Netissä kiertää kuva jossa on afrikkalainen lapsi jonka molemmat kädet on amputoitu. Kuvatekstinä on ”afrikkalaisella ei mene sormi suuhun”. Tämä on materiaalia joka on tavallaan hauskaa, mutta sellaisella tavalla jota ei tavallaan halua jakaa vaikkapa sosiaalisessa mediassa.
Tämänlaiset mustan huumorin jutut ovat sosiaalisesti vaikeita. Ja nimenomaan sellaisella tavalla että niihin ei oikein osaa suhtautua. Usein ihmiset osaavat selkeästi loukkaantua tai pitää jotain tiettyä vitsiä harmittomana. Mutta mainitsemani vitsi on selvästi monille vaikeasti tulkittavissa.
Ja onkin syytä kysyä miksi. Koska kuulin että huumorin analysoiminen olisi jotenkin mystistä, jotain jota ei voi tehdä koska huumori pakenee kaikkia määritelmiä, olin erimielinen. Päätinkin perustaa huumorilaboratorion. Ja koska kuulin että huumorin selittäminen on kuin sammakon dissektoimista, päätinkin tehdä juuri tämän. Dissekotoituani todella todella monta sammakkoa, joista osat ovat putkahtaneet erilaisten ihmsiten suista, päädyin esittelemään löydöksiäni tähän.
Ja tässä voidaan aloittaa huumorista joka herättää pahastumista.
Jos mietitään sellaisia vitsejä kuin ”Minne Amelie Ernhart katosi – toivottavasti keittiöön jonne nainen kuuluukin” on kyseessä selkeästi loukkaava vitsi. Tämänlaisten lausumisia vastaan nouseekin kiukkua. Tämänlaisten vitsien kertomista halutaan usein vastustaa. Ja tässä käytetään argumentteja.
Yleisimmät kritiikit tälle huumorille ovat se, että;
1: Tämänlainen on haitallista siksi että vitsi samanaikaisesti esittää avoimesti hostiilin ja ennakkoluuloisen viestin mutta se lähettää sen mukanaan implisiittinen viesti jonka mukaan sitä ei saa laskea hostiiliksi ja ennakkoluuloiseksi koska se ei merkitse mitään koska se on vain vitsi.
2: Vitsit, vaikka niihin ei uskottaisikaan, toistavat normalisoivat vitsin takana olevia asenteita ja sosiaalisia rakenteita.
Selvästi tämä toimiikin melko vahvasti. Psykologian puolella puhutaan halventavasta huumorista (disparagement humor) jossa itse asiassa aika vahvasti uskotaan olevan perää. Selvää on ainakin että tämä on keino kritiikki-immunisoida sanomaa. Sillä jos vitsistä loukkaantuu niin jutun kertoja ei argumentoi miten hän ei ole ennakkoluuloinen vaan selittää että kriitikoiden tulisi ”hankkia huumorintaju” ja ”lopettaa olemasta niin herkkähipiäinen”. Toisaalta vaikka asiaan ei uskoisikaan, niiden sanominen toistuvasti ääneen muuttaa mielipiteitä niiden mukaisiksi joten periaatteessa tämä voi todellakin normalisoida
Tämä kaikki voidaan yhdistää vahvasti Thomas Hobbesin "Leviatanissa" olevaan teoriaan huumorista. Hobbesin mukaan huumorin tehtävänä on osoittaa ylivaltaa. Ja näiden vitsien rakenne ei todellakaan toimi siten että asiaan ei uskottaisi. Esimerkiksi Amelie Ernhart -vitsini toimii vain jos elää maailmassa jossa naisten tasa-arvoasiat otetaan vakavasti totena. Mutta niitä ei pidetä kahlitsevina. Tällöin vitsi kuvaa ihmisen mielipidettä eikä se tavallaan enää olekaan oikeutus kiertää asia.
Käytämme kulttuurissamme huumorin kaapuun verhoutumista aivan liian usein ikään kuin se, että sanoisi vitsi vitsi tarkoittaisi että ei tarkoita mitä sanoo. Kuitenkin vitsit ovat usein nimenomaan sitä että joku muotoilee liioittelevasti jotain joka on rehellisesti hänen oma mielipiteensä. Ja tämä vitsi menee läpi vain siksi että joku toinen uskoo tähän vitsiin. ; Disparagement humouria on käytetty paljon propagandassa ja täytyy muistaa, että esimerkiksi natsien valtakunnassa juutalaisten vainoja alkulämmiteltiin nimenomaan pilakuvilla, joissa juutalaisia esitettiin juuri niin vastenmielisinä kuin natsit heidät näkivät. Vaikka ne olivat teknisesti ottaen tunnistettavissa muodoltaan varsin perinteiseksi huumoriksi. ”Vitsi vitsi”ei ole sama kuin ”ei ole totta”. Ja jokainen joka rakentaa näiden välille yhteyttä tekee kikkailuja joka ei sellaisenaan ole loogisesti tai rationaalisesti perusteltavissa.
Tässä mielessä olisi syytä tuntea ironia ja sarkasmi. Ja niiden välinen ero. Samoin täytyy muistaa, että satiiri, ollakseen satiiria on jotain jossa täytyy olla kohde ja pointti. Näin kansankielellä ilmaistuna. Mutta mihin satiirin kärki kohdistuu ja mitä siitä halutaan sanoa. Aina kun joku sanoo ”vitsi, vitsi” täytyisi avata myös sitä mitä tällä vitsillä on sitten ajanut takaa. Ei ole mitään motiivien väärinymmärrystä jos oikeita motiiveja ei voida esilletuoda. Olkiukottamisen todistaminen vaatii kritiikin oikein kuvaamisen sekä alkuperäiseen vitsiin sopivan erilaisen tulkintaviitekehyksen esilletuomisen ja sen miten nämä kaksi ovat aivan eri asiaa. Napoleonin Komplekseissa on tästä mainio esimerkki; Hän rinnastaa Swiftin kannibalistisen ”Vaatimattoman ehdotuksen” ja Halla-ahon sotilasjunttaheiton. Ja näyttää että vaikka Swiftillä oli itse asiassa törkeämpi aihe kuin Halla-aholla niin se oli selvästi muotoilultaan että etiikaltaan ylivertaista huumoria.
Mikä ei siis tarkoita sitä, että tässä ajettaisiin sensuuria ja poliittista korrektiutta. Sen sijaan rehellisyyttä ja vastuunkantoa. Ja tästä päästään siihen ongelmaan että tässä yllä käytettyä huumorimallia ja siihen liittyviä onglemia käytetään usein nimenomaan siihen että kielletään eri aiheita. Ja tässä ilmapiirissä esimerkiksi Swiftin ”Vaatimaton ehdotus” muuttuisi joksikin joka normalisoi kannibalismia enemmän kuin mikään Leppävaaran alkon houkutteleva tarjous jostain kivasta Chiantista. *tstststststs*
Hobbesin kuvaama huumori ei kuitenkaan ole kaikki huumori. On tavallaan virhe kuvitella että olisi vain yksi huumoriteoria. Ja tässä yhteydessä on pakko ottaa iso nimeltämainitsematon esille. McGraw ja Warren ovat tulleet tunnetuiksi Benign violation -huumoriteoriastaan. He tutkivat paljon asioita jotka ovat hauskoja. Ja he huomasivat että suuri osa hauskoista asioista vaatii sen, että vitsi rakennetaan sellaisella tavalla, että siinä on samanaikaisesti jonkinlainen rikkomus ynnä se että se on jotenkin harmiton.
Siksi perinteisessä slapstickissa liukastutaan banaaninkuoreen ja kaatuu persielleen tai mahdollisesti suttaa itsensä. Jos tyyppi vain kävelee, se ei sellaisenaa ole hauskaa. Mutta jos tyyppi kaatuu ja kuolee, se ei ole hauskaa, koska se ei ole harmitonta. Tässä yhteydessä rike voi olla mikä tahansa rike. Looginen, moraalinen ja muuta vastaavaa. Usein moraaliset rikkeet aiheuttavat närkästystä, mutta jos se kontekstoidaan oikein johonkin harmittomaan, tämä närkästys muuttuu hauskaksi.
Tässä yhteydessä voitaisiin rakentaa vitsejä jotka koskevat myös sorrettuja vähemmistöjä, mutta tavalla jotka vaativat myötätuntoa. Jos esimerkiksi kerrotaan vitsi, jossa kysytään ”Monta poliisia tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu – ”He eivät vaihda lamppua. He vain hakkaavat tummuuden.”” Joka itse asiassa on sellainen vitsi että se närkästyttää kahdenlaisia tyyppejä
1: Moraalisesti yksioikoisia tyyppejä jotka eivät erota poliittista epäkorrektiutta ja moraalittomuutta. Ja joista rodullinen poliisiväkivalta on kielletty aihe.
2: Tyyppejä jotka eivät erota poliittisesta korrektiudesta kuin sen vapausaspektin. Eivätkä siksi erota poliittista epäkorrektiutta moraalittomuudesa. Heistä tummien hakkaaminen ei ole oikea ongelma lainkaan ja joista on väärin lietsoa tämänlaisia harhaluuloja koska jos poliisit hakkaavat tummia niin se johtuu tummista. Sen sijaan tavallinen ihminen joka suhtautuu negatiivisesti rodulliseen väkivaltaan pitää tätä hauskana koska siinä tummien hakkaaminen kohdistuu absurdisti johonkin joka ei vahingoitu pamputuksesta. Tai sitten he pitävät tätä ymmärrettävästi huonona vitsinä koska se ei ole kovinkaan luova.
Tämä vaatii tietenkin sitä, että vitsissä on pointti. Siksi vitsissä täytyy olla jonkinlainen set-up, jossa vitsin kertoja ohjaa katsojien ajatuksia tiettyyn suuntaan. Ja punchline joka sitten luo jännitteen joka rikkoo sääntöjä joihin ihmiset on viety.
Eli;
Kaikki syyt satiirin tunnistamisen vaikeutumiseen eivät piile vain siinä, että sähköinen tiedonvälitys on mahdollistanut tekstin julkaisemisen marginaalisille hörhöille, joilla ei aiemmin ollut sellaiseen taloudellisia edellytyksiä. Satiiria itsessään on yritetty tarkoituksella raiskata ja sen tilannekohtainen uudelleenmäärittely on näinä päivinä muodostumassa niin sanoakseni lurjuksen viimeiseksi (tai ensimmäiseksi) pakopaikaksi. Tämän pakopaikan muurilta hän kaataa laskiämpärillisen lokaa kriitikoidensa niskaan, kun nämä eivät hänen mukamas nokkelaa huumoriaan tajua. Kuitenkin täytyy kysyä; Onko väärinymmärryksen takana se, että vitsiä ei ole rakennettu oikein.
Puuttuuko siitä set-up tai punchline. Onko se itse asiassa rakenteeltaan huumoriksi tunnistettavaa? Ja sitten se vaoikein. Jos esimerkiksi nimetään poliitikkoja, joista sanotaan, että olisinpa pelkästään iloinen, jos suvakkifeministejä raiskattaisiin ja hän puolustautuu että ”tää oli sellainen humoristinen heitto” niin mitä se merkitsee? Sitä että raiskaus ei olisi jotenkin oikeudenmukainen ironinen kohtalon kosto? Sitä että on? Sitä että ei oikeasti olisi iloinen vaan surullinen raiskauksesta? Tämänlainen epäselvyys, tilanteen hämärrys ja pointin puute tekee vitsistä satiirina surkeaa. Asiaa pahentaa se, että joskus ”Kännissä ja läpällä” onkin tullut sanottua oma mielipide ilman että siinä on mitään vitsiksi tunnistettavaa kontekstia tai tilannetta.
Miksi huumoriin verhoutuminen olisi puolustautumista? Moni stand-up koomikko joka on erityisen poliittisesti epäkorrekti on nimenomaan ansiokkaasti väistänyt tätä huumorin taakse menemistä. Sen sijaan he ovat esittäneet sen avoimesti rehellisenä. Esimerkiksi Monty Pythonin ”Brianin elämä” oli selkeästi huumoria ja sarkastinen. Ja juuri siksi siitä olikin debattia. Pappishenkilöt asettuivat kritisoimaan elokuvaa vahvasti. Ja Monty Pythonit olivat esimerkiksi debattiohjelmissa tämän vuoksi. John Cleese esimerkiksi korosti miten ristiinnaulitsemiskohtauksessa ei ole kyse siitä että nauretaan ristiinnaulitsemiselle vaan siinä on kyse suhtautumisesta kuolemaan. Koska tällä kohtauksella oli pointti. Myöskään sandaali-kalebassikohtauksessa ei kierretä että ”se on vaan vitsi” koska selvästi siinä isketään kriittisesti ja aika terävästi uskontojenharjoittajien käytöstä kohtaan. Ja tämä pointti ja rehellisyys oli juuri se joka teki poliittisesta epäkorrektiudesta tärkeää; Huumori ei ollut keino siistiä itseä kritiikiltä vaan nimenomaan keino siihen että voitiin sanoa oma mielipide ja tuoda se rehellisesti ja avoimesti esiin. Tämä tosin vaatii vastuunkantokulman joka näkyy siinä että joutuu reagoimaan ties keiden idioottipiispojen avautumisiin. Poliittinen epäkorrektius toimiikin juuri siten että rohkea ihminen avaa suunsa asioihin ja uskaltaa seisoa niiden takana vaikka jotkut idiootit saavatkin raivoreaktioita. Eikä mene ”vitsi, vitsi” -tasoisen käsienheiluttelun taakse piiloon. Kertoo mikä oli vitsin pointti ja miksi sen teki ja miten seisoo vitsin sanoman takana.
