Hitonmoinen maailmanloppu

”The End of the F***ing World” on sarja joka kertoo Jamesista ja Alyssasta. James on 17 vuotias, joka uskoo olevansa psykopaatti. Hän on kyllästynyt itsekidutukseen ja eläinten tappamiseen ja haluaakin siksi hakea suurempia tunteita tappamalla ihmisen. Alyssa taas on kapinallinen luokkatoveri jolla on ongelmia. Alyssa haluaa että he pakenevat yhdessä, päästäkseen eroon kotioloistaan. He päätyvät matkalle ympäri englantia ja paljon vaikeuksia tapahtuu.

Sarjan otsikko on hämäävä sillä siinä ei harrasteta yhtään seksiä. Siitä puhutaan jonkin verran.

Sarjassa on mielenkiintoinen kertojarakenne joka antaa katsojalle erilaisen näkökulman tilanteisiin. Tämä kertoja vaikuttaa kaikkitietävältä; Toisaalta hän kertoo mitä James ja Alyssa ajattelevat päänsä sisällä oikeasti. Ja toisaalta se on myös kertojarakenne joka kuvaa asioita tulevaisuudesta. On vaikeaa päätellä onko tämä kertoja nimenomaan kanava täyteen objektiivisuuteen vai päinvastoin jotain joka tekee kaikista tapahtumista kuvauksia, mahdollisesti vääristeltyjä ja tarinallistettuja.

Tämä tarinarakenne tarjoaa hyviä jännitteitä ja tunteita. Joskus sisäinen maailma toistaa kertojan sanomisia jolloin saadaan erityisiä autenttisuuden kokemuksia. Toisinaan saamme huumoria. Kuten silloin kun sarjamurhaajan tavallaan itsepuolustukselisesti surmanneet James ja Alyssa keskustelevat siitä miten poliisien pitäisi antaa heille mitali. Johon kertojaääni sanoo että sitä poliisit eivät antaneet. Joskus taas tekojen ja sanojen väliin syntyy uskottavuutta jotka tekevät muuten satunnaisesta ja epämääräisestä käytöksestä konsistenttia. Alyssan suhde seksuaalisuuteen ja reippauteen ja torjumisiin ja etääntymisiin on ymmärrettävissä esimerkiksi tanssikohtauksen kautta.

Sarja on tunnelmaltaan surreaali, synkkä ja koominen. Sen teemana onkin vieraus. Teiniangstinen ”kukaan ei ymmärrä minua” laajennetaan siinä koko ihmiskuntaa ja maailmaa koskevaksi. ; Maailma on hieman kuten Alyssa tuntemattomalle miehelle: Antaa ymmärtää mutta ei ymmärrä antaa. Tästä seuraa pettymyksiä, hauskuutta ja tragiikkaa. Sarjan henki mukaileekin Karl Jaspersin henkeä jossa ei korostetakaan sitä mitä tapahtuu yleensä. Vaan sitä miten yllättävyys, kuolema, maailman ja ihmisten epäluotettavuus näyttävät meille paikkamme maailmassa. Samalla se sitoo mukaan aimo annoksen Kierkegaardia, jonka mukaan komiikka on peräisin ristiriidasta. Tässä tapauksessa ristiriidasta odotusten, identiteettien ja maailman kanssa. Me elämme tulevaisuuteen suuntautuneena. Jopa silloin kun olosuhteet ovat ennustamattomat, kuten tien päällä. ; Tässä mielessä maailma ja ihmiset ovat meille helposti hieman kuten esineitä. Vähän Sartren tyyliin; Hänhän esittää että vapautemme muodustuu mahdollisuuksistamme ja tässä mielessä tarkastelemme maailmaa ja ennen kaikkea esineitä sitä kautta mitä niillä ja niiden kanssa voi tehdä ; Vasaralla voi vasartaa? vasaroida? naulata?

Ihmiset eivät ole sellaisia kuin heidät kuvittelemme. Ja usein kuvittelemme heidät sellaisiksi kuin tarvitsemme. ; Näin ollen kun Alyssa iskee Jamesin, hän ei tiedä tämän haluavan tappaa Alyssan metsästysveitsellä. Tällä ei ole väliä koska Sartren lausumaa mukaillen ; Jos Jamesia ei olisi olemassa, Alyssa olisi keksinyt hänet itse.

Odotukset ja toiveet ovat sarjassa muutenkin mutkikkaita. Esimerkiksi Alyssa arvostaa isäänsä koska isä, joka on poissaoleva, on maksimaalinen pinta heijastaa ihanteita. Ja poissaoleva isä ei voi rikkoa näitä odotuksia. Alyssan ihannetta tukee hänen joka vuosi saamansa kaunis syntymäpäiväkortti. Joka kuitenkin on oikeasti Alyssan äidin lähettämä. Sarjassa tavataankin Alyssan vastuuton isä joka murtaa Alyssan häneen lataamat odotukset. Tämä tuottaa ristiriidan joka ei ole kovinkaan koominen. Muut ihmiset ovat rooleja.

Nämä ei-koomiset ristiriidat ovat Heideggerin ydinasiaa. Heideggerin mukaan maailmassa on pelottavia ja ahdistavia asioita. Ja pelot kohdistuvat johonkin jonka ymmärrämme. Ahdistuksen kohde on taas jotain jota emme ymmärrä, josta seuraa tapahtumia joita emme ymmärrä. Mutta eipä hahmojen itsetuntemuskaan ole kovin syvä. Esimerkiksi James paljastuu aktiivisen psykopaatin sijaan flegmaattiseksi tyypiksi. Tyypiksi, jota vaivaa enemmänkin neuroottinen torjunta ja dissosiatiivisuus kuin tunteettomuus ja murhanhimo. Hän tekeekin sarjan lopuksi uhrauksen. Hän ottaa syyt ja syyllisyydet kaikesta kaksikon tekemästä niskoilleen. Vaikka Alyssa onkin sen ikäinen että jos hän ottaisi syyllisyyden hän pääsisi ilman rikosoikeudellisia vastuita. James on sen sijaan juuri ja juuri juridisesti rikosvastuussa kaikesta. Myös Alyssan tekosista. Näin James on ainut joka ei halua sössiä Alyssan elämää. ; Siitä huolimatta että Alyssa itse tuppaa sotkemaan omia ja muiden asioita. Eikä hän tavallaan ole kovin erityisen ihailtava hahmona. Mutta tässä sarjassa rakkaudessa ei ole kysymys ansaitsemisesta. Koska emme tunne maailmaa tai toisia, emme me edes voisi siinä objektiivisesti punnita kuka ansaitsee mitäkin.

---

Lähteet:
Karl Jaspers, ”Einführung in die Philosophie” (1950) [suom. ”Johdatus filosofiaan”]
Thomas Oden, ”The Humor of Kierkegaard - An Anthology” (2004)
Jean-Paul Sartre ”Réflexions sur la question juive” (1944) [suomeksi ”Esseitä I - Eksistentialismikin on humanismia - Juutalaiskysymys”]
Martin Heidegger,”Sein und Zeit” (1927) [suom. ”Oleminen ja aika”]

Teismin poistosta ei seuraa tyhjäksi tauluksi muuttuminen

Vieraillessani Turussa tapasin hyvin mielenkiintoisen henkilön. Hän on etunimeltään Tapio. Hän on päälle 70 -vuotias. Eikä hän käytä internettiä. Sen sijaan hän harrastaa lukemista ja Platonin teosten suomentamista alkukielestä. Hän on, kuten itsekin, agnostikko. Ja hän on myös melankolinen ihminen. Hän huomasi tämän puolen itsestänikin käytännössä heti. (Mikä on harvinaista. Yleensä ihmiset saavat minusta jotenkin keveän, joviaalin ja iloisen ensivaikutelman. Mikä on harhaa.) Hän on myös "niitä agnostikkoja jotka eivät ole edes etsijöitä". Toki hän oli itseni kanssa hyvin erilainen, sillä hän oli esimerkiksi emergentti materialisti. Hän myös kantoi melankoliansa jotenkin oleellisesti paremmin. Sellaisella tavallaan tunnustavalla mutta miltei nöyrällä tavalla joka ilmeni siinä miten hän reagoi tuohon; "Olen tehnyt sitä kauemmin", hän itse ilmaisi tilanteen.

Hän selitti että moni ei ymmärrä sitä että angst on selvä osoitus elämän merkityksellisyydestä yksilölle sillä siinä kuitenkin puhutaan olemassaolon painosta. Hyvin monen ihmisen mielessä vihainen nihilisti ei ole oksymoroni. Angst on synonyymi arvotyhjiölle ja kaiken merkityksettömyydelle.

Tässä kohden on huomattava että jossain mielessä voidaan toki sanoa että pelkkä tieteellä asioita katsominen on siitä hankala että ihmisen elämä on kuitenkin raskasta. Käytännössä aivan jokaisella on epäonnea, pettymyksiä ja tuskaisuutta. Ja mikä kauheinta ; Nämä eivät jakaudu kaikkien kesken kuitenkaan mitenkään tasan. Mielivalta ja epäonni voivat myös siirtää konteksteja : Mikään ei ole varmaa eikä pysyvyys. Ei edes se että pysytään samassa kohdassa sitä kärsimyksen mielivaltaa.

Uskonnot yrittävät-pyrkivät tarjota lohtua tähän tilanteeseen. Ja siksi uskova tietenkin ajattelee että uskonto on lohtu. Yksi keino - joka peräti joko toimii tai ei toimi - on ikään kuin kaikki keinot. Ja tämä on se ongelma sen takana miksi on niin helppoa vetää non sequitur angstista arvotyhjiöön. Voimautumisen tarjoaminen on siitä jännittävä että unohdetaan että kenties saman saa jostain muualta. Tai jos ei saakaan niin eihän sekään vielä tarkoita muuta kuin voimattomuutta tuskan äärellä. Ei tämä ole arvotyhjiötä vaan olemassaolon painoa.

Tässä kohden eksistentiaalinen "Jumalan kuolemakin" on jotain jonka sisältöä voi olla haasteellista hahmottaa. Nietzschellä kohtaukseen liittyy tarinamuotoinen vertaus. Kuolleen jumalan maatumisesta nenään tunkee löyhkää. Toisaalta Sartrekin puhuu siitä miten kulttuuri opettaa oman Jumalakäsitteensä niin että muutkin uskonnot tulkitaan siten miten ne ovat samanlaisia tai erilaisia siihen oman kulttuurin Jumalaan nähden. Jopa silloin kun toiseen uskontoon mennään.

Tässä mielessä uskon menetys, angst ja vastaava eivät ole arvotyhjiöitymistä. Päinvasotoin; uskosta etäytyminen nähdään usein moraalisena havahtumisena tai moralistisena projektina jossa taistellaan pahaa (ja tyhmää) kirkkoa vastaan. Tämä on täynnä eettisiä lausuntoja joita selvästi kannetaan joskus kovallakin tunteella. Voisi jopa sanoa että näissä ihmisissä merkityksen taakka tuottaa tuskaa ja kärsimystä. Uskonsa menettänyt ei ole "tabula rasa" vaan enemmänkin ilmoitustaulu josta on riivitty irti kaikki ne mainokset. Niitinjäljet ovat kuitenkin yhä jäljellä. Joitain häiritseviä lapunkantojakin on. Ja niiden poisraapiminen vaatii kenties koko elämän. Tai sitten, ajan kanssa, ne oppii kantamaan arvokkuudella kuin arvet joiden takana on kiinnostava tarina joka ei enää niin kovasti vaivaa itseä.

Miksi ihmiset eivät koe riittävästi eksistentiaalisia kriisejä

Eksistentiaalinen ahdistus on eräs eksistentialismin ydinteemoista. Kyseessä on kriisitilanne. Ja ihmiset eivät yleensä halua kriisiä ja ahdistusta elämäänsä. Päin vastoin, hyvin usea filosofikin on korostanut sitä että ihmisen yksi tärkeimmistä onnistumisen kriteereistä on onnellisuus.

Itsekään en ole niitä ihmisiä joiden mielestä kärsimys sinällään jalostaa. Mutta jos kärsimyskonseptia pilkkoo pienempiin osiin, voisin silti sanoa että nykyajan yksi suurimmista onglemista on se, että meillä on monin paikoin liiankin vähän eksistentiaalista ahdistusta.

Kun angstia lähestyy, on viitattava sellaisiin hahmoihin kuin Kierkegaard, Nietzsche, Sartre ja Camus. He olivat itse asiassa hyvinkin erimielisiä monista asioista. Mutta tästä huolimatta voidaan sanoa että eksistentiaalinen angsti on jotain johon liittyy seuraavia piirteitä;
1: Kriisitilanne liittyy nimenomaan tilanteeseen jossa totuttu, arkinen ja ilmiselvänä pidetty mutta kuitenin jotenkin merkityksellinen murtuu jollain tavalla. Tilanne saattaa tulla vastaan jos on valinnut hyväpalkkaisen työn oman suosikkityön sijasta. Tai on valinnut suosikkityön ja murehtii palkkaansa. Sitä voi miettiä miksi valitsi sen puolison jonka valitsi eikä jotain toista.
2: Tämä valintatilanne korostaa että meillä on enemmän vaihtoehtoja ja vapautta kuin mitä olemme ajatelleetkaan. Mutta tämä kokemus ei vapauta vaan luo meille ahdistusta. Meitä voi esimerkiksi pelottaa se, että joudumme jättämään vakaan virkamiesuran verotoimistossa jotta voisimme toimia täyspäiväisinä rodeopelleinä.
3: Meillä on kuitenkin valinnan pakko. Ja valitseminen on usein sellaista että emme voi saada kaikkea mitä haluamme. Teemme poissulkevaa valintaa. Emmekä vain poissulkevaa valintaa vaan sellaista joka on valinnan jälkeenkin täynnä mahdollisuuksia epäonnistua. Joudumme paitsi valitsemaan niin joudumme myös valitsemaan tavalla jossa paras toimintatapa tavoitteen toteuttamiselle ei ole välttämättä ilmiselvä. Esimerkiksi jos kyllästyt puolisoosi voi riskinä ollakin se, että hamuamasi uusi puolisoehdokas ei halua sinua tai suhde väljähtyy puolen vuoden jälkeen.
4: Lisäksi valintaa helpottavat asiat ovat ahdistavia. Ihmiset antaisivat sinun elää hyvinkin erilaista elämää. Eri puolison valitseminen nuoruudessa ei olisi johtanut paheksuntaan - joskin vanhana vaihtaminen saattaa tämän tehdä, eikä tämäkään ainakaan vähennä ahdistusta.

