Kuinka antikristus onkin kristillinen ... mutta ateisti ei ole!

"Mythopoeian" Koponen kirjoitti siitä miten hän reflektoi kristillisyyttä "antikristillisen" pelin kautta. Hänen näkökulmansa oli ihan kiinnostava. Otan tästä tekstistä alkuun kohtuu pitkiä lainauksia. Sillä koen että ne ovat jatkon kannalta relevantteja. Toki suosittelen että ihmiset lukevat itse varsinaisen tekstin näiden lainaamieni fragmenttejen ulkopuolelta.

Kun usein ihminen lähestyy uskoa pelaamalla uskovaisia hahmoja, hän oli kuitenkin lähestynyt aihetta pelaamalla Conan -tyylistä hahmoa. "... eräs hyvä keino voisi olla pelata uskovaisia hahmoja. Tällöin uskonkysymysten käsittely virtaisi peliin automaattisesti. Yllättäen huomasin pääseväni paljon pidemmälle kääntämällä koko asetelman ympäri ja pelaamalla antikristusta." Lähtökohtana hänellä oli pelata enemmän luonnollista julmaa villiä kuin pahaa hahmoa. "Pelihahmoni on siis ollut kiistattomasti julma, mutta ei varsinaisesti paha. Hän tuntuu elävän maailmassa, jossa kaikki tavoittelevat valtaa ja pyrkivät joko voimalla ja juonittelulla alistamaan toiset valtansa alle. Viattomat eivät siis ole joutuneet kärsimään, eivätkä hahmoni hirmuteot ole olleet itsetarkoituksellisia. Hän on vain ollut pohjattoman itsekäs, mikä on johtanut hänet väistämättä vastakkain muiden kanssa. Tuntuu kuin katselisi villipetojen kamppailua." Ja tämä ilmeni toiminnassa tietyllä tavalla "Omalta osaltani olen koittanut toteuttaa tätä pelatessani päähenkilöä ja mielestäni olen onnistunut vallan hyvin. Hahmo tavoitteli kuolemattomuutta, vaikka varoiteltiin että se tietäisi tuhoa hänen kansalleen; hän torjui viettelevän jumalattaren tikariniskulla jalkoväliin; hän toi kuolleet kyläläiset takaisin hakemalla heidän henkensä väkisin manalasta; hän otti seksuaalisen nautintonsa piittaamatta siitä, miltä toisesta osapuolesta tuntui; hän kieltäytyi jumalattaren tarjoamasta kuolemattomuudesta, koska se olisi vaatinut kuuliaisuutta; hänen isänsä yritti päästää hänet päiviltä, minkä hän kosti huijaamalla isänsä tappamaan äitinsä (so. jumalattaren) ja sitten sokaisemalla isänsä." Hahmo oli monin paikoin, kenties itsetarkoituksellisestikin, Jeesuksen vastakohta.

Filosofisesti Koponen katsoi tämän luonnollisen villin edustavan jollain tavalla Nietzscheläistä maailmankuvaa "Ei liene sattumaa, että juuri tämä Kristuksen epäitsekkyys on ollut punainen vaate kristinuskon vastustajille. Sekä filosofi Nietzsche että satanisti LaVey syyttivät kristinuskoa ”orjamoraalista”, jossa ihminen ei puolusta itseään vaan antautuu muiden valtaan. Omasta edusta luopuminen ja toisen posken kääntäminen olivat heille liikaa. Mikään ei saa rajoittaa yksilönvapautta, ei edes yksilö itse. Minulle nämä ajatukset eivät ole niinkään kristinuskon vastaisia vaan kristillisen ihmiskuvan mukaisia. Hahmoni on syvästi inhimillinen, sillä kuuliaisuus kuolemaan asti on asia, johon vain Kristus pystyy (ks. Fil. 2: 6-11). Juuri sitä se syntisyys on, että me emme yllä emmekä edes tahdo yltää siihen hyvyyteen, jota Kristuksen epäitsekkyys ilmentää. Me olemme luonnostamme samaa mieltä Nietzschen ja LaVeyn kanssa itsekkyyden ihanuudesta; sitä se kristillinen käsitys perisynnistä yrittää ilmaista." Samalla hahmo kuitenkin myös reagoi johonkin jotenkin "Hahmoni tarinassa itsekkyys ei tosin johda lopulta onneen vaan pikemminkin katkeruuteen. Hän kieltäytyy rakkaudesta, koska se edellyttäisi toisen huomioimista ja omasta tahdosta tinkimistä. Lopputuloksena on eksistentialistinen ahdistus, merkityksettömyyden kokemus."

Nämä kaikki lainaukseni heijastavat hyvin relevanttia asiaa. Kun katsotaan uskovaisten ateismikuvaa, on tämä kuva hyvin usein kristillisyyden sävyttämä. Esimerkiski Koposen hahmossa hän hienosti tiedosti sen, että tosiasiassa hän pelasi antikristusta joka kuitenkin vaati kristillisen ihmiskuvan. Hän itse asiassa pelasi hahmoa joka on kuin kristinusko josta Jeesus ja Jumala on otettu pois. Ja sitten kaikki se mitä on väritetty kristillisessä maailmankuvassa Jumalalla menettää sen hohteen joka kristinuskossa on ja tähän ei oteta mitään tilalle.

Tämä on mielestäni hyvin oleellinen huomio.

Koposen teksti on jossain määrin näyte siitä miten kristitty voi reflektoida omaa maailmankuvaansa ottamalla tämänlaisen ateistisen hahmon. Näin kristityn oma maailmankuva ja elämyksellisyys kasvaa. Ja todellakin kenties jopa vahvemmin kuin jeesustelemalla myös hahmoillaan. Ihminen tarvitsee helposti kontrastia ja irtautuminen on hyvin kätevä keino oppia arvostamaan palaamista. Tämä on hyvä asia.

Samoin olen ihan tyytyväinen siihen huomioon että tosiasiassa tämänlainen tulkinta ei ole vapautunut kristillisestä opista. En ole täysin tyytyväinen esitettyihin Nietzscherinnastuksiin.
* Koposella asiat on tehty paremmin kuin usein (1) Useinhan Nietzsche kuvataan pahuuden oikeuttajana joka on enemmän kyyninen kuin herramoraalia noudattava. (2) Ja usein kyynisyyden ja epäluottamuksen yhdistelmää kutsutaan "nihilismiksi" vaikka tämänlainen "vihainen nihilismi" olisikin Nietzscheläisittäin problemaattinen, saman tapainen oksymoronikäsite kuin "tyyni viha". (3) Koponen on ymmärtänyt että hyvän ja pahan tuolla puolen ollaan enemmän kovia mutta neutraaleja kuin pahoja ja häijyjä tai katkeria ja peloissaan.
* Mutta kuitenkin jos mietitään sitä mikä erottaa Nietzschen halveksiman nihilismin yli-ihmisistä kenties jää vielä puuttumaan. Niissä kun on kysymys muustakin kuin powerhahmon pelaamisen tuomasta katharttisesta ja voimaannuttavasta vallantunteesta ; Siinä kun pitäisi kasvaa katkeruuden, tyytymättömyyden ja tyhjyyden kokemuksen yli. Koponen kuitenkin alleviivaa että hahmo ei tämänlaista saavuta - eikä hän itsekään. Näin ollen barbaarihahmo ei olekaan täysin oikeaoppinen Nietzsche.
* Usein ateistikritiikissä ilmi tulee jotenkin sellainen henki että kun kristitty uskoo johonkin asiaan niin ateistin pitäisi olla sen antiteesi. Kuitenkin jos ideana on vapautua asioita olisi omituista jos tämä vapautuminen tarkoittaisi sitä että olisi jokin uusi dogma. Tässä voidaan ihmetellä että "jos nyt ollaan vapautettuja, niin vapautettuja mihin?" joka on kysymyksenä vaatimus dogman korjaamisesta dogmalla. Ja jos tätä ei ole ulkoapäin määrätty sitä ei ole lainkaan. Mutta jos ymmärtää että niin Nietzsche ja ateistit tulkitaan kristillisen viitekehyksen sisällä ja kristittyjen ehdoilla, voidaan ymmärtää miksi näitä asioita heitellään. On helppoa nähdä ateisti "jeesustelijana" jos kristillinen ihmiskäsitys syntiinlankeemuspessimismeineen ja vastaavinen siirretään ikään kuin oleelliseksi ihmisyydeksi ateismiin. Miksi ateisti tottelisi kristittyä ja antaisi kristittyjen määrittää oman maailmankuvansa ehdot? Koska kristityt niin kovin on tähän asti tehneet asian ja yrittäneet ja halunneet tätä?

Kristillistetty ateisti = kommunikaatiokuilu.

Kuitenkin tämä ilmiö on yleinen, sitä tapahtuu oikeassa elämässä eikä pelissä. Ja se liittyy kohtaamiseen. Ja se kenties auttaa avaamaan erästä syvintä ongelmaa joka liittyy ateistien, uskonnottomien ja kristittyjen väliseen kommunikaatioon. Ja tässä mielessä se on sekä suuri että ei kovin miellyttävä asia.

Olen päätynyt seuraamaan keskustelua jossa ateistit reagoivat siihen miten heidän kanssaan keskustellaan. Tässä suurimmaksi ongelmaksi ei ole nostettu vihaisia fundamentelisteja, Päivi Räsästä tai vastaavia. Sen sijaan Teemu Laajasalon tapa kommunikoida on noussut ateistien itsensä mielestä inhottavana ; Syynä on se että kun Laajasalo keskustelee ateistin kanssa, vaikkapa "A Studiossa", hänellä on omituinen tapa sellaiseen että keskustelukumppani on ikään kuin vain paikalla jonkinlaisena kohteena jonka mielipiteet Laajasalo sitten ikään kuin kertoo tämän puolesta mitä mieltä tämä on mistäkin. Kari Hännikäinen tässä yhteydessä tiivisti ajatuksen kauniisti "... kun Laajasalo käy debattia Karisman ja Tontin kanssa. Kallion poppipappi tuntuu edustavan tällaista agressiivis-luterilaista keskustelukulttuuria, jossa toisen ei anneta esittää ajatustaan vaan valehdellaan se, mitä toinen ajattelee (sä haluut kieltää lapsilta kipan käytön ja ristin Suomen lipusta), uhkaillaan (jos te ateistit jatkatte näitä vaatimuksianne niin muslimit tulee kärsimään) jne." Esimerkiksi jos haluaa vapauttaa osallistuttavasta uskonnosta niin pian juttu kääntyy siihen että olisi kieltämässä muilta vaikka ristikorujen pitämisen.

Olen itsekin huomannut että hyvin usein ateisteja olkiukotetaan. Uusateistien suuhun laitetaan asioita jotka ovat ristiriidassa sekä uusateistien teosten että uusateistien asenteiden ja toiminnan kanssa. Jari Jolkkosen ja Timo Eskolan tuotokset saavat olla tästä hyvänä esimerkkinä. En usko että näitä väännöksiä tehdään ainakaan puhtaasti ja pelkästään ilkeyspäissä. Syynä on juuri se että ei nähdä että ateismi on a-teismia, jumaluskon puutetta. Sen sijaan nähdään että ateismi on ihmisyyttä ilman Jumalaa. Ja ihmisyys tässä tarkoittaa kristillistä ihmiskuvaa. Tässä valossa on helppoa nähdä "angsteismi" -tematiikka ja "militantti" -huuteluiden selitys. Joka ei suoraan sanoen ole ateistien vika vaan käytännössä täysin siellä kristittyjen päässä syntynyt asia.

Luultavasti tämä täsmälleen sama projekti käy kreationistien parissa kun he puhuvat evolutionismin kauheuksista. Sillä heidän mieleensä ei tule se, että evoluutiossa on yhteistyön ja altruismin selitykseksi tehty paljonkin töitä. Ja joitain ajatuksia. Ateistien ihmiskuva ei ole kristittyjen ihmiskuva. He eivät suinkaan vain ota kristillistä oppia sellaisenaan ja poista siitä Jumalaa. Ihmiskuvassakin tapahtuu muutoksia. Siksi esimerkiksi Sam Harrisin "Moraalista maisemaa" lukiessa ei synny ajatusta että ateistien ihmiskuva olisi kristillinen. Ja mikä vakavampaa ; Kun minä aikanani luin evoluutiota käsittelevän Matt Ridleyn "Jalouden alkuperä" -kirjan, minulle syntyi vahva vaikutelma siitä että Koposellakin esiin tuleva perisyntiä korostavan mallinen kristillinen ihmiskuva on jopa tieteen valossa epäuskottavampi kuin vaihtoehtonsa. Eli se on käytännössä tieteen mukaan virheellinen ihmiskuva. Joten on hyvin vaikeaa nähdä miksi evoluutioteoriaa halaileva naturalistinen empiriaa ylikorostavakin uusateisti viitsisi ylläpitää itsellään kristillistä teoriaa joka mallintaisi sitten ihmisten aggressiota ja yhteistyötä.

Ja kenties tämä selittääkin sen, että minä olen huomannut että käyttäydyn kristillisesti ihailtavalla vahvemmin kuin valtaosa kristityistä. Jos etsitään laupiaan samarialaisen vertailua voidaan huomata että olen turhautuva ja potentiaalisesti ihmisiä tarpeen vaatiessa hakkaava samarialainen. Kun taas moni karman lain tyylistä periaatetta intoileva kristitty kävelee ohi kuin leeviläinen. Samoin minua huvittaa se, että minun nuoruudessani hopeasormustaan ylpeästi heilutelleet siveät nuoret menivät naimisiin nuorempina kuin minä menetin neitsyyteni. Ja jostain syystä näytän olevan heihin verraten varsin monogaaminen. Hopeasormustelijat kun voivat kristillisine arvoineen surffata toisessa avioliitossaan. Ja he paheksuvat minun pakanuuttani ja korostavat että uskonto ja moraali ne yhteen sopii yhtä lujasti kuin siveellinen lestadiolainen pussauskoppiin!

