"Laastarisuhteet"

Netissä keskusteltiin siitä, onko tervettä tai normaalia vaihtaa pian uuteen suhteeseen edellisen parisuhdeen kariuduttua. Tässä moni korosti sitä että odottaminen olisi hyvin tärkeää. Tässä korostettiin surutyön merkitystä. Ideana on siis se, että eron jälkeen on "ryvettävä" asia läpi. Tässä saattaa esiintyä jopa arvioita joissa korostetaan että parisuhdetta suree puolet siitä ajasta mitä siinä on ollut.

Tässä kohden puhuttiin "selviytymissuhteista" ja "laastarisuhteista". Konsepti on tuttu. Mutta tosielämä näyttää tarjoavan yllättävän paljon Mika Sipuraa ; Hän kertoi positiivisia asioita parisuhteesta ja tämä nähtiin epäonnistuneena ja huonona surutyönä. "Tajusin mokanneeni. Positiivisuus ei kuulunut tilaisuuteen. Nainen otti ryhmän ohjaajalta ohjat, ja alkoi opastaa minua: elin selviytymissuhteessa, jollaisia hänelläkin oli ollut." ... "Seisoin virallisen kierroksen jälkeen seinäruusuna, ja katselin kun muut lohduttivat toisiaan. Häpesin ajattelemattomuuttani. Olin saastuttanut vertaisteni surun. Olin epäonnistunut surutyössäni, vaikka se vei neljänneksen elopainostani, hiukset ja varpaankynnet." ... "Tänään tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä kun selviytymissuhteemme alkoi." ... "Voin suositella selviytymissuhdetta kaikille. Se on samanlainen kuin muut parisuhteet, parempi vain."

Kontrasti laastarisuhdekäsityksen yleisyyden ja oman elinpiirin välillä oli kova. Mutta oma elämänkokemukseni on tietenkin otoskoltaan riittämätön jotta voisin sen pohjalta kumota tämänlaista konseptia. (Tai luoda sitä.) Yritin googlata aiheesta psykologisia tutkimuksia. Tässä kohden ilmiötä ei löytynyt. Viittaukset tuntuvat olevan sellaista "arkipsykologiointia" jota löytyy sellaisilta osastoilta kuin "oma apu". Teoksista jotka ovat sellaisia että minäkin voisin kirjoittaa sellaisia, läimiä ISBN -tunnuksen kanteen ja myydä. (Jos kehtaisin.) Tämän tietenkin voi päätellä jo siitä että sitä kutsutaan "laastarisuhteeksi", joka viittaa enemmän siihen että on luotu konsepti joka toimii arkijärjen ja vertauksen enemmän kuin todellisuudenhavainnoinnin kautta.

Sen sijaan tilanne näyttää suunnilleen samalta mitä "Psychology Today":ssa kommentoitiin. "But as a therapist, I don't think there is a "too soon." I don't see the choice to get into a new relationship as one of timing at all. I see it as a matter of emotion and healing. Rather than quantify the space between relationships in amount of months or years, I'd like to see people focus more on how "healed" or "emotionally raw" or "in grief" someone is or isn't." Tämä on ymmärrettävää. Moni kituuttaa tylsässä suhteessa pitkään ennen sen kariutumista. Entistä ei tule ikävä. Joku taas voi räytyä vuosikausia. On katsottava sitä yrittääkö elää vanhaa suhdetta uuden suhteen kautta, vertaileeko entiseen suhteeseen ja kokee uuden suhteen varjona ja korvikkeena. Ei sitä onko suhteen loppumisesta viikko vai viisi vuotta. Itse asiassa näyttää jopa siltä että nopea uusi suhde nopeuttaa surutyötä. Ja vielä enemmän ; "Brumbaugh and Fraley (2014) also discovered that less time between a break-up and a new relationship generally predicts greater well-being, higher self-esteem, and more respect for a new partner. Further, contrary to what many people might predict, having less time between a break-up and a new relationship is linked to attachment security—which refers to habits of trusting, comfort with intimacy, and feelings of safety in relationships. In other words, individuals who tend to be emotionally stable were actually more likely to have a shorter amount of time between a relationship’s end and a new one’s beginning."

Rehellisimpiä taisivatkin olla ne jotka sanoivat että uuteen suhteeseen ei pidä mennä että ei saisi "helpon" tai "epätoivoisen" mainetta. Kysymys on moralismista. Kysymys on moralismista jolla rajoitetaan käytöstä. Keksitty kyökkipsykologia on tässä kätevää. Vähän kuin uusi uskonto. (Niiden kyseenalaistaminenkin näyttää muuten tuottavan samanlaisia kiukkureaktioita kuin uskovaisilla kun heidän dogmiaan raaputellaan.)

Todistajansuojelu

Uutenavuotena 2000 eräs kaverini teki itsemurhan. Tästä alkaa olemaan miltei 16 vuotta. Vuosipäivät näyttävät rullaavan myös unimaailmassani. Näin nimittäin unta, että hän tuli takaisin. Narisevine äänineen kertoi että oli ollut todistajansuojelussa. Tulin vihaiseksi. Huusin asioita. Minä olin surrut, puolisoni oli surrut, kaikki olivat surreet. Että mikä syy voi olla että ei voi rehellisesti kertoa että on mennyt todistajansuojeluun. Ja jos ei voi niin keksii jonkun muun tahansa tavan, minkä tahansa muun tavan. Lavastaa kuolema. Jos on pakko.

Tulin niin vihaiseksi että halusin tappaa tämän. Omin käsin ja kunnolla. Siihen paikkaan. Tämä tarkoitti myös sitä, että tulin niin vihaiseksi että heräsin. Ja ensimmäinen ajatukseni oli tiedostaa että se oli uni ja että vittu. Enhän minä voi. Kun se on jo kuollut.

"Eroselfiet"

Hannu Kiuru kirjoitti "eroselfieistä", otsikolla "Muotia juuri nyt:Eroselfiet!" "Siinä he yhdessä hymyilevät kuin ei olisi hätiä mitiä. Paitsi että tuossa kuvassa he ovat juuri eronneet toisistaan. Kuva löytää tiensä kumpaisenkin Facebook-sivulle tiedoksi kavereille: Ei tämä ole maailmanloppu, me erosimme ystävinä."

Laajalla skaalalla katsoen hänen argumenttinsa muistuttaa sitä että jos väärää kantaa ajava asia on suosittu, siihen viitataan termillä "muoti". Mutta jos omaa kannattamalla asialla, sanotaan nyt vaikka kirkolla, on paljon jäseniä pitää sitten kertoa että miten 4.1 miljoonaa kuuluu kirkkoon.

Selfie nähdään pelkästään omakuvan kautta. "Näyttämöllä esitetään tarinaa syntiinlankeemuksesta. Alaston hahmo istuu lähteen reunalla ja katsoo kuvajaistaan veden pinnasta. Katselee tarkkaan, ihaillen. Hän ei kuule, ei näe, ei välitä, kun toinen alaston hahmo häntä etäämpänä huhuilee. Peiliin katsoja on lumoutunut, haltioissaan. Hän on rakastunut omaan kuvaansa, unohtaen kaiken muun." Eroselfieissä on kuitenkin kaksi ihmistä. Kyseessä on siis "jokin muu". Ja kuin varmemman vakuudeksi "Samoin hämmästyttävää on, että asia kuvataan "Selfish (engl.) tarkoittaa itsekästä. Tänä päivänä ihmisen itsekkyys, omahyväisyys, näkyy siinä, ketä hän kuvaa. Selfiet eli omakuvat ovat nyt suosiossa. Minä. Minulle. Minun. I, me, mine. Monet ovat valmiit riskeeraamaan oman henkensäkin saadakseen hyviä kuvia itsestään. Ja vähän perspektiiviä kuvaan saadaan, kun kännykkä liitetään ns. selfietikun nokkaan." Selfiet toki ovatkin typeriä. Mutta eroselfieissä ei ole kysymys yhdestä ihmisestä. Siinä on kaksi ihmistä ja sosiaalinen viesti.

Tästä päästään pääkysymykseen ; Ovatko eroselfiet jotenkin erityisen itsekkäitä tai pahoja. Nähdäkseni eivät. Kiurua ahdistaa seuraava; "Ero ei kuitenkaan ole mitään leikkiä, se on aina osoitus epäonnistumisesta. Suhde ei toiminut. Odotimme toisiltamme liikoja tai liian vähän. Emme osanneet puhua toisillemme, ohitimme toistemme tunteet ja tarpeet. Emme tienneet, miten tästä olisi voinut päästä eteenpäin. Ennen erotilanteissa yhteisiä valokuvia saatettiin repiä riekaleiksi vihan ja raivon vallassa. Tänäänkö sitten pitäisi hymyillä eroselfieissä? Suru ja viha jäävät Keep smiling-mallissa iloisen ulkokuoren alle. Se on tuhoisaa." Tässä on jo jonkinlainen argumentti. (Etymologia ei ole argumentti. Sanaa ei käytetä siten kuin joku kielinikkari vääntää sanan alkulähteitä tai sanaleikkejä kääntelemällä.)

Tämä ei ole väistämätöntä mutta hyvinkin mahdollista. Ja kaikessa selfiekulttuurissa on tämä sama vika. Itse asiassa jopa uskonto voidaan nähdä tämänlaisen lähteeksi. Niissähän korostetaan että jokainen ihminen on syntinen. Mutta ulospäin pitää käyttäytyä tiettyjen periaatteiden mukaan. Se, että tietyt asiat ja käytöstavat ovat uskonnon normeja ja dogmeja tuovat harhan jossa pitää teeskennellä itseään ihanteellisempaa. Tämä ei ole väistämätöntä mutta hyvinkin mahdollista. Tässä mielessä voidaan sanoa että Hannu Kiurun ongelmana ei ole välttämättä se, että asiat jäävät kaivelemaan vaan se että valta tähän kaiveluun liittyen annetaan väärälle taholle.

Viha vai teeskentely

Hannu Kiurun ohjemaailma sitten ei olekaan kovin hyvä asia. Hän ajaa väkivaltakatharsiksen tukemista. "Kun ero kenkuttaa, niin silloin pitää kenkkuilla. Sosiaalisesti hyväksyttävä tapa purkaa raivonsa on viedä se erossa itselle jäänyt matto pihan perille ja piestä se tamppaustelineessä niin pahanpäiväisesti, että matto jo vallan apua huutaa. Aina kun villipeto uhkaa saada sinusta vallan, niin ei muuta kuin maton kanssa ulos ja sitten vasta piiskaussession jälkeen sisään, kun et enää pure hammasta, vaan ilmeesi muistuttaa lähinnä lauhkeaa lammasta. Onhan sinun uskallettava kohdata ne asiat, jotka olet vastikään menettänyt." Tämä on hyvin huono asia. Sillä vaikka tämä ns. lashing out on katharttista, siitä seuraa ongelmia. Sillä viha helpottaa vain hetkeksi. Ja samalla opetat että väkivallan purkamisesta tulee hyvä olo. Ja tämä johtaa siihen että entistä helpommin purat väkivaltaa tällä keinoin. Vihanhallinta huononee.

Josta päästäänkin siihen miksi on kenties hyvä miettiä sitä että pitäisikö erotilanteissa opetella teeskentelemään. Kiuru itsekin toteaa kommenteissa että "Työttömyys, viina, kirves ja perhe Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe Aivan liian monissa avioerotilanteissa miehen mielenterveys järkkyy niin, että lopputuloksena on verinen perhetragedia." Onko kenties sittenkin parempi teeskennellä kuin "Kaikella on aikansa. On aika repiä fotoja, raastaa hiuksiaan, itkeä suureen ääneen, polkea jalkaa, kieritellä itseään itsesäälissä. Ja eräänä päivänä on aika huomata, että surutyö on käyty läpi. Elämä voittaa."

Rauha

Ongelma ei toki jää vain tähän. Sillä tosiasiassa tuossa on annettu surutyölle kaava. Ja tämä kaava on usein vankila. Ja tämä vankila rakennetaan määrittelemällä rakkaus ja ystävyys tiukalla tavalla ja vaatimalla kaikki tähän muottiin. Lisäksi esiin tulee se että tietynlainen sureminen ei olekaan oikeaa surutyötä.

Kun Hannu Kiurun tekstiä kehutaan ja elämänkokenut ihminen kertoo että "Olen miettinyt myös tuota ilmiötä, että kun avioliitto epäonnistuu, erotaan ystävinä. Mitä se oikeastaan tarkoittaa? Miten ystävistä erotaan? Jos ollaan ystäviä, niin yhdessä ollaan yleensä elämän kiemuroissa jakaen ilot ja surut. Siitä mielestäni ystävyys tunnetaan." niin voin toki olla ymmärtäväinen. On todellakin mahdollista harjoittaa filia -suhdetta ja asua yhdessä. Mutta mikä onkaan platonisen ystävyyden ja parisuhteen välinen ero? Mitä on jos on "friends with benefits"? Mitä on jos on "spouse without benefits"? Jonkinlainen aristoteelinen samanarvoisuuden läpitunkeva ystävyys voidaan varmasti saavuttaa. Mutta tätä on kuitenkaan paha pitää oikeanlaisena.