Arkijärkeilyn tasolla eksistentiaalinen angsti voi vaikuttaa jopa ei-olemassaolevalta. Sillä vapaus on mukava asia ja me kaikki haluamme sitä. Vapaus on jotain joka yhdistää suvaitsevaista liberaalia kuin poliittisesta epäkorrektiudesta pahastunutta konservatiivia. Mutta mielenfilosofisesti eksistentiaalinen angsti voidaan sitoa torn decisioneihin - riipivänä vaihtoehdoista jonkin ottamisena ja toisen jättämisenä - jotka ovat vapaan tahdon kannalta oleellisia. Ja psykologiassa esimerkiksi Schwarzin vaihtoehtojen paradoksi viittaa siihen että valintojen määrän lisääminen - olipa kyseessä tuotevalikoiman laajentaminen tai mikä tahansa - ei ole kovin suuressa määrin mukavaa. Valikoimasta valitsemisen tulva tuottaa stressiä.

Tätä kautta ei ole ihme että arkikokemus ei vastaa annettua pseudofilosofiaa. Ja jopa eksistentialismiin kriittisesti suhtautuvat ottavat eksistentiaalisen angstin jokseenkin järkevänä konseptina. Konservatiivi myy sitä jopa ilmiselvyytenä. Ja liittää sen nihilismiin ja arvotyhjiöön. Mikä on toki hieman erikoista koska angst tulee nimenomaan siitä että on pakko valita. Ja valinnoilla on merkitystä. Ja merkitys on ennen kaikkea merkitystä itselle, ei yhteiskunnalle tai Jumalalle. Angst on merkityskokemus, ei arvotyhjiökokemus. Se, että oman puolison valinta on mielivaltainen vaika Jumalalle ja työpaikan valinta yhteiskunnalle ei tee siitä tyhjää tai merkityksetöntä. Eikä angstin kokeminen ainakaan todista että tehty valinta on todella merkityksetön, pikemmin päinvastoin.

Nykyaika myy meille toivoa.
1: Kaupallisuus luo mainoksia jotka lupaavat että ties mitkä asiat ovat mahdollisia. Ja tuotteita usein myydäänkin tätä kautta. Nämä ovat tietenkin usein petosta ; Esimerkiksi jos ihminen haluaa rakkautta, hän voikin vahingossa ostaa Axen tuotteita. Minullakin on kotona heidän shampootaan, jonka kyljessä oleva tarra mainostaa että "unlimited female attention".
2: Politiikassa on menestyksekästä luvata hyvyyttä vedoten vaikka suvaitsevaisuuteen tai vanhoihin mutta ikiaikaisuudessaan pysyviin arvoihin. Näissä pitäytymistä pidetään hyvänä ratkaisuna. Ja reagointitapa on usein sen tyylinen että kansa äänestää enemmän mitä he haluavat ja tämän jälkeen he valittavat kun tällä halutulla ei sitten saadakaan vaikka taloudellista menestystä. Brexitin kohdalla on selvästi tullut vastaan se, että kun irtautuminen ei kaikin puolin ole ollut haluttua, syytetään asiantuntijoita siitä että he eivät toteuta kansan tahtoa, mutta kun asiantuntijat sanoivat että Brexit ei tuo pelkästään hyviä seurauksia he valittivat heidän autoritaarisuudestaan. Nyt kansa on päättänyt ja näitä seurauksia ei tavallaan saisi olla tai sekin olisi eksperttien vika.
3: Sukupuolikonseptit kertovat minkälaisista asioista kannattaa pitää. Nämä ovat selvästi oikoteitä jotka kenties osuvat tilastollisesti useammin kuin eivät osu. Mutta josta moni vetää "yleisestä yksityiseen" -päättelyoikomisia ja tämän jälkeen kokonaisuus lakkaa olemasta heuristiikka ja muuttuu enemmänki rajoittavaksi vankilaksi.
4: Uskonnossa myydään helppoja ideaaleja jotka karsivat ratkaisutapoja. Niissä luvataan toivoa ja onnellisuutta. Ja luodaan elämäntapa. Esimerkiksi kristillinen elämäntapa, jonka kopioiminen on sitten oikotie ties mihin asioihin.

Moni voisi nähdä että toivo myy koska olemme toivottomia. Mutta monesti vaikuttaa olevan enemmänkin niin että ihmisien elämää on monin paikoin pehmustettu niin että he eivät enää kestä mitään kriisejä. (Erimielisyys internetissä on kriisi! Kaikki eivät ajattelekaan samalla tavalla!) Tässä mielessä onkin hauskaa nähdä miten monien asioiden valheellisuus, väärän toivon antaminen ja vastaavat nähdään moitittavina. Mutta sitten tehdään poikkeuksia niiden omien suosikkiasioiden kohdalla. Esimerkiksi kun katsoo moderneja liberaaleja nuorekkaita kristittyjä voi nähdä miten he toisella kädellä torjuvat kapitalismin antamat valheelliset lupaukset samalla kun toisella kädellä selittävät että ateismi ja skientismi ovat kammottavia koska ne vaativat liikaa tosiasioita ja vievät toivoa ja pärjäämisen tunnetta.

Jeesuksen rukoilu antaa toivoa aivan kuten deodoranttikin. Karsimalla mielikuvissamme olevia maailman tarjoamia vaihtoehtoja. Joista osa on perseestä tarjoten tilaa teodikealle. (Pahan ongelma on uskonnossa hämmentävä. Sen torjumiseen käytetään hirveästi voimavaroja. Mutta suurin osa uskonnon toivoargumentaatiosta nojaa sille että pahan ongelma on hyvinkin relevantti ja osana jokapäiväistä kokemusmaailmaa.)

Kun nykyään puhutaan vapaudesta, tulee aika usein vastaan vaihtoehdottomuutta. Monille vapaus tarkoittaa sitä että saadaan olla vaihtoehdottomia. Uskovaiselle uskonnonvapaus tarkoittaa ennen kaikkea omien dogmien opettamista. Tätä kautta niiden kohdalla oleva vapaus ei selvästi ole sitä joka eksistentiaalisessa angstissa on oleellisena. Ja tätä kautta he huutavat vapautta ja puolustavat vapautta, mutta tosiasiassa he lähinnä valitsevat kahleet ja pitävät tätä ei-valintana. Ja myyvät tätä ratkaisuaan pakettiratkaisuna kaikille muillekin.

Tämä ehdottomuus, ilmiselvyyshenkisyys, hedonismi, mukavuudenhaluisuus ja muu on pinnallista, epä-älyllistä, vaihtoehtojen tajuamattomuutta sekä toiveikkuudessaan harhaista suhteessa siihen maailmaan missä nyt satumme elämään useammin kuin emme elä... Tälläisiä ihmisiä saisi ahdistaa. Ensin ei-eksistentiaalisesti että saisivat rangaistuksen jonka ansaitsevat. Ja sitten sillä eksistentiaalisella tavalla joka kertoo siitä että he ovat todella vapaasti omana itsenään ns. elossa.

Pienessä

Tiedättehän ne aamut^? Aamut kun nousee krapulassa ja kysyy että "kuka olen?", "missä olen?" ja "mihin olen menossa?".  Aamuja, jolloin välttää kysymyksiä kuten "mitä eilen tapahtui?", "kuka toi on?" ja "kunnioittaako em. minua vielä aamulla joka on nyt?". Ja jolloin tuntee olonsa niin pieneksi että joudut tämän lisäksi kysymään "miksi en voi tietää nopeuttani ja lokaatiotani tarkasti samanaikaisesti?". Syviä kysymyksiä. Ja ne aamut ovat syvältä myös.

Miksi ja miten sofistikoitunut teologi vastustaa ateismia?

Kun katsoo ihmisryhmää nimeltä "sofistikoitunut teologi" on selvää että heitä kuvaa se, että he ovat kehittäneet aplogetiikkaa jossa ensin oletetaan Jumalan olemassaolo ja sen jälkeen tulkitaan asioita tämän ympärille. Koska kyseessä ei ole jumalatodistusten värkkääminen, he katsovat kreationisteja alaspäin. Ja fundamentalistikristittyjä. Mutta vielä enemmän he katsovat alaspäin ateisteja. ; On hienoa että kaikki muut ajatussuuntaukset ovat olemassa vain jotta he voivat kokea laajakirjoisesti ja ideologisesti teismiin sitoutumattomasti ylemmyydentunnetta heihin nähden.

Ateistien kritiikin ytimessä on se, että heistä esimerkiksi uusateistien näkemys on yliyksinkertainen "simplistic". Tällä sanalla ei juurikaan ole eksaktia sisältöä joten sitä voi toistaa hyvinkin runsaasti ja helposti. Tarkkailemalla heidän sanomisiaan tästä "simplistisyydestä" voidaan kaivaa esiin muutamia tärkeitä teemoja. Väitän että "sofistikoituneessa teologiassa" onkin kyse näistä. Seuraavat erottavat sofistikoituneet teologit muista teologeista ja uskovaisista:
1: Uusateismi on simplististä siksi että se ei koe teologian opiskelua tärkeänä. Tässä toisin sanoen nähdään että jumaluskon on oltava niin tärkeää että siitä ei voi irtautua vaikka siksi että sitä ei pidä tärkeänä. Jumalan olemassaolemattomuutta ei siis voi lähestyä siten että uskoo fysikaaliseen maailmaan ja laajentaa tästä siihen että ei usko mihinkään paranormaaliin tai yliluonnolliseen tavalla jossa Jumala on enemmän kuriositeetti.
2: Uusateistit eivät angstaa. Sofistikoitunut teologi määrittää että jumalusko on jotenkin ihmiselle lajityypillistä ja siksi oikeasti ateisminsa miettineen ateistin kriteeriattribuutiksi on komennettu se, että he kokevat Jean-Paul Sartren tyylisiä angstikokemuksia. Mielellään paljon. Hyvä ateisti on siksi surullinen. Itse suhtaudun näihin viittaamalla Adornoon jonka mielestä monia uskovaisia näyttääkin ärsyttävän eniten ne kerettiläiset jotka ovat onnellisia.
3: Määritelmällisyysasiat. Kun ateistikritiikit määrittävät ensin Jumalan jollain tavalla, tämän ei nähdä koskevan kaikkia Jumalia. Sofistikoitunut teologi voikin aina ohittaa tämän rajoitettua jumaluutta koskevan kritiikin sillä että hän vaihtaa aihetta. On olemassa jokin muukin Jumalan määritelmä, jonka sofistikoitunut teologi tuntee koska hän on niin lukenut. Tässä tärkeää ei olekaan se, onko tällekin olemassa kritiikkiä koska senkin kohdalla voidaan siirtyä muualle. Jumalakäsitteitä voidaan viskoa eikä kritiikistä ole väliä koska riittää että edes yksi niistä tarttuu. Ateistin velvollisuus on vastata haasteeseen. Sen lisäksi ateistien velvollisuus olisi tuottaa hyvä ja työstettävä ja kaikenkattava määritelmä Jumalalle - asia jota ei nähdä kristittyjen velvollisuudeksi koska siellä monisärmäisyys on vain kiinnostavaa.

Sofistikoituneen teologian ytimessä onkin ennen kaikkea asenne. Se on sofistikoitunutta koska sofistikoituneet teologit itse niin sanovat. Muut voivat huomata että kyse on enemmän halusta saivarrella ja lukeneisuudesta kuin mistään viisaudesta tai edes hyväsydämisyydestä. Mielestäni tämä ihmisryhmä on asenteellisesti pahempaa kuin idioottimaisin kreationisti. Tälläisiä saisi ollakaan! (Saati että saisivat palkkaa. Ihmisille pitäisi maksaa palkkaa siitä että kuuntelevat näitä sofistikoituneita teologeja.)

Ateistit, uskovaiset ja negatiivinen assosiaatio

Viime päivinä monet lehdet, esimerkiksi "Helsingin Sanomat", ovat viitanneet tutkimukseen jonka mukaan "Uskonnollisten perheiden lapset ovat muita itsekkäämpiä". Yle uutisoi samasta tutkimuksesta "Uskonnollisten perheiden lapset ovat muita ilkeämpiä". Ja mikä miellyttävintä, myös itse kyseinen tutkimus on myös luettavissa internetissä. (Se tosin vaatii ajattelua joka on monille aivan liikaa.) Tutkimuksen otsikko toki sanoo hauskemmin että "The Negative Association between Religiousness and Children’s Altruism across the World". Viesti on sama. Uskonnollisuus assosioidaan usein hyvyyteen. Esitetään että uskontoa tarvitaan pitämään ihmistä kurissa.

Tämä ei ollut minulle kovin yllättävä tieto.

Osa voisi selittää, että tämänlainen johtuu siitä että ateisteilla ei ole muuta keinoa armoon ja anteeksiantoon kuin se, että saavat teon uhrilta anteeksi. Uskovaiset voivat aina pyytää ei-uhrilta anteeksi ja riemuilla sen jälkeen ties missä "Mahdollisuus Muutokseen" -julkaisuissa siitä että monen ihmisen murhaaminen ei ole kovin kauhea asia kun on saanut asian anteeksi Jeesukselta.