Bertrand Russell on ollut ilmeisen oivaltava esittäessään "One is often told that it is a very wrong thing to attack religion, because religion makes men virtuous. So I am told; I have not noticed it." ja luultavasti oikeassa yrittäessään ymmärtää mistä tämä johtuu. "Regarding the convention that clergymen are more virtuous than other men. Any average selection of mankind, set apart and told that it excels the rest in virtue, must tend to sink below the average."

Toisin sanoen voidaan nähdä että tosiasiassa vaikka kristityt korostavat kommunikaation ja kohtaamisen kaltaisia termejä, tämä on hyvin harvoin se mitä tapahtuu. Oman kokemukseni mukaan paremman kohtaamisen saa miltei kenen tahansa muun kuin "kristilliseksi ihmisten ymmärtäjäksi" itsensä kokevien kanssa. Jos haluaa vähemmän väärinkäsityksiä, vihjailuja ja olkiukottelua omaan niskaansa, kannattaa puhua mille tahansa muulle ihmisryhmälle. Laajasalo jossain määrin ylidemonstroi tätä ilmiötä. Mutta hyvin usein sitä huomaa että on läsnä ja kaikki mitä sanotaan on positiivisimmillaan keskustelukumppanin oman maailmankuvan rakentamista ja negatiivisimmillaan kaikki mitä sanot on olemassa vain sitä varten jotta voidaan selittää miksi olet väärässä. Molemmissa olet vain väline kristitylle. Kristitty syventää omaa uskonkokemustaan välittämättä siitä mitä oikeasti tarkoitat, jolloin latistut ikään kuin hahmolomakkeeksi johon kristitty täyttää tarinan aukkoineen mielikuvituksellaan. Tai sitten olet vallan ja tuputtamisen kohde.

Ja luultavasti syynä on juuri se, että sitä kristillistä ajattelutapaa on harjoiteltu niin paljon että siitä ei enää mitenkään osata irtautua milloinkaan. Sen ulkopuolella olevaa ei enää ymmärretä lainkaan. Tai edes sisäistetä mekaanisesti.

Toki tälle pessimismille on vaihtoehtonsa.

Olen viime aikoina ollut kuitenkin ns. "varovaisen optimistinen". Sillä olkiukottelukeskustelutason rinnalle on tullut muita lähestymistapoja. Ja nämä ovat jopa yleistymään päin. Tässä on voitu katsoa;
* Ateistien "skeneä" eli katsotaan liikettä sosiologisesti niiden kautta jotka identifioivat sitä, on asiaa lähestytty jo varsin mukavasti esimerkiksi Larry Tautonin toimesta.
* Toisaalta ateistien maailmaansuhtautumiseen on lähestytty eisosiologisesti, ikään kuin oppina. Heidän omien kirjojensa kautta ja ilman pelkästään kristillisen arvostelunäkökulman korostamista. Ja tässä vaikkapa Mikko Sillfors on tekemässä ihan väitöskirjaa.

Näitä yhdistää se, että ateisteja todella yritetään ymmärtää heidän omilla ehdoillaan. Eikä siten että otetaan kristillinen maailmankuva ja selitetään mitä ateismi on olettamalla ensin että ateismi on jos se olisi kristinusko miinus Jumalan koko kolmiyhteisyys. (Ja jota todennäköisesti lisätulkittaisiin sitä kautta että mitä tämänlainen elämä ja etiikka on kristinuskon moraalimallien ja kristinuskon ehtojen mukaan.) Nämä ovatkin sekä tieteellisesti paremmin tehtyjä. Ja jostain syystä tähän tuntuu aina liittyvän se, että myös inhimillisyyspuoli on huomioitu paremmin. Ateistit eivät näyttäydy "hirviöinä" tai "vammaisina" ; Toisina, joiden elämästä väistämättä puuttuu jokin mojo ja muu merkitys. Ja silti nämä eivät ole ytimeltään sellaisia että kristitty ei voisi niiden kautta toimia!

Tämänlainen vilahtelu, etenkin kun sellaisen määrä näyttää olevan noususuuntainen, antaa minulle toivoa. Se kannustaa että kenties joskus sitä voisi tulla toimeen kristittyjen kanssa, kenties jopa helposti ja miellyttävästi. Tämä vaatisi kuitenkin sen että Teemu Laajasalon kaltaiset ihmiset ymmärtäisivät että tosiasiassa he eivät keskustele vaan pelaavat roolipeliä jossa projisoivat pelimaailmansa tapahtumat oikeisiin ihmisiin. Ja että tämänlaatuinen kikkailu ei ole edes hyvää satiiria, saati keskustelua ja kommunikointia ja kohtaamista.

Pieni ajatus ; Evoluutiopsykologian mannermaisista kipinöistä

Termi "evoluutiopsykologia" herättää erikoisia mielikuvia. On erityisen kiinnostavaa miten (a) osa sen vastustajista näkee sen eugeniikan eufemisminä (b) osa sen kannattajista näkee sen pelkästään seksuaalivalinnan kautta vaikka luonnonvalinta pitää sisällään monta muutakin asiaa. Siksi esille näyttää usein tulevan keskusteluja rasismista ja sellaista materiaalia josta Henry Laasanen olisi ylpeä.

Feminismi ja muu mannermaisen filosofian suosima seikka

Toisaalta evoluutiopsykologia ärsyttää monia feministejä. Jos ottaa esille Niemelän ja Tammisalon "Keisarinnan uudet (v)aatteet" on se nostanut esiin naistutkimuksen ja evoluutiopsykologian. Ja selvästi näiden välille saatiin melko vahva vihollisuussuhde. Tämä hämmentää mieltäni. Koska niin usein sitä saa kuulla virallisen selityksen jonka mukaan feminismi tarkoittaa tasa-arvon kannattamista. Mutta selvästi tässä tasa-arvossa sitten pitää sitten ottaa kantaa tiettyjen ominaisuuksien perinnöllisyysasteen voimakkuuteen. Tämä hämmentää koska jonkun ominaisuuden tilastollinen jakauma ja sen periytyvyysaste eivät kerro kuin korkeintaan siitä onko naisten ja miesten ominaisuuksissa keskimäärin jotain eroja.

Ja sitten mukaan voivat iskeä ne ns. mannermaisen filosofian ystävät joiden mielestä evoluutiopsykologia luokittelee ihmisiä. Ja kaikki luokittelu on väärin. Tässä yhteydessä kävin tuoreesti varsin hämmentävän keskustelun jossa käsiteltiin kysymystä siitä miksi ihmiset kostavat toisilleen. Oma selitykseni aiheesta liittyi altruismin peliteoriaan ; Ollakseen kannattavaa rangaistuksen tulisi hyödyttää jotenkin. Ja ihmisen hypersosiaalisissa piireissä tarkoituksena on ennaltaehkäistä vapaamatkustusta ja pettämistä. Ylikompensointi tekee huijaamisesta peliteoreettisesti kannattamatonta. Keskustelukumppani pahastui tästä selityksestä. Hänestä oli tärkeää ymmärtää että ihminen suuttuu koska jokin paha teko uhkaa MINUA. Ja ihminen suojelee MINÄÄ. Siksi kostaminen on nähtävissä pelon kautta, MINÄ koetaan uhatuksi. (Suurilla kirjaimilla kirjoittaminen ei ole minun ratkaisuni.) Tämänlainen selittäminen on yleistä. Teot redusoidaan tähän piirteeseen. Mutta sitten toisaalta ei selitetä miksi ihmisillä on tämä MINÄ ja miksi tätä MINUUTTA ja MINÄÄ ylipäätään täytyy puolustaa. Ihmisen toiminta kahlitaan rajoittaviin konsepteihin jotka ovat essentiaalisia. Mutta tätä ei pidetä kahlitsevana, toisin kuin evoluutiopsykologiaa.
1: Tosin moni kritisoi evoluutiopsykologiaa siksi että jotkut ihmiset tekevät toisin. Mikä on ällistyttävää kun periytyvyysaste on yleensä ottaen tilastollinen käsite. Tiukkaa geneettistä determinismiä jossa kasvatus ja ympäristö ei vaikuttaisi mitenkään kannattaa todellakin harva. Kenties ei ainutkaan asiaan kunnolla tutustunut.

Kenties siksi että tässä pelätään enemmän aitoa selittämistä kuin rajoittamista. Sillä jos minun pitää katsoa miten paljon enemmän tiedämme kostosta tuollaisen essentiaalisen MINÄ -konseptin avulla tulee mieleeni lainaus Douglas Adamsin "Dirk Gentlyn holistisesta etsivätoimistosta" ; "...ihminen jonka saattaa olla vaikeaa tietoisesti laskea päässään 3 x 4 x 5, pystyy vaivattomasti differentiaalilaskentaan  ja koko joukkoon sen sukuisia laskutapoja niin ällistyttävän nopeasti että kykenee ottamaan kiinni ilmaan heitetyn pallon. Ne, jotka väittävät sitä 'vaistoksi' ovat vain antaneet tälle ilmiölle nimen osaamatta selittää sitä." Itsekkyys on käsite joka kuvaa tiettyjä toimintatapoja. Se, että voimme katsoa miten ihmiset usein toimivat antava rajoitteet ja kuvauksen näille toimintamalleille. Se, että tämä tiivistetään MINÄ -konseptin varaan on reduktiivista mallintamista. Se, mikä evoluutiopsykologiassa eroaa tähän nähden on se, että teleologisesta selittämisestä luovutaan. Kun MINÄ saadaan murrettua käytökseen voidaan miettiä miten tämä MINÄ ylipäätään on ihmisissä. Ja tässä vaiheessa on aivan asiallista siirtyä puhumaan muusta kuin ihmisen psyykestä. (Mikä on nähdäkseni lähes väistämättömästi hyvä ratkaisu.) Selitystä ei enää haetakaan ihmisten tavoitteellisista attribuuteista koska tässä ei selitetä käytöstä käytösmalleilla vaan sitä miksi ihmisillä on tämänlaisia käytösmalleja.
1: Onhan se toki nöyryyttävää kun kaikessa ei olekaan aina kyse MINUSTA. Egoismia on monenlaatuista. Evoluutiopsykologiassa sen voi unohtaa, etenkin itsekkäiden geenien kohdalla. Ne kun eivät niin vahvasti välitä yksilöistä.

Feminismin kohdalla onkin varmasti niin että evoluutiopsykologia ärsyttää lähinnä niitä feministejä jotka ajattelevat samaan tapaan naiseudesta kuin mitä tuossa ajateltiin minuudesta. Evoluutiopsykologia nähdään kahlitsevana ja tätä kautta heteronormatiivisena. Osan, kuten minun, on vaikeaa nähdä tässä vielä kuitenkaan automaattisesti tasa-arvosta luopumista. Jos mietitään vaikka älykkyysosamäärän maantieteellistä jakautumista, voi syntyä tilanne joissa toiset geneettiset klusterit saavat tilastollisesti hieman parempia tuloksia. Erojen tunnustaminen ei tarkoita samaa kuin normatiivisella tasolla tapahtuva eriarvoistuminen.
1: Miksi ylipäätään palvoa älykkyysosamäärää? Oma tulokseni on sen verran mairitteleva että kehtaan sanoa että jos se on ainut millä brassailla niin heikolla tasolla ovat ihmisen ansiot. Etenkin jos ei viittaa omiin tuloksiinsa vaan gloriaa haetaan tilastollisen korrelaatin kautta epäsuorasti. Jakauma on olemassa ja puolet ihmisistä ovat keskivertoa tyhmempiä.

Ongelmana näyttääkin olevan se, että ihmisarvoa jotenkin sidotaan ominaisuuksiin. Olen hieman ihmeissäni miksi mannermaisen filosofian ystävät ovat kaikista vahviten leikkaamassa humen giljotiinia pois filosofisista työkalulaatikoista. Eli sanomassa että se että jokin ihmisryhmä on tilastollisesti katsoen jotenkin sanoo jotain siitä miten tätä ihmisryhmää pitää käsitellä eettisesti. (Se kun tarkoittaisi että tiede voisi ratkaista etiikkaa. Ja tätä vastaan tässä linjamassa aika usein ei olla. Korostetaan mekaanisen tieteen irrallisuutta hyvyydestä ja sitä miten kauneus ja hyvyys eivät tiivisty kaavoihin.) Jos ihmisen erilaiset ominaisuudet eivät tee heistä eriarvoisia - kuten vanhat sloganit kuten "kaikki erilaisia - kaikki samanarvoisia" ja "erilaisuus on rikkautta" esittävät - ei evoluutiopsykologia itsenään voi olla eriarvoistavaa. Kuten monista on.