Itse asiassa itse en voi ymmärtää miten suunnilleen kukaan, siis kukaan, ei voi ymmärtää että joskus rauhassa eroaminen on todellakin se mitä tapahtuu. Olen itse niitä ihmisiä jotka eivät ole harrastaneet avioeroja. Mutta minulla on kuitenkin ollut naissuhteita. Ja niissä on ollut vahvasti sävy "ystävyydellä eroamisesta". Eikä pelkästään siinä klassisessa "sanotaan että erotaan ystävinä mutta oikeasti ei enää nähdä ikinä" -luokassa. Näkisin että monesti voi olla ystävä mutta saman katon alle asumaan ja seksiä harrastamaan haluaa jonkun toisen. Ja tämä tekee "ei ole sama asia" -luokan. Jos ei ihminen ymmärrä mitä tarkoittaa eri osoitteeseen muuttaminen mutta ystävänä pysyminen, en halua tietää miten tälläisen ihmisen lapset voivat ikinä aikuistua. Ja niin edespäin.

Ja sitten se tärkein. Mika Sipura on kirjoittanut blogiinsa hyvin hienon tekstin. Hän oli käynyt eroprosessia. Ja siihen oli liittynyt myös eroterapiaa. Terapiaryhmissä on ilmoilla ilmapiiri jossa piti olla rehellinen. "Moni itki ja muut jakoivat jaksuhaleja. Kun minun vuoroni tuli, kerroin aluksi ajasta jolloin oli vaikeaa, mutta viimeiset puoli minuuttia käytin hyvien uutisten kertomiseen. Olin tavannut mukavan neidon, ja meillä oli kivaa yhdessä. Tunsin kuinka vieressäni istuneen, jo alussa ryhmän matriarkalta vaikuttaneen naisen syke kiihtyi, ja hän alkoi liikehtiä levottomasti. Tajusin mokanneeni. Positiivisuus ei kuulunut tilaisuuteen. Nainen otti ryhmän ohjaajalta ohjat, ja alkoi opastaa minua: elin selviytymissuhteessa, jollaisia hänelläkin oli ollut. Seitsemän, tai jotain sellaista. Niitä tulee ja menee, eikä niitä kannata ottaa vakavasti. Joitakin ihmisiä vain käytetään ponnahduslautana. Muut nyökyttelivät, ja ryhmän ohjaaja totesi, että selviytymissuhde oli todennäköisesti kyseessä, sillä surutyöni näytti olevan kesken." Ilmoille oli tullut vahva teema jossa hän oli pilannut muiden surutyön. Mikä on tietenkin huvittavaa sillä Sipuran "selviytymissuhde" on kestänyt hyvin hyvin hyvin hyvin kauan.

Eli vähän kuin kirkossa ja uskovaisten parissa olisi. Rehellinen pitää olla. Kunhan rehellisyys tarkoittaa sitä että osuu juuri tiettyyn annettuun muottiin. Jos ei sovi niin suree väärin. Tai hoitaa kriisitilanteen väärin - esimerkiksi ilman kirvestä tehty avioero on ilmeisesti jonkinlainen kalvava ja sisältä mädättävä epäonnistuminen. Ja nämä avuliaat ja auliit ihmiset mielellään vetoavat "psykologiseen kokemukseensa" ja "elämänkokemukseensa" jonka perusteella he kertovat sinulle miltä sinusta oikeasti ja perimmiltään tuntuu. Jos siis vain osaisit itse huomata että sinulla on joku ilmiselvä defenssi - kuten "selviytymissuhde" - menossa. Eli pitää olla rehellinen eli sopia annettuun muottiin. Itse tosin ajattelen että jos pitää vedota auktoriteettinsa "psykologisena osaajana" kun terapoitava ei muottiin sovikaan niin se viittaa siihen että mitään psykologista silmää olekaan ja siksi se yrittää olla vain auktoriteetti.

---

Toki Kiurun blogaus on siitä hyvä että jos minulle tulee ongelmia niin tiedän mistä tahoista pysyä kaukana. Jos minun vihaprofiililla lähtee seuraamaan noita lashing out -ohjeita niin prosessissa syntyy ennen pitkää ruumiita.

Marian suruista ja Fioren miekosta

Laitoin vähäksi aikaa facebookprofiilikuvaksi oheisen. Se on yksityiskohta lasimaalauksesta 1500 -luvulta. Ja se liittyy Mater dolorosa -symboliikkaan. Neitsyt Marian kärsimyksiä kuvatessa vakiintunut symboli on kuvata suruja seitsemällä miekalla. Ne symbolisoivat sitä että Maria kesti Betlehemin lastenmurhan, paon Egyptiin, 12 -vuotiaana saarnaamaan intoutuneen Jeesuksen etsintä, ristinsaatto, Jeesuksen ristiinnaulitseminen, Jeesuksen ristiltäotto ja Jeesuksen hautaaminen. (Jostain syystä listalla ei ollut "maineenmenetys kun enkeli kyseenalaistui maineen mutta ei kuitenkaan vienyt viattomuutta".) 7 on tärkeä luku myös numerologiassa.

Toisaalta seitsemän miekkaa on minun kohdallani vakiintunut hieman toisenlaiseen yhteyteen. Fiore dei Liberin kuvaamaan seitsemään miekkaan. Se on hyvin tärkeä osa. Siinä kuvataan tyylin perushyökkäyslinjat. Ja tätä kautta luodaan määritelmät termeille jota Fiore käyttää teoksessaan myöhemmin. Se on hyvin tärkeä. Ja tässä hyökkäyslinjoja on seitsemän. Ne eivät ole samat kuin lasimaalauksessa mutta niiden lukumäärä on sama. Nautin yhteensattumasta.

Uskon että kyseinen yhteys on sattumaa. HROARRissa tosin muistutetaan siitä että monissa manuaaleissa yhteensattumat symboliikkaan eivät ole lainkaan yhteensattumia. Keskiajalla ja etenkin renessanssiaikana astrologiset ja alkeemiset symbolit olivat merkityksellisiä ja siksi niitä käytettiin myös teoksissa.

Otin kuvan tietenkin sitä kautta että juuri tuossa valitsemassani kuvassa Maria on melkoisen androgyyni ellei peräti miehekäs. Näin ollen voin ottaa sen sellaisenaan profiiliini. Se kuvastaa joitain vahvoja mutta synkeitä puolia itsessäni. Olisin toki voinut valita jotain muutakin.

"epäspesifinen erilaisuus ihmisyyden kirjossa"

"Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset, joiden tekisi mieli kiivetä puuhun, kätkeytyä oksien sekaan ja jäädä sinne, kauaksi mustien aukkojen näkymättömistä muurahaisleijona-antitötteröistä, joita väistämättä osuu kulkijan vaelluksen varrelle;"
(Markus Kajo, "Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset")

Markus Kajon alkuun viittaamani teksti on hyvin vaikuttava. Tai ainakin se oli minulle hyvin vaikuttava. Se pitäisi oikeastaan lukea kokonaan eikä pilkkoa esille fragmentteja. Olen jo melko kauan sitten sisäistänyt että minulle ei ole tarjolla viitekehystä johon voisin aidosti kuulua. Ja olen jo kauan aikaa sitten lakannut itkemästä moisen vuoksi.

Kajon kirjoituksen outojen ihmisten ja käsittämättömyyden tematiikka tuntui sitten osuvan siihen mistä näyttää tulleen tämän viikonlopun teema. Teeman "päätti" "maailma", en "minä" ; Toisistaan riippumattomat ihmiset nimittäin tuppasivat puhumaan minulle yksinäisyydestä ja eristämisestä. ("Jostain syystä" nämä kaikki mainitut tapahtuvat "kehäkolmosen pohjoispuolella".)
* Eräs henkilö oli ryhtynyt lapsen kummiksi. Ja sittemmin ateistiksi. Kummilapsen vanhemmat olivat olleet hyvin jyrkkiä tästä tiedosta. Kysymys ei ollut kristinuskon opin tuntemisesta, vaan siitä että kukaan "paatunut" ei voi opettaa lapselle edes kristinuskon oppeja ilman ateismistapuhumista. Siksi yhteys kummilapseen oli katkaistu. Lisäksi kummilapsen vanhemmat pitivät aivan kohteliasta ateismista kertomista loukkauksena. He selvästi kokivat itsensä petetyiksi vaikka kukaan ei ollut valehdellut missään vaiheessa kenellekään.
* Toisen ateistin lapsi on kuollut ja hän on saanut syvää kyseenalaistamista tukiryhmissä. Sillä useilla vanhemmilla on tärkeää luoda erilaisia kuvaelmia enkelilapsista taivaassa. Osalla mukana ovat jopa sulkia tiputtelevat enkelilapset. Mutta taivaselementin mukanaolo on mukana kaikilla. Tämä ei tietenkään ole se ongelma. Ongelma on siinä että jos näitä tarinoita ei ole on kyseenalaistettu koko surun kokemus. Ilmeisesti logiikka menee sillä tavalla että lapsen kuolema, silloin kun tuo aitoa surua, on niin musertavaa että siitä ei selviä ilman yliluonnollista voimaa. Ja jos sitten tulet toimeen ilman, ei surusi ole ikään kuin aitoa. Tämä ei tietenkään ole sitä mitä tarvitaan jos mennään tukiryhmään kun oma lapsi on kuollut.
* Kolmannen henkilön lapsi on jätetty kastamatta vanhempien vakaumuksen pohjalta. Paikalliset ihmiset, mukaanlukien pappi, ovat sitten kertoneet että lapsen kastamattomuus on heitteellejättöä. Se, että kastamattomuutta verrataan kielenkäytössä pahoinpitelyn tapaisiin termehin on tietenkin varsin loukkaavaa.

Kaikissa näissä on kysymys "jostain" normista. Ja niiden noudattamatta jääminen on tuottanut yleisen kokemuksen siitä että olisi helpomaa teeskennellä kristittyä kuin olla avoimesti omalla kannallaan. (Mihin minun kantani on, että miksiköhän he luulevat kristillinen valtajärjestelmä on tuollaiset käytänteet rakentanut. Että mitäköhän funktiota tuomitsemis-eristämis-savustus ajaa. Vihjaan että hyvyys ja lähimmäisenrakkaus eivät ole näitä funktioita.) Toisaalta esiin on tullut sekin miten mitä kohteliain kanssakäyminen koetaan pilkkana ja loukkauksena. Ei tarvitse sanoa että "sinun vauvaenkelitarinasi on hevonpaskaa" vaan riittää että ei usko Jumalaan. (Mihin minun kantani on se, että asia menee niin että uskonnottomuus koetaan usein loukkauksena ja pilkkana teki mitä teki joten saman tien voi edes saada huvin siitä pahanteosta. Kun joka tapauksessa syytetään niin ihan sama sitten mitä tekee. So to be it.)

Monia ihmisiä vaivaa tämänlainen pakotettu yksinäisyys. Minä olen tottunut olemaan yksin tässä mielessä. Monille sellainen on kuitenkin hyvin ahdistavaa. Ja ilmeisesti juuri siksi tämänlaisia ylläolevia asioita tehdään. Tahallaan. Rakkauden nimessä. Minulle tämänlainen on sen verran yleistä ja ilmiselvää, että en koe yksinäisyyttä. Kuka ja miksi joku ylipäätään kokee kaipuuta tuollaisten ihmisten joukkoon kuulumisesta? Mikä tarve tähän muka voisi olla? Miksi oikeastaan edes pitäisi kunnioittaa heitä. Tai välittää heistä ja heidän mielipiteistään, arvoistaan ja vakaumuksistaan?

"kulkijat sokeita joka ikinen - mutta tötteröiden imulle alttiita vain pienen pieni osa; kuka yksilöity milläkin kirjainyhdistelmällä, tai sukunimellä Kanner, Asperger, Tourette tai joku muu heppu, tai varustettu leimalla ”epäspesifinen erilaisuus ihmisyyden kirjossa”, taikka autismin, tahi ei leimana mitään selkeää, vain kyky maistaa osa yksinäisistä ajatuksista appelsiininmakuisina tai kyvyttömyys olla muuta kuin ihmisjousena jatkuvassa jännittyneessä, säikähdysvalmiissa valmiustilassa tässä oudossa, käsittämättömässä maailmassa, jonka säännöt ovat käsitettäviä vain (suurimmalle) osalle väestä eikä juuri yhdellekään meistä muista, ainakaan koko ajan."
(Markus Kajo, "Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset")

Pitäisikö hautakiveni tehdä saippuasta?

Jos katsoo hautaamista televisiosarjoissa ja elokuvissa, voi melko helposti huomata että kohtaukset panostavat liikkeeseen. Arkku ei yleensä ole näkyvissä tai paikallaan. Sitä kannetaan tai sitä ei nähdä. Hyvin usein tätä täsmennetään siten symboliikalla kuten ylös nousevalla savulla tai kynttilänliekeillä.