En ole kovin vakuuttunut, että tämänlainen ideologian kautta katsominen kuvaa ja selittää ihmisten toimintaa kovin hyvin. Se, minkä kognitiivisessa uskontotieteessä oppii käytännössä välittömästi on se, että lähes kaikissa asioissa ihmisten toimet eroavat "teologisesti korrektista" tasosta. Eräistä syistä nykyinen ihmisten selittäminen vaan tavataan tehdä "ideologia edellä", tavalla jossa ihminen muuntuu jonkinlaiseksi rationaaliseksi kalkyyliksi joka yrittää maksimoida toimintaansa koherenteilla periaatteilla. Idea kattaa niin taloustieteen homo economicuksen hyviä diilejä tavoittelevan ostosten tekijän kuin uskovaisten selitykset siitä että uskonnollinen vakaumus johtaa ihmisten hyvään käytökseen ja selittää yhteiskuntarakenteet. (Nyrkkisääntönä itselläni on, että nämä selitysmallit ovat enemmän tai enemmän puutteellisia. Elleivät peräti täysin virheellisiä.) Näillä saa kerrottua kivoja asioita helpoksi typistäviä kertomuksia jotka ovat ilmeisen tunteisiinvetoavia ja ymmärrettäviä. Sääli, että maailma on kompleksi eikä enimmäkseen noudata edes draaman kaarta.

Tieto ei ollut yllättävä, koska olin yllättynyt jo aiemmin

Tähän liittyen oma ensi hetken "arvaukseni" perustuu aivan muuhun. Vähän aikaa sitten julkaistiin merkittävä metatutkimus. Siinä katsottiin läpi tutkimuksia joissa oli katsottu voidaanko ihmisiä ohjata kohti eettistä käyttäytymistä antamalla heille uskonnollisia vihjeitä. Tulos oli yllättävä. Mediassa on nimittäin näytetty säännöllisesti tutkimuksia joissa näytetään että uskonnollisten termejen viljely lisäisi eettistä käytöstä ihmisillä - itse asiassa myös ateisteilla. Metatutkimus näytti, että tässä on kuitenkin ollut enemmän julkaisuvalikoinnista. Lehdet, ja myös tieteelliset julkaisut, antavat enemmän näkyvyyttä positiivisille korrelaatioille kuin "nollahypoteesin toteutumiselle". Ja tästä on seurannut julkaisuharha (publication bias) ; Positiiviset tulokset näkyvät lehdissä kun taas korrelaation puute jää huomaamatta. Siksi vasta kun joku tekee tämänlaisen suuren tutkimuksen, paljastuu kokonaiskuva ; Ihmisiä ei voikaan ohjata toimimaan eettisemmin antamalla heille uskonnollisia vihjeitä.

Ja tämä on aivan sikaihmeellinen tulos. Kun katsotaan sosiaalipsykologiaa, vaikkapa Ap Dijksterhuisin tutkimuksia, tiedetään että ihmisiä voi ankkuroida, ohjailla kontekstilla (priming). Luomalla mielikuvia vanhoista ihmisistä, ihmiset esimerkiksi muuttuvat vähäksi aikaa hitaammiksi koska vanhuksiin liitetään mielikuva hitaudesta. (Tämä toimii myös identiteetin kautta ; Jos on aasialainen ja nainen, ryhmät saadaan pärjäämään keskimääräistä paremmin tai huonommin matematiikassa ihan vain sillä että annetaanko ennen testitilannetta vinkkejä jotka liittyvät aasialaisuuteen vai naiseuteen. Sillä yleisissä mielikuvissa aasialaiset ovat hyviä matematiikassa, ja naiset eivät.) Koska uskonnollisuuteen liitetään usein ajatus siitä että uskovaisuus on hyvyyttä, on itse asiassa täysin loogista odottaa sitä julkaisuharhan näyttämää tulosta. Olin itse, suoraan sanoen, yllättynyt. Kunnes tiedostin että tosiasiassa suurimmassa osassa uskontoja on negatiivinen ihmiskuva. Ihminen on ennen kaikkea syntinen. Uskonto liitetään eettisyyteen mutta uskonnon ihmiskuva on negatiivinen. Ihmiset uskovat olevansa pahoja, joten he tosiasiassa tulevat ankkuroiduksi siihen että he itse ovat huonoja. Siksi yhteys ei ole vain se, että uskonnolliset ankkuroinnit eivät vaikuta. Vaan kyseessä on negatiivinen korrelaatio jossa uskovaiset toimivat huonommin.

Negatiivisen minäkuvan maailmasta

Jos otetaan erityisen monien kristittyjen mieleen oleva sosiologi Max Weber, hän näki maailman hyvin ideologiakeskeisesti. Hän halusi selittää kapitalismin, sen miksi elämme sellaisessa. (Esitän alla karkeistuksen hänen ideastaan. Sen ydinmehuna on poleeminen "ymmärrettävyys" enkä siksi viilaa pilkkuja. Pääidea, etenkin se mitä tässä blogauksessa tarvitsen, on kuitenkin läsnä. Ja siksi päädyin referoimaan-oikomaan. Ei tarvitse kirjoittaa pitkästi jos tässä kontekstissa tarvittavan saa ilman oleellisia virheitä lyhyemmin.) Hän näki kuinka teollistuminen mullisti maailman. Uusi eliitti hylkäsi aristokratian. Weber ei siis kuvannut rakennetta jolla maailma toimii aina. Hän kuvasi murrosta. Eri aikoina oli ollut erilaista eliittiä. Ja tätä eliittiä tuettiin erilaisilla aatteilla. Nämä olivat hierarkisessa suhteessa toisiinsa.
1: Traditionaalisessa autoritaarisuudessa (traditional authority) jossa kuninkaat ja muut päälliköt saavat valtansa tarinoista. Folklore, taivaallinen ja uskonnollinen oikeutus ja vastaavat antoivat auktoriteetin jota toteltiin.
2: Sitten seurasi karismaattisten johtajien aika (charismatic authority), jossa magneettinen persoonallisuus nosti ikään kuin sankarinpalvonnan kautta. Yksilö ja hänen mahtava persoonallisuutensa nostivat valtaan jonkun tarinan sijasta.
3: Weberin mukaan teollisena aikakautena - hänen aikakautenaan - oli näkyvissä byrokraattinen autoritaarisuus (bureucratic authority) jossa tieto on valtaa. Kun asioihin tutustuminen vaatii paljon aikaa ja suurin osa ei ole halukas tekemään tätä vaivaa, syntyy itseään ruokkiva valta.

Näkemys on kuvaava, mutta sitä voidaan tavallaan käyttää arvottavasti. Tai ainakin sitä käytetään arvottavasti. Tästä syntyy yksi tapa oikeuttaa kristillisen perinteen erityisarvo jota ateistien olisi pakko kunnioittaa niin että kaikki jolla on kristillinen tausta on kristillisyyden omaisuutta ikään kuin tekijänoikeuden kautta. Se on hieman asenteellista ja ilkeää. (Mikä onkin kai odotettavissa kuten tuo alun tutkimis vihjasi.) Mutta pidän luokituksesta ja arvottamisesta jonkin verran itsekin. Siinä mielessä että jos barbaarisuutta mitataan ideologian harjoittaman väkivallan ja alistamisen kautta, niin sen banaalisuutta mitataan siten että hierarkian alussa olevat ovat alkeellisten mielten juttua kun taas ylemmälle noustessa nousee myös jonkinlainen aito sivistys.

Weber hylkäsi ajatuksen että teollistuminen johtuisi rahasta ja teknologiasta. Sen sijaan hän ajatteli että teknologia johtuu ideologiasta, asenteesta jolla maailmaan suhtaudutaan. Siksi Weberiin viitaten onkin tavallista rakentaa teorioita joissa länsimaalaiset ovat lähetystyöllään pelastaneet Afrikan maita ikään kuin "viime tipassa". Ja luodaan käsityksiä joissa rahallinen apu ja teknologian vieminen ei tule muuttamaan mitään. Karkeasti ottaen kyse on siitä että ihmiset yliarvostavat infrastruktuuria kun tärkein kysymys on enemmän se että mitä juuri tänä päivänä sattuu tulemaan televisiosta. Weberin mukaan hätäapu ei auta koska kohdemaan ihmiset eivät ole riittävän ahdistuneita tai luottavat ihmeisiin tieteen sijasta.
1: Mikä onkin isoissa määrin aivan järkevä ajatus. Ei ole järkeä viedä vain teknologiaa ja rahaa, kun samalla pitää opettaa asenne esimerkiksi tieteelliseen ajatteluun. Teknologia, raha ja ruoka -apu ovat ensiapuun rinnastettava asia. Ne toimivat laastarina, mutta jos halutaan todella lopettaa nälkä ei kannata viedä aina vaan kalaa vaan opettaa ihmiset kalastamaan.

Weberin mukaan uskonnolliset ajatukset olivat kaikista keskeisimpiä. Kapitalismin selitti kristinusko, erityisesti protestantismi ja aivan erityisesti kalvinismi. (Vaikka "protestanttinen työetiikka" onkin jostain syystä kuvattu maassamme "luterilaisena työetiikkana". Mikä vihjaa siitä että aika hiton moni ihminen ei ole ymmärtänyt Weberin pääteesiä.)
1: Weberin mukaan katolisuus ei voinut tuottaa kapitalismia. Sillä katolisilla oli rippikäytäntö. Kun teot saa pyyhittyä täysin, ei synny riittävää ahdistusta. Protestantit sen sijaan elävät vahvemmin syyllisyydessä. Protestanteille papit eivät voi säännöllisin väliajoin pyyhkiä syntikuormaa pois. Protestanteille vain Jumala antaa syntejä anteeksi ja hän antaa kannanottonsa vasta tuomiopäivänä. Siksi protestantille koko hänen elämänsä on taistelua ja itsen todistamista kaikkinäkevälle mutta hiljaiselle palautetta antamattomalle Jumalalle.
2: Protestantismissa työllä on erityinen rooli. Jos katolisuudessa vain papit nähdään pyhiksi, on protestantismissa mahdollista toteuttaa Jumalan tahtoa lääkärinä, poliisina, jopa verotarkastajana. Näin ollen työ voi olla keino osoittaa kelpoisuutta. Työstä tulee näin keskeinen ahdistusta vähentävä voima. Tämä näkyy jopa siinä että protestanteilla on vähemmän juhlapyhiä kuin katolisilla.
3: Protestantismissa on etäännytty perheestä. Katolisilla perhe on tärkeä konsepti. Tässä on tilaa nepotismille ja ei-ansioilla pärjäämiseen. Protestantit sen sijaan voivat ottaa työyhteisön keskiöön. Perheen hylkääminen tässä mielessä ajaa protestantteja enemmän kohti koko yhteiskuntaa. Sosiaalisuus ei koske enää lähipiiriä joka sidotaan yhteen verisukulaisuudella, vaan jossa egoistiset itsekkäät motiivit samanmielisten kanssa voivat synnyttää oman yhteisön. Ja jossa nähdään että tällä pienperheellä on jotenkin ansaittava asema yhteiskunnassa jotta yksilö saisi Jumalan silmissä arvon. Näin ollen kaikkia tulisi kohdella arvostuksella, ja oma paikka omassa yhteisössä olisi ansaittava enemmänkin saavutuksilla.
4: Etääntyminen ihmeistä. Uskonsuuntaukset joissa rukous ja ihmeet ratkovat ongelmia, voisivat ajaa ihmisiä rukoilemaan työn tekemisen sijasta. Protestantit luottavat enemmän siihen että Jumala auttaa heitä jotka auttavat itseään. Koska Jumalan sijaan asiat pitää ratkaista työllä, protestantti on ahkera, lähestyy työtä rehellisesti ja hakee selitystä mekaanisista syy-seuraussuhteista joita hän voi hallita monen vuoden tutustumisella. Joka johtaa teknologisiin innovaatioihin ja tieteelliseen ajatteluun. Weberillä on "protestant work ethicsin" lisäksi toinen termi "disenchantment of the world" jota ei oikein tykätä mainostaa tässä yhteydessä yhtä kovasti. (Tosin tuolta yllä voidaan huomata huvittava seikka jossa moni karismaattinen uskovainen lietsoo Weberin tyylisessä hengessä ajatusta siitä että yhteiskuntamme on hieno ja kristinuskon ansiota. Mutta kun heidän omia ihmepoppakertomuksiaan ja auktoriteettejaan katsoo, on selvää että he ovat traditionaalisen autoritaarisuuden pauloissa. Eli jos kristinusko on tehnyt kapitalismin ja byrokraattien teollisen tiedeyhteiskunnan, niin se ei ole ainakaan tämä kristinuskon suuntaus.)

On selvää että Weberin kuva maailmasta on hyvin samantapainen kuin homo economicuksessa. Eli ihmisen maailmankuva ohjelmoisi hänet maksimoimaan omaa selviytymistään. Tässä mielessä se on taatusti jokseenkin puutteellista. Tärkeää on kuitenkin huomata että ankkuroiminen on todellista. Ja taustalla on negatiivinen ihmiskuva joka voidaan ankkuroida.

Tämä näkemys on minusta oleellinen ja sen takaa voidaan huomata että vaikka usein Weber asetetaan antiteesiin Karl Marxin kanssa, täyttä irtisanomista ei ehkä kannata näiden kahden välille tehdä. Erottelu tehdään usein siksi että Marxin mukaan tuotantovälineiden omistus on erityisen keskeistä. Ja Marx näki että ihmiset sietävät kapitalismia vain koska heillä on uskonto ja Weber näki astetta vahvemmin. Ei niin että kristinusko ei ole vain ja ainoastaan ooppiumia joka ylläpitää kapitalismia vaatimalla ihmisiltä sen sietämistä. Vaan jonain jossa kristinusko on nimenomaan luonut kapitalismin. Ideologia on Weberille jotain joka kuvaa yhteiskuntaa että luo yhteiskunnan. Näin ollen tietyn ajan kulttuuri on synnyttänyt kalvinismin ajatuksia. Ja kun kalvinistinen ajatus sitten toteutetaan täydessä mitassa yhteiskunnassa, syntyy kapitalismi. Kapitalismi on siis se yhteiskunta joka on "kalvinismin kuva". Kuitenkin kommunistit että Weber korostivat "propagandan merkitystä". Siinä mielessä että ihmiset ovat helposti vain kohteita joihin kohdistetaan jotain, kuten televisio-ohjelmia.

