Witcher, aivopesu ja repivät valinnat

Sain viimein ladattua Witcher III -pelin kaikkine lisäosineen PS4:seeni. (Prosessissa meni "mokkulan" kanssa hyvin pitkään, useita vuorokausia.) Olen pelaillut sitä jo jonkin matkaa eteenpäin. Sen ytimessä näyttävät olevan tehtävät joissa tehdään erilaisia ratkaisuja. Ja näistä ratkaisuista seuraa yleensä eri asioita. Ja vaihtoehdot eivät yleensä ole mallia "hyvä ratkaisu ja huono ratkaisu". Vaan sen sijaan siinä saavutetaan jotain ja menetetään jotain. Kaikista päätöksistä on ikäviäkin seurauksia.

Jossain määrin tämä tekee Geraldista hyvin vapaan. Eikä vain siksi että vapaus ja valta jossain määrin kuuluvat yhteen. Kun tekee valintoja joilla on vaikutuksia - jotka Geraldin tapauksessa vaikuttavat yksilöiden elämään ja kuolemaan, alueiden hyvinvointiin ja jopa valtakuntien nousuun ja romahtamiseen - on tietenkin Sartren eksistentiaalisessa mielessä vapaa eli vastuullinen.

Mutta vapaus on laajempikin ; Tehtävämoodiin sidottu kahden toisensa poissulkevan, erilaisen mutta samanarvoisen valinnan välistä on melko lailla määritelmällisesti Robert Kanen torn decision. Ja Kanelle tämä edustaa vapaata tahtoa ja on itsellisyydenkin ytimessä. Kun tekee itseä kahteen eri suuntaan riipivän valinnan, osallistuu johonkin jota Kane kutsuu nimellä "self-forming action".

Kuitenkin juuri tämänlainen tilanne näyttää olevan myös vapauden antiteesissä.

Kun mietitään milloin ihmiset epäonnistuvat pahiten, on yllättävän usein takana se, että siinä on (a) Ihmisiä jotka ovat epävarmoja, heillä on yleensä jonkinlainen muutosvaihe tai jopa kriisivaihe elämässään (b) ja tässä hämmennyksessään he hakevat apua tai neuvoa joltain taholta jolta ei pitäisi.

Tässä on tietenkin kyse siitä että ihminen delegoi valtaansa ja valintojaan. (Tai joutuu Geraldin Jediheilautuksen tai vastaavan Taika Jimin hypnoottisen eleen uhriksi.) Mutta takana on enemmänkin. Kun mietitään ihmisen psykologiaa, siihen liittyy osio nimeltä aivopesu tai mielenhallinta. Se on jotain joka on hyvin vaikutusvaltaista juuri siinä vaiheessa kun ihminen on keskellä torn decisionin tekemistä.

"Aivopesu", mikä aivopesu?

Ihmisten aivopesu on tavallaan iso nippu erilaisia asioita joita voidaan tehdä ihmisille jotta nämä saadaan tekemään mitä halutaan. Karkeasti ottaen tässä on kysymys hyvin erityislaatuisesta suostuttelusta. Termi on pejoratiivinen ja ylikäytetty. Jossain määrin tämä on ongelmallista koko sanan käyttämiselle. Siksi on kenties hyvä hieman tarkastella mitä tarkoitan tässä yhteydessä koko ilmiöllä..
1: Kaikista ekstreemein tapa on se, joka varmasti monille tulee mieleen ensimmäisenä aivopestusta puhuttaessa. Puhutaan prosessista jossa ensin rikotaan persoona, sitten ujutetaan uusi ajatus ja tämän jälkeen tätä tuetaan. (educational brainwashing). Tämä on ainut aivopesuprosessi joka uudelleenohjelmoi ihmisen. Tässä prosessissa saadaan aikaan joskus hirvittävän pelottavia tuloksia. Ihminen saadaan muuttamaan mielipiteitään ja toimintojaan. Ihminen ei vain tee kuten vaikka kulttijohtaja käskee vaan uskoo että juuri näin hän itse haluaa toimia. Tämä on prosessi jolla tuotetaan Patty Herasteja. (Ja jossain määrin jopa Tukholma -syndrooma voidaan laskea yhdeksi tämän ilmenemismuodoksi ; Panttivankinaolo on stressitilanne joka murtaa persoonaa ja halu ymmärtää kaappaajia on hyödyllistä...) Prosessi on siitä hankala, että sen kanssa menee usein paljon aikaa. Streatfgeildin "Brainwash" -kirja muistuttaa siitä että tämä metodi on siitäkin hankala että muuntuneen minän ylläpitäminen vaatii yleensä erillistä ylläpitämistä. Eli tämän tyylinen aivopesu on hidasta tehdä ja se purkautuu jos sitä ei erikseen ylläpidetä. Siksi vaikka Pohjois-Korea onkin käyttänyt historiansa varrella tehokkaita uudelleenohjelmointimetodeja, vain marginaalinen murto-osa kaikista ohjelmoiduista USA:laisista ja Etelä-Korealaisista sotilaista pysyi Pohjois-Koreamyönteisinä sen jälkeen kun heidät vapautettiin sotavankeudesta. Onnistuminen on hyvin hyvin harvinaista, joskin prosessilla saadaan aikaan jotain johon ei päästä oikein millään muulla.
2: Sen lisäksi ihmiset voidaan manipuloida sillä että lopputulos oikeuttaa keinot. Tai että he saavat prosessissa jotain. Tällöin puhutaan ehdollistavasta aivopesusta (persuasive brainwashing). Tämä on jotain joka useimmista tuntuu lähinnä kasvatukselta. Siltä että rangaistuksin ja palkkioin ehdollistetaan ihmiset tekemään jotain asioita. Tässä ihmisen mielipide teoista ei ole tärkeä. Ei keskitytä siihen että ihmien haluaa vapaaehtoisesti tehdä jotain jota hän ei halua tai jättää tekemättä jotain jonka hän haluaisi tehdä. Vaan siihen miten hän toimii. Toki tässä prosessissa mielipide saattaa muuttua. Kasvatuksessakin ihmiset alkavat olemaan tiettyä mieltä tietyistä asioista vain siksi että hänen kulttuuripiirissään on toistettu että näin on hyvä toimia ja häntä on palkittu tämän tekemisestä ja rangaistu tästä poikkeavan tekemisestä. Kuitenkin tämän manipulointipuoli tunnistetaan "vastapuolella" ; Kun omaa agendaa tuuttaava media tekee "propagandaa ja aivopesua" tiedostetaan että toistamalla asioita, suostuttelemalla niihin ja toistamalla että asia on tietyllä tavalla, saadaan ihmsiet tekemään ja uskomaan näitä asioita.
3: Tämän lisäksi on suostutteluun ja suggerointiin keskittyviä metodeja (suggestive brainwashing). Hypnoosiin ja suggerointiin liittyviä asioita rajataan usein aivopesun tuolle puolelle. Tässä pääsyynä on se, että suggerointi on usein "lähinnä estojen poistamista". Sillä luodaan yllykkeitä mutta ei voida saada toista tekemään mitään sellaista jota hän ei missään tapauksessa haluaisi tehdä. Suggestio on usein hyvin nopea ja vaikutusaika melko lyhytaikainen, joten se ei ole pitkäaikaisen ja pysyvän muutoksen tekemistä. Toisaalta suostuttelulla voidaan saada ohjattua käytöstä joten joskus suggestio lasketaan mukaan ikään kuin "lievänä aivopesuna"..

