Kulttuurievoluutio ja darwinismin peikko

Evoluutio liitetään kreationistien mielikuvissa oikeastaan kaikkeen samaan mistä eutanasiassakin pelotellaan astetta laajemmassa skaalassa. Pohjimmiltaan evoluutio nähdään kreationistien silmin -melkolailla syyttä- jonkinlaisena oikotienä kansanmurhiin, natsismiin, eugeniikkaan ja vastaaviin ilmiöihin. Evoluution kohdalla on hyvin vaikeaa nähdä niitä oikein minään evoluutioteorian soveltamisen filosofisena implikaationa. Tässä jutussa oion monia mutkia ja suoraa päätä hyppään sellaiseen perusnäkemykseen että evoluutio olisi evolutionismia, ja että tämä on eettinen normisto jolla olisi tietty sisältö joka olisi suoraa seurausta evoluution sääntöjen soveltamisesta jonkinlaiseen eettiseen matriisiin. Oikeasti pidän tätä pellenä, mutta niin moni ei pidä tätä pellenä että otan tämän työhypoteesiksi näyttääkseni mitä tästä minusta aivan väärästä lähtökohdasta oikeasti seuraisi.

Pohjimmiltaan kreationistien pelko syntyy "ateismin peikosta". Siinä pelkona on filosofisesti omituiseen kaahotukseen peitetty väite siitä, että jos olemme pohjiltamme solumöykkyjä, olisimme vailla tarkoitusta. Ajatus siitä että jos ihminen syntyy jostain jossa on sattumaa prosessissa koetaan ikävänä, koska sublimaation ajatus on kreationisteille vieras. Ja sattumakin väritetään filosofisilla piilo-oletuksilla jotta tulkinta oikeutettaisiin. Tämä päättelyketju on kaikkea muuta kuin aukoton. Se sisältää paljon ja evolutionistien itsensä hyväksymättömiä premissejä ennen kuin se pysyy koherentisti kasassa. ; Se on ideologisesti uskomiseen asti toistettu "itsestäänselvyys" joka on yhtä hyvin perusteltu kuin se, että alkaisi syyttämään Intelligent Designiä moraalittomaksi siksi että se väittää ihmisten olevan robotteja, koneita, esineitä. Että ihmisillä ei siksi ole arvoa kun olemme vain tekeleitä. Toki tämäkin on "koherentti" siinä mielessä että väite ei ole ristiriidassa, mutta se on kuitenkin enemmän haukkuva syytös kuin mikään reaalinen tosiasia. Jos perustelu on tällä tasolla, "keskustelkaa" jossain muualla, idiootit!
1: Tämän puolen perustelu muuten koostuu mantranomaisista väitelauseiden toisteista jossa perustelu tarkoitettaa sitä että ensin sanotaan että ateismi on moraalitonta, sitten sanotaan että filosofiassa merkitys vaatii demiurgin. Ja sitten perustelua vaadittaessa selitetään että nihilismi liittyy ateismiin ja että tästä syntyy julmuuden ja merkityksettömyyden köysi johon yhteiskunta hirttää itsensä. Toistuvasti aukeaa se, että kysymys on enemmänkin toistamisesta toisin sanoin eikä asioiden perustelusta. ; Itse asiassa tämänaatuinen tilanne jossa dogmin perusteleminen johtaa dogmin toistamiseen kertoo siitä että käsitellään sellaista ilmiötä kuin dogmaattinen ajattelu, jonkinlainen joustamaton fundamentalismi jossa ei ole kysymys perustelusta tai keskustelusta.

Toisaalta evoluutiota pelätään toisestakin syystä. Se on vähemmän korostettu, mutta se näkyy kreationistien kuvastossa. Se koskee luonnonvalintaa. Luonnonvalinta rinnastetaan kuolemaan. Tämä näkyy esimerkiksi kreationisti Kimmo Pälikön töissä joissa evolutionismin jumalaksi piirretään luonnonvalintaa heiluttava viikatemies, kuoleman vakiintunut vertauskuvahahmo. Psykologiaa tuntevaa tämä ei yllätä. Itse asiassa kuolemanpelko on vahvasti yhteydessä siihen miten hyvänä ja vakuuttavana Intelligent Designiä pidetään. Tämä on sinänsä ihmeellistä koska periaatteessa adaptaatio viittaa kuolemisen vastakohtaan. Se, mikä voitaisiin nähdä positiivisena ajatuksena jossa "kuolemasta seuraa jotain hyvääkin." On erikoista, että jos ajatellaan evoluution kelpoisuutta, sitä kautta saa helposti rakennettua elämää hymyilevän antiteesin joka kannustaa elämiseen koska vain se auttaa geenejä lisääntymään. Tämä muistuttaa siitä että luonnonvalinta liittyy kuolemaan tavalla joka tekee evoluutioteoriaa mukana käyttäen väännetyistä moraalitulkinnoista yhtä paljon "kuoleman kultin" kuin mitä kristinuskosta saa saatananpalvontakultin.

Kolmas asia on se, että evoluutio yhdistetään individualismiin. Yksilöön. Ja tätä kautta se nähdään hedonismina joka tekisi monesta uskontojen moittimasta synnistä luonnollista ja tavallista. Tämä naturalisointi pelottaa. Jossain määrin onkin hyvä huomata että evoluutio todella selittää aggressiivisuuden ja on syytä varoa is-oughtin liiallista ylikäyttöä jossa oletetaan että tämä olisi samaa kuin väkivallan oikeutus. Tosiasiassa väkivaltaisuudelle tarvitaan kuitenkin jokin selitys koska sitä on olemassa. Aggressio onkin enemmänkin luonnossa havaittu tila, jokin joka ilman evoluutioteoriaakin olisi havaintojemme piirteissä - siksi miellä on sodankuvauksia, sekä tarinoita murhista ajalta ennen Darwinia ja joka on siksi itsessään is-ought -tematiikan piirissä -  joka pitää selittää koska se on maailmassa oleva ilmiö.
1: Tässä unohtuu se, että evoluutiossa on kaksi puolta jotka unohtuvat kreationistien moitteissa. Ensimmäinen on se, että evoluution ydin ei ole yksilö vaan geeni. Tätä kautta itsekkään geenin teoria selittää että monesti on oltava epäitsekäs ; Omien lapsien pelastaminen on jotain jonka puolesta voi olla valmis jopa kuolemaan, koska vastakkain on oma lisääntymisarvo tulevaisuudessa vastakkain lapsissa olevien omien geenieä yhteenlaskettu lisääntymisarvo tulevaisuudessa.
2: Toinen puoli on se, että Schopenhauerilla on asiaa. Schopenhauerin elämäntahto muistuttaa hyvin vahvasti evoluutioteorian sisälläpitämiä sääntöjä siinä määrin, että tässä tähdätään jälkeläisten elinvoimaisuuteen. Kelpoisuus, evoluution ydinasia, kun rakentuu lisääntymään pääsevien jälkeläisten määrästä. Evoluutio katsoo lapsiin ja lapsenlapsiin. Onnellisuus sen sijaan ei kuulu pakettiin. Evoluutio ei välitä kuluttaako lapset kaikki rahat. Sillä evoluutio ei toimi pankkitilin, statuksen, omaisuuden tai vaivan kautta. Evoluutio toimii sukusolu kerrallaan. Ja ilman tätäkin. Jos väittää että evoluutio johtaa kärsimysten puutteeseen, kannattaa muistaa että kärsimys on adaptaatio, vihje jostain vältettävästä.