Tätä kautta voidaan nähdä että negatiivinen minäkuva on paitsi läsnä, niin jotain jota on arvostettu. Ja tämä negatiivinen minäkuva on luultavasti syynä siihen että ihmisiä ei voi ankkuroida hyviksi uskonnollisilla kielikuvilla. Yhteiskunnan pysyvyys, ei ihmisten hyvyys ja onnellisuus, ovatkin uskonnon ydinmehuja. Korrelaatio sanoo suoraan että jos uskonto oikeuttusi sillä että se ohjaa ihmisiä olemaan hyviä, niin uskonnosta pitäisi luopua. Mutta toisaalta valta usein liimaa itsensä valtaan jatkossakin ja uskonto voi olla oleellinen osa tätä pysyvyyttä.
1: Joka taas on sitä "kulttuurin jatkuvuutta" monille. Tälläisessä yhteiskunnan jatkuvuuteen perustuvassa rakenteessa yksilöt voidaan tallata abstraktin idean tieltä. Joka näkyy hieman siinä aiemmassa mainitsemassani hyväntekeväisyysargumentaatiossa. Moni ei pidä laastarinannosta koska heistä ideologia on keskeisempi kuin "vääräoppisten ja hölmöjen" ihmisten auttaminen jonka takana ei ole vaatimusta ja odotuksia...

Mutta tätä täytyy tietenkin palauttaa.

Weberin näkemys on mielestäni osatotuus. Joten joudun hieman edistämään asiaa omiin suuntiini. Tässä tarkoituksessa viittaan aivan toiseen yhteiskuntafilosofiin, William Connollyyn. Hän lähestyy asioita identiteetin kautta. Tässä prosessissa ei ole kysymys yhdestä muuttumattomasta identiteetistä vaan muovautumisesta ("identity formation"). Hänen lähestymistapansa on astetta eksistentialistisempi kuin Weberillä. "A process of becoming, where a person is taught and chooses how they wish to bee thought an encounter with difference." Eli tässä ei riitä että olisi yksi hegemoninen ideologia. Kohtaaminen vääräoppisten kanssa on vähintään yhtä relevanttia. Ne korostavat että on todellinen valinta. Ja tämä suhtautumistapa taas rakentaa laajempaa identiteettiä. Joka taas ohjaa ihmisiä. (Ja yhteiskunta koostuu ihmisistä, ainakin suurelta osaltaan.) Ihmiset eivät tee vain jotain joka on suosittua. Yhteys vaatii sen että irrottaudutaan jostain jota ei olla. Tämä liittyy vahvasti ns. toiseuteen ja sen kohtaamiseen.

Pidän tätä tarpeellisena koska näen että aika iso osa ateisteistakin on jumittunut jonkinlaiseen Weberiläiseen asenteeseen. Jos kommunistiset ateistit heittivät asioita joissa uskonto on huumetta - jonkinlainen red herring joka vie huomion oleellisesta epäoleelliseen ja joka passivoi kestämään oleellisen asian synnyttämät ongelmat - on ateisteilla nykyisin vahva ajatus siitä että ideologia todella muovaa maailmaa. Ja siksi modernin maailman ongelmat eivät ole vain jotain jota uskonto paikkaa vaan jotain joita uskonto itsessään aikaansaa.

Itse näen, että olemme siirtyneet jonkinlaiseen uudenlaiseen yhteiskuntaan. (Seuraavaan portaaseen auktoriteetinhankinnassa) Jossa tieto ja skientismi on vain tylsää ja kauheaa vallankäyttöä. Jossa vaihtoehtomedian klikkijournalismi ohjaa asioita enemmän (eli sillä on enemmän valtaa) kuin faktapohjainen analyysi. Jossa on tärkeämpää edustaa tiettyä asennetta ja ideologiaa. (Konservativismi vs. liberalismi -vääntö on oleellisen tärkeää. jopa tärkeämpänä kuin uskonto.) kuin omistaa alan tutkinto. Anti-intellektuellismi ja antiautoritaarisuus jyrää, ja kaikki tehdään oma identiteetti edellä. Jokainen "ajattelee itse kuten ajattelee" niin että sekä metodi että johtopäätökset valitaan omilla mieltymyksillä. Joten valtaa ei saa se jolla on suurin ideologia, vaan se joka saa eri ideologioita edustavat ihmiset tekemään mitä haluaa ohjailemalla heitä sitä kautta että heidän identiteettinsä on uhattuna jos he eivät tee sitä. Eletään(hän) maailmassa, jossa tapahtuu kaikkea omituista. ; On selvää että tuotantovälineet eivät ratkaise jos suurimmassa taksiyhtiössä ei suoranaisesti omisteta takseja (Uber). Tai jossa suurimmat puhelinyhtiöt eivät omista puhelimiin liittyvää infrastruktuuria (Skype). Ja suurin mediayhtiö ei tuota sisältöä (Facebook). Ja tässä sirpaloitumisessa ei enää ole mitään yhteistä jaettua televisio-ohjelmistoa jota kaikki katsoisivat yhdessä. Tätä ei hallita enää yhden suuren keskusideologiankaan kautta. On siis tehtävä "jotain muuta".

Connollyn yhteydessä ääri-ideologiat määritellään tässä yhteydessä fundamentalismiksi. (Tässä ei ole kyseessä se fundamentalismi jota yleensä käytän yleensä. Kognitiivisen uskontotieteen mukaan fundamentalistisuus on sidottavissa sosiaaliseen rakenteeseen, ennen kaikkea sen rangaistusmenetelmiin. Joiden pääfunktio ei ole tappaa vääräoppisia vaan tuomita apostasia ja pitää ryhmäkuri maksimissa.) Ja fundamentalismi voidaan nähdä tätä kautta jonain jossa ideaalina on jonkinlainen poissulkeva humanismi ("exclusive humanism").

Eli noin karkeasti ottaen fundamentalismissa ihmisyydelle annetaan kriteeriattribuutteja. (Tämä voi näkyä vaikka niin arkisessa nyky-yhteiskunnassamme näkyvässä teemassa kuin homo religiosus -ihmiskuvassa jossa uskonnon puute nähdään vammaisuutena, puoli-ihmisyytenä.) Tämä johtaa usein tilanteisiin joissa ihmisyyden ulkopuolelle määrittyneistä ei joko välitetä (apostaatikoita vastaan ei edes taistella, heiksi tulemista vihataan eniten) tai sitten heitä vastaan jopa taistellaan (vaikka 9/11 -terroristipomituksin). Lopputulos on usein sitä että apu pitää "jotenkin ansaita" tai vastaavaa. ; Näin ollen pääideaali voi olla ylevä (vaikka maailman sivistäminen, utooppiseksi omelettimaailmaksi jota ei valitettavasti voi tehdä rikkomatta munia monelta pakanalta).

Toiseutta voidaan kohdata toisellakin tavalla kuin tällä asenteella. Tämä vaatii jonkinlaista ajatusta uskonnonvapaudesta ja mielipiteenvapaudesta. Jotka taas on useissa yhteyksissä määritelty arvotyhjiöksi koska arvotyhjiötä on kaikki joka ei komenna että tietystä eettisestä asiasta olisi oltava tiettyä mieltä tietyllä metodiikalla.

Tällä on mielestäni merkitystä siinä mielessä että nykykulttuurissa nimenomaan suhtautuminen suvaitsevaisuuteen ja yhteisöllisyyteen noin yleensä merkitsee identiteettikeskeisissä maailmankuvasodissa hirvittävän paljon. ; Voidaan sanoa että (hyvin) karkeasti tarjolla ovat (kohtuu suositut) ääripäät joissa:
1: Uskonnollinen konservativiinen puoli kannattaa yhteisöllisyys -nimen alla kulkevaa sosiaalisuutta joka on eksklusiivista. Tämä on jengien sosiaalisuutta. Sitä että omaa samalla tavalla ajattelevien piiriä suojellaan muita vastaan. Tämä on varmasti jossain määrin "survivalistis-pragmaattista" ; Yhteistyössä on voimaa ja yhteistyöllä voidaan voittaa vihollisia. Yhteisöllisyys on väline "yhteiskunnan säilymiseen". Sillä on välinearvo. Ja välinettä tarvitaan koska (etenkin "vihollisista") on negatiivinen ihmiskuva. On uhka ja yhteisöllisyys tuo hyvän mielen ja pelastuksen itselle ja omalla ryhmälle. Omiin ongelmiin vika nähdään yleensä "vihollisissa", kun taas jos vihollinen on ongelmissa se johtuu "heidän kulttuurisista kenties jopa geneettisistä erityispiirteistään" ja jos ongelmat ovat "omien" aikaansaamia, kyseessä on itsepuolustus joten "ne tekevät sen itselleen". Kokonaisuus on upeaa ad hoc -perusteiden ympärille rakentuvaa eksklusiivista ihmisyyttä.
2: Uskonnoton liberaali kulma jossa Ei-Eksklusiiviseen humanismiin perustuva ajatus jossa vastustetaan sortamista, ollaan suvaitsemattomia suvaitsemattomuudelle. Tässä pragmaattisuudesta on luovuttu. Ihmisiä pidetään optimistisen hyvinä, joten ei ole mitään uhkaa jolta puolustautua vaan itseisarvoinen eettisyys jota noudatetaan (ja jota kenties noudatettaisiin seurauksista riippumatta jos niitä uhkia suostuttaisiin näkemään, mitä ei toki tehdä). Vioista annetaan yleensä anteeksi, koska vika ei koskaan ole ihmisessä vaan siinä että häntä on harhautettu vaikkapa ääri-islamilaisuudella joka ei ole oikeaa islamia tai sovinistisella heteronormatiivisella maailmankuvalla joka on vain väärä sosiaalinen konstrukti ja harha.

Kysymys fundamentalismin ja ei-fundamentalismin erosta onkin, hieman liioitellen, siinä että miten suhtaudumme vääräoppisiin. Monokulttuuri on tavallaan määritelmällisesti fundamentalismia ja monikulttuurisuus sen vastateesi. ; Tässä kontekstissa uskonto on jotain joka sekä luo negatiivista minäkuvaa että antaa oikeutuksia "tarkoitus pyhittää keinot" -ajatteluun. Mutta ei siksi että uskonto enää nykyään ohjaisi ihmismassoja. Vaan sen vuoksi että ihmisiä ohjataan ideologioilla. Uskonto on yksi, mutta ei enää suinkaan ainut, tapa sössiä nämä asiat. Se on kuitenkin usein se yksi näppärä keino sössiä asiat. Merkittävää on huomata kuitenkin myös se, että jos uskonnollisuus muuttuu leimaksi jolla ihmisiä erotellaan vihollisiksi, harrastetaan tällöinkin "ekskusiivista ihmisyyttä". Uskonnonvapaus ja mielipiteenvapaus - jotka aidoimmillaan ilmenevät lupana uskoa hoopoja asioita, ja siinä että antaa muiden pitää helvetin typeriä mielipiteitä - ovat siksi tärkeimpiä yksittäisiä asioita. Etenkin jos haluamme rakentaa yhteiskunnan joka on sekä kestävä sekä taloudellisesti että eettisesti.

Toiseuttavan katseen alaisena

Joskus pienet asiat voivat jäädä jäytämään. Esimerkiksi minulla on jäänyt pysyvä ärsyyntyminen siitä kun uskonnonvapauskeskustelu kerran muuttui jonkinlaiseksi uskonnonvelvollisuuskeskusteluksi. Esille tuli kommentti jossa esityksenä oli että uskonasiat ovat niin irrottamaton osa ihmisyyttä että jokaisella olisi velvollisuus ottaa niihin kantaa kysyttäessä. Asiassa minua järkytti se että kyseinen ihminen opettaa työkseen koulussa. Ja vieläpä maailmankatsomuksellisia aineita, tarkalleen ottaen uskontoa. Minusta tämä tarkoittaa sitä että hänen pitäisi tietää paremmin.

Ärsyyntymiseni tästä voi olla hieman omituista. En ole varsinaisesti piilotellut mielipiteitäni tässä tai missään muussakaan asiassa. Toimin kuin tämä velvollisuus olisi tosi. Asian seulominen eri kulmilta voi kuitenkin olla hyödyllinen. Tämän tekstin ydin on täynnä eksistentialismia ja angstia, mutta yllättävän vähän eksistentiaalista angstia.

Mitä huonoja puolia vakaumuksenpaljastusvelvollisuudessa on?

Tavallisen normaalin
ihmisen YO -kuva

Jos yleensä lähden katsomaan asiaa tältä kohdalta, olen yleensä vastustanut sitä että ihminen olisi jotenkin perustaltaan homo religiosus. Eli syytteenä on jo se että jos ihmisyys määrittyy uskonnollisuuden kanssa tässä ihmiset kahlitaan hyvinkin tiukkaan malliin.
1: Lievimmillään tämä tarkoittaa sitä että ateistikin ottaa asian identiteettinsä ytimeen koska on tärkeää ottaa kantaa Jumalaan. Tämä tekee joistain asioista helposti väheksyttyjä. Jos uskonasiat eivät kiinnosta - kuten igteistien kohdalla onkin - niin ihmistä pidetään pinnallisena ja hänen kiinnostukenkohteitaan pidetään jotenkin vähemmän yleisinhimillisinä. Tähän voi liittyä vähättelyä jossa korostetaan että uskonto antaa ymmärrystä ja lohtua ja että ilman uskontoa ei voi saada mitään niiden tilalle.
2: Pahimmillaan tämä asenne johtaa malliin jossa ateisti on angsteisti. Joka taas on enemmänkin sitä että uskovainen kertoo ateistin puolesta miten tämä todella ja perimmiltään ja syvimmiltään tuntee, ikään kuin täydellinen kaikkitieto ja ajatuksenlukukyky olisi hänen.