Vitsiä ei saakaan ohittaa. Vitsit ovat tärkeitä. Vitsit voivat olla rehellisiä ja avoimia. Ja oikeasti rohkeaa ei ole heittää asioita ja sitten olla seisomatta niiden takana. Tai puhtaasti uhriutua. Sanotun takana kannattaa seisoa – etenkin jos vastapuoli vainoaa ja asiasi on oikea. Koska tällöin strategia on poliittisesti menestyksekkäämpi. Ja vaikka ei olisikaan niin olet itse eettisesti korkealaatuisempi kuin sellainen joka ohittaa vastuunkantoa mitätöimällä vitsejä. Joka on ongelma koska tässä helposti vähätellään narreja ja narreista saatavaa viisautta. Jolla on arvo.
Siksi tulee miettiä että onko vitsissä vitsirakenne. Jos ei, se on vain mielipide. Jos se on vitsi niin pitää katsoa onko se rakenteeltaan hyväntahtoinen, eli luoko se kauhistettavalle asialle jotenkin harmittoman kontekstin. Kuten huoneen tummuuden pieksemisessä. Ja jos se on ilkeämielinen niin onko se jotain jonka takana uskalletaan seistä. Seistä kuten minä seison sellaisten halventavien vitsien takana kuin ”Kreationistit ovat sitä mieltä että he eivät ole kehittyneet apinoista. Ja niin muuten olen minäkin”. Siinä vitsirakenne tulee kehitys -sanalla leikkimisestä. Vitsi on selvästi asenteellinen eikä perustu mihinkään hyväntahtoiseen tai vaarattomaan kontekstiin. Mutta siinä rehellisesti hyökätään kohdetta vastaan ilman että pelkurimaisesti selitetään että ”se on vaan vitsi, kreationisti voisi hankkia paremman huumorintajun ja pyytää enemmän ja uusia keinoja joilla halveksun häntä ja kaikkea mitä hän pitää tärkeänä”. Sen sijaan sanon että tällä vitsillä on pointti. Ja kohde. Joka myös ymmärrettävästi minusta ansaitsee tämän pointin.
Mitä tämä tekee sille alun afrikkalaisvitsille?
Nähdäkseni paljonkin. Siinä on selkeä vitsirakenne. Sanaleikki joka viritetään. Kuva tuo tiettyjä mielleyhtymiä. Samoin kuin se, että meillä on sanonta sormien suuhun menemisestä. Näiden välille tulee ristiriita ja jännite joka tekee jutusta tunnistettavasti huumoria. Toisaalta kuva on siitä hankala että siinä on todellisen maailman todellinen ongelma. Ja joku voisi pitää aihetta liian provokatiivisena. Mutta kuitenkin itse viesti on tavallaan voimauttava. Siinä ei pidetäkään afrikkalaista jotenkin heikkona ja typeränä tai jonain joka olisi ansainnut tilanteensa. Itse asiassa lause sormien suuhun menemättömyydestä voi olla jopa voimauttava. Näkisin että aihe on poliittisesti epäkorrekti aihevalintansa kautta. Mutta se ei ole moraalisesti ala-arvoinen, rasistinen tai rasismia normalisoiva. Sen sijaan jos se tekee jotain, niin inhimiliistää todellisen maailman todellista ongelmaa. Toki ihmiset ymmärrettävästi pelkäävät idioottien raivoreaktioita eivätkä siksi jaa tämänlaista materiaalia. Mutta minusta tuo oli varsin mainio vitsi.
Vitsistä saisi kenties vähemmän provokatiivisen jos sen kontekstoisi vaikka käsityöopettajakontekstiin. Ainakin itselläni oli yksi puukäsityönopettaja jolta puuttui sormia. Ne tosin saattoivat päätyä jonkun suuhun härkäpapujen ja kivan chiantin kanssa. *tststststs*
Viitteet:
Psychology Today/Shawn Burn, ”If You Laugh Does It Mean You’re Prejudiced?”
Thomas Hobbes, ”Leviathan” (1651)
Napoleonin Kompleksit, ”Vaatimaton ehdotus”
TEDxBoulder, ”What makes things funny”
McGraw & Warren, "Benign Violations" (2010)
TEDxUniversityofNevada, ”More than Funny”
”Friday Night, Saturday Morning”, ”Monty Python's Life of Brian”
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Swift. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Swift. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 17. maaliskuuta 2019
maanantai 17. lokakuuta 2016
Kuinka kaikkia trolleja ei ole tehty samanarvoisesti
Tämä kirjoitus kertoo trolleista. Mutta ei niistä trolleista joista Suomessa nykyään puhutaan. Täällä trollius on usein vakiintunut käsittämään Venäjä -trolleja, eli Venäjän propagandaa tuottavia tahoja joita kutsutaan "tehtaiksi" - aivan kuin ärsyttävät ja provosoivat kommentit ja propaganda olisivat jokin tuote jota valmistettaisiin. Tai sitten puhutaan tietysti jostain Yle -trolleista jos ollaan niitä vastapuolen ihmisiä. Trolli on sanana viitannut kauan - ja tälläkin hetkellä viittaa Suomen ulkopuolisessa maailmassa - hieman toisenlaiseen ilmiöön.
Ja tästä trolliudesta olen kirjoittamassa nyt.
Tässä on taustalla se, että niin kauan kuin on ollut olemassa internet siellä on ollut ihmisiä joiden tärkeänä asiana on ollut puuttua muiden ihmisten asioihin. Tämä ihmisryhmä on usein seuraamassa jotain omasta mielestään konventionaalista ja ilmiselvää viisautta. Ja tämä oikeuttaa heitä ns. tunkemaan nenäänsä asioihin jotka eivät ole pätkääkään heidän omiaan. ; Keinot vaihtelevat käännyttämisestä ja asenteellisista onelinereistä kovaankin poliittiseen lobbaamiseen ja jopa suoranaiseen kiusaamiseen ja vainoamiseen.
Aaron James on kirjassaan "Asshole: A Theory" kuvannut juuri tätä ihmisryhmää. (Teos on filosofisempi ja älykkäämpi kuin otsikko voi antaa ymmärtää.) Hän tiivistää teoriansa niin että kaikki ilkeily ei ole samanlaista. Ja päästäkseen tähän mainittuun ilkeilyn alalokeroon on täytettävä sellaisia kriteeriattribuutteja kuin se, että näkee että jonkinlainen tarkoitus pyhittää keinot. Nämä ihmiset ovat häijyjä ja jossain määrin naurettavia sellaisella erikoisella tavalla jota kuvaa se, että he ottavat itsensä liian vakavasti.
Tämänlaatuinen kohde taas on perinteisesti ollut ihanteellista parodioinnin ja ivan kohdetta. Näitä ihmisiä voidaan provosoida ärsyyntymään ja tekemään itsestään naurettavan. Samalla voidaan raapia heidän retoriikkansa antama ruusuinen kuva ja paljastaa miten konventionaalinen viisaus on usein ajattelemattomuutta jota jatketaan siksi että sitä on tehty niin kauan että ns. sunk cost effect iskee kusipäähän täydellä teholla.
Ja tästä päästään niihin tässä tekstissä käsittelemiini trolleihin.
Pääongelmana on se, että moni sekoittaa trollin ja Aaron Jamesin kuvaaman, käännetään nyt tässä yhteydessä vapaasti, "kusipään" yhdeksi ja samaksi lokeroksi. Ja tämä sekoittuminen on sinänsä hankala asia että
1: Ihmiset ovat aika monenlaisia, ja Poen laki pätee vahvasti. Moni ilmiö on ns. ajautunut parodiahorisonttiin ja sen vuoksi on vaikeaa tai jopa mahdotonta erottaa onko kirjoittajan ilmaisema äärimielipide vilpitön vai parodia. Eli on vaikeaa erottaa trollia ja kusipäätä toisistaan.
2: Toisaalta ääliöt pelaavat peliään siten että he suojautuvat kritiikiltä teeskentelemällä trolleja. Syynä siihen miksi tämä on kannattavaa se, että trolleissa on sellainen puoli että niihin suhtaudutaan yleensä kahdella strategialla (1) ajatuksena on että trolleja ei ruokita eli heidän juttuihinsa ei tartuta, ei edes kritisoimalla (2) trolleissa nähdään jotain sellaista hyveellisyyttä joka liitetään perinteisiin narreihin.
Trollien kunnioitettavuudesta.
Ja kyllä. Trollien kunnioitettavuus on jotain jota on kenties syytä lähestyä tarkemmin. Luin erään nettituttavani asettaman kommentin minusta. (Hän ei sattuneesta syystä halua, luultavasti ymmärrettävästi, sitoa nimeään minuun.) Pidin kommentista paljon. "Hän on yritteliäs, innostunut ja lahjakas. Pelottava kombo, koska on myös suhteellisuudentajuton. Hän saa aikaan. Ensin hän pikaisesti säveltää ja näpertää jotain lennosta ja sitten tulee ja paiskaa sen näytille, vähän kuin jokin internetmaailman Petri Gerdt." (Petri Gerdt on tunnettu lähinnä Myyrmannin räjähdyksestä eikä mistään muusta.) Tässä kohden näkyy että arvostus ei ole täysin läpitunkevaa. Mutta hikipedian ylläpitäjänä ja kaikenlaatuisena provokaattorina minulla on piirteitä jotka liitetään sellaiseen asiaan kuin poliittinen epäkorrektius. Tämän taakse nähdään hyveitä ja tätä kautta asia ei ole täysin paheellinen ja sitä voidaan kunnioittaa, vaikka tuotokset tosiasiassa näkisikin sekä ärsyttävinä, riskaabeleina, tuhoisina ellei peräti suisidaalisina.
Ja näiden hyveiden läsnäolo muistuttaa, että ihmisten ärsyttäminen ei ole aina samanlaista. Osassa näitä hyveitä on, toisissa niitä ei ole. Kun ihmisiä ärsyttää erilaisen kommunikaatioteknologian tai viestintämenetelmien tai retoristen keinojen kautta, asian voi tehdä siten että mukana on arvostettuja piirteitä.
Esimeriksi narrien kohdalla kunnioitusta herätti se, että
1: He löivät selvästi ylöspäin, eli kohteisiin jotka olivat narria vahvempia ja joilla oli narreja enemmän valtaa. Tämä viittasi rohkeuden hyveeseen.
2: He osasivat jotenkin kyseenalaistaa vallitsevat konventiot eli olivat luovia tavalla johon liittyi jonkinlainen älyllinen elementti.
3: Samalla he voivat tarjota tärkeää kritiikkiä ja jopa opettaa jotain maailman menosta.
4: Lisäksi narrien jutuissa oli huumoriarvoa, eli ihailtavat ja arvostettavat narrit eivät olleet vain kuluneita tokaisuja toistavia papukaijoja vaan he osasivat olla myös aidosti humoristisia eivätkä vaan hassuja sillä tavalla kuin ne puujalkavitsejä ulkoaopetelleet ja niitä toistavat hassut setämiehet joita joka ikisessä suvussa on.
Narrien ärsyttävyys oli pahe joka annettiin anteeksi koska ne olivat (1) harmittomia, (2) viihdyttäviä (3) tai tarpeellisia. ; Huono käytös oli ovelaa ja fiksua joten ne olivat omintakeisella laatikon-ulkopuolella olevalla tavallaan sellaisia että niissä oli arvoa kun niitä katsottiin eettisenkin silmälasiston läpi.
Trollien oikeutus toimille on pitkään nojannut yllämainittuun.
Trollit ovat yleensä nojanneet siihen että heihin provosoituvat ottavat asiat liian vakavasti. Tätä demonstroinee se miten eräs kliseisin trollinnaamakuva kysyy vain "U MAD?". Jopa Batman -elokuvista napattu Heath Ledgerin näyttelemän Jokerin kysymys "Why so serious?" on napattu tähän yhteyteen. Se kuvaa juuri sitä että ideaalitrolli ei itse asiassa ota omaa sanomaansa vakavasti. Arvostettava ja hyveellinen trolli ei ole jumiutuneita dogmejaan viskova hahmo. Sen sijaan hän herättää asennevammaisten moralistien huomion ja valaisee heidän tekopyhyyttään, asenteellisuuttaan ja ilkeyttään. Trolli ei ota sanomaansa vakavasti, sen sijaan heidän sanomiinsa provosoitunut ottaa. Toisin sanoen, hyveelliseen trolliuteen vastareagoiminen on epäonnistuminen.
Trollit ovat toisin sanoen hieman samantapaisia kuin Jonathan Swift joka kirjoitti "Vaatimattoman ehdotuksen" jossa käsiteltiin kannibalismia ratkaisuna irlantilaisia koskeviin sosiaalis-poliittisiin ongelmiin. Ei siksi että kannattaisi kannibalismia vaan sen vuoksi että järkyttynyt ja pahastunut ihminen pysähtyisi miettimään sitä miten sen ajan yhteiskunta käsitteli irlantilaisia.
Tässä on ongelmia.
Tämän hyveellisen trolliuden takana on muutamia ongelmia. Ensimmäinen on se, että sen takana on asenne joka on hyvinkin valheellinen. Trolliudessa on vahvana henki jossa internet on huvituksille. Ja että se olisi jokin virtuaalinen epätosi paikka jossa ei olla vakavasti ja joka ei tavallaan kosketa mitenkään mitään aitoa ja olemassaolevaa maailmaa. Siksi ironinen etäisyys olisi odotettavissa ja järkevää.
