"Otsikon alla oleva teksti vastaa otsikon kysymykseen täydellisesti."

Kouvolan Sanomissa oli Wilma Peräojan kirjoitus. Se käsittelee stereotypioita. Ja kreationismia. Tekstissä on monia filosofisia ongelmia. Ja niiden kokonaisuus tavallaan tiivistyy Peräojan otsikkoon. "Miksi kristitty on idiootti?" Kreationisminpuolustus ilman faktoja, pelkästään stereotypioista puhuen, tavallaan demonstroi otsikon. Eräs kommenteista onkin tuon vuoksi lainattu otsikkoon.

Kirjoituksen argumenttianalyysi olisi itkettävää tehdä.

Teksti on kliseinen, argumenteiltaan järkyttävän heikko. Ja täynnä omituisuuksia. Niiden kaikkien listaaminen johtaisi sinisen veren valumiseen sieraimesta kun aivoverisuoni ratkeaisi. Korjaaja mahdollisesti myös vanhenisi merkittävän paljon. Lyhyesti asiaa voi lähestyä vaikka siten että katsoo miksi;
1: Stereotypioissa on käsittelytavassa omituinen hyppäys. Joka johtaa siihen että ideologioita ei punnita samoilla punnuksilla. (Eli tehdään epäreilu vertailu joka ei olekaan vertailu.) Esimerkiksi kreationismia ja islamia ei ajatella sitä kautta miten kreationistit ja islaminuskoiset katsovat itseään. Niitä katsotaan jonkin vaikeasti määritetyn "yleisen" kautta. "... Muslimi on sukupuolesta riippuen joko sorrettu tai sovinisti ..." Ateistit sen sijaan nähdään sitä kautta miten ateistit näkevät itsensä. "Kaikkien kirkkojen yläpuolella istuu ateisti, onnellisena yltiömäisen nerokkuutensa ympäröimänä ja tieteidensä turvissa." Ateistit ovat yleensä ottaen karsaasti katsottuja. Yleinen mielipide uskonnottomista on se että he ovat nenäkkäitä, liikaa itsestään luulevia, elämäntaidottomia, antisosiaalisia ... ja tietenkin "militantteja". Tämä on se kuva mitä media levittää, olipa kyseessä evankelisluterilaisen kirkon piispa, kreationisti tai postmoderni feministi joka pitää "reduktionistista" ja "skientististä" ateistia varsin vastenmielisenä.
2: Samoin kirjoituksesta paistaa se, että idealismi-realismi -kiista, rationalismi-empirismi -kiista ja foundationalismi-koherentismi -kiista on ohitettu. Siksi maailmankuvallisuus ja oletuksiin suhtautuminen tehdään kuin Agrippan trilemma olisi ratkaistu ja juuri foundationalismi olisi ehdottoman totta ja se ainut mahdollinen näkökulma asiaan. Ja sitten tältä pohjalta puhutaan pelkästään  "Molemmat uskovat samanlaisiin Pyhiin Kirjoihin ja sokeaan uskoon." Joka on tietenkin hilarious. Ja on keinona kliseinen konventio joka paljastaa sen, miten vähän vastapuolen ajatustapaan on kyetty samastumaan.
3: Kommentit demonstroivat miten "ajattelee omilla aivoillaan" -lausunto tarkoittaa sitä että kommentoija ei osaa itse olla niin itsenäinen että loisi oman tavan ilmaista tämä asia. Ja sanoessaan korostaa enemmänkin sitä että on sanojan kanssa täsmälleen samaa mieltä. Eli ironisesti tarkoittaa sitä että vastapuoli itse asiassa ajattelee hänen aivoillaan sen sijaan että olisi indiivi.
4: Miksi evoluutiota ei kritisoida tieteellisesti ja miksi kreationismia ei puolusteta tieteellisesti vaan puhtuaan pelkästään stereotypioista. Ikään kuin totuus olisi valtapelikysymys kuten monille postmodernisteille se onkin. Mutta harvemmin uskovaiset tunnustavat postmodernismia kannattavansa.

Moni voisi pahastua että lukiolaisen tekstejä ei kritisoida, koska hän on niin nuori.