On selvää että evoluutio on tässä kohden lähinnä peikko. Peikko joka opettaa monta asiaa kreationismipiirien ulkopuolellakin. Jota ei huomata eikä tajuta kun puhutaan "darwinismin veriruskeista jäljistä", varoitellen ja pelotellen. Kuitenkin evoluutiolla on peikko. Se on iso peikko. Ja paradoksaalista kyllä juuri ne jotka pelkäävät ateismia ja evolutionismia, ovat useimmiten halaamassa tätä peikkoa. Ja he tekevät sitä vieläpä aika kovaa.

Darwinismin peikko.

Kirjoitinkin aikaisemmin eugeniikasta tavalla joka viittasi sen nojaavan jonkinlaiseen suunntelmatalouden kanssa samankaltaiseen asenteeseen. Ja vihjasin molempien kaatuvan samasta syystä. Tässä katsoin miten eugeenikkojen jalostusstrategiat olivat heikkoja, hitaita ja tehottomia. Niissä oli kuitenkin jännittävä piirre jota oikein kukaan ei jostain syystä näytä huomaavan. Nimittäin sen, mikä on jalostusnäkökulma eugeniikassa. Sitä on hyvin vaikeaa liittää siihen että yksilö olisi "evolutionisti" jolla on evoluutiosta naturalistinen is-ought asenne. Eugeniikka nimittäin nojaa asenteelle jossa kulttuuri hallitsee biologiaa. Jos esimerkiksi mietitään ihmisiä jotka hyvinä kelpo ihmisinä haluavat osoittaa kelpoisuutensa biologisessa mielessä, niin he hankkivat lapsia. Jos heille syntyy vammainen lapsi, mitä kelpoisuuttaan maksimoiva ihminen tekee jos kyseessä on hänen oma jälkeläisensä? Vammaisen lapsen lisääntymisennuste on huono. Mutta se on joka tapauksessa nollaa suurempi. Siinä missä yhteiskunnan puolella eugeniikka vammaisia karsimalla on tehottoman hidasta, on se vanhempien kannalta oman kelpoisuuden romuttamista.

Jos taas katsomme nykyajan evolutionisteja, he päinvastoin harjoittavat näkemystä jossa biologia selittää käyttäytymistä. Tämä "vain eläimiä" -asenne järkyttää monia, mutta se on edellämainitun antiteesi.¹ Siinä biologia hallitsee kulttuuria. Uskontojen valtaa voidaan siksi moittia ja vastustaa, ja muokata. Koska lujemmassa ytimessä on biologia. ~ Ja tältä kannalta esimerkiksi Sam Harrisin luonnollinen etiikka on hyvin tärkeä näkökulma. Se nimittäin nostaa esille sen, mikä on historian valossa johtanut yhteiskunnan yksilöiden murskaamiseen, ja tuottanut valtavasti kärsimystä. Jos mietimme miten monet yhteiskunnat ovat tuhoutuneet voimme huomata, että
1: Kommunismin yritykset perustuivat kauniiseen ideaaliin joka johti tuhoon "koska se ei toiminut elävillä ihmisillä". Ja koska se vaati muutosta ihmisluonteessa.
2: Natsien maailma perustui ajatukseen kulttuureista jotka taistelivat olemassaolostaan ja olivat ikään kuin olemassaolon kamppailussa valtioina sen sijaan että se koostuisi ihmisistä joilla on lisääntymisarvo.
3: Amerikkalainen ja brittiläinen eugeniikka pakkokastroi köyhiä ihmisiä koska rikkaisto oli huolissaan siitä että jotkut muut kuin he sikisivät ja he päättivät tietävänsä oman kulttuurinsa avulla että mikä oli yhteiskunnalle rakentavinta.

Kysymys on evoluutiometaforan soveltamisesta kulttuuriin. Eugeniikka on malliesimerkki siitä miten käy kun yhteisön selviämisestä ja yhteiskunnan rakentavuudesta tulee päämittari. Köyhät, vammaiset ja liian hyvän periytyvyysasteen ihmiset ovat uhka. Tämä ei ole biologista evoluutiota vaan kulttuurievoluutiota jossa kilpailusta ja vallasta on tehty hyvin tietynlainen "naturalisointi". Onkin erikoista huomata, että miten oikeistolainen konservatiivikristitty huomaa helposti että kommunisti yrittää hallita ihmisiä vaatimalla heiltä tiettyä ihmiskuvaa, kun taas he eivä huomaa että se mitä he yrittävät on juuri sama. Amerikassa tätä huvittavuutta korostaa se, että siellä suosiossa on kalvinismi. Kalvinismin perusmallin mukaan ihmisen perusluonne ilman Jumalaa on kammottavan synkeä. Dystooppinen ihminen vaatii kulttuurin orjuuttavaa voimaa jotta ihmisluonto saadaan muutettua hallittavaksi. Kalvinistinen kristinoppi on utooppinen ja ihmisluonnetta muuttava tematiikka samaan tapaan kuin kommunismin yhteisöihminenkin.

Konservatiivi usein viittaa kulttuurievoluutioon aivan nimeltä. Mutta hyvin usein tätä ei mainita. Kulttuurievoluutio on kuitenkin konservativismin ytimessä. Jokainen konservatiivi - siis myös allekirjoittanut - korostaa sitä että kaikki kulttuurit eivät ole yhtä toimivia. Ja kulttuureissa osa tuhoutuu vahvempien jyrätessä. Kaikki konservatiivit kannattavat kulttuurievoluution jonkinlaista mallia ; Lisähuolta aikaansaa se, että modernissa maailmassa konservatiivit eivät kuitenkaan yleensä ota evoluutiosta oppia. Heille evoluutio on se helppo teoria jonka kaikki osaavat. Mutta hyvin harva osaa. Tästä seuraa se, että konservatiivi näyttää "asimovtautiselta idiootilta" ja se ei miellytä kaltaistani konservatiivia sitten pätkääkään.

Ensinnäkin evoluutiometafora kannatta käydä loppuun asti. Usein konservatiiveja nimittäin vaivaa länsimaalaiseen kulttuuriin liittyvä asenne, jossa ikään kuin yritetään kuvata miten on hierarkinen olemisen tikapuu joita kristillinen kulttuuri on kiivennyt luoden tieteen ja teknologian. Tämä muistuttaa sitä asennetta, joka näkyy evoluutiossa kun evoluutio nähdään suorana tikapuuna jonka huipussa kiikkuu ihminen luomakunnan kruununa. Joka on esievolutiivinen, itse asiassa kristinuskon maailmanmalli eikä mikään evoluution tuottama fakta. ; Tämänlainen spesismi on ohitettava jos puhutaan evoluutiosta. Bakteerit ovat ihan yhtä pitkän evoluutiohistorian takana. Ja tunnetusti torakat selviävät ydinsäteilystä paljon ihmistä paremmin. (Joskin monet muut hyönteiset vielä torakkaakin paljon paremmin.) Gould moitti evoluutiopopularisointejen ihmiskeskeisyyttä hyvin vahvasti. Tämän huomaaminen kulttuurievoluutiossa johtaa siihen että kaikki kulttuurit ovat jossain määrin keskittyneet niihin olosuhteisiin joissa niitä harjoitetaan.