---

Kirjoittaja ei mielellään puhu rodusta vaan useiden eri ominaisuuksien korrelaattien muodostamista geneettisistä klustereista. Sillä pitkä sivistyssana joka vähentää väärinkäsityksiä on hyvä. Rotu -sana kun vie mielikuvat helposti ihonväriin ja vastaaviin piirteisiin. Muutaman kirjaimen kirjoittaminen lisää antaa lisäksi snobistisen vaikutelman jolla ylpistellä.

numeroniiloilua ja hyvän elämän strategisointia

"Ajattelun ammattilainen" kuvasi talouden taantumaa muistuttamalla siitä että romahduksen syy oli itsekkyys. Tämän hän liitti libertaristiseen talouspolitiikkaan. Ja tämän taakse hän näki syylliseksi peliteorian "Wall Street meni taannoin melkein nurin, kiitos peliteoriaa kehittäneen John Nashin oppien yksisilmäisen soveltamisen. Skitsofreniaa sairastanut numeroniilo kun esitti aikanaan, että optimaalinen pelitilanne syntyy, kun kaikki pelaajat toimivat itsekkäästi ja toisten motiiveja jatkuvasti epäillen. Myöhemmin tervehdyttyään Nash itse totesi, ettei peliteoria ole hyvä perusta yhteiskunnan toiminnalle; hän kun nyt sattui vähän sairastelemaan sitä kehittäessään. Harmi vaan, ettei sana ole vielä kiirinyt Wall Streetille asti."

Tämä lausunto ihmetyttää ainakin minua, kenties siksi että olen hieman tutustunut tämän "numeroniilon" laskelmiin.
1: Kun esimerkiksi otetaan esille vangin dilemma, esille nousee nimenomaan strateginen taso joka ei jää yksittäistapauksiin. Nashin tasapainotila perustuu siihen että kaikissa peleissä ei pelata nollasummapeliä. Eli pelata peliä jossa toisen häviö on automaattisesti toisen voitto. Tässä strategiassa on usein etsittävissä tasapainotila, jota ei todellakaan kuvaa "omaan pesään vetäminen" vaan enemmänkin sekastrategia, jossa keskitytään frekvenssiin ; Nashin tasapainossa keskitytäänkin siihen että esimerkiksi pokerissa ei kannata aina bluffata, tai pelata aina käden mukaan vaan bluffauksen täytyy olla tilastollisesti "tietyn usein" jotta se olisi kannattavinta. ~ Jo esimerkiksi populaariteos Tom Siegfriedin "John Nash, Peliteoria ja luonnon koodi" -kirja opettaa sen, että Nashin kaavat eivät ole mitään puhdasta itsekkyyttä. Kirjan lopussa on "liitelukuna" esimerkki Nashin tasapainotilan laskemisesta, jossa lopputuloksena saadaan juuri sekastrategiallinen tulos. (Esimerkissä on järkevintä pelata 1/3 "haukkaa" ja 2/3 "kyyhkyä".)
2: Kun "Ajattelun ammattilainen" korostaa että korjausehdotus olisi hylätä lyhytjänteisyys pitkäjänteisyydellä "Itsekkäällä strategialla voitat kyllä pelin - mutta häviät helpommin turnauksen." on nostettava esille väistämättä esimerkiksi se, että yhteistyötä tekevä tit-for-tat -strategia on peliteoreettisesti kannattava ; Esimerkiksi Matt Ridleyn "The Origins of Virtue" -kirjassa näkökulma on siinä miten luonnossa havaittava yhteistyö ja auttaminen noudattaa peliteorian lainalaisuuksia. (Tästä aiheesta on kätevästi alkeet myös netissä, josta ne asiasta kiinnostuneet joiden kiinnostus riittää asiaan tutustumiseen sen sijaan että keksisi meheviä herjausnimiä, voivat löytää kaikenlaista alle viiden minuutin googlailulla.) Jos väittää että Nashin tasapainotila syntyy automaattisesti ahneudella ja avuliaisuuden ja yhteistyön ohittamisella, ei voisi olla suunnilleen enempää väärässä. (Jos pitää siitä että asiat hoidetaan ad hominemilla eli näkemyksen sisällön tarkan erittleyn ja kritiikin sijasta ottaa kohteeksi esimerkiksi näkemyksen keksijän habituksen, voisi tässä sanoa "potut pottuina" että tämänlaiset lausumat ovat jotain olkiukotuksia joita voi syntyä jos hyssyilevät optimistihumanistit pääsevät hyysäilemään karkkimaafantasioineen.)
3: Nashin näkemyksessä tavoitellaan yksilön voittoa. Tätä lähtökohtaa ei pidä sekoittaa toivottavuuteen. Itse asiassa Nashin laskelmien hienous onkin juuri siinä, että se on lähempänä Adam Smithin alkuperäistä ideaa jossa ei puolusteltu itsekkyyttä itsessään, vaan kuvattiin sitä miten itsekkäistä lähtökohdista syntyy yhteistyötä ; Esimerkiksi käsityöläisen ahneus saada rahaa ajaa hänet tekemään kenkiä jotka ovat niin hyviä että kelpaavat menemään kaupaksi ja niin halpoja että ne myös menevät kaupaksi. Näin, sen sijaan että vain ryöstelisi ihmisiä, hän valmistaakin esineitä jotka hyödyttävät muitakin. Tämä toki voidaan vääristää ahneuden oikeutukseksi, mutta nähdäkseni sekä Smith että Nash ovat olleet omilta lähtökohdiltaan humaanimpia ja heitä on sitten vain käytetty ns. "tarkoitushakuisesti".
-> Virhe "peliteoria on itsekkyyttä" on kaiken kaikkiaan täsmälleen sama, kuin mikä tehdään usein evoluution kohdalla kun altruismi nähdään liikaa yhteistyönä. Sen vuoksi hämärtyykin esimerkiksi juuri se että Nashin tasapainotila saavutetaan usein niin että "voittosarjassa" mukana on nimenomaan myös niitä yhteistyötilanteita. Ja että Nashin tasapainotilat pitävät itse asiassa sisällään yleensä sellaisia asioita joita naivit optimistit tuppaavat unohtamaan. Kuten sen, että jos kaikki haluavat samaa, kaikki eivät voi onnistua.

Kuitenkin "Ajattelun ammattilainen" ei ole muutoin kannanotoissaan hakoteillä. Hän nimittäin ymmärtää libertaristisen talousjärjestelmän seuraukset paremmin kuin Nashin peliteorian. Ainakin itse olen jopa iloinen siitä, että joku vastustaa talousteoriaa jonka ytimessä on "oletus rationaalisesta kaupankäynnistä". Itse olen sen verran voimakas behavioral economicsin kannattaja, että ajatus siitä että taloutta ja kaupankäyntiä kuvattaisiin täysin rationaalisten toimijoiden tilannekohtaisena voitonmaksimointina jossa toisen käyttäytymistä ennakoidaan olettaen tämä täysin rationaaliseksi pitää sisällään aivan liian monta kohtaa jossa oletetaan että ihminen on järjellinen olento.

Vapaassa markkinataloudessa ns. sosiaalinen pääoma ("synnynnäiset edut") kasautuvat varsin helposti. Vaikka tässä usein puhutaankin siitä miten yrittämällä voi pärjätä, on tilanne kuitenkin itse asiassa niin että sosiaalinen pääoma tarkoittaa sitä että lapsi saa vanhemmiltaan rahaa koulutukseen jolloin hänen ei tarvitse käydä samalla töissä kun opiskelee (joka mahdollistaa kokopäiväisemmän opiskelun). Ihmiset perivät rahaa - ja rahan lisäksi sosiaalista tilaa, esimerkiksi kontakteja. Rikkaan perheen vesa kykenee tapaamaan miltei automaattisesti sellaisia ihmisiä, joiden kohtaaminen esimerkiksi minulta vaatisi erittäin paljon yritteliäisyyttä.
1: Sivumennen sanoen tässä onkin taatusti osasyy sille, miksi perinteisesti on jaettu ihmisiä "aitoon aateliin" ja "nousukkaisiin". Tässä on toki ollut mukana myös roima annos elitististä sukuihailua, mutta rikkaaksi syntyneen ei tarvitse ponnistella kovin suurella häijyydellä, kun taas noustaksesi piireissä sinun on käytettävä ankaraa kyynärspäätaktiikkaa. (Ponnistajilla on myös usein ankeat olot, joten he ovat myös epätoivoisempia. Ja kun elinympäristö ei ole ollut esimerkiksi yhtä turvallinen, on selvää että heillä voi olla jopa traumoja vääristämässä psyykeä.) Nousukkaiden häijy luonne on taatustu huomattu, ja tällä on varmaan osittain tuettu sitä harhakuvitelmaa että aateluus olisi jokin verenperintöominaisuus jota rahvaalla ei ole.

"Itiilikassa" on aiheesta hyvä näkemys. Siinä yhteiskunnan hoitaminen nosteaan esille ja myös peliteoria on asetettu oikein hyvään kontekstiin. (Lisäksi siinä on maailman omituisin kommentti transhumanismista joka on niin omituinen "floodaan ihan eri aiheesta kuin olet kirjoittanut, ja paljon paskemmin" -lausunto että se ansaitsee jonkin crank -erityismitalin.) "John Nashin kuvailema peliteoria ja Peter Sengen kuvaama systeeminen ajattelu ovat saman kolikon eri puolia. Peliteoria kuvaa sitä, kuinka yksilön etu ajaa yhteisen edun edelle, ja toisaalta systeemiteoria kuvaa mekanismeja, joilla päästään parhaaseen mahdolliseen kokonaistulokseen. Karkeasti jaoteltuna peliteoria kuvaa osaoptimointia ja systeeminen ajattelu kokonaisoptimointia." Hän esittää että kumpikaan strategia ei yksinään johda hyvään tulokseen. Peliteorian soveltaminen johtaa lyhytjänteisyyteen jossa on pohjimmiltaan niin että "Lopputulos on se, että "rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät", kun suhteellinen etu tuo voiton, joka edelleen parantaa suhteellista etua." Toisaalta systeemiajattelu on totalitaristisempaa ja ylhäältä hallittu järjestelmä voi olla yhteiskunnalle maksimaalisen tehokasta, mutta "Ongelmaksi muodostuu se, että paras mahdollinen yhteinen lopputulos ei ole kenenkään yksittäisen osapuolen paras mahdollinen etu, mikä ei kannusta yksittäistä ihmistä yrittämään lopputuloksen saavuttamista yhtä innokkaasti."
1: Tämä blogaus on myös ottanut esille sen, että demokratia on siitä omituinen järjestelmä, että siinä äänestystilanne on itse asiassa peliteoreettinen järjestelmä. Itse näkisin että tämä puoli alipainottuu sitten siinä normaalissa politikoinnissa, joka näyttää ainakin minun silmiini olevan yleensä juuri sitä systeemipolitiikkaa. (Joka osaltaan luo sitä kuvaa että "taas ne poliitikot vedättää meittiä".)

Nähdäkseni politiikka on alituista kompromissien tekemistä, säätämistä ja hanskaamista.

Ihmiset ovat kuitenkin viehtyneitä yleisteorioihin, joissa olisi jokin taikainen kaikkien ongelmien ratkaiseminen yhdessä paketissa. Siinä kaikki ongelmat pörssiromahduksista kuppaan selviävät jollain "riittävällä yrittämisellä" tai "riitävällä optimismilla" tai "riittävällä ystävällisyydellä" tai "riittävällä ahneesti itsekkäästi rationaalisesti laskelmoimalla." Talousteoria onkin tätä kautta pullollaan "cure all" -ratkaisuja kauppaavia ihmisiä jotka lääketieteen parissa (tai jopa äärikapitalistisessa "Leijonien luola" -sarjassa) saisi automaattisesti nimileiman "snake oil salesman", tai suomeksi "puoskari ja humpuukimaakari". Näissä on se ongelma että kun esimerkiksi insinööri rakentaa sillan, syntyy jotain. Nämä ihmiset rakentavat kuitenkin pääosin unelmia. Joiden varaan talousjärjestelmässä sitten valitettavan usein hypätään uskon hypyllä tyhjän päälle. Valitettavasti taloudessa ei taida toimia tämänlaiset mystikkojen hengelliset periaatteet. ; Näkisinkin että klassisen talousteorian rationaalisuusfantasiointi on samalla linjalla optimististen ja naivien teorioiden kanssa. Niissä on mukana aivan liikaa optimismia jotta ne voisivat mitenkään kuvata sitä todellisuutta jossa elämme. Näitä optimistisuuksia puolustavat sitten ajautuvat hieman samanlaiseen omituiseen selittelysaivarteluun kuin Pahan ongelmaa ratkovat teologit. Jotka yritelmissään kenties koherentisoivat näkemyksensä yhteensopivaksi havaintojen kanssa. Mutta samalla epämääräistävät teoriansa ja tuhoavat konseptinsa muutoin käyttökelpoiset osiot. Epätarkkuus johtaa esimerkiksi heikentämiseen ennustamisessa tai asioiden parantamisessa.

---

Alun kuva on illuusio joka on vielä vähän aikaa esillä Helsingin asemalla. Siinä näyttää siltä kuin kastelukannu pysyisi leijumassa ilmassa siitä valuvan veden varassa. Oikeasti tuki on vesiryöpyn sisällä oleva metalliputki, joka on sisältä ontto ja johtaa veden "kannuun". (Muutenhan vesi kannusta loppuisikin nopeasti.) Kun vesikaari on tässä kuvassa olevaan malliin hieman sivusuuntaan illuusiota voi olla vaikeampi keksiä kuin silloin kun vesi ryöppyää viivasuoraan alaspäin. Talousmaailmassa sitten vain luullaan että kaikki voivat saada kaiken haluamansa, ja kenties jopa että ikuinen kasvu on mahdollista. Nämä ovat jokseenkin samanlaisia kuin se vesikannu joka pysyisi ilmassa ilman sitä piilotettua tukirakennetta.

Kuinka (paljon) natsin saaminen naapuriksi vähentää asunnon jälleenmyyntiarvoa?

