Näytetään tekstit, joissa on tunniste flogiston. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste flogiston. Näytä kaikki tekstit

tiistai 10. marraskuuta 2015

Miksi skeptikot moittivat toisia ei-tieteellisiä teorioita eivätkä toisia?

"The Guardianissa" oli kirjoitus spiritualismista. Siinä käydään läpi Ouija -lautaan ja hengille puhumisen taustoja. Asiaa lähestyttiin psykologisoiden, eikä se sisältänyt väheksyviä sanoja tai halveksuntaa. Se toki esitti tutkimusta ja kritiikkiä jota esimerkiksi (uskovainen) Faraday teki spiritualismin kumoamiseksi.

Kritiikki koetaan hyvin helposti halveksunnaksi joten Martti Muukkosen lausunto "Odottelen artikkelia, joka halveksii samalla tavoin kaikkia tieteen harharetkiä (eetteri-teoria ym)." voidaan nähdä humoristisessa sävyssä. Siinä on kuitenkin hyvin oleellinen kulma. Jos ajatellaan "skientismiä skientisminä" niin nykyajan mittapuulla flogistonteoria on aivan yhtä väärä kuin usko siihen että spiritismissä otetaan yhteyttä kuolleisiin. Kuitenkin flogistonteorialle ei naureskella yhtä vahvasti.

Lausunto on toki ilmiselvää ns. derailaamista.


Se on tavallista. Esimerkiksi maskulinistit usein siirtävät feministien keskustelua aivan toisiin aiheisiin. Ja kristinuskon kritiikkiin voidaan vastata, että tosiasiassa kriitikon pitäisi keskittyä islamiin. Nämä ovat arvotuskysymyksiä. Ja itseäni ihmetyttää niissä oleva vahva "liian pieni" -tematiikka. Aivan kuin asioiden tärkeysjärjestys olisi objektiivinen ja toisaalta vain kaikista suurimpia ongelmia ja asioita saisi seuloa ja niin kauan kuin nälänhätäongelmaa ei ole ratkaistu ei siis saataisi ratkoa vaikka lagittavan tietokoneen ongelmaa. Tosiasiassa aikana jona sensurismi ja uskonnonvapauden ja mielipiteenvapauden rajoittaminen ei ole muodikasta, pitää sensuuri tehdä kierommin. Tosiasiassa derailaaminen on asenteeltaan yritys sanoa että tietystä aiheesta ja asiasta ei saa keskustella. Ns. red herring -strategian käytöllä on siis strateginen ulottuvuus eikä pelkkä argumenttivirheulottuvuus.

Jos tuo tietyn aiheen kritisointi niin kovin kiinnostaa, niin heille voisi sanoa että "no, mene ja tee". Tai kysyä että "miten niin niitä ei ole tehty". Kun eetteriteorian kritiikkejä kuitenkin on olemassa. Minäkin olen lukenut monestakin kirjasta miten flogistonteoria aikanaan kumottiin. Ne eivät vain saa näkyvyyttä ja levikkiä. Joten tässä asia palautuu suosiokysymykseen eikä olemassaolokysymykseen. Mutta selvästi kyseessä ei ole se, että tässä haluttaisiin tuottaa eetterikritiikkiä, vaan vaatimus siitä että "tästä puhutte ettekä tuosta muusta".

Muukkosen näkemys voidaan toki liittää siihen "jännittävään" ajatussuuntaukseen jossa esitetään näkemys joka etenee siten, että (a) tieteen teoriat ovat osoittautuneet vääriksi joten tieteeseen ei voi luottaa joten skientismi on maailmankuva (b) hengellisiä asioita ei saa kritisoida koska se on herjaamista ja asiatonta ja toisen maailmankuvaa ei saa pitää epäluotettavana, ainakaan tavalla jossa tämä sanotaan ääneen. "Skientismi" onkin tässä yhteydessä usein jotain jota toisaalta ei pidetä "kunnolla maailmankuvana" ja esitetään että se ei voi antaa vastauksia tai tyydytystä. Mutta toisaalta "skientismi" sitten on vain maailmankuvallista.

Siksi esimerkiksi eetteriteoria nähdään toisaalta jonain joka on samanalainen kuin spiritualismi mutta se ei sitten saa olla samanlainen kun puhutaan ihmisten kokemista merkityksistä. Ja näin uskotaan että skeptikot vihaavat  ennen kaikkea uskontoa. Eli kysymys olisi ennen kaikkea uskonnon ja tieteen väliin väkisin rakennettavasta kuilusta.

Mutta itse kysymys jää. Miksi skeptikot kuluttavat enemmän aikaa horoskooppien ja spiritistien kuin flogistonteorian ympärillä?

Tähän yleisin syy on tarve. Tarve taas riippuu siitä mitä ei-tieteellisiä näkemyksiä pidetään muodikkaana. Siksi skeptikoiden on ollut joskus toisen maailmansodan aikana tarpeen pilkata jotain Hanns Hörbigeriä. Nykyään hän on irrelevantti ja enemmän historiallinen kuriositeetti. ; Eetteriteorian kritiikki saa siis tätä kautta odottaa sitä päivää jolloin syntyy spirituaalisuutta vastaavan suosittu alakulttuuri joka kannattaa noita ajatuksia kovin laajasti totena nykypäivänä.

Tämä näkyy siinä että skeptikot usein kritisoivat paitsi kreationismia, joka on uskonnollinen denialismi. Mutta toisaalta on syytä huomata että suurta skeptikoiden pilkkaa ja kritiikkiä saa myös ei-uskonnollinen rokotedenialismi. Että ilmastonmuutoksen kiistäminen joka nojaa melko vahvasti ei-uskonnolliseen ideologiaan. Puhumattakaan erilaisista ikiliikkujahörhöistä. (Jotka tosin tuntuvat suhtautuvan tuotoksiinsa uskovaisen järkähtämättömyydellä.) Selvästi kyse on enemmän asioiden suosiosta kuin siitä että olisi jokin erityinen asennevamma uskontoja kohtaan.

Mutta suosio ei tule tyhjästä. Toiset asiat ovat todennäköisemmin suosittuja kuin toiset. On kiinnostavampaa vastata kysymykseen siitä miksi eetteriteoriaa ei kannateta yhtä innolla kuin spiritualistisia asioita. Asiassa ei itse asiassa ole mitään omituista kognitiivisen uskontotieteen kautta. Sen valossa on aikalailla ymmärrettävää miksi eetteriteoriasta tai flogistonista ei ole tullut samanlaista muoti-ilmiötä kuin tästä.
1: Eetteriteoria ei ole "paranormaali". Spiritualismi on. Tämä on hyvin erikoinen ajatus koska paranormaali eroaa yliluonnollisesta siten, että paranormaalia voi periaatteessa lähestyä tieteellisesti. Mutta mikä tahansa tuntematon luonnonilmiö ei kuitenkaan saa nimitystä "paranormaali". Siihen pitää liittyä hyvin tietynlaisia ilmiöitä. Tässä nyrkkisääntönä onkin että paranormaali ilmiö on - paitsi sen hetkisen tieteen ulottumattomissa mutta periaatteessa tutkittavissa - niin myös "epätavallista". Uskonnolliset teoriat on helppo muistaa koska ne perustuvat skeemojen sekoittumiseen. Ja paranormaaleissa asioissa tapahtuukin jotain jossa tapahtuu jotain "tuttua mutta oudossa kontekstissa". Esimerkiksi Ouija -laudassa sekoittuu esineen skeema kommunikoinnin skeemaan. Olemme tottuneet että ihmiset kommunikoivat. Kuolleet eivät kommunikoi, eivätkä pelilaudat.
2: Spiritualismi ja muut skeptikoiden moittimat teoriat nojaavat useimmin jonkinlaiseen intentionaalisuuden ylihavaitsemiseen. Eetteriteorian ei uskottu johtuvan jostain tahdosta ja tavoitteesta. Siksi esimerkiksi planeettojen ratojen selittäminen Newtonin malliin näkymättömällä voimalla ei ole intentioiden havaitsemista. Mutta jos planeettojen radat selitetään erityisillä kiertohengillä, intentioita on mukana. On melko eri asia kuvata mekaanisia rakenteita teoreettisesti ja rakentaa tästä malleja kuin rakentaa teleologiapohjaisia selityksiä.

Kognitiivisen uskontotieteen perushavaintojen mukaan intentioiden ylihavaitseminen on tavallista. Joten teleologisia selityksiä on helppo keksiä. Toisaalta skeemoja sekoittavat selitykset on helppo muistaa ja levittää. Näin ollen niitä sekä keksitään helposti ja usein, että niitä levitetään helpommin. Karusti ; Syyt eivät ole siinä että ovatko teoriat joskus olleet tieteellisesti orientoituneiden suosiossa vai eivät. Ihan muissa asioissa vaan samasta syystä miksi kummitusjuttuja taudeista keksittiin ennen bakteeriteoriaa.

Ja tämä onkin siitä kiinnostava huomio, että se vie huomion siihen että tosiasiassa spiritualistiset teoriat ja eetteriteoriat eroavat toisistaan hyvin oleellisella tavalla. Joka on metodinen. Ei edes muotiin liittyvä vaan metodinen. Eetteriteoria ja flogiston on nyt tällä hetkellä falsifioitu, joten ne ovat tämän jälkeen typeriä. Ennen tätä falsifiointia ne ovat kuitenkin olleet ennusvoimaisia teorioita. Ne ovat olleet paitsi ei-falsifioituja, niin myös jotenkin perusteltuja. Sen sijaan spiritualismin puolesta ei ole koskaan ollut mitään muita syitä tai perusteita kuin se, että niitä ei ole falsifioitu. Ne ovat "mahdollisuuksia joita voi tutkia ja joita ei ole kumottu". Ja tässä mielessä niitä on tietenkin voinut tarkastella. Mutta tämä ei selitä sitä miksi niihin on luotettu niin vahvasti ikään kuin totena ja perusteltuna. Tämä epäsymmetria on hyvin oleellinen.
1: Jopa esimerkkinä usein mainittu neutriino oli sellainen, että siihen tosiaan luotettiin ennen mittaamista koska vallitsevat muualla toimivat fysiikan teoriat olisi falsifioituneet ilman tuollaista hiukkasta, eikä tilalle ollut tarjota teoriaa joka olisi selittänyt nämä poikkeushavainnot jollain muulla tavalla. Mustat aukkojen olemassaolo nojasi siihen mitä fysiikan teorioiden mukaan voi tapahtua. Samoin aikamatkustus nojaa esim. suhteellisuusteorian mahdollisiin seurauksiin tietyissä tilanteissa. Tämä on olemassaolevasta tieteestä ponnistavaa ei-tiedettyä. Ei jotain joka vaatisi ihan toisenlaisia, teleologisia ja paranormaaleja, lakeja.