Jostain syystä paikallaan pysyvä ruumis ei ole monista viehättävä. ; Ruumiiden katselusta kyse ei voi olla, sillä hyvin moni sarja näyttää erilaisia patologiakohtauksia. Niissä ruumis on kuitenkin käsittelyn kohde ja huomio siirretään tällöinkin pois siitä itse kuolemakysymyksestä.

Uskoisin että kyse on nimenomaan liikkeestä. Se ikään kuin alleviivaa tai symbolisoi siitä että kuolema olisi jonkinlainen siirtymätila eikä loppuminen. Se, kun savu leviää ja kulkee ja häivyttää on maailmaa syleilevämpi. Tai kuten Peelo asian oleellisesti ja sivistyneesti ilmaisi "Myös kuolemansa jälkeen ihminen on kaikki, mutta ei mitään. Varsinkin polttoitsemurhan jälkeen Hänestä tulee yhtä maailmankaikkeuden kanssa - kaikki, mutta ei mitään!" Pysähtyneisyyttä korostava kuolemankuva voi paljon helpommin ahdistaa katsojaa. Siksi suosisinkin tämänlaisia asioita.

Toisaalta ihminen kyllä kaipaa pysyvyyttä ja pysähtyneisyyttä.

Tämä on automaattinen hautakiveni, en juuri nyt ole tavoitettavissa,
mutta puhu kivelle - koska minä en ole kuuntelemassa.
Voit jättää rukouksesi hiljaisuuden jälkeen.

Tähän tarkoitukseen hautakivet ovat mainioita. Ne eivät viittaa kuolemaan vaan ovat enemmän jonkinlaisia yhteydenpitopaikkoja, jotain jossa tietää missä joku on. Hautakivi on siis enemmän kuolleen kodin tai kuolleen puhelinvastaajan kuin kuolleen itsensä symboli. Tässä mielessä ne eivät käsittele kuoleman pysähtyneisyyttä siinä mielessä kun pitäisin.

Toki ihminen kaipaa etenkin omaa kuolemaa miettiessään jonkinlaista pysyvyyttä. Taiteilijoiden esimerkiksi ajatellaan elävän teoksissaan jotenkin tavalla jossa lähestytään iäisyyttä.

Aikaansaannosten pysyvyys on kuitenkin hieman eri asia kuin ihmisen itsensä pysyvyys. Asiaa voi lähestyä sellaisella reflektiolla johon itse päädyin asiaa miettiessäni ; Kun internetissä pyöritetään palvelua jossa henkilön digitaalinen historia, sosiaalinen media ja vastaavat, pyyhitään pois hänen kuoltuaan, minusta on jotenkin lohdullista jos joku joskus vaikka pitääkin jostain tuotoksestani. Sen sijaan esitin karkeasti että toivon että puolisoni unohtaisi tälläisessä tilanteessa minut mahdollisimman nopeasti. Toki jokaisen egoa varmasti rapsuttaa ajatus siitä että olisi jotenkin peräänitketty ja kaivattu. Mutta kun tämä ego nähdäkseni kuolee kuolemassa, on tämänlaisen kaipaaminen itse asiassa perimmiltään hieman vittumaista. Hautakivikin on kiveä jotta moni voisi muistaa pitkän aikaa ja palata puhelinvastaajalle.

Kompromissia voi olla kenties syytä hakea.

Hänelle joka voitti sikana väittelyitä internetissä. (Omasta mielestään.)

Hyvin harva ihminen on niin epäsosiaalinen että kuolema aikaansaisi pelkästään iloa. Siksi jopa allekirjoittaneen kuoleman kohdalla on joillakuilla poikkeushenkilöillä odotettavissa jonkinlainen suruaika. Toivottavasti lyhyt. Mutta se on ongelma johon on ratkaisu. Tai olotila joka pitää kestää jotenkin ja tässä kestämisessä on kysymys ongelmasta joka voidaan ratkaista.

Sain tähän idean kun löysin vanhoista Lontoon lomakuvistani patsaan joka oli tehty saippuasta. Se oli iso ja julkinen rakennelma. Se oli suuri. Ja koska Lontoon ilmanala on viehättävä, siellä on kauniita päiviä jolloin sataa tihuttaa vain kolme kertaa, patsas liukenee olemattomiin luultavasti muutamassa kuukaudessa. Saippuasta tehty hautakivi voisi olla jännittävä koska se olisi olemassa mutta vihjaisi että olisi jokin toipumisaika. Samalla se olisi minulle sopivalla tavalla kuoleman symboli. Se olisi paikallaan. Eikä siinä mitään ikuista ja pysyvää oikeasti ole. Ruumiit pysähtyvät ja maatuvat ja jopa taide unohtuu.

Tässä kohden asenteeni voi olla vähän niin kuin vastareaktio taidekriitikoille. Kun Suomessa tehtiin dokumenttia kuolevista, tätä taideprojektia kritisoitiin siitä että kenties aihe oli liian syvällinen taiteen tavoitettavaksi. Sillä katsojalle oli jotenkin jäänyt vaillinainen olo. Kriitikot olivat siis kaivanneet jonkinlaista katharttista kokemusta kuolemasta. Minusta taide joka käsittelee kuolemaa voi edes teoriassa olla toimivaa ja onnistunutta jos sen katsomalla todella jää vaillinainen ja ontto olo.

Sympatiani Päivi Räsäselle

Avioliittolainmuutos meni läpi, ainakin alustavasti sellaisella merkittävällä tavalla. Ihmiset juhlivat Helsingissä. Tiettävästi eräässä vaiheessa päivää oli ollut joukko kiittäviä ihmisiä (N="tuhansia") ja vastapuolella oli sitten lainmuutoksen vastustajien lauma (N=15). Ihmiset olivat yleisesti ottaen iloisia. Itse olen, epäluonnollisesti, tyytyväinen lopputulokseen. Tosin tämä oli myös yllätys sillä rehellisesti sanoen olin melko varma siitä että kansalaisaloite ei ole edes keino saada asioitaan läpi. Jouduin siis tässä kohden, en nyt suoraan pettymään, mutta ainakin epäonnistumaan. Kerta ei ole ensimmäinen.

Olisi helppoa ähätellä ihmisille. (Teinkin itse asiassa niin.) Mutta tosiasiassa en ole järin ihastunut muiden ihmisten ns. butthurtista. Ja kun homot ovat asialla, on "peppukipeyttä" uskovaisten puolella. (Ikään kuin asiaan kuuluvasti.) En pidä ihmisistä. Mutta en millään sadistisella tavalla. Vaan sillä tavalla että en jaksa heitä. Ainut sadistinen taipumus joka minulla on koskee kostamista. Ja kostaminen on aina henkilökohtaista. Tilanne meneekin enemmänkin niin että haluan enemmän olla rauhassa ja kiukutella kun tätä ei tehdä kuin nauttia muiden pahasta mielestä.

Katsoin Päivi Räsästä. Hän esitti haastattelussa olevansa "pettynyt". Tämä ei tietysti ole kovin yllättävää. En tietenkään ole tässä haastamassa demokratiaa, korostan vain että se, että massat ovat tässä tietyn asian puolella on tietty tulos. Vaihtoehtoisia poliittisia järjestelmiä on kokeiltu esimerkiksi maassa jossa on huonolaatuinen tuhrittu lippu. Kehotan siis ihmisiä elämään tämän uuden tilanteen kanssa - niin me erimieliset teimme elämässämme eiliseen saakka. Ja ilmeisesti vielä vähän aikaa tästä eteenpäinkin. (Muutosprosessi vie jonkin verran byrokraattista viivettä.) Kuitenkin Räsäsestä oli tuossa jutussa muutakin kuin mielipide. Siinä oli kuva. Ecce homo, katso ihmistä, on tässä siitä hyvä että teksti kenties etäännyttää. Mutta kuva ei. Räsäsen ilme on hyvin mielenkiintoinen. Se on hyvä esimerkki kuvajournalismista. Minä en osaa ilmeitä kovin hyvin, mutta tästä ilmeestä minäkin näen että mieli on paha. Sellaisella on tapa tarttua. En voinut muuta kuin kokea sympatiaa Räsästä kohtaan.

Toisaalta samalla syntyi laajempikin tunne samastumisesta. Joka ei ole minulla niin hirveän yleistä. Tiedostin että Räsäsen mielipiteenvapautta tai muuta oikeutta ei tässä olla tallaamassa. Häntä pikemminkin iskee se, että hänen mielipiteensä on ikään kuin sosiaalisen yleisen paineen alla. Häntä murehduttaa jokin "yleinen erimielisyys" johon hän ei voi kuitenkaan mennä mukaan. Siitä voi syntyä vahva osattomuuden ja kuulumattomuuden kokemus. Se, että sinulla on teknisesti lupa olla erimielinen ei tarkoita että tämänlainen yleisen mielipiteen paine ei voisi vaikuttaa.

Toisin sanoen Päivi Räsänen on surullinen siitä että hän on nyt pari tuntia vieraillut siinä maailmassa missä minä olen elänyt enemmistön ajasta koko elämääni. Minä asun tuossa tilassa. Ja Päivi Räsäsen aatetoverit ovat toistuvasti ja mielellään ylläpitäneet asennetta jossa tätä asetelmaa pyritään ylläpitämään ja vahvistamaan. Jokaisen kerran kun yksikin uskonmies selittää että "ilman Jumalaa ei ole moraalia" ja tekee tämän tukien "kulttuurin vallitseviin arvoihin" ja "kristilliseen maahamme" se on sama kuin kansanäänestyksen sateenkaarilippua heiluttavan lausunto siitä että homojen avioliittoon pääsemättömyys on ihmisoikeusrikos.

Tämänlaisten lausuminen ei tietenkään ole rikollista eikä se itse asiassa riko oikein mitään filosofisempiakaan oikeuksia vastaan. Mutta kyllä se silti tuntuu pahalta. Etenkin kun sitä tulee toistuvasti mediasta ja muualta. Kenties tätä ei voi selittää, kenties se täytyy kokea. Ja nyt Räsänen aatetovereineen on saanut mukavasti omakohtaisesti, kenties ensimmäisen kerran elämässään, kokea miltä tämä tuntuu käytännössä. Minä tiedän, ja kokeneena en voi sanoa muuta kuin että ei käy kateeksi heille. En voi sanoa muuta kuin että kuulumattomuuttani Suomen kansalaiseksikin on kyseenalaistettu niinkin merkittävien mielipideasioiden kuin "Suvivirren laulattamisen välttämättömyys" on heitelty. Ja että tässä on onnistuttu sen verran hyvin että en koe että minulla on edes olemassa mitään relevanttia viitekehystä jota voisin kutsua ideologiseksi kodikseni. Miekkailu on lähimpänä. Mutta se nimenomaan ei ole aatteellinen vaan tekemistä ajava paikka. Sen verran voin sanoa että siitä syntyy hyvin jännittävä olo. Sellainen jossa olet "pettynyt" kunnes et enää ole koska siihen turtuu ja sitten se on olotila. Ja tämä olotila ei kuiski mitään lohdun sanoja.

Minun luonnettani on usein moitittu. Päivi Räsäseltä tulisi nyt, juuri nyt, kysyä sitä miten ilolla hän olisi rientämässä kiinnostuneen hymyillen kuuntelemaan maailman tärkeimmistä asiasta, joka on hyvä ja eettinen. Eli kuuntelemaan homojen puheita ja osallistuttamaan hänen lapsensa jokavuotiseen pridekulkueeseen jonka läpi kuljettuaan hänen lapsensa saisi todistuksensa. Ja jos tämä ei innosta niin lapsella on vakaumuskenvapaus jäädä juhlan ajaksi kotiinsa ja saada läpyskänsä postissa. Tervetuloa meidän elämäämme, kerrankin.

Tekisi mieleni vihjata Räsäselle ja hänen aatetovereilleen siitä että kultaisen säännön mukaan kristitty kohtelee toisia kuin toivoo itseään kohdeltavan. Ja että minun on siksi aivan terveellistä olettaa että kristityt ovat aiemmin noudattaneet tätä periaatetta. Eli minun tulisi kohdella heitä kuin heidän aikaisempi toimintansa olisi maksiimi jota kaikkien tulisi noudattaa Ja jolla heitä itseään tulisi kohdella sitten kun yleisen mielipiteen tuulet kääntyvät.

Ja vihjaan että vahvaa projisoinnin henkeä - eli omalla mitalla saamisen henkeä - voi havaita Arto Lehkamon lausunnosta "Jos homolaki tulee voimaan alkaa silloin kristittyjen vainot tässä maassa. Kristittyjä tullaan laittamaan vankilaan Raamatun mukaisten mielipiteittensä johdosta. Saarnaajia tullaan kontrolloimaan, mahdollisesti jopa Raamatun kirjoitukset vaaditaan muutettavaksi. Massachusettissa astui voimaan sama laki ja tulokset olivat murhaavat. Myös Suomessa lain kannattajat ja edelleen vaalijat tulevat tekemäään aivan samoja juttuja kuin mitä Massachusettissa tehdään. Julkisuutelua ravintoloissa ja jos joku puuttuu tilanteeseen tai paheksuu, syrjintäkortti heilahtaa heti ja sakot tai vankila odottaa. Tämä ei ole fiktiota vaan täyttä totta tuossa osavaltiossa. Ihmiset eivät todellakaan tajua millaiseen kontrollivaltioon Suomi joutuisi jos tämä laki menisi läpi. Tämä laki esitellään " asiana joka ei ole keneltäkään pois," mutta totuus on täysin toinen. Tämä laki muuttaa kaiken alkaen esiopetuksesta ja jatkuen aina yliopisto-opetukseen asti. Todellista mielipiteen vapautta ei tuolloin enää olisi. Kaikki asiat olis kierrätettävä SETA:n kautta. Tuon piskuisen järjestön sormien lävitse, jolla on alle 2000 jäsentä! Kansa ei halua tätä lakia. Tuoreen mielipidemittauksen mukaan tätä lakia vastustaa yli 70% kansasta. Taitaapa olla lähempänä 75% tuo luku nyt. Ei homoliitoille, on kyllä suvaitsevaisuudelle!"