Toisin sanoen, trollius kannustaa asenteeseen jossa internetissä sanottuja asioita, siellä vierailevia ihmisiä ja mitään mitä he siellä sanovat ei tulisi ottaa kunnioituksella - tai ainakaan tosissaan. Tämä on hyvin ongelmallinen suhtautuminen sillä internet on enemmän viestintäkanava kuin tietty ilmaisun muoto. Internetissä julkaistu lehti voi olla aivan yhtä vakava kuin saman lehden paperiprinttiversio.
Valitettavasti internet on kuitenkin kytköksissä omiin elämiimme. Kun joku esimerkiksi pilkkaa sitä miten moni pitää facebookissaan valheellista ja idealisoitua kuvaa jossa on pinnallisuuksia, konformistisia ja ketään ärsyttämättömiä mielipiteitä ja jossa näkyy vain onnistuminen ja optimismi, unohtuu helposti se että profiili viittaa oikeaan ihmiseen. Ja profiileilla vierailee monia ihmisiä, joista kaikki eivät välttämättä ole ystäviä tai ystävällisiä. Negatiivisuudet ja heikkoudet päätyvät mahdollisesti ulkomaailmaan aikaansaamaan ongelmia. Ongelmia itselle. Ja ongelmia läheisille. (Esimerkiksi minun puolisoni ei ole lainkaan sosiaalisessa mediassa eikä minun sivuiltani ole mitään kytköksiä häneen. Ei edes yhteisvalokuvaa jossa molemmat ovat samassa kuvissa ei ole netissä. Koska minä olen minä.) Ironinen etäisyys on jotain joka ei sovi kaikille. Minunlaiseni ihminen vielä saattaa uhrautua ja olla valmis pilaamaan tyystin maineensa. ; Minulla on varaa laajentaa ironinen etäälläolo elämäntavaksi joka kattaa lähes kaikki elämäni osa-alueet. (Paitsi ne jotka olen eristänyt täysin siitä kaikesta muusta, joka on hyvin työlästä.) Kaikilla ei ole mahdollisuutta tämänlaiseen etuoikeuteen.
Isompi ongelma on kuitenkin se, että paheellisia provokaattoreita on.
Voidaan nähdä että on myös paheellisia ärsyttäviä hahmoja. Ja he oikeuttavat itsensä, toimintansa ja olemassaolonsa edellämainituilla piirteillä. Tässä kohden mielenkiintoista on se, että nämä provokatiiviset hahmot eivät ole niitä joita kuvaa narrien hyvyys. Päinvastoin. Nämä ihmiset ovat niitä joita narrit ovat tupanneet vastustaa.
Nämä ihmiset toistavat samoja termejä niin että vaikka joku "partalapsi" on saattanut olla ensimmäisellä kerralla hauska, se on toistettu niin että kaikkia muita haukotuttaa ja termin kuuleva tietää että tyyppi kuuluu samaan jengiin ja jakaa heidän ryhmänsä sisäisen konventionaalisen viisauden ja Totuuden. (Tässä mielessä termi muistuttaakin kulttien ja lahkojen käyttämiä omia termejä. Joiden tärkein tarkoitus on se, että oikeat sanavalinnat voi oppia vain seuraamalla ja kuulumalla järjestöön riittävän kauan ja tätä kautta se on kätevä keino tunnistaa "meidät" "muista".)
He esittävät että he ovat provokatiivisia ja ovat esittäneet vitsejä. Tässä vastaan tulee kuitenkin yleensä ottaen se, että tästä puuttuvat kaikki ne hyveet jotka ovat antaneet oikeutuksen narriudelle. He ovat aina hyvin tosissaan. He lyövät sosiaalisesti itseään heikompiin. He luottavat laumavoimaan ja haluavat tasapäistää. Ideana on usein saada jokin ideologinen kontrolli lakiin, erityisen mieluisia ovat rajoitteet jotka estävät muiden elämäntapaa ja tekevät vaikeaksi tai mahdottomaksi tehdä jotain sellaista mitä nämä tyypit eivät itse halua tehdä itse (ja tämä halutaan laajentaa koskemaan kaikkia).
Tämänlaisen paheellisen kusipään tunnistaakin siitä että he voivat samanaikaisesti levittää kaksoisviestiä jonka ytimessä on se, että (1) heidän esittämänsä juttu oli humoristinen ja huumoria eikä sitä siksi saa ottaa vakavasti ja (2) heidän kritisoimisensa tai sensuroimisensa on mielipiteenvapauden rajoittamista aivan kuin he sittenkin olisivat olleet kovastikin sitä mieltä mitä ovat sanoneet.
Ideana onkin se että kaikenlaisia ääliöyksiä heitellään ja jos ne otetaan hyvin niin sitten otetaan vastuu rohkeasta mielipiteenilmaisusta ja sitten jos niistä tulee ongelmia niin halutaan pestä kaikki vastuu kaikista seurauksista selittämällä että "vitsi, vitsi". Tämänlainen kaksoisviestintä on kaksinaamaista ja pelkurimaista, vaikka usein näin toimiva yrittää kovasti myydä temppuiluaan trollien hyveillä eli rohkeudella ja rehellisyydellä. Kiemurtelu on kuitenkin teko joka paljastaa totuuden. Ja kiemurtelu ja siitä valehtelu kertovatkin onneksi aika monille että henkilö joka väittää olevansa rehellinen ja rohkea on pelkuri ja valehtelija.
Omintakeisuus, luovuus ja älyllisyys puuttuvat. Asiat jopa kuvataan identtisellä tavalla niin että on hyvin vaikeaa suhtautua siihen onko heillä täyttä suhdetta ajattelunvapauteen ja mielipiteenvapauteen kun sekä ajatukset että niiden ilmituonti ovat enemmän ulkoa tulleita ja ulkoaopeteltuja kliseitä, peräti sellaisia joiden kiertäminen on sen verran laajaa että niiden tuhoutumisesta ei ole oikein mitään pelkoa.
Tässä mielessä venäjä-trollit ovat itse asiassa propagandisteja joilla on trollien nimi mutta joilta puuttuu hyvien trollien taakse nähtävät hyveet. Argumentaatio ja häirintä eivät ole tietenkään vain internettiä. Niillä vedellään nykyään politiikkaakin. Jopa hämmentävän paljon. Tai oikeastaan ei; Sillä ainahan politisointi on kiinnostanut niitä joista on oleellista laajentaa omat dogmaattiset pakkomielteensä niin tärkeiksi että niiden on rajoitettava kaikkia muitakin, halusivatpa nämä tai eivät. Trollia on vaikeaa erottaa kusipäästä jolla on nettiyhteys. Ja asennevammainen ihminen joka sanoo jotain eikä kestä sitä että kriitikoilla on sananvapaus kritisoida heitä itseään elää sillä että kriitikko muka olisi vain "ruokkimassa trollia".
Ja tämä on heidän vahvin, kenties ainut, aseensa nykyaikana jolloin kuka tahansa voi esimerkiksi tarkistaa montako minkäkinlaista terroristi-iskua on tapahtunyt euroopassa viime vuoden (tai viimeisen 20 vuoden) aikana.
Ja tästä trolliudesta olen kirjoittamassa nyt.
Tässä on taustalla se, että niin kauan kuin on ollut olemassa internet siellä on ollut ihmisiä joiden tärkeänä asiana on ollut puuttua muiden ihmisten asioihin. Tämä ihmisryhmä on usein seuraamassa jotain omasta mielestään konventionaalista ja ilmiselvää viisautta. Ja tämä oikeuttaa heitä ns. tunkemaan nenäänsä asioihin jotka eivät ole pätkääkään heidän omiaan. ; Keinot vaihtelevat käännyttämisestä ja asenteellisista onelinereistä kovaankin poliittiseen lobbaamiseen ja jopa suoranaiseen kiusaamiseen ja vainoamiseen.
Aaron James on kirjassaan "Asshole: A Theory" kuvannut juuri tätä ihmisryhmää. (Teos on filosofisempi ja älykkäämpi kuin otsikko voi antaa ymmärtää.) Hän tiivistää teoriansa niin että kaikki ilkeily ei ole samanlaista. Ja päästäkseen tähän mainittuun ilkeilyn alalokeroon on täytettävä sellaisia kriteeriattribuutteja kuin se, että näkee että jonkinlainen tarkoitus pyhittää keinot. Nämä ihmiset ovat häijyjä ja jossain määrin naurettavia sellaisella erikoisella tavalla jota kuvaa se, että he ottavat itsensä liian vakavasti.
Tämänlaatuinen kohde taas on perinteisesti ollut ihanteellista parodioinnin ja ivan kohdetta. Näitä ihmisiä voidaan provosoida ärsyyntymään ja tekemään itsestään naurettavan. Samalla voidaan raapia heidän retoriikkansa antama ruusuinen kuva ja paljastaa miten konventionaalinen viisaus on usein ajattelemattomuutta jota jatketaan siksi että sitä on tehty niin kauan että ns. sunk cost effect iskee kusipäähän täydellä teholla.
Ja tästä päästään niihin tässä tekstissä käsittelemiini trolleihin.
Pääongelmana on se, että moni sekoittaa trollin ja Aaron Jamesin kuvaaman, käännetään nyt tässä yhteydessä vapaasti, "kusipään" yhdeksi ja samaksi lokeroksi. Ja tämä sekoittuminen on sinänsä hankala asia että
1: Ihmiset ovat aika monenlaisia, ja Poen laki pätee vahvasti. Moni ilmiö on ns. ajautunut parodiahorisonttiin ja sen vuoksi on vaikeaa tai jopa mahdotonta erottaa onko kirjoittajan ilmaisema äärimielipide vilpitön vai parodia. Eli on vaikeaa erottaa trollia ja kusipäätä toisistaan.
2: Toisaalta ääliöt pelaavat peliään siten että he suojautuvat kritiikiltä teeskentelemällä trolleja. Syynä siihen miksi tämä on kannattavaa se, että trolleissa on sellainen puoli että niihin suhtaudutaan yleensä kahdella strategialla (1) ajatuksena on että trolleja ei ruokita eli heidän juttuihinsa ei tartuta, ei edes kritisoimalla (2) trolleissa nähdään jotain sellaista hyveellisyyttä joka liitetään perinteisiin narreihin.
Trollien kunnioitettavuudesta.
Ja kyllä. Trollien kunnioitettavuus on jotain jota on kenties syytä lähestyä tarkemmin. Luin erään nettituttavani asettaman kommentin minusta. (Hän ei sattuneesta syystä halua, luultavasti ymmärrettävästi, sitoa nimeään minuun.) Pidin kommentista paljon. "Hän on yritteliäs, innostunut ja lahjakas. Pelottava kombo, koska on myös suhteellisuudentajuton. Hän saa aikaan. Ensin hän pikaisesti säveltää ja näpertää jotain lennosta ja sitten tulee ja paiskaa sen näytille, vähän kuin jokin internetmaailman Petri Gerdt." (Petri Gerdt on tunnettu lähinnä Myyrmannin räjähdyksestä eikä mistään muusta.) Tässä kohden näkyy että arvostus ei ole täysin läpitunkevaa. Mutta hikipedian ylläpitäjänä ja kaikenlaatuisena provokaattorina minulla on piirteitä jotka liitetään sellaiseen asiaan kuin poliittinen epäkorrektius. Tämän taakse nähdään hyveitä ja tätä kautta asia ei ole täysin paheellinen ja sitä voidaan kunnioittaa, vaikka tuotokset tosiasiassa näkisikin sekä ärsyttävinä, riskaabeleina, tuhoisina ellei peräti suisidaalisina.
Ja näiden hyveiden läsnäolo muistuttaa, että ihmisten ärsyttäminen ei ole aina samanlaista. Osassa näitä hyveitä on, toisissa niitä ei ole. Kun ihmisiä ärsyttää erilaisen kommunikaatioteknologian tai viestintämenetelmien tai retoristen keinojen kautta, asian voi tehdä siten että mukana on arvostettuja piirteitä.
Esimeriksi narrien kohdalla kunnioitusta herätti se, että
1: He löivät selvästi ylöspäin, eli kohteisiin jotka olivat narria vahvempia ja joilla oli narreja enemmän valtaa. Tämä viittasi rohkeuden hyveeseen.
2: He osasivat jotenkin kyseenalaistaa vallitsevat konventiot eli olivat luovia tavalla johon liittyi jonkinlainen älyllinen elementti.
3: Samalla he voivat tarjota tärkeää kritiikkiä ja jopa opettaa jotain maailman menosta.
4: Lisäksi narrien jutuissa oli huumoriarvoa, eli ihailtavat ja arvostettavat narrit eivät olleet vain kuluneita tokaisuja toistavia papukaijoja vaan he osasivat olla myös aidosti humoristisia eivätkä vaan hassuja sillä tavalla kuin ne puujalkavitsejä ulkoaopetelleet ja niitä toistavat hassut setämiehet joita joka ikisessä suvussa on.
Narrien ärsyttävyys oli pahe joka annettiin anteeksi koska ne olivat (1) harmittomia, (2) viihdyttäviä (3) tai tarpeellisia. ; Huono käytös oli ovelaa ja fiksua joten ne olivat omintakeisella laatikon-ulkopuolella olevalla tavallaan sellaisia että niissä oli arvoa kun niitä katsottiin eettisenkin silmälasiston läpi.
Trollien oikeutus toimille on pitkään nojannut yllämainittuun.
