Näytetään tekstit, joissa on tunniste West. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste West. Näytä kaikki tekstit

torstai 2. helmikuuta 2012

Mustanaamiota, jääkiekkoa ja muita Jeesusta suositumpia sankari -ihanteita

Katsoin (ilmeisesti/toivon mukaan) halpatuotantona tehdyn TV -elokuvan "Mustanaamio - pahuuden päivitetty vastustaja". Minulla oli luonnollisesti odotuksia siitä mitä elokuvassa olisi sisällä. Sillä mustanaamio edustaa ainakin minun silmissäni perinteisiä perhearvoja. Hän on nopea ja hyveellinen. Kun Mustanaamio toimii, on salamakin hidas kuin etana. Mustanaamiolla on kymmenen tiikerin voimat. Mustanaamio ei liikoja lavertele, mutta hänellä on Salomonin viisaus. Mustanaamio hiipii äänettömästi kuin viidakkokissa. Mustanaamio liikkuu viidakossa nopeammin kuin helikopteri ilmassa. (Ja ennen kaikkea -) Mustanaamio on kova koville. Toisinaan Mustanaamio poistuu viidakosta ja liikkuu kaupunkien kaduilla kuin kuka tahansa meistä. Tällöin hän käyttää nimeä Kit Walker. Ja tällöinkin hän juo baareissa vain maitoa. Eikä koskaan lakkaa rakastamasta Diana Palmeria.

Tässä perinteistä sarjakuvista tuttua mustanaamiota oli muokattu modernin pinnallisempaan suuntaan. Hän ei enää ole viidakkopoika joka tulee kaupungin kaduille kuin kuka tahansa meistä. Hän on kirjaimellisesti kaduilta napattu kuka tahansa meistä. Trikootkin on vaihdettu luodinkestäviin liiveihin ja teknologialla leikkimiseen. Mustanaamio harrastaa vapaa -aikanaan muodikkaan modernisti ganstasävyistä vapaamielisyyttä ja kutsuu sitä parkouriksi. Hän suutelee ensitreffeillä, eikä hänen ihastustaan lähestytä oikein muuten kuin ulkonäkötermein ja delfiinivitsein. Mustanaamio värjää hiuksiaan ja miettii muutenkin onko hänellä tukka hyvin. Mustanaamio on hieman nokkava ja myös jonkin verran turhamainen. Joskus mustanaamio ajaa pahiksia kuolemaan, onnettomuuteen johon nämä astuvat itse, mutta jotka mustanaamio aikaansaa. Mustanaamio kutsuu näitä likimain eksplisiittisesti "ehkä itsemurhiksi". Mustanaamion kovuudessa kova on kova koville (sentään kovasti).

Vanhaa mustanaamiota voi lähestyä ja kuvata vain viidakon vanhoilla sanonnoilla. Uutta mustanaamiota kuvantavat asfalttiviidakon trendit.

Se, mikä tässä perinteiden kunnioittamisen nimissä tehtyyn perinteiden rikkomisesta tuli ensi sijassa mieleen oli se, että moderni sankari on helposti epätäydellisyyksissään "pinnallisen" oloinen siinä missä vanhan ajan sankarit ovat pinnallisuudessan "kiiltokuvamaisia" : Moderni sankari muistuttaa antisankaria (ei kuitenkaan antagonistia) ja hänen henkilökohtaiset virheensä näyttävät inhimillisiltä mutta tekevät hahmosta hedonistisen tai jollain muulla tavalla pinnallisen. Klassinen sankari taas on idealisoitu niin että tavallinen ihminen ei voi tätä saavuttaa. Näin lopputulos on ihanteellinen mutta hahmona epäuskottava. Jokin jonka ei voisi kuvitellakaan uskoa voivan olla elossa oleva ihminen joka toimii maailmassa.