Mitä tekemistä tällä on repivien valintojen kanssa?

Kun mietitään torn decisionia tekevää ihmistä, on tässä usein elämän kriisitilanne. Geraldin elämä on, paitsi vapaata ja pullollaan vaikutusvaltaa, niin myös täynnä stressiä. Harvalla ihmisellä on voimavaroja elää tämänlaista stressintäyttämää elämää murtumatta. Siksi tässä tilanteessa haetaankin apua.

Avun hakija on selvästi hauraassa tilassa. Näin ollen hänen entistä minäänsä on horjutettu. Tämä säästää uudelleenohjelmoijaa (educational brainwash) siinä mielessä että maailma on jo tehnyt vanhan persoonan horjuttamisen osittain tai kokonaan. Näin voidaan nopeammin keskittyä uuden minän rakentamiseen ja sen ylläpitämiseen vaikka sosiaalisessa yhteisössä. (Purkautumista ei tarvitse pelätä niin paljoa jos ihminen sitoutetaan kulttiin niin että hän ei jää ilman uuden persoonan ylläpitämisprosesseja.)

Toisaalta koska torn decisionissa ollaan tekemässä kahta asiaa jotka ovat periaatteessa valideja vaihtoehtoja, suggeroija voi hakea omaa etuaan sillä että ihminen sitoutetaan tekemään näitä valintoja.

Tunkeilu ja vastavuoroisuus.

"Comfort the disturbed. Disturb the comforted."
(Crummy Church Signs)

Avoimet ihmiset ovat mukavan tuntuisia. He reagoivat meihin. Tämän vuoksi esimerkiksi Alan Loy McGinniksen kirjassa "Ystävyyden avaimet" , jossa Jeesusta pidetään rakkauden oppimisen esikuvana. Siinä esitetään melko paljon avoimuutta ja vastavuoroisuutta. Niissä ei ole mitään vikaa. On mukavaa jos joku on avoin, on kiinnostunut asioistasi ja sinusta.

Syynä on tietysti se, että kun olet avoin ja mukava, toinen kertoo asioita. Sellaisia jotka antavat mukanaan valtaa. Tässä vallassa on kysymys siitä että toisen luottamukseen ei liitetä sitä vastuuta joka siihen ajatellaan usein liittyvän. Osan mielestä toiset vastuut ovat vahvempia: Uskonnollisessa käännyttämisessähän ei suinkaan ajatella sorrettavan toisten uskonnonvapautta tai aatteenvapautta, vaan päin vastoin ajatus on pelastamisessa. Siksi käännytystoiminnassa käy helposti niin että jos luottamuksen pettäminen pelastaa, se ei enää ole luottamuksen pettämistä vaan auttamista.

Uskontojen piirissähän on muutenkin ollut tapana toimia "rauhoita järkyttynyttä ja järkytä rauhoittunutta" -periaatteen mukaan. Tämä tarkoittaa sitä että hädässäolevia kuunnellaan ja heitä turvataan. Sen sijaan muiden kanssa yritetään keskustella asioista, rakentaa erimielisyyttä, jopa debatoida. Toki tämä ei sinällään ole paha asia. On kuitenkin muistettava että aivopesu tapahtuu seuraavalla prosessilla: Toisen eheys murretaan, tämä ajetaan henkiseen epätasapainoon. "Disturb the conforted". (2) Uusi persoona rakennetaan. "Tell about Jesus". & (3) Uusi persoona jäädytetään. "Confort the disturbed". On kuitenkin hyvä muistaa että käännytystoiminnassa kyseessä on jatkumo, jossa on hyviä asioita ja pahoja asioita.

Mekanismit ovat tässä kohden paikoin jopa neutraaleja. Niiden käyttötapa vaatii tätä kautta suuresti vastuuta ja näkemystä. Ongelma syntyy siitä mihin niitä käytetään, eikä kaikkiin saisi yhdistää.

McGinniksen kirjassa tämän muistaminen on erityisen tärkeää, koska se on ensisijassa "itsehoito -opas" ja se pyrkii toimivaan kanssakäymiseen. Ja oikein käytettynä luultavasti jopa auttaa sen saavuttamisessa. Kirja on kuitenkin myös mielenkiintoinen, jos on lukenut mielenhallintaa käsitteleviä asioita. Nimittäin kirjan kirjoittajan tavoitteena ei tietenkään ole ollut tehdä "miten murrat henkisen vastarinnan" -kirjaa, mutta sen niksit toimivat käytännössä arvokkaana lähteenä sellaiselle.