Ja että kaikki tästä poikkeava on armeliaisuutta, tätä minulle poikkeuksellista arvoa. Jota en edes arvosta, koska se on kristittyjen eikä minun arvoni. Että minä arvostan hyvää muistia. Mutta en voi. Sillä tämä asettaisi minut samalle tasolle kristittyjen kanssa. Sellaiselle tasolle jossa kaiken maailman uskonhihhuleita kohdellaan Lehkamon profetioilla pelkän pikkumaisen koston vuoksi. Siksi toivon aivan oikeasti sympaattisesti voimia Päivi Räsäselle. Itse toki sitten jatkan elämääni maireasti tässä uudessa maailmassa. Lauleskellen. Kenties vittumaisesti. Mutta sympatialla.

Filosofin masennus

Hyvin moni elämänfilosofia tavoittelee onnellisuutta. Tällöin voidaan päästä vaikka epikurolaisuuteen, jossa haetaan kohtuudessa pysyvien nautintojen avulla helppoutta, tuskattomuutta ja iloa.

Mutta tämän vastapainona on oikeastaan aina ollut se, että analyyttiseen ajatteluun on itse asiassa hyvin usein liitetty jonkinlainen ajatus masentumisesta ja raskaudesta.

Ajatus nimenomaan analyyttisen ajattelun surumielisyydestä on hyvin vanha. Humoraaliopissa analyyttinen ja hiljainen tyyppi oli nimeään myötä melankolinen. Joten asiayhteys on nähty ikään kuin lääketieteellisenä kysymyksenä ja ilmiselviönä.

Tämänlainen ajatus antaa helposti pontta Tuomas Akvinolaisen tavalla ymmärtää rumuutta. Akvinolainen ajatteli kauneutta teleologisena. Kun kohde on sellainen kuin sen pitää olla ja on sellainen kun se on tarkoitettu olevaksi, se on kaunis. Rumalta kohteelta siksi puuttuu jotain, mitä sillä kuuluisi ja voisi olla. Akvinolaisen näkemyksessä estetiikkaan liittyy siksi melankoliaa. Sillä kaunista on tässä maailmassa vain siellä täällä, se ei ole koskaan täydellisen kaunista ja aina se muuttuu lopulta rumaksi. Ja tämän tiedostaminen tuo mieleen surua. Näin hyvin tehty filosofia siis masentaa.

John Fisher taas teki pienestä masentuneisuudesta jopa filosofin hyveen. Hänestä parhaat filosofit ovat hieman masentuneita sillä tämä luo itseluottamuksen puutetta. Ja tämä luo huolellisuutta ja varovaisuutta tarkistaa ja uudelleenmiettiä argumentteja. Eli Fisherin mielestä filosofia ei lievästi masenna vaan että lievästi masentuneet ovat parempia filosofeja.

Tuore tutkimus (uutisointeineen) näyttää siihen suuntaan, että ajatteleminen itsessään on epämiellyttävää. Ja että miellyttävään ajatteluun ei totuta nuorina tai siihen opita edes vanhoilla päivillä. Eli epämiellyttävyys on kaikilla ikäjaksoilla. Ja itse asiassa vaikka ajattelu on kaikille epämiellyttävää niin se on osalle hyvin epämiellyttävää. "On silmiinpistävää, että yksinkertaisesti yksin oleminen omien ajatusten kanssa 15 minuutin ajan oli ilmeisesti niin luotaantyöntävää, että se ajoi monet osaanottajat antamaan itselleen sähköiskun, jonka välttämisestä he olivat aiemmin olleet valmiit maksamaan."

Joka minusta kertoo että kysymys ei ehkä ole siitä että filosofian lopputulokset viittaisivat epämiellyttäviin totuuksiin, tai että masentuneet olisivat parhaita filosofeja. Vaan se viittaa siihen itselleni kohtuu ilmiselvään asiaan että ajattelemien, oikein tehtynä, on työlästä ja vaikeaa. Karkeasti sanoen jos ajatus kulkee sujuvasti, se tehdään kevyesti Kahnemanin systeemi 1 soveltaen. Silloin saadaan nopeasti kohtuullisia vastauksia, ja ajattelu on miellyttävää. Mutta heti jos tavoitellaan huolellista totuudellista tietoa, prosessi on kohtuullisen työlästä. Loogisen, hitaan, tarkan ja työlään systeemi 2 käyttöön pitää vähintään harjaantua. Ja jossain määrin ajattelu on, paitsi hauskaa, niin myös epämiellyttävää.

Tämä voi nykyaikana unohtua kun onnellisuus on jotain jota pidetään niin ilmiselviönä että sitä ei kyseenalaisteta edes hedonismi -sanan negatiivisten konnotaatioiden vastaantullessa. Siksi kai teologiankin puolella harva korostaa Akvinolaista ja kerro että kristinopin miettiminen masentaa. Mutta sen sijaan on erityisen muodikasta selittää että ateismi tuo elämään angstia. ; Ikävä kyllä itse uskallan sanoa että jos näin on, syy ei ole niinkään filosofian maailmankuvallisessa sisällössä vaan siinä että ajattelu itsessään lisää elämään ripauksen angstia.

Taivaasta sinä olet tullut ja maahan sinä olet jälleen palaaman

Taannoin minulle heitettiin lausunto siitä, että kirkko on vähemmän kiinnostava kuin hautausmaa. Otin asian jonkinlaisena väitelauseena ja haasteena. (Lausuja tuskin tarkoitti statementtia ihan näin.) Minulle kirkko on toki rikki, mutta en kuitenkaan ihan allekirjoita mitä tahansa väitettä vain siksi että se hellii maailmankuvaani.

Ja koska meillä kaikilla - ja etenkin minulla - on niitä päiviä jolloin teemme jotain omituista, päätin että suihkulähteisiin hyppäämisen sijasta voin tehdä jotain muuta. Siksi, kun minulle tuli vapaapäivä ja kaikkea, kävin Hietaniemen hautausmaalla. Sen mukaan väite on tosi. Tosin syynä ei ole hautausmaiden tylsyys. Hietaniemen hautausmaa on kuitenkin malliesimerkki siitä mitä hautausmaat käytännössä ovat. Nähdäkseni hautausmaahan ja siihen liittyviin asioihin liittyy hyvin vahva kognitiivinen dissonanssi.

Ja Hietaniemen hautausmaa on tästä erinomainen esimerkki. Sillä sitä ympäröi symbolinen muuri. Hyvin korkea sellainen. Hautausmaa on itse asiassa aidattu korkealla kivimuurilla ja tien toisella puolella on uimaranta. Välissä on sitten muuri joka tavallaan eriyttää nämä kaksi eri maailmaksi. Mutta toisaalta juuri tämä muuri kertoo siitä miten todellinen ja konkreettinen hautausmaa kuitenkin on. Minua freudilaisempi voisi jopa sanoa että vahva torjunta kertoo tässä kohden siitä että on jotain torjuttavaa. Ja korostaa että hautaaminen ei olekaan poislaittamista, vaan jonkinlaista piilossa säilyttämistä ja talteenlaittoa.

Mutta luonnollisesti sama jatkuu sisäpuolella. Ja etenkin siellä. Ja parhaiten tätä kuvaa yksi hautakivien taiteessa näkyvä toistuva elementti. Itkevä enkeli. On toki luontevaa että kuolema ei ole ilon aihe. Mutta teologisesti asia on kummallinen. Sillä kuitenkin uskonnon pääviesti on ilo ja toivo. Kuolema on parannus. Kristinuskon pääviesti on suorastaan se, että vaikka länsimaisella ihmisellä ei olekaan "metsästysmaita", niin tuonpuoleisessa ne ovat aivan taatusti nimenomaan "autuaammat". Enkelin voisi siis luulla heijastavan iloa. Tai jotain vakavasävyisempää. Tätä asiaa ei voi ymmärtää muuta kuin psykologisesti. Pascal Boyer korostaa että ihmiset eivät usein usko teologisesti korrektin kaavan mukaan. He osaavat kysyessä kertoa teologisen totuuden faktana, mutta toimintaa kuvaa jokin muu. Itkevä enkeli kertoo siitä miten kuolemaan liittyvät skeemat ovat sekoittuneet. Monesti tämänlainen ymmärretään jonkinlaisena ironisuutena. Ja jossain määrin itkevä enkeli on ironinen. Jos sen ottaa vakavasti.

Mutta kyllä teologisesti korrektejakin enkeleitä piisaa. Hietaniemen hautausmaalla monet enkelit ovat hartaita, tietäen kristinopin sanoman. Kaikki eivät itkeskele, vaikka suuri osa tietysti onkin murheellisia enkeleitä.

Ja itseäni viehättää, sellaisella toisella tavalla ironisella tavalla, että osa enkeleistä vaikuttaa jona näyttävän jonkinlaista smugfacea, sellaista jota tapaa paatuneiden skeptikoiden kasvoilla silloin kun he tietävät paremmin kuin joku huuhaahörhö, tietävät sen itsekin ja eivät pelkää opettaa asiaa ääneen.

Mutta pääasiassa hautausmaan kuvaelmat eivät ilmaise iloa ja toivoa vaan surua. Ja tietyssä määrin hautakivien taide onkin sitä miten suru ilmituodaan. ; Toki joskus hautausmaiden veistoksia katsoessa on hieman vaikeaa sanoa missä vaiheessa kitch kerää pömpöösiyttä niin että se muuttuu asialliseksi hautausmaataiteeksi. Mutta osa on hienoja teoksia joilla on ilmiselvästi myös taiteellisia ansioita.

Lisäksi haudoilla oleva taide voi korostaa yksilöllisyyttä. Kertoen jotain kuolleesta yksilöstä.

Hauta voi heijastaa myös tärkeitä ja arvokkaita arvoja, jotka ovat liittyneet kuolleeseen, usein näissä arvovalinnoissa korostuu kuolleen ammattivalinnat ja muut tälläiset vaikuttavat tähän.

Puhumatta tietenkään siitä että monen kuuluisan ihmisen hauta ei ole pelkkä hauta vaan muistomerkki. Jokin joka mahtipontisuudessaan ei opeta että suurmiehetkin kuolevat, vaan ovat enemmänkin tekemässä heistä kuolemattomia. Myytti kasvaa kun hautakin on komea ja suuri. Suuri hauta on jotain johon harvalla on varaa ja se onkin jonkinlainen ultimaattinen statusesine. Se vihjaa siitä miten kuollut on ollut tärkeä ja me pienemmät - joita varten on varattuna vain standardisoitu hautakivi - joudumme ikään kuin elämään ilman tätä ja tulemaan toimeen.

Tämä kaikki korostaa sitä, miten hauta on kaikkinensa ristitulkinnan ytimessä. Pitää olla iloinen mutta surullinen. Hautausmaa mielletään henkiseksi paikaksi, mutta se on konkreettinen ; Itse asiassa elämän lyhytaikaisuutta vastaan yritetään taistella kiven avulla.

Kaikista mahdollisista materiaaleista on valittu kivi, joka kestää nimenomaan aikaa. Ja vaikka ihmisen elämä ja persoona päättyy kuolemaan, tätä halutaan jotenkin laventaa ikuisuuteen. Että tärkeät arvot, ammatti, status ja muu kiinnostava joka ihmisessä oli tämän eläessä hienoa jotenkin ponnistaisi ikuisuuteen myös tämänpuoleisessa. Hauta on konkreettinen muistutus kuolevaisuudesta mutta kuolemaa ja tuhoutumista ei silti haluta ajatella, edes hautausmaalla. Tai oikeastaan etenkään siellä.

No, toisaalta enpä itsekään toivo että minun kuolemaani jotenkin erityisesti iloitaan. Että "hurraa, paha paskiainen on kuollut". (Siitä huolimatta että se on totuus. Tai etenkään siksi.) Ja sitä jotenkin toivoo, että kuoltuaan joku ei kävele hautausmaalla ajatellen että hän on elossa ja nuo muut ovat kuolleita, ja että jollain tavalla tämä tarkoittaa sitä että olet voittanut nuo ihmiset. (Siitä huolimatta, että tämänlaisiakin ajatuksia on itselleni tullut mieleen, tai etenkin siksi.) Jotenkin sitä vain toivoo että kuoleman jälkeen korostuisi että oli niin siisti että kristillinen enkelikin taipuisi kaikista puutteistani huolimatta kaveriksi. Että kuoleman jälkeen mielipide-erot tiivistyvät. Kenties niin syvään bromancyyn että se lähentelisi jonkinlaista homoseksuellismia. Joka toki on hieman omituista koska enkeleillä ei ole edes teologisesti mitään suoraa yhtä sukupuolta samassa mielessä kuin lihallisilla ihmisillä. (Mutta ei toki kuitenkaan täysin homoseksuellia suhdetta kaipaa, sillä kaikesta HLBG -myönteisyydestä huolimatta en ole homo. Ja nyt on syytä lopettaa siihen noloon suihkukopeista tuttuun hiljaisuuteen.)