"Opettaja 4.11.2011" sisältää kolumnin, jossa käsitellään vihapuhetta. Sitä näkyy yllättävän runsaasti esimerkiksi kouluaineissa ja se liitettiin esimerkiksi Norjan verilöylyihin. Kolumnisti muistutti että vihapuhe voidaan määritellä "Vihapuhe on Euroopan neuvoston ministerikomitean mukaan sellaista ilmaisua, jolla levitetään, yllytetään, edistetään tai oikeutetaan rotuviha, antisemitismi tai muunlainen viha, joka perustuu suvaitsemattomuuteen. Vihapuhe on sellaista puhetta, jossa kansanryhmää halvennetaan tai uhkailaan rodun, ihonvärin, kansallisuuden, uskonnon, seksuaalisen suuntautumisen tai muun senkaltaisen ominaisuuden pohjalta." Kolumnisti muistuttaa myös että vihapuheen levittelijöillä on usein torjuva asenne koko termiin "Vihapuheen levittäjät väittävät, että termiä vihapuhe ei voi määritellä." Vihapuheen löytymispaikaksi kuvataan "hommaforumia" joka vastasi kritiikkiin seuraavasti "tituleerattiin "neekerimunanlutkuttajaksi", "stalinistiksi" ja "natsiksi"." (Onko joistakuista muistakin kuin minusta tuo viimeinen kohta jotenkin ns. "hauska"?)

Syiksi kolumnisti näki "minäpuheen". Eli "minäpuhe" johtaisi kohti "vihapuhetta". Siksi kolumnisti esittää vihapuheaiheen kannalta relevanttina että "Minäpuhetta lietsoo kaikenlainen ihmisten puhutteleminen kuluttajina, jotka ovat omien valintojensa herroja." ... "Toinen vihapuhetta edesauttava ilmiö saattaa olla tunteiden korostaminen mediassa. Erilaisten tositelevisio-ohjelmien rahaotoksia (money shot) ovat ne, joissa osanottajat eivät kykene peittelemään kyyneleitään. Näinä keinotekoisuuden aikoina on vielä jotain autenttista: tunteet! Vihaan, siis olen." Osansa saa myös kirkko "2002 seurakuntavaaleissa evankelisluterilainen kirkko aktivoi jäseniään uurnille tunnuksella "Sinä ole tärkeä". Ei siis "Jumala on tärkeä", "Jeesus on tärkeä" tai "Lähimmäinen on tärkeä". Jos keskeinen yhteisvastuuta yhteiskunnassa korostava taho lähti mukaan, kuinka sitten muut voisivat olla immuuneja minäpuheelle?"

Toki tätä kuvaa voidaan hieman moittia siitä että tiedämme että nimenomaan kollektiivisuuspuhe on johtanut täsmälleen samoihin tuloksiin. Mussolinia, Hitleriä ja Stalinia yhdistää "kansapuhe", jolla he saivat joukot taakseen. Mutta selvästi vihapuhe että minäpuhe ovat meidän ajallemme tyypillisiä. Vaino on kenties samaa ja se vain muokataan kulttuuriinsopivaksi kielellä. (Mainio ajatus, joka perustuu siihen että kieli ei määrittele todellisuutta, vaan värittää sen eettisesti.)

Näin voidaan ottaa esille esimerkiksi vammaiset. Viimeaikoinahan vammaisuus nousi esiin. "Hommaforum ja vammaiset" -jutussa näytetään karkeasti mistä on kysymys. Alkukimmoke oli "Taina Kovalainen esiintyi Yleisradion ajankohtaisohjelmassa laukomassa uhkakuvia vammaisten vaikutuksesta asuntojen jälleenmyyntihintoihin." Hommaforumilla tätä näkemystä oltiin puolustettu - vaikka näkemys toki muutoin saikin kovaa kritiikkiä. Sellaista kuten "Miksi Suomessa mm vammaiset homot, maahanmuuttajat ja muslimit ovat lähtökohtaisesti ihania ja hyviä ihmisiä?"
1: Vammaisien vastustusta on oikeutettu eugeniikassa kollektiivisesti rodulla. Mutta tämä näkemys on selvästi "minäpuheella väritettyä". Näin perinteinen vammaisten alempiarvoistamisen asenne on saatu "päivittettyä nykyajan kielelle".
2: Toki "hommalaisten" lausunnoissa voidaan huomata eräs totuus. Vammaisia käsitellään "silkkihansikkain". Heidän oletetaan kompensoivan puutteensa jollain toisella ominaisuudella. Idea on hieman vastaava kuin ajatuksessa siitä että "seksikäs nainen ei voisi olla fiksu". Ihmiset keskiarvoistavat tämänlaisilla värityksillä. Kuitenkin vammaisissa on oikeasti variaatiota. Ja esimerkiksi omalla kohdallani aspergeristatustani on ikään kuin "helppo" käyttää tekojen oikeuttajana, jonain joka tekee käytöksestäni luvallista ja soveliasta. Tosiasiassa se kuitenkin selittää sen ja vain sen, miksi käyttäydyn kusipäisesti. Asioita ei ole hyvä sekoittaa. Vammainenkin on ihminen, jolloin hänellä voi olla häijykin luonne. Vammaista ei saisikaan edes pakottaa tämänlaiseen "sinun on pakko olla kiltti koska olet muutoin tiellä, vaivaksi ja laskemassa asuntojemme jälleenmyyntihintaa."
3: Kuitenkin kritiikin luonne ja aiheen kohde ovat omituiset. Kun joku vastustaa ihmistä siksi että se vaikuttaa asunnon jälleenmyyntiarvohintaan, ei aiheena ole se ovatko nämä ihmiset kusipäisiä vai eivät. Kukaan ei halua kieltää "kusipäitä ylipäätään", terveetkin voivat olla hankalia naapureita. Kysymys ei ole edes vammaisten idealisoinnista, vaan siitä että saako lakia noudattavan ihmisen asumista rajoittaa. Näin sinänsä tosiasiallista seikkaa käytetäänkin varsin omituisessa kontekstissa, sellaisessa jossa sen soveltamista ei voi kutsua hirvittävän viisaaksi ; Taloudellisen argumentin kritiikistä hypätään eettissävytteiseen kertomukseen jossa kerrotaan että vammaiset eivät ole täydellisiä enkeleitä vaan ihmisiä. Kritiikin aiheena ei kuitenkaan ollut se, että alunperin vammaisia oltaisiin pidetty tavallisina ihmisinä, vaan nimenomaan se taloudellinen sävy jossa ihmisen arvo ja vaikutus redusoitiin yhteen piirteeseen ; Asunnon välityshintaan. Vammainen ei riko mitään taloa, ja itse asiassa asunnon hinnan romahduskin kertoo lähinnä siitä että asunnon hinnasta valittavan asennevamma on yhteiskunnallisesti levinneempi kuin uskallamme tunnustaa. - Vain harva uskaltaa, koska se on hieman kuten julmat aggressiontunteet joita suurella osalla ihmisistä on. Suuri osa ihmisistä osaa kuitenkin hävetä niitä ja se on se joka tekee heistä hieman eettisempiä.
4: Toki jälleenmyyntiargumentaatiota käytetään aika ahkerasti. Esimerkiksi alkoholistit - ja jopa Hurstin leipäjono - ovat kohdanneet kritiikkiä joka perustuu tämänlaisiin "taloudellis-symbolisiin arvoihin ja oikeuksiin." Kysymys ei siis ole pelkästään vammaisista, maahanmuuttajista vaan yleisemminkin ottaen köyhistä. - Tämän mainitsematta jättämistä tosin lieventää se tosiasia on myös se, että suomalaiset köyhät saavat helposti vähemmän palstatilaa.

Vammaisten kohdalla on sama kuin juoppojen ja monien maahanmuuttajienkin kanssa. Suurin osa ihmisistä on NIMBY -ihmisiä. Heistä asia täytyy hoitaa, mutta kaukana heistä itsestään. Minä taas olen niitä ihmisiä joiden elinpiiriin nämä ihmisryhmät ovat yleensä ottaen kuuluneet. Korsossa oli köyhiä, alkoholisteja ja narkomaaneja. Keravalla lähstöllämme on päivittäisnäkynä isohko lauma kehitysvammaisia. He toki kuulostavat joltain jolta zombielauma voisi kuulostaa jossain elokuvassa. Mutta he ovat kuitenkin ihmisiä, ja minusta he nimenomaan saavat olla tuolla. Sillä toisin kuin narkomaaneista, vammaisista ei ole konkreettista vaaraa. He eivät saa pieksentäraivokohtauksia sen useammin kuin tavallisetkaan ihmiset, ja heidän toimintakykynsä tämänlaisen tilanteen kohdalla on huomaattavasti vähäisempi. Näin ollen heistä on minulle vähemmän vaaraa kuin esimerkiksi riehaantuneista potkulautapojista jotka voivat säikyttää minut hyppäämään miltei auton alle, kuten eräs päivä miltei kävi.

Tästä voidaankin päästä lapsiin. Sillä lapsia yhdistää jokin joka ylläoleviakin. Se on puolustuskyvyttömyys. Tämä johtaa eettiseen periaatteeseen nimeltä avuttomuuden periaate. Sen taustaideana on se, että heikompiosainen ei voi puolustaa itseään, joten vahvempien osaksi jäisi tämä. Sen voi ymmärtää sitä kautta, että jos joku ei lyö käsiasetta kantavaa motoristia turpaan se ei ole mikään hirvittävän suuri saavutus, koska siinä on yrittäjälle itselleen iso riski. Sen sijaan jos jättää lyömättä vaikka kyvyt selvästi antaisivat siihen tilaa osoittaa että tämä ihminen on erikseen valinnut olla lyömättä. Eikä jätä tätä tekemättä kyvyn puutteen tai pelon tai muun vastaavan vuoksi.

Avuttomuuden periaate ei tee avuttomista parempia tai idealisoi heistä täydellisen hyviä. Se perustelee asian sillä että heidän kohtelunsa näyttää mitä teemme silloin kuin rajoitteita ei ole.

Ja tottahan toki me kaikki aina "ajattelemme lapsia". Kuitenkin tässä on taustalla perinne joka selittää että lasten piekseminen on hyväksyttävää. Tässäkin on kaksi perinnettä. "Minäkeskeinen" selittää että lapsi itse hyötyy kurituksesta koska "joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee." Ja se toinen jonka mukaan kurittamalla lapsista saadaan tottelevaisia ja heidän egoistinen uppiniskaisuutensa saadaan pois, josta taas nähdään olevan hyötyä yhteiskunnalle, Kollektiiviselle Kansalle. Tämän "kurituslinjan" kannattajia löytyneekin sekä "hommafoorumin minäpuhelinjalla" että "yhteiskunnallista yhteisvastuuta kantavissa tahoissa".

Tämä näkyy tietysti yhteiskuntatasollakin ; Teippaus-oksennuksensyöttötapauksista tulleet tuomiot ovat jotain, joka herättää ainakin minussa halun tehdä pienen kokeilun, jossa nämä kivat hoitotädit kohtaisivat samantapaista asianmukaista kohtelua. Jos minä menisin tästä nyt teippaamaan aikuisia tarhan tätejä ja toimimaan vastaavalla tavalla, se olisi sovinistista kammottavaa väkivaltaa, julmaa kidutusta jossa itsemääräämisoikeuden hallinnan jälkeen on siirrytty vakavaan henkiseen ja puolifyysiseen väkivaltaan. Tai Sadomasokismileikiksi (joka alle 18 vuotiaiden kanssa on tietysti pedofiliaSM -ää!).

Tässä mielessä "vihapuhelinja" puolustaa itseään, eli se on itsepuolustuskykuinen. Mutta se lyö niitä jotka eivät kykene itseään puolustamaan.

Tässä mielessä onkin hyvä huomata että vihapuheen määritteleminen on vaikeaa mutta sen sisällön ymmärtäminen mahdollista - aivan kuten herjaamisenkin kohdalla tiedämme että pilkaamisen määritelmä voi olla vaikeasti lähestyttävä, mutta kuitenkin se on relevantti sana jota ei voida käyttää ihan miten vaan. Samoin tässäkin on hyvä huomata että "avuttomuuden periaatteessa" jokin taho määritellään alemmaksi, heikommaksi. Ja tämäkin voi olla vaikeaa. Siksi maailmasta löytyy niitäkin "suvaitsevaitsemattomuutta suvaitsevia" jotka ovat muutakin kuin "suvaitsemattomia valepuvussa". Nämä näkevät natsismin, vihapuheen ja vastaavan heikkoutena, säälittävänä ja alempana. Valitettavasti vihapuhelaiset osaavat kuitenkin puolustaa itseään sen verran tehokkaasti ja äänekkäästi että he eivät todellakaan kaipaa mitään rapsutusta.