Koska olin juuri aikaisemmin lukenut Taina Westin kirjoittaman mainostekstin "Kansanhiihto 2012" -näytelmälle osasin yhdistää tämän kotimaahamme, ja siihen miten meidän kulttuurissamme julkkikset ja poliitikot ovat sankareita. Hän kuvaa sitä miten nykyään kunnon sankari on epätäydellisyyksiä sisältävä, antisankarimainen "Haluamme että hänellä on heikkouksia kuten meilläkin, haluamme että hänessä on pikkusieluisuutta kuten meissäkin ja haluamme että hänessä on kostonhimoa kuten meissäkin." Hänkin korostaa sankaruuden roolia identiteetinrakennuksessa jossa keskiössä ei enää olekaan sankari ja hänen ihanteensa, vaan yleisö jolle sankari on ikään kuin väline. Tästä hyödytään mutta samalla hän on jotain johon kohdistetaan valtaa ja näytetään että tavallinen ihminen kykenee kohoamaan sankaruuden yläpuolelle, jos ei paremmaksi niin sitten ainakin mahtavammaksi. "Pieni kansa tarvitsee sankarinsa erottuakseen muista. Rakastamme sankareitamme, mutta vielä enemmän rakastamme heidän syöksemistään pois vallasta. Kun heidät on kerran pudotettu jalustaltaan, suomme heille mahdollisuuden kohota uuteen sankaruuteen, mutta he eivät enää ole ylivertaisia tavalliseen kuolevaiseen verrattuna. Tavikset tietävät sankariensa heikot kohdat. Tietävät mihin törkätä jos sankari alkaa käyttäytymään ylivoimaisesti." Ja tämä kuvaa luonnollisesti tarinankerronnan modernia sankaria kuin esimerkiksi Matti Nykästä joka on selvästi läpikäynyt "jojottelujulkisuuden" ihmeet.

West näkee tällä myös teologisen ulottuvuuden. "Sankarin täytyy kuten Jumalankin olla ihmisen kaltainen, mutta kuitenkin jotain suurta, jota tavikset eivät pysty käsittämään. Olen kristitty, mutta olen aina ihmetellyt, miksi Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Se ei suurenna ihmistä, mutta pienentää Jumalan."

Näenkin että tässä on paljon viisautta. Sillä siinä missä esimerkiksi USA:n konservatiiviskristillinen oikeisto pitää Jumalankuvaa ideaalina, täällä kylmässä pohjolassa näyttää viehättävän nimenomaan Jeesuksen inhimilliset puolet. Jeesus on toki muutenkin inhimillistetty, oikea sana taitaa olla arkistuminen. Siinä missä USA:lainen näkee Jeesuksessa primääristi ja korostetumin ideaalisen Jumalan, me näemme Jeesuksessa ensisijassa ihmisen. (Riippumatta siitä mitä teologisesti korrekti taso ja ulkoluvut kertovat. Vakaumus tulee esiin myös, tai oikeastaan etenkin, itse uskonelämässä ja siinä miten asioihin suhtaudutaan.) Siksi esimerkiks USA:lainen voi nähdä Jeesuselokuvan ruoskimiskohtauksessa Jeesuksen sankarillisen staminan. Hän kestää kipua ja ottaa sitä vastaan vapaaehtoisesti. Jeesus on tällöin Pelastaja, staminamasiina joka ottaa runtua ollakseen lopulta ja viimein voitokas. Suomessa vastaavassa kohdassa näkyy sen sijaan uhrikertomus ; Jeesus on säälittävä kärsimyksissään jota ei ole ansainnut.

Tämä taas liittyy uusimpaan valtionkirkkomme yritykseen rakentaa itsestään kaikesta huolimatta kansankirkko. Se nimittäin tavoittelee arjessa läsnäolemista. Siinä yritetään tulla osaksi normaalielämää. Tätä yritetään esimerkiksi rippikoulun kautta, koska se on pitkäkestoinen ja vain sen päätös, konfirmaatio, on rituaalinomainen. Näin on mahdollista antaa hengellisiä muistoja jotka ovat arkisempia mutta läheisempiä. Tämä on toki hyvin tärkeää, koska nykyään Pyhä on selvästi erotettu arjesta ja monelle kirkon rooli on vain tiettyjen muutamien rituaalien toimittamisessa. Näin kirkko on etääntynyt elämästä ja on muuttunut lähinnä muutamien sirkushuvimaisten nautintoelämysten tarjoajaksi ilman sen kummempaa merkitystä uskovalle. Onkin hyvin järkevää yrittää saada Pyhä mukaan osaksi arkea. Tällöin uskominen olisi osallistuvaa ja uskomisella olisi merkitystä. Tätä kautta kirkko tuntuisi myös rakkaalta ja siihen kuulumista ei tarvitsisi perustella. Se olisi päin vastoin ilo , eikä jokin epämääräisen etäinen kunniakysymys.