Mutta tosiasiassa ageismi ei ole mikään kovin hyvä asenne. Ihmisen täytyy saada sanoa mielipiteitään ja saada niihin palautetta. Ja näin hän oppii. Lisäksi nuori ei tarkoita "avutonta" tai "idioottia". (Oma nuoruudentyönä kasaamani evoluutio-kreationismi -sivusto ei ole ihan idioottimainen.) Tätä tekstiä en kuitenkaan lähtisi kritisoimaan. Ylläoleva on vain sitä varten että vihjaan että jos haluaisin voisin vakavasti analysoida jokaisen pilkun. Ja katsoa kirjoitusta kuin se olisi argumentti. Minusta on täysin oikeutettua lähestyä asiaa Augustinuksen malliin. Eli malliin "Ei ole harvinaista, että jotain maasta, taivaasta, muista tämän maailman alkuaineista, tähtien liikkeistä ja kierrosta tai jopa koosta ja etäisyyksistä, auringon ja kuun määrätyistä pimennyksistä, vuosien ja vuodenaikojen kulusta, eläinten luonnosta, hedelmistä, kivistä, ja muista sellaisista asioista voidaan tietää mitä suurimmalla varmuudella järkeilemällä tai kokemuksen kautta, jopa niiden toimesta jotka eivät ole kristittyjä. On siten liian häpeällistä ja turmiollista, ja suuresti vältettävää, että hänen [ei-kristityn] tulisi kuulla kristityn puhuvan niin idioottimaisesti näistä asioista vieläpä yhtäpitävästi kristillisten kirjoitusten kanssa, että hän saattaisi sanoa, että kykenisi hädin tuskin olemaan nauramatta nähdessään kuinka täydellisen väärässä ne ovat."

Kuitenkin teksti vaikuttaa trollaukselta.

Kirjoitus demonstroi Poen lain voiman. On hyvin vaikeaa erottaa kreationismiparodiaa kreationismista. Niilo Paasivirran "Oikeat Mielipiteet" ovat tunnetusti saaneet paljon moitetta jonka ydin on siinä että hänen uskotaan sanovan mitä ajattelee. Tosiasiassa hän on kuitenkin parodioimassa. Mielestäni tässä tapauksessa trollaus on otettava hyvinkin vakavana vaihtoehtona. Vihjeenä tästä on jo se, että Peräoja on vaihto-oppilas. Tarkalleen ottaen hän on ilmeisesti UWC -vaihto-oppilas. Sen eetos on hyvin kaukana kreationisteista. Toisaalta Peräojalla on blogi "vacca foeda" jonka lukeminen sai räät lentämään nenästäni. En yleensä naura ääneen.

Asiasta on toki ollut erimielisyyttä, mutta itse uskon että kyseessä on nimenomaan varsin ilkeä huumoripila jossa otsikko saa vastauksen tekstissä. Lajityypin tulkinta on toki tässä kyseisessä tapauksessa hirveän vaikea ja vaatii hyvin ankaraa trolliongelman kanssa painimista. Ratkaisu ei ole täysin objektiivinen, asiat ratkotaan enemmän todennäköisyyksien kuin selkeyden kautta. Mutta kenties jatkossa lukiolainen oppii kehittämään tyyliään. Saa nähdä tuleeko hänestä taitava satiirikko. Vai tekeekö hän kuten minä, eli lähtee tavoittelemaan parodiahorisonttia. Mikäli tavoitteena on jälkimmäinen, hän on itse asiassa jo hyvin pitkällä.

Itse asiassa kirjoitus toi mieleeni syvää kunnioitusta Wilma Peräojaa kohtaan. Yhtä syvää herooista kunnioitusta olen tällä viikolla kokenut ainoastaan Mikael Jungneria kohtaan joka tunnusti trollanneensa internetissä. Hän oli haukkunut itseään internetissä, levittänyt itseään haukkuvia epätotuuksia, jotta saisi ihmiset provosoitua. Maailma on kenties sittenkin hieno paikka!

Onnea viikon demokratia -arvontaan.

Tasa-arvoisen avioliittolain käsittely on ollut kuuma peruna. Yhtenä syynä tietenkin oli se, että tämän piti olla niitä aiheita joihin ei pitänyt tarttua. Että saadaan hallitussopu ja muut asiat sujumaan mallikkaasti. Mutta sitten asia tulikin kansalaisaloitteiden kautta, ja tämänlaisia asioita ei voida nykysysteemissä suhmuroida puoluekurilla ja eduskuntasovuilla.

Lakivaliokunta torjui muutoksen niukasti. Kiitos mm. Mikael Jungnerin. Nyt asia on kuitenkin tulossa varsinaiseen lopulliseen päätökseen. Ja tähän liittyen on uutisoitu henkilöstönmuutoksista. Ryhmä joka päättää asiasta on kooltaan pieni. Ja siitä on vaihtunut ihmisiä toisiin ihmisiin. Joilla ei välttämättä ole samaa mielipidettä. Näkemys on hyvin tasainen ja päätöksessä voi käydä miten vain. "Kansanedustajat ovat jakautuneet asiassa lähes tasan kahtia. On hyvin täpärällä, tuleeko lakiesitys hyväksytyksi vai hylätyksi, kun lakivaliokunnan mietintö tulee syksyllä eduskunnan täysistunnon käsittelyyn." ... "Eduskunnan voimasuhteet tasa-arvoisen avioliittolain suhteen ovat muuttuneet kesän aikana. Kolme uutta kansanedustajaa vastustaa homoparien avioliittolakia, kun heidän edeltäjänsä ovat lakiesitystä kannattaneet."