Ja siksi tieteen historian kumoutuneet teoriat todistavat enemmänkin tieteen itsekorjaavuudesta. Kun taas spiritualististen teorioiden kehittely ja suosio ja niiden pitkäjänteinen mukanapysyminen vielä kauan senkin jälkeen kun niiden perusväitteet on tieteellisesti punnittu ja köykäisiksi havaittu demonstroi miksi intentionaalis-skeemansekoitusmallit taas eivät itseäänkorjaa vaan perustuvat vain siihen että ne on helppoja keksiä (ja tämä "helposti mieleen tulo" sekoittuu monilla "yksinkertaisuuteen" ja "uskottavuuteen" koska moni on naïvi realisti) ja helppo muistaa ja verevä levittää ("kiinnostavuus" sekoittuu "relevanssiin" monella). Se, että uskovainen tässä kontekstissa sekä tunnistaa samanmielisyytensä spiritualistien kanssa että loukkaantuu spiritualismin kritiikistä pitäen sitä herjaamisena kertookin sitten jotain oleellista tästä uskonnosta.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Pieni ajatus ; Kahden ääripään väliin

John Pieretillä on mielestäni pieni mutta oleellisesti oikeansuuntainen huomio tieteensosiologiasta. Hän nostaa esiin, miten tieteen luonteesta keskustellessa esiin nousee helposti "oikea maailmankuva". Kuitenkin nimen omaan eri maailmankuvien kinastelu on olennainen osa sitä, että tieteellinen metodi toimii. "a method that, in truth, draws its greatest strength from the fact that it can be practiced by people of many differing and incompatible philosophies, thus all but guaranteeing that any scientific consensus is not based on a particular "worldview" but, instead, on the empiric evidence that has been vetted by people of many differing "worldviews." Any "scientific community" comprised of only atheists or only theists ... or Republicans or Democrats, under 30's or over 30's, left handers or right handers ... would not have this advantage."

Hän siis korostaa että tiedeyhteisön erimielisyys ja hyvin monenkirjava maailmankuvasto johtaa siihen että asioita joudutaan setvimään. Jos kaikki ovat samaa mieltä, syntyy helposti "ajan henki", jossa maailmankuvan oikeaoppisuus ratkaisee teorian suosion. Kun eri maailmankuvia on tarjolla, ei asiaa voida ratkaista maailmankuvan oikeaoppisuuden kautta, vaan on kisattava erimielistenkin kanssa. Tämä korostaa sitä että vertaisarvioinnin sijasta olisikin tavallaan puhuttava "kilpailija -arvioinnista". Kun erimielisyys velloo, kysymys ei siis ole mistään kollegaalisesta dogmatiikantarkastuksesta kuten kävisi jos tarkastaja ja tutkimuksen jättäjä kannattaisivat vahvasti samaa maailmankuvaa ja komppaisivat toisiaan. Maailmankuvien laaja kirjo pakottaa arvioinnin maailmankuvariippumattomammaksi.

Tämä on tärkeä huomio, joka huomataan tietysti usein historiassa. Galilein oikeudenkäynti ja Brunon roviollapolttaminen ovat suorastaan kliseisiä muistutuksia siitä, että jos vain yksi näkemys hyväksytään, tieteen eteneminen helposti jarruttuu. Tämä dogmaattisuus on kuitekin paljon helpompi huomata historiasta, kuin siitä mitä itse tekee. Tämä muistutus onkin nykyään paikallaan niillä joista nimen omaan kristillisyys on tieteenteon ydin. Tai niitä ateisteja, joista uskovainen tiedemies on kaksoisstandardilla tai kaksinaamaisuudella elävä olento.

Tosin tässä Pieretin asenteessa on kuitenkin mukana pieni vaara. Se on relativismi. Jos ytimeksi asetetaan tiedonsaaminen, käy helposti niin että toiset asiat osoittautuvat huonoiksi ja toiset järkevämmiksi. Näin esimerkiksi ei nähdä mitään tarvetta palata kinastelemaan palamisesta siten että uudelleenlämmitetään vanhaa elementtiajatteluun rakentuvaa flogistonteoriaa. Samoin tieteen edistyminen tarkoittaa sitä että näkemys joka jossain vaiheessa oli järkevä lakkaa olemasta sellainen.

Siksi lähtökohdaksi ei voi suoraa laittaa sitä, että Jumalakysymystä ei voisi ratkaista jompaan kumpaan suuntaan. (Koska olen agnostikko, uskon tietysti vahvasti että tällä hetkellä sitä ei ole ratkaistu kumpaankaan suuntaan.) Ja jos tämä ratkaisu tehdään, on kinastelua sitten taas hieman eri alueilla. Se, että erimielisyys ja eri maailmankatsomukset sallitaan, ei tarkoita sitä että ollaan relativisteja joissa mikä tahansa hyväksytään. Pieret on itse tietysti voimakkaasti tiedehenkinen eikä relativisti, mutta hänen on kenties vaikeaa nähdä tätä vaihtoehtoa koska se on hänelle itselleen niin vieras. (Ja mitä tämä kertoo minusta...)

Lopputulos tästä on se, että hypoteesinmuodostuksessa ja tieteentekijöiden vakaumusasioissa ollaan joustavia, mutta onnistumista sitten odotetaan. Näin lopputila on se, että karavaani kulkee ja koirat haukkuvat.

lauantai 6. elokuuta 2011

Mitä "oikeaoppisuus" tarkoittaa?

"Oikeaoppisuus" on sanana usein käytetty. Sen kohdalla on kuitenkin kahta eri päälinjaa:
1: Oikeaoppisuus viittaa opin pysyvyyteen ja kyseenalaistamattomuuteen. Tällöin korostetaan sitä, että hallussa on jokin tieto joka on varma, ikuinen ja muuttumaton. Tämä tieto ei osoittaudu vääräksi ja on siksi lopullinen totuus. Lopputuloksena on dogmaattinen järjestelmä, joka opettaa pysyviä ja muuttumattomia dogmeja.
2: Oikeaoppisuus tarkoittaa sitä, että tahdotaan tuntea totuus ja myös elää sen mukaan. Tässä ajatuksena on se, että ihmisen on ensisijassa yritettävä selvittää mikä on totta. Tässä on mukana kyseenalaistamisen ilmapiiri. Dogma ei ole yhtä tärkeä, kuin totuus. Sillä dogma on vain likiarvo.

Toki dogmaattiset järjestelmät perustelevat että opin ei tarvitse muuttua koska totuuskaan ei muutu. Toisin sanoen vain erehtyvien ihmisten järjestelmät tarvitsisivat muutosta. Muutos johtuu virheenkorjauksesta. Heille tilanne on se, että jos on valmiiksi maalissa, ei tarvitse juosta. Tottakai on viisasta huomata että on hyvin mahdollista että totuus on pysyvä, ja jopa että ihminen on jossain kohdin löytänyt jotain joka on hyvinkin varmasti totta.

Ongelmana on vain se, että ihminen ei pääse oman inhimillisen tietonsa yläpuolelle. Jos joku sanoo että tieto on kaikkivaltiaalta, hän arvioi lähteen. Koko rakennelma nojaa tämän lähdekriittisen arvion varaan ; Totuus on yhtä varmasti täydellisestä tiedosta kuin mitä kyseinen ihminen kykenee arvioimaan täydellisen tiedon. Arvioijalla on jokin kriteeristö, johon hän vertaa kaikkivaltiasta. (Ja jos hänellä todella olisi tämä kriteeristö, emme tarvitsisi enää kaikkivaltiaan tietoja, totuusarviointi olisi jo hallussamme ilmankin!)

Onkin viisasta huomata, että normisto ilmenee meille ihmisille joko epistemologisena tai perustelemattomissa olevia ontologisia väitteitä. Me luotamme gravitaatioon koska sitä on testattu paljon. Tämä on epistemologista tietoa, joka ei itse asiassa sano että gravitaatio olisi totta. Se on vain hyvin voimakkaasti korroboroitunutta, kokeissa vahvistunutta. Joka vihjaa että vaikka tiedemiehet tekisivät mitä, ihmisten on silti viisasta olla varovaisia hyppiessään katolla.

On vain muistettava, että vaikka gravitaatio on muuttumaton luonnonlaki ja pysynyt kauan, se voi kumoutua. Ja toisaalta flogistonkin on teoriana muuttumaton ja ikuinen, mutta tämä analogisuus (molempiin liitetään vahvasti ominaisuus "pysyvä" ja "muuttumaton") totuuden kanssa ei silti tee flogistonista totta! Päin vastoin, nykytiedon valossa voidaan sanoa että käytännön tasolla flogistonin henkiinherättäminen vaatisi melkolailla kaikenlaista omituista. On perusteltua sanoa että flogistonteoria on falsifioitu, se on ikuisesti, muuttumattomasti ja pysyvästi väärässä!

Tieteen tarkkuuden lisäksi on huomattava muutakin. Siinä missä gravitaatio on perustelu sille, miksi katoilta ei kannata hyppiä (paras tämän hetken tieto kertoo induktion jossa ihminen putoaa kulttuuririippumattomasti ja kuolee olevan se parhaiten perusteltu uskomus) ei esimerkiksi homoseksuaalien siunaamisesta kirkossa ole samanlaista havaintoa. Toki tässäkin rangaistukseksi kerrotaan Helvetti, mutta tosiasiassa katuun mäiskähtämisestä on kokolailla helpompaa saada ns. luotettavaa ja varmistettavissa olevaa evidenssiä. (Jos mielit kokeilla tätä historiallisesti pätevää teoriaa, hyppää katolta ja päädyt historiaan. Et tosin välttämättä kirjoihin ja kansiin.)