Tältä kannalta kirjassa mielenkiintoinen on esimerkiksi sivulta 51 alkava alaluku, joka käsittelee sitä "miten ihmiset saadaan avautumaan". Se alkaa selityksellä siitä, miten psykiatreilla potilaiden avautumaan saaminen on vaikeaa. Kirja kertoi että hyvä konsti tuntemattomaksi jätetyltä psykiatrilta oli "Hän aloitti istunnon paljastamalla potilaalle jotain henkilökohtaista - jonkin salaisuuden, jota hyväksi käyttäen potilas voisi vahingoittaa tohtoria pettämällä tämän luottamuksen." Olen varma siitä että keino on hyvä. Sama kirja jatkaa nostamalla esiin Paul Tournierin, joka oli osallistunut intiimiin uskonnolliseen tilaisuuteen jonkun kotona. Siellä oltiin kerrottu toisille omista tunteista, kivuista ja virheistä. Kirja kertoi että tämä aikaansai hengellisen uudistuksen. Luvun idea tiivistyykin lauseeseen "Kun kohtaamme aidosti avoimia ihmisiä, meidän puolustuksemme murenee nopeasti."

Keino on tietenkin hyvä, jos ollaan aateveljien parissa. Mutta tätä voidaan käyttää myös käännytyselementtinä. Siihen perustuu myös yksi "love bombingiin" eli rakkauspommitukseen liittyvä konsti. Kun toisen lähelle tullaan, hän ohjautuu mukaan toimintaan, ja ryhmäpaineelle altistuminen ajaa henkilön tiiviisti ryhmään ja murtaa tämän halun olla erimielinen ja etenkin kyseenalaistaa asioita. Samaan perustuu tietysti ulkopuolisista eristäminen: Jos ulkopuolisiin ei ole kontaktia - paitsi käännytysmielessä, jossa käännyttäjä joko asettautuu yläpuolelle opettaja -auktoriteetin⁰ asemaan tai pakenee - hän ei saa tätä ystävällisyyttä muualta.

Vastavuoroisuuteenkin liittyy erikoinen strategia. Olen törmännyt siihen itsekin.

Siinä "kerätään salaisuuksia". Toki käännytyksen kohteet harvoin suoraan vapaaehtoisesti kertovat omista heikkouksistaan. Mutta ihminen sosiaalisena eläimenä kuitenkin on vastavuoroinen ja toimii juuri kuten toinenkin.¹ Tämä tarkoittaa sitä että henkilöt saadaan avoimeksi kertomaan salaisuuksia olemalla avoin ja ohjaamalla keskustelua siihen suuntaan.
1: Joskus pelkkä ilmoitus siitä että haluaa kuunnella voi riittää. Ihmiset haluavat keskimäärin puhua itsestään ja kuuntelijoita on vähän. Jo se että tuot itseäsi lähelle voi riittää.
2: Toki utelu voidaan väärin tehtynä kokea todella ahdistavanakin. Tällöinkin "vastarintaa" voidaan murtaa kertomalla jotain omasta elämästä. Kun omat virheet ja heikkoudet tuodaan esiin, toinen avautuu vastavuoroisesti.
3: Koska edellisessä on usein riski siitä että omia salaisuuksia vuotaa eteenpäin, yleinen temppu onkin puhua niitä virheistä joita käännyttäjällä oli ennen uskoon tuloa. Nämä ovat siitä käteviä, että ne eivät uskonnon sisällä tarjoa mitään "asetta", koska tilaisuuksissa ylpeillään muutoksella: Uskonratkaisun hyvyys todistuu sillä että elämä ennen uskoa tuodaan esiin kauheana. Samalla oman muutoksen suuruus nousee esiin. Se on kuin alkoholisti kertoisi parantuneensa juoppoudesta: Vaikka juoppoutta pidetään huonona, siitä irti pääsemistä pidetään hyvänä juttuna. Tätä kautta sen kertominen että "olen ollut juoppo" ei tuo esiin mitään jota voitaisiin käyttää itseä vastaan. Tätä kautta käännytettävä saadaan paljastamaan omia kipeitäkin salaisuuksiaan ilman että kertoja tarjoaa mitään vastineeksi. Vastakkain ei olekaan kaksi heikkoutta vaan uskovaisen eiuskovaiset heikkoudet ja eiuskovaisen eiuskovaiset heikkoudet. Näin itse uskonto näyttää väkevämmältä kuin onkaan.
4: Kulttien toiminnassa taas vastavuoroisuus kuitenkin yleensä katoaa. Jäsentä vahditaan ja hänet pistetään tunnustamaan virheitään jollekulle, joka ei tee samaa takaisin. Toki tämä voi olla ihan vapauttavaa: Esimerkiksi katolinen rippiperinne täyttää tämän ehdon. Mutta katolinen kirkko keskittää anteeksiantoon, teko ikään kuin muuttuu tekemättömäksi tai ainakin siitä kannettava katumuksen taakka katoaa. Kulttitoiminnassa tunnustus on ikään kuin ase, joka annetaan ylemmille vapaaehtoisesti. Se lisää nöyristelyä ja tottelemista, eikä poista taakkaa.²

Erikoisinta on tietysti se, että näitä henkilökohtaisuuksia kerätään ja ne toimivat vaikka niillä ei suoraan uhkailtaisikaan. Jo niiden kertominen asettaa itsen toisen armoille. Sillä, mitä tehdään ei tavallaan ole niin paljon väliä kuin sillä mitä voitaisiin tehdä.

Ymmärrän että vastavuoroisuus on tärkeää. Mielestäni tässäkin on vakavasti mietittävä samaa, mitä vaihtoehtohoitojen kohdalla mietitään. Eli se, missä vaiheessa on vielä OK antaa amatööripohjalta vertaishoitoa ja missä vaiheessa tilanne muuttuu puoskaroinniksi, jota tulee rajoittaa. Itse en osaa kummassakaan kohden pistää tarkkaa rajanvetoa. Harm Principle kuulostaa hyvältä. Mutta sitten pitäisi vielä kehittää mikä on haittaa jossa puoskaroimalla pahennetaan tilannetta ja mikä on haittaa jossa yhteiskunta holhoaa suojelun nimissä.