Josta päästäänkin tämän päivän varsinaiseen aiheeseen. Se ei ole syvällinen (tai edes pinnallinen) eettinen argumentisto jolla jompi kumpi ratkaisuista "torjutaan" tai "todistetaan". Kysymys on tätä laajempi. Tai suppeampi. Kyseessä on puhdas tilastomatematiikka. Niistä merkittävin on se, että Suomen kansalaisia on miljoonia. Mutta päättäjien määrä on hyvin pieni. Nämä päättäjät ikään kuin edustavat itseään suurempaa joukkoa. Ja tässä kohden jokainen pieni empiristi ja tilastomatemaatikko tietää, että pieni otos voi sattumalta poiketa paljonkin perusjoukosta. Tämä niin kutsuttu otantavirhe on sitä suurempi mitä pienempää otosta käytetään.

Jos demokratiassa ideaalina olisi Kansan Tahto, voitaisiin ajatella että kansalaiset muodostaisivat perusjoukon. Jos kokonaistutkimus ei ole mahdollinen, eli ei voida kysyä jokaiselta, syntyy jonkinlainen edustajajoukko. Tietoa tavallisesti kerätäänkin vain osasta perusjoukkoa. Jos valinta ei ole päätettyä vaan arvottua, tätä pientä joukkoa kutsutaan otokseksi. ; Toki tässä pienen ryhmän valinnassa voi olla suhmurointia, eli tietoista koijaamista jonka takia vähemmistö pärjäisi liian hyvin enemmistön kustannuksella. Mutta en lähde tälle tielle vaan postuloin sen sijaan istelleni epäluontevan, muutoinkin hyvin epätodennäköisen ja kaikkien mielestä naïvin premissin siitä että kansanedustajat eivät nyt tässä yhtään kikkaile vaan ovat 100% rehellisiä. Eli otos on valikoitunut satunnaisesti, jotta se ei systemaattisesti vääristäisi kansan tahtoa jo lähtökohdiltaan, vaan mahdollisuus otoksen ja kokonaiskuvan vastaavuuteen olisi mahdollisimman hyvä.

Demokratian ihanne olisi se, että otos jotenkin oleellisesti edustaisi kansaa. Eli otoksen keräämisen tarkoituksena on saada tiivistettyä Kansan tahto, eli tuoda lakiin tieto koko perusjoukon näkemyksestä. Ongelmana on se, että vaikka oltaisiin tosi satunnaisia niin pieni otos voi sattumalta poiketa paljonkin perusjoukosta. Tätä kutsutaan otantavirheeksi. Ja se on sitä suurempi mitä pienempää otosta käytetään. Epäluotettavuus taas tarkoittaa tässä sitä että systemaattista virhettä ei ole joten virhe voi olla mihin suuntaan tahansa. Tulos on siis satunnainen, eikä painotu mihinkään tiettyyn suuntaan.

Mutta tässä päätöksessä ongelma johtuu vain osittain "edustuksellisesta demokratiasta". Otoskoko ei yksin riittäisi tekemään asiasta todella hankalaa. Suurin ongelma on siinä, että päätöstä ei tehdä keskiarvon vaan kynnysarvon mukaan. Toteutuvassa päätöksessä ei tehdä mitään asteittaisuutta vaikka sen mukaan että olisi eri lakiversioita jotka toteutuisivat sen mukaan miten monta prosenttia antaa äänensä puolesta ja vastaan. Nyt, kun tietty prosenttimäärä ylittyy niin päätös vain toteutuu ja jos sen alle niin päätös ei toteudu. Harmaansävyisyyttä ei ole. Peli on täysin binaarista Kyllä/Eitä. Ja se kumpi tapahtuu riippuu hyvin pienestä heilahtelusta. Viime hetken mielenmuutokset ja työpaikkasairastelut ja vastaavat heiluttavat ja keikuttavat päätöstä äänestysmääriä katsellen vain vähän, mutta ratkaisun kannalta oleellisia määriä.

Kun päätös on hyvin tiukalla, se tarkoittaa sitä että pienikin häiriö voi muuttaa tuloksen suuntaan tai toiseen. Tämä tarkoittaa sitä että eduskunta ei perimmillään toteutakaan kansan tahtoa vaan itse asiassa suorittaa arvonnan. Tervetuloa demokratiaan. Tässä tämän viikon arvonta. Onnea kaikille illan arvontaan. Onnittelut voittajille. Tämän luonteen vuoksi voitaisiinkin tavallaan kehittää yhtä paljon kansan tahtoa mittaava järjestelmä, jota pyörittämään ei tarvittaisi niin monia kansanedustajia. Päätöksetkin saataisiin edistymään ripeästi.

Mikael Jungnerilla ei ole kunniaa

Enemmistön tyrannia ratsastaa homoparin päältä.

