Normalisoidaanhan kannibalismiakin

Netissä kiertää kuva jossa on afrikkalainen lapsi jonka molemmat kädet on amputoitu. Kuvatekstinä on ”afrikkalaisella ei mene sormi suuhun”. Tämä on materiaalia joka on tavallaan hauskaa, mutta sellaisella tavalla jota ei tavallaan halua jakaa vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Tämänlaiset mustan huumorin jutut ovat sosiaalisesti vaikeita. Ja nimenomaan sellaisella tavalla että niihin ei oikein osaa suhtautua. Usein ihmiset osaavat selkeästi loukkaantua tai pitää jotain tiettyä vitsiä harmittomana. Mutta mainitsemani vitsi on selvästi monille vaikeasti tulkittavissa.

Ja onkin syytä kysyä miksi. Koska kuulin että huumorin analysoiminen olisi jotenkin mystistä, jotain jota ei voi tehdä koska huumori pakenee kaikkia määritelmiä, olin erimielinen. Päätinkin perustaa huumorilaboratorion. Ja koska kuulin että huumorin selittäminen on kuin sammakon dissektoimista, päätinkin tehdä juuri tämän. Dissekotoituani todella todella monta sammakkoa, joista osat ovat putkahtaneet erilaisten ihmsiten suista, päädyin esittelemään löydöksiäni tähän.

Ja tässä voidaan aloittaa huumorista joka herättää pahastumista.

Jos mietitään sellaisia vitsejä kuin ”Minne Amelie Ernhart katosi – toivottavasti keittiöön jonne nainen kuuluukin” on kyseessä selkeästi loukkaava vitsi. Tämänlaisten lausumisia vastaan nouseekin kiukkua. Tämänlaisten vitsien kertomista halutaan usein vastustaa. Ja tässä käytetään argumentteja.

Yleisimmät kritiikit tälle huumorille ovat se, että;
1: Tämänlainen on haitallista siksi että vitsi samanaikaisesti esittää avoimesti hostiilin ja ennakkoluuloisen viestin mutta se lähettää sen mukanaan implisiittinen viesti jonka mukaan sitä ei saa laskea hostiiliksi ja ennakkoluuloiseksi koska se ei merkitse mitään koska se on vain vitsi.
2: Vitsit, vaikka niihin ei uskottaisikaan, toistavat normalisoivat vitsin takana olevia asenteita ja sosiaalisia rakenteita. Selvästi tämä toimiikin melko vahvasti. Psykologian puolella puhutaan halventavasta huumorista (disparagement humor) jossa itse asiassa aika vahvasti uskotaan olevan perää. Selvää on ainakin että tämä on keino kritiikki-immunisoida sanomaa. Sillä jos vitsistä loukkaantuu niin jutun kertoja ei argumentoi miten hän ei ole ennakkoluuloinen vaan selittää että kriitikoiden tulisi ”hankkia huumorintaju” ja ”lopettaa olemasta niin herkkähipiäinen”. Toisaalta vaikka asiaan ei uskoisikaan, niiden sanominen toistuvasti ääneen muuttaa mielipiteitä niiden mukaisiksi joten periaatteessa tämä voi todellakin normalisoida

Tämä kaikki voidaan yhdistää vahvasti Thomas Hobbesin "Leviatanissa" olevaan teoriaan huumorista. Hobbesin mukaan huumorin tehtävänä on osoittaa ylivaltaa. Ja näiden vitsien rakenne ei todellakaan toimi siten että asiaan ei uskottaisi. Esimerkiksi Amelie Ernhart -vitsini toimii vain jos elää maailmassa jossa naisten tasa-arvoasiat otetaan vakavasti totena. Mutta niitä ei pidetä kahlitsevina. Tällöin vitsi kuvaa ihmisen mielipidettä eikä se tavallaan enää olekaan oikeutus kiertää asia.

Käytämme kulttuurissamme huumorin kaapuun verhoutumista aivan liian usein ikään kuin se, että sanoisi vitsi vitsi tarkoittaisi että ei tarkoita mitä sanoo. Kuitenkin vitsit ovat usein nimenomaan sitä että joku muotoilee liioittelevasti jotain joka on rehellisesti hänen oma mielipiteensä. Ja tämä vitsi menee läpi vain siksi että joku toinen uskoo tähän vitsiin. ; Disparagement humouria on käytetty paljon propagandassa ja täytyy muistaa, että esimerkiksi natsien valtakunnassa juutalaisten vainoja alkulämmiteltiin nimenomaan pilakuvilla, joissa juutalaisia esitettiin juuri niin vastenmielisinä kuin natsit heidät näkivät. Vaikka ne olivat teknisesti ottaen tunnistettavissa muodoltaan varsin perinteiseksi huumoriksi. ”Vitsi vitsi”ei ole sama kuin ”ei ole totta”. Ja jokainen joka rakentaa näiden välille yhteyttä tekee kikkailuja joka ei sellaisenaan ole loogisesti tai rationaalisesti perusteltavissa.