Kulttuurievoluutiossa olemassaolo on samanlaista kuin evoluutiossakin. Kysymys ei ole "ansaitsemisesta" vaan "selviytymisestä". Tämä itsessään johtaa itse asiassa kulttuurirelativismiin, jonka valossa on helppoa ymmärtä miksi länsimainen ihminen lukee kulttuureja omassa mittarissaan, eikä ihmettele miten joku pakanamaan elämäntapa on "vähän krokotiilien tapaan" kestänyt vuosituhansia muuttumattomana. Samanaikaisesti tämä pakanamaan ihminen voi pitää Amerikkaa hedonistisen tuhlailun ja ahneuden kultturina jota Allah tai joku muu Jumala pitää halveksuttavana.

Kaikki adaptaatiot eivät ole ominaisuuksia. ja kaikki ominaisuudet eivät ole adaptaatioita.

Monesti piirteen karsiutuminen on evoluution ytimessä. Näin esimerkiksi pimeässä elävä sokea kala on jotain joka on adaptaatioiden tulos. Intuitiivisesti sitä voisi ajatella että vain silmän syntyminen olisi evoluution selityksen alla. Kuitenkin evoluution kontekstiriippuvuus johtaa usein siihen että evoluutio on selitys sekä siihen miksi silmä syntyy että miksi se katoaa. Samoin on hyvä ymmärtää pseudogeenien merkitys ; Sitä on ihmisissä iso määrä ja esimerkiksi käänteinen transkriptaasi vain leikkaa itsensä irti perimästä ja liimaa sen takaisin samaan paikkaan. Se ei ole adaptiivista. Se on neutraalia. Ja tämänkaltaista materiaalia on keräytynyt perimään paljon. Kulttuureissa ei ole kysymys funktioista vaan meemeistä. Meemin ei tarvitse kuin olla leviävä. Tämä johtaa helposti kulttuuriloisiin. Esimerkiksi kristinuskoa puolustetaan koska se liittyy kulttuuriin. Mutta tosiasiassa se voi olla paikalla vaikka siitä ei ole mitään hyötyä - tai siitä on jopa haittaa. Kaiken näkeminen adaptiivisena on myös evoluutioon liittyvä vika jota Gould moitti syvästi.

Tämä tarkoittaa sitä että on syytä huomata, että joskus kulttuuri esimerkiksi tarjoaa ratkaisua ongelmaan jonka se luo itse. Uskontokriitikkona voisin huomauttaa että ensin uskonto myy synnintuntoa muutoin ihan viattomiksi nähtyihinkin asioihin.² Synnintunto taas parannetaan armolla. Uskonto myy itseään rakentavana, koska sen perusoppi on armo. Mutta se ei myy ilman pelonlietsontaa ja sen suosio on maksimissaan sama kuin sen lietsoma pelko. Uskonto voimaannuttaa vain koska se ensin opettaa heikoksi. Uskonto lietsoo jotain jota se väittää parantavansa. Ja tämän ei tarvitse olla valehtelevaa. Toisenlaisesta piiristä löytyy argumentti pakkoruotsista joka ajautuu samanlaiseen ikiliikkujakehään. "Ärsyttävä pakkoruotsi aiheuttaa aggressioita.  Näitä itseaiheuttamiaan aggressioita vastaan RKP urhoollisesti taistelee lupaamalla suojella suomenruotsalaisia vaatimalla suomenkielisiltä pakkoruotsia, mikä taas ärsyttää suomalaisia, joiden aggression takia suomenruotsalaiset äänestävät RKP:tä, joka... Ikiliikkuja on keksitty." Lopputuloksena RKP vahvistaa asemaansa taistelemalla syrjintää vastaan keinoin jotka lisäävät syrjintää. Tässä ei välttämättä ole intentiota lietsoa, mutta sillä ei ole merkitystä.

Tällä on suurta merkitystä Otetaan länsimaisen kulttuurin suurin, Amerikka. Sen sisällä kalvinismi on hyvin suosittua. Tämän lisäksi on tiedettävä se, että uskonnollisuuden suosio liittyy tilastoissa köyhyyteen ja turvattomuuteen. (Syitä on monia. Esimerkiksi se, että uskonto - eikä niinkään ateismi -  on tekosyykone. Ja ihan se, että  Ihmiset hakevat turvaa ja lohtua köyhyydessä ja lohduttomuudessa Jumalasta, kun ei sitä apua muualtakaan saa.) Kalvinistit taas näkevät että Jumalan siunaus näkyy jo tämänpuoleisessa elämässä, joten he ovat usein verotusta ja sosiaaliturvaa vastaan. He kannattavat myös liberaalia markkinataloutta jossa kysymys on näennäisesti "yrittäjyyteen kannustamisesta", mutta jossa ollaan käytännössä tekemässä yrittäminen helpoksi vain suuryrityksille. Tämä lisää tuloeroja. Jotka lisäävät köyhyyttä. Jotka lisäävät paikallisen uskonnon suosiota. Joka on kalvinismi.

Siksi olenkin luokitellut uskonnot karkeasti rakentaviin ja repiviin elementteihin. Usein saman uskontokunnan sisällä on osakokonaisuuksia jotka ovat hyvin repiviä vaikka moni suuntauksista olisi hyvinkin rakentavia. Samoin voisi olla kannustavaa jakaa uskonnot huonoihin ja hyviin, mutta käytännössä niissä on kokoelma joissa osa on hyviä ja osa huonoja.
1: Rakentavat elementit ovat sitä että uskovaiset saavat uskon dogmista syyn toimia jonkin asian puolesta. He myös ratkaisevat tämän ongelman ja tästä tulee osa asian hoitamisstrategiaa. Toki esimerkiksi kirkon lapsi- ja nuorisotyö voitaisiin toteuttaa sekulaaristi ilman Jumalaakin. Mutta yhteisö hyötyy yhtä kaikki.³ Näin siitä voi tulla suosittu.
2: Tuhoisissa rakennetaan itseäänruokkiva kehä. Siinä tuloksia ei yleensä seurata tieteellä ja kohkaaminen hyvin intentioin peittää itse hyödyttämisen. Hyvä tarkoitus ei kuitenkaan sekään ole väistämättä adpatiivinen.  Voi syntyä itseään ruokkivia ketjuja joissa ongelman ratkaiseminen tekee ongelmasta pysyvän. Tämä itse asiassa tekee ratkaisusta helposti pysyvän. Itse asiassa teokratioiden perusongelma onkin se, että kun yhteiskunnalla alkaa menemään huonosti teokratian vuoksi, sen kentässä helposti katsotaan kuka on yrittänyt pyristellä epäonnistumisen edessä ja tätä kautta löydetään niitä jotka eivät olekaan olleet "riittävän teokraattisia". Joka taas lujittaa kokemusta teokratian tärkeydestä ja vahvistaa myös ongelmia.
+: Molemmat näistä kulmista tukevat joskus käyttämääni iskulausetta "kerro uskontosi arvot, niin kerron minkä antiteesejä sen kannattajat ovat". Olen nimittäin huomannut, että jos uskonto tarjoaa parannusta mielenrauhaan, se vetoaa vain niihin joilla ei ole mielenrauhaa. Muut kun eivät sitä etsi. Osa uskonnoista lietsoo mielenrauhattomuutta ja osa vaan on terapiapiirejä. Tyypit ovat yhtä inhottavia, mutta uskonto itsessään voi olla joko positiivinen tai negatiivinen voima tästä huolimatta. Tämä ei tietysti kuvaa kovin hyvin ns. "tapauskontoja", yleensä eiteokraattisia valtionuskontoja, suku-uskontoja tai vastaavia. Koska niissä kysymys on enemmän perinteestä ja yhteisöstä kuin siitä että uskonto olisi oikeasti jokin valinta johon uhrattaisiin jonkinlainen uskonnonvapauteen oikeuttava valinta ja päätös.