Trollit ovat yleensä nojanneet siihen että heihin provosoituvat ottavat asiat liian vakavasti. Tätä demonstroinee se miten eräs kliseisin trollinnaamakuva kysyy vain "U MAD?". Jopa Batman -elokuvista napattu Heath Ledgerin näyttelemän Jokerin kysymys "Why so serious?" on napattu tähän yhteyteen. Se kuvaa juuri sitä että ideaalitrolli ei itse asiassa ota omaa sanomaansa vakavasti. Arvostettava ja hyveellinen trolli ei ole jumiutuneita dogmejaan viskova hahmo. Sen sijaan hän herättää asennevammaisten moralistien huomion ja valaisee heidän tekopyhyyttään, asenteellisuuttaan ja ilkeyttään. Trolli ei ota sanomaansa vakavasti, sen sijaan heidän sanomiinsa provosoitunut ottaa. Toisin sanoen, hyveelliseen trolliuteen vastareagoiminen on epäonnistuminen.
Trollit ovat toisin sanoen hieman samantapaisia kuin Jonathan Swift joka kirjoitti "Vaatimattoman ehdotuksen" jossa käsiteltiin kannibalismia ratkaisuna irlantilaisia koskeviin sosiaalis-poliittisiin ongelmiin. Ei siksi että kannattaisi kannibalismia vaan sen vuoksi että järkyttynyt ja pahastunut ihminen pysähtyisi miettimään sitä miten sen ajan yhteiskunta käsitteli irlantilaisia.
Tässä on ongelmia.
Tämän hyveellisen trolliuden takana on muutamia ongelmia. Ensimmäinen on se, että sen takana on asenne joka on hyvinkin valheellinen. Trolliudessa on vahvana henki jossa internet on huvituksille. Ja että se olisi jokin virtuaalinen epätosi paikka jossa ei olla vakavasti ja joka ei tavallaan kosketa mitenkään mitään aitoa ja olemassaolevaa maailmaa. Siksi ironinen etäisyys olisi odotettavissa ja järkevää.
Toisin sanoen, trollius kannustaa asenteeseen jossa internetissä sanottuja asioita, siellä vierailevia ihmisiä ja mitään mitä he siellä sanovat ei tulisi ottaa kunnioituksella - tai ainakaan tosissaan. Tämä on hyvin ongelmallinen suhtautuminen sillä internet on enemmän viestintäkanava kuin tietty ilmaisun muoto. Internetissä julkaistu lehti voi olla aivan yhtä vakava kuin saman lehden paperiprinttiversio.
Valitettavasti internet on kuitenkin kytköksissä omiin elämiimme. Kun joku esimerkiksi pilkkaa sitä miten moni pitää facebookissaan valheellista ja idealisoitua kuvaa jossa on pinnallisuuksia, konformistisia ja ketään ärsyttämättömiä mielipiteitä ja jossa näkyy vain onnistuminen ja optimismi, unohtuu helposti se että profiili viittaa oikeaan ihmiseen. Ja profiileilla vierailee monia ihmisiä, joista kaikki eivät välttämättä ole ystäviä tai ystävällisiä. Negatiivisuudet ja heikkoudet päätyvät mahdollisesti ulkomaailmaan aikaansaamaan ongelmia. Ongelmia itselle. Ja ongelmia läheisille. (Esimerkiksi minun puolisoni ei ole lainkaan sosiaalisessa mediassa eikä minun sivuiltani ole mitään kytköksiä häneen. Ei edes yhteisvalokuvaa jossa molemmat ovat samassa kuvissa ei ole netissä. Koska minä olen minä.) Ironinen etäisyys on jotain joka ei sovi kaikille. Minunlaiseni ihminen vielä saattaa uhrautua ja olla valmis pilaamaan tyystin maineensa. ; Minulla on varaa laajentaa ironinen etäälläolo elämäntavaksi joka kattaa lähes kaikki elämäni osa-alueet. (Paitsi ne jotka olen eristänyt täysin siitä kaikesta muusta, joka on hyvin työlästä.) Kaikilla ei ole mahdollisuutta tämänlaiseen etuoikeuteen.
Isompi ongelma on kuitenkin se, että paheellisia provokaattoreita on.
Voidaan nähdä että on myös paheellisia ärsyttäviä hahmoja. Ja he oikeuttavat itsensä, toimintansa ja olemassaolonsa edellämainituilla piirteillä. Tässä kohden mielenkiintoista on se, että nämä provokatiiviset hahmot eivät ole niitä joita kuvaa narrien hyvyys. Päinvastoin. Nämä ihmiset ovat niitä joita narrit ovat tupanneet vastustaa.
Nämä ihmiset toistavat samoja termejä niin että vaikka joku "partalapsi" on saattanut olla ensimmäisellä kerralla hauska, se on toistettu niin että kaikkia muita haukotuttaa ja termin kuuleva tietää että tyyppi kuuluu samaan jengiin ja jakaa heidän ryhmänsä sisäisen konventionaalisen viisauden ja Totuuden. (Tässä mielessä termi muistuttaakin kulttien ja lahkojen käyttämiä omia termejä. Joiden tärkein tarkoitus on se, että oikeat sanavalinnat voi oppia vain seuraamalla ja kuulumalla järjestöön riittävän kauan ja tätä kautta se on kätevä keino tunnistaa "meidät" "muista".)
He esittävät että he ovat provokatiivisia ja ovat esittäneet vitsejä. Tässä vastaan tulee kuitenkin yleensä ottaen se, että tästä puuttuvat kaikki ne hyveet jotka ovat antaneet oikeutuksen narriudelle. He ovat aina hyvin tosissaan. He lyövät sosiaalisesti itseään heikompiin. He luottavat laumavoimaan ja haluavat tasapäistää. Ideana on usein saada jokin ideologinen kontrolli lakiin, erityisen mieluisia ovat rajoitteet jotka estävät muiden elämäntapaa ja tekevät vaikeaksi tai mahdottomaksi tehdä jotain sellaista mitä nämä tyypit eivät itse halua tehdä itse (ja tämä halutaan laajentaa koskemaan kaikkia).
Tämänlaisen paheellisen kusipään tunnistaakin siitä että he voivat samanaikaisesti levittää kaksoisviestiä jonka ytimessä on se, että (1) heidän esittämänsä juttu oli humoristinen ja huumoria eikä sitä siksi saa ottaa vakavasti ja (2) heidän kritisoimisensa tai sensuroimisensa on mielipiteenvapauden rajoittamista aivan kuin he sittenkin olisivat olleet kovastikin sitä mieltä mitä ovat sanoneet.
Ideana onkin se että kaikenlaisia ääliöyksiä heitellään ja jos ne otetaan hyvin niin sitten otetaan vastuu rohkeasta mielipiteenilmaisusta ja sitten jos niistä tulee ongelmia niin halutaan pestä kaikki vastuu kaikista seurauksista selittämällä että "vitsi, vitsi". Tämänlainen kaksoisviestintä on kaksinaamaista ja pelkurimaista, vaikka usein näin toimiva yrittää kovasti myydä temppuiluaan trollien hyveillä eli rohkeudella ja rehellisyydellä. Kiemurtelu on kuitenkin teko joka paljastaa totuuden. Ja kiemurtelu ja siitä valehtelu kertovatkin onneksi aika monille että henkilö joka väittää olevansa rehellinen ja rohkea on pelkuri ja valehtelija.
Omintakeisuus, luovuus ja älyllisyys puuttuvat. Asiat jopa kuvataan identtisellä tavalla niin että on hyvin vaikeaa suhtautua siihen onko heillä täyttä suhdetta ajattelunvapauteen ja mielipiteenvapauteen kun sekä ajatukset että niiden ilmituonti ovat enemmän ulkoa tulleita ja ulkoaopeteltuja kliseitä, peräti sellaisia joiden kiertäminen on sen verran laajaa että niiden tuhoutumisesta ei ole oikein mitään pelkoa.
Tässä mielessä venäjä-trollit ovat itse asiassa propagandisteja joilla on trollien nimi mutta joilta puuttuu hyvien trollien taakse nähtävät hyveet. Argumentaatio ja häirintä eivät ole tietenkään vain internettiä. Niillä vedellään nykyään politiikkaakin. Jopa hämmentävän paljon. Tai oikeastaan ei; Sillä ainahan politisointi on kiinnostanut niitä joista on oleellista laajentaa omat dogmaattiset pakkomielteensä niin tärkeiksi että niiden on rajoitettava kaikkia muitakin, halusivatpa nämä tai eivät. Trollia on vaikeaa erottaa kusipäästä jolla on nettiyhteys. Ja asennevammainen ihminen joka sanoo jotain eikä kestä sitä että kriitikoilla on sananvapaus kritisoida heitä itseään elää sillä että kriitikko muka olisi vain "ruokkimassa trollia".
Ja tämä on heidän vahvin, kenties ainut, aseensa nykyaikana jolloin kuka tahansa voi esimerkiksi tarkistaa montako minkäkinlaista terroristi-iskua on tapahtunyt euroopassa viime vuoden (tai viimeisen 20 vuoden) aikana.
torstai 25. syyskuuta 2014
Kielikonservatiivit
Maailmassa on muutama hyvin varma asia. Eräs niistä on se, että nuoriso koetaan turmeltuneena. Ja toinen asia on se, että kieli koetaan turmeltuneena. Henkenä tuntuu olevan se, että kieli on ollut parasta suunnilleen vuotta sitten ja nykyään tämä on sitten degeneroitumassa ja muuttumassa huonoksi. Otan tästä muutamia esimerkkejä. Kaikki suuria miehiä.
"Most people who bother with the matter at all would admit that the English language is in a bad way."
(George Orwell, 1946)
"...our Language is extremely imperfect; that its daily Improvements are by no means in proportion to its daily Corruptions; and the Pretenders to polish and refine it, have chiefly multiplied Abuses and Absurdities; and, that in many Instances, it offends against every Part of Grammar."
(Jonathan Swift, 1712)
"And, in few words, I dare say; that of all the Studies of men, nothing may be sooner obtain'd, than this vicious abundance of Phrase, this trick of Metaphors, this volubility of Tongue, which makes so great a noise in the World. But I spend words in vain; for the evil is now so inveterate, that it is hard to know whom to blame, or where to begin to reform."
(Thomas Sprat, 1667)
"Practically everyone...in those days spoke correctly, but the lapse of time has certainly had a deteriorating effect in this respect."
(Cicero, 46 eKr.)
Oikeasti kieli muuttuu ja se mikä on vallitsevan säännön muuntumista koetaan pahana ja huonona. Kielioppisääntörike koetaan epäeettisenä. Kunnes siitä tulee uusi normi. Mutta sitten jokin muu onkin jo muuttunut.
"Most people who bother with the matter at all would admit that the English language is in a bad way."
(George Orwell, 1946)
"...our Language is extremely imperfect; that its daily Improvements are by no means in proportion to its daily Corruptions; and the Pretenders to polish and refine it, have chiefly multiplied Abuses and Absurdities; and, that in many Instances, it offends against every Part of Grammar."
(Jonathan Swift, 1712)
"And, in few words, I dare say; that of all the Studies of men, nothing may be sooner obtain'd, than this vicious abundance of Phrase, this trick of Metaphors, this volubility of Tongue, which makes so great a noise in the World. But I spend words in vain; for the evil is now so inveterate, that it is hard to know whom to blame, or where to begin to reform."
(Thomas Sprat, 1667)
"Practically everyone...in those days spoke correctly, but the lapse of time has certainly had a deteriorating effect in this respect."
(Cicero, 46 eKr.)
Oikeasti kieli muuttuu ja se mikä on vallitsevan säännön muuntumista koetaan pahana ja huonona. Kielioppisääntörike koetaan epäeettisenä. Kunnes siitä tulee uusi normi. Mutta sitten jokin muu onkin jo muuttunut.
tiistai 19. elokuuta 2014
Sitten jotain ihan muuta
Tom Kärnän blogissa syntyi parin lauseen verran kommentointia ironisuudesta. Jonathan Swiftin "Vaatimaton ehdotus, jolla estetään Irlannin vähäväkisten lapsia käymästä taakaksi vanhemmilleen ja maalleen sekä osoitetaan kuinka heistä on hyötyä yhteiskunnalle" on sen verran merkittävä teos että se tuli mainittua asiayhteydessä. Swiftin ajatus jossa kannibalismi nostaa moraalisen närkästyksen ja opettaa täten hyveellisyyteen on hyvä opetus satiirista tyylilajina. Mutta Kärnällä oli kuitenkin nostaa esille mielenkiintoinen vaihtoehto. Nimittäin Daniil Harms. Kärnä muistutti siitä miten hänellä on erilaisia lastenrääkkäysjuttuja. Ja niiden sävy on aivan toisenlaatuinen kuin Swiftillä.
Jos hänen novellejaan lukee, törmää esimerkiksi sellaiseen otokseen jonka otan kirjoituksesta "Eukko". Oma suosikkikohtaukseni kuuluu seuraavasti : "Kadulta kuului pikkupoikien iljettäviä huutoja. Aloin siinä maatessani keksiä heille rangaistuksia. Kaikkein eniten minua kiehtoi ajatus tartuttaa heihin jäykkäkouristus, jotta he lakkaisivat yhtäkkiä liikkumasta. Vanhemmat joutuisivat raahaamaan heidät kotiin. Siellä he makaisivat eivätkä pystyisi edes syömään, koska eivät saisi suutansa auki. Heitä ruokittaisiin keinotekoisesti. Viikon kuluttua jäykkäkouristus alkaisi hellittää, mutta lapset olisivat niin heikkoja, että joutuisivat olemaan vuoteessa vielä kokonaisen kuukauden. Sitten he alkaisivat vähitellen parantua, mutta minä tartuttaisin heihin uuden jäykkäkouristuksen ja he kuolisivat kaikki." Ja toden totta. Harmsilla tämä ei ole satiiria. Mutta on hyvin vaikeaa sanoa miksi.