Tässä mielessä olisi syytä tuntea ironia ja sarkasmi. Ja niiden välinen ero. Samoin täytyy muistaa, että satiiri, ollakseen satiiria on jotain jossa täytyy olla kohde ja pointti. Näin kansankielellä ilmaistuna. Mutta mihin satiirin kärki kohdistuu ja mitä siitä halutaan sanoa. Aina kun joku sanoo ”vitsi, vitsi” täytyisi avata myös sitä mitä tällä vitsillä on sitten ajanut takaa. Ei ole mitään motiivien väärinymmärrystä jos oikeita motiiveja ei voida esilletuoda. Olkiukottamisen todistaminen vaatii kritiikin oikein kuvaamisen sekä alkuperäiseen vitsiin sopivan erilaisen tulkintaviitekehyksen esilletuomisen ja sen miten nämä kaksi ovat aivan eri asiaa. Napoleonin Komplekseissa on tästä mainio esimerkki; Hän rinnastaa Swiftin kannibalistisen ”Vaatimattoman ehdotuksen” ja Halla-ahon sotilasjunttaheiton. Ja näyttää että vaikka Swiftillä oli itse asiassa törkeämpi aihe kuin Halla-aholla niin se oli selvästi muotoilultaan että etiikaltaan ylivertaista huumoria.

Mikä ei siis tarkoita sitä, että tässä ajettaisiin sensuuria ja poliittista korrektiutta. Sen sijaan rehellisyyttä ja vastuunkantoa. Ja tästä päästään siihen ongelmaan että tässä yllä käytettyä huumorimallia ja siihen liittyviä onglemia käytetään usein nimenomaan siihen että kielletään eri aiheita. Ja tässä ilmapiirissä esimerkiksi Swiftin ”Vaatimaton ehdotus” muuttuisi joksikin joka normalisoi kannibalismia enemmän kuin mikään Leppävaaran alkon houkutteleva tarjous jostain kivasta Chiantista. *tstststststs*

Hobbesin kuvaama huumori ei kuitenkaan ole kaikki huumori. On tavallaan virhe kuvitella että olisi vain yksi huumoriteoria. Ja tässä yhteydessä on pakko ottaa iso nimeltämainitsematon esille. McGraw ja Warren ovat tulleet tunnetuiksi Benign violation -huumoriteoriastaan. He tutkivat paljon asioita jotka ovat hauskoja. Ja he huomasivat että suuri osa hauskoista asioista vaatii sen, että vitsi rakennetaan sellaisella tavalla, että siinä on samanaikaisesti jonkinlainen rikkomus ynnä se että se on jotenkin harmiton.

Siksi perinteisessä slapstickissa liukastutaan banaaninkuoreen ja kaatuu persielleen tai mahdollisesti suttaa itsensä. Jos tyyppi vain kävelee, se ei sellaisenaa ole hauskaa. Mutta jos tyyppi kaatuu ja kuolee, se ei ole hauskaa, koska se ei ole harmitonta. Tässä yhteydessä rike voi olla mikä tahansa rike. Looginen, moraalinen ja muuta vastaavaa. Usein moraaliset rikkeet aiheuttavat närkästystä, mutta jos se kontekstoidaan oikein johonkin harmittomaan, tämä närkästys muuttuu hauskaksi.

Tässä yhteydessä voitaisiin rakentaa vitsejä jotka koskevat myös sorrettuja vähemmistöjä, mutta tavalla jotka vaativat myötätuntoa. Jos esimerkiksi kerrotaan vitsi, jossa kysytään ”Monta poliisia tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu – ”He eivät vaihda lamppua. He vain hakkaavat tummuuden.”” Joka itse asiassa on sellainen vitsi että se närkästyttää kahdenlaisia tyyppejä
1: Moraalisesti yksioikoisia tyyppejä jotka eivät erota poliittista epäkorrektiutta ja moraalittomuutta. Ja joista rodullinen poliisiväkivalta on kielletty aihe.
2: Tyyppejä jotka eivät erota poliittisesta korrektiudesta kuin sen vapausaspektin. Eivätkä siksi erota poliittista epäkorrektiutta moraalittomuudesa. Heistä tummien hakkaaminen ei ole oikea ongelma lainkaan ja joista on väärin lietsoa tämänlaisia harhaluuloja koska jos poliisit hakkaavat tummia niin se johtuu tummista. Sen sijaan tavallinen ihminen joka suhtautuu negatiivisesti rodulliseen väkivaltaan pitää tätä hauskana koska siinä tummien hakkaaminen kohdistuu absurdisti johonkin joka ei vahingoitu pamputuksesta. Tai sitten he pitävät tätä ymmärrettävästi huonona vitsinä koska se ei ole kovinkaan luova.

Tämä vaatii tietenkin sitä, että vitsissä on pointti. Siksi vitsissä täytyy olla jonkinlainen set-up, jossa vitsin kertoja ohjaa katsojien ajatuksia tiettyyn suuntaan. Ja punchline joka sitten luo jännitteen joka rikkoo sääntöjä joihin ihmiset on viety.

Eli;

Kaikki syyt satiirin tunnistamisen vaikeutumiseen eivät piile vain siinä, että sähköinen tiedonvälitys on mahdollistanut tekstin julkaisemisen marginaalisille hörhöille, joilla ei aiemmin ollut sellaiseen taloudellisia edellytyksiä. Satiiria itsessään on yritetty tarkoituksella raiskata ja sen tilannekohtainen uudelleenmäärittely on näinä päivinä muodostumassa niin sanoakseni lurjuksen viimeiseksi (tai ensimmäiseksi) pakopaikaksi. Tämän pakopaikan muurilta hän kaataa laskiämpärillisen lokaa kriitikoidensa niskaan, kun nämä eivät hänen mukamas nokkelaa huumoriaan tajua. Kuitenkin täytyy kysyä; Onko väärinymmärryksen takana se, että vitsiä ei ole rakennettu oikein.