Loppukaneetti

Voidaan nähdä, että Pihlströmin hengessä, että nihilismi ei ole mikään filosofinen väistämättömyys, tai edes historian näyttämä seuraus. Itse asiassa menen niin pitkälle, että ihminen ei koskaan ole nihilisti ja että tiedekin on pohjimmiltaan eettinen projekti. Koska altruismi on evoluution meihin ohjelmoimaa kuten evoluution altruismin tutkimus onkin näyttänyt varsin laajasti. Voidaan nähdä että uusateismille tyypillinen "ihmisluonteen biologismi" jossa luonnossa havaitut avuliaisuuden piirteet selitetään siinä missä aggressiokin. Ja tätä kautta yhteiskunta joka ei rakennu ihmisen lajityypilliselle käytökselle ei edes voisi onnistua. Tämänlainen biologismi ja yksilökeskeisyys torjuisivat perustaksi otettuna käytännössä ne darwinismin peikot joilla historian valossa on merkitystä.

Sen sijaan aito darwinismin mörkö on olemassa. Mutta se luuhaakin kulttuurievoluution puolella. Sillä siellä yhteiskunnan puolesta taisteleminen selviytymisen vuoksi on normi. Ja yksilöt, esimerkiksi vammaiset lapset ja heidän vanhempiensa fittness, alennetaan tarkoituksellisesti. Ja terveetkin ihmiset voidaan lietsoa ideologiseen sotaan, joka nähdään velvollisuudeksi. Tässä prosessissa selviytymisestä tulee helposti oikeutus. Sillä se kertoo kulttuurin elinvoimaisuudesta.

Vallasta tulee tässä maailmassa helposti oikeutus koska se kertoo että on toimittu tavalla jonka yhteiskuntarakenne siunaa - ikään kuin kalvinistisessa hengessä hyveellisyys ja kestävä oikea yhteiskuntarakenne palkitaan tässä elämässä ja palkinto on merkki kaikenlaisesta hyveellisyydestä ja erimieliset nyt edustavat vain dekadenssia joka uhkaa yhteiskuntarakennetta ja tätä kautta koko kansakunnan olemassaoloa ja tulevaisuutta ja sen turvaamista. Tästä syntyy hieman sellainen ajatus, kuin että hyveellisyys tarkoittaisi tositv -kisoissa voittamista, koska hyveellisyyttä pidetään miellyttävänä, ja miellyttävät ihmiset saavat ääniä. Ja tällä ajatuksella sitten oikeutettaisiin kaikenlaista peliä, koska sen täytyy olla hyveellistä kun sillä voittaa niitä kisoja. Ja ne jotka eivät pidä, ovat vain kateellisia.⁴

Tämän asenteen taustaideologia ei ole tiukasti vasemmistoa, oikeistoa, konservatiivisuutta tai liberaaliutta. Se nojaa ajatukseen jossa kulttuuri hallitsee biologiaa. Jossa ihmisluonto on muokattavissa ideologialla. Ja että paitsi että näin voidaan tehdä, niin näin myös tulisi tehdä. Erityisen vahvasti tämän ongelma kuitenkin keskittyy enenn kaikkea kaikkeen konservativismiin jonka ytimessä on kulttuurievoluutio jossa yhteiskunnan toimivuus vaatii testaamista. Se liittyy jonkin verran uusliberaaliin vapaakauppaan jossa on kysymys yritysten kisaamisesta (yritys pienoisvaltiona) ja uskonnoista etenkin sen laatuiseen kalvinismiin jossa Jumalan suosio näkyy jo tämänpuoleisessa elämässä.

Sitä vastaan voi oikeastaan taistella vain huomaamalla, että selviytyminen ei liity evoluutiossakaan adaptaatioon (yhteiskunnassa hyötyyn) sillä tavalla kuin usein ajatellaan. Ja että tämä analogia kantaa myös yhteiskunnan puolelle. Olisi siis kenties syytä opettaa lisää evoluutiota kulttuurievoluutikoille. Nykyisessä mallissa kyseessä on kuitenkin lähinnä siitä että esidarwinistisia kristillisiä maailmanhierarkiamalleja sovitetaan evoluution nimissä kulttuurien paremmuusjärjestykseen asettamiseen. Ja tässä kulmassa darwinismin peikko on nykyäänkin yllättävän relevantti. Kun kuuntelee joitakin oikeistolaiskonservatiivien käsityksiä älykkyydestä ja lisääntymisestä, sekä eri rotujen synynnäisistä älyllisistä ominaisuuksista yhteydessä tähän lisääntymismenestykseen voikin jo haistaa että eugeniikan henki ei todellakaan ole kaukana. Ei siksi että älykkyyserot eri kansanryhmien välillä eivät olisi totta tai siksi että älykkyydellä on yhteys lisääntymiseen. Vaan siksi, että nämä faktat nähdään näissä piireissä eettisessä kontekstissa. On huvittavaa miten nämä samat tahot ovat niitä jotka hyvin usein pelkäävät "evolutionismia" ja "ateismin arvotyhjiötä" joka redusoi maailman nihilistiseksi olemassaolon taisteluksi.