---

0 Kaikki opettajat eivät ole autoritaarisia. Osa ei ole edes auktoriteetteja. Mutta sen sijaan moni auktoriteettiasemaan pyrkivä toimii neuvojana, opettajana ja opastajana. Pahimmillaan heihin sopii jiddsin kielen sana "kibitzer", "pyytämättä neuvoja". Tähän sanaan liittyy myös sävy, jossa vihjataan että neuvominen on tunkeilevaa, epäkunnioittavaa tai ärsyttävää.
1 Tätä ei pidä tulkita "apinoinniksi": imitointitilanteessa käy niin että se tulkitaan loukkaavaksi. Kokeile vaikka, mene kadulle ja ilmehdi ja matki kenen tahansa toisen kävelytyyliä ja tee juuri samaa mitä tämä ja jos tämä lausuu lauseen, toista tämä. Huomaat pian että jos matkit toisen eleitä sellaisenaan, se koetaan ahdistavana. Valmistaudu juoksemaan tai saamaan turpaan. Se on vain ajan kysymys. Tämä ei tapahdu siksi että ihmiset eivät halua nähdä itseään.
2 Toki rippi ja sosiaalisuus muutenkin ovat epäargumentatiivisia keinoja, eli asioita joissa asiat itsessään eivät vaikuta yhtä paljon kuin tunteet. Hyväksyn tämän kuitenkin monessa osin. En ymmärrä miksi ihminen ei saisi valita vakaumustaan siksi että se on mukava asia sen sijaan että hän punnitsisi jotain argumentteja ja niiden totuusarvoja. Ihmiset pelaavat jalkapalloakin. Ja vaikka siihen liittyy sekä jalkapallohuliganismia että sen nimissä, joskaan ei sen takia, käytiin jalkapallosota vuonna 1969, se ei sinällään ole paha asia. Vaikka tietysti nahkapallon perässä juoksentelu on keinotekoista ja järjetöntä sosiaalista aktiviteettia.

Vuorovaikutustilanteet

Kun kaksi tai useampi ihmisistä keskustelevat, syntyy erilaisia vuorovaikutusketjuja. Kun ryhmä on isompi, on yleistä että henkilöt ovat interaktiossa eri verran eri tahojen kanssa. Tästä syntyy vuorovaikutusten verkosto.

Keskustelusuhteet voivat taas karkeasti olemaan kolmenlaisia:
1: Yksimielisyystilanne. Tässä henkilöillä on keskustelun aiheesta yksimielisyys. Tämä tavallisesti vahvistaa näkemystä, vaikka ei siihen välttämättä tuokaan uutta tietoa. Tämä on yleistä esimerkiksi erilaisten ideologioiden sisäpiirille tarkoitetuissa tapahtumissa.
2: Yhteisymmärrystilanne, jossa henkilöillä on eri kannanotot ja erimielisyys, mutta he samanaikaisesti hyväksyvät toisen näkemyksen joko vaihtoehtoisesti yhtä hyvänä tai sellaisena joka on muuten vain OK, mutta ei heidän asiansa. Tämä on yleistä neutraaleissa ja mitäänsanomattomissa aiheissa ja asioissa jotka ovat puhtaasti mielipiteitä.
3: Kilpailutilanne, jossa henkilöillä on eri kannanotot ja he pitävät toisen näkemystä joko vääränä tai sellaisena että toinen tulisi käännyttää. Tämä voi johtaa hedelmälliseen näkemysten edistymiseen tai ideologian kisaan tai halveksuntaan ja erimielisyyden lisääntymiseen.

On hyvä huomata, että mikään näistä ei ole itsessään hyvä tai huono asia. Niissä voidaan nähdä hyviä ja huonoja piirteitä. Niillä voidaan [sortaa, johdattaa, harhauttaa, hämmentää, huijata, opettaa, sortaa, tukea, edistää, lisätä ymmärrystä, eliminoida näkemyksiä, läimiä samanmielistä selkään, vähentää muutosvastarintaa, lisätä muutosvastarintaa, estää kriittinen ajattelu, synnyttää sitä, lisätä kysymyksiä, vähentää niitä] tilanteesta riippuen.