Puuttuuko siitä set-up tai punchline. Onko se itse asiassa rakenteeltaan huumoriksi tunnistettavaa? Ja sitten se vaoikein. Jos esimerkiksi nimetään poliitikkoja, joista sanotaan, että olisinpa pelkästään iloinen, jos suvakkifeministejä raiskattaisiin ja hän puolustautuu että ”tää oli sellainen humoristinen heitto” niin mitä se merkitsee? Sitä että raiskaus ei olisi jotenkin oikeudenmukainen ironinen kohtalon kosto? Sitä että on? Sitä että ei oikeasti olisi iloinen vaan surullinen raiskauksesta? Tämänlainen epäselvyys, tilanteen hämärrys ja pointin puute tekee vitsistä satiirina surkeaa. Asiaa pahentaa se, että joskus ”Kännissä ja läpällä” onkin tullut sanottua oma mielipide ilman että siinä on mitään vitsiksi tunnistettavaa kontekstia tai tilannetta.

Miksi huumoriin verhoutuminen olisi puolustautumista? Moni stand-up koomikko joka on erityisen poliittisesti epäkorrekti on nimenomaan ansiokkaasti väistänyt tätä huumorin taakse menemistä. Sen sijaan he ovat esittäneet sen avoimesti rehellisenä. Esimerkiksi Monty Pythonin ”Brianin elämä” oli selkeästi huumoria ja sarkastinen. Ja juuri siksi siitä olikin debattia. Pappishenkilöt asettuivat kritisoimaan elokuvaa vahvasti. Ja Monty Pythonit olivat esimerkiksi debattiohjelmissa tämän vuoksi. John Cleese esimerkiksi korosti miten ristiinnaulitsemiskohtauksessa ei ole kyse siitä että nauretaan ristiinnaulitsemiselle vaan siinä on kyse suhtautumisesta kuolemaan. Koska tällä kohtauksella oli pointti. Myöskään sandaali-kalebassikohtauksessa ei kierretä että ”se on vaan vitsi” koska selvästi siinä isketään kriittisesti ja aika terävästi uskontojenharjoittajien käytöstä kohtaan. Ja tämä pointti ja rehellisyys oli juuri se joka teki poliittisesta epäkorrektiudesta tärkeää; Huumori ei ollut keino siistiä itseä kritiikiltä vaan nimenomaan keino siihen että voitiin sanoa oma mielipide ja tuoda se rehellisesti ja avoimesti esiin. Tämä tosin vaatii vastuunkantokulman joka näkyy siinä että joutuu reagoimaan ties keiden idioottipiispojen avautumisiin. Poliittinen epäkorrektius toimiikin juuri siten että rohkea ihminen avaa suunsa asioihin ja uskaltaa seisoa niiden takana vaikka jotkut idiootit saavatkin raivoreaktioita. Eikä mene ”vitsi, vitsi” -tasoisen käsienheiluttelun taakse piiloon. Kertoo mikä oli vitsin pointti ja miksi sen teki ja miten seisoo vitsin sanoman takana.

Vitsiä ei saakaan ohittaa. Vitsit ovat tärkeitä. Vitsit voivat olla rehellisiä ja avoimia. Ja oikeasti rohkeaa ei ole heittää asioita ja sitten olla seisomatta niiden takana. Tai puhtaasti uhriutua. Sanotun takana kannattaa seisoa – etenkin jos vastapuoli vainoaa ja asiasi on oikea. Koska tällöin strategia on poliittisesti menestyksekkäämpi. Ja vaikka ei olisikaan niin olet itse eettisesti korkealaatuisempi kuin sellainen joka ohittaa vastuunkantoa mitätöimällä vitsejä. Joka on ongelma koska tässä helposti vähätellään narreja ja narreista saatavaa viisautta. Jolla on arvo.

Siksi tulee miettiä että onko vitsissä vitsirakenne. Jos ei, se on vain mielipide. Jos se on vitsi niin pitää katsoa onko se rakenteeltaan hyväntahtoinen, eli luoko se kauhistettavalle asialle jotenkin harmittoman kontekstin. Kuten huoneen tummuuden pieksemisessä. Ja jos se on ilkeämielinen niin onko se jotain jonka takana uskalletaan seistä. Seistä kuten minä seison sellaisten halventavien vitsien takana kuin ”Kreationistit ovat sitä mieltä että he eivät ole kehittyneet apinoista. Ja niin muuten olen minäkin”. Siinä vitsirakenne tulee kehitys -sanalla leikkimisestä. Vitsi on selvästi asenteellinen eikä perustu mihinkään hyväntahtoiseen tai vaarattomaan kontekstiin. Mutta siinä rehellisesti hyökätään kohdetta vastaan ilman että pelkurimaisesti selitetään että ”se on vaan vitsi, kreationisti voisi hankkia paremman huumorintajun ja pyytää enemmän ja uusia keinoja joilla halveksun häntä ja kaikkea mitä hän pitää tärkeänä”. Sen sijaan sanon että tällä vitsillä on pointti. Ja kohde. Joka myös ymmärrettävästi minusta ansaitsee tämän pointin.

Mitä tämä tekee sille alun afrikkalaisvitsille?

Nähdäkseni paljonkin. Siinä on selkeä vitsirakenne. Sanaleikki joka viritetään. Kuva tuo tiettyjä mielleyhtymiä. Samoin kuin se, että meillä on sanonta sormien suuhun menemisestä. Näiden välille tulee ristiriita ja jännite joka tekee jutusta tunnistettavasti huumoria. Toisaalta kuva on siitä hankala että siinä on todellisen maailman todellinen ongelma. Ja joku voisi pitää aihetta liian provokatiivisena. Mutta kuitenkin itse viesti on tavallaan voimauttava. Siinä ei pidetäkään afrikkalaista jotenkin heikkona ja typeränä tai jonain joka olisi ansainnut tilanteensa. Itse asiassa lause sormien suuhun menemättömyydestä voi olla jopa voimauttava. Näkisin että aihe on poliittisesti epäkorrekti aihevalintansa kautta. Mutta se ei ole moraalisesti ala-arvoinen, rasistinen tai rasismia normalisoiva. Sen sijaan jos se tekee jotain, niin inhimiliistää todellisen maailman todellista ongelmaa. Toki ihmiset ymmärrettävästi pelkäävät idioottien raivoreaktioita eivätkä siksi jaa tämänlaista materiaalia. Mutta minusta tuo oli varsin mainio vitsi.