Uskonnoissa tilanne on toisenlainen. Boyer huomauttaakin, että siinä missä tieteissä teorioiden kriittiset ja olennaiset elementit ovat tarkkoja ja mitattavia, on teologisissa opeissa oleelliset elementit nimen omaan epämääräisiä. Esimerkiksi henkien näkeminen ilman silmiä on normaalia. Tätä näkökykyä ei selitetä, ei kerrota miten se toimii. Kerrotaan vain että henget näkevät ja aistivat, ja tätä pidetään oleellisena. Näin on selvästi olemassa totuuksien joukko joka ei tarjoa mitään eksaktia testattavaksi (Esimerkiksi havainto luonnossa olevista homoseksuaaleista sorsista voi kertoa vain siitä että Saatana on temputellut rappeutumislajiuttavine mutaatioineen syntiinlankeemuksen jälkeisessä luomakunnassa.)

Tämä tarkoittaa sitä että vaikka dogmaattinen järjestelmä lainaakin usein sanoja käyttöönsä siitä toisesta perusteluavaruudesta, se ei kuitenkaan noudata tämän perusteluavaruuden henkeä. Monesti kuulee esimerkiksi sanoja "toisenlaisista tulkinnoista".

Aiheeksi voisi ottaa vaikka saatananpalvonnan. On luontevaa ottaa sosiologinen lähestymistapa, eli ottaa saatananpalvojiksi ne jotka kutsuvat itseään saatananpalvojiksi ja katsoa sitten mitä tämä liikehdintä pitää sisällään. Tälle vastapainoksi voidaan ottaa se, että oikeaoppisesti saatananpalvonnaksi lokeroidaan kaikenlaista, joka ei kulje saatananpalvonnan nimellä mutta jossa on analogisuutta kristinuskon saatanan kanssa. Ja joku voi jopa esittää että saatananpalvonta tarkoittaa "luodun korottamisessa luojan tilalle". Näissä jälkimmäisissä väitteissä ollaan siinä ongelmalisessa tilasse, että ne ovat dogmaattisia järjestelmiä joissa keskeiset termit eivät ole sisällöllisesti koeteltavissa tai edes kovin selkeitä.
-> Sosiologinen määritelmä sisältää määritelmän lisäksi tiedonhaun ja tarkistamisen elementin, jossa käsitykset voivat näyttäytyä korjattavina. Toisin sanoen sosiologia perustuu totuuden tavoitteluun, jossa koetellaan teorioita. Ja teologit taas käyttävät usein tulkintoja joissa asiat muotoillaan ja määritellään, eikä tätä määritelmää kuvailla. Heuristisen testausohjeiston sijasta dogma tarjoaa lähinnä formuloidun kuvauksen siitä mihin henkilö uskoo, ja tämä kuvaus otetaan sinä totuutena johon hän uskoo.

Tämä kenties opetta että dogmaattisuus ja kiinnostus tosiasioihin eivät ole ollenkaan samaa asiaa, pikemminkin päinvastoin. Normistot helpottavat jokapäiväistä elämää, ja pysyvät normit vähentävät stressiä kun ei tarvitse miettiä ja kyseenalaistaa, vaan saa hyvällä mielellä jatkaa luokitteluja sen oman mielipiteensä ja stereotypiansa, pakkomielteensä tai ennakkoluulonsa mukaan. Mutta samalla on selvää, että jos dogmille ei anna minkäänlaista mahdollisuutta muuttua tai kehittyä, niin sitten jäävät helposti jälkeen.

Muutos itsessään ei ole se, vaan tarkistettu muutos. Pelkästään muutos muutoksen vuoksi ei ole järkevää. Mutta ei myöskään pysyvyys pysyvyyden vuoksi. Sen sijaan vain hallittu muutos mahdollistaa oppimisen ja edistymisen.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Wonderful Disgusting life.

Evoluutiotutkimuksessa keskityttiin toisen maailmansodan jälkeen aggressiotutkimukseen. Tässä korostettiin sitä, miten luonnonvalinta oli julma prosessi. Tästä syntyy helposti sellainen kuva, että ihminenkin on vain eläin joka on vihainen ja kiukkuinen ja että ohut silaus kulttuuria on ainut joka pitää hänet kaukana tuhoamisesta.

Nyttemmin esimerkiksi de Waal on muuttanut näkökantaa vahvasti. Hän on kertonut kuinka hänen kouluaikanaan ei puhuttu juuri muusta kuin aggressiosta. Mutta kun evoluutiossa on kysymys elämästä, on luonnonvalinnan kuolemiseen perustuvan prosessin ja luonnonvalinnan lopputulos eri asia ; Evolutiivisesti yhteistyö ja sopuisuus onkin hyvä ratkaisu. Alettiin korostamaan altruismia aggression sijasta. Tätä kautta tilaa tuli esimerkiksi strategisemmalle tarkastelulle, jossa oli apua esimerkiksi peliteoreettisesta lähestymistavasta.

Vanhat aggressiotutkimusten tulokset eivät sinällään olleet vääriä, ne ovat koetilanteita ja vastauksia niihin. Ne olivat vain osa suurempaa kokonaisuutta.

Tämänlainen suhtautumistapa on toki ymmärrettävää. Sillä maailmansodat olivat kova juttu. Esimerkiksi monet ovat esittäneet että sodan tuoma ahdistus vaikutti esimerkiksi eksistentialismiin ja absurdiin filosofiaan hyvin voimakkaasti. Tilanne oli yksinkertaisesti niin traumaattinen ja valtava, että se heijastui ajatteluun laajemminkin. Näin Camus mietti itsemurhaa ja eksistentialisteille maailmaan heitetyn angst oli kovassa roolissa. Näin ollen aggressiotutkimuskin helposti ylikorostui. Ihmisten maailmankuva toi esiin vain tietynlaisia hypoteeseja. Itse näiden ajatusten pohjalta tehty tiede ei tietysti ollut huonoa.

Tämä tietysti vaikutti siihen, miksi esimerkiksi sen ajan ateismi oli ahdistavaa, kun nykyisin se taas on elämänmyönteisempää.

On jännittävää, miten uskovaiset syyttävät tässä kohden ateismia ahdistavuudesta. Syynä on luultavasti se, että heille tilanne menee toisin päin. He eivät ole elämäntilannekeskeisiä, vaan ideologiakeskeisiä. Tässä mielessä tämä näkemystapa onkin herkkä "yltiöoptimistiselle sanamagialle". Kuitenkin toinen maailmansota vaikutti tietysti myös kristittyihin. Muunlainen olisikin kauheaa ; Jos sellainen tuho, väkivalta ja vaino ei vaikuttaisi ihmisiin ja heidän maailmankatsomuksiinsa, niin nämä ihmiset olisivat aika huolestuttavan empatiakyvyttömiä.

Onkin hyvä huomata, että ideologia toteutuu aina jossain elämäntilanteessa. Ja itse asiassa ideologiatkin muuttuvat ajan kanssa.

Olen viime aikoina ihmetellytkin kuinka "kansan parissa suosittua" on näkemys, jossa kristinusko on olennainen elementti sille että länsimaissa on tiedettä. Tätä muistutetaan auktoriteetteihin vetoamalla ; Menneessä on suurmiehiä. Tämä on kuitenkin taktisesti hieman sama, kuin jos minä ryhtyisin flogistonlaiseksi, joka perustelee flogistonin hyvyyttä sillä, että se oli aikanaan hyvin laaja tutkimusala. Se tarkoittaa sitä, että on myös kovia nimiä joita sen kannattajapiiriin voisi liittää.

Samoin muistutetaan, miten kristityt päihittivät tieteellisyydessään esimerkiksi muinaiset roomalaiset, ateenalaiset ja ties kenet. Niissä oli tieteelle jarruja. On mielenkiintoista huomata, että kristinusko oli vakaa monta monta sukupolvea ennen tieteellistä vallankumousta. Jos jokin tilanne muuttuu, sitä ei yleensä selitetä sillä joka pysyy vakaana. Samaan aikaan uskonnottomus nousi, joten tässä kohden "muutos ja muutos" on helpompi laittaa yhteen. Tosin minä luulen että nämä yhdistyvät, niiden takana on enemmänkin yleinen ajattelutavan muutos. "Kerettiläisyys" painoi vähemmän.

Tästä esimerkkinä olkoot "Royal Society"n synty. Se oli tärkeä virstanpylväs koska sillä oli uusi suhde teologiaan. Aikaisemmin oli ihmisiä jotka miettivät kovasti esimerkiksi sellaisia kysymyksiä, että jos liikkuvassa laivassa mastossa tiputetaan tykinkuula, tipahtaako kuula maston juureen, kannelle, vai peräti mereen. Tätä ei kuitenkaan testattu.

"Royal Society" otti tutkimisen keskiöön. Tämä oli joidenkin teologisten näkemysten mukaisia, mutta toisia teologisia näkemyksiä vastaan. Teologien aikaisemmin keskittyessä pelkkään loogiseen kikkailuun ilman empiriaa, on tässä havaittavissa valtaisaa painotusmuutosta myös teologisessa ajattelussa. Tätä kautta Jumalankuvan muutos lienee ollut yhtä suuri kuin angstisesta ateismista nykypäivään.

Kenties olennaisen löytää, kun muistaa sen, että uskovaiset vetoavat menneeseen aikaan. Ehkä he olivat parempia kuin jotkut edeltävät maailmankatsomukset. Mutta se ei tarkoita sitä että he olisivat voittamaton ja täydellinen, erehtymätön ja ikuisesti paras ja tieteelle edullisin maailmankuva. Tätä kautta se, että nykyateistit rinnastetaan vaikkapa ateenalaisiin on itse asiassa väärä analogia.

Sillä nykytieteessä uskonto ei ole oleellisessa asemassa. Ei välitetä onko tutkija uskovainen vai ateisti. Mutta ateistisuus on vallalla huippututkijoiden parissa. Itse asiassa niin vallalla, että monet kristityt ovat keksineet erilaisia vainokertomuksia siitä miten heidän sanomaansa sensuroidaan. Tila on kuitenkin "Ei oteta vakavasti nykytieteessä". Ja tälle tilalle on useita tulkintoja.