Ongelmana tässä onkin se, että tämä ei ole USA. Jumalakäsityksemme on muokkautunut hyvin erilaiseksi. Siksi arjessa läsnäolemiset näyttävät yhtä korneilta kuin mitä "Napoleonin kompleksit" kuvasi tekstissään "Avioon istujat ja parkkihallien papit", jossa viitattiin siihen että kirkko suoritti kauppakeskuksen parkkihallissa pikavihkimisiä. "Suomen evankelis-luterilainen kirkko laittaa mieluusti papin supermarketin pakokaasuiseen parkkihalliin suorittamaan sakramentteja impulsiivisille hyypiöille, jotka eivät selvästikään arvosta sitä uhrausta, jonka pappi arvokkuudelleen tässä tekee (tosin ei voi pappi alun alkaenkaan omasta tai virkansa arvokkuudesta paljoa piitata, kun moiseen lähtee)." ... "Kun nyt on häitä vietetty Prisman parkkihallissa, niin ehkäpä voisi pistäytyä kasteella Stockmannin vessassa. Varman sinnekin liikenee jokin hartiavoimin ihmistenarjessaläsnäoleva munaton (mies tai nainen; samantekevää) papinkuvatus itseään ja halveksittavasti käyttäytyvää kirkkoaan lisähäpäisemään. Ja kun heistä ja kirkollisesta eliitistä aika jättää, voisi heille järjestää arjessa-läsnäolevat hautajaiset kaatopaikalla" Sillä Suomessa pappi ei pyhitä parkkihallia vaan parkkihalli tekee sakramentista rihkamaa. USA:lainen voisi ihan oikeastikin sen sijaan arvostaa tempun innovatiivisuutta ja rohkeutta, ja muistuttanut että tämä on sitä "Vegas -henkeä".

Sillä jos sankari on ideaali, tämän kiiltokuvan teflonpinta torjuu roiskeet ja hyvettä ei voi tahrata paikalla. Antisankarimaisia piirteitä keräävä sankarikuva sen sijaan kontaminoituu, jolloin pyhästä tulee rihkamaa. Ideaali nähdään ylpeilynä jolle ei anneta tilaa ja tämänlaisessa tilanteessa pappi joka luulee olevansa niin hyvällä asialla että voi marssia mihin tahansa paikkaan tekemään rituaalejaan itse asiassa alentaa itsensä. USA:lainen voisi nähdä että parkkihalliin meneminen vaatii nöyryyttä ja palveluhenkisyyttä. Suomalainen näkee tämän saman tungetteluna. Sillä sankarikuva värittää paitsi sen mitä tekoja sankari tekee, myös sen miten sankarin teot tulkitaan.

Tämä on nähdäkseni Suomen uskontokulttuurin heikkous ja vahvuus. Siksi kun käy niin että esimerkiksi Turun Mikaelinseurakunta piffaa uudet jäsenensä (liity nyt, tarjous ei toistu) jääkiekko -otteluun, ei tilanteessa korostukaan se että tässä kirkko olisi arjessaläsnäoleva vaan se, että pastoritkin kertovat että "Jos kirkkoon kutsuisi, ei kovinkaan moni tulisi. Lätkämatsiin on helpompi tulla." USA:lainen näkisi nerokkaan mainoskampanjan, mutta Suomalainen näkee tämän temputteluna jossa kirkko tunnustaa arvottomuutensa ja yrittää vedota siihen mihin ihmisillä on vielä tunteita. Mutta suomalainen näkee vain sen että jääkiekko on suositumpi kuin Jeesus.