Vitsistä saisi kenties vähemmän provokatiivisen jos sen kontekstoisi vaikka käsityöopettajakontekstiin. Ainakin itselläni oli yksi puukäsityönopettaja jolta puuttui sormia. Ne tosin saattoivat päätyä jonkun suuhun härkäpapujen ja kivan chiantin kanssa. *tststststs*

---

Viitteet:
Psychology Today/Shawn Burn, ”If You Laugh Does It Mean You’re Prejudiced?”
Thomas Hobbes, ”Leviathan” (1651)
Napoleonin Kompleksit, ”Vaatimaton ehdotus” 
TEDxBoulder, ”What makes things funny”
McGraw & Warren, "Benign Violations" (2010)
TEDxUniversityofNevada, ”More than Funny” 
”Friday Night, Saturday Morning”, ”Monty Python's Life of Brian” 

Alias

Satuin pelaamaan sanaselityspeliä. Kun minun piti arvata "leirinuotio" -sanaa, sain vihjeeksi jotain sellaista että "kun kavereittesi kanssa lapsena lähditte metsään niin mitä siten teitte". Vastaukseni oli "hei hetkinen hetkinen, minä tiedän tämän (napsautin sormia molemmilla käsillä samanaikaisesti) Hyvinkään hiekkakuoppasurmat."

Tästä seurasi jostain syystä melkoisen jäätävät pari sekuntia. Tämänlainen musta huumori nojannee aika vahvasti siihen että tunnistetaan kontrasti todellisuuteen. Että sen absurdius ja mahdottomuus tekee siitä huvittavan.

Kenties vitsi oli sekä tarpeettoman rankka, että sillä oli väärä kertoja.

O-ou!

Trolley problem on ongelma, joka yhdistää psykologiakeskeistä moraalia ja perinteistä moraalia. Se on erityisen haasteellinen pelkästään lopputuloksia katsovien seurauseettisten filosofioiden, esimerkiksi utilitarismin, kannalta.

Ongelmassa joko ollaan ei-aktiivisia jolloin viisi ihmistä kuolee. Tai aktiivisesti käännetään vipua ja ajetaan yhden ihmisen päälle. Ihmisten on hämmentävän vaikeaa päättää. (Etenkin jos vipu ja sivuraide korvaan lihavalla miehellä joka voi pysäyttää jyräävän laitteen.) Tässä nimenomaan aktiivisuudella on oma osansa. Syyllisyys liitetään mielikuvissa vahvemmin siihen mitä tekee aktiivisesti eikä siihen mitä ympärillä tapahtuu passiivisesti. Vaikka asialle ei tee mitään vaikka voisi, tähän ei liitetä yhtä vahvasti syyllisyyden teemoja.

Lapsen mielikuvituksella trolley problem on sitten helppo ja hauska ratkaista. Hän voi esimerkiksi muuttaa pelisääntöjä. Siirtää sen yhden päälleajettavan muiden viiden joukkoon. Ja murskata kaikki. Ainakin jos on moraalipsykologi E.J. Masicampon lapsi. Tästä oppii ainakin sen, että lasten kasvatus merkitsee. Ja että pienet lapset eivät ole kovin viattomia. Päinvastoin, taaperot ovat aikamoisia psykopaatteja. ; Tahallisen siirtelyn ja useassa vaiheessa tapahtuvan jyräämisen jälkeen huudahdettu vahinko "o-ou" kruunaa kaiken. Se kun liittyy lähinnä vahingossa tehtyihin tekoihin. Ja out-of-box -ratkaisussa on hyvin vähän ei-tavoitteellisia kohtia. Koko kysymyksenasettelukin tulee lapselta.

Toki videon lasta voi puolustaa sillä että hän leikkii. Ja jo lapset erottavat fiktion ja faktan. Tämä on tosin haasteena trolley problem -ajatuskokeiden käyttämiselle ylipäätään. Sillä niihin vastaavat ihmisetkään eivät kääntele mitään oikeita vipuja ja käsittele oikeita ihmisiä.

---

Itse olen niin edistynyt filosofiassa että resiinarallin perusmuodossa esitettävä ongelma ei enää kiinnosta. Omissa versioissani moraalieetikko pohdiskelee sitä, että hän sillalla jossa junarata haarautuu. Näköesteen takana voi olla tuntematon määrä ihmisiä. Eikä ole tietoa milloin raiteilla kulkee raitiovaunu jonka voi pysäyttää pudottamalla lihava mies sen eteen. Sillalla on kuitenkin vain laihoja köyhiä. Pitäisikö minun ruokkia heitä jotta he lihoisivat ja voisin työntää heidät raiteille?