Avuttomia ovat vain ne joilla ei ole valtaa. Valta taas rakentuu (a) "minäpuheessa" ja "minun mielipiteiden ja tunteiden" ympärillä "vahvimman lain mukaan" ja (b) "kollektiivipuheessa" se taas seuraa keskiarvoa, jolloin massasta tulee voimaa (ja valta voi keskittyä tunteiden manipuloijalle joka määrittää keskiarvon sijainnin ihmisten puolesta ja ihmiset ikään kuin muuttavat sitten mielipiteitään ohjailussa niin että se keskiarvo on todellaki siellä). Näin ollen vihapuhepiirit voivat kenties ottaa itselleen marttyyrinkaapua. Mutta heillä on liian suuri näkyvyys ja vaikutusvalta, ja ihmiset ovat aivan liiankin hyvin perillä heidän sanomistensa sisällöistä, jotta sitä voisi kutsua miksikään vainoksi ~ Se on vähän kuin pseudotieteilijä jonka kirjoja on myyty runsaasti. Heitä ei tiedemaailma ja skeptikot vainoa. He ovat vain tahoja jotka ovat näiden tyyppien kanssa erimielisiä

Kommentoijat ja asenteet

Internet on täynnä kommentteja ja kommentaattoreita. Ja kaikki niistä eivät suinkaan ole hyviä. Esimerkiki "Crackedissä" vitsaillaan erilaisilla stereotyyppisillä kommentoijatyypeillä. Näissä kaikissa näyttää olevan yhteisiä piirteitä. Esimerkiksi (1) "Non-Believer" epäilee kaikkea, ei hae keskusteluja ja perusteluja ja ottaa tätä kautta itselleen muiden neuvojan roolin jossa häntä ei tarvitse neuvoa, koska hän tietää että muut eivät tiedä. (2) "Macho Man" ottaa aggressiolla paikan, jossa hän saa sanoa rajustikin toisille - jopa uhata väkivallalla - mutta häntä ei saa moittia. Hän ottaa machostatuksen tunkion kunkkuna, ja muut aggressiiviset kommentoijat ovat kilpailijoita. (3) "The Great Defender" on pseudodiplomaattinen ja neuvoo muita suvaitsemaan ja olemaan kivempiä, ja samalla varsin loukkaavasti moittii kaikkia muita niistäö vääristä asenteista. Hänen korjaamisensa on suvaitsemattomuutta ja ikävää. Joten kaikille jää kuva että hän lähinnä kommentoi saadakseen ottaa itselleen moraalisen paremmuusaseman. (4) "Mr. Science" tulee ja esittää itsensä muiden valistajana ja heittää pöytään tieteelliseksi kutsumiaan asioita mutta ei osallistu niistä keskustelemiseen. Häntä ei saa korjata, sillä hän korjaa ja opastaa ...

Yleissävynä ei tietysti ole se, että skeptisyys, tieteellisyys, hyvien tapojen kannattaminen tai suora miehekkyys itsessään olisivat vastustettavia asioita. Asia näyttääkin olevan nimen omaan se, että perusasetelma on se, että kommentoijalla on asennevamma, jonka hän oikeuttaa jollain positiivisella syyllä.

Syy voi olla peräti tekosyy, koska esimerkiksi "Mr. Science" voi tehdä suoria tiedevirheitä ja olla pseudotieteilijä, jolloin inkompetenssi siinä asiassa mihin vedotaan rakentaa vihjeitä siihen suuntaan että henkilöä ei ns. kiinnosta se asia jolla hän tekonsa oikeuttaa. Koska kiinnostus näyttäytyy usein asioista selvän ottamisena, joka usein heijastuu laatuun jolla hommaa tekee. - Olisi aika asenteellista olettaa että toinen on tyhmä jos on kiinnostunut ja oppinut ja tekee silti pelkkiä virheitä ihan perusasioissakin, ja että kommentoija on niin pölhö että ei ota virheistään opikseen, vaikka asiavirhe suorastaan näytetään "alleviivatusti"... Tälläisessä tilanteessa on hyvä olettaa että hän on kyvykäs oppimaan ja että hän itse asiassa on panostanut johonkin ihan muuhun. Tässä tapauksessa siihen asennevammaansa.

Näin esimerkiksi crankien kohdalla voidaan sanoa että he ovat harjaantuneita ja oppineita, ja todennäköisesti ovelia ja fiksujakin ; He ovat vain sitoutuneet asiaansa ja todennäköisesti isolla vaivalla etsineet mitä tahansa joka tukisi heidän näkemystään, ja ottaneet kaiken sen käyttöönsä. Presuppositionistisen asenteen vuoksi kuitenkin käy helposti niin että perustelut ovat "parhaimmillaan yhtä hyviä kuin itse asian totuusarvo". Näin asian perustelemattomuus itsessään johtaa epäonnistumiseen.

Ikuisesti kasvava ahneus

"Suomessa on ollut esillä ääniä, jotka toivoisivat, että Suomi tekisi kaikki päätöksensä vain itse. Hän vertasi tällaista Suomea autiosaarelle pelastautuneen Robinson Crusoen tarinaan. - Silloin olisi näennäinen päätösvalta, mutta mitätön vaikutusvalta. Robinson Crusoellakin oli saarellaan suuri päätösvalta, mutta päätettävien asioiden määrä kutistui vähään."
(Uusi Suomi, "Kataiselta erikoinen Robinson Crusoe -vertaus")

Sain kunnian keskustella erään ihmisen ihmiskuvasta. Hänen mukaansa kyseessä ei ole etiikasta, vaan siitä minkälaisia ihmiset ovat. Tämä näkökulma on hyvä pitää mielessä. Hänen mukaansa käytännön ihmiskuvaa värittää ahneus.

Hänen mukaansa käytännön elämässä sellaiset sanat kuin "hyvä" ja "paha" itse asiassa ovatkin jotain aivan muuta kuin eettinen mielipiteenvaihto. Usein ihmiset ilmaisevat lähinnä halujaan, tarpeitaan ja toiveitaan. Toisin sanoen jos joku puhuu arkielämässä ja käytännössä hyvyydestä, hän on itse asiassa puhumassa selviytymisestä (sekä lyhyt- että pitkäjänteisesti). Näin ollen hyvä ja paha tiivistyvät odotukseksi henkiolökohtaisesta menestyksestä.

Tästä on seurauksena se, että filosofinen etiikka ja moraalisuus on tavallaan vain jotain koristetta, jolla kiemurrellaan iltaisin kaljan ääressä. Moraali ja etiikka ovat teoreettisia ja abstrakteja konsepteja, joihin törmää maailmassa yhtä usein kuin potenssilaskumerkki kävelee kadulla vastaan. Etiikka itsessään on "Just Semantic bullshit", jolla hämärretään taustalla olevat vaikuttimet, jotka ovat tunteita ja haluja.

Pintatasolla näkemys näyttää puhtaalta egoismilta, joka tarkoittaisi että ihmiset ovat pahoja, julmia ja ahneita. Mutta mukana onkin monenlaisia asioita. Olennaista on tajuta että ihminen lähtee Maslown tarvehierarkian pohjalta, ja laajentaa ylöspäin. Samoin aikaskaala on lyhytjänteisestä pitkäjänteiseen. Ihmisellä on homeostaasi, jossa hän pysyy elossa. Tätä hän pyrkii ylläpitämään ja maksimoimaan. Hän pyrkii laajentamaan vaikutusvaltaansa ja päätäntävaltaansa. Ensin perusasioita ja sitten abstraktimpia.
1: Siksi käytännössä ihmiset huolehtivat ensin lyhytjänteisestä ravinnontarpeestaan ja muusta vastaavasta, ja kun nämä ovat kunnossa hän alkaa varmistelemaan että ruokaa on ensi viikollakin.
2: Maslown tarvehierarkia esiintyykin "valloitettavina alueina". Perustarpeet, kuten ruoka, takaavat perustan, jonka pohjalta kiivitään seuravalle tasolle. Taide ja filosofointi ovat korkean luokan vallantavoittelua, jossa valloitetaan "viimeinenkin korpimaa", abstrakti maailma. Eli ensin valloitetaan materiaaliset alueet lyhyellä tähtäimellä ja lopuksi abstraktit asiat mielellään ikuisuusnäkökulma mielessä.

Toisin sanoen ihmisellä on monenlaista ahneutta, jossa yksi selviämistä auttava asia ovat ihmsisuhteet toisiin. Heiltä saadaan apua ja tukea, ja sosiaalinen maailmakin on yksi alue, joka voidaan ottaa haltuun.

Siksi hän esimerkiksi kutsuu katsomusta itsekkyyskeskeiseksi, mutta moittii "Webster dictionaryn" määritelmää sanalle "selfishness". Siinä nimittäin määritelmä on "concerned excessively or exclusively with oneself : seeking or concentrating on one's own advantage, pleasure, or well-being without regard for others." Tämä kuitenkin loukkaa itsekkyyttä tehden siitä puhtaasti kammottavan ilmiön. Etenkin pitkän tähtäimen menestys itse asiassa vaatiikin ihmissuhteita ja yhteistyötä. Siinä esitetään väärä dikotomia, jossa on automaattisesti vastakkain yksilö ja muut. Hänen "ihmisen itsekkyyden teoriansa" perustuu siihen, että ihminen on laumaeläin, jossa tämä vastakkainasettelu on poikkeustila. ~ Tosin hän on sitä mieltä että ihmiset laittavatkin riskitilanteessa itsensä helposti muiden edelle. Jos ihmsiellä on vähän vaikutusvaltaa auttaa muita ja oma selviäminen on vaakalaudalla, ihminen (käytännössä) auttaa itseään. Usein näissä tilanteissa tilanne onkin se, että yksilö joutuisi riskeeraamaan paljon jotta autettava saisi jotain jonka hyöty on marginaalista. - Viimeisen leivän jakaminen nälässä ei ole mikään kovin suuri apu. Samoin jos pelastaa yksin uhrin joukkoväkivallalta, riskeeraa itsensä ja silti toisen pelastamismahdollisuudet ovat "slim to none".

Mielestäni tämä on hauska tapa katsoa itsekkyyttä. Se tosin menettää valtaosan siitä epämiellyttävästä painolastista, joka sanaan "itsekkyys" tavallisesti liitetään. Tosin eettisiä implikaatoita tästä on vaikeaa vetää, koska sanoma on enemmän käytännöllis-psykologinen kuin eettis-moraalinen.

Kuitenkin jos tästä ajattelusta vetää käytännöllisiä impilkaatioita esimerkiksi nykypolitiikkaan, huomaa että alkuun laittamani Kataisen Robinson Crusoe -vertaus valottuu mielenkiintoisesti. Ihminen laajentaa päätäntävallasta vaikutusvaltaan. Jos päätäntävalta tuntuu kyseenalaiselta, ihminen keskittyy siihen. Mutta jos tämä taso on varmistettu, syntyy haluja laajentaa vaikutusvaltaa. Näin ollen Katainen liikkuu "laajemmalla ahneuden piirillä" kuin Soini. Kataisen perusturvallisuudentunne on siis voimakkaammalla tasolla. Tulkinta ei suoraan sanoen tunnu mahdottomalta.

Itsekkäät faabelit.

Joku on väärässä internetissä. Ytimessä on argumentaatiota kuten "If Darwin's theory of evolution were true, there would be in every species a constant and ruthless competition to survive: a competition in which only a few in any generation can be winners." Eli jos evoluutio olisi totta, olisi lajien elämä taisteluorientoitunutta ja väkivaltaista. Näin saadaan aikaan mielikuva siitä että evolutionismi voidaan esittää itsekkyyden julistuksena. Jonain jolla oikeutetaan "hedonistinen arvotyhjiössä rypeminen".

En voi sanoa muuta kuin että Frans de Waal kutsuisi tätä siksi, että sekoittaa prosessin ja lopputuloksen toisiinsa. Yleensä on pätevää huomata että syy ei ole seuraus.

Näin voidaan huomata, että esimerkiksi peliteoriassa luonnonvalinnan strategia kannustaa myös yhteispeliin. Uskallan jopa sanoa että adaptaation ideana on hyvinkin suuresti kärsimyksen väheneminen. Luonnonvalinta perustuu rikkimenemiseen, mutta lopputuloksena on jotain joka ei mene yhtä helposti rikki.
1: Luonnonvalinta itsessään ilmenee esimerkiksi jo sitä kautta, että eliöt lisääntyvät -jopa eksponentiaalisesti, mutta luonnolla on kantokyky jota ei voida ylittää. Tällöin vastaan tulee raja, jolloin on ikään kuin pakko kuolla. Näin taistelu on ilmiselviö. Luonnonvalinnalla on sen sijaan teho, joka riippuu kuolemistahdista, geneettisen variaation määrästä ja siitä miten suurella todennäköisyydellä tämä geneettinen variaatio korreloi sen kuolemisen kanssa. Tämä voi olla hyvinkin pientä tai suurta. Voidaan sanoa että toki jos tälläistä karsinta on, luonnonvalintaa tapahtuu. ; On esimerkiksi hyvä muistaa että jos populaatioon ei kohdistu ominaisuuden kohdalla valintapainetta, ei se tarkoita että ominaisuuteen ei olisi koskaan liittynyt valintapainetta. Ihmisen sormien lukumäärään ei juurikaan liity luonnonvalintaa, koska sormien määrän variaatio on pientä. Mutta se ei tarkoita että sormiin ei olisi kohdistunut paljonkin evoluutiovoimia menneisyydessä... Näin vaikkapa lajon syntytapa kovan valintapaineen seurauksena ei tarkoita sitä että populaatio eläisi nyt kovassa valintapaineessa... ; Tämänlaiset tosin voivat sekoittaa ajattelua pääasiasta, joten tästä ei tämän enempää.

Tämän jälkeen on helppoa huomata että väite siitä että evoluutioprosessista seuraisi julmuutta perustuu lähinnä taikauskoisesti sävyttyneeseen olemusajatteluun. Samalla selviää että kreationismi selittyy, ei evoluutioteorian ymmärtämisellä, vaan se elää evoluution väärinymmärtämisen painamisella papereihin. Ja että kyseessä on maailmankuvaan kohdistuva pilkkastrategia, jossa mudanheittoa ei säästetä.

Minä, maailman napa.

Tänään on ilmeisesti syntymäpäiväni. (Tarkistin kalenterista ja henkkareista.) Facebookpäivitykset tiedottivat asiantilan mukavasti. Subjektiivisesti sillä, että maaplaneetta on taas tietyssä asemassa aurinkoon nähden (likiarvoisesti) on tietysti tärkeä asia. Syntymäpäivät ovat tärkeä syy juhlia.