Tämän päivän "ykköspuheenaihe" on ollut luonnollisesti se, että lakivaliokunta hylkäsi aloitteen sukupuolineutraalista avioliitosta. En nyt voi sanoa riemuitsevani päätöksestä. Mutta tämä kuuluu demokraattiseen prosessiin. Siinä voidaan saada sanoa poikkeavia näkemyksiä ja yrittää tehdä muutoksia käytännössä mihin tahansa pykälään. Ja sitten tässä voidaan epäonnistua. Toki tässä kohden epäonnistuminen ei ole vielä kovin merkittävä. Sillä tosiasiassa asia päätetään vasta syksymmällä. Päätöstä kuvattiin "pettymykseksi" ja "täpäräksi".

Henkeni mukailee Esa Turkulaista joka tiivisti tilanteen "Kansalaisaloitteessa oli 166 851 allekirjoitusta. Avioliittolain muuttamista kannatti tutkimuksessa 65% suomalaisista. Aloitteen käsittelyn hylkäsi tänään lakivaliokunnassa 10 ihmistä." On toki kiehtovaa huomata miten tämä asia selvästi on päätetty faktapohjalta. He kun kutsuivat monia perhe-elämän, lasten, vanhusten ym. etujen valvojaa kertomaan kantojaan. Ja Puolimatkaa lukuunottamatta henkenä oli, että lakialoite on hyvä. Etenkin keskustapuolie näytti että se ei anna tämänlaisten vaikuttaa jo ennalta päätettyihin "uskonnollis-teologisiin" ja "perseen ällötysperustaisiin" näkemyksiin.

On kieltämättä hieman ironista että kun riittävän moni haluaa sukupuolineutraalin avioliiton, niin ääntä annetaan Tapio Puolimatkan kaltaiselle uskonmiehelle - ja tämä saa siitä jopa rahaa. Mutta olen tietoinen että tämä kuuluu systeemiin. Tulos on lähinnä symbolinen, sillä asiasta päättää vasta eduskunta - tietäen varsin hyvin että tulos oli täpärä. Ja tietäen että enemmistö on sitä mieltä mitä on. Ja symboliseksi päätöksen tekee enimmäkseen se, että päätös satuttiin tekemään ns. Pride -teemaviikolla.

En voi olla vihainen kenellekään Oinoselle tai Niikolle asiasta. Toki on hyvin erikoista jos demokraattisen järjestön osanen kutsuu lakiesitystä "höpöhöpölaiksi", mutta heidän toimensa on kuitenkin aivan avointa. Demokratia tarkoittaa juuri sitä että myös vanha täyskalkkeutunut jäärä ja kreationisti-idiootti saavat osallistua päätöksentekoprosessiin yhteisissä asioissa. Jos ei tiedosta tätä, vaan sen sijaan väittää että joku mielipide ja sen ilmaisu olisi "epäsuomalaista" elää teokratiassa tai despotiassa jossa kansalaisuus olisi jonkinlainen erityisoikeus joka ansaittaisiin sillä että nuoleskellaan ideologisia järjestöjä.

Sen sijaan huomiota herättää se, miksi päätös oli se mikä oli. Tosiasiassa päätös olisi ollut toinen jos moni pikkuasia ei olisi muuttunut. Paikalta puuttui sosiaalidemokraatteja joiden kannat ovat olleet lainmuutoksen puolella. Heidät korvattiin keskustalaisilta jotka sitten ovat yhdenmukaistaneet kantaansa. Tämä on häpeäksi puolueelle jota olen esimerkiksi äänestänyt. No, ei tapahdu toiste. Tämä on osa demokratiaprojektia. Ääni menee eikä tule takaisin. Luottamus saadaan äänestämällä oikein. Vallassa ei ole kansanedustaja vaan se taho joka heidät valtaan äänestää. Joten tässäkään ei ole mitään jota voisi vastustaa.

Mutta Jungner. Hän tuli myöhässä. Ja se ei ollut ensimmäinen kerta. Itse asiassa hän myöhästelee lähes joka toinen kerta. On toki eri asia olla työpaikassa jossa on joustava työaika. Sinne voi tulla miten mielii ja mennä miten mielii. Mutta tälläisessä työssä ei ole oikeastaan olemassa "myöhästymisen" käsitettä. On vain työpanos ja projekti, ja kenties deadline. Mutta Jungner on töissä paikassa jossa hän voi myöhästellä. Ja tähän en voi sanoa muuta kuin hokea slogania mitä minulle on opetettu-iskostettu. "Kekkonen ei myöhästynyt koskaan". Täsmällisyys on hallitsijoiden kunnioitusta ja myöhästely on häpeäksi. Jungnerista on kerrottu "meheviä twiittejä". Hän ansaitsee ne.