Sillä Suomalainen jonka arkea määritellään pyhäksi kokee tilanteen jonkinlaisena valehteluna, liioitteluna, askeesiperiaatetta rikkovana humpuukina. Jopa silloin kun hakukoneenkäytöstä yritetään tehdä jokin erityinen "Google -kokemus" - saati silloin kun tämän ihanuuden taakse väitetään jokin sankari joka on ylimaallinen, ylivoimainen ja jotain jota ihminen ei voi tiputtaa jalustalle ja nostaa sinne takaisin halutessaan.
Kirjoittaja muistuttaa että myös modernin Mustanaamion eräs tärkeimmistä tiedostamisista on tajuta että jos Walkerien suku sammuu, Mustanaamious lakkaa olemasta. Näin ollen fantomisaation onnistumiseksi tarvitaan jälkeläinen joka jatkaa perintöä. Kaiken saamani tiedon mukaan tämä jälkeläinen on (a) mies ja (b) ehdottoman heteroseksuaali. Heteroseksuaali huolimatta siitä että joutuu vapaaehtoisesti pukeutumaan "varsin tietynlaiseen" Mustanaamion asuun. So. The most important thing in fighting against the evil is to remember to fuck with girl.

torstai 31. maaliskuuta 2011

MS Removal Toolkit.

Sain eilen koneeseeni huijausohjelman, jonka nimi on "MS Removal Toolkit". Se on yksi kenties ärsyttävimmistä haittaohjelmista. Vaikka se ei suoranaisesti tuhoa yhtään mitään.

Sen rakenne on seuraava ; Se yksinkertaisesti näyttää ulkoasultaan ja sisällöltään hyvin paljon normaaleilta haittaohjelmaskannereilta. Se myös suorittaa skannaukselta näyttävän toimenpiteen, jonka mukaan tietokoneesi on saastunut erilaisista haittaohjelmista. Samalla se aikaansaa häiriöitä, kuten sinistä taustaruutua, piippauksia ja käynnistymishäiriöitä. Samalla se estää kaikkien ohjelmien käyttämisen - se ilmoittaa tästä kovaäänisesti varoittaen että kyseinen ohjelma (olipa se mitä tahansa) on saastunut. (Sama koskee delete -toimintoja.)

Samalla ohjelma kehottaa lataamaan palvelun, joka on normaali nettipankin kautta suoritettu tilinsiirto, johon ohjelma sallii mennä. Kyseessä on kuitenkin huijaus ; Itse ohjelma on se häiriö. Se suojaa itsensä estämällä deletoinnit ja haittaohjelmatarkistukset.

Paradoksaalisesti juuri sen tietokoneeseen tuottamat häiriöt tekevät siitä vakuuttavan. Se näyttää joltain MS -suojaohjelmalta, jonka rekisteröinti ilmoittautuu esiin vasta kun tietokone saastuu pahasti. Häiriöt ja ilmeneminen tuovat ikään kuin luottamusta tähän haittaohjelmaan. Paradoksaalista on se, että kun saat tämän ohjelman varoituksia, tiedät varmasti että tietokoneesi on joka tapauksessa saastunut.

Minua kutkuttaa tehdä analogia Intelligent Designiin.

Sen kannattajat ikään kuin sanovat että he ovat liikkeellä reilulla pelillä. Evolutionistit taas ikään kuin katsovat että ilmoitukset ovat olennainen osa "haittaohjelman" strategiaa. Tässä käytetään perusteluna hyvin usein intressipohjaista sosiologista analyysiä. Ideana on yleensä samantapainen, josta tein aikanaan blogauksen. Eli tietyt intressit sitovat Intelligent Designin siihen että sitä voidaan pitää jonain, jonka sisällä yritetään tuoda kreationistien oppeja kouluihin.

Intelligent Designistit korostavat tässä kohden usein sitä, miten he ovat intresseiltään puhtaita. Pääargumentti tässä on se, että erilaisia strategioita on esitetty jo ennen ratkaisevia hävittyjä oikeusistuntoja. Näin syytökset eivät osuisi.

Tässä on kuitenkin hyvä huomata ero keksimisen syyn ja yleistymisen syyn välillä. Intelligent Designistit vetoavat yksilöiden rehellisyyteen ; Evolutionistien argumentti on kuitenkin enemmänkin massoihin ja sosiologiaan perustuva - se ei rakennu siihen että kyetään ajatustenluvun kautta setvimään intentioiltaan puhtaat yksilöt.