Helpointa ja kenties klassisinta olisi viitata tekijöiden motiiveihin. Sekä Harmsista että Swiftistä tiedetään persoonina niin paljon, että tiedetään että Swift kirjoitti suunnilleen päinvastaista kuin mitä tarkoitti. Ja siksi hän tuotti ironiaa ja satiiria. Mutta Harms on suunnilleen niin tosissaan kuin ihminen voi olla ryhtymättä ajatuksista tekoihin. Ja hän tuottaakin absurdiikkaa.
Ja kun kirjailija ikään kuin tunnetaan, niin tästä voidaan sitten tehdä filosofiaa tai psykologiaa ja tällä tulkita teosta. ; Harmsin tuotanto olisi tätä kautta Nietzscheläisittäin ressentimentin läpitunkevaa, kun taas Swiftillä kyseessä on enemmänkin sublimointi jossa halveksittavasta materiaalista kumpuaa jotain itseään kauniimpaa.
Mutta kaikki eivät ole sitä mieltä että tämä on oikeastaan se tapa jolla merkitys syntyy. Osa menee jopa niin pitkälle, että vetää Derridakortin, jonka mukaan kirjailija on kuollut. Näin teksti elää ikään kuin omana itsenään ja tulkitsija nousee oleellisemmaksi viitekehykseksi kuin vaikkapa kirjailijan psykoanalysoiminen.
Ja tässä mielessä haluan tarjota teille jotain outoa.
"The LACS" -bändi soittaa musiikkia joka on selkeästi tunnistettavissa genreltään. Se on selvä sekoitus countrymusiikkia ja RAP -tyylistä riimittelyä. Yhdistelmien tekeminen on populaarimusiikissa hyvin tavallista. "Nightwish" tuli aikanaan tunnetuksi siksi että se yhdisteli oopperalaulua popheavyvaikutteisiin. Ja "Apocalyptica" yhdisteli klassista musiikkia metallimusiikkiin soittamalla Metallicacovereita selloilla. Genrerajoilla leikkiminen on niin tavallista että tältä osin musiikki on kaikkea muuta kuin omaperäistä tai omituista. Country on itse asiassa USA:ssa suosittua radiosoittoina ja RAP taas kaupungeissa ja nuorten parissa muutoin. Joten kombinaation olemassaolossa itsessään ei ole mitään erikoista. Itse asiassa yhdistelmä on niin yleinen että sillä on jopa oma nimi jolla sitä voi hakea levykaupoista ja internetistä. Genre on nimetty hick-hopiksi.
Mutta sitten on tiedostettava näiden genrejen konteksti. Rap on "nuorten urbaania musiikkia". Country on "vanhojen ukkojen ruraalia musiikkia". Nämä mielikuvat tuovat lajityyppiin jännitteitä. Ja Lacs yhdistelee näitä aiheita kaikissa kappaleissaan. Ja tämä jännite on johtanut siihen että esimerkiksi rapmusiikista tuttu bling bling ja autojen näyttäminen on mutiloitunut kappaleisiin joissa korosteaan sitä miten tärkeää auton mutaisuus on. Yhdistelmä on jollain tavalla hilarious.
Mutta on hyvin vaikeaa sanoa onko bändi jotain joka tuo oman maalaisen tyylinsä ja liimaa sen kaupunkilaisvaikutteiden päälle. Vai onko se itse asiassa jotain jossa pilkataan maalaisia. Tai RAP -muusikoita. Kappaleita pidempäänkin seuratessa syntyy väistämättä omituinen tunne siitä että ei tiedä seuraako sitä tosissaan sanottua asiaa, vai onko kyseessä jonkinlainen äärimmilleen viety parodisuus. Vai onko se peräti mennyt huumorin yli "ihan puhtaaseen vittuiluun". Ja jos niin ketä kohtaan se on vakava, ironinen, parodinen tai herjaava. ; Asiaa ei tietysti auta se, että kappaleissa usein lauletaan etelävaltioiden lipusta kunnioittavasti. Ja hyvin monelle tämä on suoraan natsismiin ja orjuuteen liittyvä symboli. Ei tiedä onko "natsikortti" keino halveksua "landepöndejä" vai korostaako se nimenomaan sitä miten maalaisessa maailmassa kaupunkilaiset natsialluusiot eivät ole kyynistäneet ilmapiiriä niin että tämä lippukin edustaa perinteitä ja hyvää vapaata asennetta eikä orjuutta.
Nähdäkseni The LACS on musiikkia joka onkin mennyt tulkinnallisuuden äärimmäisille asteille. Siinä missä Swiftin ja Harmsin sanoma kulkee tekstissä, tavalla joka ei välttämättä tarvitse edes taustatietoja itse kirjoittajista, voidaan sanoa että näissä teksteissä tulkinnanvaraisuus on paljon niukempaa kuin The LACSin kohdalla. Nähtävästi countryrap toimiikin juuri siten kuin kappaleiden esittäjä laittaa ne toimimaan. Kysymys ei enää oikeastaan ole siitä mitä näissä kappaleissa on, vaan siitä mihin näitä kappaleita käytetään.
Jos hänen novellejaan lukee, törmää esimerkiksi sellaiseen otokseen jonka otan kirjoituksesta "Eukko". Oma suosikkikohtaukseni kuuluu seuraavasti : "Kadulta kuului pikkupoikien iljettäviä huutoja. Aloin siinä maatessani keksiä heille rangaistuksia. Kaikkein eniten minua kiehtoi ajatus tartuttaa heihin jäykkäkouristus, jotta he lakkaisivat yhtäkkiä liikkumasta. Vanhemmat joutuisivat raahaamaan heidät kotiin. Siellä he makaisivat eivätkä pystyisi edes syömään, koska eivät saisi suutansa auki. Heitä ruokittaisiin keinotekoisesti. Viikon kuluttua jäykkäkouristus alkaisi hellittää, mutta lapset olisivat niin heikkoja, että joutuisivat olemaan vuoteessa vielä kokonaisen kuukauden. Sitten he alkaisivat vähitellen parantua, mutta minä tartuttaisin heihin uuden jäykkäkouristuksen ja he kuolisivat kaikki." Ja toden totta. Harmsilla tämä ei ole satiiria. Mutta on hyvin vaikeaa sanoa miksi.
Helpointa ja kenties klassisinta olisi viitata tekijöiden motiiveihin. Sekä Harmsista että Swiftistä tiedetään persoonina niin paljon, että tiedetään että Swift kirjoitti suunnilleen päinvastaista kuin mitä tarkoitti. Ja siksi hän tuotti ironiaa ja satiiria. Mutta Harms on suunnilleen niin tosissaan kuin ihminen voi olla ryhtymättä ajatuksista tekoihin. Ja hän tuottaakin absurdiikkaa.
Ja kun kirjailija ikään kuin tunnetaan, niin tästä voidaan sitten tehdä filosofiaa tai psykologiaa ja tällä tulkita teosta. ; Harmsin tuotanto olisi tätä kautta Nietzscheläisittäin ressentimentin läpitunkevaa, kun taas Swiftillä kyseessä on enemmänkin sublimointi jossa halveksittavasta materiaalista kumpuaa jotain itseään kauniimpaa.
Mutta kaikki eivät ole sitä mieltä että tämä on oikeastaan se tapa jolla merkitys syntyy. Osa menee jopa niin pitkälle, että vetää Derridakortin, jonka mukaan kirjailija on kuollut. Näin teksti elää ikään kuin omana itsenään ja tulkitsija nousee oleellisemmaksi viitekehykseksi kuin vaikkapa kirjailijan psykoanalysoiminen.
Ja tässä mielessä haluan tarjota teille jotain outoa.
"The LACS" -bändi soittaa musiikkia joka on selkeästi tunnistettavissa genreltään. Se on selvä sekoitus countrymusiikkia ja RAP -tyylistä riimittelyä. Yhdistelmien tekeminen on populaarimusiikissa hyvin tavallista. "Nightwish" tuli aikanaan tunnetuksi siksi että se yhdisteli oopperalaulua popheavyvaikutteisiin. Ja "Apocalyptica" yhdisteli klassista musiikkia metallimusiikkiin soittamalla Metallicacovereita selloilla. Genrerajoilla leikkiminen on niin tavallista että tältä osin musiikki on kaikkea muuta kuin omaperäistä tai omituista. Country on itse asiassa USA:ssa suosittua radiosoittoina ja RAP taas kaupungeissa ja nuorten parissa muutoin. Joten kombinaation olemassaolossa itsessään ei ole mitään erikoista. Itse asiassa yhdistelmä on niin yleinen että sillä on jopa oma nimi jolla sitä voi hakea levykaupoista ja internetistä. Genre on nimetty hick-hopiksi.
Mutta sitten on tiedostettava näiden genrejen konteksti. Rap on "nuorten urbaania musiikkia". Country on "vanhojen ukkojen ruraalia musiikkia". Nämä mielikuvat tuovat lajityyppiin jännitteitä. Ja Lacs yhdistelee näitä aiheita kaikissa kappaleissaan. Ja tämä jännite on johtanut siihen että esimerkiksi rapmusiikista tuttu bling bling ja autojen näyttäminen on mutiloitunut kappaleisiin joissa korosteaan sitä miten tärkeää auton mutaisuus on. Yhdistelmä on jollain tavalla hilarious.
Mutta on hyvin vaikeaa sanoa onko bändi jotain joka tuo oman maalaisen tyylinsä ja liimaa sen kaupunkilaisvaikutteiden päälle. Vai onko se itse asiassa jotain jossa pilkataan maalaisia. Tai RAP -muusikoita. Kappaleita pidempäänkin seuratessa syntyy väistämättä omituinen tunne siitä että ei tiedä seuraako sitä tosissaan sanottua asiaa, vai onko kyseessä jonkinlainen äärimmilleen viety parodisuus. Vai onko se peräti mennyt huumorin yli "ihan puhtaaseen vittuiluun". Ja jos niin ketä kohtaan se on vakava, ironinen, parodinen tai herjaava. ; Asiaa ei tietysti auta se, että kappaleissa usein lauletaan etelävaltioiden lipusta kunnioittavasti. Ja hyvin monelle tämä on suoraan natsismiin ja orjuuteen liittyvä symboli. Ei tiedä onko "natsikortti" keino halveksua "landepöndejä" vai korostaako se nimenomaan sitä miten maalaisessa maailmassa kaupunkilaiset natsialluusiot eivät ole kyynistäneet ilmapiiriä niin että tämä lippukin edustaa perinteitä ja hyvää vapaata asennetta eikä orjuutta.
Nähdäkseni The LACS on musiikkia joka onkin mennyt tulkinnallisuuden äärimmäisille asteille. Siinä missä Swiftin ja Harmsin sanoma kulkee tekstissä, tavalla joka ei välttämättä tarvitse edes taustatietoja itse kirjoittajista, voidaan sanoa että näissä teksteissä tulkinnanvaraisuus on paljon niukempaa kuin The LACSin kohdalla. Nähtävästi countryrap toimiikin juuri siten kuin kappaleiden esittäjä laittaa ne toimimaan. Kysymys ei enää oikeastaan ole siitä mitä näissä kappaleissa on, vaan siitä mihin näitä kappaleita käytetään.
keskiviikko 23. huhtikuuta 2014
Poen laki - ja hieman Godwininkin ; Kuka on oikea trolli?
 |
| Natsiateistejen pelossa on syytä pitää mielessä Poen laki. Ja Godwinin. |
Minun silmiini tilanne muistuttaa hyvin paljon sitä mitä taannoin tapahtui minun ja Jouko Pihon välillä. Pihon kuva oli Niilo Paasivirralta, mutta hän korosti ideologista eroavaisuutta. Että hän ei luullut parodiaa todeksi, vaan teki itse huomioita joita sitten kuvitti tällä idealla. Mielestäni Hakkarainen demonstroi varsin mainiosti sitä, miten tämänlainen tilanne on ongelmallinen. Nimittäin peruskysymys on pintatasollaan se, onko parodiaa luultu todeksi. Mutta syvätasolla jos jonkun ihmisen "ihan itse tehdyt" ajatukset ovat jotain joita parodioijat esittävät - ja joiden kuvitus osuu hämmästyttävän hyvin yhteen parodiamateriaalin kanssa - ei tämä ole oikeastaan mikään pelastus. Ei tässä tilanteessa usein auta, vaikka sanoisi että "vitsiähän se oli". Sillä Totuus paistaa kontekstista. Ja Totuus on se, että syy-seuraussuhteen tarkka analyysi on tarpeetonta jos analogisuus on niin vahvaa, että se sekoittuu usein samuudeksi.
Tässä mielessä on toki hyvä muistaa että parodian ja vakavastiotettavuuden välillä on kaksi ääripäätä. Jos paneudumme "trolliongelman" ytimeen, eli siihen miten erottaa onko joku kirjoittamassa vakavissaan vai pelleilemässä, on - ajatustenlukukyvyn rajallisuuden vuoksi - pakko tehdä todennäköisyysarvioita.
1: Haidtin huomioiden mukaan Poen laki, eli tilanne jossa "on mahdotonta tehdä parodiaa äärimielipiteistä tai fundamentalismista ilman, että joku erehtyy luulemaan parodiaa vilpittömäksi mielipiteeksi." johtuu usein siitä että liberaalit eivät ymmärrä konservatiiveja joiden moraalimallissa on useampia liikkuvia osasia. Ja jo omakin saamani eksistentiaalinen tuntumani fundamentalismiin ja uskontoon on "uskonto on vitsi joka ei naurata". Joka voidaan kenties laskea jonkinlaiseksi osoitukseksi tästä.