☐Kännissä / ☑Läpällä

Espoossa vaikuttava perussuomalainen Seppo Huhta on ollut Tahko Pihkalan jäljillä. Pihkalalla kun oli tunnetusti suomalaiskansallisia ajatuksia joissa oltiin modernin pro-eugeenisin ottein käsittelemässä eri ihmisrotuja. Ja tässä mielessä on kenties aivan mielekästäkin kysyä siitä, että miten ylipäätään harrastetaan monikulttuurista pesäpalloa. "Huhta kommentoi tapahtuman sivuilla, että pesäpallo on suomalaisempaa kuin jääkiekko. Huhta ihmettelee miten pelistä voi vääntää monikulttuurisen tai ”muhamettilaisen”. ”Ihan oikeasti rakkaat vihreät, eikö teillä ole mitään tolkkua? Seuraavaksi varmaankin saamme teiltä kutsun ’sinivalkoiseen’ kivitykseen?”, Huhta kirjoittaa." Lausunto oli toki jotain jota jokainen voisi odottaa lähinnä Perussuomalaisilta. Mutta jota ilmeisesti voisi miltei hakea myös SDP:ltä. Kun asiasta sitten tiedusteltiin lisätietoja, Huhta kertoi, että "”Se oli ihan puhdasta huumoria, mustaa huumoria”".

Lisäksi saimme kuulla erikoisia. ”En tietenkään tarkoita, että kukaan olisi oikeasti valmis tuomaan kivityksiä Suomeen, en todellakaan. Sellainen olisi ihan kaheli.” Itse taas näen että tehokas huumori vaatisi sen, että syytöksissä olisi jokin yhteys todellisuuteen. Ilman tätä olisi vain epähauskaa tajunnanvirrattomuus-absurdia eikä huumoria. Huumoria tuosta lausunnosta voisi saada lähinnä sitä kautta että joku kertoisi vitsillä-kenties-päihtyneenä siitä miten Huhta onkin ihan kaheli. Ja Huhta nyökyttelisi mukana. (Ja sekin olisi aikamoinsen säälittävän huono vitsi. Mutta parempi kuin Huhdan tuotos.)

Josta sitten päästäänkin siihen varsinaisen asiaan. Mielestäni ei ole tarpeellista käsitellä sitä onko tämänlainen rasismia vai ei. Muut käsittelevät näitä aiheita. Koska elämme kulttuurissa jossa oikeasti keskustellaan siitä miten Suomen kansalainen ei saa pärjätä miss Suomi kisoissa ja tätä ei saa nähdä rotukysymyksenä, on aiheesta keskustelu jo aivan tarpeettoman absurdia. Asiaa ei auta sekään että miss-suomi -keskustelun rotuopillisia teemoja käydään taannehtivasti Lola Odusogaa nimeltä mainiten. Toki ymmärrän että moni on pahastunut kun arjalan evakot eivät aina pärjää kauneuskisoissa, mutta itse syyttäisin enemmänkin sisäsiittoisuutta kuin sitä että ulkomaalaiset eksoottisen kauniit pitkäsääret tulevat ja voittavat meidän kauneuskilpailut. (En tiedä millä tasolla monikulttuurikriitikoita vainotaan. Mutta jos identiteetti sortuu siihen kuka voittaa nuorten naisten kauneuskilpailut, sitä ei voi tapahtua riittävästi. Pumpulissa on kasvettu jos tuollainen romauttaa ja se tuntuu vainoamiselta ja väärinkäytökseltä jonka korjaamiseen täytyy käyttää aikaa.)

Sen sijaan näen että on tarve puuttua perussuomalaisten huumorin tasoon. "Huhta on tunnettu siitä, että käyttää myös virallisissa valtuustopuheenvuoroissaan voimakkaita ilmauksia. Huhta käyttää esimerkiksi ilmauksia ”muhametti” tai ”partalapsi”." Itse olen kuullut termin "partalapsi" aiemmin. Kun kuulin sen ensimmäisen kerran tunnistin siinä mustan huumorintajun ytimen. Tilanne oli sopiva. Siitä oli aivan hyvä vetäistä pieni vapari. Ongelmana on se, että perussuomalaisten huumorintaju näyttää koostuvan siitä että toistetaan yhdessä niitä muutamaa vitsiä. Eikä edes keksitä itse sitä yhtä jota toisteaan. Tai pidetä eri vitsejä valikoimissa. Kaikki perussuomalaiset näyttävät ladanneen kourallisen vakiovitsejä. Olenkin sittemmin kuullut vitsin muutaman tuhat kertaa.

"Partalapsen" vitsi onkin nykyään yhtä eläväinen ja huumorintajua osoittava kuin "Kilon poliisin" koululaisvitsikirjasta kopioitujen tuhannesti valokopioiduista vitseistä tehdyt ulkomuistitoisinnot. Naurattaa kuin "ujo piimä" -vitsin punchline joka on paljastettu jo vitsin nimessä vitsiin referoitaessa silloin kun on tiedetty vitsin olleen yleistä ja kulunutta kansanperinnettä jo useiden vuosikymmenten ajna. (Joskin tästäkin saa väännettyä jotenkin vitsin joka on hauskempi kuin "partalapsen" toistaminen viisi kertaa. Tai edes kerran.) Kun joku sanoo "partalapsi" tekee mieli sanoa että "'Partalapsi', ah miten Oivaltavaa Teiltä!"

Toisaalta asiassa huvittaa sekin, että näitä usein ulkonäkökeskeisiä kiertoilmauksia toistavat ovat kovasti suuttuneet kun olen esimerkiksi viitannut Mestari Halla-ahoon "ihmisenä, joka todellakin näyttää siltä että hän olisi aina suihinoton tarpeessa". Koska se on ulkonäköön käymistä. (Aivan toisin kuin "karvaranne".) Ja viitatessani siihen miten kovasti Olli Immonen nyt vaan sattuu ulkonäöltään näyttämään Breivikiltä on kohina ollut vielä suuttuneempi.