Mutta tämä ei ole kaikki. Sillä jos nyt olettaisimme että kaikki todella olisivat homo religiosus -ihmiskuvan mukaisia (eli asia olisi juuri toisin kuin katson) niin velvollisuus olisi silti hyvin kyseenalainen. Sillä kommunikaatio on muutakin kuin ajatus siitä mikä on tärkeää. Tämän lisäksi kommunikaatio vaatii luottamusta. Tämä luottamus menee kuitenkin melko helposti rikki. Tai sitä ei ole alkujaankaan.
1: On itse asiassa hämmentävää että uskonnonopettaja ei tiedosta tätä. Onhan esimerkiksi niin että monia uskovaisia kutsutaan "hihhuleiksi" heti kun he kertovat vakaumuksestaan. Olisi hyvin häijyä tehdä joksikin velvollisuudeksi että olisi pakko elää antisekulaarissa kulttuurissa jossa jokaisen olisi velvollisuus alistua pilkattavaksi, tallattavaksi ja haastettavaksi. Etenkin jos tämä koskee jotain "yleisinhimillistä" ja on tätä kautta sitä "oman identiteetin lujinta ydintä". Eli olisi jokin velvollisuus tulla pilkattavaksi siitä mitä on eniten. Jos minulta kysytään mitä tarkoittaa olla uskonnoton ja ilmoittaa tästä niin vihjeeni on että se on enimmäkseen juuri tätä samaa mitä "hihhulit" kokevat. Minulla riittää sosiopatia tähän. Siihen että en murru siihen että joku paskiainen sanoo vittumaisia asioita. Suurimmalla osalla ihmisistä tuskin riittää. Ja tämä ei ole sama kuin että valtaosa ihmisistä olisi heikkoja ja huonoja.

Eikä pelkkä kohteliaisuuskaan riitä. Sartre kuvaa "Inho" -teoksessaan kohteliasta hahmoa jota hän kutsuu Itseoppineeksi. Hän kunnioittaa, arvostaa ja on kiinnostunut Roquentinista. Hän haluaa kuulla Roquentinin seikkailuista ja mielipiteistä. Roquentin kuitenkin ahdistuu tästä. Kirjassa tätä ennen valotetaan sitä, miten muistelu vääristää muistoja niin että elävät muistot muuttuvat tarinoiksi ja niistä katoaa jotain prosessissa. Roquentin ei halua olla tilivelvollinen ja kuluttaa omia muistojaan vain siksi että joku haluaa.

Tämän lisäksi on viestintää koskeva ongelma. Kierkegaard on kirjoittanut "In vino veritaksessa" siitä miten asioiden julkiseksi tekeminen on tosiasiassa mahdotonta. Viestintää pidetään julkisena vaikka se ei paljasta kaikkia salaisuuksiaan. Voi olla hyvin vaikeaa kertoa vakaumusasioista maailmankuvallisen kuilun yli. Ja tässä tilanteessa viestintä ei ole väistämätöntä. Kierkegaard menee vielä pidemmälle "Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus" jopa esittää että joskus asioista puhuminen on tehokkain keino asian mitätöimiseen. Asia voidaan tehdä naurettavaksi kertomalla se ääneen. Martin Heideggerin "oleminen ja aika" esittää jopa että vaikeneminen oli kommunikaatiota. Hiljaisuudella voi olla paljon enemmän merkitystä ja jopa jaettua merkitystä kuin sillä että suorittaa velvollisuudentunteisesti uskontunnustuksen tai epäuskontunnustuksen kun joku tenttaa.
1: Toki esimerkiksi Tuomas Akvinolainen korosti että on tärkeää sanallisesti esittää jotain jota ei voi sanoin kuvata. Eli mystisiä kokemuksia. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita että olisi velvollisuus tehdä jotain joka tapahtuu huonosti. Jos kuvaus omasta mystisestä kokemuksesta onkin äidinkielellisesti niin tenhoton - koska se ei vastaa kokemusta eikä siis jaa viestin sisältöä - että kuulija etääntyy Jumalasta, ei vaikenemisen pitäisi olla rike.

Toiseuttava katse

Erikoisuudentavoittelijan
YO -kuva

Ylläolevia esimerkkejä kuvaa yksi yhdistävä teema. Se on toiseuttavalle katseelle altistuminen. Se on siitä hämmentävä asia että on hyvin vaikeaa nähdä onko sen ytimessä vallankäyttö vai tekeekö toiseuttavan katseen alla oleva ihminen kaiken itselleen. ; Perimmiltään tämä probleema koskee irrallisuutta ja sen suhdetta vapauteen. Haasteena on se, että usein itsellisyys ylikorostaa toisinajattelijuutta sekä sitä että ei välitetä muista ihmisistä. Tämä ei kuitenkaan ole kovin lähellä kunnollista vapautta.

Määrittävässä, sitovassa ja kahlitsevassa katseessa on kysymys siitä että ihminen tietää olevansa tarkkailtu. Jos joku katsoo mutta katsottu ei tiedä tätä, ei vaivaantumista synny. Kokemus tarkkailtuna olemisesta on kuitenkin helposti häiritsevä. Sen voi aikaansaada toisessa tietoisesti, vaikkapa tuijottamalla satunnaista ihmistä junassa pitkään. Mutta ilman tarkoitustakin tarkkailtuna olemisen tunne, vaikkapa tarkkailtuna olemisen tunne kun ajattelee poliisin valvontakameroita joilla ei olisi ainuttakaan vartijaa kameraa katsomassa, muistuttaa että kokemus on jotain johon ei tarvita tarkkailijaa vaan kokemus tarkkailijasta.

Kun minua esimerkiksi jäytää se että jonkun mielestä minun tai kenenkään ei pitäisi vaieta asiasta josta en ole vaiennut, minua häiritsee se että en ole täysin irrallinen tästä toisesta ihmisestä. Hän ei voi oikeasti pakottamalla pakottaa minua tai ketään muutakaan uskontunnustuksiin. (Tai ainakaan tässä tilanteessa hänellä ei riittänyt rahkeita, pahantahtoisuutta ja teräaseita sellaisen yrittämiseen.) Se mikä minua tässä ahdistaa on se, että sanominen ja sanomatta jättäminen vaikuttaa joihinkin muihin ihmisiin jotenkin.

Onko tämä antivapautta? Martin Heideggerin "Oleminen ja aika" ainakin vihjaa että ahdistus olisi vihje epävapaudsta. Hänen mukaansa ahdistuksessa on kysymys siitä että pelätään olemassaoloa. Pelko eroaa ahdistuksesta siinä mielessä, että pelossa on kyse konkreettisesta tai käsitetystä asiasta. Pelätään jotain olemassaolevaa tai kuviteltua kohdetta. Ahdistuksessa sen sijaan kohde on määrittelemätön. Ja siksi sitä ei voi voittaa yhdessäololla tai tietyillä asioilla. ~ Tästä ei toki pidä ajatella että ilman Jumalaa oltaisiin agstissa, sillä Heideggerillä ahdistus on kuitenkin vihje puutteellisesta elämisentaidosta. Ahdistus kohottaa ihmisen epäaidosta elämisen tilasta hyvin tietynlaisella tavalla. Ahdistunut ihminen on tietoinen valitsemisesta ja vaihtoehdoista. Ahdistus näyttää "olemisen vapaana itsensä valitsemiseen ja itsensä saavuttamiseen." Ahdistus voidaan ylittää. Sillä Heideggerin mittaamaton mysteeri on tulevaisuuden pelkoa. Ja tulevaisuus on jossain määrin illuusio, oleminen tapahtuu nykyhetkessä ja tulevaisuus ja sen pelkääminen ja siltä vaatiminen ja siltä odottaminen ovat illusionaarisia. Kun ihminen tiedostaa että ahdistus on vain mittaamatonta tulevaisuutta, hän voi olla todella vapaa. Ja tällöin hän ei enää ole ahdistunut.

Sama teema toistuu toki muuallakin. Sartren kirjoissa angsti näyttäytyy jonain joka ymmärretään kun ihminen tiedostaa olevansa "heitettynä elämään" ja "heitettynä situaatioon". Sartrella pelastus ei tule kuitenkaan ajan illusionaarisuudesta vaan vastuusta. Vasta kun ihminen ymmärtää vapautensa ja vastuunsa hän on todella vapaa ja ahdistuskin kaikkoaa. Tästäkin voisi päätellä että se että minua jäytää on minun heikkouteni.

Onko jäytäminen epäautenttisuuttani?

Kun Heideggeriä ja Sartrea lukee voi helposti syntyä ajatus siitä että on heikkoutta kokea ahdistusta tai jäytyä toisen sanomisista. Tämäkin on kuitenkin osittain illuusio. Sillä eksistentialistit puhuvat usein myös omastatunnosta, tilanteessa jossa sansta käytetään sen ei-teologissävytteistä selitystä. Mutta kokemuksellisesti ero teistien vastaavaan ei välttämättä silti ole hirvittävän suuri. Tärkein ero kun ei ole kokemuksessa vaan tälle kokemukselle annetussa selityksessä.

Jos mietitään vastavuoroista katsetta, toiseuttavaa ja lokeroivaa katsetta, voidaan huomata että tässä on kysymys siitä että ei olla irrallisia toisiin ihmisiin. Mutta eksistentialismi, etenkään Sartrella, ei tarkoita emootiotonta raukeaa sosiopatiatilaa. Itse asiassa päin vastoin. Oikeastaan vasta jos on näitä tunteita voidaan vakavasti olla vapaita. ; Vapaana oleminen ei tarkoita sitä että tehdään vaihtoehtoja ja sitten ei tunneta mitään. Vapaana oleminen on sitä että tehdään valintoja joista on seurauksia ja sitten eletään näiden seurausten kanssa.

Näin voidaan ottaa helppo esimerkki siitä mitä on olla autenttinen.

Se toivottavasti demonstroi sitä miten autenttisuus ei tarkoita irrallisuutta suhteessa maailmaan ja muihin. ; Vähän aikaa sitten (viime viikolla) oli sekä ison sisareni että äitini syntymäpäivät. Monet ostivat heille pieniä lahjoja ja kirjoittivat facebookiin onnitteluja. Minä en. Se tuntui teennäiseltä. Äitini jopa yritti facebookissa viestittää minulle että hänellä on syntymäpäivä jotta saisi jotain responssia. Vastasinkin hyvin lyhyesti. Luultavasti tavalla joka jätti molemmat hyvin kiusaantuneiksi. En kuitenkaan suoranaisesti onnitellut syntymäpäivän johdosta koska se tuntui väkinäiseltä.

Minulla ei ole mitään dogmaa syntymäpäivistä. En näe niillä syvää metafyysistä merkitystä. En kannata Jehovan Todistajien tapaa absurdoida tai demonisoida syntymäpäiviä. On toki hieman mielivaltaista sitoa juhlapäivää siihen missä asennossa planeetta oli aurinkoon kun yksilö ryömi-työnnettiin ulos vaginasta. Mutta juhlien hauskuus on juuri siinä että merkitys joka tapauksessa luodaan. Iloitsemme absurdeista asioista ja tämä on hyvä asia. Syntymäpäivä on juhlan asia kun siitä tehdään sellainen.

Koin kuitenkin että lahjojen antamisessa on se syvin ongelma mikä minulla on aina. Ne jotenkin demonstroisivat sitä miten huonosti tunnen juuri nämä ihmiset. (Ja koska en ymmärrä ihmisiä ylipäätään en voi vain ostaa jotain tyhmää keskinkertaista joka miellyttää suurinta osaa. Sitäpaitsi kun minun outouskertoimilla oleva tyyppi ostaa kitch -lahjan niin se on likimain sama kuin loukkaus.) En ole ollut sosiaalinen sisarelleni tai äidille. Facebooktilini on pääasiassa huonoja vitsejä ja sekoilua varten. En harrasta ihmissuhteita, sosiaalinen kontaktini on yleensä (a) tarkoitushakuista, kuten vaikka miekkailuharjoituksissa käymistä (b) jotain välineellistä jossa haluan oppia keskustelukumppaniltani jotain (c) trollailevaa tai semitrollailevaa. Kun on koko vuosi vedetty tällä niin olisi omituista ilmaantua syntymäpäivän vuoksikaan.

Olen yleensä hyvin responsiivinen, eli en tee aloitteita mutta reagoin hyvinkin herkästi. Viihdyn yksinäni. En yleensä ymmärrä hyvin ihmisten intentioita. Kaikki latistuu tämän vuoksi "strategiointiin" joka on irrallista ja ulkonaista. Olen myös omapäinen ja minua on vaikeaa pakottaa muuttamaan toimintaani. En välitä muiden mielipiteistä siinä mielessä että korjaisin käytöstäni ja tapojani. Tämä muutosyritys saa minut kuitenkin ärtymään, pahastumaan ja suuttumaan. Olen siis joku joka on individualistinen, itsellinen ja jopa antisosiaalinen mutta erittäin altis toiseuttavalle katseelle.

Kuitenkin juuri tätä tarvitaan ollakseni aidosti vapaa. Kun mietin sitä teenkö valinnan jossa lähetän syntymäpäiväonnittelun vai valinnan jossa en lähetä, en ole neutraalissa tilassa. Minun on huomattava että teollani on seurauksia. Ja vaikka en pitäisi niistä minun on elettävä niiden seurausten kanssa. Näin luultavasti päädyin loukkaamaan sisartani ja äitiäni jossain määrin. (Mikä ei ole minulta tavatonta.) En voi sanoa että en välittäisi heistä yhtään. Kysymys on tavallaan siitä että väkinäinen ja keinotekoinen yhteydenotto tuntuu minulle itselleni pahemmalta kuin vaihtoehtonsa. Valitsin kahden huonon vaihtoehdon kannalta loukkaavamman. (Mikä ei ole minulta ollenkaan tavatonta.) Ja näin tehdessäni tein merkityksellisen valinnan jonka kautta voin oikeasti olla vapaa. Ilman jäytämistä valinta olisi ollut mitätön ja pieni. Sellaisella ei eletä väkevästi.

Siksi eksistentialisteilla omatunto rakentuukin usein suhteessa toisiin. Ne liittyvät enemmän vastuunkantoon ja valintojen seurauksiin ja siihen että valinnoista tulee merkityksellisiä. Vähemmän niillä on sen kanssa tekemistä että ihminen ei olisi vapaa. Irrallisuus ja tunteettomuus eivät ole hyvää merkityksellistä elämistä. Omatunto luo kenties kärsimystä mutta se ei ole samaa kuin epäautenttinen eläminen. Tässä mielessä tunteeton psykopaatti ei ole kaikista vapain ihminen, vaan rajattomin, irrallisin ja asioita pinnallistava ihminen. Hän voi olla tavallaan vapaa, vapaa omantunnon elämään tunkemasta vastuusta. Mutta vasta omantunnon kanssa olemme todella vapaita omia itsejämme. (Minun tapauksessani vapaita hirviömäisiä ihmisiä.)