Vainokertomuksilla marttyrisoimisen sijasta tilanne lienee toinen. Newton oli aikansa huippututkija ja kristitty. Tälle selityksenä ei pidetä sitä että sen ajan kristityt vainosivat ateisteja. Jos tilanteen tulkitsisi koherentisti, tunnustaisivat uskovaiset valtapelinsä Newtoninkin kohdalla.
Kirjoittaja toki uskoo että maailmankuvalla voi olla vaikutusta. Tosin ei niinkään julkaisuihin perustuvassa tieteessä, vaan enemmänkin ruohonjuuritasolla. "Tortuca" -ilmiön ja Dunning-Kruger -effectin kautta voi käydä niin, että jos jollakulla yksilöllä on erityisen vahva vakaumus, hän voi sortua ties mihin saivarteluun ja kikkailuun. Näin esimerkiksi kreationisti ei voi ikinä tajuta olevansa väärässä, vaan keksii sen sijaan herjaavia keksittyjä vainokertomuksia. Heitä kutsutaan crankeiksi. Joskus he järjestäytyvät samanmielisten kanssa. Sitä taas kutsutaan pseudotieteilyksi. Heidän maailmankuvansa sumentaa heidän ajattelunsa. Jos evoluutio on saatanan valehtelua, ei mikään todistusaineisto voisi osoittaa muuta.

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Uudistukset.

Muutoksia tieteellisissä teorioissa, teorianvaihdoksia kutsutaan varsin tavallisesti paradigmanvaihdoksiksi. On varsin tavallista että postmodernistitkin käyttävät samaa sanaa. Tämä ei ole "totaalisen väärin".

Kuitenkin asiaan on näkemys, joka korostaa sitä, että uudelleenarviointia on monenlaista. Tällöin tarvitaan ikään kuin uutta termiä. Tällöin postmoderni ajattelu tuottaa muutoksia (revision) ja luonnontieteet ja monet ihmistieteiden teoriat tai niiden osa -alueet käyvät läpi paradigmanmuutoksia.

Eron ymmärtämiseksi historiaan katsomisesta on apua.

Kun vaikkapa Galileo Galilei teki aikanaan tutkimuksia, hänellä on koeasetelma jonka ymmärtäminen on nykyään hyvin samankaltaista. Painon ja ajan vaikutukset ovat muuttumattomia, näiden tulkinta ei ole muuttunut olennaisesti. Jos puhutaan vaikkapa flogistonista, havaitut asiat ovat hyvin samanlaisia. Teoria on muuttunut. Samoin, vaikka maakeskinen maailmankuva vaihtui aurinkokeskiseen, tähtitieteilijöiden havainnot taivaankappaleiden liikkeistä itsestään ovat hyvin samanlaisia. Käsitteet kuten "kiertäminen" ja "taivaankappaleet" ja "havaitseminen" tulkitaan yllättävänkin samanlaisesti. Galileon kokeet voidaan tätä kautta toistaa ja saada samat tulokset. Tulkinnoissa on tietysti jotain eroja, koska tiede on muuttunut. Mutta matkan varrella on ymmärrettävyyttä. Ajan kanssa tulokset täsmentyvät

Havainnot ovat samat, ja mitattava asiat on määritelty hyvin samalla tavalla. Näin tutkimukset siirtyvät "yllättävänkin näpsäkkäästi" uuteen paradigmaan. Esimerkiksi Quinen mukaan tämä johtuu siitä, että tiede rakentaa yhtenäistä verkkoa. Kun jotain virheitä korjataan, tehty muutos tulisi tehdä siten että se on kokonaisuuden kannalta mahdollisimman pieni. Tätä kautta valtaosa verkosta jää ennalleen kun pientä osaa muutetaan. Näin ymmärrysvaikeudet pienenevät.

Osa menee niin pitkälle, että puhuukin paradigmanmuutoksien kohdalla enemmän täsmentymisestä kuin vanhan totaalisen virheellisyyden osoittamisesta : Esimerkiksi heistä Newtonin lait toimivat täysin normaalioloissa ja nykymaailmassa ; Einsteinin yhtälöt ja suhteellisuusteoriat ovat vain toiminta -alueeltaan laajempia ja tarkempia. Tätä kautta se, että vaikkapa lukion fysiikankirjat käyttävät ja opettavat newtonin mekaniikkaa, ei ole samaa kuin valheen opettaminen.

Postmodernissa ajattelussa erot taas ovat erilaisia. Kun tapahtuu revision, vaihtuvat määritelmät, taustametodiikka ja monet muutkin asiat. Puhutaan laajemmasta uudelleenarvioinnista. Tälle muutokselle yleistä onkin se, että eri näkemysten välillä on totaalisesti erilaiset ymmärryshorisontit ; Et voi vain siirtää vanhaa näkemystä uuteen, vaan asiat on ikään kuin mietittävä uudestaan.

Näin on käynyt esimerkiksi kristinuskossa, jossa syntikäsitteestä on hyvin erilaisia tulkintamalleja. Yllättävän yleistä on korostaa synnin luonteen yhteiskunnallisuutta ja sen suhdetta yksilöön ; On "psykologis-sosiaalinen tulkintamalli", joka eroaa vahvasti vanhasta ja perinteisestä "kuuliaisuus-tottelevaisuus-velvollisuus" -mallista. Näillä lähtökohdilla syntyy hyvin erilaisia tulkintoja, mutta kun henkilöt riitelevät keskenään synnistä, käy helposti niin että "toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä".

Revision -näkemyksen hankaluus on siinä, että on hyvin vaikeaa sanoa onko muutos seurausta mistäkin. Se rinnastuu helposti muoti -ilmiöön ; Egyptissä Islam on nykyisin suosittua, mutta ennen oli vallalla esimerkiksi Amon-Ra. Johtuuko muutos siitä että Amon-Ra olisi osoittautunut epätäsmällisemmäksi kuin Allah? Tälläistä koetta tuskin on tapahtunut, koska sellaista ei hevin voida tehdä.

Ymmärryshorisonttien eroavaisuus tekee vertailusta hyvin mahdotonta, tai vaikeaa, koska eri systeemeillä on eri lähtökohdat ja metodit, joiden kautta eri vastaukset syntyvät. Erimielisyydessä ei voida vertailla täsmällisyyttä, vaan kumotaan enemmänkin toisten lähtökohtia -jotka taas perustuvat oletuksille. Tässä on väistämättä sellaista henkeä että "minun oletukset ovat parempia kuin toisten taas eivät."

Tätä kautta revisionin kohdalla on luontevaa puhua maailmankuvista. Ongelmana tässä ajattelussa on tietysti se, että asiat latistuvat helposti pelkästään sille tasolle jossa mukana on "tulkinta = tiede" & "tulkinta = valta" & "suosio = valta" ja kaikki tästä seuraavat johdannaiset. Tätä kautta on kenties ihan järkevää vetää raja paradigman ja revisionin välille.

lauantai 19. joulukuuta 2009

Virheet ja oppiminen.

Ihmiset keskimäärin vihaavat virheitä. Tietämistä haluavat ihmiset luultavasti vihaavat virheitä vielä muita enemmän. Kuitenkin virheillä on selvä arvo. Daniel Dennett on kirjoittanut tähän liittyen jutun "How to Make Mistakes". Hänestä virheitä ei suinkaan tule pelätä.

Syynä on se, että ilman virheidentekoa ei voida oppia yhtään mitään.
1: Tätä kautta näkemys eroaa olennaisesti vanhahtavasta näkemyksestä, jossa saavuttaakseen tietoa, pitäisi jotain uhrata. Tätä näkemystä ovat edustaneet sellaiset tahot kuin viikingit, joiden jumala, Odin, sai tietoa uhraamalla itsensä itselleen, roikkuessaan maailmanpuussa hirtettynä. Ajatus on muutenkin suosittu. Esitetään esimerkiksi että vain luopumalla omasta näkemyksestä voi oppia toisen näkemyksen ja tätä kautta saat mistä luovut. Itselläni on tähän kohtaan samansuuntainen suhde, kuin mitä James Richardsonin aforismi sanoo "Ne, jotka vaativat hyvitystä uhrauksistaan, tekivät sijoituksen, eivät uhrauksia."
2: Toisaalta eroa on paljon myös "suorasta tiedonhausta", jossa totuudet saadaan suoraan ja kritiikki -immunisoituna esimerkiksi jostakin Pyhästä Kirjasta tai Mestarin suusta. Tässä tieto on jotain valmista, jotain jota ei etsitä ja löydetä, vaan joka vain omistetaan ja siirretään.

Sen sijaan Dennett lähtee siitä että jos me tiedämme jotain, voimme kopioida sitä mutta olemme tällöin vain "opetettuja". Jos haluamme löytää uutta, on otettava riski ja astuttava tuntemattomille korpimaille. Tällöin "opimme". Tämä näkemys sopii tietysti erinomaisesti tieteenfilosofiaan, koska tiede on ensisijassa tutkimisprosessi, uuden tiedon hakemiseen keskittyvä projekti, jonka sivutuotteena tulee tutkimuksia joita taas kutsutaan tiedoksi. (Objektiivinen tieteenteko ei itse asiassa tarkoita lopullista tietoa, tämä rinnastus tehdään valitettavan usein.)

Dennett arvostaa arvaamista osana prosessia. Hän ottaa esimerkiksi matematiikan, jossa tietoa voidaan saada sillä että tehdään arvaus jonka antamia tietoja käytetään avuksi toisessa arvaamisesssa. "At its simplest, this is a technique we learned in grade school. Recall how strange and forbidding long division seemed at first: you were confronted by two imponderably large numbers, and you had to figure out how to start. Does the divisor go into the dividend six or seven or eight times? Who knew? You didn't have to know; you just had to take a stab at it, whichever number you liked, and check the result. I remember being almost shocked when I was told I should start by just "making a guess". Wasn't this mathematics? You weren't supposed to play guessing games in such a serious business, were you? But eventually I came to appreciate the beauty of the tactic. If the chosen number turned out to be too small, you increased it and started over; if too large, you decreased it. The good thing about long division was that it always worked, even if you were maximally stupid in making your first choice, in which case it just took a little longer."