Minä sen sijaan vain totean, että olen joskus pitänyt Mikael Jungneria herrasmiehenä. Nyt en voi todeta muuta kuin että osa poissaoloista vaikuttaa todellakin olevan sellaisia että hän ikään kuin "ei kehtaa äänestää". Tai sitten hän myöhästyy koska ei kunnioita pestiään. Ja tämä kertoo että hän on (1) Joko pelkurirassukka joka ei uskalla seisoa sanojensa takana, vaan leikkii "mitä haluaisin äänestää" -tasolla kuin joku joka haaveilee vallasta sosiaalisessa mediassa. (2) Joku joka ei kunnioita työtään ja joka monessa muussa paikassa olisikin saanut potkut. Mutta ei saa koska tämänlaisissa pesteissä potkuja ei jaeta. Eli hän halveksii avoimesti ilman seurauksia. (+) Sillä ei ole mitään väliä kumpi tilanne on kyseessä. Hänellä ei ole kunniaa.

---

Jonain historiallisina aikoina Mikael Jungner voisi halutessaan ansaita kunniansa takaisin siten, että hänen sekundanttinsa ottaisi yhteyttä minun sekundanttiini ja sitten asia läpikäytäisiin aamunkoitteessa smallswordien kanssa hänen haluamassaan paikassa aamunkoitteeessa. Emme elä noita historiallisia aikoja.

Lohdun sanoista riidanhaastuuseen.

Kotimaassa ollut "Kaikella on tarkoituksensa" -kirjoitus kuvastaa teleologisuuden ja pahan ongelman ja lohdullisuuden vaikeaa suhdetta. Onnettomuuden kohdalla selitykset pahan ongelmiin ja kärsimyksiin eivät ole useinkaan kovin lohdullisia ; "Ystäväni ei hyväksynyt sitä, että papin mielestä, onnettumuuteen johtaneella kuolemalla ja kesken jääneellä elämällä olisi joku tarkoitus. Hän erosi tuon papin sanoman vuoksi kirkosta, ja ei ole liittynyt siihen takaisin. Hänen usko Jumalaan kuitenkin säilyi, mutta side instituutiooon ja sen edustamaan opetukseen katkesi." Ei ole vaikeaa keksiä tilanteita, joissa ei uskonnonfilosofinen/teologian historiallinen knoppitieto teodikean ongelmasta paljoa lohduta. Tämä ongelma on ollutkin kirkon yleisessä reagoinnissa esimerkiksi luonnonkatastrofeihin ; Joko on tuotettu surua tämänlaisella tarkoituspuheella tai sitten on oltu ympäripyöreitä humanistihöpöttäjiä jotka jättävät onnettomuuden irrationaaliseksi arvoitukseksi. On selvää että kumpikaan tapa ei miellytä kaikkia. ; Itse asiassa molemmat edellämainitut strategiat suututtavat useimpia ihmisistä jossain määrin. On Jumalanpilkkaa väittää että onnettomuus on tarkoitukseton, mutta on onnettomuutta herjaavalta tai psykopaattiselta väittää sitä soveliaaksi teoksi Kaikkirakastavalta. (Että lisää tälläistä, kiitos Herra!)

Itse asiassa valtaosa pahan ongelmien ratkaisemisesta tuntuu itselleni juutalaisuudelta jossa etäännytään Jeesuksen sanomisista. Kristillinen kannantto siihen onko onnettomuuteen joutuminen merkki Jumalalta, tai johtuiko ihmisen syntymästä asti vammaisuus hänen vanhempiensa synneistä johtuvaa on nimittäin lempeämpi. Niiden kohdalla kysymys ei ole syyllisyydestä. Jeesus opetti meille että "Shit happens - kakkaa tapahtuu" , kun taas juutalaiset korostivat tässä enemmän sitä kantaa että "everything happens for a reason." Tästä erottelusta on vain jostain syystä etäännytty hyvin usein nimenomaan pahan ongelman ratkaisujen kohdalla. Onneksi se sentään ainakin toistaiseksi muistetaan aina kun nähdään vammainen ihminen. (Tosin menestysteologian levinneisyys on kyseenalaistamassa tätäkin.)

Itämainen uskontomaailma tuntee täsmälleen saman jaottelun. "Takkirauta" kuvasi buddhalaisuuden karmanäkemystä ja kritisoi samalla hindulaisuutta kovin sanoin. Hindulaisuudessa karma on "juutalaista" ja buddhalaisuudessa "kristillistä". Hindulaisuudessa entiset elämät kostautuvat ja karma onkin hyvää karmaa ja pahaa karmaa. Buddhalaisuudessa taas on enemmänkin seurauksia. Buddhalaisuudessa on vain karmaa, jota ei voi jaotella hyvään tai huonoon. Ja lisäksi niiden seuraukset ovat monenlaisia, monet niistä eivät ole teleologisia. Toisin sanoen buddhalaisuuden karmassa ei ole koston ja palkitsemisen intentiota eikä edes sitä että kaikki olisi oikeudenmukaista "Jos vaikkapa joudut onnettomuuteen, ei se välttämättä tarkoita että olisit tehnyt jotakin pahaa aikaisemmin. Se tarkoittaa vain yksinkertaisesti sitä, että olit väärässä paikassa väärään aikaan, ja gravitaatio peri voiton tällä kertaa." Hindulainen taas näkisi samassa tilanteessa sen, että takana on moraalinen tai jopa kostonhimoinen voima joka tasaa tilejä menneen elämän pahoista teoista.