Aiheesta on tuoreesti ottanut kantaa esimerkiksi argumentaatiotapaa ahkerasti käyttävä Lauri Lebo, jonka mukaan Designteorian syrjäään vetäminen ja "evoluution kriittinen analyysi" on todellaikin kehitetty jo aikaisemmin, mutta kysymys ei ole keksimisestä vaan strategian käyttöinnosta. ; Hänen kannanottonsa on että ID:n vasta -argumentti evolutionistien argumentille on itse asiassa olkiukko ; "I never wrote that the critical analysis strategy was invented in the wake of Kitzmiller. What I wrote was that the proposed "critical analysis" and "academic freedom" legislation emerged after Dover; in other words, legislation after Kitzmiller now featured these code words prominently. Even West has to admit this is true, because the bills are based on sample legislation that the Discovery Institute wrote in 2008". Ja Wesley Elsberry komppaa häntä.

Omasta mielestäni vasta -argumentin virheellisyyskin sopii strategiseen ajatteluun ; Olen nimittäin sen verran usein törmännyt kreationistien parissa pyöriessäni siihen, että se että vastaus on olemassa vakuuttaa yllättävän monia itsessään. Heitä ei kiinnosta kuinka hyvä se vastaus on. Tätä kautta on järkevää keksiä jokin olkiukkomainen vastaus, kuin hyväksyä vastapuolen argumentti. - Tähän samaan voi tehdä ihan sitä kautta että on viaton ja typerä tai sitten katala ja ovela, enkä väitä että osaisin erottaa näitä kahta toisistaan. Mutta sen verran tiedän, että lopputulos näiden kahden väliltä on asian kannalta jopa melkoisen irrelevantti.

Intelligent Designin, samoin kuin MS Removal Toolkitinkin, kohdalla olennaista ei ole miettiä sitä, alkavatko häiriöt hieman ennen vai hieman sen jälkeen kun ohjelma ilmoittaa että on olemassa tietoturvallisuutta olennaisesti parantava ohjelma. Sen sijaan on katsottava, muuttuuko sovellettujen strategioiden innovointien lisäksi myös niiden yleistymistrendit mitenkin eri tilanteissa. Kun poliittinen tilanne muuttuu, syntyy muutoksia strategioihin. Ja nämä strategiat ovat osuvia vain tiettyihin tavoitteisiin. Jotka taas osataan sosiologisten tutkimusten kautta liittää vahvasti juuri tiettyjen poliittis-uskonnollisten toimijatahojen intresseihin. Olennaista on miettiä, onko koko kohina vain jotain joka keinotekoisesti rakennetaan, jotta saadaan ratsastettua syntyvällä kohkeella kohti sitä silmissä kultaisena siintävää tavoitetta.

Olennaita on huomata, että Intelligent Design rakentaa "controversyn" pelkästään olemalla poliittisesti aktiivinen ja äänekkäästi erimielinen - ja vaatii sitten että se otetaan vakavasti ja tätä "controversyä" opetetaan samalla kun se esittää olevansa ratkaisu syntyneeseen kalabaliikkiin. - Eli aivan samoin kuin MS Removal Toolkit tekee, kun se ensin luo tietokoneeseen toiminta -anomalioita ja sitten esittää olevansa ratkaisu ongelmiin jonka se on ensin itse luonut.

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Vastarinnasta. (eli filosofin asenne II)

"Jokaisella on järjestelmänsä, joka ei toimi."
(Howen laki)

Siinä missä aikaisempi esitykseni oli sävyltään melko leppeä, on sille tietysti toisenlainen filosofin asenne. Tässä keskustelu muuttuu vahvemmin sävyltään debatoinniksi, väittelyksi. Jopa riitelyksi.

Tätä edustaa esimerkiksi Karl Marx, jonka mielestä filosofit ovat tähän asti vain esittäneet todellisuutta jollain tavalla, kun tehtävänä olisi sen muuttaminen. Tätä kautta on luonnollista että poliittiset agendat ja erilaiset utopiat astuvat mukaan kuvioihin. Tämänkaltainen filosofia liittyy vahvemmin politiikkaan.

Toisaalta myös Nietzsche on edustanut näkemystä, jossa filosofin tehtävänä on olla järisyttävä. Hän esitti jopa seuraavaa: "What I understand by "philosopher": a terrible explosive in the presence of which everything is in danger".

Tätä kautta mukaan astuu se, että filosofien on uskallettava astua vastarintaan. Sokrates oli ärsyttävä, niin ärsyttävä että hänet tuli itsemurhauttaa. Joten selvästi hän ei ollut mikään "mukavan suvaitseva olento", vaikka hän esittikin että hän ei tiennyt mitään. Ja vaikka hän oli kova keskustelemaan, ja luotti keskustelukumppaniensa kykyihin, kaikkien ihmisten järjenlahjoihin.