Mutta tosiasiassa näiden vakivitsien toistaminen tarjoaa "räväkkyyttä" puheenparteen silloin kun asiaa otetaan vakavasti niin että kuuntelijat nyökyttelevät päätään. Jolloin oikea lempinimi on lähinnä symboli siitä että kuuluu tiettyyn ryhmään ja osaa käyttää sen liturgisia termejä ja toistaa siihen liittyviä vihollisstereotypioita. Lisäksi nämä samat lauseet ovat "mustaa huumorintajua jota poliittisesti korrekti ei ymmärrä" silloin kun se otetaan liian vakavasti vaikka lehdistössä ja siitä tuppaa tulemaan ongelmia. Tämänlaatuinen mielikuvitukseton kliseiden toistaminen on jotain josta pitäisi olla enemmän huolisaan kuin natsismista ikinä. (Mukaanlukien toisen maailmansodan ajan Saksa.)

Itse pidän poliittisesta epäkorrektiudesta. Ja siksi puhun esimerkiksi Huhdasta hänen oikeala nimellään. En siis sillä joka hänelle on kasteessa kirkossa valehdeltu. Vaan oikealla nimellään. Minä käytän poliittisen epäkorrektiuden hengessä voimakkaita ilmauksia tuosta raukkamaisesta ripuliraadosta. Ja odotan että kun tuo espoon retrogradinen hihhulikaniini asioi virallisissa asioissa jossain virastossa niin sitten arvon byrokraatit kertovat tuolle eltaantuneelle aikuiskoliikkiselle jeesustelijalle asiat käyttäen nimen ja persoonapronominien sijaan räväkästi vaikkapa "kvasialkoholisoitunutta spermasopulia". Ja jos ei naurata, niin ei ymmärrä mustaa huumoria ja sananvapautta.

Valmiina paikoillanne

Tänään näin junassa miehen jolla oli hieman sellaiset Friedrich Nietzschen karvoitusta tapailevan tyyliset viikset. Mies vaikutti muutenkin jotenkin sellaiselta että hänen voisi uskoa kykenevän kaikkien arvojen uudelleenarviointiin.

Hän sattui istumaan eteeni. Pian huomasin jotain. Miehen keskisormi oli proteesi. Proteesit ovat nykyään aika hyviä. Mutta tästä keskisormesta paistoi kuitenkin tietty ... muovisuus. Sitä ei ole ensivilkaisulla helppoa huomata mutta jos siihen kiinnittää huomiota, sen kykeni huomaamaan. Hänen kaikki muut sormensa olivat aivan kunnossa.

Sillä hetkellä varmistui että olin todellisen yli-ihmisen läsnäolon piirissä.

Uskontokritiikki "Hintti" -sarjakuvissa

"Hintti" -sarjakuvat edustavat banaalia ja makaaberia linjaa. Se on sellaista yhden idean varaan rakennettua komiikkaa jonka tyylistä voisi kuvitella löytävän lähinnä (edesmenneen) "Myrkky"-lehden tyylisistä julkaisuista.

Sarjakuvien ideana on se, että niissä mukaillaan "Tintti" -sarjakuvan hahmoja. Kirjoittaja joka tunnetaan lempinimellä Herpé. (Hieman kuin "Tintin" piirtäjä Herge. Mutta sellaisella tavalla joka huutaa herpestä.) Kust'anusosakeyhtiön julkaiseman sarjakuvan keskiössä onkin Hintti ja kapteeni Maddog. Joista toinen vetää huumeita ja toinen juo. Paitsi silloin kun toinenkin tekee sitä mitä ei yleensä tee. Teokset eivät ole Tintti -sarjakuvien uudelleentekstitystä vaan teokset on kuitenkin piirretty tämän idean ympärille "aivan itse".

Minulla on omana teos "Hintti ja lumimiehet". (Otsikko viittaa kokaiiniin.) Peräti numeroituna erikoispainoksena. Kirjoittaja on kirjannut siihen sivistävästi "Vai numeroitu, voihan vittu!" Tämän lisäksi teosta koristaa kirjoittajan puumerkki joka jostain hämmentävästä syystä muistuttaa ällistyttävän paljon svastikaa.. Teos kertoo hyvin paljon uskonnosta. Tai käsittelee siihen liittyviä asioita. Muissa Hintti -sarjakuvissa ei käsitellä uskontoa yhtä vahvasti. Koska Hintti -sarjakuvien kulttuurikritiikki on ylipäätään sen luonteista että jos minä en sitä tee niin sitä ei tee oikein kukaan muukaan, on hyvä vaikka aloittaa tällä teoksella. (Hintti -sarjakuva, ei Raamattu.) Uskonto on itselleni sen verran tutuksi tullut aihe että uskallan lähestyä näinkin vakavaa teosta. (Hintti -sarjakuvat, ei Raamattu.)

Tarinaa pähkinänkuoressa

Sarjakuvassa käydään periaatteessa rinnakkain tarinoita jotka kietoutuvat yhteen. Osa niistä on mainittu lähinnä jotta hahmojen motiivit olisivat tiedossa ja ne voivat olla hyvin lyhyitäkin. Esimerkkinä tämänlaisesta voisi mainita pahojen korruptoituneiden poliisien Koskisen ja Keskosen (Dupond ja Dupont) juoniminen huumerahojen saamiseksi.

