alkusyy -perustelulla. Olen moittinut tätä argumenttia jo aiemmin niin paljon, että en näe tähän tarvetta, kiinnitän huomiota vain tämän teologiseen luonteeseen.)

Demiurgin rooli näyttäytyy erikoisena. Platonin universumissa järjestys on väistyvä tila ; Alussa oli kaaos, jossa ei ole tasapainoa ja tämän järjesti demiurgi, joka käytti apunaan ideaaleja ja muotoa. "Faidroksen" esittämä demiurgi on epätäydellinen ; Hän yritti tehdä täydellisen maailman mutta maailma ei suostunutkaan muotoutumaan demiurgin tahdon mukaan. Näin maailmassa oli epäjärjestystä, huonoutta. Demiurgi on epäonnistuva ja rajallinen luoja. (Platonkin huomasi että maailmassa on pahuutta, joten hän ei kiistänyt pahuutta kristityille tyypillisellä pahan ongelman ratkaisulla, vaan oletti suoraan että ristiriita tarkoittaa sitä että Jumala oli kyvyiltään rajallinen.) Tässä mielessä Platonin universumi eroaa yllättävänkin paljon kristillisestä. (Ottaen huomioon miten moni viittaa Platoniin oikeuttaessaan kristillistä uskoaan.)

Moni kuitenkin voi muistuttaa että Platonin ideamaailma onkin se kristillisen Jumalan järkeväksi tekevä. Platonin ideamaailma näyttääkin sitten todella erilaiselta kuin kristinuskon paratiisi. Sillä siellä ovat käytännössä kaikki käsitteet ; Näin ollen ideamaailmassa on ympyrän kaava, kolmion määritelmä ja pornografian ikuinen ja muuttumaton idea sulassa sovussa. Tämä on kaukana niistä ikuisen elämän ajatuksista joita kristityt Paratiisiin liittävät esimerkiksi niissä kaseteissa joita käännyttävät fundamentalistit myyvät ja joissa he kertovat erilaisia "tuonpuoleisessa käymisiä" ja muita varsin erikoisia kokemuksiaan.

Tietysti joku voisi ajaa jonkinlaisen seinän, jossa Helvetissä on pornografian ja murhan ikuiset ja muuttumattomat määritelmät ja ideat. Mutta tosiasiassa tässä vastaan tulee kuitenkin perusongelma : Platonin ideamaailman voidaan nähdä aivan yksinkertaisesti sekoittavan määritelmän toteutumattomuuden ideamaailman todistamiseen. (Tästä häntä kritisoivat jo kyynikot, jotka esittivät että "hevosia" voidaan nähdä, mutta ei "hevosuutta", koska tämä yleiskäsite on vain jotain jolla ihminen hahmottaa asioita; Eli heistä ihminen vain sotkee asioita eikä selvennä niitä tämänlaisella ideamaailmahaihattelulla.) Ideamaailman ydinhän on se, että jos meillä on ympyrän idea, se ei toteudu koskaan maailmassa täydellisesti (koska meillä on se mokaileva demiurgi ja kaikkea.) Meillä on vain likiarvoja ympyrästä. Siksi täytyisi olla jokin määritelmätodellisuus, jossa on täydellinen ympyrän idea.

Tämä muistuttaa hyvin kovasti Anselmi Cantenburyläisen "Proslogion" sisältämää ontologista Jumalatodistusta. Hän esitti että jos hänen mielessään on idea täydellisestä olennosta, on selvää että olennon täytyy olla olemassa koska olemassaoleva olento on täydellisempi kuin olemassaolematon. Jo aikalainen, Gaunilo, esitti että tämä tarkoittaisi että jos kuvittelee "täydellisen saaren", sen olisi oltava olemassa koska jos se ei olisi olemassa, se ei olisi täydellinen saari. (Minä taas kuvittelen täydellisen pornoelokuvan, joka samalla logiikalla on olemassa.) Platon puolustautuisi tämänlaisesta muistuttamalla että Gaunilo ei huomaa että täydellinen saari ON olemasa, ideamaailmassa. (Ja tuonpuoleisessa onkin luvassa täydellistä eroottista viihdettä, kuten juuri todistin.)