Pieni ajatus ; Pääsiäisen suru.

Pääsiäisen teologia voidaan, kristillisestä näkökulmasta, tiivistää suremiseen. Psykologiassa surua taas käsittelee Kübler-Ross model. Ja sen mukaan surun ensimmäinen vaihe on tapahtuneen kieltäminen (denial). Pääsiäisen kannalta siihen se sitten jääkin. Olitpa sitten kristitty tai ateisti.

Uusi vuosi ; Ammutaan asioita palasiksi

Uusi vuosi on nähty lopetuksen, aloittamisen ja määräajan hengessä. Uusi vuosi on kuitenkin vain uusi samantyyppinen sykli kuin vanhakin vuosi. En ole riittävän konsistentti ja määrätietoinen voidakseni tehdä vuoden kestäviä lupauksia, ja menneisyydenmuuttamisessa taas tuntuu olevan jotain likaista. Siksi tyydynkin menneisyydenhallintaan.

"Majoras Maskista" tekemäni peliarvoi saakin tässä toimia apuvälineenä. Osittain siksi, että se käsittelee loppumista, luopumista ja deadlinejä. Sitä miten uusi sykli toistui samantapaisena mutta ei samana. Ja miten se kiire ja aikataulutus ei unohdu suunnilleen sekunniksikaan. ; Analogia täydentyy kun korostetaan sitä, miten sekä pelissä että tulkinnassani muistetaan uudenvuoden kohdalla räjäyttely, palasiksi meneminen ja kuolema. Sekä "kaikki surun kuusi vaihetta" joista osat eivät mahdu tutumpaan psykologiaan mutta joka voi silti olla oleellista.
1: Tulkintani etenee kenties jonain joka lähentelee uskovaisten suhdetta "Raamattuun". ; Periaatteessa eri ei ole aivan valtavan suuri, sillä Raamatun merkityksen kaivaminen voi vaatia samantyyppistä kirjallisuuskriittistä otetta mitä peliarvioidenkin tekeminen. Ja sen soveltaminen oman elämän elävöittämisessä on yksi keskeinen aspekti niin hengellisyydessä kuin vähän maallisemmissakin taidekokemuksissa. ; Toivon kärsivällisyyttä tämän poikkeuksellisen tilanteen vuoksi.

Asian pohjustamiseksi voi olla tarpeen muistuttaa, että uusivuosi on minulle tärkeä päivä. Ikävässä mielessä tärkeä päivä. Toki kun millenniaalisesta itsemurhasta on kulunut vuositolkulla, on syytä huomauttaa että kaikki sosiaalisesti yleisesti hyväksytyt suruajat on tullut käytetyksi moneen kertaan. Ja jos nostaisin tämän esille erityisen itkuisesti, se tuomittaisiin välittömästi rypemiseksi. Silloin se ei ikään kuin ole luvallista surua koska aika on pyyhkinyt asian relevanssin syrjään.

Ja vaikka en menekään aivan niin pitkälle kuin monet - eli kutsu valehteluksi ja myyteiksi surutyöhön liittyviä yleisiä näkemyksiä - en kuitenkaan voi olla huomauttamatta, että tosiasiassa aika ei merkitse näissä asioissa niin paljoa kuin voisi luulla. Mitä jos Anne Lamott oli oikeassa esittäessään kysymyspatterin? "What if we never ‘get over’ certain deaths, or our childhoods? What if the idea that we should have by now, or will, is a great palace lie? What if we’re not supposed to? What if it takes a lifetime?" Eli joukon kysymyksiä joka minulle ilmenee yhtenä suurena teemallisena retorisena kysymyksenä.

Kuolemat asetetaan helposti jonkinlaiseen arvojärjestykseen. En kuitenkaan ole tekemässä tässä tämänlaista luokitusta. Vuoden 2000 vaihde on kuitenkin kuolemana repivin yksittäisin. Ei siksi, että olisin tuntenut tekijän erityisen hyvin verrattuna muihin kuolleisiin. ; Esimerkiksi isoäitini kuoltua en ollut yhtä hajalla, vaikka olin sentään asunut puolisen vuotta hänen kotonaan tehdessäni perusharjoittelua renkipoikana. Vuoden 2000 itsemurha olikin tässä kohden vähän kuin ensimmäinen seksinharrastus. Ei ehkä kokonaisuutena mitenkään aivan supererityinen. Mutta silti siinä on jotain erityistä. Kokemattomuus painaa.

Arvon suisidaalikko oli henkilö jota aluksi yritettiin pitää etäällä minusta. Sillä ihmiset pelkäsivät, kenties syystä, seurauksia mitä tämänlaatuisesta interaktiosta voi seurata. Henkenä oli se, että hän oli selvästi "depressiivinen" ja minä taas olin "maaninen". Tämä korostaa sitä, että olin itse asiassa varsin hilpeä veikko. Toki lapsuuteni ja muu elämäni ei tarjonnut mitään erityisiä syitä tähän. (Olin saanut oman osani hankaluuksia, ja toki muutakin.) Mutta olin silti tämänlainen. Ala-asteella ja yläasteella olinkin myös se "hihittelevä naurupoika".
(Tätä voi olla hyvin vaikeaa uskoa nykyään. Aikana jolloin elämä ei tarjoa erityisiä syitä jurottamiseen, mutta olen silti senlaatuinen.)

Väittäisin, että Zeldametaforaa soveltaen olin aiemmin hyvinkin osuvasti Kokirien metsässä soitteleva humppahahmo. Itsemurhan jälkeen manifestoiduin varsin suoraviivaisesti Skull Kidiksi. Yhtenä syynä tähän oli varmasti se, että itsemurhaan liittyi paljon. Se oli hyvin konkreettinen. Se kosketti oman ikäistäni ihmistä, nuorta ihmistä. Ja näin se siirsi kuoleman piilotetusta vanhojen ja sairaiden ihmisten asiasta suoraan itseä koskettavaksi asiaksi. Se käsitteli sen aikaista arkea, eli se ei vertautunut johonkin kenties paremmin tunnettuun mutta etäiseen sukulaiseen. Ja itsemurhaan liittyy aina iso annos syyllisyyttä.

Tämä kombo johti siihen että mikään Kübler-Rossin surunkäsittelyn portaista ei tarjonnut mitään vastusta. Torjua ei voinut koska jauheliha on jauhelihaa. Vihassa ei ollut mitään järkeä koska miksi vihata sitä että haluaa pois. Asiaa ei voinut sopia tai pelata piiloon. Depressioon ei ollut aikaa. Hyväksyntä taas ilman edellisiä oli hyvin absurdi. Näin ollen "päädyin oikotietä kuudenteen kerrokseen". Minusta tuli kuu-ukkeli. Ja siellä olen tietyssä mielessä tänäkin päivänä. (Ja sitten ihmetellään miksi itsemurhat ovat copycat -tekoja.)

Skull Kidin hahmo onkin pelihahmona itselleni hyvin samastuttava. Moni saa pelistä lohtua sen kautta että se kertoo lämpimiä tarinoita perheestä ja yhdessäolosta. En ole koskaan sosialisoinut, joten tämä puoli on jäänyt hieman vieraaksi. ; Skull Kidiin rinnastaminen toimii siinäkin mielessä, että hän on trollimainen. Minullakin on riittävästi teräväjärkisyyttä osatakseni herättää surutyön vaiheita muissa. Olen usein ärsyttävä, kriittinen, uhka. Kohdatessaan minut, ihmiset kohtaavat menetyksen.

Tässä mielessä edessäni tulee olemaan jälleen mielivaltainen taivaankappaleiden välisiin suhteisiin sidottu ajanjakso. Ajanjakso jona tulen rikkomaan monta asiaa. Nostamaan monta kirousta. Luomaan alueita ihmisille, jotka jumittavat johonkin itselleen tyypilliseen surutyön vaiheeseen. ; Se olkoot uudenvuodenlupaukseni. Tai ainakin uudenvuodenodotukseni. Luvassa on 365 päivää vittuilua, epäonnistumista ja yleistä kuu-ukkoisuutta.

Terminaalinen ratkaisu ; Kuolinnaamioita ja onnenlauluja

"You've met with a terrible fate, haven't you?"
(Happy Mask Salesman, Majoras Mask)

"The Legend of Zelda:Majoras Mask" on lapsille tarkoitettu iloinen pieni peli. Paitsi, että sen ilmiasussa on tarkemmin katsoen jotain vinossa. Ja jos symboliikkaa ja tapahtumia alkaa katsomaan tarkemmin, se on vähemmän iloinen. Itse asiassa mitä syvemmin tätä peliä tarkastelee, sitä erikoisempaa on, että se on lapsille sallittu peli. Se ei ole perverssiä aikuisviihdettä. Mutta se on aihevalinnaltaan synkin ja käsittelyltään eksistentiaalisempi peli kuin oikeastaan mikään puhtaasti aikuisille suunnattu peli.

"Majoras Mask" eroaa oleellisesti monesta muusta Zelda -pelistä. Se on selvästi jatkumoa "Ocarina of Timelle". Kuitenkin se ei tapahdu Hyrulen kuningaskunnassa ja siinä vastustajana ei ole Ganondorfia. Itse asiassa prinsessa Zeldakin näkyy vain flashbackissa. Sen sijaan peli tapahtuu "Termina" nimisessä maailmassa. Maailmassa joka on pinnallisesti lapsenomainen, mutta jossa syntyy hyvin vahva tunne siitä että tässä ollaan tekemisissä suurempien asioiden kanssa.

Vaikka sinä vaeltaisit kuoleman varjon laaksossa

Omituinen nimi ei ole sattumaa. Sillä minä, monen muun pelaajan tapaan, katson että Termina on tosiasiassa katolisen näkemyksen limbon vastine. Link, eli pelin sankari, kuolee alkudemossa. Tässä pelissä ollaan tuonpuoleisessa ja pelin ideana on tämän hyväksyminen. Siksi ei olekaan ihme, että pelin kenttien rakenne ja järjestys muistuttaa Kübler Ross-mallin surun viittä vaihetta. (Kannatan tässä siis myös tätä lähes kanonisoitua tulkintatapaa pelistä ; No, rehellisesti sanoen ilman tätä tulkintaa sen tapahtumissa ei olisi hirveästi järkeä.)

Pelissä on paljon yllätyksiä "Ocarina of Time"a pelanneille. Suuri osa hahmoista on tuttuja Hyrulen valtakunnasta. Tämä, selkeästi ja alleviivatusti eri paikka, korostaakin että nämä ihmiset ovat jonkinlaisia representaatioita jotka kumpuavat Linkin aiemmasta elämästä ja kokemuksista. Tämä on juuri sitä tavaraa josta tuonpuoleiset tavataan muutoinkin rakentaa.

Ei pelimekaniikka sinua hylkää

Peli alkaa Linkin poistuttua Hyrulesta. Hän menettää metsässä (aiemmassa pelissä varsin paljon ärsyttäneen) "hei hei hei hei" -keijun. Ocarina of Timessä olemme oppineet että ilman keijuja Lost Woodsissa vaeltavat muuttuvat stalfoseiksi, eräänlaisiksi eläviksi kuolleiksi. Link kohtaa pelin päävastustajan, perin harmittomalta ja lähes klovnimaiselta vaikuttavan Skull Kidin. Link putoaa kuiluun ja muunnetaan ikävällä taikuudella Deku -puuhahmoon josta Link haluaa vapautua. Hän kohtaa iloisen naamarienmyyjän, joka näyttää ja vaikuttaa perin epäilyttävältä. Ja tästä alkaa varsinainen peli.

Peli seuraa mekaniikaltaan kolmen päivän sykliä. Kolmantena päivänä ilkeän näköinen kuu putoaa maahan ja kaikki kuolevat. Kuu on animoitu siten, että lähes mistä tahansa ulkoilmassa liikkuessaan pystyy katsomaan taivaalle ja näkemään kuun. Joka on animoitu siten, että se pikku hiljaa kasvaa ja kasvaa. Merkittävää on, että Link oppii varhaisessa vaiheessa peliä laulun jolla hän voi aloittaa jokaisen kolmipäiväisen alusta. Link saa pitää saavuttamansa varustetäydennykset, maskit ja erilaiset laulut joilla on pelissä oleellinen rooli. Ihmiset eivät silti muista mitään aikaisemmista kolmipäiväisistä. Näin jokainen juonenkäänne voidaan halutessaan käydä uudestaan ja jokainen välidemo on tätä kautta uudelleenkatsottavissa.