2: Kuitenkin Piho ja Hakkarainen näyttävät että hyvin usein Poen laki johtuu siitä että parodioijien on todella vaikeaa keksiä sen tyyppisiä asioita joita ideologistit tuottavat. Jos ihminen "ihan itse" nimenomaan keksii asiaa joka on parodian kanssa samannäköistä, on sitä tietysti hyvin vaikeaa erottaa parodiasta. Tämä johtaa taas siihen että osa Poen laista johtuukin ns. parodiahorisonttiin vajoamisesta. Tämä kulminoituu (kristityn eksistenttifilosofin) Torsti Lehtisen huomioihin siitä, että näennäistieteellisyys johtaa siihen että kritiikiltä suojaudutaan erialaisin saivarteluin siten, että loogisen ristiriidan kautta asiaa ei voi kritisoida. Ironia säilyttää kuitenkin tehonsa. Jossain vaiheessa näkemys sitten suojautuu myös tältä ja pian se on rakenteellisesti sellainen, että itse asia näyttää parodialtaan. Tämä on sitä materiaalia jonka vuoksi "Pahkasika" -lehti kuoli.
Olenkin ihmetellyt tässä sitä miten lehdistö ja ihmiset ovat tarttuneet Hakkaraisen tekemään lausuntoon. Esimerkiksi "Kukin kykyjensä mukaan" -tekstissä Paasivirtaa nimettiin trolliksi. "... Niilo Paasivirran nimellä tunnettu nettitrolli tavallisen yliampuvaan tyyliinsä jutussaan Homopornopostimerkit vievat Suomen tuhoon ..." Eikä tuo ollut ainut. Ajatus siitä että Hakkarainen olisi mennyt trollin ansaan oli toistuva. Ensimmäinen mielikuvani tästä asiasta oli kysymys. Kysymys malliin "Oliko Voltaire trolli?" Kysymys ei ole typerä, sillä Voltaire oli provokatiivinen kynänkäyttäjä. Yhtä hyvin kysymys olisi voinut olla satiirin mestarista Swiftistä. Jos huumorissa puolustetaan satiirisesti kantaa jota ei kannateta, joku voi ainakin pitää sitä trollauksena. ~ Itse asiassa trollaamiseksi voidaan nähdä satiiriset ja/tai parodiset teokset, jotka käyttävät välineinään ironiaa ja/tai sarkasmia.
Vaikein kysymys onkin siinä, tarvitseeko tekijän intentioita tietää. Itse pidän Niilo Paasivirtaa ennen kaikkea humoristina. Se tarkoittaa myös sitä että hän ei ole trolli. Toisaalta joku voisi pitää Hakkaraista, sarkasmia käyttävää supliikkimiestä, trollina. Hän on kuitenkin varsin vakavahenkisesti liikkeellä ja hänen retoriset keinonsa osoittavat lähinnä siihen että hänellä on tietynlainen, varsin omintakeinen joskaan ei välttämättä kovin kaunis, persoonallisuus. Jouko Pihoakaan en kutsuisi trolliksi vaan uskonnolliseksi crankiksi, jonka ideologia on aikapäivää sitten vajonnut parodiahorisontin syövereihin.
Minusta tämä on väärin, sillä "trollista" on tullut jonkinlainen yleissana. Pian sitä varten kehitetään varmaan joku erikoislaki jossa "Keskusteluryhmässä - tai nykyisin missä tahansa julkisessa foorumissa - käytävän keskustelun pitkittyessä toisen trolliksi kutsumisen todennäköisyys lähenee arvoa 1." Tämä on ikävää, sillä se vie arvostusta humoristeilta. Ja trollin käsite muuttuu lokeroksi johon kaikki outo voidaan dumpata välittämättä vastaviestittäjän intentioista.
Ja lisäksi se loukkaa kaltaisiani elitistitrollaajia, joka on panostanut trollaamisen perusfilosofiaan. Käytänkin, aivan avoimesti sen tunnustaen, melko usein trollaavia metodeja, jopa trollaamista kuulustelumenetelmänä. (Vaikka aito trolli ei tunnustakaan tämänlaista julkisesti, niin sukkanukkeni kyllä pitävät suunsa supussa..) Esitän provokatiivisia näkemyksiä joita en edes kannata, koska sitä kautta voidaan tuoda keskusteluun "laatikon ulkopuolelta" näkemyksiä jotka paljastavat ideologioiden piilopremissejä tai mielellään ohitettavia implikaatioita. Luomalla keskustelukumppaneiden päähän kognitiivista dissonanssia ja provosoimalla "rikkomalla jäätä" saadaan irti aivan oikeasti jotain sellaista tilanteen poteroiden purkamista ja sen seurauksena tapahtuu parhaimmillaan sentasoista yleistä pakkoälyllistämistä, että senlaista ei saa aikaan oikeastaan mitenkään muuten. ; On toki hyvä huomata, että moni trollaaja tekee trollaamistaan tyhmästi. Enkä kannata niitä vaikka minusta ylipäätään ihmiset voisivat trollata enemmän. Olenkin elitistitrollaaja, joka tekee muutakin kuin trollaa, ja soveltaa trollaamista päämääräsuuntautuneesti ja metodeja harkiten. (Että trololollot vaan sulle, homo!)
Toki tämä elitistinen näkemys muistuttaa että älyllinen trollaamisen muoto voidaan nähdä kohtuu samanlaisena narriperinteen kanssa. Satiirikot ja poliittisten parodioiden tekijät ovat tunnetusti hauskan ja älyllisen risteymäkohdassa. Ja he ovat osa tätä narriperinnettä. Tämä ei kuitenkaan nähdäkseni vielä tee heistä trolleja. Paasivirran kutsuminen trolliksi loukkaa satiirikkoja ja parodioidentekijöitä ympäri maan. Kenties se loukkaa Paasivirtaa itseäänkin, joskin hän on sen verran joviaali, että ei välttämättä ota käsitettä niin pahasti. Ja ennen kaikkea trolli -käsitteen varomaton levittely loukkaa minua henkilökohtaisesti. Ja trollia ei kannata ruokkia, eikä aina ärsyttääkään. (Are you talking to me?)
keskiviikko 28. joulukuuta 2011
On helppoa vinoilla mille tahansa - mutta toisille on helpompaa vinoilla kuin muille.
"Uuden Suomen" puolelta löytyy teksti joka kertoo miten on "Helppoa vinoilla uskonnolle". Teksti reagoi Tuomas Enbusken tekstiin jossa kristinuskoa kutsutaan "friikkilahkoksi". Tätä teksti kutsuu näsäviisaaksi. "Ilmiötä kutsutaan vinoiluksi. Sen synonyymejä ovat vääristely, mustamaalaus ja panettelu. Vinoilun taustalla on yleensä puolitotuus. Siksi kuulija/lukija ei saa heti kiinni siitä, missä kritiikki menee pieleen. Vasta tarkemman mietinnän jälkeen huomaa, ettei vinoilija ole yrittänytkään ymmärtää asiaa oikein. Hän kuvaili sen tahallaan naurettavassa valossa. Hän vääristeli mittasuhteet. Hän liitti keinotekoisesti asioita toisiinsa. Hän valitsi joukon epäedustavia yksittäisiä tapauksia ja laittoi ne edustamaan koko asiaa. Joskus piilovinoilu tehdään pienillä sanavalinnoilla ja äänenpainoilla."
Tämä asenne kuvaa hyvin Hegeliläistä asennetapaa vinoiluun ; Siinähän ironian, sarkasmin ja parodian luonteet latistuvat pelkäksi valehtelemiseksi ja herjaamiseksi ja epätotuudeksi - tai vähintään puolitotuudeksi. Tätä on itse asiassa pidetty Hegelin maailman ongelmana : Se ei kykene sijoittamaan yleisiä huumorintajuisuuden käsitteen kannalta olennaisia funktioita käsiteapparaattiinsa. Näin ollen voidaan sanoa että ylläoleva launaus itse tiivistyy vinoiluksi tai vastavinoiluksi, koska se kuvaa "synonyymejä" tavalla joista rakentuu puolitotuus ; Se, jos parodia tiivistyy herjaamiseksi ja leikkaa pois huumorin, on selvää että on kysymys jostain joka kenties ensivilkaisulla näyttää joltain josta on vaikeaa nähdä mikä siinä on vialla, mutta jossa on kuitenkin tarkemmassa analyysissä nähtävissä virhe. Näin ollen teksti on sisäisesti harvinaisen epäkoherentti - ja vain Hegeliläinen ajattelutapa kykenee sen olemassaolon piilottamaan. (Uskonnosa on tämän Hegeliläisen vaikutuksen vuoksi taipumusta huumorintajuttomuuteen, onneksi moni uskovainen ei kuitenkaan ole selvästikään kovin Hegeliläinen. Mutta heidän hyveensä ei tässä kohden pelasta niitä jotka ovat.)
1: Asiaa ei auta se, että otsikointi ei kuvaa vinoilua yleensä, vaan se kuvaa että uskonto olisi erityisen hyökkäämisen alla. Otsikointi antaa kuvan siitä että herjaava lähestymistapa olisi jokin jota nimenomaan uskonto kohtaisi. Näin Tuomas Enbuskea käytetään valikoivana havaintona olemaan ikään kuin esimerkki kuvaamassa yleisempää uskontokriittistä linjamaa.
Kuitenkin teksti on hyvin monessa paikassa oikeilla linjoilla. Vinoilu ei nimittäin ole pelkkää huumoria vaan myös häijyyttä. Tekstihän luo onnistuneen esimerkin kautta esiin sen, miten esimerkiksi lääketiede saadaan näyttämään koomiselta ja irvokkaalta. "Havainnollistan vinoilua kuvaamalla lääketiedettä naurettavassa valossa. Medisiina perustuu antiikin aikaisen Galenoksen tekemiin apinoiden ruumiinavauksiin. Latinalla ja valkoisella takilla luodaan maaginen ilmapiiri. Ennen hoidettiin valuttamalla verta litrakaupalla, nyt otetaan vain pari putkiloa. Sitten koputellaan keuhkoja, katsotaan korvaan ja joskus sormi työnnetään takapuoleen. Entä hoidot? Jauhonappeja, silpomisia ja päiväunia. Ihme kyllä, jotkut paranevat vähäksi aikaa. Kaikki potilaan kuolevat kuitenkin kohta. Lääketiedekin palvoo rahaa. Rikkaat hoidetaan parhaiten. Tohtorit keksivät maksusta vaikka hermokaasuja ja kidutusvälineitä. Läpinäkyvää vääristelyähän tämä on. Ei vakuuta ketään."
Tässä on hyvä huomata, että lausunnoilla on aina konteksti, josta nousee esiin erilaisia asioita, jotka ovat yllättävän vähän mielipideriippuvaisia.
1: Lausunnolla on asenne : Samat asiat voidaan lausua huumorina tai argumenttina, vitsi rakentuu usein nimenomaan ympäristössä, referoiden asioihin tekstin ympärillä ja maailmassa.
___1.1: Argumenttina lausunto on jotain jonka Hegel -tyyppinen asenne asettaa tuhotuksi ja surkeaksi. Lausunto on selvästi cherry pickingiä. Tämäntyyppisen virheen havaitseminen onkin jotain joka voi ensisilmäykseltä näyttää vaikealta, jos on tietämätön, ignorantti, analyysihaluton. Huono päättely voidaan huomata tarkastelemalla asiaa vakavasti. Tämänlainen argumentti asettaa vinoilijan ja vinoilun tosissaan ottajan aika negatiiviseen tilanteeseen. Tilanne tiivistyy dilemmaan "tyhmä vai häijy." (Teksti ei tosin tuo tätä kovin hyvin esiin koska se ei mene argumentatiivisen perustelun tasolle vaan jää subjektiivisen "vakuuttumisen" tasolle, joka on argumenttia heikentävä ja tekstin kannalta huono valinta. Vakuuttumisessa kun voi vaikuttaa mikä tahansa, cherry pickingkin on tietyillä tavoin sovakuuttavaa.)
___1.2: Huumorina ja parodiana samalla lausunnolla voi olla hyvinkin suuri muistuttava voima. Tilanne on kuten "Napoleonin Kompleksit" muistuttaa Swiftin ironisen tekstin kautta : Swift kirjoitti provokatiivisen ja kuvottavan ehdotuksen juuri sen takia että sen kautta voitaisiin synnyttää asennemuutosta toisissa, hieman samantapaisissa, asioissa. Esimerkiksi "Uuden suomen" lausunnot lääketieteestä viittaa ihmisten pömpööseihin valkotakkienpalvontaan sekä siihen että lääketieteelläkin on pimeät sivupolkunsa ja että tämä muistuttaa siitä, että lääketieteen etiikka on arvokas ja tärkeä asia pohdittavaksi. (Tämä olisi hyvä muistaa kun mietitään sellaisia aiheita kuin evoluution liitokset eugeniikkaan - tosin rinnastus on huono, koska eugeniikka oli "varsin epädarwiniaanista".)
2: Tekstillä on myös osuvuus ja nasevuus. Tämä syntyy reflektiotavasta, jolla se on tuotettu. Tämä syntyy tekstin aiheen - ja likimain aina jonkun muunkin maailman ilmiön tai peräti ilmiöiden - ymmärtämisestä. Teksti korostaa silloin joko omaa asennevammaa tai sitten se pyrkii ymmärtämään kritisoimaansa asiaa humoristisin keinoin.