Näin ollen

Samoinajattelijan
YO -kuva.

Koska nyt käytin vertaukseni loppuun voin sen avulla suhteuttaa itseäni uskonnonopettajan sanomisiin. Se, että joku vaatii avautumista ja sydämen jakamista velvollisuudesta on lokeroimassa ja vallankäyttämässä. Muun väittäminen vaatisi sitä että vaatisi ihmisiä olemasta tunteettomia ja aina valmiita uhraamaan itsensä yhteisön - tässä tapauksessa mitä ilmeisemmin uskonyhteisön - edessä. Se, että tästä suuttuu ja siihen reagoi on hyvinkin autenttista elämää, jotain jossa ei olla Heideggerin kuvaamassa pelossa ja heikkoja. Velvollisuudesta huitovia vastustava tekee teon joka on statement.

Tässä statementissa voidaan korostaa sitäkin että oman itsen altistaminen voi olla vääristävää. Uskonnonvapaus jossa olisi tämänlaisia velvollisuuksia mitätöisi koko asian arvon ja turmelisi merkityksen. Joten ainut tapa jolla tämänlaisia velvollisuuksia luodaan on uskonnonopettajan auktoriteetti. Sellaisen ääressä on turhaa puhua omaehtoisesta vakaumuksesta, uskonnon luonnollisuudesta ja siitä miten uskonto tekee vapaaksi.

---

Kuvissa leikitään ns. Thatcher efektillä. Toinen kuva on oikeasti vain kolmas kuva väärinpäin. Se näyttää ehkä hieman oudolta mutta oikein päin käännettynä se näyttää vielä omituisemmalta. Ihmiset eivät erota kasvoja kokonaisuutena eivätkä edes pelkkien mittasuhteiden avulla. Silmät ja muut osat tunnistetaan aivoissa erikseen. Siksi olemme hyviä ylitunnistamaan kasvoja ja huomaamme vaikeasti etenkin silmien nurinpäin kääntymistä. Kokeen nimi johtuu siitä että ilmiön keksi 1980 luvulla Peter Thompson. Ja hän käytti editoinneissaan Margaret Thatcherin kuvia.

Asennevammalla naturalisteja vastaan ; eli kaunokirjallisuus argumentinkorvikkeena

Olen jossain määrin tottunut siihen että modernin ajan ongelmana on hyvin hämärä suhde lähdekritiikkiin ja argumentointiin. Elämme postmodernia aikaa ainakin siinä mielessä että koulussa monilla on suuria vaikeuksia erottaa tieteellistä artikkelia, lehtijuttua, uutista ja blogin mielipidetekstiä toisistaan. Kaikki ikään kuin leijuvat samassa sumussa rinta rinnan. Tätä pidetään yleensä jonain joka vaivaa vain niitä jotka eivät ole kovin lukeneita.

Kuitenkin täsmälleen sama ongelma on olemassa myös niiden kanssa joita voidaan pitää lukeneina. Tästä ajatuksesta otan esimerkin tuoreista blogikommenteistani. Niina Karjalainen tuli kommentoimaan arvotyhjiöstä. Hän käyttää sanaa "keskustelu" joten hän ilmeisesti odottaa jotain vastavuoroisuutta. Tämä on kaunis tavoite. Hän aloitti statementilla "Kristittynä sanoisin, että kuka tahansa meistä pystyy heikolla hetkellä hirmutekoihin, jos jumalanpelko ja usko siihen, että Jumala maksaa jokaiselle tekojen mukaan, puuttuvat. Turvattominta on silloin, jos jokainen saa itse määritellä, mikä on oikein ja mikä väärin."

En tiedä mitä tämänlaisiin maailmankuvallisiin lausuntoihin oikein pitäisi lausua. Selvästi hän tietää maailmankuvani ja selvästi hän kommentoi minulle. Potut-pottuina -strategia jota kovasti kannatan pakottaisi minut sanomaan jotain sellaista että "darwinistisatanistina sanoisin että ihminen yksinään ei kykene kovin järjestelmälliseen väkivaltaan ja usko siitä että Jumala oikeuttaa ikävän toiminnan helpottaa sen kanssa että väkivallasta tulee järjestelmä. Turvattominta on silloin kun ideologia näyttäytyy jonain jossa asiallisena ja kohteliaana ensikontaktiksi voi näyttäytyä se että eriuskoisen maailmankatsomus haukutaan vaaralliseksi." Tämä kenties olisi demonstroinut jotain. Koska jostain syystä olin tavoistani poiketen lempeä, pyysin todisteita ja argumentointia asiasta. Sellaista Karjalainenkin varmasti olisi kaivannut jos olisin väittänyt tuota vihreällä olevaa. (Jota mieltä en tosin oikeasti ole. Mutta maailmankuvaan vetoamalla voi vedellä monenlaisia statementeja jotka ovat ilmaistuja mielipiteitä.)

En kuitenkaan saanut perustelua vaan sen sijaan seuraavan lausunnon. "Oliko Andreaksella jumalanpelkoa, uskoa siihen että hän joutuu vastuuseen teoistaan kuoleman jälkeen? Vai ajatteliko hän kuoleman kautta välttävänsä maallisen oikeusjärjestelmän rangaistuksen ja näin pääsevänsä kuin koira veräjästä? Ajan tässä takaa Dostojevskin ajatusta että jos Jumala on kuollut, kaikki on sallittua. Toisaalta elämänvaikeudet voivat tuntua suuremmilta kuin mitä ne ovatkaan jos tarkastelee niitä vain tämän lyhyen elämän valossa eikä huomioi ikuisuutta. En voi tietysti tietää, saako Andreas tekonsa anteeksi, koska hänhän on voinut huutaa Jeesuksen puoleen viimeisillä hetkillään. Toivottavasti huusi." Tämä on nähdäkseni pahinta Dostojevskin väärinkäyttöä sitten Paavo Väyrysen. Tämä toki heijastelee hyvin mielipidettä. Mutta se oli kuvattu tarpeeksi nasakasti jo siinä ensimmäisessä kommentissa. En halunnut tietää mikä mielipide on, se oli jo riittävästi määritelty ja sidottavissa tunnettuihin konventioihin. Ei sellaisen kuvaaminen lisädetaljein innosta. (En yksinkertaisesti nauti saman kliseesopan konemaisesta toistamisesta.) Minua kiinnosti että miksi tämä mielipide olisi jotenkin hyvin perusteltu.

Kommentista tekee ikävän se että olen itse asiassa pitänyt Dostojevskistä paljonkin. Tuolla tavalla käytettynä näkemys kuitenkin lähinnä lähteistää asennevamman. Kun jokin kaunokirjallinen teos kuvailee tunteen hyvin, se tietenkin toimii valottamaan mitä mieltä ollaan. Kiinnostavaa, ja sitä jota pyysin, olisi kuitenkin ollut se että miksi tätä mieltä voidaan perustellusti olla. Maailmankuvaan vetoaminen on tässä yhteydessä samaa kuin mielipiteenvapauteen vetoamista. Ei asia muutu järkeväksi ja upeaksi vain siksi että sen saa sanoa ääneen.

Nähdäkseni tämä onkin paluuta Rooman ajan kulttuuriin jossa korkein taito oli retoriikkaa, puhetaitoa jossa tunteisiinvetoava viestintä oli korkein koulutettu taito. Tämä on toisaalta paluuta esisokraattisiin sofisteihin jotka kreikassa hoitivat viisauden virkaa ikään kuin lakimiespohjalta, jossa taitava ihminen puolusti mitä tahansa hänen asiakkaansa halusi. Tämä on sitä mitä vastaan tarvittiin Sokrates. Se, että arvostuksia ja arvoja herätellään puheilla vaatii vastapainokseen jotain, jotain joka tekee asiasta muuta kuin sen kenen tunteilla ja mielipiteillä on parhaat valtapelit.

Itse näen että arvotyhjiönäkökulma tuossa Karjalaisen muodossa ansaitsee seuraavan osioihinpilkonnan. Hän ei argumentoinut mutta asiaan kuitenkin on argumentointiperinteitä. Ja niiden taustat voidaan ottaa mukaan. Itse asiassa niiden käsittely auttaa osaltaan huomaamaan miten vähän substanssia tämänlaisilla Dostojevskiin viittaamisilla on.

Huomattavaa onkin lähinnä se, että voin esitellä luokitukset ja johtaa sitten asioihin joita olen jo sanonut aiheesta. Niissä on kritiikkiä juuri tätä näkökulmaa kohtaan. Nähdäkseni käytetty asenne voidaan liittää neljään argumenttiperinteeseen. Niiden perustalta tätä asennetta ei vain kuvata vaan se oikeutetaan.
1: Metaeettinen arvotyhjiönäkemys. Varsin klassiseen metaeettiseen argumentaatioon jossa ajatellaan että Jumala oikeuttaa moraalin. Ja jossa tästä poikkeaminen tuhoaa moraalin. Ateisteilla ei siis olisi oikeutusta etiikkaan. Tässä kohden on kuitenkin selvää että kritiikin ydin latistuu siihen että "ateisteilla on premissejä". Valitettavasti teismi ei poista tätä. Teismi ei itse asiassa ratkaise ongelmaa. Esimerkiksi William Lane Craigin "God Command Theory" törmääkin tähän ongelmaan varsin konkreettisesti. Euthyfronin dilemman modifiointi paljastaa hänen kohdallaan sen mikä väistämätöntä on.
2: Eksistentialistinen angst, universumin merkityksettömyysahdistus "universumitasolla". Olipa Jumala olemassa tai ei niin Jumalattomat ajatukset ahdistavat poistamalla elämästä merkityksen. Dostojevski kuitenkin lähestyy asiaa tavalla joka ei vastaa suurimman osan tuntemuksia. Toki strategia on raivostuttavan yleinen mutta se lähinnä kertoo että asennevamma kristityillä on tarpeettoman yleinen. Heidän on helppoa uskoa siihen, mutta valitettavasti heidän on vaikeaa saada sama ajatus läpi ateisteille. On aina riemastuttavaa nähdä miten maailmankuva takaa supervoimia kuten ajatustenlukukyvyn siitä mitä toinen oikeasti, perimmiltään ja pohjimmiltaan ajattelee. Miksi kristitty saisi määrittää universaalisti miltä joka ikisestä ateistista tuntuu syvimmiltään? Koska hänellä on subjektiivinen kääntymiskertomus jonka otos on korkeintaan 1?
     2.1: On aina hupaisaa huomata miten etenkin Camus'n, Sartren ja Nietzschen sanomisia aivan suoraan vääristellään jotta ateismin peruskokemus olisi ahdistus. (Tosin nämä tuskin kiinnostavat esimerkiksi uusateisteja jotka ovat skientistejä eivätkä eksistentialisteja. Näistä toki yritetään useinkin tehdä jotain kaikkia ateisteja koskevaa. Mutta minun silmissäni tämänlainen aivan ilmiselvä vastapuolen esitysten olkiukottelu ja yleinen asennevammailu eroaa älyllisestä keskustelusta siinä että se ei ole älyllistä eikä keskustelua.) Jotenkin nämä väärät syytökset nousevat usein esiin. Mutta samalla sitten voidaan unohtaa että kristittyjen eksistentialisti Kierkegaard näki ahdistuksen oleellisena osana joka tapauksessa. Uskomiseen uskominen on nykyään kenties vahvin uskonnollisen argumentoinnin suuntaus. Uskonnosta ajatellaan olevan iloa ja hyötyä. Kenties monelle onkin, mutta ainakin omakohtaisesti tilanne on ollut päinvastainen. (On tullut koettua, ja maksoi lähes oman hengen joten se siitä.) Jos tällä asenteellisuudella ja toisen tuntemukset paremmin tietämällä todella haetaan keskustelua ja myötämielisyyttä niin ei ehkä kannattaisi.
3: Tyytymättömyysargumentti siitä miten ateistinen maailmankuva ei anna riittävästi, jotta elämä olisi mielekästä. Rajallisuus ja epäonnistuminen ja muu epätäydellisyys on vain huonoa. Argumentti nojaa siihen että vaaditaan hirvittävän paljon, niin paljon että on oikeastaan hyvä kysyä että miksi tuollainen olisi soveliasta. Jos en saa lamborghinia ja epäonnistun enkä saa kaikkia tavoitteitani täyttymään niin pidän tätä elämänä enkä sen puutteena. Itse suhtaudun näihin vaatimuslistoihin lähinnä huumorilla, kertakäyttöelämästä voi saada paljonkin irti. ("Positiivinen peruste", ansio omana itsenään, puuttuu.) Ja on hyvin mahdotonta nähdä miten "vain/tilalle" -henkinen kannanotto olisi mitenkään edes merkittävä kritiikkinä. ("Negatiivinen peruste", vaihtoehdon heikentämisen kautta puuttuu myöskin.)
4: Eksistentiaalinen kokemus pienuudesta ja rajallisuudesta tekee murheelliseksi ja merkityksettömäksi "yksilötasolla". Tunnetasolla voinen huomauttaa että ihmisen pienuus universumissa ja elinajan rajallisuus yritetään liittää asiaan innolla, mutta mitenkään väistämättömiä tunteenkuvauksiakaan ne eivät ole. Ne ovat enemmänkin kristittyjen kokemuksia siitä miten he kuvittelevat kokevansa ateismin. Tai miltä ateisti näyttää kristittyjen maailmankuvan värittämänä. Ateistit eivät tietenkään yleensä elä tämänlaista elämää. (Minä elän, mutta tietyistä syistä - ja tämä on nähdäkseni vahva syy olla uskontoa vastaan.) Itse asiassa voidaan jopa nähdä että käytetyt argumentit ampuvat teistiä jalkaan. Eksistentiaalista arvoa ei voi olla koska Jumalan suvereniteetti helposti pyyhkii sen altaan. Joten jos eksistentiaalisuus on todella tässä kohden argumentti ateistista olemassaolokokemusta vastaan niin sitten se on myös teististä olemassaolokokemusta vastaan.