Pian Link saa oman muotonsa ja saa kyvyn käyttää erilaisia maskeja. Maskeja on monenlaisia ja suurin osa niistä saadaan tekemällä jonkinlaisia palveluksia yksityisille ihmisille.
* Osa maskeista on "kokonaisvaltaisempia". Niiden avulla Link tekee muodonmuutoksen. Näitä yhdistää se, että ne on sidottavissa kuolleisiin. Zora -maskin kohdalla kuolema nähdään itse. Goronien kohdalla kummituksen auttaminen johtaa tämän maskin saamiseen ja Dekujen kohdalla peli vihjaa varsin surullisin vinkein siihen, että Dekuhahmon takana on tietty erään Dekujen kuninkaan hovimestarin edesmennyt poika jonka eloton ruumis nähdään pelin alkuvaiheessa (jos osaa katsoa). Nämä ovat alleviivatusti kuolinnaamioita.
* Tässä mielessä peli on miellyttävää vaihtelua "Ocarina of Timelle" jossa tavoitteet olivat suurisuuntaisempia. "Majoras Mask" on peli jossa kaikki auttaminen redusoidaan jotenkin yksilöihin. Muutenkin auttamistehtävät voivat olla hyvin pieniä. Tässä pelissä sellaisilla asioilla kuin vauvalle tuutulaulun soittamisella voi olla "elämää suurempia seurauksia".
* Auttamisen kohdalla on kuitenkin hyvin omituisia sävyjä. Link kerää kohtaamistaan ihmisistä tarrakirjaa joka muistuttaa varsin pian monien facebookprofiilia ; Link on kohdannut heidät, mutta ihmiset eivät muista tapahtumaa koska Link on "nollannut" välissä ajan. Näin seuraa omituinen epätasapaino jossa Link tuntee suuren määrän Terminan asukkaista, mutta vain harvalla on mitään tietoa hänestä. Samoin voi olla ikävää kierrellä paikoissa, kun jo suoritetut välitehtävät on ratkeamatta. Päässä voi alkaa herkemmällä kaikertamaan se, että pommikaupan mummo ryöstetään joka ikinen kolmipäiväinen jolloin häntä ei erikseen pelasteta.

Pieniä korostuksia Skull Kidistä

Pelin paha on itse asiassa "Ocarina of Timestä tuttu". Tuossa pelissä hahmo on harmiton ja jopa iloinen metsässäsoittelija. Hänen taustojaan saadaan kuitenkin selville kuuntelemalla vanhan viisaan (mutta helvetin kalliin) mummon satutuokioita (jotka ovat niin tylsiä että ilman dopingia ei selvitä). Opimme että Skull Kid on neljän jättiläisen ystävä. Jättiläiset ovat suojelleet Terminan alueita. Sitten he aikoivat mennä nukkumaan ja jättivät maailman vähäksi aikaa suojelematta. Skull Kid koki itsensä hylätyksi ja yksinäiseksi. Majoran naamio lietsoi näitä tuntemuksia ja rakensi tätä kautta hänestä ultimaattisen vastustajan Linkille. (Juonen kannalta oikein mikään muu ei luultavasti tehoaisi yhtä hyvin.)

Lopussa, kun Link saa kaikki jättiläiset vapautetuksi ja kutsutuksi ottamaan kuu kiinni, selviää että vaikka jättiläiset olivat pettyneitä Skull Kidin toimintaan, he laskivat hänet silti ystäväkseen. Teot olivat tuomittavia, mutta vihulainen latistuu enemmän surkuteltavaksi ja säälittäväksi. Kyseessä on väärintulkittu pilailija ja seuranhaluinen hahmo jonka yksinäisyys oli päävoimana Majoran naamion tuhotöissä.
* Majoran naamio on muotoilultaan hyvä. Siinä on tuijottavat silmät jotka vihjaavat suureen pahuuteen. Se on kuitenkin sydämen muotoinen. Mutta siinä on piikkejä ja väkäsiä jotka rikkovat sydänmuotoa korostaen että kyseessä oli jotenkin pilallemenneistä emootioista.

Surun maantiede ; viisi vaihetta

Pelin kuolematematiikan vuoksi toistuva rakenne on hyvin kuvaava. Depressiossa juuri tämänlainen lyhytjänteisyys ja horisontin kaventuminen korostuvat. Tietysti itse alueen eri osat korostavat suruprosessia.
1: Peli aloitetaan pikkukaupungista (Clock Town) joka ei pidä kuun putoamista riskinä. Pormestari ja hänen avustajansa nauravat ja sanovat että jokainen joka epäilee kuun putoavan niskaan on typerys. Kylä suunnittelee suurta festivaalia. Ei tarvita kovin kummoista mieltä tajuamaan, että tämä edustaa torjuntaa (denial). Kenties kuvaavaa on, että tämä taso läpäistään muun muassa keräämällä jalokivi, kuun kyynel, joka on rakenteeltaan varsin antropomorfistinen eikä juuri ollenkaan metafora (pelin sisäisessä maailmassa).
2: Tämän jälkeen siirrytään Dekujen valtakuntaan. Siellä prinsessa on kadoksissa ja tästä ollaan suututtu (anger). Kuningas syyttää apinoita ja uhkaa teloittaa panttivangiksi nappaamansa. Kukaan ei yritä etsiä oikeita syyllisiä saati prinsessaa. Link joutuukin tekemään sankaritekoja vihaiseksi viidakoksi muuttuneessa paikassa (Woodfall Temple) jossa esimerkiksi raivopäiset kovakuoriaiset tekevät elämää hankalaksi.
3: Tämän jälkeen edessä on Goronien valtakunta pahan valtaamine linnoineen (Snowhead Temple). Kaatunut Goronien sankari Darmani yrittää käydä kauppaa sillä, miten hän saisi palata henkiin lisää sankaroimaan. Muut ovat kylmässä ja nälässä ja tuntuvat lähinnä odottavan ja rukoilevan passiivisesti. Goronien kylän anelu on ymmärrettävissä Kübler-Rossin kaupankäynniksi (bargaining) josta esimerkiksi rukoukset joissa Jumalalle luvataan asioita jos hän toteuttaa rukouksen ovat usein malliesimerkkinä. Peliltä oli oivaltavaa yhdistää muutoin kenties aktiivisena nähtävissä oleva kaupankäynti kylmään ja passiiviseen delegointiin.
4: Zorien henkenä on puhdas depressio. Se kuvataan näköalattomuutena ; Meren syvyyksiin sukeltelevat Zorat ovat saaneet uhakseen lapsettomuuden. Mätimunat on pelastettava -hengellä Link ajattelee lapsia meren syvyyksien vaaroja uhaten (Great Bay Temple) samalla kun Zorien autettavien keskeisin naishahmo on mykkä laulaja jonka kanssa voi halutessaan viettää ihanan kolmipäiväisen jona hän tuijottaa liikkumatta ja sanomatta koskaan mitään. (Joka on tässä pelissä harvinaista.)
5: Eläviä kuolleita vastaan käydään hautuumaa-alueella (Ikana) viimeisessä vaiheessa jossa Link ratkoo anteeksiannon ja kuoleman hyväksymisen kaltaisia tehtäviä. Paikka edustaa hyväksyntää (acceptance). Merkittävää on, että tässä maailmassa Link harrastaa ikonoklastisia sävyjä saavaa seikkailua tornimaisessa linnoituksessa (Stone Tower) jonka symboliikka suorastaan huutaa sen olevan Baabelin torni. Tämä taso tarjoaa Linkille laulun "Elegy of Emptiness" jossa hän voi tehdä "kuolinnaamioiden kautta" varsin kylmän ja pelottavan oloisia patsaita itsestään. Merkittävää on, että myös Linkin ihmishahmosta voidaan tehdä tämän avulla patsas, joka melko suoraan kertoo sen, että hän itsekin on päässyt kuolemaan (esimerkiksi alkudemon aikana). Tällä tasolla Link siis päihittää hyväksynnän saadakseen uskonnollista hybristä edustavia näkemyksiä ja auttaa ihmisiä (niin eläviä, kuolleita kuin eläviä kuolleitakin) sopuun itsensä ja muiden kanssa.

Mutta jatkan vielä eteenpäin.

Menenkin tässä suoraan sanoen tielle, joka on tietämäni mukaan jäänyt tallaamatta. Nimittäin peli on perusluonteeltaan dekonstruktiivinen. Ja siksi ei pidä unohtaa surun kuudetta vaihetta joka käydään kuussa. Kuussa jonne mennään kun Majoran naamari hylkää Skull Kidin.

Sitä ei löydy Kübler-Rossin mallista, mutta pelin kohdalla se on relevantti. Nimittäin kun kuuta katsotaan maan päältä, se on irvokas. Kuun pinnalle päästyä se on kuitenkin vehmas ruohoinen niitty jossa on keskellä suuri puu. Linkin päihittämien loppuvastustajien naamarit ovat lasten päällä. Lapset leikkivät, eivätkä ole uhkaavia tai pelottavia.

 Tämä ei kuitenkaan ole mikään paratiisi. Sillä kuussa Link joutuu taistelemaan. Jos ennen tätä on onnistunut keräämään kaikki pelin maskit, joka vaatii valtavaa määrää sivuquesteja, saa erityisen muodonmuutosnaamarin jota voi käyttää vain lopputaistelussa. Majoran viesti on karu. Hän sanoo että he voivat leikkiä sankaria ja konnaa. Ja että Linkillä on roiston osa. Ja tämä tarkoittaa sitä, että hän pakenee. (Tietenkin hän taistelee. Zeldan arvomaailma on siitä rakentava että hyvin moni ongelma ratkaistaan miekalla.)

Tämä muistuttaa siitä, että Majoran kannalta maailma on se jossa on se kärsimys. Apokalypsi, maailmanloppu, on hyvä koska se lopettaa kärsimyksen. Kaikki Kübler-Rossin vaiheet ovat viivyttelyä. Link on ollut korostetun "tämänpuoleinen" kun taas kuumaailman "tuonpuoleisessa" kaikki maailmanloppua vastaan taisteleminen on ultimaattisesti futiilia. Me kaikki kuolemme, face it, tuntuu Majora huutavan. Tämä viivyttelyn ja vääjäämättömyyden yhdistäminen surun prosessointiin on erinomaisen hieno filosofinen huomio - jonka hienoutta tavallaan korostaa se, että se on ympätty lasten peliin.

Kuu onkin siitä tärkeä, että ilman taisteluhenkeä hyväksyminen voisi johtaa jonkinlaiseen suisidaalisuuteen. Tämä kuudes taso on siksi hyvin oleellinen. Ja koska Kübler-Rossin mallia on pelin varrella enemmän kuin alleviivattu, on kaavasta poikkeamisen huomaaminen oleellinen osa merkityksen tajuamista.

Kupit on kuin olisi häät.

Eräs pelin pisimmistä sivutehtävistä alkaa tapahtumissa jotka nähdään heti kolmipäiväisen aluksi. Lyhyt sinitukkainen naamaripoika laittaa kirjeen laatikkoon. Tätä seuraamalla, kelloa soittamalla ja monin muiden käänteiden päätteeksi paljastuu että majatalon punatukkainen sievä nainen olisi menossa tämän lyhyenlännän pojan kanssa naimisiin. Skull Kid on kuitenkin manannut miehen lapseksi, joten tätä voi pitää jonkinlaisena ongelmana.

Merkittävää on, että pari saadaan naimisiin kolmipäiväisen aikana. Kuitenkaan kirousta ei pureta. Mitään täyttymystä tai ikuisuutta ei saada. Pari on valmis kuolemaan yhdessä - sillä sen kolmipäiväisen tehtäväsarjan suorittaminen vaatii. Pelaaja voi lohduttautua ajatuksella siitä että Link pelastaa maailman joskus. Ja että pari saadaan naimisiin. Mutta tällä ei ole väliä tässä kolmipäiväisessä. Avioparin edessä on hyvin pikainen maailmanloppu.

Tästä saadaan maski niiden muiden joukkoon jota Happy Mask Salesman pelin loputtua kehuu. Hän kehuu sitä miten naamioissa on hyviä muistoja. Surullista on, että henkilöt itse eivät tietysti muista näistä muistoista mitään. Linkin osaksi jääkin erikoinen auttajan rooli. Hän on jossain vaiheessa puuttunut asiaan ja auttanut. Tämä rikkoo klassisen vastavuoroisuuspohjaisen ja sosiaalisuutta korostavan eettisyyden. Jopa seurausetiikka saa kyytiä. Kysymys on siinä, onko tämänlaatuinen auttaminen riittävää. Naamarikauppiaan mielestä on. (Mutta hän on pirun epäilyttävä ja mystiseksi jäävä hahmo.)

Kuitenkin tämä aviopari samalla opettaa, että mitä ihmiset oikeasti käsittelevät surutyössä. Eivät he pelkää menettämistä. He pelkäävät yksinjäämistä ja vastaavia asioita.

Pelin opetus.