Ongelmana tässä argumentissa on myös Kantin huomio siitä, että olemassaolo ei ole predikaatti (kuten vaikkama voimakkuus) Russell taas näytti varsin järkevästi, että olemassaolo voidaan liittää vakavassa mielessä vasta tietyllä tavalla oleviin olentoihin, eikä sillä voida viitata määritelmiin tai abstrakteihin ideoihin ; Näin ollen Platonin maailmasta järjestys tiivistyy luonnonlakeihin ; Ja ympyräkin on abstraktio jonka määritelmä on kuvattu ympyrän matemaattisessa kaavassa hyvin eksaktisti. Siinä se ympyrä on olemassa. Määritelmänä, ei minään todellisena olentona tai ulottuvuutena. (Valitettavasti Kant ja Russell poistavat samalla minulta ilon ; Täydellistä täydellisen pornon määritelmän mukaista pornoelokuvaa ei ole eikä tule. Näin maailmasta tuli filosofian avulla jälleen hieman epätäydellisempi paikka.)

Sanaleikkejä ja agnostismia.

Uskonnolliseen vakaumukseen liittyy paljon sanoja. Etenkin jos ei ole perinteisesti uskovainen. Toki heilläkin on esimerkiksi deistejä jotka uskovat alkusyyjumaluuteen ja teistejä jotka uskovat että on olemassa persoonallinen jumala.¹ Tyypit ovat helposti yhtä tai molempia. Uskonnoton on tällä hetkellä yksi sana. Se tuntuu olevan yleismääritelmä, joka viittaa siihen että ei yksinkertaisesti ole jumalauskoa. Tässä kohden se muistuttaa ateismia.² Tässä a tarkoittaa teismin puutetta. Kuitenkin uskonnotonta käytetään eri tavalla. Uskonnoton on laajempi kuin ateismi. Agnostikon kohdalla tilanne on erityisen mahdoton. Moni pitää agnostismia ja ateismia eri asioina ja toisisa agnostikot ovat ateisteja, koska he eivät ole teistejä. Ja monesta uskonnoton on hyvä termi, jota tulisi käyttää heidän kohdallaan. Määritepyörityksessä mukaan tulee muitakin sanoja. On uskottomuutta ja jumalattomuutta.³ Uskomaton taas tuo mieleen enemmän ällistyttävän. ⁴ Olen toki ällistyttävä ja hämmästyttävä outoudessani, mutta tämä etäännyttää varsinaisesta teemasta, jonka pitäisi olla siinä uskonnollisuus-hengellisyys-paranormaali -akselilla.

Agnostismia ajatellessa mietin että sen takana on samanlainen määritelmä kuin ateismi -sanassakin. a on kieltävä etuliite. Kaikki tietävät että agnostikko kieltää gnōsiksen, tiedon. Kuitenkin tässä on takana myös toinen vaihtoehto. Se ei ole perinteinen tai edes vakiintunut määritelmä. Mutta sitä on hauska miettiä.