Ei tässä tietenkään halata tyhmyyttä. Takana on itse asiassa hyvin tuttu "kriittisen avomielisyyden" asenne. Dennett esittää asian seuraavasti "Of course people do not enjoy correcting the stupid mistakes of others. You have to have something bold and interesting to say, something original to be right or wrong about". Eli ihmiset eivät iloitse tyhmien virheiden käsittelystä. Arvauksessa olisi oltava jotain rohkeaa, mielenkiintoista ja originaalia sanottavaa, joatin joka on sellainen että sen suhteen voidaan olla väärässä tai oikeassa. Eli sanomalla on oltava sisältöä. Tiede ei ole edistynyt sillä että joku saa päähänsä samaa virhettä, joka on jo aikaisemmin tehty. Siksi flogistonteoria on ammuttu pois, eikä sen käsittelyssä ole mitään järkeä, vaikka sille ilmenisikin ideolgisia puolustajia jotka vaikkapa poliittisista syistä olisivat siitä innostuneita. Pelkkä erimielisyyden ilmaisu ei tarkoita että erimielisyys olisi järkevää.

Itse asiassa tieteen kehityksessä on koko ajan joko kokonaan kumottu tai vähintään uudelleeneditoitu teorioita. Tässä on nimen omaan korjattu virheitä. Dennett näkeekin esimerkiksi vertaisarvioinnin ja tutkimusten julkaisussa myös sen puolen, että siinä virheet näytetään kaikille. Jos niistä löytyy virhe, niistä tulee julkisia virheitä.

Dennettin mukaan virheissä on ensin opittava virheistä, eikä piiloteltava niitä muilta. On olemassa loogisia kikkoja joilla sanomaa voidaan epämääräistää. Tämä strategia, rationalisointi, ei toimi pitkässä juoksussa. Toinen, vaikeampi asia, taas liittyy siihen että yrittää vain unohtaa virheensä. Ihmisen normaali reaktio virheeseen on suuttumus ja häpeäkin. Näiden ohittaminen on vaikeaa. Sen sijaan on mietittävä mikä ajoi tähän virheeseen. Kun tämä on tehty, voi jättää virheessä märehtimisen ... "you can cheerfully forget them, and go on to the next big opportunity."

Tästä on oikeastaan helppo päästä siihen miksi tieteellistä skeptismiä on vaikeaa harjoittaa. Siihen liittyy virheentekoriski. On nimittäin olemassa toinen tapa, sellainen jonka piirissä on mahdollista olla myöntämättä virhettä. Se nimittäin nojaa intuitioon. Mystiikan ystävistä löytyy paljon sellaisia ihmisiä joiden mielestä asioita ei tarvitse testata, koska oikea tie ei ole kriittinen testi vaan intuitio. Intuition luonne taas on siitä erikoinen, että siihen vaikuttavat paitsi mystikkojen korostamat tiedot, taidot ja harjoittelu (ja väitetty suora linja kosmiseen tietoon). Se myös korostaa omia ennakkoluuloja. Mystisen mietinnän kautta syntyy helposti häikäistymisiä, jotka ovat ikään kuin tunnetiloja, jotka tulevat kun oivaltaa jotain tunteistaan. Tälläinen oivaltaminen voi kuitenkin olla vain sitä että näkemys sopii omiin ennakkoluuloihin, ja tätä kautta kokemus syventää niitä. Näin ihmisen ei koskaan tarvitse kohdata virhettä ja omaa erehtyväisyyttään. Hän saa kokemuksia oppimisesta, häikäistymisiä. Tätä tunnetta voidaan varsin hyvin kutsua ymmärrykseksi, koska se tuntuu siltä. Eli käy juuri kuten koko prosessissa : Emootio muuttuu totuudeksi.
1: En siis väitä että kaikki mystiikan harjoittajat ovat omassa egossaan lilliviä olentoja jotka ajautuvat erilaisiin hulluuksiin syventämällä omia ennakkoluulojaan, toiveitaan ja käsityksiään. Mutta riski tähän on olemassa, ja tästä riskistä ei koskaan kuulla niiltäkään jotka näyttävät järkevämmiltä kuin muut eivät.

En silti pidä intuitiota tai edes meditaatiota huonona välineenä. On kuitenkin hyvä muistaa intuition paikka. Intuitio on erinomainen keino löytää uusia teitä. Se tarjoaa arvauksia, emotion=hunch. Tunne tuo aavistuksia. Osa näistä on oikeita, osa näistä on vääriä. Osa näistä on uusia ja osa niistä on vanhoja. Ja ennen kaikkea osa niistä on akateemisia arvauksia ja toiset ennakkoluulojen kiteytymisiä. (Nämä voidaan erotettaa toisistaan vasta jälkikäteen, analysoimalla.) Epäkiinnostavat ja huonot "tulee tuhota".

Kun järjellä testaaminen otetaan mukaan kuvioon, saadan testi. Tässä vaiheessa mukana tulee erehtymisen ja virheen olemassaolon vaihtoehto mukaan kuvioihin. Tätä kautta samalta näyttävästä ennakkoluulosta ja näkemyksestä voidaan erottaa kumpi on kumpaa. Ihanteessani intuitio ehdottaa, järki valitsee. Tämä on kuitenkin emotionaaliesti erittäin raskas Tie.

Pahinta ja parasta on tietysti se, että Siinä Kulkiessa tehdään koko ajan virheitä.

perjantai 2. lokakuuta 2009

Miten bullshittiä ja tiedettä tulisi käsitellä samalla vaa-alla?

"Tiedänhän minä, ettei astrologia ole tiedettä", Gail sanoi. "Ei tietenkään ole. Se on pelkästään sattumanvarainen sääntökokoelma niin kuin shakki tai tennis tai mikä se kumma juttu on jota te englantilaiset harrastatte?"
"Hmm, tarkoitatko krikettiä vai itseinhoa?"
(Douglas Adams, "Enimmäkseen harmiton")


Kun puhutaan pseudotieteistä, on selvää että vedetään tiettyjä territoriaalisia rajoja. On ryhmä, joka syyttää jotakuta toista ryhmää siitä että tämä on "väärällä puolella". Tiede on tuolla, ja te olette toisaalla, ja me kaikki tiedämme mitä tämä tarkoittaa uskottavuuden ja järkevyyden kohdalla. Manööveri on tietenkin käytetty.

Itse asiassa esimerkiksi kreationismi - evoluutio -kinastelussa syytöstä käytetään molemmin puolin. "Luonnontieteet ei tunne evoluutiota" ja "IDiootit on pseudotiedettä, tieteeksi naamioitua uskontoa" ovat vakiotiloja. Se ei tietenkään tarkoita sitä että molemmat olisivat oikeassa tai väärässä. (Se on vain sosiaalisen ilmiön, keskustelullisen asiantilan, toteaminen.)

Ongelmana tässä on tietenkin se, että tieteelle ei ole mitään yksiselitteistä määritelmää. Tämä on itse asiassa ongelma, koska pseudotieteiden kannattajat voivat rakentaa tätä kautta hyväksynnän relativismille : Siinä avomielisyys kaikille tulkinnoille on tärkeämpää kuin logiikan käyttö ja kriittisyys, joka taas on muutoin korostettuja ja arvostettuja piirteitä - kritiikinsieto on jopa vakiotilana, koska koulukuntakiistat ovat yleisiä kaikilla aloilla.
1: Relativismi siis perustuu ajatukselle siitä että ilman määritelmää ei olisi tietoa siitä mistä puhutaan kun puhutaan tieteestä. Ja tätä kautta se, joka esittää että jokin asia ei ole tiedettä, ei tiedä mistä puhuu. Rajoituksia ei voida tehdä järkevästi, joten miksi tehdä lainkaan?

Ongelmana tässä on tietenkin myös se, että jos jokin väittää olevansa tiedettä, samalla logiikalla hänkään ei tiedä mistä on kysymys.

Itse asiassa tässä on kuitenkin melko tärkeitä puolia. Ei ole mitään selvää rajaa siitä missä tiede ja epätiede ovat. Se ei kuitenkaan tarkoita että kyseessä olisi pelkkä politiikan voima tai valtapeli joka naamioidaan rationaaliseen keskusteluun. Tätä voidaan kuvata harmaan sävyillä. Jos minulla on musta kuva, jossa on valkoinen osa, ja näiden välillä harmaan jatkumo, voidaan sanoa että jotkut kohdat ovat hyvin vaaleita ja toiset hyvin tummia. Osa on täysin mustia ja osa täysin valkoisia. Vaikka selvää rajaa ei olekaan, ei ole mitään pätevää syytä sanoa että mustaa voisi kutsua valkoiseksi.

Jos siis tehdään kuten minä, eli uskotaan että tutkimusohjelmat ovat tiedettä, ja ne ovat meidän paras - jos ei välttämättä perimmäistä tietoa tarjoava lähde, niin ainakin tuloksissaan luotettavin - menettelymme, jolla saamme tietoa maailmasta, on hyvä ottaa selvää siitä missä menee valkoisen ja mustan raja. Esimerkiksi Richard B. Hoppe on kirjoittanut tämänkaltaisesta asian lähestymisestä. Tieteellä ja pseudotieteellä on piirteitä. Tätä kautta niistä voidaan puhua. Erot ovat vähittäisiä, ja raja ei ole veitsellä leikattavan siisti ja helppo tehdä. Mutta se ei ole pelkkää tyhjää puhetta.

Demarkaation vaikeus tulee itse asiassa esiin keskiaikaisessa miekkailussa: Puhdas treeni on tietysti urheilua, eikä tekniikkaharjoittelu ole sinällään tieteentekoa. Fysiikan laboratoriossa sitten voidaan toistaa jotain liikettä ja tunnistaa erilaisia voimia, ja tätä voidaan käyttää osana fysiikan tutkimusta. Sitten kun ruvetaan puhumaan historiantutkimuksesta, on selvää että yritys rekonstruoida keskiaikaisia manuaaleja on historiantutkimusta, ja siinä saadaan uskottavia tuloksia jotka ainakin parantavat tietoja, jos eivät aivan tarkkaa toisintoa pystykään tuomaan esiin. Ja tässä vaiheessa treenaaminen ja koulutus menevät hämäräksi: Yliopistossa arkeologisia kaivauksia voidaan harjoitella vaikka lähimetsissä, ja tämä on arvokasta harjoittelua. Se, onko se "tieteentekoa" on kuitenkin hankalasti sanottava asia. (Etenkin jos yllättäen jotain tieteellisesti arvokasta sitten löytyykin.) Kokonaisuus on vahvasti kontekstisidonnainen, tai se vähintään tuntuu siltä erittäin useista. (Joka voi johtua siitä että määrittelyä ei ole vielä tehty ihan täysin oikein. On hieman kuten elämän tutkimuksessa, jossa tiedetään mitä ollaan määrittelemässä, mutta siihen liittyvät määritelmät ovat harmaasävyisiä.)