Juhlitaanhan siinä viisasta ja muutenkin kaikenpuolin älykästä tahoa, jonka erinomaisuuden täytyy floodata esimerkiksi blogausten muodossa maailmalle jotta kaikki taatusti pääsevät osallisiksi siitä. Kaikki tietysti jakavat syntymäpäiväni ilon ja asian jakaminen on ihmisyyttä ja moniarvoisuutta. Juhlakaluna on tietysti mukavaa olla. Saa olla samanaikaisesti maailmannapa ja maailmankiertäjä.

Tämänlainen egosentrisyys on tavallista. Jossain piireissä sitä kutsutaan jopa optimismiksi. Tätä kautta on rakentunut ihmisiä joilla on syntymäpäivä joka päivä.

Juuri tämänlainen "narsistinen optimismi" ei ole postmodernismia, mutta se liittyy postmodernismin ilmenemiseen hyvin vahvasti. Nykymaailmassa on suosittua toimia kuin "näkökulma rakentaisi todellisuuden". Optimisti ei siis olekaan väärin informoitu pessimisti, vaan hän odottaa maailmalta asioita eri tavoin kuin pessimisti ja saa maailmalta eri tavoin. Mark Chu-Carroll kritisoikin erästä puolimatemaattista kikkailua asian parissa. Kvanttimystiikassa asia on viety toisenlaiseen "katsokaa hienoja termejämme ja luottakaa älyllisyyteemme" -maailmaan.

Mutta minua ei nyt kiinnosta se, miksi crankien argumentit ovat huonoja. Kysymys on lähinnä huomio asiaan liittyvästä asenteesta. Kutsutaan sitä vaikka sosilogiaksi. Jonain toisena päivänä jollekin toiselle se voi tarkoittaa pilkkaamista ja ivaamista.

Asiaan saa lähtökohdan Laterna magican tekstistä. Siinä viitataan omakohtaisella elämällä väritetysti Wheenin "Kuinka humpuuki valloitti maailman" -kirjaan, jonka itse luin joitain vuosia sitten. Kirja kutsuu postmodernismia aika ikävillä nimillä - ja monilta osiltaan hyvästä syystäkin.

Postmodernistinen perinne tukee ja kannattaa hyvin erilaisia tulkintamaailmoita. Se korostaa eri näkemyksien tuomia erilaisia maailmankuvia ja niiden järkevyyttä. Tämä itsessään ei tietysti ole egoistista, mutta tapa jolla sitä on käytetty on "peräti narsistista".

Esimerkiksi New Age -piirit ovat kehittäneet olemisen ja epäväittelemisen muodon jossa postmodernistinen henki antaa tilaa suvaitsevaisuuden lisäksi myös itsekeskeisyydelle. Jos jostain tulee paha olo, syynä on negatiivinen aura. Sen välttäminen on New Agen harjoittajalle hyväksi. Negatiivisuus vastustaa yksilöllisyyttä. Sellaista erikoislaatuista Yksilöllisyyttä, joka ilmenee kliseisen taikauskon kliseiden toistelulla.
1: Tällä oikeutetaan skeptikoiden vastustaminen. Skeptikoiden negatiivinen aura pilaa koejärjestelyt, eikä suinkaan se, että skeptikoiden koejärjestelyissä on tarkistuselementtejä joissa yritetään vahtia että juuri tämä väitetty asia vaikuttaa. Ja yrittää ottaa erilaisia huijauskeinoja huomioon. Skeptikot ovat kylmiä, ei pelkästään siksi että logiikka on tylsää ja kaavamaisesti opeteltava taito, vaan lisäksi ikäviä epäyksilöllisyyttä ajavia hahmoja.

Mukaan saadaan kärsimyksen ja halujen välttelyn teema buddhalaisuudesta -tai tarkemmin New Age -tulkintamallin läpi väännetystä buddhalaisuudesta joka ei hirveästi muistuta alkuperäistä itämaista uskontoa. Se antaa mainitun "metafyysisen oikeutuksen omahyväiseen itseensä käpertymiseen, joka ei edellytä minkäänlaista ponnistelua tai uhrausta."

Voidaan toki debatoida siitä miten oikeaoppista New Agea tämä on. Mutta selvää on kuitenkin että New Agen harjoittamisessa tämä ilmiö ilmenee hyvin voimakkaasti. Vaikka New Agea myydään yksilöllisenä ja mielikuvituksellisena ja suvaitsevana, sen parissa on paljon ns. ihme egoilua.

---

Kirjoittaja pitää syntymäpäivät yksin vain lähipiirille mutta laittaa tästä silti ilmoituksen lehteen, jotta kaikki voivat lähettää lahjoja ja rahaa. Ja jotta kutsumatta jääneet voivat tiedostaa juhlat ja olla kateellisia ja kaunaisia. Sillä kirjoittaja ylpeän avoimesti harjoittaa ihme egoiluaan.

Hyötyuskominen

Yksi hyvin erikoinen mutta laajalle levinnyt tapa suhtautua uskontoon on uskomiseen uskominen. Tämä hakee oikeutusta uskontojen olemassaololle, mutta ei tee sitä perinteiseen tapaan Jumalatodistusten kautta : Tässä lähestymistavassa ei ole teoriaa Jumalasta, eikä tutkita miten Jumala olisi todistetusti olemassa. Sen sijaan uskonnosta haetaan muuta hyötyä, sellaisia asioita jotka ovat tosia riippumatta siitä onko Jumala "todella olemassa" vai ei. Ei siis selitetä miksi uskon kohde on totta, vaan selitetään mitä hyötyä uskonnosta on. Tämä hyötyajattelu lähentää uskonnon samankaltaisuutta markkinatalouden kanssa.

Tässä on kolme päälinjausta.
1: Ensimmäinen näkee uskonnon poliittisesti tärkeänä ; Yhteiskunta pysyy pystyssä vain uskontojen tuoman normiston kautta. Muuten pelätään kaaosta. Tämänlainen argumentaatio on ollut varsin kauan suosittua. Esimerkiksi Hobbes puolusti tämänlaisella ajattelulla kuninkaanvaltaa : Hänestä ihmisen luonnontila oli sotaa kaikkien kanssa. Heikoin voi tappaa vahvimman yllättämällä tämän takaa päin, joten kukaan ei ole turvassa. Hänestä kuningas piti yhteiskunnan kaukana tästä tilasta.
___1.1: Suomalainen ateistiblogi onkin kuvannut tätä argumenttia selittämällä miten uskovaisten usko on sidottu siihen että yhteiskunnassa on paljon julmia psykopaatteja jotka pysyvät kurissa uskonnon voimin. Tämä tarkoitta asitä että muut kuin nämä psykopaatit ovat uskoltaan irrelevantteja. Uskon hyöty yhteisölle tulee vain näiden psykopaattejen uskosta. Muiden uskolla ei silloin ole "niin väliä".
___1.2: Tämä selitys on siitä outo, että kristinuskon suosio ja hyväksyntä ei itse asiassa tule itse uskonnosta. Sen sijaan yhteiskunnan menestys johtuu siihen liittyvistä asioista. Usko itsessään - et. Jumalan olemassaolo ja muut vastaavat - eivät ole tässä perustelussa kristinuskon levinneisyyden ja suosion syynä. Jos kristinuskoon liittyvät asiat tuovat valtiolle toimivuutta, ja toimivat valtiot "valloittavat maailmaa" joko aseilla tai ilman, on selvää miksi maailmassa on paljon kristittyjä. Ei siksi että kyseessä olisi Tosi uskonto. Vaan koska se on ollut liitoksissa johonkin aidosti hyödylliseen. Liitoksissa taas on yleensä se ongelma, että ne voidaan irrottaa. Näin ollen esimerkiksi kristinuskon arvot voidaan laittaa lainsäädäntöön ja heittää jumalanpalvelustoiminta viemäriin ja saadaan silti täsmälleen sama hyöty yhteiskunnalle. Itse asiassa monet kristityt muistuttavatkin miten Suomen laki on vahvasti kristillinen laki, ja mahdollisesti todistavat miten nämä ovat yhteiskunnallisesti hyödyllisiä. Suomen Laki voi täten tiivistää uskonnottoman normijoukon, jossa ei ole personifioitua Luojaa eikä muuta uskonnollista materiaalia. Vakiintuneiden konnotaatioiden mukaan arvoilla ei ole persoonallisuutta kun taas Jumala nähdään jonkinlaisena (arkikonnotaatioissa jopa parrakas) "Älykäs Suunnittelija".
2: Toinen korostaa miten kristinusko on tieteen kehitykselle tärkeä. Miten suuret tiedemiehet ovat olleet kristittyjä. Tätä kautta kristinuskosta on hyötyä koska sen maailmankuva kannustaa tieteen tekemiseen, toisin kuin vaikkapa mystiikka jossa maanpäällinen nähdään illuusiona.
___2.1: Tämä selitys on siitä erikoinen, että kristillisenä aikana tiede ei ole suinkaan aina mennyt eteenpäin. Kristillisellä ajalla oli myös "tieteen takapakin" aika. Yleisesti ottaen kun jollekin asialle hankitaan selitystä, katsotaan mitkä asiat ovat muuttuneet. (Karkeasto: Jos A ilmestyy ja alkaa tapahtumaan B:tä, se on vihje siitä että A voisi liittyä B:hen.) Tässä muutosta yritetään liittää johonkin joka on pysynyt koko ajan samana. Tämä selitys ei kuitenkaan ole täysin huono koska kristinusko ei ole ollut mikään pysyvä järjestelmä. Tätä kautta keskusteluun tulee mikä kristinuskossa muuttui tuona aikana. Tosin tällöin nämä muutospiirteet nousevat tärkeiksi, ei se osa (uskovaisuus, hengellisyys, kristillisyys, Raamatun kunnioitus...) jotka olivat pysyneet samana. Kun katsotaan muuttuneita asioita, saadaan palasia jotka liittyvät kristillisiin tulkintoihin.
3: Uskonto parantaa elämänlaatua. Kun uskonto esimerkiksi suojelee kuolemanpelolta, se vähentää pelkoa elämän aikana. Jos uskonto on epätotta, ei kuollut joudu kohtaamaan väärässäoloaan. Väärä toivokin on elämässä ollut aidon tuntuista.
___3.1: Minun on hyvin vaikeaa uskoa tätä. Moni on luopunut uskonnosta juuri siksi että se ei ole tuonut tätä luvattua. Vaan on tarjonnut syyllisyyttä. Uskonto esitetään usein - jopa ateistien parissa - yksiniittisesti "henkiseksi viihteeksi". Mutta aina se ei ole uskovalle niin yksinkertaista. Count Up -blogi esimerkiksi muistutti siitä miten ajatukset, sanat ja laiminlyönnit voivat joskus painaa, mikä tarkoittaa sitä että armon kokemus uskovalle ei ole aina mitään helposti saatavaa viihdettä.

Yleisesti ottaen en oikein tiedä, miten tälläiseen pitäisi suhtautua. Sillä tässä uskontoa perustellaan hyötyyn vedoten totuuden sijasta. Uskomisesta luopuminen joka toisi yhteiskunnan tuhon on itsessään argumenttivirhe. ; Jos tuholla pelotellaan, on kyseessä Argumentum ad metum, jossa pelotellaan seurauksella jotta totuusarvo unohtuisi. Ja jos yhteys on aito ja todistettu, on kyseessä Argumentum ad consequentiam, jossa epämiellyttävä seuraus ohjaa uskomaan että asia olisi epätosi. Moni nielee nämä argumenttivirheet koukkuineen vaikka maailmassa on tapahtunut ja tapahtuu epämiellyttäviä asioita kautta aikojen.

Minua taas ei juurikaan kiinnosta "mitä minä saan". Haikailen enemmän sitä utooppista tietämistä ja todistamista. En sido agnostismiani siihen miten asiat ovat toivottavia ja mukavia. Yllättävän moni fiksukin ihminen sen sijaan sitoo uskonsa juuri näihin. Tämä pistää miettimään ainakin ihmisen itsekkyyden ja toiveajattelun rajoja. Kaukana ovat.

Markkinatalouden Isän kädestä - ja jokainen saa itkeä?

"Hän on läsnä päivän työssä / rohkaisten ja auttaen. / Valvoo pimeimmässä yössä, / Hän on Isä jokaisen. / Taivaan Isän lähellä / jokainen on tärkeä."
(Virsi 503)

Ilkka Pyysiäinen kirjoitti jutun markkinatalouden ja Jumalauskon samankaltaisista piirteistä. Esille tulee esimerkiksi Harwey Coxin näkemykset joissa yhteys on siinä, että:
1: markkinataloudessa ajatellaan olevan näkymätön käsi, joka ajaa kohti suotuisaa tilaa. Ja Jumalauskossa sama tehtävä nähdään Jumalalle.
2: Molemmissa vaaditaan sitoutumista näkemykseen että paras todella saavutetaan : Markkinatalous kutsuu sitä luottamukseksi. Epäluottamus romauttaa pörssin, aikaansaa inflaation. Uskonnossa tätä sanotaan uskoksi, ja siitä luopuminen johtaa kadotukseen.

Tutuksi tulee myös Robert Nelson joka esittää että markkinataloudessa kilpailua rajoitetaan : Nämä eivät tule markkinasysteemistä vaan yhteiskunta antaa rajoja, jotka on esitetty uskonnonomaisella kielellä. Uskonto tai muut arvot tuovat rajat markkinavoimille. Uskonnolle nähdään arvoa "liekana".