Usein tässä nousee korostetusti esiin se, että on vastustettava nimen omaan vallitsevia näkemyksiä, hegemonioita.

Siinä missä Ojanen pitää "Mitä Aristoteles on minulle opettanut" -kirjassa "viehättävänä" sitä miten Aristoteleen aikana Jumala oli itsestäänselvyys, jota ei kyseenalaistettu joten sitä voitiin lähestyä kiihkottomasti, on tämä näkemys korostetusti kriittisempi. Ojasta montaa astetta ärtsympi, hegemonioita vastustava näkemys korostaa sitä että itsestäänselvyys jota ei kyseenalaisteta johtaa toki passiivisuuteen, mutta se ei ole hedelmällistä filosofiaa - olipa se sitten miten suvaitsevaa, pörröistä tai viehättävää.

Tämä näkemys taas on kantanut sävyjään muun muassa tasa -arvokeskusteluun. Malliesimerkiksi nostan Kuittisen blogissaan esiinnostaman jutun, jonka kritisoima lähdekin kannattaa lukea. Aihe on tunnettu. Tyttöjä korostetaan olemaan rohkeita, ja "Kerro pojalle, ettei ole aina helppoa olla rohkea." Tässä on takana idea, että samanarvoisuutta tavoitellaan hyökkäämällä taustalla olevaa sukupuolten erilaisuutta vastaan. Kun peruskuvassa tytön tulee olla kiltti ja hiljainen, ja pojan rohkea, tasa -arvoa lähestytään kun nätä kohtia muutetaan. Kun poikia kehotetaan ja kannustetaan olemaan rohkeita, poikia ikään kuin sorretaan hylkäämään pelontunteensa. Siksi tässä näkökulmassa on vapauttavaa muistuttaa pojille tästä tilanteesta. Tyttöjä sen sijaan kannustetaan passiivisuuteen ja arkuuteen, joten tätä ei tarvitsisi muistuttaa heille.

Toki tämä johtaa helposti diskurssiin, jota voidaan käyttää "telaketjufeministisesti". Eli tytöt nähdään sorrettuina. Heidän tulee vapautua kiltteydestä, heitä tulee aktivoida. Poikia sen sijaan tulee passivoida. Kun asetelma on tämä, on hyvin helppoa rakennella kirjoituksia joissa "tytöt ovat erikoisempia ja huomionarvoisempia lapsia kuin pojat ja voivat olla yhtä aikaa olla niin tyttö ja kuin poika." Toisaalta asiallinenkin teksti sekoittuu tämän samankaltaisuuden vuoksi helposti, ja joskus voidaan rakentaa jopa syytöksiä jotka ovat perusteettomia koska ei osata erottaa onko kyseessä "aito tasa -arvoa hakeva feministi" vai "sortopuheella marttyyrinkruunua omalle ryhmälleen keräävä telaketjufeministi".
1: Omasta mielestäni tässä unohdetaan itse pääasia. Tuijotetaan sukupuolta eikä yksilöä. Jos tyttö on "Peppipitkätossu", häntä tulee kohdella juuri samalla tavalla kuin riehuvaa poikaa. Onhan hänenkin "minäkuvansa rakennettu" samanlaisen aktiivisuuden ja remuamisen/toteuttamisen varaan.

Vaikeutena tässä on tietysti se, että ihanteena hegemonioiden kumoaminen on hieno ajatuksena. Sillä ilman tälläistä pyrkimystä itsekriittisyyteen, olisimme vahvasti assimilaation varassa. Esimerkiksi Drew Westin tutkimuksissa havaittiin miten oman mielipiteen vastainen aineisto sammuttaa aivojen järkeilyosan, kun taas omaa mielipidettä hivelevä sytyttää sen. Tätä kautta meillä on vahva taipumus pyrkiä vahvistamaan omia ennakko/harhaluulojamme. Voimme olla tässä vahvistamisessamme jopa hyvin ovelia. (Aivommehan tekevät meille cherry-pickingiä!) Vaikeutena tässä on tietysti se, että omia kohtia on vaikeaa huomata, ja keskustelu siirtyy helposti erimielisten kanssa riitelyyn, osoitetaan muiden hegemonioita omien sijasta. Ja tässä on helppo nähdä rikka toisen silmässä mutta ei ortta omassaan. Eikä erilaisilla ideologioilla ole tässä ainakaan vähentävä vaikutus.