Epämääräisyys ei tarkoita että "mitään ei voitaisi sanoa". Jos minä oksennan A4:selle krapulaoksennuksen, ei se ole tiedettä kenestäkään. Jos väitän että se on, on täysin rationaalista väittää että olen pseudotieteilijä. Vaikka syyttäisin kaikkia kuinka kovasti vainoamisesta ja muistuttaisin kuinka kysymys on ideologisista valtapeleistä. Tosin tuota tuottamaani aineistoa voitaisiin käyttää otoksena vaikkapa ravintotieteellisessä tutkimuksessa, jolloin A4 voisi olla osa tiedettä.

Tietenkin on myös toinen tapa lähestyä asiaa. Voidaan sanoa että epätiedettä on kolmenlaista:
1: Puhtaasti eitieteellistä aineistoa. Tätä on esimerkiksi urheilu. Siinä ei tehdä tutkimusta tai hankita tietoa, eikä väitetäkään muuta.
2: Epätieteellinen aineisto, joka ei täytä tieteen kriteerejä ja tunnusmerkkejä, mutta sen kannattajat väittävät muuta.
3: Tieteessä epäonnistunut aineisto, joka on ehkä jopa ollut tutkimusohjelma, mutta se on epäonnistunut tässä. Esimerkiksi flogiston-teoria, jossa oletettiin tulielementti, ja tällä yritettiin selittää palaminen on selvästi tämänkaltainen.

Jokin asia voi olla sekä asiaa 2 että asiaa 3, jos sen piirissä on tutkimusohjelma, joka on epämääräistynyt. Kun anomalioita on rationalisoitu, eli ongelmia paikkailtu, ollaan rakennettu systeemi joka kasvattaa Imre Lakatoksen näkemyksen "protective belt" -iä. Se menettää tutkimuskäyttöiset ominaisuutensa, kun ongelmat lakaistaan lisäoletuksilla. Lopulta mikään ei uhkaa näkemystä suoraan, eli ei tee siitä loogisesti ristiriitaista. Mutta tässä vaiheessa se on epäonnistunut ja muuttunut rakenteeltaan niin että se on menettänyt tieteen tunnuspiirteensä.

Tieteessä epäonnistumisen aspekti on tieteen tapaan harmaasävyinen asia: Se kuitenkin antaa toisenlaisen näkökulman, jolla asiaa voidaan lähestyä. Tiede formaalina kategoriana (joka on se kohdan 2 asia) korvataan ajatukseen jossa tiede on käytännön tutkimuksen ja epistemologian kautta mietittävä asia. Tässä kohden demarkaatio -ongelma lakkaa olemasta mikään ongelma. Vaikka tiedettä ei voitaisi määritellä, ja käsiteltäisiin vaikeaakin kohtaa, voi sen lähestyminen enemmänkin tutkimusohjelmana tarjota keinot määrittää se, onko kyseessä toimiva tutkimusprosessi vai ei. (Ja jos ei ole, me tiedämme yhä mitä tämä tarkoittaa uskottavuudelle ja järkevyydelle.)

Tähän loppuun voisi tietenkin liittää "elävästä elämästä" tarinaa kreationismista. Kun oltiin käräjöimässä kreationismin opettamisesta koulussa, oli haastateltavana Ruse. Hän nosti esiin falsifioinnin tieteen kriteerinä. Hän toki tiesi, että tieteen määritelmä on kiistanalainen. Mutta se on kuitenkin "kohtuullinen", ja ennen kaikkea sellainen, että valamiehistö ja lakimiehet sekä tuomari sen ymmärtävät. Koska vaikka tieteen kriteerit olisivat miten joustavia, kreationismia ei mikään tieteenfilosofian koulukunta pidä malliesimerkkinä sellaisesta jonka pitäisi olla tieteenä. Ja epäselvyyden riskien vuoksi hän ei halunnut "selvästi epätieteellistä" pistettävän kouluopetukseen sen vuoksi että yksityiskohdissa on paljonkin viilaamista. Larry Laudan kyseenalaisti tämän, hänestä kreationismi oli epäonnistunutta tiedettä, ja lähestyminen epätieteenä, eli tieteen formaalin määrittelyn kautta, oli väärä lähtökohta ja näkökulma joka vie keskustelun kokonaan epäolennaiseen asiaan. "The core issue is not whether Creationism satisfies some undemanding and highly controversial definitions of what is scientific; the real question is whether the existing evidence provides stronger arguments for evolutionary theory than for Creationism." Hän ei esittänyt että kreationismia pitäisi opettaa koulussa, mutta oli sitä mieltä että parempi lähestymistapa ongelmaan on se, että osoitetaan että se on epäonnistunutta tiedettä. Näitä yhdistäväksi näkökulmaksi voisi ottaa Ryan Nicholsin "Scientific content, testability, and the vacuity of Intelligent Design theory":ssä esittämän näkemyksen, jossa käsitellään jopa metatiedettä, eli tutkimusta katalysoiva osuus. Hänestä ID ja kreationismi ei ole tutkimusohjelma eikä metatiedettä, koska sillä ei ole varsinaista tutkimussisältöä : "In my argument against Intelligent Design Theory I will not contend that it is not falsifiable or that it implies contradictions. I’ll argue that Intelligent Design Theory doesn’t imply anything at all, i.e. it has no content. By ‘content’ I refer to a body of determinate principles and propositions entailed by those principles. By ‘principle’ I refer to a proposition of central importance to the theory at issue. By ‘determinate principle’ I refer to a proposition of central importance to the theory at issue in which the extensions of its terms are clearly defined. I’ll evaluate the work of William Dembski because he specifies his methodology in detail, thinks Intelligent Design Theory is contentful and thinks Intelligent Design Theory (hereafter ‘IDT’) grounds an empirical research program.1 Later in the paper I assess a recent trend in which IDT is allegedly found a better home as a metascientific hypothesis, which serves as a paradigm that catalyzes research. I’ll conclude that, whether IDT is construed as a scientific or metascientific hypothesis, IDT lacks content."

perjantai 7. elokuuta 2009

"Ennenkin oli väärässä!"

Melko usein, etenkin netissä, törmää näkemyksiin, jotka ovat hengeltään denialistisia. Niissä siis kielletään jokin tieteellinen teoria. Tätä tehdään usein herättämällä epäilystä koko tiedeprosessia kohtaan. Tätä kautta ei ole ollenkaan harvinaista törmätä esimerkiksi "mihin ennen uskottiin" -tyylisiin heittoihin.

Niitä voitaisiin tietysti käyttää esimerkkeinä tieteen edistymisestä : Esimerkiksi kun muistetaan miten ennen tulta ja aineita selitettiin elementtien, tulen maan ilman... kautta, tämä korvattiin vähän hienostuneemmalla flogistoniin. Ja tämä vaihdettiin myöhemmin happiteoriaan. Flogiston "näyttää pelleltä" koska tiede on edistynyt niiltä ajoilta. Tällöin vanhat virheet jopa tuovat lisää uskoa prosessiin.

Kuitenkin tätä on joskus vaikeaa huomata. Otan tästä esiin kaksi melko paljon julkisuutta saanutta esimerkkiä: Pandemiat ja ilmastonmuutoksen.
1: Pandemioiden kohdalla lintuinfluenssa nosti uutisissa hälyä. Ihmiset pistettiin reagoimaan. Kun "oikein mitään ei tapahtunut", ihmiset uskoivat että juuri sama koskisi sikainfluenssaakin. Kuitenkaan tälläistä yhteyttä ei voida tehdä. Itse asiassa on jopa mahdollista että reagointi esti lintuinfluenssaa muuttumasta pandemiaksi, jolloin reagointi muutti tilanteet vertailuarvoltaan kyseenalaisiksi. Se, että yksi tauti ei kehity pandemiaksi ei tarkoita että toinen ei voisi. Itse asiassa "ei syytä tehdä mitään" -reagointi on loogisuudeltaan samaa tasoa kuin se, jos toisen maailmansodan juoksuhaudoissa oltaisiin selitetty että "espanjantaudista ei voi kehittyä pandemiaa, koska ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista ei levinnyt pandemioita."
2: Vaikka minulla ei olisi mitään selvää kannanottoa ilmastonmuutokseen tai tietoa siitä tarkemmin, on kuitenkin mahdollista kritisoida yksittäisiä argumentteja jotka ovat selvästi huonoja. Tässä kohden nostan esiin sen, että "viherpiipertäjiä" syytetään jatkuvata paniikinlietsonnasta. Tässä kohden muistetetaan että menneisyydessä on pelätty ilmaston viilenemistä. Sillä, onko tämä viilenemisteoria ollut suosittu, ei ole ratkaisevassa merkityksessä, koska näkemysten muutos tieteessä on tavallista. Esimerkiksi Newtonin mekaniikka hallitsi pitkään fysiikkaa ja korvautui sitten Einsteinin vastaavilla. Ensimmäisen vaihto "vääränä ja hylättynä" ei tarkoita että jälkimmäinen olisi huono. Kuitenkin ilmastonmuutoksen kannattajiin käytetään tämänkaltaista perustelua: Kun se korvattu on hylätty, tulee korvaavakin hetimiten hylätä.

Näillä tietenkin luodaan epäluottamusta. Kun tautien kamppailussa tiede on poistanut isorokon käytännössä tautien listalta, ja "luontoasioissakin" on nostettu esiin monia asioita jo vuosia ennen kuin niiden vaikutukset ovat nousseet ongelmiksi, olisi aivan perusteltua sanoa yhteydet niinkin päin, että kun "aikaisemminkin, niin myöhemmin".