Gnostilaisuus nimittäin johdetaan samasta sanasta. Jos agnostikko onkin a gnostikko. Tätä kautta löytyy minusta monia sellaisia asioita, joita pidän ehdottomasti itseeni erityisen hyvin sopivina.
1: Gnostilainen on mysteeriuskonto. Gnosis nimittäin viittaa tässä kohden erityislaatuiseksi katsottuun tietoon. Gnostilainen tieto ei ole samanlaista tietoa kuin tieteellinen tieto, se korostaan mystistä ja esoteerista kokemusta jumaluudesta. Gnostilaisuuden määrittävä tieto on olennaisesti pelastuksen aikaansaava tekijä. Tiedon hankinta liitetään itsereflektioon.
___1.1: Minä agnotikkona taas kiellän ehdottomasti ylläolevan tiedon tyypin relevanttina. Minua voidaan tätä kautta kutsua antimystiseksi. En esimerkiksi kutsu elämyksiäni tiedoksi tai totuudeksi. Ja itsereflektion sijasta korostan ulkopuolisen maailman tutkimista ontologisten tosiasioiden lähteenä. Jos omat näkemykset ja maailma ovat ristiriidassa, on maailma väärässä.
2: Gnostilaisissa järjestelmissä maailma on luotu siten että fysikaalisen todellisuuden luoja oli alempi jumalolento, demiurgi. Tämä demiurgi taas on vika, häiriö, epätäydellinen. Takana on muun muassa ajatus siitä että takana on ikuinen ja muuttumaton, joka on siksi arvokas. Täydellisen ei tarvitse muuttua, joten muuttuva ei ole täydellistä. Gnostilaisille aineellinen maailma on toissijainen ja paha.
___2.1: Minä a gnostikkona taas pidän nykyistä maailmaa "perustavana", sen takana ei ole sen kummempaa. Maailma on toki minullakin muutoksessa, mutta näen arvoa hauraissa ja väliaikaisissa asioissa. Ja etenkin niissä. Pyrin pitämään niitä arvokkaana, koska jos en tee sitä, ei se kauaa ole mahdollista kun ne ovat jo kadonneet.
3: Gnostilaisessa maailmassa pelastus tulee itsen kautta hankitulla tiedolla ja tätä kautta päästään irti toissijaisesta maailmasta. He haluavat tätä.
___3.1: Minä a gnostikkona en usko että tieto pelastaa. Tieto voi joskus auttaa elämään pidempään, mutta tässäkin suosittelen liikuntaa ja lääkärissä käyntiä muita tapoja enemmän. En kiellä toki mystisiä kokemuksia, ja harrastuksissani hankin sen tapaisia tuntemuksia. Mutta en yhdistä tätä totuuteen, vaan pikemminkin "mukavaan tunteeseen", joka ei ole edes valetta koska en liitä niihin kertomuksia tuonpuoleisesta. Pyrin elämään tässä maailmassa ja tässä hetkessä ja tässä paikassa, en jossain muualla joskus muulloin.
4: Gnostilaisille mystinen elämäntapa on tärkeää, siihen sidotaan pelastus ja kaikki. Heille tien valinta ei ole kaikille, joten toisin päättäminen ei ole ongelma. Kuitenkin mystikot ovat samanaikaisesti jotain ihmistä ja elämää suurempia.
___4.1: Minä a gnostilaisena pidän kokemuksien hankintaa eräänlaisena ylellisyyden hakemisena. Se on mukavaa, jos siitä pitää. Mutta en näe siinä mitään perustavanlaatuista. Jos tykkäät tehdä asioita, se on kuin mikä tahansa muu asia. Ja jos et, niin et menetä mitään. Minulle jokainen ihminen on ihmisen kokoinen ja maailmaa pienenpi.

Kenties siksi olen agnostikko, joka vierastaa sellaisia leirejä kuin "uskonnoton". Ateistit kun vastustavat järjestelmällisiä uskontoja logiikan kautta, ja jättävät gnostilaisen elämäntavan vähemmälle ruotimiselle.

---

1 Teisti (Pholis gunnellus), Itämeren altaassa elävä noin 15-25 senttimetriä pitkä kala, on eri asia.
2 Tässä välilyönti tekee paljon. "a teist" on vastakohta sanalle "ateist".
3 Tässä on sääntö : "Uskoton en ole ja jumalaton en halua olla". Uskottomuus liittyy minun mielessä parisuhteessa tapahtuvaan syrjähyppyyn. Ja olen tietysti esimerkiksi jumalaton kusipää.
4 Uskomaton voisi olla vaikkapa "Amazing Randi" ja hänen ällistyttävä partansa.