On selvää että jos lähtökohdaksi otetaan lohdullisuus, on hindulainen ja juutalainen (ja modernin kristillinen?) asennoitumistapa itse asiassa aika julma ja kova. Kristinusko on näitä lempeämpi ja lohdullisempi, sillä vaikka se ei poista intentiota tai moraalia, se tuo mukaan armeliaisuuden intention. (Mistä seuraa ongelmia pahan ongelman kohdalla koska pitää selittää miksi Jumala kuitenkin hyväksyy onnettomuuden.) Buddhalaisuus taas on lempeä koska se poistaa teleologiaa ja moraalisuutta tapahtumista. (Ja sitten sanotaan että eiteleologiseen maailmaan uskovat ateistit olisivat lähtökohtaisesti julmia ja kovia.)

Todellisuus tietysti voi olla kumpi vain. Teologioissa on jäsentyneisyyttä ja tapahtumiin sitoutumista mutta liitoksien kohdassa kyseessä ovat tulkinnat, eivät tosiasiat. Kun mietitään sitä miten tälläisistä sitten valitaan tai erimielisyyksistä keskustellaan ollaankin usein vaikeuksissa. Esimerkiksi "Takkirauta" on selkeän kiukkuinen hindulaisuudelle eikä hänen kulmaansa voi pitää intressittömänä. Hindulainen olisi erimielinen ja voisi syyttää buddhalaisuuden karmakäsitystä vaikka "idän nihilismiksi" jonka rinnastaisi "ateismin julmaan ja lohduttomaan maailmankuvaan jossa ei ole järkeä koska ilman intentiota katastrofissa ei ole enää mitään hyvyyttä eikä järkeä."  (Keskeinen idea tähän syytökseen ei ole omani, muotoilu sen sijaan on.)

Jungner kirjoitti tähän liittyen "keskustelua keskustelusta" -blogauksen jonka kommentisto oli erittäin valaisevaa. Junger otti lähtökohdakseen Wittgensteinin kielipelin josta seuraa yhteismitattomuutta. Siinä kysymys on vain eri lähtökohdista ja niistä seuraavasta määritelmien eroamisesta ja johtopäätösten eroista "Maailmanparantaja-maahanmuuttaja ja kyynisempi journalisti elävät niin erilaisissa maailmoissa, ettei yhteisymmärrystä edes filosofisemman aiheen termistön käytöstä hevin synny. Tämä johtaa väistämättä toistensa ohi puhumiseen. Sama kielipeliongelma löytyy palkanalennuspuheiden takaa. Toisille palkka on teoreettinen kansantalouden suure tai välineellinen arvostuksen mitta, toisille taas ehdoton edellytys jokapäiväiseen pärjäämiseen. Toisen jalo ele on toiselle pelottava henkilökohtaisen talouden romuttava uhka." Tätä hän jatkaa postmodernismilla jossa mausteeksi laitetaan intressit. "Postmodernismi romuttaa niin yleiset totuudet kuin suuret kertomukset. Maailmasta on tullut sekava paikka, jossa ihmiset nappaavat omiin reppuihinsa ajatuksia sieltä ja täältä. Kirkko on helisemässä, kun kansalaisten hengellisyys on sekoitus kristinuskoa, horoskooppeja ja populaaripsykologiaa." ja ideologiat nousevat esille "Vahva tunnelataus ihmisiin ja asioihin vääristää todellisuuden. Miellyttävän henkilön mielipiteet ja teot tulkitaan miellyttävästi ja toisinpäin. Väärä ihminen ei voi olla oikeassa eikä oikea ihminen väärässä. Saksan jalkapallomaajoukkueen hyljeksitty päävalmentaja puki tämän aikoinaan oivasti sanoiksi: "jos kävelisin vetten päällä kirjoitettaisiin lehdissä etten osaa uida". Motivoituneella ihmisellä on huima kyky vääntää musta valkoiseksi ja toisinpäin."

Ei ole sattumaa että liitän tämän juuri karmapuheeseen. Sillä nähdäkseni postmodernismissa onkin mukana juuri tätä lohduttomuutta. Eri intressien vastakkain laittaminen ei rakenna koskaan mitään rakentavaa kunnioittavaa keskustelua, vaan se on aina julistamista tai riitelyä. (Jos kohtaaminen on hierarkinen se muuttuu julistus-alistamiseksi. Jos tasa-arvoinen siitä tulee riitelyä jossa huudetaan poteroista.)