Koska kyse kuitenkin on lasten pelistä, käytän merkityksen sijasta klassista satuihin liittyvää "opetus" -käsitettä. Pelin ytimessä on omanlaisensa triforce. Elämä, rakkaus ja kuolema. Peli opettaa että kahdella ei pärjää.
* Elämän ja rakkauden taju johtavat kuolemanpelkoon joka manifestoituu "joksikin jonka latteuden voi nähdä vain kuumies". Menettäminen tuntuu pahalta ja elämä menee kuolemaan valmistautuvaan surutyöhön elämisen sijasta.
* Elämän ja kuoleman taju ilman rakkautta on onttoa ja surullista. Ja se tuottaa Skull Kidin kaltaisia yksinäisiä sieluja joiden tehtäväksi päätyy Majoran naamarin alistamaksi marionetiksi muuntuminen. Ja sen jälkeen hänestä ei ole muuta kuin terävästi nostamaan esiin erilaisia ongelmia jotka ovat perimmiltään kirouksia. Erityisen vaarallisia kiroukset ovat siksi, että niissä on takana hyvin paljon totuutta.
* Rakkauden ja kuoleman taju taas nyt vain ovat niin emoa, että sitä ei kannata suositella perheen pienemmille. Elleivät he sitten halua esimerkiksi hautautua talon uumeniin eläviä kuolleita vilisevällä alueella.

Tässä mielessä pelin opetukset mukailevat eksistentialisti Heideggerin oppeja. Hyvä elämä alkaa vasta kun rajallisuus ja oma kuolema hyväksytään. Tämä on se horisontti jota vasten elämä ja rakkaus maalaavat ihmisyyden.

The best I've seen, ma'am. (Hardly any rats.)

"Titanic" -elokuvan pintatarinana on tarina luokkaeroista. Tässä perusasenteena on korostaa köyhyyden erinomaisuutta. Yläluokkainen Rose näkee rikkaiden elämän kuivana, tylsänä, sieluttomana ja pinnallisena. "I saw my whole life as if I'd already lived it. An endless parade of parties and cotillions, yachts and polo matches. Always the same narrow people, the same mindless chatter. I felt like I was standing at a great precipice, with no one to pull me back, no one who cared ... or even noticed." Tälle vastakkaisena nähdään köyhien aito elämä. Siksi kun Jack ja Rose tanssivat alakerrassa, tälle kontrastiksi annetaan näytteitä rikkaita ihmisiä tylsässä salongissa tylsine juttuineen ja ilman juhlia. Titanic -laiva onkin määritelty varsin suorasukaisesti aluksi "It was the ship of dreams to everyone else. To me it was a slave ship, taking me back to America in chains. Outwardly, I was everything a well brought up girl should be. Inside, I was screaming."

Itse voisin löytää montakin orjaa jotka olisivat valmiita hylkääämään elämänsä päästäkseen kultaiseen häkkiin. Samoin jaksan elpäillä että elokuvan ohjannut Cameron olisi valmis hylkäämään kaikki "Titanicin" ja "Avatarin" hänelle tuottamat rahat jotta pääsisi elämään aktuaalista elämää.

Tämä on sen tyyppistä materiaalia jota ei voi ymmärtää muuta kuin sitä kautta, että kyseessä on elokuva joka on tehty hyvinvoivalle yleisölle.
* Rikkaisto ostaa itselleen hyvän mielen korostamalla että rikkaus olisi jonkinlainen uhraus. He ovat kovalla työllä ansainneet menestyksensä ja uhranneet autenttisuuden yhteisön tukipylväänä toimimisen vuoksi. Samalla unohdetaan että oikeasti köyhien elämä ei ole yhtä bilettämistä jossa viina virtaa ja itsetoteutus on huipussaan. Köyhyys on käytännössä sitä että tehdään tylsää työtä jotta saadaan välttämättömyydet ja tämän jälkeen ei todellakaan jää aikaa ja voimavaroja harrastamiseen ja itsetoteutukseen.
* Yleisö samastuu oman itsensä projisoimalla. Keskiluokkainenkin yleisö on Maslown tarvehierakiassa tasolla jossa he ovat ylittäneet alimpien tasojen vaateet - ja melko harva on kohdannut sen elämänsäkään aikana. Heille se, että raha ei tee onnea muuntuu muotoon jossa raha on jopa onnellisuuden este.

Sama asenne näkyy myös elokuvan suhteessa mielenterveyteen. Jos "Titanic" tekee jotain, niin se halveksuu mielenterveyshäiriöiden vakavuutta ja niiden taustasyitä. Tämä näkyy hyvin kun katsomme Rosen historiaa. Elokuvan alkupuolella hän on niin kauhistunut ensimmäisen maailman ongelmistaan, että hän harkitsee itsemurhaa. Hän seisoskelee laivan kaiteen toisella puolella ja Jack puhuu hänet lopettamaan aikeensa kertomalla miten kovaa jäätyminen oikeasti on.
1: Jack viittaa lapsuuteensa ja tässä hän sitoo asiat peräti tiettyyn paikkaan ; "Well, they have some of the coldest winters around. I grew up there, near Chippewa Falls. I remember when I was a kid, me and my father, we went ice fishing out on Lake Wissota. Ice fishing is, you know, where you." On toki mielenkiintoista miten Jack referoi lapsuudenaikansa kokemukseen tekojärvellä joka tehtiin vasta viisi vuotta Titanicin uppoamisen jälkeen. Tämä vaatii yliluonnollista selitystä tai 88 mph:n nopeuden ylittävän auton käyttämistä.

Merkityksellistä on se, että suisidaalinen depressio ei pilkahda elokuvan jatkossa ollenkaan. Samoin Rosen eläminen vanhaksi ja vanhan Rosen elämänasenne viittaa siihen että hänellä ei ole mitään merkkejä masentuneisuuden suuntaan. Tämä on elokuvissa, etenkin romanttisissa elokuvissa, usein toistuva tematiikka jossa mielenterveyshäiriöistä parannutaan helposti. Rosekin tarvitsee itsetoteutusta ja muutaman tunnin lomaromanssin ja se ikään kuin korjaa kaikki ongelmat.
1: Mikä kyllä voi olla uskottavaa siinä mielessä että Rosen "orjuus" tuskin on mitenkään hirvittävän relevantilla tasolla traumaattista ja karseaa. Pikkumaiset ongelmat voivat korjautua pikkuriikkisillä korjauksilla. Mutta pikkumaiset ihmiset jotka tekevät itsemurhia pikkuriikkisten ensimmäisen maailman ongelmiensa kanssa ovat pikkumaisia. Joten mikä tahansa herne Rosen patjan alla voisi teoriassa laukaista suisidaaliset ajatusketjut.

Mutta mitä tekee "Titanic"? Tarjoaa meille huippukohtauksen jossa Jack houkuttelee Rosen laivan partaalle ja houkuttaa tämän levittämään kätensä. Ihmisen joka on tuossa muutama kohtaus aikaisemmin yrittänyt hypätä laidan yli ohjataan laidalle saman henkilön toimesta jonka pitäisi tietää paremmin.

Syynä tähän Rosen ihmeelliseen eheytymiseen on varmasti se, että usein itsetuhoisuus, itsen vahingoittaminen, ja itsemurhan yrittäminen tulkitaan joksikin muuksi. "Huomion kerjäämisteoria" (cry-for-attention) on hyvin yleinen tulkintatapa ihmisillä jotka itse eivät ole itsetuhoisia. Kuitenkin kun on tutkittu sitä mitä destruktiivista käytöstä harrastavat ihmiset itse kokevat, tilanne on jotain aivan muuta. Esimerkiksi viiltelyssä, jossa "huomiohuoraustematiikka" on erityisen vahvana on saatu merkkejä aivan muusta. Vahingoittamisella haetaan (a) pakotetta joka siirtää huomion ikävistä ajatuksista, jopa pakko-ajatuksista (b) suoraa kipua ja vastaavia aistimuksia (c) tai jopa viiltelystä seuraavaa endorfiininautintoa joka ei vain toteudu yhtä usein kuin viiltelijät itse odottavat. On erikoista, että tämä ei tule mieleen ihmisille jotka viiltelijöitä kohdatessaan eivät muista sitä että nämä tavallisesti käyttävät pitkiä hihoja ja toimivat muutenkin piilossa. Ja että viiltely liittyy muuhunkin riskikäyttäytymiseen kuten alkoholin ja päihteiden käyttöön, joita tulkitaan ongelmien huonon käsittelyn tematiikalla sen sijaan että huomionhakeminen ja sosiaaliprinsessointi olisi se primaarinen viiltelyn tarkoitus. Roseja on siis pääasiassa vain elokuvissa.

Erikoista onkin, että traumaattinen laivanuppoamiskatastrofissa oleminen ja lukuisten ruumiiden näkeminen tuntuu olevan Roselle kaikki ongelmat korjaava kokemus. Yleensä isojen ruumiskasojen näkeminen traumatisoi lajityypillisesti sosiaaliseen ihmislajiin kuuluvat, joitain psykopaatteja lukuunottamatta. Roselle Titanicin uppoamiseen liittyvä stressi, ihmisten hädän näkeminen sivusta , ihmisruumiiden näkeminen, ihmisten kuoleminen ikävillä tavoilla, jäinen kylpy, muu hengenvaara ja elämää suuremman lomaromanssin kuolema - ja kaikki yhden illan aikana - korjaavat hänen mielenterveytensä. Suisidaalisesta hienohelmasta tulee siksi täysin eheä nainen joka kasvaa vanhaksi rouvaksi ja isoäidiksi, jonka suurin mielenterveydellinen aukko näyttää olevan kaikkien mahdollisten taloudellisten realiteettejen unohtaminen.
1: Se, joka näkyy siinä miten hän heittää timantit mereen, vaikka Rosen lapsenlapset tai afrikan nälkäänäkevät voisivat käyttää, tarvita ja arvostaa sitä enemmän kuin meri joka ei välitä kalliista uhrilahjoista. Poseidonilla on jo nykyään timantteja ja uponneita aarrekaljuunoita riesaksi asti. Jack on kuollut, eikä käytä timantteja. Eikä kristinuskon Jumalakaan tiemmä ole tämänlaisten uhrilahjojen pyytelijä.

Titanicissa köyhyys on autenttisuutta joka on rikkaalle norsunluutornissa elävälle ulottumattomissa. Titanicissa trauma on realiteettien tiedostamista joka ohjaa ihmisen ymmärtämään tärkeän ja vähemmän tärkeän. Ja nämä tukevat toisiaan. Tämä on toki ymmärrettävää siinä mielessä, että traumaattiset kokemukset tuhoavat asioita ja niiden jälkeen ollaan rippusen köyhempiä. Tämän konsistenttiuden varaan en kuitenkaan laskisi paljoa.

Nothing is too good for you

YLE lähetti muutama päivä sitten Lars von Trierin "Melancholia" -elokuvan. Se on elokuva, joka on taiteellisesti ansiokas, kiinnostava ja paikoitellen tappavan tylsistyttävä. Syynä on se, että elokuva on aihettaan. Se on melankolinen kaikilla tasoillaan. Se on pinnallisesti katsoen elokuva jossa sininen planeetta nimeltä "Melancholia" uhkaa törmätä maahan ja törmääkin lopuksi. Se on myös elokuva masennuksesta.

Voisin lähestyä elokuvaa kasaamalla suuren kasan symboleita tai tarinanpätkiä. Elokuvaa voisi vaikka kuvata alkukohtauksen kautta, jossa liian suuri ja hieno limusiini ei mahdu risteyksestä ja tämän vuoksi ihmiset myöhästyvät häistään. Voisin käsitellä sitä miten eurooppalaisten maailmanloppu on maailmanloppu kun taas Amerikkalaisten maailmanloppu on jotain joka on vain ohimenevä uhka joka räjäytetään sankarillisesti avaruusteknologialla syrjään. Ja korostaa, että eurooppalainen fenomenologia korostaa lopun vääjäämättömyyttä kun taas amerikkalaisessa asennemaailmassa tappio on ikään kuin riittämätöntä yrittämistä. Voisin lähestyä elokuvaa sitä kautta, miten se viittaa itseensä, esimerkiksi miten yhdessä kohtauksessa kysytään montako reikää on golfkentässä, saadaan vastaukseksi 18 ja sitten kuitenkin eräässä kohtauksessa ollaan raesateessa 19 reiällä.

Mutta lähestyn elokuvaa trendien ja suurien linjojen kautta.

On oleellista tajuta, että von Trier itse asiassa käsittelee melankoliaa suruna eikä masennuksena. Masennus on vain pinnallistasoinen aihe. Moni ajattelee, että tämä on elokuva masennuksesta ja heille jää huomaamatta se, että elokuva itse asiassa käy alusta loppuun asti läpi Kübler-Rossin viittä surun vaihetta järjestyksessä. Ensin ollaan menossa häihin ja sävy on denial, kiisto. Sitten ollaan vihaisia. Pian päästään siihen, onko morsian iloinen kun häät ovat kalliita ja talokin ollaan saamassa. On ikään kuin velvollisuus osallistua kaupankäyntiin. Sitten ajaudutaan depressioon jota kestää elokuvassa melko pitkään. Loppukohtauksesssa saavutetaan hyväksyntä.