Sarjakuvassa on kaksi hieman suurempaa juonta. On Hintin tarina ja Maddogin tarina. Maddogin tarina käsittelee upseerin kunniaa ja etiikkaa. Joka tiivistyy siihen että tekee kuten Maddog sanoo. Ja sitä miten Maddog saa juoppohulluuskohtauksessaan syvän yhteyden elämää suurepaan hallusinaatioon nimeltä Styrgkh, joka sitten kommentoi eri asioita ja jonka kautta saadaan tietoa. (Sivu 39.) "Styrgkh sen huomasi, en minä. Ei ole hallu." (Jonka tyylisiä voi kuulla uskovaisiltakin heidän näkyjään koskien.) Tämä tarina on kuitenkin lähinnä löyhästi analoginen Hintin tarinan kanssa. Hinttiin panostetaan enemmän. Ja jossain määrin Maddogin tapahtumat ovat alleviivaamassa sen tyylisiä kysymyksiä kuin että jos hallusinoi Jeesuksesta, miksi sen sanomat kannanotot etiikkaan ovat erilaisia kuin jos hallusinoi Styrgkhistä. Maddog ei saa kuuntelua tai arvostusta tai uskottavuutta. Hintti sen sijaan saa. Ja näin on siitä huolimatta että Styrgkhin huomiot ja ohjeet ovat itse asiassa käytännöllisempiä ja järkevämpiä. Siksi on syytä panosta kunnolla Hintin tarinaan.

Teoksen alussa Hintti on vankilassa. Hän yrittää tehdä itsemurhaa. Hän potkii sätkiessään poliiseja munille joten he päättävät antaa tämän roikkua jotta sätkiminen lakkaa. Sivulla kolme poliisimestari toteaakin että "Tästä hyvästä pääset terapiaan". Terapian luonne jää eksplikoimatta mutta seuraavassa kuvassa Hintti saa pampusta ja hänet laitetaan eristysselliin. Tämän oikeutuksena ; "Häviää se hirttäytymishalu".

Eristyksessä Hintti hallusinoi. Toisen maailmansodan natsien puolella tapahtuva seikkailu päättyy kun hallusinaatio saa erikoisen muodon (sivulla 7); Hän näkee tankilla ajavan pujopartaisen hahmon joka ilmoittaa "Tiedotus:Olen messias". Hintti toteaa "Minä olen syytön!" Johon messias toteaa "Sillä ei ole merkitystä. Sinut on päätetty pelastaa." Ehtoja on vähän, syitä kenties paljonkin. Hintti kysyy tuleeko hän uskoon. Ja vastaus on "Tulit. Sillä Jeesushan ei anna vähäisimmänkään meistä homoilla, runkata ja vetää kamaa tuohon malliin."

Hintin parannus koetaan hyvin monella tavalla. (Sivu 8) Vartijat ovat huolissaan "Annettiin sen roikkua liian pitkään." ... "Joo, sillä jäi hissi jumiin." Myös vankilan johtaja on epäilevä. "Voisiko se olla aivovaurio?". Siihen selitetään "Ehkä, mutta se ei ole ydinkysymys." Kääntynyttä eristyssellissä olevaa Hinttiä pidetään turvallisena vapauttaa. Hän on kenties hullu mutta harmiton. Kääntyminen ilman tekoja nähdään riittäväksi. Vankilanjohtaja on yhä epäileväinen. "En ole aivan vakuuttunut. Minusta on epäilyttävää, että ne tulevat aina uskoon parin viikon eristyksen jälkeen."

Vankimielisairaalan johtajalla ei kuitenkaan ole hirveästi sanottavaa kun häntä suuremmat voimat astuvat kuvioihin. (Sivu 12.) "Sosiaali- ja terveysministeriö on antanut siunauksensa kirkon perustamalle päihdeongelmaisten, psykopaattien ja homojen ja vastaavien oikaisuohjelmalle jonka tarkoituksena on osoittaa, että aito usko meidän Herraamme voi muuttaa ihmisen." Tässä mielenkiintoista on tietenkin se, että homous, rikollisuus ja psykopaattius liitetään yhteen. Kuin se, että tavoitteena ei ole tuottaa terveitä ihmisiä ja parempaa yhteiskuntaa. Hintti pääsee vapaaksi. Joskin vankilanjohtaja antaa oman epäilynsä "Tehän nyt tempun keksitte! Laittakaa kaikin mokomin murhanhimoinen narkkari niiden lapsellisten pedofiilien joukkoon! Siitä tulee hauskaa." ... "Siitä tulee enemmän hommaa Pietarille kuin Jeesukselle. Saa vielä rasitusvamman jatkuvasta avaimen kääntämisestä."

Eheytynyt Hintti otetaankin ilolla uskovaisten joukkoon. (Sivu 13-14.)Hänet pistetään heti kertomaan elämäntarinaansa edessä esiintyen. Tätä toki alustetaan. Murhista ja huumeista puhutaan vähemmän kuin seksuaalisuudesta. Hintin vastaukset tulkitaan uskonnollisessa viitekehyksessä vaikka Hintti selvästi itse ei tätä samaa tulkintaa tunne kun asioita häneltä kysytään ; Kerrotaan esimerkiksi kuinka "Homoseksuaalinen elämäntapa on jättänyt hänet rikkinäiseksi." - "Joo - ja ne piiskaleikit myös." ; "Hintti, sinä olet ristisi kantanut ja nyt Jeesus on antanut velkasi anteeksi" - "Ei oikeastaan Jeesus vaan se perijä kuoli." Itse asiassa Hintti kertoo huumehallusinaatioista ja tekemistään huumepahoinpitelyistä. "...niin paskapöntöstä kömpi viisipäinen hirviö ja sillä oli jalkapallon kokoiset munat. Ja niihin oli kirjoitettu verikirjaimin rienaavia nimiä." Tarinoissa esiintyy Jeesuskin "Mutta Jeesus pölähti siihen jostain ja rusikoi siltä nyrkkiraudalla paskat pellolle!" Yleisö on haltioissaan. Etenkin naiset tahtovat että "Kosketa minua" ja "Ota minut, Herra". Näitä vahvoja näkyjä löytyy toki pitkin albumia. Mutta niiden rakenne on tältä osin toistuva joten en palaa niihin.