Kaiken kaikkiaan tässä aktiivisessa filosofiassakin kommunikoidaan, mutta sen henki on hyvin erilaista. Suvaitseva keskustelu tuntuu eettisesti hienolta ihanteelta. Samoin kuin itsekriittisyyteen kykenevä ihanne tuntuu hienolta. Mutta käytännössä olemme helposti taipuvaisempia jonkin asteiseen aggressiivisuuteen, joka on lievimmillään sarkasmia ja suurimmillaan murhia, uhkauksia ja muuta ärhentelyä. Kaksi ihannetta voivat kohdata, mutta käytännössä se on vaikeaa. Yllättävän usein kumpaakaan ei kohdata, vaikka molempiin tietysti vedotaan ahkerasti.

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Nyrkit, potkut ja miekat

Tämä on hieman kevyempi juttu. Elokuvat on oikeasti tehty nautittavaksi eikä siksi että niistä etsittäisiin virheitä. Mutta joskus näitä juttuja on ihan hauska käydä läpi. Mutta tällöin on muistettava ettei olla liian vakavia. Tosin tässäkin se on vain alustuksen kaltaisena elementtinä.

Kun elokuvia katsoo, niissä on usein aseettoman taistelun osaajia, jotka jyräävät aseistautuneen vihollisen. Toki tämä näkyy siinä, miten käsiaseilla ammuttaessa osutaan kauemmas ja tarkemmin kuin sarjatulella. ; Yleissääntö elokuvissa onkin se, että sarjatuli ei koskaan osu. Keskityn kuitenkin siihen että esimerkiksi puukon mukaan tuleminen aina huomattavasti huonontaa pahiksen taistelutaitoja valtavasti; Esimerkiksi Simon Westin ohjaamassa "Tomb Raiderissa" on lopussa kohtaus, jossa nyrkkitappelussa pahis saa läpi useita osumia, mutta heti kun hän saa veitsen käteensä ei hommasta enää tule mitään. (Tosin elokuvahan on sinällään mainio, koska siinä on Angelina Jolie suihkussa ja Angelina Jolie märässä T -paidassa. Mitä muuta sitä voisi laatutietoinen elokuvan ystävä muka vaatia?) Samoin kun Bruce Leen elokuvia katselee, niin huomaa että kiertopotkussa on enemmän tehoja kuin katanalla lyömisessä.
1: Järkevästi ajatellenhan jos tilanne olisi tämä, kannattaisi panostaa koulutukseen ja lähettää ihmiset sotakentille ilman miekkoja ja säästää kalliit varustelukustannukset. Tosiasiassa jos jollekulle antaa vaikka vain pesäpallomailan, hän on huomattavan vaarallinen verrattuna siihen että hänellä ei sitä ole. Puhumattakaan miekoista ja muista varusteista. Tämän pitäisi näkyä jotenkin.
2: Toisekseen kun joku on potkimassa sellaista henkilöä vastaan jolla on miekka, on muutama asia jotka tuottavat vaikeuksia: Ne ovat olennaisia koska potkut eivät ole olennaisesti nopeampia kuin miekalla lyöminen. Ja toisekseen miekoilla on pidempi ulottuvuus, joten siinä missä henkilö olisi nopeampi potkija kuin toinen olisi lyöjä, hän olisi silti vaikeuksissa koska hänen olisi tultava lähemmäs ja sekin veisi aikaa. Tämän vuoksi miekkamiehen ei oikeastaan tarvitse kuin laskea suojaustaan alas päin, jolloin hän voi joko yksinkertaisesti lyödä sen mukavasti hyökkäyslinjalle asettuvan raajan pois, tai sitten olla eettisempi ja vain siirtää sitä lappeella syrjään, josta seuraa potkijan kaatuminen.