Tämä voi tietenkin vaihdella niin että toinen keskustelija edustaa jotain eri tyyliä kuin toinen. Mutta karkeasti näiden yhdistelmillä pääsee jo melko pitkälle. Tässä keskityn kuitenkin viimeisimpään tilanteeseen. Sillä kilpailutilanne vaatii erilaisia strategioita, mukana on jopa vahvoja mielenhallintastrategioita aina aivopesun mekanismeihin asti. Sille tyypilliset keinot ovat joskus aivan asiallisiakin. Yleisesti ottaen jos tässä käytetään argumenttivirheitä, ne eivät ole vain virheitä, vaan nimen omaan sellaisia virheitä että ne tuntuvat sosiaalisesti vakuuttavilta. Koko pointin ideana on siis kilpailussa voittaminen, ja kuten urheilukilpailuissakin, keinot voivat olla reiluja tai sitten kisa on "likaista". Strategiat voidaan jakaa karkeasti seuraaviin tyyppeihin (Joista jokainen voi olla hyvä tai huono, osa on toista vain useammin kuin toiset):
1: Itse todettuun vetoaminen on sitä että keskustelija/väittelijä itse otetaan syvästi mukaan. Hän kertoo kuinka hän itse on nähnyt tai kokenut jotain. Michael Billigin mukaan ilmiö on mielenkiintoinen, koska normaalisti se että joku esittää voimakkaita kannanottoja, ne koetaan tyrkyttämisenä, mutta henkilökohtaiset kertomukset lieventävät tätä ilmiötä voimakkaasti. Erityisen vahva tämä ilmiö on, jos henkilö esiittää itsensä läsnäolijana, eiaktiivisena. Tällöin häntä ei koeta tilanteeseen sitoutuneeksi, vaan objektiiviseksi tarkkailijaksi. (Mistä on tietysti aika usein vain kertojan sana, ja tämän voi huomata helposti vaikka siitä että hän tukee aina vain tiettyjä näkemyksiä ja kritisoi aina toisia.)
- Tässä voidaan estää kuuntelijan kritiikki, koska hän ei ole paikalla. Lisäksi epäilijää voidaan syyttää loukkauksesta koska suoraan esittää että kertoja eli henkilö itse, olisi jotenkin epäluotettava. Tässä on kuitenkin syytä muistaa että ihminen voi erehtyä tai jopa valehdella. Eikä valemuistotkaan ole ihmiselle mitenkään erityisen harvinaisia. Näiden asioiden muistuttaminen ole välttämättä mikään ad hominem. Siksi esimerkiksi kertomukset joissa henkilö kertoo että esine oli pudonnut, hän voi selittää asiaa kummituksella, mutta tosiasiassa selitys olisikin vinossa hyllyssä ja ikkunan avaamisesta johtuneessa läpivedossa. Voi olla että kertoja ei ole huomannut tätä, eikä kertomuksessa ole tällöin mitään keinoa selvittää tätä yksinkertaista asiantilaa.
+ Hyvänä puolena asia tuodaan lähelle ja usein kouriintuntuvaksi. Jos asiasta on vielä näyttöä kertomusten ulkopuolelle, se kertoo että henkilö osallistuu asiaan ja on tätä kautta siihen liittyvistä asioista tietoinen, mikä viittaa jopa asiaan liittyviin taitoihin.
2: Vaihtoehdottomuuden rakentaminen tehdään siten että esitetään että asialle on vain yksi oikea tapa, vaikka niitä olisi muitakin. Asia on ikään kuin itsestään selvä, ja muut vaihtoehdot ovat naurettavia.
- Tätä voidaan tehdä itse tai oman ideologian kautta täysin rakennetuiksi vetoamisketjuiksi. Tällöin se on keino leimata erimieliset tyhmiksi, moraalittomiksi, yhteiskuntakelvottomiksi... - ja siinä vaiheessa kun nämä yhdistyvät, tiedetään melko varmasti että kyseessä on vain yritys manipulaatioon.
+ Tämä voidaan rakentaa siten että annetaan todisteiden puhua joidenkin asioiden puolesta ja toisia vastaan niin että saada eliminoitua vääriä toimintatapoja. Näin voidaan päästä tilanteeseen jossa esimekriksi eläimillä on oikea hoito, eikä lehmille syötetä lihaa ja laiteta niille blingiä kaulaan siksi että niiden gansta -omistaja itse pitää niistä.
3: Kvantifiointi perustuu siihen että asiaa tuetaan tosiasioilla, lausumilla, lainauksilla... Ne eivät välttämättä ole tilastoja tai numeerisia tietoja. Mutta ne voivat olla muutakin.
- Tässä voidaan syyllistyä joko cherry pickingiin, eli etsimällä etsitään omaa kantaa tukevia kannanottoja tai yksittäisiä faktoja suurista linjoista ja ennen kaikkea vastaesimerkeistä piittaamatta. Tällä menettelyllä voidaan saada aikaan valtaviakin järkäleitä. Lisänogelmia tuo se, että tämän strategian kumoaminen vaatii yleensä enemmän työtä kuin sen rakentaminen: On luettava sekä väite, luettava se mistä se on peräisin ja liitettävä se asiayhteyteen ja nähtävä näiden kahden välillä ristiriita. Toinen yleinen ongelma on soveltumattoman, epämääräisen tai jopa keksityn aineiston käyttäminen. Kolmas ongelma on aineistosta nousevat väärät assosiaatiot; Esimerkiksi voidaan näyttää että valtio panostaa kauheasti johonkin asiaan kertomalla lukuja. Niissä esiintyy satoja tuhansia. Tämä voi tuntua valtavalta kunnes huomaakin että se on kokonaisbudjettiin suhteutettuna todella marginaalinen. Neljäs ongelma on aineiston käyttäminen red herringinä, jolloin keskustelua hämmennetään tuomalla siihen uuvuttavat määrät materiaalia, jonka jälkeen keskustelu saadaan vietyä syrjään aineiston esittäjän kannalta hankalista yksityskohdista.
+ Numeerinen tieto ja tutkimustulokset tuovat uskottavuutta ja ne voivat aikaansaada laadukasta perustelua asioille.
4: Sosiaalisiin normeihin ja valtaan tukeutuminen, jossa vedotaan yleisiin arvoihin, perinteisiin ja niin edes päin.
- Usein vedotaan "mattimeikäläisiin" tavalla, josta ei käy selväksi se, kuinka moni asiaa oikeasti kannattaa ja missä määrin kannanotot ovat keksittyjä. Monesti jää avoimeksi kuka on se "kaduntallaaja", jonka kannanottoja tässä mitataan ja miten tämä tieto on saatu. Jolloin lähde lienee se, että henkilö yleistää itsestään. Oma kannanotto ja tuntemus muuttuu tällöin "kaikkien kannanotoiksi". Pienemmässä määrin tässä voidaan yleistää vain oman ideologian sisältä, voidaan esimerkiksi sanoa että "Kaikki kristityt ovat" tai "kukaan tuntemani ateisti ei". Toinen ongelma on tietysti se, että perinteisiin vetoaminen ei vielä tarkoita että asiaa ei tarvitsisi muuttaa tai että se olisi juuri siten.
+ Demokratia toimii juuri täten, joten tämä voi olla esimerkiksi politiikassa juuri se oikea tapa. Eikä se että kaikki tai usea pitää asiasta tee siitä mitenkään väärääkään.
5: Asiantuntijoiden näkemyksien ja kannanottojen esiin nostaminen.
- Asiantuntijuuteen vetoaminen sinällään viedä asian sellaiseksi että sitä ei saisi kritisoida, koska "et vain osaa"; Asiasta tehdään joskus tarpeettomasti esoteerinen, sellainen että "sinä maallikko likaisine sorminesi et edes ymmärrä asiaa etkä voi siksi muuta kuin hyväksyä väitteeni", vaikka asiassa ei sinällään olisikaan mitään perusteita: Kaiken taakse voidaan nimittäin löytää joku auktoriteetti: Esimerkiksi UFOja ja isojalkoja kannatetaan professorejenkin joukossa. Toinen ongelma on se, että joskus asiantuntijoita lainataan eri aloilta, jolloin he eivät olekaan asiaan liittyvällä tavalla asiantuntijoita. Auktoriteettiin vetoaminen on tällöin argumenttivirhe.
+ Asiantuntijan mukaan tuominen voi olla hyväkin strategia, koska tosiasiassa ammattilaisuus tarkoittaa usein myös asioiden selvittämiseen liittyviä taitoja. Esimerkiksi itse en osaa tehdä meteorologian laskelmia, ja jos minun pitäisi lähteä laskeskelemaan sääennusteita, en tietäisi mistä tarkalleen ottaen lähteä liikenteeseen. Ja vaikka valmis laskelma laitettaisiin eteen, en osaisi sanoa onko se asiallisesti toteutettu - ellei siinä olisi todella karkeita laskuvirheitä tai todella mahdottomia tuloksia, kuten että tämän päivän ennustettu lämpötila Helsingissä on 1000 astetta..