Toinen trendi on se, että elokuvassa Justinen ympäristö läpikäy valtavan muutoksen. Elokuvan alussa hänellä on amerikkalainen aksentti, hän ajaa limusiinilla suureellisiin miljonäärijuhliin. Sittemmin hän alkaa elämään lähemmäs eurooppalaista elämää. Myös puhettapa muuttuu eurooppalaiseksi prosessissa. Lopulta hän ajautuu jonkinlaiseksi natiiviksi tai jopa askeetikoksi. Tässä sivussa ihmismäärä sekä infrastruktuuri vähenevät. Alun isosta hääseurueesta päästään lopun kahteen naiseen ja yhteen poikaan jotka ovat puolivalmiissa risumajassa.

Kolmas linja on sitten mytologinen. Lars von Trier pistää Justinen muuttumaan jumalattaresta toiseksi. Aluksi hän on Diana. Lopuksi hän on Kassandra. Jos joku ihmettelee miksi masentunut Justine ei syö lääkkeitä vaan kylpee, syynä on se, että Diana oli jumala joka suojeli neitsyyttään mutta peseytyessään ajoi miehiä kiusaukseen. Diana on toiveikas lupaus ilman täyttymystä. Kassandra taas oli jumalatar jolla oli valta nähdä tulevaisuuteen, mutta ei kykyä korjata tai muuttaa sitä.

Clairen hahmo on tärkeä, sillä hän on ikään kuin Justinea sivusta seuraava ja tätä tukeva hahmo. Hänen roolinsa on angst. Hän ei välttele totuutta, mutta ahdistuu siitä että se ei ole hallittavissa. Hän on maailmaan heitetty, eikä osaa elää illuusiossa.

Minusta koko elokuva on sitä että nämä kolme nivotaan yhteen.

Dianan hahmoa rinnastetaan Amerikkalaiseen Art Directoriin. Hän antaa lupausta tyydytyksestä, utopian. Mutta ei kuitenkaan anna lopullista tyytymistä. Hän kuvastaakin bargainingin loppuvaiheessa saamaansa mainosprojektia rajuin sanoin. Hän kuvaa sitä joksikin jolla pitäisi myydä jotain oikeasti surkeaa, mielellään siten että halu ei lakkaa koskaan. Lupaus tyydytyksestä ilman tyydytystä toistuvatkin tässä vaiheessa hyvin monella tavoin. (Myös seksissä, kun Diana ei anna edes häävuoteessa, vaikka on aiemmin flirttaillut ja lupaillut ja kiihottanut aiheesta.) Ja kun pettymys halun toteutumisen utooppisuudesta tulee, on vastaus raju. "Mitä oikein odotit?" -kysymyksen hengessä.

Kassandra taas liitetään sinänsä toteen huomioon siitä että masentuneilla ihmisillä on paras kyky arvioida kykyjään realistisesti. Mielenterveet ihmiset sen sijaan elävät harhassa. Normaali ihminen on Lake Wobegon efektin vaikutuksesta kyvyistään liikavarma. Tämä vertautuu elokuvassa Diana-Justinen luomaksi illuusioksi. Tässä elokuvassa tosin mennään vielä pidemmälle. Tässä masentunut ei ole vain itseään realistisesti näkevä, vaan heillä on ikään kuin laajempi kyky nähdä kaikkien todellisuutta koskevien illuusioiden läpi. Näin Kassandra -Justine näkeekin maailmanlopun tulevan jo siinä vaiheessa kun muut puhuvat ohilennon mahdollisuudesta. Samoin hän kertoo vain tietävänsä, että vain maassa on elämää, ei missään muualla avaruudessa tai sen ulkopuolella. Eikä maassakaan enää kauaa.

Tässä mielessä surun läpikäyminen voidaan nähdä jonkinlaiseksi edistymiseksi ja kypsyysprojektiksi. Ja tämä johtaa varsin epämuodikkaisiin näkemyksiin. Askeesi, utopiattomuus ja tieto liitetään viisauteen tavalla josta suurin osa ihmisistä valitsee vain osan. Oikein kukaan ei halua ottaa koko settiä ; Toivosta luopuminen läpitunkee suuren osan kulttuuria (joko tuonpuoleisen tai utooppis-vallankumouksellisen tulevaisuuden muodossa), ja tämä halun tyydyttymisen toive sekoitetaan viisaudeksi ja hyväksi elämäksi. Kypsälle ihmiselle se on sen sijaan moitittavaa ja tyhjänpäiväistä, illuusiota, johon vähemmän kypsyneet ihmiset tarvitsevat ikään kuin kävelykeppinä matkalla terveempiä ja viisaampia elämisen tapoja.

Elokuvan maailmanloppukin näyttäytyy tässä mielenkiintoisena. Siinä missä moni kokee maailmanlopun surullisena asiana, "Melancholia" näkee maailmanlopun surun loppumisena. On saavutettu acceptance. Ei ole enää utopioita eikä näkyjä joiden edessä ollaan voimattomia.

---

Otsikon lausuma on suoraan elokuvasta. Se pitää sisällään kaksoismerkityksen. Puhuttuna se voidaan nähdä maksimiutopiaa tarjoavan mainoslauseen muodossa "Nothing is too good for you" (~ karkeasti "mikään ei ole riittävän hyvä sinulle"). Se voi olla myös ""Nothing" is too good for you" (~enemmänkin "tyhjäkin on sinulle liikaa").

Aamugamba - eli ajatuksia masennuksen mielentiloista

Joskus jos täytyy ilmaista tuneita, tarvitaan taitoa. Tässä kohden melankoliasta voi saada käsitystä katsomalla "Kaikki elämän aamut" -elokuvan. Itselleni elokuva on tullut katsottua, mutta tutummaksi se on tullut pelkkänä puhtaana ääninauhana. Äitini kuunteli sitä ollessani nuori. Silloin elokuva oli kohtuullisen uusi. Päällimmäiseksi mieleeni on jäänyt sen musiikki, jossa vanhahtavalla gamballa on oleellinen rooli. Ääni ei ole kliininen, ja äänen epätäydellisyydet kuuluvat kuvioon. Soitossa on yksinkertainen toistorakenne, joka kiertää ensin itseään varioiden alaäänien alakuloon ja alkaa sitten alusta. Tämä musiikki kuvastaa melankolisuutta.

Tosin tämä ei ole aitoa melankoliaa. Tässä on aina pidempi jatkuvuus, ikuisuusperspektiivi ; Elokuva/sen ääninauha itsekin sanoo musiikin voimasta sen, että hyvin tehtynä kappaleet ; "Pystyvät herättämään vainajat kuolleista." Syntyy pikemminkin mielikuva melankoliasta. Ja siinä on sellainen jännä pohjasävy, että jos melankolia on todella tuollaista, sitä pitäisi saada lisää. Aito melankolia taas nimenomaan ei ole tämänlaista.

Armeijan aamukama toimii tässä parempana epätoivon herättäjänä kuin aamugamba joka lupaa ikuista jatkuvuutta. Aamukampa nimittäin korostaa rajallisuutta. Ja vaikka siinä on perussävynä optimistinen ajatus siitä että kuinka monta päivää on jäljellä, se itse asiassa pahentaa tilannetta. Kun jossain on vastoin tahtoaan, ei kannata laskea minuutteja. Se pitkittää aikaa. Syntyy samaa turhautumista kuin pienellä lapsella joka on autossa matkalla tuntemattomaan, joka on tulossa pian. On juuri nyt kamala pissahätä ja tylsyys. Sitä ei voi muuta kuin jankata "joko ollaan perillä". Eikä sitä koskaan olla, paitsi lopuksi.

Mutta jos taide tässä kohden hieman epäonnistuu melankolian kuvaamisessa ja luo tätä kautta valheellisen emohenkisen "on muodikasta olla vähän maassa" -tyylisen elämäntavan ihanteelliseksi, voi aitoa ja ehtaa ahdistusta ja syvissä syövereissä käymistä saada taiteesta. Tarkalleen ottaen Juha Himanka on onnistunut luomaan suhteellisuusteorian kritiikkiä, jota ei oikein voi kutsua tieteeksi, joten sitä on pakko pitää taiteena. Hänen tekstejään lukiessa herää sellainen tunne että jos joku fenomenologisoi hermeneuttista kehää valoa nopeammin, niin venyykö aika niin että se todella muuttuu paljon pidemmäksi. Vai tuntuuko vain siltä.

Minulla asiaan ei ole paljoa lisättävää. Sillä Kari Enqvist ja Syksy Räsänen ovat esittäneet tästä oleellisen kritiikin. Räsänen rakentaa fysiikkapohjaiset vastaväitteet ja näyttää miten Himanga ei selvästi tunne kritisoimaansa kohdetta ja esittää siitä täysin vääriä väitteitä (mikä on ironista koska Himangan oma teesi on ollut hyökätä sen kimppuun että ihmiset tekevät filosofiaa osaamatta sitä). Enqvist on tieteenfilosofisempi ja nostaa esille sen, miten Himanga perustaa väitteensä auktoriteetin valintaan jossa alan tunnetuin crank peräti vuosikymmenten takaa valitaan alan johtavaksi asiantuntijaksi. Ja jossa Himangan taipumus ensin vaatia asiallista keskustelua vastapuolelta samalla kun hän itse keskittyy olkiukkoihin ja ad hominem -suoltoon on merkki jostain. Kombinaatio on melko vahva, koska se näyttää että tosiasiatasolla on vakavia virheitä että vaikka ne pitäisivät paikkaansa, ei niiden käsittelytapa olisi siltikään perusteleva. Himankalta ei siis löydy hyvää akateemista keskustelukulttuuria millään asiallisella kulmalla katsoen. Tämä on melko syvää perseilyä "ammattilaiselta", tämän tasoinen mokailu itse asiassa vaatii jopa amatööreiltä harjoittelua.
1: Mielenkiintoista on miten Himanka mainitsee Enqvistin "uskomaton matka uskovaisten maailmaan" -kirjan tavalla joka näyttää koostuvan pelkästään sen alkuvaiheessa esitetyistä asioista. Vaikuttaa että kirjaa ei ole luettu loppuun, eli ei ole kerätty sitä kokonaiskuvaa jota Himanka vaatii GPS -laitteiden rakentamisargumentissaan minimivaatimuksena tiedosta. - Jossa hän selvästi osoittaa osaamattomuutensa tieteen osa-alueista, esimerkiksi Quinelainen käsiteverkko jo ajatuksena tarjoaa oleelliset vasta-argumentit sille että voiko GPS:ää pitää suhteellisuuteorian testinä vai ei. Logiikka taipuu toki arkijärkeenkin. Jos insinööri rakentaa rakennussuunnitelman, se testautuu taloissa vaikka insinööri ei itse rakentaisi taloa vaan rakennusmiehet. - Ja jo ennen sitä laianttua Enqvist hokee väsymykseen asti sitä että kirja ei ole tiedettä vaan hänen henkilökohtainen kokemusten kirjoittaminen. Tässä kohden toisto jopa rasitti, mutta Himanka ei ilmeisesti osaa lukea niitä, tarkalleen ottaen lukutaito ja tarkkaavuus on sillä tasolla että hän ei ilmiselvästi ole huomannut yhtään kappaletta niistä monista. Tällä tarkkuudella ei tuoteta hyvää argumentaatiota.

En ole kokenut syvempää masentuneisuuden tunnetta kuin tutustuessani Himankaan. Sillä hänen tapaisensa pilaavat filosofien maineen. Äärimmäisiä väitteitä pinnallisella osaamispohjana esittävänä pelleinä annettu mielikuva vastaa hyvin tämänlaisia julkkisfilosofeja. Himanka jatkaakin Feyerabendin viitoittamaa tietä. Tietä johon Feyerabendt päätyi kun päätteli että saadakseen töitä ja julkisuutta, olisi parasta valita mahdollisimman kontroversiaalinen ja mullistava väite ja puolustettava sitä henkeen ja vereen niin pitkälle kuin voi.

Itkettää. Ja tähän melankoliaan ei haluaisi palata. Sillä sitä se on se aito ahdistus. Kokemus johon ei halua palata ja jota lukiessa on koko ajan sellainen "joko ollaan perillä" -tunne, joka johtuu siitä että omassa elämässä on rajallinen määrä piikkejä "elämän aamukammassa" ja ihan oikeasti ainutkertaisen elämän ohikiitäviä ja ikuisesti palautumattomia hetkiä kulutetaan tämänlaiseen materiaaliin tutustuen. Juuri tämänlaisen tunnejakamisen vuoksi taidetta tarvitaan, se tuo meidät vaikeisiin ja konkreettisiin tunnekokemuksiin joihin emme muuten pääsisi käsiksi tai joita muutoin välttäisimme viimeiseen asti. Että pääsee kosketuksiin myös negatiivisten tunteidensa kanssa, että voi ottaa ne käsittelyn kohteeksi ja niiden märehtiminen itsekasvun välineeksi. Himanka siis mahdollisesti teki minusta paremman ihmisen. Kenties. Jotenkin en kuitenkaan tahtoisi kiittää häntä tästä ainutkertaisesta mahdollisuudesta.