___2.1: Jos tekstin takana on asennevamma, kritisoidusta ilmiöstä rakentuu olkiukko jonka tekemistä ei oikeuteta millään asian ymmärtämisen lisäämisellä tai yleiseen asennemaailmaan vaikuttamisella. Tällä halutaan silloin yksinomaan mustamaalata kohdetta ja vinoilun syy on silloin kirjoittajan oma halu vastustaa tätä asiaa. Teksti osuu tietyllä tavalla tähän koska Enbusken kritiikki ei oikein kuvaa kristinuskoa, on epähumoristinen, ja sen sanavalinnat lähinnä häijyjä. (Teksti ei tosin tuo tätä kovin hyvin esiin koska se ei mene asian ymmärtämisen tasolle vaan jää subjektiivisen "ymmärtämisen halun" tasolle, joka on esitettyä argumenttia heikentävä ja tekstin kannalta huono valinta. Ymmärtämisen halun kohdalla on tilaa väärinymmärrykselle kun taas ymmärrtäminen korostaa myös onnistumista. Paskaa vitsiä ei yksinkertaisesti voi paeta intentioon.)
___2.2: Jos lausuntoa kritisoidaan humoristisin keinoin, se voi lisätä asian ymmärtämistä vaikka asioita ja yksityiskohtia on liioiteltu ja valikoitu. Tässä kohden on hyvä huomata, että (Uskovainen) Torsti Lehtinen on kertonut että joskus kritisoitavan aiheen sisäiseen kielipeliin alistuminen ei ole mahdollista. Näkemys on koherentisoinut itsestään käsitehäkkyrän joka on ristiriidaton mutta naurettava. Silloin ainoa keino onkin lähestyä ironian työkaluilla ; Nauru ja vinoilu voi olla oikeasti ainut keino avata aiheeseen liittyviä lukkiutumia.
Tämän jälkeen onkin syytä miettiä sitä että "Onko kaikelle helppoa vinoilla jolloin vinoilun synty kertoo enemmän vinoilijan asennevammasta vai onko joissain järjestelmissä sisäänrakennettua naurettavuutta jolloin niille on asiallisempaa ja helpompaa vinoilla kuin toisille?"
Sillä vaikka Uuden suomen teksti nostaakin lääketieteen kritiikin alle, on selvää että toiset asiat ovat helpommin pilkattavia kuin toiset. Uskonnolle vinoilua voi oikeuttaa esimerkiksi sellainen asia, kun suuri vaikutusvalta yhteiskunnassa että aiheen yleinen tuttuus ; Hyvin monta prosenttia ihmisistä on käynyt rippikoulun ja ihmisiä tutustutetaan siihen "väkisin" kouluissa (kuten pakkoruotsia tai pakkomatematiikkaa ja pakkobiologiaa, mutta enemmän). Ihmiset tietävät uskonnosta enemmän kuin voisi uskoa ja vallanpitäjien pilkkaaminen taas on jotain jota tapahtuu likimain koko ajan.
Kuitenkin monissa asioissa on myös sisäänrakennettua pilkattavuutta ; Tämä voi olla sisällön omassa korniudessa ja pömpöösiydessään. Tämänlaiset kutsuvat "narrin ilveilyä" joka perustuu siihen että asian sisäinen naurettavuus tuodaan esiin. Tässä kohden asennemaailmakin voi tuottaa pömpöösiyttä ja naurettavuutta ; Se, jos ilmiön ironisointi ja satiiri nähdään automaattisesti Hegeliläisessä huumorintajuttomassa hengessä lisää kritisoinnin intoa. Huumorinsietokyky ei tässä kenties pelasta, mutta sen puute on tuhoisaa.
1: Huumorinsietokyky on vähän sama kuin olisi haavoittuneena haisilla vesillä ; Huumorinsietokyky on kenties yhtä tehoton kuin laastari, mutta sen puute ja Hegelmäinen vastareaktio on sama kuin huutaisi ja huitoisi vedessä ja kaataisi veteen tässä ohessa pullollisen verta, jotta hait varmasti kuulisivat, näkisivät ja haistaisivat. Maailma ei siis selkeästi suojaa vittuuntuneisuudelta - eikä kenties tarvitsekaan.
Hyvänä esimerkkinä tämänlaisetsa voisi olla "Crackedin" Pohjois Korea -artikkeli joka selittää miten Pohjois-Korea on maailman hauskin paha diktatuuri. On selvää että Al-Qaidasta voidaan keksiä vitsejä, mutta Pohjois-Korea on silti jotain sellaista joka suorastaan kutsuu ivaavia lausuntoja itseään kohti. ; Väitän että uskontokritiikissä on loppujen lopuksi uskomattoman paljon tilaa juuri tämänlaiselle. - Enbusken "vitsailu" onkin silmissäni juuri siksi huonoa, koska hän ei onnistu aiheen potentiaalista huolimatta nousemaan häijyjä sanavalintoja jalostuneempaan huumoriasteeseen. Tosin tässä Enbuskelta puolustautumisessa on mukana myös uskonnon suojamenetelmiä joiden takana on nimenomaan tätä uskonnon naurettavuutta.
Uskonto on nimittäin nykymaailmassa monin paikoin parodiahorisontissa. Ilkka Pyysiäinen nostaa esiin "Jumalaa ei ole" -kirjassa asioita jotka auttavat tämän asian ymmärtämisessä. Asiassa on kaksi kohtaa.
Uskonnon sisällä on olemassa tiettyjä vakiintuneita näkemyksiä, jotka eivät ole uskonto kokonaisuudessa, mutta joita tulee voida kritisoida. Pyysiäinen nostaa esiin esimerkiksi Ruotsilan, joka korostaa että fundamentalistisen kristinuskon käsitysmaailma on yhtä koherentti ja oikeutettu kuin maalliset vaihtoehdot. Pyysiäinen näkee tämän tilan väitelauseena jota voidaan kritisoida ja tuokin esiin sen, että oikeutus on miltei pelkästään juridista laillisuutta ja että uskonnäkemyksien maailma on sisäisesti koherentti kuten Ankkalinnan maailmakin - ja muistuttaa että koherentti uskomusjoukko ei vielä tarkoita samaa kuin vakavasti otettava tai hyvin perusteltu tai evidenssillä todistettu uskomus. Ilman tätä perustelutasoa sisäinen koherenttius onkin "hupsun logiikkaa" joka suorastaan kutsuu kohti kritiikkiä ja pilkkaa. Tämän esilletuominen on jotain jota on syytä tehdä ja johon on annettava lupa jos näkemystä esitetään rationaalisen tarkastelun kestävänä, sen on myös kestettävä siihen kohdistuvaa kriittistä argumentaatiota.
Toinen asia vaatii pidemmän selityksen ; Liberaaliteologiassa kiistetään uskonnon minkäänlainen suhde tosiasioihin. Tämä tarkoittaa sitä että uskonto nousee epäfaktuaaliseksi abstraktioksi jota vitsiä ja vakavasti otettava sekoittuu. Samoin liberaaliteologia on etääntynyt myös etiikasta ja korostaa näidenkin asioiden tulkinnanvaraisuutta. ~ Mikä näkyy siinä että ateisteja voidaan saman kirjan sisällä kunnioittaa luotuina, mutta iso kirja muistuttaa Uuden Testamentin puolella siitä miten uskonnottomia - jota tarvitaan kun on halu luoda PR -leimaa uskonnosta suvaitsevaisena ilmiönä. Ja toisaalta jumalattomia voidaan verrata metsän eläimiin ja petoihin, jota tarvitaan jos halutaan selvitä siitä miten jumalattomia on eettisesti oikein kiduttaa kuoleman jälkeen Helvetissä ikuisesti - he eivät ole oikein ihmisiäkään, joten "teon epäetiikka" lievenee.
Näin loputulokseksi jää se, että kristinusko on referointia Raamattuun joka on muuttunut "Tämä Päivä" -blogin ilmaisemaksi "The Big Book of Multiple Choiseksi"~ Ongelmaksi muodostuu se, että ilman tosiasioihin sitomista symboli ei symboloi mitään. Ilman sitomista vertaus jää tyhjäksi koska se ei referoi oikein mihinkään. Kun kritisoidaan uskontoa, on valittava argumentti kritisoitavaksi. Liberaaliteologian silmissä uskonto on kuitenkin "monisyisempi" kuin tämä yksi tietty kannanotto. Näin mikä tahansa uskontokritiikki muuttuu "irrelevantisoiduksi" siitä huolimatta että kritiikki osuisi kuvastamaan suurta osaa uskonnon ja uskovaisten ilmenevästä käyttäytymisestä ja toiminnasta. Liberaaliteologit puolustautuvatkin "monisärmäisyydellä" juuri samalla kritiikki-immunisoivalla ja sisällön poistavalla postmodernilla asennemaailmalla joka vaivaa postmodernia feminismiä
Kantana on se, että kaikkia näkemyksiä "kritisoidaan sisäisesti" joten "ulkopuoliselle kritiikille ei nähdä tarvetta". Tämä ei kuitenkaan oikein osu kuvioon kun varsinainen kritiikin kohde on juuri se, että tämä koko "itsekriittinen strategia" on vain häivyttämistä, hämärtämistä, ignorointia ja sisällön poistamista koko ilmiöstä - jonka jälkeen koko masiina tiivistyy pelkästään intressien väliseksi kilpakentäksi joka kuitenkin vaikuttaa yhteiskunnallisesti ja poliittisesti. Eli toisin sanoen se, mitä postmodernin kielenkikkailun (uskonnon&feminismin parissa) "esitetään parannukseksi" onkin itse asiassa "se itse sairaus". Ja kun kyseessä on koherentisoiva pömpöösi parodiahorisontissa lillivä järjestelmä, joka on tehnyt kritiikin, virheen huomaamisen ja naurettavuuksien paljastamisen mahdollisimman vaikeasti huomattavaksi. ; Sen parissa analyysille ei anneta edes tilaa. Postmodernismia soveltava teologia yksinkertaisesti kiistää analyysin arvon luokitellen sen pelkäksi valtapeliksi, voimankäytöksi ja kielen vankilaksi. Eikä se sitoudu edes mihinkään tiettyyn metodologiaan, joten on selvää että Torsti Lehtisen "ironian keinoja" on tarpeellista, oikein ja autuaallista käyttää.
Kirjoittaja on maailman laiskin Hikipedian ylläpitäjä, jonka huumoriurassa ei ole leveyttä, pituutta tai syvyyttä - mutta aikaa sentään riittää.
Tämä asenne kuvaa hyvin Hegeliläistä asennetapaa vinoiluun ; Siinähän ironian, sarkasmin ja parodian luonteet latistuvat pelkäksi valehtelemiseksi ja herjaamiseksi ja epätotuudeksi - tai vähintään puolitotuudeksi. Tätä on itse asiassa pidetty Hegelin maailman ongelmana : Se ei kykene sijoittamaan yleisiä huumorintajuisuuden käsitteen kannalta olennaisia funktioita käsiteapparaattiinsa. Näin ollen voidaan sanoa että ylläoleva launaus itse tiivistyy vinoiluksi tai vastavinoiluksi, koska se kuvaa "synonyymejä" tavalla joista rakentuu puolitotuus ; Se, jos parodia tiivistyy herjaamiseksi ja leikkaa pois huumorin, on selvää että on kysymys jostain joka kenties ensivilkaisulla näyttää joltain josta on vaikeaa nähdä mikä siinä on vialla, mutta jossa on kuitenkin tarkemmassa analyysissä nähtävissä virhe. Näin ollen teksti on sisäisesti harvinaisen epäkoherentti - ja vain Hegeliläinen ajattelutapa kykenee sen olemassaolon piilottamaan. (Uskonnosa on tämän Hegeliläisen vaikutuksen vuoksi taipumusta huumorintajuttomuuteen, onneksi moni uskovainen ei kuitenkaan ole selvästikään kovin Hegeliläinen. Mutta heidän hyveensä ei tässä kohden pelasta niitä jotka ovat.)
1: Asiaa ei auta se, että otsikointi ei kuvaa vinoilua yleensä, vaan se kuvaa että uskonto olisi erityisen hyökkäämisen alla. Otsikointi antaa kuvan siitä että herjaava lähestymistapa olisi jokin jota nimenomaan uskonto kohtaisi. Näin Tuomas Enbuskea käytetään valikoivana havaintona olemaan ikään kuin esimerkki kuvaamassa yleisempää uskontokriittistä linjamaa.
Kuitenkin teksti on hyvin monessa paikassa oikeilla linjoilla. Vinoilu ei nimittäin ole pelkkää huumoria vaan myös häijyyttä. Tekstihän luo onnistuneen esimerkin kautta esiin sen, miten esimerkiksi lääketiede saadaan näyttämään koomiselta ja irvokkaalta. "Havainnollistan vinoilua kuvaamalla lääketiedettä naurettavassa valossa. Medisiina perustuu antiikin aikaisen Galenoksen tekemiin apinoiden ruumiinavauksiin. Latinalla ja valkoisella takilla luodaan maaginen ilmapiiri. Ennen hoidettiin valuttamalla verta litrakaupalla, nyt otetaan vain pari putkiloa. Sitten koputellaan keuhkoja, katsotaan korvaan ja joskus sormi työnnetään takapuoleen. Entä hoidot? Jauhonappeja, silpomisia ja päiväunia. Ihme kyllä, jotkut paranevat vähäksi aikaa. Kaikki potilaan kuolevat kuitenkin kohta. Lääketiedekin palvoo rahaa. Rikkaat hoidetaan parhaiten. Tohtorit keksivät maksusta vaikka hermokaasuja ja kidutusvälineitä. Läpinäkyvää vääristelyähän tämä on. Ei vakuuta ketään."