"Markkinamekanismi ja uskonto toimivat todellakin uskon varassa. Tulevaa ennustetaan merkeistä luottaen niiden kykyyn ilmaista, mitä on tulossa. Ei siis ihme, että markkinoita on verrattu Jumalan näkymättömään käteen. Molemmat säätelevät niihin uskovien tekojen seurauksia. Usko mahdollistaa tulevaisuuden ennustamisen ja siten yhteistoiminnan."

Lopuksi Pyysiäinen esittää että uskonto ilman maallisia asioita ei toimi, samoin kuin ei pelkkä usko markkinoihin ilman arvoja ei toimi.

Itselle tässä heräsi mieleen "vanhat unohdetut uskonnot". Rajat tulevat laista. Lakia taas muokataan ihmisten voimin. Kansakunta on vahvempi kuin mikään valtauskonto. : Moni uskonto on maailmanhistorian aikana kadonnut vaikka se olisi ollutkin suosittu. Esimerkiksi egyptin "faaraoajan" jumalat ovat menettäneet mahtinsa. Kulttuurievoluution kannattajien mukaan tämä johtuu siitä, että jos ihminen näkee jonkin uskonnon vieraana, hän hylkää sen jos miellyttävämpi ja haluttavampi on tarjolla. Näin ollen uskonntojen rajoitteet ovatkin kansan mielen mukaisia rajoitteita. Muunlaisia uskontoja voidaan kehittää, mutta ne eivät menesty koska juuri kukaan ei valmiiksi kannata sen kaltaisia näkemyksiä.

Tämä näyttäisi siltä että lajinmukainen käytös ohjaisi uskontoja että markkinavoimia. Kontrolli olisi ihmisen lajin luontaisissa käyttäytymistavoissa : Se on etologinen ilmiö. Tätä kautta voisi ymmärtää esimerkiksi sen, miksi muinaisuskonnoissa on ollut - paitsi tekoja joita ei nykyään voisi kuvitella, kuten lasten uhraamisia - myös asioita jotka ovat kaikille ihmisille tyypillisiä. Ihmislaji ja ihmisten yhdessäeläminen on historialtaan vanhempi kuin yksikään tämän hetken maailmanuskonto. ; Kuitenkin myös markkinat tunnetusti muokkaavat haluja. Mainostaminen on paitsi informointia siitä mistä saa haluttavaa, myös uusien halujen herättämistä. Sama koskee tietysti uskontojakin.

Kaiken kaikkiaan Pyysiäisen juttu herätti mietteitä siitä miten markkinataloutta usein pidetään kylmänä, kovana ja julmana. Ja uskontoja lämpimänä, pehmeänä ja hellänä. Kenties näitä termejä voikin viskoa puolelta toiselle kuin tehosekoittimessa.
1: Markkinatalouteen luottavat taas näkevät sen sekä yksilön tarpeiden täyttäjänä että yhteisen hyvän, utiliteetin, maksimointina. Ihmisen itsekkyys hyötyy ja samalla koko yhteiskunta pärjää. Uskovaiset näkevät uskonnon yhteiskuntaa ylläpitävänä voimana, joka maksimoi yksilön saaman palkkion tarjoamalla esimerkiksi tuonpuoleista ihanaa elämää, ja joka pitää yhteiskunnan pystyssä. Kummankaan kannattajat eivät aseta "yksilön tarpeita" ristiriitaan "ryhmän tarpeiden" kanssa. Päin vastoin, järjestelmän katsotaan auttavan molempia.
2: Kriitikot näkevät markkinataloudessa samanlaisia piirteitä, kuin uskonnottomat näkevät uskonnoissa. Se on mekaaninen, kova ja julma. Se on ihmisen ulkopuolinen joka murskaa erimielisen rattaisiinsa.

Mielestäni ajatus siitä että markkinatalous olisi ideologiatonta, arvotonta, asettuu tätä kautta mielenkiintoisesti kyseenalaiseksi. Uskonnon eettisyyden kyseenalaistaminen voidaan tietysti tehdä samalla tavalla. Mutta sen kyseenalaistaminen tällä tavoin ei ole yhtä kiinnostavaa, koska tätä on tehty "jo pitkän kaavan kautta", ehkä syystäkin. Mielestäni ajatus siitä että markkinatalous on likimain sama kuin uskonto ilman personifioitua Jumalaa on varsin vinha.

Ma gavte la nata!

"Ex faece urinaque et inter utraque haec elementa nascimur. Pikkuhädästä ja isosta sekä niiden lomasta me syntynehet olemma."
(Markus Kajo, "Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja")

"X -filesissä" on jakso nimeltä "Arcadia". Siinä kuvataan kaupunkiyhteisöä, joka on hyvin siisti. Kaikki on esteettisesti miellyttävää ja alueen sääntökirja kieltää kaiken mauttoman, kuten pinkit puutarhakoristeet, koripallotelineet ja muut vastaavat. Alueella pyörii myös kuonasta ja jätteistä koostuva hirviö, joka tappaa ne jotka eivät noudata alueen sääntöjä. Normit on tehty toteltavaksi ja kaikkien meidän parhaaksi, koska tottelemattomuus tappaa.

Tarina voisi olla perinteinen "Jörö -Jukka", jossa komennetaan kuuliaisuuteen. Siinähän sormenkynsien leikkuu oli tärkeää ettei sormia katkota. Tukka on hyvä pitää lyhyenä että niitä ei raasteta. Arcadia kuitenkin muistuttaa pikkumaisuudesta. Se ovatko postilaatikot juuri samaa tiettyä valkoisen sävyä ei ole niin tärkeää. Näin vanha varoituskertomuksien perustelutapa koki aika rankan dekonstruktion. : Sievistely näkyi vain teeskentelynä, jossa yksilöllisyys uhrattiin yhteisön harmonisuuden edessä.

Ja koko ajan sontainen monsteri kummitteli koko ajan kaikkien toimien taustalla. Se oli se, mitä asukkaat miettivät kun sisustivat pihaansa. Ja näin viihtymisen sijasta keskityttiin tottelemiseen, elämän sijasta esteettiseen miellyttävyyteen joka oli samalla kliinistä, harmonisen yhteneväistä, kaikkien muiden kanssa.

Tätä kautta on pakko miettiä Michel de Montaignea, hänkin oli tämänlaista sievistelyä vastaan. Hänhän muistutti, miten sivistyneistöllä ja hienostollakin oli ruumiillisia toimintoja, peräti vastaanpanemattomia sellaisia. Tästä voi tietysti lähestyä yleisinhimillsiyyttä, jossa koko ihmiskunnalla on kosminen samanarvoisuus suolta tyhjennettäessä. Syöminen on sitä mitä ihminen haluaa, ja lopputulos on jotain josta ihminen haluaa olla erossa. Kaikki on hänen sisällään, edistyy peristaltiikan seurauksena, ja kaiken aikaan tässä ahkerassa mutta eitietoisessa prosessoinnissa haluttava muuttuu maaksi josta ihminen on tullut. - Ja kun jokainen ajattelee että "Mieluummin haluttava kuin minä", syntyy käsite "kuluttaja".

Ajattelin kuitenkin ottaa tähän eriyttävän lähestymistavan. Tätä kautta blogaus saa jopa Jeesukseen vivahtavia sävyjä. Hänhän sanoi juutalaisuudessa olevia kosher -ruokailusääntöjä höllentäessään seuraavaa : "Ettekö käsitä, että kaikki, mikä käy suusta sisään, menee vatsaan ja ulostuu? Mutta mikä käy suusta ulos, se tulee sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen." (Matt. 15:17-18)

Kun otetaan Montaignen hieno nainen, jolla on ruumiintoimintoja. Jos hän saa kaasuvaivoja Stocmannin Herkusta nappaamistaan eväistä, hän pidättelee. Hänen WC:nsä ei ole pelkkä suoritteentekopaikka, vaan se kiiltelee puhtautta. Ja ilmassa on raikastin joka peittää hajut. Pyyhkiessään nainen käyttää paljon paperia jotta kädet eivät tahrautuisi. Tästä seuraa joskus tukkeutumisia, joka tarkoittaa sitä että hän joutuu tilaamaan putkimiehen jolle suolen toiminnan seuraukset paljastetaan, tunnustetaan epäsuorasti piilotettu ruumiillisuus. Käytännössä tämä kaikki tarkoittaa sitä että hieno nainen on erkaantunut luonnosta ja ruumiillisuudesta ja peittelee ja häpeää sitä. Keinoina tähän on kulttuuri ja sen keksinnöt. Kun tätä vertaa mutkattomaan puliukon asianhoitamiseen, on selvää kumpi miettii paskaansa enemmän. Puliukko haisee ulkopuolisille sonnalta ja hieno nainen ei.

Mutta juuri sonnan puute kertoo siitä ajatusten ja vaivannäön määrästä jonka hieno nainen on uhrannut kyseisen asian ympärillä. Hieno nainen uhraa vaivaa sontimisen peittelyyn, jolloin hänen elämänsä pyörii sonnan ympärille vahvemmin kuin puliukon. Puliukon suhde on mutkaton, hän ei piilottele sontiaan. Ja hän miettii muita asioita, pääasiassa sitä, mikä menee sisään. Ja mistä tätä saa.

Kaiken kaikkiaan hienostossa oleminen tarkoittaa sitä että sontaa on paljon ajatuksissa. Alhaisossa olo taas tarkoittaa sitä että sontaa on paljon elämässä. Ylevöitymisprosessi on siis tavallaan alkemiaa jossa materia muuttuu immateriaaliseksi. Kulttuurikisan voittaja on se, joka onnistuu parhaiten kätkemään paskansa ja tuottamaan itsestään epätoden ideaalikuvan, sellaisen joka ei edes osaisi pierrä.

Tässä katsantokannssa voi todellakin olla "liika sivistynyt".

---

Otsikon sanonnassa viitataan ihmiseen joka on "liian täynnä itseään". Se on kuitenkin parempi kuin suomenkielinen sanonta, koska tässä suorasanaisesti käsketään ottamaan korkki pois. Tässä siis viitataan siihen kuin ihmisellä olisi korkki perseessä, ja sen irrottaminen vapauttaisi turhat paineet. Tässä selviää myös mitä se "itse" on, mitä ollaan täynnä.

Tyhjän pannun ihme : Pääsiäismunakokkelia.

"There is something about yourself that you don't know. Something that you will deny even exists, until it's too late to do anything about it. It's the only reason you get up in the morning. The only reason you suffer the shitty puss, the blood, the sweat and the tears. This is because you want people to know how good, attractive, generous, funny, wild and clever you really are. Fear or revere me, but please, think I'm special. We share an addiction. We're approval junkies. We're all in it for the slap on the back and the gold watch. The hip-hip-hoo-fuckin' rah. Look at the clever boy with the badge, polishing his trophy. Shine on you crazy diamond, because we're just monkeys wrapped in suits, begging for the approval of others."
("Revolver")

Sisareni blogiin tullut kommentti herätti tiettyjä kysymyksiä. Häntä oltiin syytetty kaupallisuudesta ja pinnallisuudesta. Sisareni tietysti koristeli ovelasti reagoinnin tähän laittamalla alkuun kuvan korillisesta maalattuja pääsiäismunia. Kuori on maalattu, mutta sisällä ei ole mitään. Mutta toisaalta kuorissa on se koko jutun ydin. Sisareni blogi edustaa suhteellisen "normaalia suositun blogin kaavaa". Blogilistan huipullahan on aina käsityö-, ruuanlaitto-, muoti- ja ihmissuhdeblogeja. Esimerkiksi filosofiablogit ovat paljon vähemmän suosittuja. Päästäksesi suosituksi on siis osattava kirjoittaa juuri tietyistä aiheista.

Ja selvästi sisareni blogilla on selvästi tietynlainen malli. Se ei ehkä ole "mietitty" tai "ennalta suunniteltu". Mutta voisi olla vaikeaa kuvitella sen tekstejä tänne tai tämän paikan tekstejä sinne. Blogi hakee "kauneutta" ja "arjen ihmeitä". Ja tekee tämän hakemalla sitä sieltä mistä se on "helppoa", eli tekemällä, kuvaamalla, esittelemällä ja ostelemalla asioita jotka ovat sieviä. Sellaisia asioita joista lähes kaikki ihmiset pitävät, koska se on helppoa.

Sisareni blogi on värimaailmaansa kautta pastellinen ja hempeä. Se ei loukkaa ketään : Itse asiassa se vain esittelee asioita sanomatta että kokemus olisi pakko jakaa. Minä taas etsin "kauneutta" kaikesta rujosta, ja minulle estetiikan huipennus on hyvin tehty tekniikka - ja sen kauenus tulee osittain puutteen kautta. Siitä nimittäin puuttuu jotain, se veri ja suolenpätkät. Ja tämä tekee siitä hyvin, hyvin, kaunista. (Kuin se, että yllätystarkastetun seksimaanikon matkalaukusta ei löydykään käytettyä bordellilippua.) Blogini värimaailma on epäluettavan tummasävyinen ja räikeä. Ja siinä sivussa murskataan näkemyksiä ja tässä pyritään argumentoimaan, joka taas johtaa siihen että takana on jonkinlainen odotus siitä että jokin tapa olisi "niiq huonompi". Tässä on pieni pakotteen maku.

Suosiomme ovat tietysti erilaisia.