On hyvä huomata että melko harvoin kannanotto sisältää vain yhden keinon. On tavallista että jopa vain yhteen lauseeseen saadaan sovitettua useita eri strategioita. Etenkin argumenttivirheiden kasautuminen yhteen on erittäin tavallista. Henkilö voi esimerkiksi samassa virkeessä tehdä itsestään auktoriteetin, vedota tämän jälkeen omiin kokemuksiinsa ja yleistää tästä mattimeikäläiskannan jota koristellaan luvuilla. Kaikki tämä voi tietysti olla täysin perusteltua. Mutta se kaikki voi olla isoa manipulaatiotakin. Vaikeutena on näiden kahden erottaminen toisistaan.

Musta psykiatria

Olen jo aika paljon kirjoitellut erilaisista "mind control" -asioista aivopesusta (joka on vaikeaa) kulttien (joita on) kautta "totuusseerumiin" (joka ei toimi toivotusti). Aihe on minulle tärkeä, koska ajattelen että filosofia ja rationaalisuus jne. on aina mielellistä toimintaa, joten aivojen, käytöksen ja ajattelun toiminnan eli sen virheiden ja vahvuuksien punnitseminen on oikeastaan olennaisin asia, jota tehdä.

En kuitenkaan ole vielä eriyttänyt sen eri aspekteja, sitä mitä sillä voi tehdä milloinkin, ja miksi mitäkin tehdään. Nyt olisi tavoite muuttaa tämä. Pääasialliset lähteet ovat Streatfeildin "Brainwash" ja Hannu Lauerman "Huijaus" -kirjat. Ne ovat molemmat melkoisen uusia, ja ne edustavat uusimpia näkemyksiä, ja niitä myös pidetään hyvinä, joten valintani ei ole tältä kohden huono. Syy reagointiini on kuitenkin "Tieteen Kuvalehden 2/2009" ollut juttu "Aivopesu antaa uhrille uudet ihanteet". Siinä nimittäin oli näkökanta, joka oli hieman omastani poikkeava ja joissa oltiin korostettu eri asioita. Huomasin, mitä olin jättänyt sanomatta.

Mind controllissa olennaista on kolmivaiheisuus:
1: Murtamisvaihe eli sulattamisvaihe, jossa henkilön mielen vakaus rikotaan. Lievemmillään hänet saadaan aikaan herättämällä epäilystä ja vakavimmillaan tämä käsittää fyysistä väkivaltaa, valvottamista ja vaikka huumausaineilla mielen särkemistä. Tähän sopivat myös kaikki kidutuksen keinot. Tämä tila ei tee kohdetta myöntyväiseksi tai saa häntä kertomaan totuutta. Tavoitteena on mielen tasapainon rikkomisen. Samoin esimerkiksi huumeilla voidaan särkeä mielen eheys, mutta ei sellaisenaan saada kertomaan totta.
2: Muutosvaihe tai muuttamisvaihe, jossa uusi kuva syötetään. Olennaisia keinoja ovat uhrin syyllistäminen hänen elämästä ja tähän tai muuhun liittyvä solvaaminen, toistuvat saarnat siitä miten tulisi elää, sosiaalisen eristämisen hyväksikäyttö joko ulkopuolisen maailman kanssa kommunikointia estämällä, välttämällä, tai tämän luonteen muuttamalla jolloin ulkopuoliset ovat "käännytettäviä" tai ne kohdataan muuten eriarvoisena. Tähän liittyy myös informaation kontrollointi. Henkilöille annetaan kielletoja esimerkiksi siitä, mitä asioita ja mitä näkökantoja ylipäätään lukea. Kontaktissa kontrolloidaan "Mitä saadaan, keneltä saadaan, koska saadaan ja miten tätä saa käsitellä". Kontrolloijan tahtoon mukautumitsa tarjotaan ainoaksi ratkaisuksi tässä vaiheessa koettuun stressiin.
3: Rakennusvaihe tai uudelleen jäädyttämisvaihe, jolloin henkilöä kohdellaan ystävällisesti, tämän oloja selvästi parannetaan,uusia näkemyksiä opetetaan ja asenteita testataan. Valvontaa voidaan lieventää asteittain.