Muotokaaos.

Vastakohtia käytetään paljon filosofiassa ja politikoinnissa. Esimerkiksi oikeisto ja vasemmisto ajatellaan toistensa kilpaileviksi, erimielisiksi. Vastakohdat ovat olleet mukana filosofiassakin kauan. Platonin "Timaioksessa" demiurgi valmistaa maan kahdesta tasosta, jotka sisältävät käsitteistön (ousia) sekä vastakohtaparit, kuten "pysyvyys-liike" ja "ykseys-moneus".

Vastakohdat ymmärretään usein täysin erillisiksi asioiksi. Ne ajatellaan ikään kuin täysin erilaisiksi, toistensa poissulkeviksi. Näin tulkiten esimerkiksi ateismi-teismi vastakohta tarkoittaa että ne olisivat olennaisesti erilaisia. Tämä jako on dikotominen: Karkeasti se jakaa kohteet kahtia. Yleensä sen mukaan, onko niillä jokin ominaisuus vai ei. Tällöin jokainen kokonaisuuden osa on tietyllä puolella eikä toisella. Jaon kaksi osaa ovat vastapuolet.

Toisella tavalla vastakohdat eivät sulje toisiaan pois, vaan edellyttävät toisiaan ja jopa kamppailevat keskenään: Emäs on ehkä hapon vastakohta, mutta PH -asteikko on aste -eroista koostuva. Tulevaisuuden vastakohta on menneisyys, mutta ajankulku on jatkumo. Jos vastakohdat eivät sulje toisiaan suoraan pois, niiden kautta voidaan rakentaa jännitteisiä käsitteitä. Silloin syntyy oksymoroni (kr. oξύμωρος) eli itseristiriita. Silloin tavallaan kaksi vastakkaista - jotka usein koetaan toisensa kieltäväksi - yhdistetään. Näin saadaan esimerkiksi elokuvan "True Lies - Tosi Valheita" -nimi.

Myös vanhatestamentillinen Jahve on Jumala, jonka käytös on vihan ja rakkauden yhdistelmä. Toiminnallisesti hän tuhoaa ja rakentaa ja toimien vastakohtaiset impulssit sekoittuvat monimutkaisesti, ja näiden molempien puolien ymmärtäminen on tärkeä osa kristinuskoa ; Jahve on kaiken lähde ja alkuperä, joka luo yhtä lailla valon ja pimeyden kuin onnen ja onnettomuuden. Jumala samanaikaisesti kovettaa Faaraon sydämen ja rankaisee tätä siitä että tämän sydän on kova.

Joku voisi pitää tuon kaltaista nimeämistä ristiriitaisena ja kiellettynä. Kuitenkin sitä suositaan ainakin taiteentulkinnan piirissä: Esimerkiksi sankaruuden luonne voi laajentua, kun alkuperäisessä sankaruuden määritelmässä onkin mukana jotain, jonka vastakohta mukaan ottaen sankaruuden käsite muuttuu. Voittamattomuus ja ylivertaisuus taidoissa ja kyvyissä (Alkuaikojen Teräsmies päihittämässä roistoja joilla ei ole mitään mahdollisuuksia) voidaankin korjata riskinottokyvyllä ja rohkeudella (Myöhempien aikojen Teräsmies, joka kohtaa kryptoniittia ja superpahiksia). Tätä kautta on joskus vaikeaa tietää milloin kyse on antisankarista ja milloin sankaruuden dekonstruktio on paljastanut uudentyyppisen sankaruuden.

---

Otsikko tulee tietenkin William Shakespearelta:
"Oi sotiva rakkaus, rakastava viha,
oi syntynyt ei mistään,
raskas keveys, vakava turhuus,
muotokaaos, lyijyhöyhen,
kirkas savu, kylmä tuli
sairas terveys, uneton uni -
tunnen jotain tämänkaltaista:
rakkautta vailla rakkautta."