Ollaksesi suosittu, on lisäksi oltava tietyllä tavalla kulttuurin hegemonioiden mukainen. Itseäni on ihmetyttänyt se, miten paljon sellaisia ihmisiä, joille konventio on automaattisesti paha asia. - Paradoksaalisesti tämä "pakkovastarannankiiskeys" on itsessään eräänlainen alakulttuurin konventio, ja vahva sellainen. Tästä mieleeni tulee vahvasti "Absoluuttinen Nollapiste" -bändin kappale "Jos sanoo että tekee".Siinä kun on kohta "Jos sanoo että tekee mitä haluaa ; Se ei meinaa että kaikki mitä tehdä haluaa ; On jotenkin epäsovinnaista ; Ollen jopa nukkuessaan omaperäinen. / Niin paljon toisinajattelijoita on jo ; Ettei siihen sekaan enää mahdukaan ; Perinteisesti ajattelemaan. ; Ei erotu värikäs toisestaan." Tälläinen "toisinajattelijuusleima" halutaan vahvasti tietyissä piireissä. Sillä haetaan kunnioitusta "omasta sisäpiiristä", intelligenttejen parista, fiksujen ja filmaattisten mielipide itsestä on se, joka kiinnostaa.

Kaupallisuuteen liittyy tietysti tuote -esittely. Toki sisareltani löytyy niitä. Tässä on malliesimerkki saippuoista. Niiden tehtävänä on kuitenkin jokin muu syy kuin suora "buy stuff". Se tiivistyy siihen mitä katson koko blogin ideaksi. Puolustuspuheessaan sisareni nakutteli että: "Menee aamulla töihin, josta en saa enää suurempaa tyydytystä. Tulee kotiin viideltä. Tekee ruokaa. Siivoaa. Kun ilon aiheet versovat tällä hetkellä kesäkukan siemenistä tai sisutustyynyistä. Tekeekö se minusta huonon ihmisen? Kenties pinnallisen?" Kysymys on minusta olennainen. Itse olen itse asiassa ollut tyytyväinen, kun olen katsonut mitkä aiheet tekevät blogeista suositun. Ihmiset eivät elä missään eskapistisessa kulutusunelmassa, vaan hakevat asioita varsin arkisista ja pienistä asioista. He tietävät mikä on "todella merkittävää". Esimerkiksi uskonto tai analyyttinen filosofia ei pärjää villasukille tai toisille ihmisille. (Syömisen ja muun vastaavan aineellisen arvoa vähättelevät ne "filosofit", jotka ovat varmoja seuraavasta ateriastaan.)

Ja hemmetin hyvä niin.

Tähän verrattuna vaikkapa joku minun filosofiablogi ei edes pese kenenkään astioita, tai opeta ketään keittämään hyvää kahvia. Eikä sitä lukiessa tule aina edes hyvää mieltä, koska se ei "edes onnistu" ; Se ehkä yrittää tehdä kyynisen optimismin sävyttämää maailmaa jossa synkeä ei ole enää ongelma vaan olotila, jonka kanssa on tultava toimeen ja josta on nähtävä niissä oleva hyvä - ja miten elämä on silti täynnä pettymyksiä kun ihmiset ovat toistuvasti parempia kuin odotit. Mutta se kuitenkin muuttuu aina välistä rypemiseksi jossa paha on ongelma jossa ratkaisemattomuus tarkoittaa samaa kuin lupaa rypeä siinä. Minä jos joku tiedän, miten vaikeaa on olla "lapsellisen naiivi" nykymaailmassa. Positiivinen asenne on hankalaa.

Hegemonia on siitä erikoinen asia, että se sopii hyvin kuvaamaan totalitaarista maailmaa, jossa on dogma jota on noudatettava - jossa ihmisille tarjotaan jotain jota ulkopuolinen maailma haluaa ja heidän käsketään pitämään siitä tai sitten noudattamaan sitä vastoin omaatuntoaan. Toisaalta siihen sopii myynti, jossa ihmisille sekä tarjotaan sitä mistä nämä itse pitävät. Ja mainonta jossa ihmiset yritetään saada pitämään jostain josta nämä eivät välttämättä muutoin pidä. Ja demokratia jossa enemmistön käsiäänestys määrää miten yhteiskunta makaa ja petaa. Suosituksi pääsee kun on "kiva" ja/tai "pinnallinen". Naistenlehdissä olevat suositut naiset on editoitu pinnaksi, he edustavat myytävää ja ostettavaa ideaalia. Jotain jota ihmisten uskotaan haluavan, ja jotain jota ihmiset uskovat muiden odottavan heidän haluavan. Hegemoniavastustusdiskurssissa on kuitenkin vielä näiden lisäksi yksi ulottuvuus, jonka haluaisin ehdottomasti ja korostetusti mainita : Sen taka -ajatus on usein se, että "massat" ovat tyhmiä. Eli että muut ihmiset ovat suurimmassa määrin ääliöitä. Tämä diskurssi ei kuitenkaan aseta puhujaa itseään osaksi ihmiskuntaa, joka olisi arvokas realistinen nöyryyden oppitunti. Sen sijaan sillä usein korostetaan omaa erinomaisuutta suhteessa muihin.

Tämä diskurssi on itse asiassa sävyltään hirvittävän toiseuttava.

Haluaisin kuitenkin heittää hieman murikkaa veteen. Minä en kirjoita blogia lukijoiden saamiseksi. Aihepiirini ja kirjoitus sekä reagointitapani ovat sellaisia että (terveet) ihmiset eivät hurmaannu ympärilleni levittävän ihannoitavan ja kosmismystisen säkenöivän karismani voimasta. Kirjoitan ensisijassa itseni vuoksi. Minua asiaan vetää siis ensisijassa egoni. Ja aivan kuten elokuva "Revolver" sen esittää, ego on pahin vihollisemme, joka asuu meidän omassa päässämme ja teeskentelee olevansa enemmän kuin ystäväsi, se uskottelee että se olet sinä. ("The greatest con, that he ever pulled ... was making you believe ... that he is you.") Ystävät ovat lähellä mutta viholliset lähempänä. Miksi tämä "yleinen hegemoniavastaisuuteni" tekee siis minusta? Aivan. Pinnallisen. Tavaan sanan teille analfabeeteille ignoramuksille: "Peeiiänänaaäläliiäsen".
Minun hegemoniani on niin vahva, että se tavallaan teeskentelee että sitä ei ole olemassakaan.

---

Omasta lapsuudestani muistan sen, että sisareni oli silloinkin tällä tavalla "tavallinen". Mutta hänellä oli yleensä aika erikoisia kavereita. Minä taas olin varsinainen friikki outolintu, mutta minun ystäväpiirini oli varsin tavanomaista. Sisareni ei siis vaatinut mitään "konventionaalisuutta" tai "muodin mukana menemistä", vaan teki sitä koska piti siitä ihan itse.

Rautalankaa.

Utilitarismin periaatteena on ollut hakea tekoja joista on eniten hyötyä kaikille. Tätä on kritisoitu siitä että se olisi egoismia. Se on puolustautunut siten, että utiliteetti on se, mikä tuottaa eniten hyötyä kaikille. Siksi jonkun täytyisi joskus toimia omaa etuaan vastaan, jos siitä on enemmistölle hyötyä. Mielenkiintoiseksi tilanne menee tietysti talousajattelussa. Siellä utiliteetti näyttelee tärkeää roolia.

Ongelmana on tietysti maailman mutkikkuus. Koska utilitarismi lasketaan seurausten kautta, on usein vaikeaa tietää tekojen kaikkia seurauksia. Laskelmat ovat usein mahdottomia. Esimerkiksi ei voida sanoa mikä olisi utiliteetin kannalta ihanteellinen hinta maitopurkille. Missä on raja, jota alempi riistää lypsäjien joukkoa ja mitä ylempi nyhtää kaupassa olevan kuluttajan. Ja paljonko kauppias voi vetää välistä että yleinen hyöty täyttyy.

Kapitalismi on ratkaissut ongelman selittämällä että egoismi on sittenkin oikein. Se on ehkä pohjimmiltaan paha asia, mutta se ei haittaa koska se yhteiskunnallisena ilmiönä tuottaa paljon hyödyllisiä seurauksia.

Tämän puolustamiseen on kehitetty esimerkiksi minusta melkoisen vakuuttava näkymätön käsi- ajattelu jossa teurastajan itsekkyys takaa sen että joku pilkkoo sinulle sian. Ja kun joku toinen voi ryhtyä teurastajaksi, tämä ei uskalla kyniä liikaa. Lopputuloksena on tietysti se, että pistetään erilaiset egoistiset halut vastakkain ja näin syntynyt kysyntä ja tarjonta määräävät hinnan.
1: Mielestäni vakavin vasta -argumentti tälle on yhteismaan tragedia. Siinä jokaisen kannattaa riistää yhteisomaisuutta, koska jos yksikin ahnehtii, hän saa enemmän ja muille jää vähemmän. Positiivisimmillaan syntyy kauhun tasapaino, pahimmillaan yhteinen omaisuus tuhlataan ja sitten kenelläkään ei ole mitään.
2: Ajatuksen naurettavin puolustus on tihkumisteorian sovellustapa jossa ylirikastumista yritetää puolustaa ; kun argumentoidaan että ahneet ja rikkaat tuhlaavat rahojaan, seuraa tästä se että hyöty pyörii ympäriinsä ja muutkin saavat etua. Jos rahan kierto on hyvä asia, rahat pitäisi suunnata köyhille. Tämä on selvää kun katsoo tilejä. Rikkaiden pankkitileillä on levossa isoja summia jotka eivät ole kierrossa.

Kuitenkin voidaan sanoa että tässä on vastakkain kaksi isompaa linjaa:
1: Prudentaalinen ajattelu, jossa itsekkyys on prioriteetissa ensimmäinen. Egoistinen ajattelutapa tavallaan esittää että itsekkyys on välttämätöntä. Tätä kautta ne ovat ensisijaisia. Laajempi moraali on kakkossijalla.
2: Laajemmin ajatteleva näkemys, jossa yksilö tulisi joskus uhrata yleisen nimissä. Tässä voitaisiin esimerkiksi rakentaa yhteisö, jossa yhteiskunta voisi hyvin jos yhtä kidutetaan. Esko Valtaoja kertoo lukeneensa tämänkaltaisen tarinan, ja piti siinä olevaa laajempaa ajatusta syynä sihen miksi hän ei hyväksy utilitarismia joka hylkää yksilön oikeudet. Realistisesti tämänkaltainen tarina voisi syntyä siten että laaja eliitti julmasti orjuuttaisi ja ylityöllistäisi pienen "tekevän luokan". Nämä muutamat raukat nuolisivat lattiat puhtaiksi ja tarjoilisivat, kun enemmistö viettäisi kivaa elämää.

Ongelmana tässä on tietysti se, että molemmat tavat ovat sisäisesti koherentteja. Lähes kaikki ongelmat ovat priorisointikysymyksiä.
1: Egoistinen voi nähdä yhteismaan tragedian, ja näkee sen johtuvan siitä että kukaan ei halua olla "se yksi" joka uhrautuu ja hoivaa yhteismaata. Mutta kun tämän vaihtamiseen pitäisi korvata korkeampi prioriteetti alempaan, vaatisi tämä arvojärjestyksen vaihtamisen.
2: Yhteisöllinen taas voi nähdä "muutaman kauhun yhteisen edun nimissä" -tilanteen. Mutta siinäkin prioriteettijärjestys on sellainen, että ei ole mitään syytä vaihtaa korkeampaa alempaan.
Yleisesti ottaen näitä näkemyksiä on yritetty kritisoida, mutta ne yleisesti ottaen jollakin tavalla törmäävät juuri tähän. Vasta -argumentin nielemisessä täytyisi olettaa lähtökohtaisesti että prioriteetit ovat väärässä järjestyksessä. Mutta kuitenkin kritisoitu ideologia on perusluonteeltaan juuri tämänkaltainen prioriteettivalinta.

Ratkaisuna on tietysti rautalangan vääntäminen. Kikka on siinä että ihmiset ovat emotionaalisia toimijoita eivätkä rationaalisia toimijoita. Narraatio, joissa on esimerkiksi "yhteismaita" ja "orjien luokkia", näyttää tilanneskenaariotarinamuotoisia esimerkkejä joilla kyseenalaistetaan arvojärjestystä tunnetasolta. Siksi suurin osa politiikasta ja arvokeskustelusta onkin epärationaalista mutta rationaaliseksi naamioitua tunnetasolta käytyä valtapeliä.
1: Tämä onkin tavallaan pakollista, koska tavoitteenahan on yleensä muuttaa asioita. Arvojärjestys on koherentti, oletuksista seuraa johtopäätös. Siksi se halutaan muuttaa yrittämällä saada toinen jotenkin vaihtamaan alkuoletuksensa toisiin alkuoletuksiin. Alkuoletukset taas ovat varsinkin arvoista puhuttaessa erittäin usein "vain tehtyjä valintoja". Tarinoiden kautta alkuoletukset on sidottu tunteisiin, ja niitä ehkä vaihdetaan toisten tunteiden kautta. Jos tästä tehdään systematisoitua byrokratiaa, muu on tämän kautta tehtyjen prioriteettien kautta tehtyä toimintaa.

Tämä keskustelu tavallaan kätkee prioriteetit, sillä keskustelua ei käydä niiden kautta. Prioriteettien tajuamattomuus toisaalta tuottaa myös ihmetystä siitä kun omat kertomukset ei toimikaan toisiin. Asiat on tehty omista prioriteeteista. Ja toinen näkee että se on ristiriidassa sen arvojärjestyksen kanssa, joka hänellä itsellään on. Ei siis ihme, että valtaosa näiden aiheiden parissa tai niitä sivuavissa aiheissa on lähes väistämättä paljon ohipuhumista, jossa toisen sanomaa ei ymmärretä. Jos ne eivät vaikuta tunteisiin, niitä ei ymmärretä argumenteiksi. Koska ne eivät oikeasti edes ole sellaisia.