Tosiasiassahan nämä siirtokeinot ovat vain ovela red herring. Se toimii nimittäin kahdella tasolla. 1: Ensinnäkin se siirtää keskustelun itse käsitellystä teoriasta johonkinhistorialliseen, jo yleensä hylättyyn, näkemykseen. Tällöin itse asia, eli kritisoitavan teorian luonnontieteellinen hyvyys tai huonous, jää käsittelemättä. Puhutaan vain menneistä, ei nykyisestä.
2: Toisaalta se siirtää keskustelun jonkun näkemyksen kannattajien edustamiin ideologioihin ja motiiveihin, joista on helppo nostaa esiin jopa salaliittoteorioita, tai ainakin syyttelyitä ja perättömiä vihjailuja. Se, että jokin asia on poliittisesti värittynyttä ei tee tiedettä oikeaksi tai vääräksi. Sen sijaan teorian oikeudellisuus poliittisessa liitoksessa kytkee poliittisen puolueen joko fiksummaksi tai typerämmäksi valinnaksi.

Näin itse asia, teorian tieteellinen hyvyys, jää käsittelemättä ja juttu saadaan muutettua pelkäksi sosiologiseksi ideologiaksi. Tällöin ei enää puhuta luonnontieteestä, vaan politiikasta. Denialistit haluavatkin yleensä siirtää keskustelun juuri tälle alueelle. Koska he haluavat luoda näkemyksen ristiriidasta. Tämä on helpoin tehdä hommaamalla isosti PR:ää ja olemalla puupäisesti erimieltä. Näin tiedeyhteisön kannanotto siirtyy näppärästi "julkiseksi poliittiseksi/ideologialliseksi/uskonnolliseksi keskusteluksi".

Tämä on siitä erikoinen virheajattelu, että sitä on usein erityisen vaikeaa huomata. Ja siihen sortuvat muutoin ihan fiksutkin ihmiset. Jotenkin menneisyydestä vain vedellään tälläisiä selkeästi huonoja yhteyksiä.

maanantai 18. toukokuuta 2009

Historiasta lukeminen, kontekstiin ja kontekstista.

"Kuvittele, että joku huumorintajuton historioitsija löytää vuonna 3000 jaa. muinaisen dokumentin nimeltä "The Holy Grail" (Graalin malja), jonka on tallentanut ilmeisen arvostettu akateeminen ryhmä nimeltä Monty Python. Vaikka filmi ei ole valmistettu kuningas Arthurin aikakaudella, tulevaisuuden historioitsijamme saattaa olettaa, että tarinassa on jokin historiallinen perusta. Tästä ei ole pitkä harppaus siihen, että hän uskoo kuningas Arthurin eläneen elokuvan alussa mainittuna vuonna 932 jaa. Dokumentin alussa Arthur esittelee itsensä brittien kuninkaaksi ja saksien voittajaksi. Muiden lähteiden perusteella tämä vaikuttaisi historioitsijastamme kiehtovilta, koska tähän aikaan saksalaiset ja tanskalaiset heimot, joista saksit koostuivat, olivat valloittaneet suuren osan Britanniaa. Itse asiassa Englannin valtaistuimella vuonna 932 jaa. oli saksikuningas nimeltä Ethelstan. Asian ydin on kuitenkin siinä, että riittävän pitkän ajan kuluttua aikanaan ilmiselvältä tuntuva yleinen tieto voi kadota, ja tulevat sukupolvet voivat tulkita sitä täysin väärin".
(Chris Turney, "Luut, kivet ja tähdet")


Historian ajatellaan olevan helppoa. Esimerkiksi tänään sain käsiini tuoreen Jehovan Todistajien julkaisun, jonka pahaa aavistamaton uusi alueen kiertäjä minulle toi ilmeisen tuntematta kyseenalaista mainettani tällä alueella. Niinpä sain käsiini lehden, jonka otsikossa lukee "Herätkää! Toukokuu 2009". Sen sivu 11 esittelee Michail Jursan tekemän löydön, kuitin, jossa on nimi, Nebo-Sarsekin. Hänet on mainittu Raamatussa ja kuitin sisältö kertoo hänen olleen juuri sitä, mitä Raamattukin hänen kertoo olleen. Tämä tietenkin tukee sitä että Raamattua voidaan käyttää arkeologian apuvälineenä. Mutta se ei tee kaikkea siinä mainittua todeksi. Se ei ole "arkeologinen todiste Jumalasta", vaikka se toki onkin todiste siitä että Raamattua kannattaa selailla historiallisellakin perspektiivillä.

Tässä on hyvä ottaa esiin pari esimerkkiä:
1: Plinius vanhempi. Hän loi teoksen "Historia Naturalis". Hän käytti siinä yli 2000 lähdettä, eli muuta kirjoitusta. Hän ei keksinyt juuri mitään itse, vaan uutterasti tutki ja tiivisti sen ajan viisautta. Tätä käytetään arvokkaana apuna historiantutkimuksessa, esimerkiksi aatehistoriassa selvitetään mitä sen ajan ihmiset uskoivat ja kokivat. Kuitenkin Plinius käytännössä kirjoitti kritiikittömästi kaiken. Tämän vuoksi kirjassa on myös taruja maan ja taivaan väliltä: Granaattiomenista kirja kertoo arvokkaan tiedon, jonka mukaan jos ilman vyötä avojaloin poimii peukalon ja nimettömän avulla kukkanupun ja tällä sivelee silmiä, on koko vuoden vapaa silmäsairauksista. Hän kertoo myös yksisarvisesta. Lisäksi opimme että majavaa ei kannata jahdata, koska sen kivekset ovat arvokasta lääkettä ja majava tietää tämän ja siksi jos lähdet jahtaamaan sitä se puree kiveksensä irti jotta et saisi niitä. Samoin kirja esittää että belemniitti -kiven kautta syntynyt kalkkeuma olisi "ilves-kivi" jonka nimi johtuu siitä että se on ilveksen virtsaa, jonka ilves on haudannut piiloon jotta ihmiset eivät saisi sitä. Sekin oli arvokas lääketieteellinen apu. Kirja onkin arvokas juuri siksi että se tarjoaa näkökulman sen ajan uskomuksiin. Toki se sisältää myös arvokasta tietoa muun muassa sen ajan maustekaupasta. Kukaan ei sano että erikoiset kohdat veisivät kirjalta arvon niiden kaupankäynnin kohdalla eikä toisin päin.
2: Heinrich Schliemann innostui jo lapsena Troijan sodasta ja hän halusi osoittaa että Homeros ei vain runoillut vaan että paikka oli todellinen. Hän opetteli itse vanhaa kreikkaa jotta voisi lukea tekstit alkukielellä. Hän oli amatööri, mutta hän löysi kuvaillulta paikalta kaupungin. Valitettavasti hän oli väärässä, koska kaupunki oli vanhempi. Kuitenkin myöhemmin huomattiin että Troija oli hävitetty ja Schliemann oli kaivanut oikean kohdan läpi sitä huomaamatta. Hän onnistui ja Homeroksen runosta löytyi oikea paikka ja kaupunki. Harva silti väittää että tämä tukisi sitä että joskus olisi elänut käytännössä haavoittumaton mies, Akilles. (Toki teoriassa voidaan löytää jopa henkilö voi olla todellinen ja hän voi olla ollut sotapäällikkö. Mutta haavoittumattomaksi harva häntä uskoisi?) Myöskään kreikkalainen jumalten joukko ei saa tästä löydöstä todisteita. Toki kirja kertoo arvokkaasti uskomuksista joita Homeroksen ajan ihmisillä oli. Arkeologinen arvo ei tarkoita että kaikki mainitut asiat olisivat tosia.
3: Egyptiläisissä hieroglyfeissä on paljon historiallisia tapahtumia. Niitä ja niiden avulla dynastioita on onnistuttu sitomaan aikaan tarkasti ja yhdistettynä muuhun aineistoon ne tarjoavat runsaasti tietoa siitä kuka on ollut faarao milloin ja missäkin. Kuitenkin niissä on seassa myös propagandaa ja uskomuksia. On hyvä muistaa että samassa lähteessä voi olla faktaa ja fiktiota sekä sinä aikana faktoiksi luultuja asioita. Hieroglyfien historiallisuus, niiden tarkkuus ja arvo ja runsas data ei silti muuta Ramsesta II jumalaksi. Sen sijaan se kertoo että sen ajan egyptiläiset todella uskoivat niin.
4: Jos tutkitaan esimerkiksi Suomalaisia, ei riitä että Tacitus on kuvannut fennejä "Germania" -teoksessa, mm. seuraavasti: "Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä, että naisia. Nämä näet seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista." Itse asiassa epäillään että tämä on vain stereotypia siitä miksi fennit on katsottu, jolloin se ei kerro miten täällä elettiin. Kyseessä on kuulopuhe, ei fakta. Toisaalta myöhempi lähde "Saxo Grammaticus" ei olisi yhtään luotettavampi lähde. Siinä fennit nähdään alempina ihmisinä, jotka elävät amatsonien, koirankuonolaisten ja kyklooppien ja yksijalkaisten keskuudessa. Heidän aseensa olivat alkeellisia, mutta he olivat kovia poikia taikomaan. Fennit olivat vahvan taikuuden osaajia. Näillä molemmilla teoksilla on luonnollisesti historiantutkimukselle arvoa. Mutta jos ja vain jos fiktio osataan seuloa faktoista.

Vertailun kannalta vaikeaa on se että perinteet eivät ole pysyviä: Uskonnot ja uskomukset paitsi keksitään ja ne menettävät viimeiset palvojansa, myös siinä välissä muuttuvat. Itse asiassa niiden säilyminen suullisena perinteenä on esimerkiksi Boyerin mukaan käytännössä mahdotonta. Tämä ei tarkoita sitä että osa elementeistä ei voisi olla hyvinkin vanhoja. On kuitenkin hankalaa nähdä mitä nämä säilyneet elementit ja tulkinnat ovat, se vaatii vähintään vertailuja muihin lähteisiin.