Ideapark.

Idaoppia pidetään usein Platonin tärkeimpänä saavutuksena. (Hänen saavutuksiaan painissa, tarkemmin pankrationissa, ei kuitenkaan pidetä yhtä merkittävinä. Vaikka Diogenes Laertioksen historiikin "Merkittävien filosofien elämät ja opit" mukaan hän opetusta Argoslaiselta painijalta, Aristonilta, ja olleen hyvä painissa, niin hyvä että sai tunnetun nimensä hyväkuntoisuutensa vuoksi: "Oikea nimi" Aristokles vaihtui ja uusi, kaikille tuttu, nimi tuli joko sanasta platys, leveä tai platytes, lavea. On mahdollista että hän paini jopa Pyrhmian ja Isthmian kisoissa. Pankration ei ole mitään neitien hommaa.)

Toisaalta se on myös kritisoitu oppi - Jo Aristoteles kohdisti sitä kohtaan kritiikkiä, vaikka hänen monet ajatuksensa voidaan sanoa siitä eteenpäin kehitetyiksi. Platon hahmotteli eräänlaista ydinkäsitteiden (universaalien) varaan rakentunutta käsitystä. Tämä tarkoittaa sitä, että jotta jokin asia olisi ymmärrettävä, sillä täytyy olla muuttumaton luonne, "määritelmänkaltainen" merkitys. Platonin mukaan jos lausumme että "jokin on oikeudenmukaisuutta", sillä on eksakti ja yksiselitteinen merkitys vain jos sillä on jokin muuttumaton vertailukohta. Platonille tämä määritelmä oli ylemmän tason entiteetti, Se, mitä ymmärrämme aistimaailmasta ja näemme siinä on vain sen heijastumaa, jotain joka on alemmalla tasolla. Platonin mukaan muistamme vain pysyviä asioita, ja että todellisuudessa asiat, esimerkiksi ruukut, ovat keskenään samankaltaisia koska ne ovat saman muuttumattoman idean heijastumia, ja erilaisia koska ne olivat vain epätäydellisiä heijastuksia.

Tähän kohtaan on hyvä laittaa luolavertaus. Se on klisee ja se täytyy sen vuoksi laittaa.

Luolavertauksessa ihmiset ovat luolassa kahlehdittuna. He näkevät vain takaseinän luolasta. Koska ovi on heidän selkänsä puolella ja ulkopuolelta tulee valoa, he näkevät vain varjoja seinällä. Varjot ovat heijastuksia asioista jotka kulkevat luolan oviaukon ohi. Luolan vangeille nämä varjot ovat todellisuutta. Kun yksi vangeista pääsee vapaaksi, hän ei voi selittää muille mitä on nähnyt, koska muilla ei ole kokemusta muusta kuin luolan takaseinästä ja sen varjoista. Platonin mukaan ihmiset olivat kuin noita luolan vankeja. Ja todellisuus "ideamaailman varjo vain".

Platonin ideamaailma on siis ikään kuin geometriset kuviot. Kun piirrän harpilla ympyrän, tulos ei ole täydellinen ympyrä. Matemaattiset ympyrän säännöt taas koskevat jotain hieman muuta kuin sitä, jonka olen paperilleni piirtänyt. Tämä tarkoittaa sitä että matemaattinen ympyrä on idea, joka epätäydellisesti heijastuu harppipiirroksissa.