Tässä on hyvä huomata, että lausunnoilla on aina konteksti, josta nousee esiin erilaisia asioita, jotka ovat yllättävän vähän mielipideriippuvaisia.
1: Lausunnolla on asenne : Samat asiat voidaan lausua huumorina tai argumenttina, vitsi rakentuu usein nimenomaan ympäristössä, referoiden asioihin tekstin ympärillä ja maailmassa.
___1.1: Argumenttina lausunto on jotain jonka Hegel -tyyppinen asenne asettaa tuhotuksi ja surkeaksi. Lausunto on selvästi cherry pickingiä. Tämäntyyppisen virheen havaitseminen onkin jotain joka voi ensisilmäykseltä näyttää vaikealta, jos on tietämätön, ignorantti, analyysihaluton. Huono päättely voidaan huomata tarkastelemalla asiaa vakavasti. Tämänlainen argumentti asettaa vinoilijan ja vinoilun tosissaan ottajan aika negatiiviseen tilanteeseen. Tilanne tiivistyy dilemmaan "tyhmä vai häijy." (Teksti ei tosin tuo tätä kovin hyvin esiin koska se ei mene argumentatiivisen perustelun tasolle vaan jää subjektiivisen "vakuuttumisen" tasolle, joka on argumenttia heikentävä ja tekstin kannalta huono valinta. Vakuuttumisessa kun voi vaikuttaa mikä tahansa, cherry pickingkin on tietyillä tavoin sovakuuttavaa.)
___1.2: Huumorina ja parodiana samalla lausunnolla voi olla hyvinkin suuri muistuttava voima. Tilanne on kuten "Napoleonin Kompleksit" muistuttaa Swiftin ironisen tekstin kautta : Swift kirjoitti provokatiivisen ja kuvottavan ehdotuksen juuri sen takia että sen kautta voitaisiin synnyttää asennemuutosta toisissa, hieman samantapaisissa, asioissa. Esimerkiksi "Uuden suomen" lausunnot lääketieteestä viittaa ihmisten pömpööseihin valkotakkienpalvontaan sekä siihen että lääketieteelläkin on pimeät sivupolkunsa ja että tämä muistuttaa siitä, että lääketieteen etiikka on arvokas ja tärkeä asia pohdittavaksi. (Tämä olisi hyvä muistaa kun mietitään sellaisia aiheita kuin evoluution liitokset eugeniikkaan - tosin rinnastus on huono, koska eugeniikka oli "varsin epädarwiniaanista".)
2: Tekstillä on myös osuvuus ja nasevuus. Tämä syntyy reflektiotavasta, jolla se on tuotettu. Tämä syntyy tekstin aiheen - ja likimain aina jonkun muunkin maailman ilmiön tai peräti ilmiöiden - ymmärtämisestä. Teksti korostaa silloin joko omaa asennevammaa tai sitten se pyrkii ymmärtämään kritisoimaansa asiaa humoristisin keinoin.
___2.1: Jos tekstin takana on asennevamma, kritisoidusta ilmiöstä rakentuu olkiukko jonka tekemistä ei oikeuteta millään asian ymmärtämisen lisäämisellä tai yleiseen asennemaailmaan vaikuttamisella. Tällä halutaan silloin yksinomaan mustamaalata kohdetta ja vinoilun syy on silloin kirjoittajan oma halu vastustaa tätä asiaa. Teksti osuu tietyllä tavalla tähän koska Enbusken kritiikki ei oikein kuvaa kristinuskoa, on epähumoristinen, ja sen sanavalinnat lähinnä häijyjä. (Teksti ei tosin tuo tätä kovin hyvin esiin koska se ei mene asian ymmärtämisen tasolle vaan jää subjektiivisen "ymmärtämisen halun" tasolle, joka on esitettyä argumenttia heikentävä ja tekstin kannalta huono valinta. Ymmärtämisen halun kohdalla on tilaa väärinymmärrykselle kun taas ymmärrtäminen korostaa myös onnistumista. Paskaa vitsiä ei yksinkertaisesti voi paeta intentioon.)
___2.2: Jos lausuntoa kritisoidaan humoristisin keinoin, se voi lisätä asian ymmärtämistä vaikka asioita ja yksityiskohtia on liioiteltu ja valikoitu. Tässä kohden on hyvä huomata, että (Uskovainen) Torsti Lehtinen on kertonut että joskus kritisoitavan aiheen sisäiseen kielipeliin alistuminen ei ole mahdollista. Näkemys on koherentisoinut itsestään käsitehäkkyrän joka on ristiriidaton mutta naurettava. Silloin ainoa keino onkin lähestyä ironian työkaluilla ; Nauru ja vinoilu voi olla oikeasti ainut keino avata aiheeseen liittyviä lukkiutumia.
Tämän jälkeen onkin syytä miettiä sitä että "Onko kaikelle helppoa vinoilla jolloin vinoilun synty kertoo enemmän vinoilijan asennevammasta vai onko joissain järjestelmissä sisäänrakennettua naurettavuutta jolloin niille on asiallisempaa ja helpompaa vinoilla kuin toisille?"
Sillä vaikka Uuden suomen teksti nostaakin lääketieteen kritiikin alle, on selvää että toiset asiat ovat helpommin pilkattavia kuin toiset. Uskonnolle vinoilua voi oikeuttaa esimerkiksi sellainen asia, kun suuri vaikutusvalta yhteiskunnassa että aiheen yleinen tuttuus ; Hyvin monta prosenttia ihmisistä on käynyt rippikoulun ja ihmisiä tutustutetaan siihen "väkisin" kouluissa (kuten pakkoruotsia tai pakkomatematiikkaa ja pakkobiologiaa, mutta enemmän). Ihmiset tietävät uskonnosta enemmän kuin voisi uskoa ja vallanpitäjien pilkkaaminen taas on jotain jota tapahtuu likimain koko ajan.
Kuitenkin monissa asioissa on myös sisäänrakennettua pilkattavuutta ; Tämä voi olla sisällön omassa korniudessa ja pömpöösiydessään. Tämänlaiset kutsuvat "narrin ilveilyä" joka perustuu siihen että asian sisäinen naurettavuus tuodaan esiin. Tässä kohden asennemaailmakin voi tuottaa pömpöösiyttä ja naurettavuutta ; Se, jos ilmiön ironisointi ja satiiri nähdään automaattisesti Hegeliläisessä huumorintajuttomassa hengessä lisää kritisoinnin intoa. Huumorinsietokyky ei tässä kenties pelasta, mutta sen puute on tuhoisaa.
1: Huumorinsietokyky on vähän sama kuin olisi haavoittuneena haisilla vesillä ; Huumorinsietokyky on kenties yhtä tehoton kuin laastari, mutta sen puute ja Hegelmäinen vastareaktio on sama kuin huutaisi ja huitoisi vedessä ja kaataisi veteen tässä ohessa pullollisen verta, jotta hait varmasti kuulisivat, näkisivät ja haistaisivat. Maailma ei siis selkeästi suojaa vittuuntuneisuudelta - eikä kenties tarvitsekaan.
Hyvänä esimerkkinä tämänlaisetsa voisi olla "Crackedin" Pohjois Korea -artikkeli joka selittää miten Pohjois-Korea on maailman hauskin paha diktatuuri. On selvää että Al-Qaidasta voidaan keksiä vitsejä, mutta Pohjois-Korea on silti jotain sellaista joka suorastaan kutsuu ivaavia lausuntoja itseään kohti. ; Väitän että uskontokritiikissä on loppujen lopuksi uskomattoman paljon tilaa juuri tämänlaiselle. - Enbusken "vitsailu" onkin silmissäni juuri siksi huonoa, koska hän ei onnistu aiheen potentiaalista huolimatta nousemaan häijyjä sanavalintoja jalostuneempaan huumoriasteeseen. Tosin tässä Enbuskelta puolustautumisessa on mukana myös uskonnon suojamenetelmiä joiden takana on nimenomaan tätä uskonnon naurettavuutta.
Uskonto on nimittäin nykymaailmassa monin paikoin parodiahorisontissa. Ilkka Pyysiäinen nostaa esiin "Jumalaa ei ole" -kirjassa asioita jotka auttavat tämän asian ymmärtämisessä. Asiassa on kaksi kohtaa.
Uskonnon sisällä on olemassa tiettyjä vakiintuneita näkemyksiä, jotka eivät ole uskonto kokonaisuudessa, mutta joita tulee voida kritisoida. Pyysiäinen nostaa esiin esimerkiksi Ruotsilan, joka korostaa että fundamentalistisen kristinuskon käsitysmaailma on yhtä koherentti ja oikeutettu kuin maalliset vaihtoehdot. Pyysiäinen näkee tämän tilan väitelauseena jota voidaan kritisoida ja tuokin esiin sen, että oikeutus on miltei pelkästään juridista laillisuutta ja että uskonnäkemyksien maailma on sisäisesti koherentti kuten Ankkalinnan maailmakin - ja muistuttaa että koherentti uskomusjoukko ei vielä tarkoita samaa kuin vakavasti otettava tai hyvin perusteltu tai evidenssillä todistettu uskomus. Ilman tätä perustelutasoa sisäinen koherenttius onkin "hupsun logiikkaa" joka suorastaan kutsuu kohti kritiikkiä ja pilkkaa. Tämän esilletuominen on jotain jota on syytä tehdä ja johon on annettava lupa jos näkemystä esitetään rationaalisen tarkastelun kestävänä, sen on myös kestettävä siihen kohdistuvaa kriittistä argumentaatiota.
Toinen asia vaatii pidemmän selityksen ; Liberaaliteologiassa kiistetään uskonnon minkäänlainen suhde tosiasioihin. Tämä tarkoittaa sitä että uskonto nousee epäfaktuaaliseksi abstraktioksi jota vitsiä ja vakavasti otettava sekoittuu. Samoin liberaaliteologia on etääntynyt myös etiikasta ja korostaa näidenkin asioiden tulkinnanvaraisuutta. ~ Mikä näkyy siinä että ateisteja voidaan saman kirjan sisällä kunnioittaa luotuina, mutta iso kirja muistuttaa Uuden Testamentin puolella siitä miten uskonnottomia - jota tarvitaan kun on halu luoda PR -leimaa uskonnosta suvaitsevaisena ilmiönä. Ja toisaalta jumalattomia voidaan verrata metsän eläimiin ja petoihin, jota tarvitaan jos halutaan selvitä siitä miten jumalattomia on eettisesti oikein kiduttaa kuoleman jälkeen Helvetissä ikuisesti - he eivät ole oikein ihmisiäkään, joten "teon epäetiikka" lievenee.
Näin loputulokseksi jää se, että kristinusko on referointia Raamattuun joka on muuttunut "Tämä Päivä" -blogin ilmaisemaksi "The Big Book of Multiple Choiseksi"~ Ongelmaksi muodostuu se, että ilman tosiasioihin sitomista symboli ei symboloi mitään. Ilman sitomista vertaus jää tyhjäksi koska se ei referoi oikein mihinkään. Kun kritisoidaan uskontoa, on valittava argumentti kritisoitavaksi. Liberaaliteologian silmissä uskonto on kuitenkin "monisyisempi" kuin tämä yksi tietty kannanotto. Näin mikä tahansa uskontokritiikki muuttuu "irrelevantisoiduksi" siitä huolimatta että kritiikki osuisi kuvastamaan suurta osaa uskonnon ja uskovaisten ilmenevästä käyttäytymisestä ja toiminnasta. Liberaaliteologit puolustautuvatkin "monisärmäisyydellä" juuri samalla kritiikki-immunisoivalla ja sisällön poistavalla postmodernilla asennemaailmalla joka vaivaa postmodernia feminismiä
Kantana on se, että kaikkia näkemyksiä "kritisoidaan sisäisesti" joten "ulkopuoliselle kritiikille ei nähdä tarvetta". Tämä ei kuitenkaan oikein osu kuvioon kun varsinainen kritiikin kohde on juuri se, että tämä koko "itsekriittinen strategia" on vain häivyttämistä, hämärtämistä, ignorointia ja sisällön poistamista koko ilmiöstä - jonka jälkeen koko masiina tiivistyy pelkästään intressien väliseksi kilpakentäksi joka kuitenkin vaikuttaa yhteiskunnallisesti ja poliittisesti. Eli toisin sanoen se, mitä postmodernin kielenkikkailun (uskonnon&feminismin parissa) "esitetään parannukseksi" onkin itse asiassa "se itse sairaus". Ja kun kyseessä on koherentisoiva pömpöösi parodiahorisontissa lillivä järjestelmä, joka on tehnyt kritiikin, virheen huomaamisen ja naurettavuuksien paljastamisen mahdollisimman vaikeasti huomattavaksi. ; Sen parissa analyysille ei anneta edes tilaa. Postmodernismia soveltava teologia yksinkertaisesti kiistää analyysin arvon luokitellen sen pelkäksi valtapeliksi, voimankäytöksi ja kielen vankilaksi. Eikä se sitoudu edes mihinkään tiettyyn metodologiaan, joten on selvää että Torsti Lehtisen "ironian keinoja" on tarpeellista, oikein ja autuaallista käyttää.
Kirjoittaja on maailman laiskin Hikipedian ylläpitäjä, jonka huumoriurassa ei ole leveyttä, pituutta tai syvyyttä - mutta aikaa sentään riittää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)