Normaalisti eurooppalaisessa miekkailussa on aseettomia elementtejä mukana. Mutta elokuvissa näyttää olevan niin että he miettivät sitä miten he voivat harjoittaa aseetonta taistelua miekan kanssa, kuin miten he voisivat harjoittaa miekkailua jossa käytetään aseetonta taistelua apuvälineenä. Miekka antaa valtavan edun ja tämän vuoksi sen pitää olla se, mihin keskitytään. On kuitenkin muistettava että esimerkiksi oikein asetettu potku on oiva väline. Tosin on muistettava, että potkun tai lyönnin ei oikeastaan katsota päättävän tilannetta, ne ovat hyödyllisiä koska se (1) häiritsee vastustajaa horjuttamalla tämän tasapainoa, (2) tuhoaa esimerkiksi polvilumpion mikä vaikeuttaa vastaista tehokasta toimintaa (3) pistää toisen alentamaan suojaustaan.
1: Kuitenkaan potkut eivät ole yleensä mitään kiertopotkuja, joita elokuvissa näkyy. On vaikeaa saada riittävän nopeaa potkua miekan kanssa toimiessa ja toisaalta on vaikeaa käyttää miekkaa tehokkaasti sen yhteydessä ja on aina huono tapa näyttää selkää toiselle, kun edelliset ehdot täyttävät. Ei siis mitään järin viisasta toimintaa. Se, että hienolla akrobatialla syöksyy toisen miekkaan kesken ilmalennon kun tarkoittaa sitä että paino ja se voima mikä potkussa olisi mukana on inertiana sitä toisen miekkaa vasten. Tätä ei yleisesti pidetä kovin tavoitteellisena tilana.
___1.1: Sen sijaan sivupotku on hyvä, koska sillä on hyvä ulottuvuus ja se on aika nopea. Etupotku on hyvä, jos asento on sellainen että se soveltuu erityisen hyvin eteenpäin astumiseen. Potkuja käyteään yleensä kun toisen ase on torjuttu ja toisella puolella. Eli jos olet torjunut toisen oikella olevan iskun ja työnnät toisen miekkaa oikealle lisää, voit potkia toiselta puolelta koska vastustaja ei voi lyödä jalkaasi muuta kuin immaterialisoimalla miekkansa niin että se kulkee miekkasi läpi. (Luottakaamme että hänellä ei ole taikavoimia.) Toinen tilanne on tietysti toisen tekemän piston tai (liian) voimakkaan iskun jälkeen, joka ei ole osunut. Hänellä on tässä vaiheessa puolustuksessa aukko, ja tässä tilanteessa potkiminen voi antaa tilaisuuden päästä rankaisemaan.
___1.2: Tärkeä huomio on siinä, että ei pidä potkia liian ylös. Ensinnäkin se heikentää tasapainoa, on hitaampaa. Ja lisäksi yleensä miekkaa pidetään vyötärötason yläpuolella, joten sinne on kaikissa tilanteissa nopeampi kikkailla: Esimerkiksi toinen voikin yieldata torjuntasi, jolloin sillä pääsee melko nopeasti rankaisemaan jalkaa "väärille alueille tunkeutumisesta". Ainut poikkeus on roundhouse kick, jolla ne legendaariset "minua vihmerämmät kaverit" pystyvät pistämään päähän. (Itse en taivu, eikä tasapainonikaan ole elimellisistä syistä oikein sopivaa tämänkaltaiseen urheiluun.)
2: Lyöntejä käytetään hieman samaan tapaan. Eli niidenkin pääasiallinen tarkoitus on aikaansaada hämmennystä, jonka tuoman lisäajan turvin päästään käyttämään "primaarista asetta". Toinen mahdollisuus aseettomassa iskussa on tietysti erilaiset sidonnat. Näiden yleinen toimintaperiaate on se, että kun toisen isku torjutaan, pysäytettyä asetta pitävä käsi otetaan vastaan joko kämmenen tai nivelen kohdalta ja tällä sen käyttö estetään. Tämä antaakin sitten uusia mukavia vaihtoehtoja vaikkapa pieneen "pää, olkapää, polvet, varpaat, polvet, varpaat, polvet, varpaat" rallatusleikkiin joka aina tietenkin ilahduttaa kaikkien mieltä. Ja tietenkin kättä voi käyttää myös toisen miekan kahvasta tarttumiseen ja vaikkapa disarmaukseen. Lyönnit voidaan kuitenkin tehdä vyötärötason yläpuolelle, koska kädet ovat hartioille samaa mitä jalat ovat vyötärölle.