Platonin mukaan tieto (episteme) voi koskea vain ideoita (eidos, idea), kun taas mielipiteet ja käsitykset (doksa) koskivat alemman tason heijastuksia. Platonille ideat ovat abstrakteja, ne ovat vain ajattelun tavoitettavissa. Ne ovat aivan kuten ympyrä, jota ei luonnossa ole ja jota kukaan ei ole aidosti nähnyt, toki sen eritasoisen hyvin onnistuneet heijastukset ovat ihmisten ulottuvilla, ja niitä kautta ideoita voidaan lähestyä ajattelemalla vaikka niitä ei suoraan nähdäkään. Koska ymmärtämistä pidettiin tärkeänä, Platon laittoi ideat huipulle. Ne olivat tärkeimpiä. Ideat olivat pysyviä ja arvokkaampia kuin niiden heijastukset. Kuitenkin Platonilla ideoilla oli myös vastaideansa, hyvää vastaan oli paha ja niin edespäin. Tämä tarkoittaa sitä, että nämäkin olivat ideoiden alempia muotoja. On siis ylemmän tason ideoita, joista voidaan muodostaa alemman tason ideoita. Tämän alla olivat aineelliset olennot ja tätä alempana olivat kuvat. Platonin ideat olivat myös luonnonilmiöissä, joten idea tapahtumasta korvaa teologian. Platon itse suhtautui teologiaan jopa torjuvasti, mikä voi olla yllättävää, kun ottaa huomioon sen, että historian aikana Platonin oppeja on kannatettu nimen omaan uskonnollisessa katolisessa perinteessä.

Platonin ideoita tuli tietysti voida jotenkin lähestyä. Tosin Platonista tämä oli vaikeaa, se vaati sitä että oppilas oli opettajan seurassa kauan aikaa:
1: Valtiossa hän viittaa dialektiikan mahdollisuuteen idean tutkimisessa. Dialektiikassa keskustellen otetaan huomioon molempien keskustelijoiden kokemukset ja näin asiaa voidaan lähestyä.
2: Myös käsiteanalyysi oli ideoiden tavoittelemisessa keskeistä. Ajatukset pilkottiin osikseen, jotta saadaan parempi ymmärrys siitä, mistä asiassa on kysymys.
3: Ja vaikka Platon harvemmin yhdistetään hypoteettis-deduktiivisen lähestymiseen, Platon vihjasi myös Menonissa ja Faidronissa siihen, että ideoita voitaisiin tavoitella myös deduktiivisesti. Platon puhui näissä "hypoteesista", joka voitiin todentaa käytännön esimerkeillä. Tämä ei riittänyt vaan "Valtion" jaetun janan esimerkissä Platon vihjaa siihen, että on tehtävä myös induktio, noustava deduktion yläpuolelle. Hyvä idea tulee suodattaa aineistosta.
4: Platon kuitenkin vihjaa myös siihen että nämä ajatukset ovat ihmisissä myös synnynnäisesti, sillä hän kertoo Menonissa muistiinpalautuksesta (anamnesis), jossa Sokrates dialogissa saa orjan oivaltamaan geometriset asiat kysymällä tältä oikeat kysymykset. Kyseessä on siis väitteiden kumoamiseen (elenkhos) perustuva tiedostaminen. Toisaalta Platon itsekin kritisoi tätä näkemystään toisessa teoksessaan, Timaioksessa. Siinä Platon on sitä mieltä että sielulla ei ole tuntemusta yksittäisistä ideoista.

Timaioksen tarinassa keskeisessä sijassa on demiurgi, maailman luoja, joka avustajiensa avulla luo maailman. Kirjassa demiurgi sekoittaa maan ainekset, jotka edustavat kahta eri tasoa. Nämä sisältävät kaiken käsitteistön (ousia). Lisäksi ne sisältävät vastakohtaparit, kuten "samuus - eriys" ja "pysyvyys-liike". Huomattavaa on, että kahtiajako sisältää myös sellaiset yhdistelmät kuin "ykseys-moneus", jossa jälkimmäiset ovat ikään kuin heijastuksia ylemmästä. Tämän teoksen mukaan ihmisellä on a priorista tietoa ainoastaan kategorioista ja kyky matemaattiseen ajatteluun. Ihminen joutuu valitsemaan elämäntapansa itse, oman puutteellisen tietonsa perusteella. Keskeisintä on yrittää elää kosmosen lakejen mukaan. Platon on selvästi vakuuttunut kosmoksen orgaanisesta luonteesta: Kosmoksella, kuten ihmisilläkin, on sielu ja ruumis. Ihmisen sielu on sukua kosmoksen sielulle, ja tämä yhteys toimii välittäjänä ideamaailmaan. Tosin yksittäisistä asiosita korkeammasta totuudesta tai hyvästä ihmisen sielulla ei inkarnoituessaan ole.