Tätä kritisoimaan asettui varsin postmoderni tapa. Siinä luokiteltiin ihmistä ja tämän ideologioita ja nähtiin keskustelu strategiana jossa ytimessä on intressi. "Aloitus ja kirjoittaja viestii olevansa sivistynyt ja oppinut henkilö. Tarkkailee tilannetta ulkopuolelta, kuin opettaja" ... "Tekee mikki-hiiri tai aku-ankka- tason analyysin, viittaa filosofiaan, jolla viittaa itseensä, että onpa tässä opiskeltu filosofiaakin. Korostaa jälleen itseään, viittaa kielellä omaan erinomaisuuteensa. Lisäksi sanaleikki palkasta. Pyytää yleisöä huomaamaan näppäryytensä." ... "Haluaa kohottaa tekstiään yleväksi, viittaus ilmaan, tunnelatauksiin, vääristynyt todellisuus. Tekosyvällistä kökköä, vertaus. Jeesus-syndrooma. Olin kaiken huipulla, yleisradio." ... "Kotipsykologiaa, motivointia. Kävi pitämässä metropolia amk:ssa mikkihiiri-tason motivointipuheen, vaikka pääsi omiin asemiinsa puolueen jäsenkirjan avulla. Esiintyy järjellisenä viittaamalla miten muut jättävät järjen ja tolkun narikkaan. Laittoi itse outoja viestejä youtubeen ja lauloi halinalleista. On tunnelatautunut ja mielestään jalo - tilillä miljoona euroa. Vastustaa pahaa ja epä-älyllisyyttä." ... "Palaa kirjoituksen alkuun ja viestii omaa sivistyneisyyttään. Puhuu ilmiöistä menneiltä vuosikymmeniltä. Kertoo olevansa sekavassa maailmassa. Jälleen Jeesus-syndroomaa. Kertoo, että tietää hengellisyyden, psykologian ja uskontojen salat. Hänellä on tieto." ... "Vaihtaa minän korostuksen meihin, mutta viittaa että hänellä on ratkaisu. Puhuu luottamuksesta. Miljoona euroa tilillä edelleen. Ja paljon enemmän. Pelkää menettävänsä rahansa. Ei kestä konflikteja, heikko luonne. Tarvitsee hyväksyntää, heikko johtaja." ... "Loppulauselma, vetoaminen menneisyyteen, rinnastaa itsensä historian henkilöihin. On mielestään valistaja. Loppuun viittaus youtube-videoihinsa ja outo vertaus, jolla haetaan lukijan jäämistä pohtimaan kirjoitusta. Eli pelkkää p***aa demarin vaatteissa."

Ylläoleva teksti on tietysti kauttaaltaan täynnä ad hominemia, jossa syytetään mutta ei perustella. Se on sellaisenaan epäargumentti. Mutta siinä on kuitenkin tulkinta jossa kohde analysoidaan tämän intressien ja viiteryhmien kautta. Ja sellaisena se tekee siitä erittäin postmodernin normireaktion. Ongelmana on tietysti se, että tälläinen syyttely on helppoa. Se voidaan tehdä aina. Jos ei heittele filosofeja, ei ole reflektoinut näkemystään, on kyvytön ajatteluun, ei ole tutustunut. Jos heittelee on snobi dorka. (Tämä on itse asiassa strategia joka on uskonnottomalle tuttu strategia uskontokeskustelusta. Ensin vaaditaan kannanottoja ties miltä ihmealoilta ja sen jälkeen kun on hävitty syytetään että toinen on elämätön ja ylpeä paskiainen ja kaikkien alojen mestaroija, joka tekee tätä ihan vaan ylpeyttään.)

Jukka Hankamäki tuo tähän kuitenkin mukaan nähdäkseni viestiketjun arvokkaimman panoksen. Hän nimittäin huomauttaa että Jungnerin lähtökohta suorastaan kerjää tämänlaista ylläolevaa retostelua. Syy on se, että se ei pohjimmiltaan kykene nousemaan tätä parempaan. Siinä on vain enemmän filosofista snobbailua ilman sitä laatua.

"Ei ole ihme, että keskustelu jauhaa hakoteillä, kun tunnetaan vain Wittgenstein ja postmodernismi!Kummallakaan ei ole ollut oikeastaan mitään annettavaa poliittisen keskustelun järkevöittämiseen.
   Wittgenstein uskoi ensin maailman ja sanan vastaavuuteen, kunnes joutui tunnustamaan persoonalliset merkitykset ja päätyi myöhäiskauden näkemyksiinsä useasta yhtäaikaisesta kielipelistä. Tätä puolestaan postmodernistit ja jälkistrukturalistit jatkoivat ajatuksella useista diskursseista, jotka ovat vertailukelvottomia ja yhteismitattomia. Siis vallitkoon relativismi, he ajattelivat.
   Sen sijaan poliittista yhteisymmärrystä voisi hakea filosofian dialogisuudesta, jonka Paavaleita ovat olleet Emmanuel Lévinas ja Martin Buber. Sekä tietysti Sokrates ja Platon (mainitsen heidät vain, koska eihän klisee pysy elinvoimaisena, jos sitä ei käytetä). Dialogin sijasta vallitsee nyt yhtäaikaisten ja päällekkäisten monologien sirkus.
   Myöskään dialogisuuden ei pitäisi olla "häiriöttömän kommunikaation" tavoittelua, kuten muiden muassa Habermas ajatteli, sillä objektiivisuuden ihanteen sisällä kytee totalitarismi. Sen sijaan moniäänisyyden tunnustaminen on hyväksi. Mutta sinänsä hyvä, että poliitikot panevat merkille keskinäisen keskustelunsa populistisuuden."
Tämä korostaa sitä että maailmankuvat eivät ole tasa-arvoisia, mutta että yhden maailmankuvan suojelu poliittisen korrektiuden ja kohteliaisuuden kautta eivät ole järkeviä vaihtoehtoja poliittisessa keskustelussa.