Eli lähteissä sekä niiden tulkinnassa on oltava huolellinen :

Siksi esimerkiksi perustelut sille, että juutalaiset ovat olleet tarkkoja voidaan tarkistaa vertailulla: Otetaan eri aikaisia kirjoituksia ja verrataan. Heidän kirjoituksensa eivät ole muuttuneet. Tämä ei kuitenkaan takaa sitä että kertomukset eivät olisi muuttuneet ennen kirjaamistaan. Voihan olla että kirjattua uskontoa on pidetty tärkeänä ja sitä on kopioitu sen vuoksi. Se, että kirja leviää nopeasti ja muuttuu vain vähän helpottaa tietysti sen arvokkuutta historiallisen tutkimuksen välineenä. "Harry Potterkin" on levinnyt laajalle ja se ei ole muuttunut pilkkuakaan. Ja siinäkin mainitaan tosiasioista, kuten paikka nimeltä Lontoo. (Ehkä olettekin kuulleet siitä?)

Tietenkään heikkouksien löytäminen ei tarkoita että menetelmää ei voisi käyttää. Se päin vastoin tarkoittaa sitä että kun näitä otetaan huomioon, saadaan hyviä tuloksia. Eri häiriötekijöitä saadaan pois ja tulokset ovat tieteellisiä eivätkä satuilua. Tässä on muutamia karkeita ohjenuoria:

Ainakin seuraavat voisi mainita.

Hyvä tutkimus tukeutuu tämän hetken historialliseen tutkimukseen: Siksi väite siitä että Atlantiksessa on vieraillut avaruusolentoja on erikoislaatuinen ja siltä pitää vaatia isommat todisteet kuin jollekin muille väitteille. Mullistavat löydöt on muutenkin todistettava paremmin. Toki yksityiskohtia voidaan tarkistaa ja se voi kumota jonkun luulon vääräksi, ja jos vakuuttava aineisto atlantislaisten avaruusolennoista löytyy - vaikkapa sieltä löytyy sarkofagi, jossa on avaruusmuukalaisen muumio - nämä tulkinnat on otettava vakavasti (mutta ei aikaisemmin). Tämän lisäksi sen olisi olla johdonmukainen, eli selittäminen perustuu lähtöoletuksiin jotka eivät ole sisäisesti ristiriitaisia. Selityksen olisi katettava iso kokoelma faktoja. Tässä kohden historiassa selitys joka perustuu toisistaan riippumattomiin lähteisiin on parempi kuin sellainen jonka takana on vain yksi lähde tai lähdetyyppi= Lisäksi eri menetelmien ja tieteenalojen ristiinkäyttö vahvistaa tutkimusta: Esimerkiksi kielitiede, arkeologia, geneettinen sukulaisuus ja muu aineisto voivat tukea näkemyksiä ja niiden käyttö ja sopiminen tekee siitä paremman.

Jätän loppuun sellaisen, jonka ihmiset osaavat melko usein ajatella ilman että virhe näyttää helpolta, vaikka se perustuu samaan logiikkaan joka ainakin Jehovan Todistajien kohdalla on ilmeisen automaattinen ja sen huonoutta on vaikeaa näyttää:

Tämä koskee esimerkiksi frenologiaa(kallon muoto määrää luonteen) ja monia muita näkemyksiä joita on ennen pidetty tieteellisinä. Harva ihminen esimerkiksi ottaa flogistonia (tulielementti joka poistuu aineesta sen palaessa) vakavasti. Päin vastoin, sitä käytetään usein esimerkkinä siitä miten "ennen on tiedetty väärin". Silti nämä esiintyvät vanhoissa lähteissä, ja ne viittaavat asioihin joita nykyäänkin pidetään faktoina. Niitä ei itse asiassa pidetä nykyään uskottavina koska tiede on osoittanut että ne ovat erheellisiä, niitä pidetään epäuskottavina eikä havaintojen näytetä todistavan niiden puolesta. Kukaan ei esitä että "kun tuokin kohta on tosi, tämänkin on oltava". Ehkä se on se aika, joka mystifioi ja liittää ajatteluvirheeseen leiman "hieno päätelmä". Tai sitten se on aihe: Mystiset pedot, jumalat, aarteet ja muut "coolit" aiheet näyttävät olevan suositumpia tämän virhekäsittelyn kohteena. Uskon kuitenkin että mystifiointi tulee kuitenkin ennen kaikkea tulkitsijan omien korvien välistä.
= Näissä jossa on takana on esimerkiksi sama ideologia. Jos löydetään 100 roomalaista kirjailijaa jotka kuvaavat Tacitusta mukaillen fennejä, se vahvistaa toki sen että roomalaiset todella uskoivat niin. Sen sijaan se ei vahvista että fennit olisivat todella olleet sellaisia. Itse asiassa tässä kohden on hauska tietää että majavan kivesten puremiselle on useita roomalaisia lähteitä. Ei se silti totta ole.

perjantai 15. helmikuuta 2008

Paradigmat ja kulttielokuvat

Kun elokuvia mainostetaan elokuvateattereissa, niitä kutsutaan joskus kulttielokuviksi. Esimerkiksi elokuvaa Wayne's World mainostettiin teattereissa kutsumalla sitä kulttielokuvaksi. Tosiasiassa silloin oli liian varhaista tietää. (Ennustajilla kävi siis onnea, koska elokuva on yhä joidenkin piirien suosiossa. He olivat kuitenkin oikeassa vain sattumalta.) Kulttielokuva tunnistetaan vasta jälkeenpäin. Sitä ei tiedetä ennalta. Sillä kulttielokuvan valitsevat katsojat, ei elokuvaohjaaja ja hänen PR -miehensä. Jos elokuva saa vannoutuneen fanikunnan, siitä tulee kulttielokuva. Jos tämän voisi vain tehdä jollain ennalta tiedettävällä kaavalla, Hollywood ei tuottaisi ainuttakaan b -elokuvaa.

Asia on sama viihdetaiteilijoiden kanssa. Elvis Presley ei kolmevuotiaana ollut supertähti. Häntä ei oltaisi voitu mainostaa supertähdeksi ennen kuin suosio on saavutettu. Sillä supertähdet tunnistetaan jälkikäteen, Elviksen äiti ei voinut tietää poikansa tähteyttä ennalta, vaikka olisi kuinka luottanutkin Elviksen kykyihin.

Usein pseudotieteilijät harrastavat samantapaista toimintaa. Heillä taikasanana on "paradigma". He kertovat aivan oikein, että Thomas Kuhn osoitti että tiedemaailmassa on yleensä jokin pääteoria, joka on sitten ajan kanssa vaihdettu toiseen. Kuten flogistonteoria korvattiin happiteorialla. Tai kun maakeskinen kuva korvattiin aurinkokeskisellä kuvalla.

Pseudotieteilijät mielellään listaavat erilaisia asioita joita "ennen tiedettiin", ja jotka nyt ovat osoittautuneet vääriksi. Vanha paradigma on korvattu uudella. Heistä olisi arroganttia sanoa että nyt olisi jotenkin eri lailla. Heistä tämä antaa jotenkin arvovaltaa heidän omalle näkemykselleen. "Vaihtoehdolle".

He ovat oikeassa siinä, että tiedemaailman käsitys muuttuu; Se on itsekriittisyyden merkki. Mutta ei se suinkaan tarkoita sitä, että se heidän näkemyksensä olisi joku uusi paradigma vain siksi että "ennen on oltu väärässä" ja heidän näkemyksensä jotenkin "erilainen".

Ensinnäkin jotkin näkemykset ovat toisaalta olleet erittäin pysyviä tieteessä;
Esimerkiksi Galileo Galilein heiluria koskevat teoriat ja tulokset ovat pysyneet muuttumattomina. Simon Singh kertoikin kirjassaan "Big Bang", kuinka Einstein ei suinkaan tuhonnut vanhaa tietämystä, vaan ratkaisi vanhan paradoksin, joka oli koskenut sähkömagneettisien aaltojen ja sähkön suhdetta Galileon suhteellisuusperiaatteeseen. Aluksi näytti että ne olisivat keskenään ristiriidassa, mutta jotka sittemmin yhdistettiin. Etienne Klein on kirjassaan "Keskusteluja sfinksin kanssa" korostanut samankaltaista näkemystä, jopa sen hieman äärimmäisyyteen vieden.

Selvää on toki se, että nykytiede ei ole absoluuttinen totuus, sen käsitteet tulevat muuttumaan ja paradigman vaihdoksia tulee tapahtumaan. Mutta toisaalta se ei tarkoita sitä, että jokin tietty näkemys tulisi kumoutumaan enää koskaan. Se, onko näkemystä korjattu yksi kerta vai tuhat, on sinänsä merkityksetöntä. Se on vähän kuin laskisi matkapuhelinten kannattavuutta katsomalla mikä niistä on alentanut hintojaan useammin, sen sijaan että katsoisi varsinaisia puheluiden hintoja. Se on sama, kuin väittäisi että jos jossain televisiosarjassa vaihtuu hahmoja, että jokin tietty hahmo vaihtuu myös pakosti. Voi olla että Salatuissa Elämissä Ulla ja Seppo Taalasmaa ovat mukana viimeisissä jaksoissa. Vaikka he olivatkin mukana ensimmäisissä jaksoissa ja vaikka sarjassa näyttelijät vaihtuvatkin suurella tahdilla. No, toki toisaalta seuraavassa jaksossa Seppo saattaakin kuukahtaa sydänkohtaukseen.

Se on tieteen kanssa hieman sama juttu. Paradigmaa ei tiedä etukäteen. Sellaiseksi ei voi julistautua. Kukaan ei voi väittää olevansa "tulevaisuuden paradigma". Sitä voi vasta lopuksi katsoa peräänsä jälkeenpäin ja katsoa voittajana. Tosin tällöinkin vain väliaikaisena sellaisena.

Ja tätä väliaikaisuuttakaan pseudotieteilijät eivät ymmärrä. He korostavat näkemystään perimmäisenä totuutena. Jonain, joka vain osoitetaan oikeaksi, ja pysyy sen jälkeen iäti. Tämä suhtautuminen on siitä erikoista, että he ovat juuri niitä, jotka varoittavat muita siitä, miten vallassa olevaa paradigmaa ei saisi vain pitää lopullisena totuutena.