---

1 Miten niin "vain"? Miten Te oikein kohtelette eläimiä? Ainiin, teillehän eläimet ovat vain koneita ja kohtelette näitä eikristittyjä luontokappaleita sieluttomina ja tässä sivussa tuotatte asennevammaisia hokemia kuin "tappaa kuin elukoita" tai "lahdata kuin eläimiä"...
2 Jos homoseksuaalisuus on sinusta yäk, niin etsi kosher -säännöstöistä lihan ja maidon samanaikaisen nauttimisen kielto joka kieltää kermakastikkeen ja pihvit samalla aterialla. Tai mieti islamin suuntausten pukeutumisnormeja. Ymmärrät että mielivaltaa on, vaikka osa saattaa kenties olla hyödyllisiä normeja. Hyödylliset eivät tee niistä idioottimaisista tai julmista älykkäitä tai henkeviä. Niiden mukanaolo korkeintaan saastuttaa henkevyyden ja lopputuloksena on epäeettisiä pällihihhuleita.
3 Yhteiskunnan hyöty ei ole sama kuin Jumalan totuusarvo, adaptaatio ei tuhoudu koska auttaminen on teko ja tekemisestä se yhteiskunta rakentuu. Myös hyvä tarkoitus ja intentio ovat "abstraktisti irrallaan" seurauksista jos ei ole tieteellisesti vahdittu että tehdyistä teoista todella seuraa myös ne johtopäätökset.
4 Kukaan ei ajattele kauneuskilpailuiden kohdalla ihan näin, joskin hieman tätä henkeä on havaittavissa. Kulttuurin puolustaminen esimerkiksi "vaarallisia islamilaista rynnistystä vastaan" taas pitää useinkin sisällään juuri tämänlaista ajattelua.

Puolimatkalla Totuuteen.

Juha Leinivaara nosti esiin yksityiskohdan Tapio Puolimatkan "Tiedekeskustelun avoimuuskoe" -kirjasta. Esiin nousee se, miten punktualismia käytetään. Puolimatka ottaa esiin punktualismin. Hänestä "teoriaan sisältyvä hyppäyksellisyys ei sovi hyvin yhteen darwinismin asteittaisiin muutoksiin perustuvan teorian kanssa." Toisin sanoen hän vihjaa punktualismin vaativan saltationismia, syntyy tyhjästä pompahtavia hopeful monstereita.

Tässä kohden Puolimatka tekee isoja virheitä. Olen kirjoittanut virheellisyydestä aikaisemmin. Olennaista asian ymmärtämisessä on se, että Puolimatkan käyttämä väite punktualismin luonteesta on virhe. Se on jotain, johon Gould itse on ottanut kantaa. Ja jopa punktualismista erimieltä oleva Dawkinsin "Sokea kelloseppä" 1980 -luvulla mainitsi että punktualismi ei vaadi saltationismia, ja että tämänlainen on ikävä väärinkäsitys.

Kreationistit ovat sen sijaan aina klassisesti väittäneet juuri samaa mitä Puolimatka esittää. Rinnastuksen virheellisyyttä on rummutettu ja siitä on kerrottu eri medioissa toistuvasti viimeisen 30 vuoden aikana. "Sokea kelloseppä" on lisäksi kreationistien ja Intelligent Designin kannattajien kirjamoitelistalla ykkössijoilla, joten sen sisällön voisi luulla olevan heille tuttua. Tosiasiassa he eivät tästä huolimatta ole ottaneet opikseen yhtään vuosikymmenten aikana. Virhe toistuu, toistuu ja toistuu. - Dawkinskin liitti sen aikanaan kirjaansa siksi että kreationistit tekivät samaa virhettä usein ja äänekkäästi jo kirjan kirjoitusaikana. Se onkin melko selvästi suunnattu sille yleisölle, joka oli siihen aikaan tekemisissä kyseisen ideologian kanssa.
1: Tämä ei ole sinänsä yllättävää. Muistan keskustelleeni erään kreationistin kanssa. Hän myönsi tehneensä virheen. Pian hän kuitenkin palasi toistamaan sitä samaa virhettä. Syynä oli se, että hän oli intoutunut lukemaan Pekka Reinikaisen "Unohdettua Genesistä". Innoissaan hän unohti että hän oli käyttänyt juuri tätä samaa kohtaa ja että siinä ollut virhe oli ilmiselvä. Asia on jäänyt vahvasti mieleeni, koska siihen liittyi vahvasti harvinainen tapahtuma : Kreationisti myönsi alun perinkin virheensä. Ja asiaan liittyi jälkikäteen jonkinasteista vaivautumista.

Tämän jutun ytimessä ei ole kuitenkaan se, miten ja miksi näkemys punktualismista on väärässä (koska tein sen jo aiemmin, ja myös Leinivaara huomauttaa asioista olennaiset kohdat.) Sen sijaan otan esiin sen, miten tämä virhe toimii esimerkkinä siitä, miten lähteistystä tulisi käyttää, ja millä tavoin kritiikki tulisi tehdä ja mistä kautta kritiikin kohteen näkemykset haetaan.

On itse asiassa luultavaa, että Tapio Puolimatka on syyllistynyt siihen, että hän ei ole itse asiassa tutustunut Gouldin väitteisiin. Hän on lukenut punktualismista vain ja ainoastaan kreationististen lähteiden kautta. Onkin luultavaa, että lainatessaan Gouldia, hän on itse asiassa lainannut jotain kreationistilähdettä joka lainaa Gouldia. Ja unohtanut mainita tämän kreationistilähteen ja on sen sijaan merkinnyt Gouldin lähteeksi. Tämänlaisessa lainaamisessa on ongelmana "rikkinäisen puhelimen" ongelma : Sanoma vääristyy helposti.
1: Tämänlainen lähteidenkäyttö ei sinänsä ole yllätys. Puolimatka lainaa mutaatioihin tietojaan siteeraamalla biologian ammattilaisten sijasta suomalaista innokasta kreationistiamatööriä, Pekka Reinikaista.

Olennaista olisikin tajuta, että se, mitä evoluutikot väittävät lienee oikein vetää nimen omaan evolutionistien aineistosta, riippumatta siitä ovatko "evolutionistit" oikeassa. Se, että kreationistit väittävät evolutionistien sanovan jotain jota nämä eivät sano, on sen sijaan straw man, olkiukkoargumentaatiota. Sellaista ei yleensä pidetä arvossa. Itse asiassa yleisesti ottaen vakavasti otettavan kritiikin minimitasona pidetäänkin sitä, että se yleensä ottaen liittyy kritisoituun kohteeseen. Kritisoijan olisi minimissään osattava kritisoimansa kohde.

Itse asiassa se, että Puolimatka tekee kirjssaan kliseisen krisselivirheiden teko on vastaan koko hänen kirjansa perusargumentin uskottavuutta. Hänhän väittää että evoluutiokritiikki on perusteltua ja laadukasta ja että sen vastustuksen - ja Puolimatkan kanssa debatoinnin naureskelu ja jopa hänen kanssaan keskustelematta jättäminen - johtuisivatkin vainosta ja vastustuksesta. ~ Kirjan perusviesti on väittää että tiedekeskustelu ei ole riittävän avointa myöntääkseen evoluutioteorian onttouden.