Uusplatonismissa Platonin ajatuksiin oltiin sidottu myös stoalaisten ja epikurolaisten kannanottoja. Uusplatonistit eivät nähneet Aristoteleen ja Platonin eroa kovin suurena, ja he näkivät Aristoteleen Platonin johdantona, kuin toisin päin. (Mitkä ovat jälkeen päin ajatellen melko uskomatonta: Oppilas on ennen opettajaa ja valtavia eroja ei huomattu. Syynä oli luultavasti aineistojen huono levinneisyys ja tunnettuvuus.) Uusplatonistit kehittivät oman näkemyksensä Platonin ideakehittelystä. Platonin ajatukset siitä, että ideat ovat perusluonteeltaan lukuja ja matemaattisesti ymmärrettäviä, sellaisia joista voidaan johtaa metafyysisiä päätelmiä, johti heillä siihen että heille rajaamaton kakseus kuului alemman tason piiriin, vaikka se onkin abstrakti ja kategoriana läsnä kaikkialla alemmalla tasolla. Platonin mukaan se ei kuitenkaan ollut läsnä ykseydessä. Uusplatonisti Porfyrios herätti kysymyksen siitä, ovatko olioiden suku (genus) ja laji (species) reaalisia ja ajattelusta erillisiä olentoja, vai onko kyseessä pelkästään ajattelun omasta luonteesta, jolla ei ole reaalista vastinetta mielen ulkopuolella. Tämä onkin merkittävä metafyysinen kysymys. (Itse luotan jossain määrin ideoiden kaltaisuuteen: Tosin ajattelen tilanteen täysin nurin kurin Platoniin nähden. Minulle teoriat ovat karkeistuksia todellisuudesta, abstraktioita joihin karkeistamme ominaisuudet, jotta voisimme ymmärtää niitä. Siksi esimerkiksi kun ajattelen kissaa, se on vain "eräänlainen teoria/määritelmä kissasta", joka on karkeistus siitä mitä esimerkiksi oikea kissanpentu tai kujakolli on luonnossa. Käsite "kissa" on induktio, joka tehdään jotta meillä ei olisi vain epämääräinen kasa aistimuksia, vaan jotta voisimme ymmärtää jotain. Ymmärtäminen on luokittelua ja tämä tehdään aina jäsentämällä havaintodataa ideoiden kaltaisella periaatteella - ja tietenkin tästä seuraa "induktion ongelmaa" ja havaintodatan karsimista. Mutta kuka muka väitti että tässä kohden tarjolla jotain "ilmaisia lounaita"?)

Uusplatonismilla oli melko paljon merkitystä, esimerkiksi Augustinuksen "tunnustukset" -teoksessa kerrotaan kuinka platonistien kirjoitukset olivat auttaneet irrottautumaan manikealaisten dualistisesta näkemyksestä. Hän muutti kahtiajaon valon ja pimeyden taistelusta siihen, missä ylevä rakkaus yliaistilliseen Jumalaan kilpailee alemman tason lihallisen ja egoistisen nautintorakkauden kanssa. Augustinus keskittyy uusplatonistiseen unio mystica -kokemukseen. Uusplatonismia sovellettiinkin ahkerasti teologiaan, luultavasti sen vuoksi että sen terminologia sopi siihen hyvin.