Kolmiportaisuutta voidaan harjoittaa
A: Kuulusteluissa, jolloin tavoitteena on totuuden selvittäminen. Tällöin 1. vaiheen päätarkoitus on saada etulyöntiasema: Ensisijainen persoona ohitetaan ja saadaan varsinainen persoona esiin. Kohde on väsynyt, heikko eikä oveluutensa huipulla, kun taas kuulustelija on. 2. vaiheessa "tarinat loppumaan". Henkilöltä kysytään ristiin ja tarinoista etsitään ristiriitaisuuksia, ja kun hän on väsynyt hän tekee virheitä jos hän keksii niitä. Näin hänet saadaan kiinni selvistä valheista. Ristiriitoja voidaan myös keksiä ja katsoa miten tähän reagoidaan. Lopulta kohde ei keksi. Streatfeildin mukaan tämä ei onnistu kaikille. Osaa pitää kohdella silkkihansikkain. Osaan toimii keksipaketti, kiltteys tai hyvä poliisi/paha poliisi. Totuuden kertominen ja valehtelun lopettaminen on se "uusi ideologia", jota 2 kohta ajaa. Osalle pitää olla ovelampi ja pistää poliisi teeskentelemään lehtimiestä tai ilmoittaa että vanki pääsee vapaaksi ja että vain tämä muodollinen loppulomake tulee täyttää, jossa sitten kysytään strategiset kysymykset. Hyvä kuulustelija tietää mitä käyttää kehenkin. Väärin käytettynä ja etenkin pelkkään 1 kohtaan jämähtäminen aikaansaa vaikeuksia, koska henkilö voi kertoa mitä vain jotta kiusaaminen loppuu.
B: Aivopesussa tavoitteena on henkilökohtaisten uskomusten muuttaminen. Tällöin reagointi noudattaa samankaltaista vaiheistusta. Toiminta ei ole välttämättä niin väkivaltaista, kuin luulisi koska se voi aikaansaada vastustamista. Kuitenkin eheyden rikkominen kuuluu olennaisena osana proseduuria.
C: Monesti kuitenkin tavoitellaan vain toiminnan muutosta. Tämä noudattaa samankaltaista käsittelyvaihetta, ja se on tuttu esimerkiksi inkvisiition noitienkäsittelytoiminnasta ja Stalinin teoista. Pinnallisesti voisi ihmetellä, miten ihmiset eivät oikeudessa kerro siitä että heitä kidutetaan ja kieltäydy, mutta kun muistetaan että molemmissa tapauksissa kidutus oli "ylimmän portaan hyväksymää" ja tuomio oli jo ennalta selvä, vaihtoehtoina on joko kuolla siististi tai kuolla hitaasti kituen. Kun jälkimmäisestä on annettu riittävästi esimakua, ihminen valitsee ensimmäisen luultua helpommin. Näin esimerkiksi sotavangit saadaan tunnustamaan rikoksia, joita nämä eivät ole tehneet, ja vaatimaan oikeudessa ääneen kuolemanrangaistusta itselleen tai perheensä jäsenille ja jopa kiittelemään tuomaria.

Olennaista on siis, että ei jäädä liikaa yhteen vaiheeseen. Kaikki kolme porrasta käydään oikeassa järjestyksessä läpi. Lisäksi on hyvä huomata, että vaikutukset eivät usein säily, jos olosuhteet normalisoidaan. Siksi esimerkiksi kulttilaiset voivat saada hyvinkin vapauksia kun ovat "valmiita", mutta olosuhteet eivät ole normaaleja. Muita ei pidetä tasa -arvoisina, vaan he ovat joko tuhoamisen kohteita, väärässäolijoita joiden kanssa läheisempi kontakti on käännytys ja heidän parantamisensa virheistään tai merkityksettömiä. Pahimmillaan ulkopuolista valvontaa ei tarvita, jos valvonta tulee jo henkilön sisältä, ja kontakteja systeemiin on sen verran että sen seura on "riittävän merkittävää".

Vaikeutena tässä on tietenkin rajanveto. Streatfeildin kirjassa kerrotaan, että kuulustelutilanteessa yleistä onkin se, että henkilölle 1. kohdan hoitaa pidätys. Ei se, että poliisit saavat hänet kiinni, vaan se, että rikollinen keskimäärin ei ajattele kiinnijäämistä. Jos poliisi osaa käyttää tätä kiinnijäämisshokkia hyväkseen, tilanne on samankaltainen. Toisaalta myös uskonnollisessa käännytyksessä 1. kohta selvästi jätetään usein pois, mutta toisaalta jos maailman murheissa kolhiutuneille saarnataan, tavoitemielentila on jo saavutettu. On itse asiassa aika vaikeaa sanoa, missä vaiheessa tarkalleen ottaen tilanne on "liian rankkaa" ja missä "hyväksyttävää". Toisaalta kidutus voi toimia vaikka se jää vain 1 portaaseen, ja muutenkin tuntuu että eri vaiheet ovat pahuudessaan eri tasoisia. Ja nekin voidaan toteuttaa julmina, ilkeinä ja vähemmän ilkeinä tapoina. Kokonaisuus on siksi etenkin eettisesti melko monimutkainen.

Hyvät asiat voivat olla pahoja asioita.

"Barmaid: 'Would it be fair to describe your respective religions as "cults"?'
Jesus: 'No' & Mo: 'Not at all - we know all about cults'
Jesus:"A cult creates sharp distinction between its members and rest of society."
Mo: 'Cult members follow a powerful leader who claims divine authority or is on a special "mission" from "above".'
Jesus: 'Their public and personal behaviour is controlled by the rules of the cult'
Mo: 'And they become dependent on it for both their sense of identity and their view of reality'
("Jesus and Mo", "Cult")

Uskovaisia on monenlaisia. On miltei pakanallista, agnostista, lievää uskonnollisuutta. On fundamentalismia joka yltää jopa kultteihin asti. Uskonnot sitovat ryhmään, suurelta osin samoilla elementeillä. Hyvään uskovaisuuteen itse asiassa vetävät juuri samat elementit, jotka tekevät uskonnoista kultteja. Tämä ei sinällään ole ihme: Asiat jotka saavat mukaan ja innostumaan, voivat saada innostumaan myös liikaa.