Kuitenkin juuri se, että Puolimatka on itse asiassa kreationistikliseevirheiden toistaja joka näyttää kirjoissaan asti evoluutioteorian sisällön ymmärtämisessä näin vakavia puutteita, on syytä uskoa että avoimuuden puute ei olekaan naureskelun syynä. Asiantuntijaa (ja jopa harjaantunutta amatööriä) voi tosiaan naurattaa, jos joku oikeasti tosissaan heittää virheargumentteja, joiden levinneisyys on ollut pitkään valtava ja jotka on virheiksi osoitettu ja äänekkäästi toistettu jo vuosikymmenten ajan. Ja silti, kaiken tämän jälkeen joku toistaa tätä samaa virhettä ja lähtee juuri tämän saman olkiukon kera "kentälle maailmankuvien väliseen taisteluun", sen sijaan että ottaisi opikseen, hylkäisi sen ja ottaisi avukseen vaikkapa uusia ja erilaisia argumentteja. Se, että nämä olisivat olkiukkoja olisi vähemmän naurettavaa, koska ne olisivat sentään uusia virheitä.

Kreationistikliseiden toistaminen ei tietenkään ole myöskään hyvä keino muistuttamaan siitä, että Intelligent Design ei olisi kreationismia.

Myös professionaalisuuden leima asiasta käytävässä keskustelussa on olennaista huomata. Siinä jos joku taidemaalari Pälikkö tekee hyvässä uskossaan virheitä amatöörinä on vielä jokseenkin ymmärrettävää. Mutta se, että professorina esittäytyvä ja tohtoriuden ammattiarvolla esiintyvä ja esitelty keskustelija pistää kirjoihin ja kansiin tämäntasoista rillumareitä on jo montaa astetta vakavampaa. Minimivaatimuksena luulisi olevan huolellisuuden ja lähdekritiikin. Ja sen, että ei käytä sekundaarisia lähteitä varmistamatta asioita primaarisesta lähteestä esittäessään mitä vastapuoli on väittämässä. Niiden luulisi kuuluvan akateemisen kirjoittamisen perusteisiin. Jo ihan sen vuoksi että ne ovat itse asiassa mukana jo lukiotasoisessa lähdekritiikissä.

Tosin tämäntasoisen nimekkään kreationismin ja Intelligent Design -primadonnan tämänasteinen virheily tuo vahvaa evidenssiä sen sosiologisen ilmiön taakse, jossa esitetään että evoluutioteoriaa kritisoiva ei osaa kritisoimaansa kohdetta, ei ota ikinä opikseen virheistä, väittää tämän jälkeen voittaneensa väittelyn ja rientää uskonveljiensä pariin kertomaan voitostaan. Sitä, joka ilkeämielisesti väittää että evoluutiokriittisyyttä vakavasti esittävät eivät osaa evoluutioteoriaa.

Luettelo elämisen arvoisen elämän minimivaatimuksista.

Kun elämällä ei ole arvoa, on kuolemalla joskus hintansa. Tätä kautta elämisen arvoista elämää voidaan saada arvuuttamalla asiantuntijoilta. Elävät esittävät monenlaisia selityksiä sille, mikä tekee elämisestä elämisen arvoisen. Ja melko usein löytyy joku, joka eroaa tästä ja on silti elossa. Esimerkiksi jonkun mielestä täytyy olla uskonnollinen ollakseen onnellinen. Silti moni uskonnoton käännynnäinen esittää vakavasti että uskonnollisuus on aikanaan ollutkin elämää huonontava piirre. Ja sama toimii toisin päin. Näiden poikkeavien eläminen on selvästi elämisen arvoista. Itsemurhan tehneet ovat jollain tavalla onnettomia. Siksi kysymys muuttuu Aristoteeliseksi. Hänestähän ihmisen päämäärä, syvin olemus, on onnellisuus.

Peruskysymys on: Mitä ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen?

Luettelo onnelliselta elämältä vaadittavista ominaisuuksista:
* Asuntona kartano Venetsiassa, vähintään 1500 neliötä.
* Internetyhteys.
* Uudenkarhea Lamborghini tai S -luokan Mersu.
* Varastossa kokoelma huippuviinejä.
* Suuri kotiteatteri Surround -äänisysteemillä.
* Pesuhuone, jossa kultaiset hanat.
* Aitoja Michelangelon tai muun suuren maalaustaiteen mestareiden maalauksia olohuoneessa.
* Läpi koko talon kulkeva ja ammattilaisen suunnittelema teema joka yhtenäistää koko talon sisustuksen ja siinä olevat tavarat.
* Erityisen hienostunut Megatron -robotti joka ampuu muovinpalasia ja josta kuuluu "Crush the autobots" "Where is the Allspark?" ja "Hahahah!"
* Kallis kurssi klassista pianonsoittoa, opettaja huippuammattilainen joka tulee opettamaan yksityisesti kotiisi.
* Aterialla Beluga -kaviaaria, viiriäisen rintaa, fasaanin kieliä sekä valkoviinissä marinoitu lobus frontalis àla Lecter.
* Pälikön takoma damaskitoisintoinen longsword, Malli Oakeshott typologiassa Type XV.
* Rotaryn jäsenkortti.
* Lasit joista voi ampua lasersäteitä.
* ...

Epikurolaisuus on yleensä liitetty hedonismiin. Ja kun nautinnon maksimointia ei ole ajateltu loppuun asti, korosteaan helposti sitä että eletään yltäkylläisyydessä. Pitää omistaa ja kuluttaa paljon, kallista ja hienostunutta. Tätä kritisoidaan sillä että tämä hedonismi on egoistista ja että itsekkyys tekee elämisestä kylmän. Siksi sen täytyy olla väärin. Tämä ei toimi epikurolaisuuteen, koska Epikuros korosti nautinnoissa yltäkylläisyyden (olipa se määrää tai laatua) sijasta sitä että perusasiat ovat kunnossa ja sen jälkeen keskitytään ystävyyteen ja muihin tärkeisiin asioihin, jotka tuottavat aitoa nautintoa. Viini voi tuottaa vähän iloa, mutta krapula ja maksakirroosi eivät tuo onnea, joten se ei maksimoi onnellisuutta. Tätä kautta tärkeämmäksi ei tulekaan se, missä asuu, vaan se kenen kanssa.

Epikurolainen laittaa korkealle tilalle ystävyyden, rakkauden ja filosofian. Viimeisestä päästään toiseen iteraatioon. On mietittävä : Mitä ihminen tarvitsee ollakseen rakastunut? Kysymys on olennaisesti sama, mutta kysymyksen muoto on vaihtanut rakennettaan.

Luettelo hyvältä vaimolta vaadittavista ominaisuuksista:
* DD -kokoiset tissit.
* Vaalea ja pitkä tukka.
* Vakituinen ja vakaa työpaikka.
* Mainetta ja kuuluisuutta.
* Symmetriset klassiset piirteet.
* Ruuanlaittotaitoinen.
* Ahkera.
* Pitkämielinen.
* Vain minuun sitoutunut.
* Korkeatasoinen huumorintaju.
* Kiinnostus filosofiaan.
* Rakennekynnet.
* Teräasefetissi.
* Sekulaarit/Kristilliset ... arvot jotka ovat samat kuin itsellä.
* Osaa erinomaisesti näytellä orgasmin.
* ...