---

Tämä blogaus ei ollut ilkeä veto. Tai oli, mutta ei tarpeettoman ilkeä. Karjalaisella oli kova kiinnostus kommentoida, hänellä oli enemmän tiettyä sanomaa kuin jotain jossa pitäisi niin kuin kommunikatiivisesti reagoida vaikka minun blogiteksteihini. Ja blogiehtoni kieltävät sellaisen. Joustan näissä vain ansioista, yleensä kaikki poikkeamat blogikommenttiehdoissa ansaitaan. Kirjoitin tämäm blogauksen vaikka Karjalainen on minun silmissäni minulle velkaa. Mutta nyt hän varmasti sopii aiheeseen ja saa sanoa asiansa.

Pitäisikö hautakiveni tehdä saippuasta?

Jos katsoo hautaamista televisiosarjoissa ja elokuvissa, voi melko helposti huomata että kohtaukset panostavat liikkeeseen. Arkku ei yleensä ole näkyvissä tai paikallaan. Sitä kannetaan tai sitä ei nähdä. Hyvin usein tätä täsmennetään siten symboliikalla kuten ylös nousevalla savulla tai kynttilänliekeillä.

Jostain syystä paikallaan pysyvä ruumis ei ole monista viehättävä. ; Ruumiiden katselusta kyse ei voi olla, sillä hyvin moni sarja näyttää erilaisia patologiakohtauksia. Niissä ruumis on kuitenkin käsittelyn kohde ja huomio siirretään tällöinkin pois siitä itse kuolemakysymyksestä.

Uskoisin että kyse on nimenomaan liikkeestä. Se ikään kuin alleviivaa tai symbolisoi siitä että kuolema olisi jonkinlainen siirtymätila eikä loppuminen. Se, kun savu leviää ja kulkee ja häivyttää on maailmaa syleilevämpi. Tai kuten Peelo asian oleellisesti ja sivistyneesti ilmaisi "Myös kuolemansa jälkeen ihminen on kaikki, mutta ei mitään. Varsinkin polttoitsemurhan jälkeen Hänestä tulee yhtä maailmankaikkeuden kanssa - kaikki, mutta ei mitään!" Pysähtyneisyyttä korostava kuolemankuva voi paljon helpommin ahdistaa katsojaa. Siksi suosisinkin tämänlaisia asioita.

Toisaalta ihminen kyllä kaipaa pysyvyyttä ja pysähtyneisyyttä.

Tämä on automaattinen hautakiveni, en juuri nyt ole tavoitettavissa,
mutta puhu kivelle - koska minä en ole kuuntelemassa.
Voit jättää rukouksesi hiljaisuuden jälkeen.

Tähän tarkoitukseen hautakivet ovat mainioita. Ne eivät viittaa kuolemaan vaan ovat enemmän jonkinlaisia yhteydenpitopaikkoja, jotain jossa tietää missä joku on. Hautakivi on siis enemmän kuolleen kodin tai kuolleen puhelinvastaajan kuin kuolleen itsensä symboli. Tässä mielessä ne eivät käsittele kuoleman pysähtyneisyyttä siinä mielessä kun pitäisin.

Toki ihminen kaipaa etenkin omaa kuolemaa miettiessään jonkinlaista pysyvyyttä. Taiteilijoiden esimerkiksi ajatellaan elävän teoksissaan jotenkin tavalla jossa lähestytään iäisyyttä.

Aikaansaannosten pysyvyys on kuitenkin hieman eri asia kuin ihmisen itsensä pysyvyys. Asiaa voi lähestyä sellaisella reflektiolla johon itse päädyin asiaa miettiessäni ; Kun internetissä pyöritetään palvelua jossa henkilön digitaalinen historia, sosiaalinen media ja vastaavat, pyyhitään pois hänen kuoltuaan, minusta on jotenkin lohdullista jos joku joskus vaikka pitääkin jostain tuotoksestani. Sen sijaan esitin karkeasti että toivon että puolisoni unohtaisi tälläisessä tilanteessa minut mahdollisimman nopeasti. Toki jokaisen egoa varmasti rapsuttaa ajatus siitä että olisi jotenkin peräänitketty ja kaivattu. Mutta kun tämä ego nähdäkseni kuolee kuolemassa, on tämänlaisen kaipaaminen itse asiassa perimmiltään hieman vittumaista. Hautakivikin on kiveä jotta moni voisi muistaa pitkän aikaa ja palata puhelinvastaajalle.

Kompromissia voi olla kenties syytä hakea.

Hänelle joka voitti sikana väittelyitä internetissä. (Omasta mielestään.)

Hyvin harva ihminen on niin epäsosiaalinen että kuolema aikaansaisi pelkästään iloa. Siksi jopa allekirjoittaneen kuoleman kohdalla on joillakuilla poikkeushenkilöillä odotettavissa jonkinlainen suruaika. Toivottavasti lyhyt. Mutta se on ongelma johon on ratkaisu. Tai olotila joka pitää kestää jotenkin ja tässä kestämisessä on kysymys ongelmasta joka voidaan ratkaista.

Sain tähän idean kun löysin vanhoista Lontoon lomakuvistani patsaan joka oli tehty saippuasta. Se oli iso ja julkinen rakennelma. Se oli suuri. Ja koska Lontoon ilmanala on viehättävä, siellä on kauniita päiviä jolloin sataa tihuttaa vain kolme kertaa, patsas liukenee olemattomiin luultavasti muutamassa kuukaudessa. Saippuasta tehty hautakivi voisi olla jännittävä koska se olisi olemassa mutta vihjaisi että olisi jokin toipumisaika. Samalla se olisi minulle sopivalla tavalla kuoleman symboli. Se olisi paikallaan. Eikä siinä mitään ikuista ja pysyvää oikeasti ole. Ruumiit pysähtyvät ja maatuvat ja jopa taide unohtuu.

Tässä kohden asenteeni voi olla vähän niin kuin vastareaktio taidekriitikoille. Kun Suomessa tehtiin dokumenttia kuolevista, tätä taideprojektia kritisoitiin siitä että kenties aihe oli liian syvällinen taiteen tavoitettavaksi. Sillä katsojalle oli jotenkin jäänyt vaillinainen olo. Kriitikot olivat siis kaivanneet jonkinlaista katharttista kokemusta kuolemasta. Minusta taide joka käsittelee kuolemaa voi edes teoriassa olla toimivaa ja onnistunutta jos sen katsomalla todella jää vaillinainen ja ontto olo.

Ruumis keskoskaapissa

Guy Windsor kuvasi blogissaan Italiaa. Siellä on näytillä kaikenlaista vanhaa. Eikä vain museoissa. Tähän liittyen he olivat myös käyneet kirkkorakennuksessa. Ja lapset olivat oikein halunneet mennä sinne. Eikä ihme, sillä siellä oli oikea kuollut ihminen oikeassa lasiarkussa. Hieman kuin "Lumikki" olisi kohdannut "Muumio" -elokuvan. Windsorin lausunto oli minusta mainio. "Dead bodies in glass coffins are apparently perfectly kid-friendly. Who knew?"

Tämä on jotain joka on hyvä muistaa aina kun puhutaan vaikka uutisten ikärajoista. Usein järkyttävyyttä tuomitaan aikuisten ehdoilla. Kuitenkin monesti asioiden karmivuus iskostetaan. Moni asia tuntuu "sairaalta" vasta kun meille on syvästi opetettu että se on moraalisesti väärin. Jo Michel de Montaigne käsitteli tähän liittyen kokemuksiaan eri kulttuuripiireissä ja huomautti että näissä oli syviä mieltymyksiä jotka kulttuurinvaihdon myötä muuttuivat toisen kulttuurin sisällä absurdeiksi. Lapset järkyttyvät lasikaapissa olevasta ruumiista vasta kun heihin on iskostettu tietynlainen kuolemanasenne.
1: Pelko täytyy iskostaa. Hieman samaan tapaan kuin minä en pelännyt avonaisia vaatekaapinovia, kunnes koulussa oli voimaannuttavaa pelkojen kertomista. Jonka jälkeen kuulin että tämänlaisen pelkääminen on ylipäätään mahdollista. Enkä minä vieläkään pidä avonaisista vaatekaapinovista. Hiton heikoonnutusta oli kyllä tuo pelkojen tunnustamisrituaali.

Ja kyllähän se
kidutuspaalumieskin
jostain muistuttaa...

Ja tämä kuolemanasenne on kulttuurissamme syvässä. Ja sen syynä ei ole pääosin edes mikään kirkon moralismi. Itse asiassa päin vastoin. Perinteisesti kirkoissa on voinut olla esillä ruumiita. Kun vanhoissa kirkoissa vierailee, oppii että lattian alla on kuolleita ihmisiä. Olen itse kävellyt itsensä Mestari Charles Darwinin haudan päältä "Westminster Abbeyssä". Siellä on lattian alla maatumassa ellei peräti kokonaan kadonnut. Samoin on Suomessa vanhoissa kivikirkoissa. Hautuumaat ovat vanhoissa kirkoissa myös itse kirkkorakennuksen ympärillä tai lähimaastossa.

Sen sijaan nykyään olemme medikalisoituneet. Siihen tietysti liittyy sinänsä terveellinen hygienian käsite. Joka itse asiassa on pakosti jonkinlainen sensuristinen projekti. Koska sairaudet leviävät jonkinlaisen kontaminaation kautta ihmiset eristetään sairaista karanteeniin. Joka on käytännössä väkisin jonkinlainen kanssakäymisen rajoite. Medikalisaatio on johtanut myös siihen että sairauksia voidaan hoitaa. Ja niitä hoidetaan yleensä keskitetyissä laitoksissa joita kutsutaan sairaaloiksi ja terveyskeskuksiksi. Tämän sivutuotteena sairaat ja kuolevat päätyvät joka tapauksessa pois kuljeksimasta. He eivät ole katukuvaa häiritsemässä.

Ongelma hoidetaan siis samalla niin taudinaiheuttajien kuin häiritsevien mieleentulojen kohdalla. Katukuvan siisteytyminen on siis paitsi lääketieteellinen tapahtuma niin myös asenneilmapiiriä koskeva tapahtuma. Ja molemmissa häiritseviä elementtejä siivotaan.

Tämä johtaa siitä erikoiseen tilanteeseen että kuoleminen muuttuu eräällä tavalla välitilaksi. Voidaan aivan vakavasti ottaen puhua vaikkapa "sosiaalisesta kuolemasta". Tässä voidaan nähdä että sairaalassa oleminen muuttuu jonkinlaiseksi siirtymäriitiksi jossa hän ensin kuolee sosiaalisesti ja vasta tämän jälkeen oikeasti. ; Voi olla huvittavaa miettiä miten sairaalavierailu silloin tällöin on kuin jokin jossa tuoreesti kuolleen omaiset käyvät meediolla joka sitten välittää viestejä tuonpuoleisesta. Toki luonnontieteellis-faktuaalisella tasolla ero näiden kahden välillä on suunnaton. Ja muun esittäminen on mielenterveydeltään kyseenalaista. Mutta asennemaailmassa ja kohtaamisen tavassa niiden samankaltaisuus on silmiinpistävää.

Voidaankin nähdä että sairaalan eristetty kuolintila on hieman samanlainen välitila mikä keskoskaappi on keskoselle. Siinä ei tavallaan olla vielä käyty syntymisen/kuolemisen prosessia loppuun. Mutta tavallaan kaikki oleellinen on silti jo loppuun käsitelty.

Tähän kuolemaan initioimiseen voi tietysti olla kasvanutta tarvetta jo senkin vuoksi että katukuvasta sensuroitu kuolema - peräti kuolema johon on iskostettu karttamissuhde - on jäänyt helposti reflektoimatta niin syvästi että tässä kuollessa rupeaa olemaan kiire. Toki kuolema kuolemista reflektoimatta ei ole mikään tappio. Mutta ongelmana onkin se tunteidenkäsittely ja ahdistus joka kuolemaa edeltää. Se ei varmasti ole helppo prosessi. Eikä valmistautumaton mieli ole tässä avuksi, ainakaan jos valmistautumatonta mieltä on kuitenkin iskostettu kuoleman epämiellyttävyydellä.

Kenties monien pitäisi tulla tässä kohden enemmänkin lasten kaltaiseksi. Heidän kaltaistensa on kuoleman valtakunta.

Päivät ennen kuolemaa

"Iltalehti" kuvasi Oulussa tapahtuneita ns. "Oulun vauvasurmien" tapahtumia (joissa surmattiin vauvoja). Tartuin tähän vastenmieliseen sosiaalipornoon lähinnä siksi että otsikossa kuvattiin "Lapset elivät päiviä ennen kuolemaansa". Oma intuitioni sanoi että tämä tarkoittaisi jotenkin sitä että teko olisi jotenkin montaa astetta pahempi kuin pelkkä hengariabortti, siis jokin jota olin tapahtuman taustaksi enemmän epäillyt. (Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun olen ollut väärässä.)

Tämän intuitioni varmasti jakaa moni. Sillä on kuitenkin hämmentäviä implikaatioita. Jos se nimittäin pitää paikkaansa, niin voidaanko minun kohdallani sanoa että "jässikkä eli vuosia ennen kuolemaansa". Ja siksi asia olisi jotenkin pahempi asia.

Tästä kulmasta abortti ja eutanasiakysymys alkavat näyttämään kummallisilta. Jos on parempi kuolla nopeasti, on eutanasia aina vain eettisempi ratkaisu. Mutta jos elämä on arvokasta ja kiduttavakin elämä on parempaa, olisi Oulun tapahtunut eettisempää kuin pelkkä hengariabortti. Molemmissa päätelmissä tuntuu intuitiivisesti olevan jotain vikaa.

Tällä on tietenkin merkitystä lähinnä niille jotka kiemurtelevat ihmetyksessä. Tämä vuosi näyttää nimittäin muotoutuneen kohdalleni jonkinlaiseksi syöpävuodeksi. Hyvin usealla lähisukulaisella ja vastaavilla perhepiirin ihmisellä on joko tunnistettu tai epäilty syöpää. He ovat olleet ikähaitariltaan hyvin vaihtelevia. Mutta yhdistävänä elementtinä on se, että he ovat elämäniloisia. Heillä olisi ilman syöpäepäilyjä ja diagnooseja varmistettua hyvää elämää. Minä taas en täällä olemisesta niin hirveästi nauti. Ja iskeekö se vitun syöpä minuun? Ei varmasti iske! Koska siitä sentään voisi seurata jotain hyvää. Se tarjoaisi kunniakkaan tien pois, sellaisen jossa ei jää jälkeen sitä syyllisyyshärdelliä mitä jostain itsemurhasta seuraa.