Itse olen sitä mieltä että poliittinen keskustelu ja maailmankuvahöpötys ei ole koskaan samaa kuin tieteenfilosofinen keskustelu - se vain ihanteessaan lähestyy tätä. Koska olen Quinelainen, näen vahvasti että rationaalinen keskustelu tiivistyy lopulta käsiteverkkoon jossa kaikki on tieteellisesti testattavissa ja testattua. Mutta olen samalla realisti ja tiedän että emme ole saavuttaneet kovin täydellistä tiedon tasoa joten joustamista on pakko sallia jos puhutaan maailmankuvista ja vastaavista.

Nähdäkseni on hylättävä objektiivinen totuus ja sen mukana tuleva dogmaattisuus että relativismi. Postmoderni keskustelu jossa keskiössä on yhteismitattomuuden tunnustaminen johtaa vain siihen että ohipuhuminen hyväksytään koska uskotaan että muuta ei voida. ; Maailmankuvien rapsuttelu on vaihdettava kriittisyyteen. Riitely on muutettava ohipuhumisesta väittelyyn. Harhaoppisuus ja virheiden teko on otettava hyväksyttävämmäksi, oleellisemmaksi osaksi ihmisyyttä ja maailmankuvallisuutta. ; Tämä ei tietysti muuta sitä että karma ja pahan ongelma jäävät ainakin toistaiseksi mielipidekysymyksiksi. Mutta nämä ehdot muuttaisivat oleellisesti sitä nykytilaa joka perustuu vain kyykyttämiseen ja poteronkaivuuseen. (Nykyihmiset tosin tuskin ovat valmiita tai halukkaita luopumaan tästä. Koska poteronkaivuun loputtua he eivät olisi suojassa. Ja kyykyttämisen loputtua he eivät voisi tuntea olevansa "kunnolla oikeassakaan".)

Pieni ajatus uutisten merkittävyydestä.

Viime päivinä Jungner on tullut esiin sen vuoksi, että hän on moittinut sitä miten oppositiojohtajaa on kritisoitu liikaa lehdistössä. Tästä väännettiin eräänlainen Jungerin kaava, jossa tarkastellaan asiaa ikään kuin laittamalla kaavaan : (toimijan valta*toimijan virheet) / palstamillimetrit. Kritiikille olisi siis aihetta silloin kun toimijalla on suuri valta ja hän tekee virheitä. Kaavaa jopa julkistettiinkin iltapäivälehdissä ikään kuin kevennyksenä.

Minusta kaava ei ole "aivan huono". Siinä korostuu eräällä tavalla relevanssi. Pienivaltaisen tyypin virheet ovat merkityksettömiä. Tumpulointi joka ei vaikuta maailmassa on korkeintaan loppukevennyksen paikka. Tälläisen ylikorostaminen menee jopa kiusaamisen puolelle. Kritiikki pitäisi myös suhteuttaa tehtyyn virheeseen.

Mielenkiintoiseksi tämä kaava siltä kannalta, että jos joku vallanpitäjä välttää virheiden tekemistä, hänestä saa kirjoittaa aika vähän. Tästä seuraa se, että kaava itse asiassa maksimoi "sopivin mutta ei pätevin" -tilanteen hakemista.

Aikaansaaminen vähenee tällä asetelmalla helposti. Kaava on muutoin tietysti mukavan pessimistinen, koska siinä tarkastellaan kritiikkiä ja virheitä. Onnistumiset ja yrittämisen into sopisivat paremmin jollekulle toiselle maalle.

Oikeasti Jungerin kaava tuo (ainakin fiksattuna) ennemminkin välineistöä uutisoinnin tulkintaan. Sillä lehdistön sanaa ei voi välttämättä rajoittaa. Lukijan ei muutenkaan pitäisi delegoida ajattelua journalisteille ja uskoa kaikkea mitä lehdistö sanoo. Siksi jonkin aiheen ylirummuttamisesta pitäisikin seurata tylsistyminen.