Platonin esittämässä rakkausnäkemyksessä ei suinkaan olla siveästi erillään, vaikka sellaiseksi se usein käsitetäänkin. Sen sijaan Platon esitti että rakkaus oli kauneudenrakkautta. Eli rakastunut rakastaa sitä että toinen jotenkin heijastelee kauneutta. Tämä antaa sille persoonattoman luonteen. Jos joku on rakastunut, hänen tunteensa kohdistuu laajempaan ideaaliin. Yksilö vain edustaa kauneuden ideaa. Tämä yksilö ei edes heijasta sitä täydellisesti, vaan on sen epätäydellinen ja karkea versio. Kuin varjo luolavertauksen vankien seinällä.

Tämä vertautuu suoraan siihen että kauneus on ominaisuus.
1: Silloin tilanne vertautuu siihen että joku rakastaisi sinua jonkun ominaisuuden, kuten ulkonäön tai rahan tai muun vastaavan ominaisuuden vuoksi. Lopputulos on rakkautta ehdoilla. Kohde on vain jonkun persoonattoman ideaalin edustaja.
2: Toinen tilanne johon tilanne vertautuu on se, että jos joku haluaa naimisiin ja lapsen, tämä on valmis valitsemaan kenet tahansa halukkaan, joka heijastaa vanhemmuuden haluamisen ideaa. Sama on tietysti "yksin olemisen poistajan rooli". Jokainen kuitenkin haluaa että syy mennä naimisiin on henkilö itse, eikä se että hän tuo mukanaan seuraa, rahaa tai siemennestettä.

Tästä päästään siihen yllättävään asiaan, että pornografia itse asiassa sisältää "platonista rakkautta". Ominaisuusluettelo kauneudessa on siinä kohdalla monien mielestä muovinen, ja että persoonallisuusominaisuudet ja esimerkiksi arvot tulisi ottaa enemmän esiin. Tämä on kuitenkin pohjimmiltaan vain toisenlainen kauneuden määritelmä. Ja kuten Platoninkin mielestä jokainen on epätäydellinen kauneuden heijastuma, ei pornografiassakaan voi odottaa että joka ikinen kauneuden määritelmä täyttyy.

Ja mielestäni juuri tämä tekee pornografiasta niin siivotonta. Siinä ei ole kohtaamista. Näyttelijät ovat mukana siksi että ne heijastavat jotain ideaalia. Usea pornonäyttelijä on vähintään fyysisesti kaunis, heijastelee kulttuurillista tai vaikkapa evoluution meihin koodaamaa mielikuvaa kauneudesta. Yksilö heijastelee ja mukailee tätä mieltymystä. Rakastetulla on tässä mallissa ennalta päätetty rooli, jossa hän onnistuu jonkin tasoisesti ja johon häntä koko ajan joko tietoisesti tai tiedostamatta verrataan.

Tätä kautta tilanne vertautuu siihen kun hedonismin kohdalla keskitytttiin "määrään ja laatuun". Tosiasiassa hyvä elämä voi jollain tavalla liittyä listalla oleviin asioihin. Mutta pelkästään niitä tuijottamalla tilanne jää vielä kylmäksi. Ollakseen rakastunut ei tarvita mitään tuollaista listaa. Vaikka moni sellaisen esimerkiksi deittisivustoon liittyessään tietysti raksiikin. Ei voida sanoa että luettelot olisivat aivan väärässä. Mutta ne eivät ole koko totuus. Ja pelkästään niitä tuijottamalla voidaan välttää aito kohtaaminen.

Sekä Platon että Epikuros itse asiassa laskelmoivat.

Tästä päästään siihen että esitin kaksi aivan paskaa luetteloa. Toin ne esille siksi että molemmissa luetteloissa on sama perusvirhe. Niissä tehdään jokin ideaali, jolla perustelemme itsellemme asiat persoonattomasti. Perusteluina on joko hyöty tai muiden arvostus tai yleiset näkemykset. Luettelot ovat pikemminkin arvostuslistoja siitä "mitä on oikein kadehtia". Asiaa voidaan parantaa jossakin määrin. Mutta kenties koko lähtökohta oli väärä. Koko luettelointi olisi väärin. Tältä kannalta jonkun pitäisi polttaa nuo luettelot.

Silti uskallan sanoa että lista voidaan tehdä. Oikeassa listassa on tietysti kolme kohtaa.
* Positiivista kohtaamista.
* Perustarpeet, joilla ylläpidetään tilannetta. (Väline edellisen kohdan jatkumiseen.)
* Kyky kestää se että yllä olevat eivät kuitenkaan toteudu. (Väline jolla edellinen kohta saadaan täytettyä edes joskus.)

Joku voi pitää tätäkin laskelmoituna, mutta korostan että vain toinen ja kolmas kohta ovat sitä. Ja niiden rooli johtuu siitä että elämme maailmassa, joka on kaikkea muuta kuin täydellisen mukava. Ilman realismia on helposti vain toteutumaton toive.

Miekkaostoksilla.

Joskus ihmiselle tulee vastaan tilanne, jossa hän haluaa ostaa miekan. Korostan sanaa haluaa, koska miekkailun harrastamisesta voi monesti selvitä sillä että menee harjoittelemaan seuraan, jonka salilla on tarvittavat välineet. Monet käyttävät myös puuaseita.

Miekka on kuitenkin joskus kiva ostaa. Ne ovat suhteellisen kalliita - tiedän että 150 eurolla voi saada "käytettävän miekan", ja hinta kipuaa helposti. Jos ei krumeluureile, eli ei lähde pröystäilemään aidolla historialla tai platinaosilla, raja tulee käytännössä parin tuhannen euron kohdalle. Kelpo miekan hinta on erittäin helposti 300-600 euron välillä, kyseessä ei siis ole mikään tosi kevyt hupi -investointi.

Ensimmäinen asia, minkä tärkeyttä ei voi yliarvioida, on ostettavan miekan tarkoitus. Tässä pitää olla hyvä käsitys asiasta. Miekka on yleensä melko kallis kapistus, joten sen olisi syytä soveltua siihen mistä maksaa.

Tavoitteista on tiedettävä ainakin se, onko se tarkoitettu koristeeksi vai käyttöön.
1: Koristeissa tärkeää on lähinnä tietää onko historiallinen tarkkuus tarpeen vai ei. Muu on sitten makuasioita. Yleensä koristeeksi tarkoitetut miekat eivät kestä harjoituskäyttöä. Ne hajoavat, tai niiden terä loppuu kahvaan, sen sijaan että yhtenäinen metalli jatkuisi kärjestä "kahvan sisällä läpi asti".
2: Käyttömiekoissakin tulee tietää, onko se tarkoitettu soolona tehtyyn harjoitteluun, kaksintaisteluun ilman haarniskaa, vai haarniskoitua vastaan harjoitteluun. Haarniskoitua vastaan käytettävän on kestettävä kovempaa käsittelyä.