Oulun vauvasurmissa kuten maailmassakaan ei ole usein mitään järkeä. Enough is enough. I have had it with these motherfucking snakes on this motherfucking planet!

Filosofin masennus

Hyvin moni elämänfilosofia tavoittelee onnellisuutta. Tällöin voidaan päästä vaikka epikurolaisuuteen, jossa haetaan kohtuudessa pysyvien nautintojen avulla helppoutta, tuskattomuutta ja iloa.

Mutta tämän vastapainona on oikeastaan aina ollut se, että analyyttiseen ajatteluun on itse asiassa hyvin usein liitetty jonkinlainen ajatus masentumisesta ja raskaudesta.

Ajatus nimenomaan analyyttisen ajattelun surumielisyydestä on hyvin vanha. Humoraaliopissa analyyttinen ja hiljainen tyyppi oli nimeään myötä melankolinen. Joten asiayhteys on nähty ikään kuin lääketieteellisenä kysymyksenä ja ilmiselviönä.

Tämänlainen ajatus antaa helposti pontta Tuomas Akvinolaisen tavalla ymmärtää rumuutta. Akvinolainen ajatteli kauneutta teleologisena. Kun kohde on sellainen kuin sen pitää olla ja on sellainen kun se on tarkoitettu olevaksi, se on kaunis. Rumalta kohteelta siksi puuttuu jotain, mitä sillä kuuluisi ja voisi olla. Akvinolaisen näkemyksessä estetiikkaan liittyy siksi melankoliaa. Sillä kaunista on tässä maailmassa vain siellä täällä, se ei ole koskaan täydellisen kaunista ja aina se muuttuu lopulta rumaksi. Ja tämän tiedostaminen tuo mieleen surua. Näin hyvin tehty filosofia siis masentaa.

John Fisher taas teki pienestä masentuneisuudesta jopa filosofin hyveen. Hänestä parhaat filosofit ovat hieman masentuneita sillä tämä luo itseluottamuksen puutetta. Ja tämä luo huolellisuutta ja varovaisuutta tarkistaa ja uudelleenmiettiä argumentteja. Eli Fisherin mielestä filosofia ei lievästi masenna vaan että lievästi masentuneet ovat parempia filosofeja.

Tuore tutkimus (uutisointeineen) näyttää siihen suuntaan, että ajatteleminen itsessään on epämiellyttävää. Ja että miellyttävään ajatteluun ei totuta nuorina tai siihen opita edes vanhoilla päivillä. Eli epämiellyttävyys on kaikilla ikäjaksoilla. Ja itse asiassa vaikka ajattelu on kaikille epämiellyttävää niin se on osalle hyvin epämiellyttävää. "On silmiinpistävää, että yksinkertaisesti yksin oleminen omien ajatusten kanssa 15 minuutin ajan oli ilmeisesti niin luotaantyöntävää, että se ajoi monet osaanottajat antamaan itselleen sähköiskun, jonka välttämisestä he olivat aiemmin olleet valmiit maksamaan."

Joka minusta kertoo että kysymys ei ehkä ole siitä että filosofian lopputulokset viittaisivat epämiellyttäviin totuuksiin, tai että masentuneet olisivat parhaita filosofeja. Vaan se viittaa siihen itselleni kohtuu ilmiselvään asiaan että ajattelemien, oikein tehtynä, on työlästä ja vaikeaa. Karkeasti sanoen jos ajatus kulkee sujuvasti, se tehdään kevyesti Kahnemanin systeemi 1 soveltaen. Silloin saadaan nopeasti kohtuullisia vastauksia, ja ajattelu on miellyttävää. Mutta heti jos tavoitellaan huolellista totuudellista tietoa, prosessi on kohtuullisen työlästä. Loogisen, hitaan, tarkan ja työlään systeemi 2 käyttöön pitää vähintään harjaantua. Ja jossain määrin ajattelu on, paitsi hauskaa, niin myös epämiellyttävää.

Tämä voi nykyaikana unohtua kun onnellisuus on jotain jota pidetään niin ilmiselviönä että sitä ei kyseenalaisteta edes hedonismi -sanan negatiivisten konnotaatioiden vastaantullessa. Siksi kai teologiankin puolella harva korostaa Akvinolaista ja kerro että kristinopin miettiminen masentaa. Mutta sen sijaan on erityisen muodikasta selittää että ateismi tuo elämään angstia. ; Ikävä kyllä itse uskallan sanoa että jos näin on, syy ei ole niinkään filosofian maailmankuvallisessa sisällössä vaan siinä että ajattelu itsessään lisää elämään ripauksen angstia.

angsteismi

"If there were no God, there would be no atheists."
(G. K. Chesterton)

Jos katsotaan sitä miten hyvin moni teisti käsittelee ateismia, ei voi olla törmäämättä siihen että he eivät tosiasiassa oikeastaan käsittele ateismia vaan väittävät että ateismi on jotain aivan muuta. Jotain sellaista mitä Takkiraudassa käsiteltiin viikinkien kohdalla. "Goðlauss tarkoittaa kirjaimellisesti "jumalatonta", siis ihmistä, joka ei usko jumaliin, ei kunnioita heitä eikä uhraa heille. Viikingeille se tarkoitti käytännössä samaa kuin misoteismi, ts. uskotaan jumalten olemassaoloon mutta vihataan heitä, koska he ovat sietämättömiä tyranneja ja päällepäsmäreitä. Heistä on paljon mainintoja saagoissa, ja ehkä kaikkein tunnetuin oli Hrafnkell. Ruukinmatruuna kutsuu tällaista ihmistä nimellä antipakana." Olen itsekin aikaisemmin kirjoittanut näistä "oman voiman miehistä". Ja heitä pidettiin hyvin vaikeina käännytettävinä.

Olen itsekin törmännyt siihen että olen agnostikkona monelle äärimmäisen hankala siksi että en koe että Jumala vaikuttaa maailmaan. Vakavin ongelma tulee juuri siitä että (a) en usko sieluun joten tuonpuoleisuuskonsepti jää pois (b) mikään uhraus-rituaalitoiminta ei jostain syystä iske, joten tämä ei anna minulle mitään ajatusta maailman hallinnasta ja (c) en usko rukousparannuksiin ja vastaaviin. Eli että teolla voisi muuttaa asioita. Hyvin suuri osa nykyajan uskonnosta on hedonistista uskomiseen uskomista jossa uskova saa jotain hyötyä ja iloa uskostaan. Tämä ei kolahda omalla kohdallani, joten jäljelle ei oikeastaan jää mitään.
1: Tilanne on vähän sama kuin jos sitä menisi kristittyjen kanssa keskustelemaan kun nämä ovat kysyneet että haluaako keskustella hengellisistä asioista. Ja sitten suostuisi tenttaamaan kristityiltä vain siitä mitä mieltä he ovat siitä voiko koiralla olla buddha-luonto jos ihmisellä on buddha-luonto. Koska he eivät koe koko konseptia mielekkäänä, vaan harhaoppisena ja omituisella tavalla väärältä, ei tämä ole kovin mielekästä keskustelua.

Angsteismiin.

Mutta jos otetaan ytimeen se, minkälainen olisi tämä uskonnottomuus joka esiintyy lukuisissa eri tahoissa. Voisin kutsua tätä nimellä angsteismi. Joka juuri kuvastaisi misoteistista jumalatonta.

Tämä ajatus on monessa teologiassa aivan ymmärrettävää. Sanoohan esimerkiksi Jean Calvin siitä miten Jumala ilmituo itseään kaikille. Tästä on vain minimiaskel siihen että ollaan Tapio Puolimatkan tapaan sitä mieltä että ateisti elää itsepetoksessa, perimmiltään tietäen että Jumala on. On toki erikoista ajatella että kristityillä on ikään kuin valta määrätä mitä ateisti ajattelee ja miten hän kokee asiat. Mutta jos tämän omituisen premissin hyväksyy, niin aika suuri osa uskovaisten apologeetikoiden sanomista on heidän omassa viitekehyksessään ymmärrettävää.

Tämä voi selittää sen miksi niin moni uskovainen selittää ateismista kuin se olisi angteismia, mutta näihin konsepteihin uskovia ateisteja on hyvin vaikeaa löytää.

Myös C. S. Lewis uskoi että jokainen ateisti itse asiassa tietää että Jumala on olemassa ja että hän vain vihaa sitä. Koska hän on esittänyt ateisminsa olleen tälläistä, en usko että hän on koskaan oikeasti ollut ateisti, vaan "antipakana" joka on vienyt antipakanuutensa yhtä Jumalaa pidemmälle.

Kristillistä linjamaa jatkamaan voidaan ottaa  R. C. Sproulin. Sillä kristityt ovat täysin maailmankuvariippumattomia ja voivat siksi määritellä ateismin dogmatiikan ja ateistien tuntemukset ja jopa sanoa mitä ateismi tarkoittaa ja ei tarkoita kysymättä missään vaiheessa ateisteilta itseltään yhtään mitään. Hän selitti suoraan että kukaan joka kiistää Jumalan ei voi olla älyllinen ihminen. (Jos ateisti sanoo tämänlaista kristitystä hän on "militantti" mutta kun kristitty sanoo sen ateistista se on sofistikoitunutta hienoa filosofiaa ja merkki syvästä sivistyskestä, kohteliaisuudesta ja ymmärryksestä.

Sproulin kanta oli se, että koska Jumalasta on enemmän kuin riittävästi tietoa, ateistien ongelmana ei ole se että he eivät voisi tietää Jumalaa vaan että ateistit lähinnä eivät halua tietää Jumalasta. Jumala ei siis ole intellektuelli ongelma vaan moraalinen ongelma. Toki C. S. Lewis esitti että jokainen ateisti tietää Jumalan olevan olemassa, mutta vain vihaa tätä. Ja että ateismilla onkin kaikkialla ansoja. Jos ateisti ei ole äärimmäisen varovainen lukemisissaan, hän törmää Jumalasta todistavaan aineistoon ja avoimeen Raamattuun.

Toki kristityt mielellään myös lainaavat ateistisia kirjoittajia. Ja ovat tässä siitä erikoisia että he laventavat näitä kaikkiin. Jos esimerkiksi otetaan Sartre. Kaikki ateistit eivät ole eksistentialisteja, mutta hyvin monien kristittyjen mielestä Sartre "tunnustaa" jotain joka koskee aivan kaikkia ateisteja. Srtren angsti on toki mielenkiintoinen konsepti ja Sartre kirjoitti "Inhossa" pitkästi angstin kokemuksesta. Kristityltä vain tässä innossa helposti unohtuu että
1: Sartrella eksistentiaalinen angsti on epämääräinen tunne joka tulee kun ihmien tiedostaa oman vapautensa. Se voi olla raskasta myös vapauteen liittyvän vastuun kautta. Sartrella angstin vastakohta olisi vastuuttomana hallitsemisena eläminen. Tätä on yritetty selittää ns. high place fenomenon -analogialla. Ihmiset kokevat korkeilla paikoilla kognitiivista dissonanssia koska he kokevat että he voisivat vain hypätä kuolemaan. Tämä on heillä valinnan paikka ja se voi kauhistuttaa. Ei tätä voi masennukseen verrata.
2: Sartrella ikävimmät kokemukset liittyvätkin tilanteen tiedostamiseen. Kun ihminen elää vapaana ja vastuullisena, on astuminen tähän vapauteen raskasta. Tämä voidaan liittää kristittyjenkin miettimään asiaan omastatunnosta, niihin joissa korostetaan että "hyvä omatunto ei ole omaatuntoa ollenkaan".

Toisaalta angsteismissa on esimerkiksi Nietzschen nihilismi otettu sitten arvotyhjiön synonyymiksi. Kuitenkin Nietzschen yli-ihminen juuri taisteli passiivista nihilismiä vastaan, sen sijaan että olisi jotenkin edustanut sitä. Toisaalta hedonistinen sohvaperuna joka tyydyttää aistinsa olisi viimeisten aikojen ihminen, nihilisti. Ja tämä taas koskee suurta osaa tämän hetken ihmisistä. Joka näkyy muun muassa siinä miten innolla ihmiset yrittävät käännyttää kristinuskoon uskomiseen uskomisen kautta.

Kaikkien näiden lähestymisten ongelmana onkin se, että ateistilta ei kysytä. Nämä ovat filosofisia kikkailuita joilla lähinnä väistetään epämiellyttävä mielipide. Kun ytimessä on ajatuksenlukijan asemaan astuminen ja sen väittäminen että "et sie noin tunne" niin on selvää että tämä ei ole tehokas käännyttämisessä. Siinä astutaan sellaiselle alueelle josta kuulija tietää että hän tietää. Omat subjektiiviset kokemukset ovat jokaiselle yksilölle varmoja ja tiedettyjä. Niiden kanssa ristiin menevä kristitty vänkyttäjä on helposti vaikeuksissa. Sillä vastapuoli tietää omat tunteensa, ja voi vain ihmetellä että miten kristitty uskoo voivansa tietää toisen tunteet paremmin kuin tämä itse.

Angsteismi onkin tässä kenties kätevä konsepti. Sillä nyt kun se on määritelty ja kuunnellaan erilaisia "entisten ateistejen" kertomuksia, ja sieltä löytyy mitään C. S. Lewisin tyylisiä jumalanvihakokemuksia, voidaan vain sanoa että anteeksi. Ette te selvästi olleet ateisti vaan angsteisti. Ihminen joka masentuu siitä että Jumala on olemassa. Tuollaiset ongelmat eivät koske ateisteja. Sillä ateismi on määritelmällisesti Jumalauskon puutetta. Ja esimerkiksi itse kuulun tähän jaostoon. Hyvä että voin selventää tämän asian sinulle. Olethan ystävällinen etkä jatkossa enää koskaan missään ikinä väitä olleesi ateisti. Kiitos.