Pääasiassa on tietenkin yhdessäolon halu ja tästä luonnollisesti seuraava ryhmäpaine. Kun henkilö julistaa oman ryhmän kanssa, on siinä mukana tietenkin:
1: Mukavaa yhdessäoloa, joka yhdistää ryhmään. Hyvänä asiana tässä on tietenkin se, että ollaan yhteisössä tekemässä asioita yhdessä. Tässä on kuitenkin riskinä se, että ryhmä eriytyy omaan maailmaansa. Ääripäässä on ryhmähenkisyys jota kutsun leikillisesti nimellä "Helvetin Enkelien rakkaus keskuudessaan." Moottoripyöräjengiläinen kun voi mennä saman kerhon kokouksiin ympäri maailmaa ja saada samanmielisiä. He ajattelevat ja auttavat ryhmään kuuluvia, mutta ainakaan mielikuvissa he eivät eivät auta muita. Esimerkikisi toiset moottoripyöräjengit ovat kauhea asia.
2: Toistuvia rukouksia, mantroja ja rituaaleja ja tapoja, jotka iskostuvat. Hyvänä asiana tässä on rauhoittava toimenpide, ja jotain tuttua johon voi sitoa toimensa. Huonona asiana tulevat sitten pakkoajatukset. Mantran toimimisesta tulee eräs itse tehty mielenhallintakeino: Henkilö ei voi edes ajatella negatiivisia asioita uskonnostaan, koska se korvautuu tälläisellä opitulla lauseella.
3: Ääneen tunnustaminen on mukavaa, koska henkilö voi tunnustaa näkemyksensä ääneen. Kun sen sanoo ryhmässä joka ajattelee samoin, saa tukea. Usein erimielisten kanssa toimiminen voi tuottaa stressiä. Kun ei tarvitse kinata, saa rohkeutta. Huonona asiana tässä on se että ääneen sanominen on tehokas tapa muuttaa mieltä. Ääneen todistamiseen kannustaminen ja juuri tietyn sanoman sisäistäminen on tehokas käännytyksen väline. Ja jos kuulut ryhmään, ääneen lausuminen sitoo, ryhmäpaine estää muuttamasta mieltä ja ääneen lausuminen on kuin allekirjoitus tälle.
4: Yhteisön normisto on yhteisen pelisäännön kautta pelaamista. Hyvänä asiana tässä on se, että ihminen sosiaalisena eläimenä kokee perheyttä ja osoittaa olevansa kykenevä sosiaaliseen toimintaan. Ja siitähän esim. seurakunnassa on juuri kysymys. Yhteisö kertoo jos teet jotain väärin, pieneen muutokseen suostuminen kerrallaan ei tunnu paljolta, vaikka niitä tehtäisiin montakin, jolloin "pienistä puroista kasvaa joki." Huonona puolena tässä on se, että joki johtaa helposti dualistiseen ja äärimmäisten ajattelujen suuntaan. Uskonnot muuttuvat joskus kulteiksi, ja tämä vaatii normiston hidasta muuttumista. Sillä yhteisö paitsi seuraa normeja, myös vaikuttaa niiden tulkintaan ja soveltamiseen - jotka taas voivat muokata jopa niitä normeja uusiksi.

Mutta vielä tehokkaampaa on pistää henkilö lisäksi käännytystyöhön kadulle. Sillä siellä hän kohtaa "sekalaisia satunnaisia ohikulkijoita" eli arvaamatonta rypästä toimijoita. Hyvänä asiana on se, että hän kohtaa uusia ihmisiä ja mahdollisesti uusia ajattelutapoja. Kuitenkin huonona puolena on se, että satunnaisuus ja tilanteen arvaamattomuus kiihdyttää erilaisten kontaktien seurauksia; Eräs tehokkaimmista ja tärkeimmistä mielenhallinnan menetelmistä on ennustamattomuus, satunnaiset palkinnot ja rankaisut. Tämä tarkoittaa sitä, että jos vakaumus on jo melko vahva, se muuttuu lähes mahdottomaksi muuttaa koska myötämieliset kohtaamiset tukevat ja ne koetaan omaksi ryhmäksi ja vastustavat taas koetaan "muina" ja ilkeämielisinä ja heidän erimielisyytensä koetaan vakavana hyökkäyksenä. - Sen sijaan ignoraatio, ohi käveleminen on isoissa määrissä toteutuessaan kenties tehokkainta. Ilman responssia syntyy vaivautunutta hiljaisuutta. Sosiaalinen eristäminen on eräs tehokkaimmista ja julmimmista mielenhallintakeinoista.

On kuitenkin syytä muistaa, että uskontojen käännytystoiminta ei yleensä täytä henkisen väkivallan tai aivopesun kriteerejä. Melko tärkeä elementti tässä on se, että he eivät yleensä yritä murtaa toisinajattelijoita tai ketään muutakaan ; Käännytyksen teho ei edes ole erimieliseen kovin hyvä, se pikemminkin johtaa eriytymiseen; Ateistia käännyttäjä on pakottaja, ärsyttäjä.

Sen sijaan (1) epävarmat, (2) maailmankuvaltaan jäsentymättömät, (3) uskonnosta tähän asti eikiinnostuneet tai (4) muutoin herkässä vaiheessa olevat - jota vaihetta elämässä uskovaiset itse kutsuvat nimellä etsikkoaika - sekä (5) uskovaisten jälkeläiset, jotka kasvatetaan uskoon "pienestä pitäen" ovat käytännössä ne joista niihin ylipäätään tulee uusia jäseniä. Kun tilanne menee näin, eikä persoonaa pyritä murtamaan, käy niin että uskonnot korkeintaan vahvistavat - tai peräti jättävät muuttamatta - henkilön valmiita näkemyksiä moraalista. Ero on käytännössä se, että moraalin lähde (ei sisältö) ja universumin alkuperä tulkitaan toisin ja syntyy uusia näkemyksiä kuolemanjälkeisestä elämästä.

Hyvät asiat voivat olla huonoja asioita. Mutta hyvät asiat voivat olla myös hyviä asioita. Ja ne voivat olla samanaikaisesti myös "ei minun asioita".