Tässä on hyvä katsoa myyjien esityksiä asioista. Mihin tarkoitukseen ne on tehtyjä. Myös järjen käyttö on sallittua. Jos miekkaa on esimerkiksi kivillä tai lasinpaloilla koristeltu, se on helposti kahvasta epämukava. Tai ainakin upotukset irtoavat helposti. Ne ovat hyviä koristeena, mutta eivät käytössä. Ennen muinoinkin aatelisilla oli "korumiekkoja" joilla pröystäiltiin, mutta joiden ensisijainen käyttötarkoitus ei ollut taistelu. (Toki niitä voitiin käyttää jos tuli vaikka tilanne kotimatkalla.) Sotaan lähtiessä oli käytössä aivan erilaiset miekat.
1: Yksityiset sepät ovat mielestäni mainitsemisen arvoinen riski. Nämä tekevät usein ihan hyviä ja hienoja miekkoja, mutta niissä on kuitenkin mukana riski. Olen itse nähnyt, kun eräs seppä käytteli omatekemäänsä miekkaa, joka oli karkaistunut jostakin syystä väärin. Terä sirpaloitui sillä tavalla, että lopputuloksesta näki missä veden raja oli kulkenut. Karkaisu oli tehnyt osasta kovan mutta hauraan. Toki tuo sama seppä on tehnyt monia miekkoja, jotka eivät ole murtuneet samalla tavalla. Ja sellaiset huippuosaajat, kuten suomalainen Pälikkö, ovat hyvinkin luotettavia. Mielestäni seppien käsityötä tulee arvostaa, eikä sitä siksi mielestäni edes kannata naarmuttaa harjoittelussa. Tehdasvalmisteiset miekat voivat tuntua persoonattomilta, mutta ne ovat yleisesti ottaen aika tasalaatuisia. Bulkkia kehtaa tuhotakin. Tulisi treenata vain sellaisella jonka menetyksen voi kestää.

Toinen arvioitava elementti on tietysti koko ja malli. Jotkut harjoittelukumppanit voivat vaatia että miekka on vaikka Oakeshott typologylta mallia IVa. Silloin ostat sen mallisen miekan, etkä jotain muuta. Miekan koon tulisi muussa tapauksessa sopia henkilön kokoon. On hyvä tietää onko hankkimassa yhdellä vai kahdella kädellä käytettävää mallia. (Pitkässä miekassa ideaali on että väistin yltää kärjen ollessa lattialla johonkin vyötärön tienoille, ja kahvan kärki on rinnan ja mahan taitteessa. Kahvan tulisi olla vajaat kolmen kämmenenleveyden mittainen. Lyhyempi kahva on arming sword.)

Sitten tulee se ongelmallinen kohta. Mielestäni täytyy tietää mitä ostaa, joten minusta miekkaa täytyy saada kokeilla. Toki jos kyseessä on tehdasvalmiste, voi tästä olla "muualla saatu tieto" jo valmiina. Tällöin vastaavaa ei tietenkään tarvita. Myyjällä on kuitenkin hyviä syitä kieltäytyä tästä:
1: Miekka on vaarallinen esine. Tätä kautta heiluminen sen kanssa on tietyllä tavalla riskialtista. Joskus voi seurata vahinkojakin. Esineellä rikotaan huomaamatta vahingossa vaikka kaupan irtaimistoa. (Itsekin olen hajottanut yhden kattolampun kuvun, tosin en kaupassa.) Siksi, jos saat luvan kokeilla, muista että kauppias samanaikaisesti joko tietoisesti tai tiedostamatta luottaa ruumiillisen ja taloudellisen - ja näiden kautta henkisenkin - terveytensä sinun käsiisi. On osattava olla tämän luottamuksen arvoinen ja suhtautua tilanteeseen sen vaatimalla kunnioituksella ja varovaisuudella. Tästä mielestäni seuraa myös se, että ei pidä kokeilla ellei ole ihan oikeasti vakavasti harkitsemassa ostamista.
2: Kokeilu ei tarkoita ostamista, joten se vie aikaa ja on pelleilyä. Toisekseen hyvin usea kokeilija laittaa sormia terälle. Tässä ongelmana ei ole niinkään se, että ostajalle sattuisi vahinkoja, vaan se, että ostajan sormet hikoavat suolapitoista nestettä. Tämä petsaa käpälöijän sormenjäljet terään yllättävän voimakkaasti. Harvempi haluaa ostaa suttuista miekkaa. Kaikki haluavat omansa kiiltävänä ja siistinä. Tämän vuoksi on kohteliasta että jos näveltää, niin näveltää sitten käsineiden kanssa.

Kokeilussa olisi hyvä tarkastaa terää. Miekan tunnistaa siitä että sen kärki taipuu "lappeen suuntaan" ja irti päästettäessä palautuu suoraksi. Väärin karkaistu joko taipuu mutta jää taivutettuun asentoon tai sitten se ei taivu ollenkaan. Tämä on tietysti siltä osin riskaabeliä, että pehmyeksi karaisty taipuva miekka helposti vioittuu, ja sitten tuoteen voi joutua olemaan valmis ostamaan. ("Rikot sen - ostat sen" -periaatteella.) Tästä on hyvä neuvotella myyjän kanssa etukäteen, ei sitten tule epäselvyyksiä.

Kokeilu on mielestäni aika tärkeää ihan senkin kautta että jotain persoonallisia mieltymyksiäkin on. Ja niiden ääneen muotoilu on usein vaikeaa tai mahdotonta. Tätä kautta toiselle on hyvin vaikeaa ostaa miekkaa. Osa pitää kiekkoponnesta ja osa muunlaisesta. (Minusta päärynä sopii kivoiten käteen.) Muutenkin miekan tulee tuntua hyvältä kädessä, sitä tulee olla helppo heiluttaa, ja sen on näytettävä kivalta. Tämän vuoksi en suosittele "toisille ostamista". Ellei saa hyvin tarkkoja ohjeita. Toki erityiskappaleita ennakkotilaamalla tämä sama ongelma tulee vastaan.

Tietysti kaikkien ei tarvitse -tai edes kannata- kokeilla. Jos tietää tarkalleen mitä haluaa ja tuntee myyjän maineen, kikkailu on helposti turhaa. Etenkin jos ostaa "sen seitsemännettään saman mallin tehdasmiekkaansa". Toinen asia on tietysti se, että jos ei osaa erottaa tarvitsemaansa muunlaisista, kokeilu on turhaa, koska se ei anna mitään olennaista lisäinformaatiota.

Myyjän tunteminen korostuu tietysti jos ostaa miekkaa vaikka ulkomailta, tilauksesta, postimyynnistä tai sepältä. Niissä valmis tuote on käsillä sitten kun se on kotona. Silloin on hyvä ottaa selvää eri valmistajilta. Ja usein on mahdollisuus vaikka jutella jonkun kanssa jolla on jo vastaava.

Myös miekan ulkonäön tulisi jollain lailla miellyttää, vaikka ostaisikin käyttömiekkaa. Tässä on tietysti vältettävä koristeluja, koska ne ovat usein hauraita. Mutta jos pidät miekasta, luultavasti harjoittelu sillä innostaa enemmän. Tätäkään ei siis kannata aliarvioida, vaikka se ensiajatellen voi tuntua varsin turhalta seikalta.