Sivu 18 ja 19 Hintti saakin jo tärkeän osansa yhteisössä. Hänet löydetään pilleripäissään. (Joka tulkitaan parhain päin;"Onko hää hurmoksis?") Ja hänelle annetaan uskovainen tyttöystävä. Isä kertoo tyttärelleen että näin on. Hintti on siis tytön isän valitsema. Syy tähän selviää myöhemmin (Sivu 24.) Siellä lahkon johtaja kertoo että Hintti menee nyt avioon tämän samaisen tytön kanssa. Ja kun Hintti kysyy "Miksi mun pitää mennä ton pimun kanssa naimisiin?" Johon vastaus on "Koska hän sattuu olemaan raskaana." Hintti ihmettelee, että "Mutta enhän mä ole sitä nykässyt - muistaakseni" ja vastaus tähän on "Sovitaanko, että olet." Ja jos diiliin ei suostuta uhataan että Hintti joutuu sitten vain menemään takaisin vankilaan. ; Muutkin lahkolaiset vaikuttavat harrastavan samaa. Keskustelu Maikun ja hänen isänsä kanssa (Sivu 25) valottaa sitä miten "Jeesus pelasti sinut noilta saastaisilta tunkeutumisilta" ... "olemme käyneet todistustasi läpi kerta kerran jälkeen" ... "Kuvottavaa". Samalla kuvissa kouritaan omaa biologista tytärtä takamuksesta.

Pian Hintti joutuukin mieron tielle. (Sivu 28) Hänen huumemenneisyytensä kaivautuu esille. Häntä tarvitaan alalle. Kieroutuneet poliisit haluavat jatkaa kannattavia bisneksiään. Lahkolaisten johtaja ei halua tätä. Hän tarvitsee puhujaa. Oikein esimerkki uskon parantavasta voimasta. Raha muuttaa hieman mielipidettä. Mutta epäilyjä jää, etenkin lahkonjohtajan oman maineen vuoksi; "Oletteko aivan varma, ettei tässä ole mitään valonarkaa takana, liikkeen johtohahmona minun on oltava-" - "Liikkeen johtohahmona sun on oltava ensinnäkin tarkkana, ettei sulta ala hampaat irtoilla, kuules kun mä selitän ... Jos et ole sattunut huomaamaan, kaikki seurakuntaanne kohdistetut pedofiliaepäilyt on jätetty tähän mennessä tutkimatta. Siis?" Hintti lankeaakin pahoille teille. Maddogin kanssa koetaan kovaakin kilvoittelua. Esimerkiksi sivulla 36 "Se ei onnistu - mä oon uskossa! Persettä saat, mutta poskeen en ota - enkä anna persettä!" Mistä seuraa välitön loveen lankeaminen. Koska Hintti saa tietää suoraan Jeesukselta että "Ai joo. Jeesus sanoi, että kyllä se tämän kerran vielä käy päinsä." Hintti ja Maddog ajautuvat velkoihin ja kaikki huipentuu Wacko tyyliseen tulitaisteluun. Lahkonjohtaja päätyy surmaamaan Hintin. Sarjakuva päättyykin (sivu 46) "Isä!" ... "Sie tapoit miun sulhasein!"
  
Ylläoleva kaava on tragedian kaava.

On selvää että Hintti -sarjakuvien maailma on äärimmäisen negatiivinen ja makaaberi. Sarjassa ei esitetä ainuttakaan tahoa juuri mitenkään mainittavasti positiivisella tavalla. Sen maailma on negatiivisten attribuuttien läpitunkemaa. Siksi ei varmasti ole ihme, että lajityypiksi sopiikin tragedia. Sarjakuvan kutsuminen tragikoomiseksi on toki sarjakuvan tarpeetonta "sivistämistä". Mutta se ei kuitenkaan ole väärä huomio. ; Hintin lakeemus sarjassa, hänen hamartiansa, on yllättäen uskoon tuleminen. Tämä on se joka muuttaa alun tilanteen toiseksi ja joka perimmiltään altistaa hänet häntä itseään suurempien voimien riepoteltavaksi.

Tässä tietenkin läpikäydään jokainen käytetty klisee. Hintti -sarjakuva ei kuitenkaan nojaa siihen että se loisi jotain uutta vaan se rakentuu nimenomaan vanhan ja totutun varaan. Uskonnon kliseisyys on "harkittua". Siinä mielessä kuin tälläisen lajityypin sisällä nyt ylipäätään on mahdollista olla yhtään mitään "harkittua".

Sarjakuva kuitenkin jossain määrin onnistuu tiedostamaan. Kun katsoo oikeita parantumistarinoita, niissä herää helposti juuri sellaisia kysymyksiä kuin mitä sarjakuvassakin tulee vastaan. Jos vankilassa ollut vanki tulee uskoon, kuinka voimme tiedostaa että hän ei vahingoita ketään? Uskonaikahan on vietetty sellissä tai eristyssellissä. Vakaumuksen mukaan voidaan kuitenkin tehdä kovia luokitelmia.

Samoin alleviivattu sävy voi nostaa sitä että uskonnoissa sekä omien puhujien sanomisia selitetään parhain päin että kaikkea muutakin tulkitaan. Samoin huomio voi keskittyä siihen että usein uskovaiset tekevät aika kauheita asioita. Ja arvostavat kauheasti sellaisia ihmisiä jotka kuvaavat itse tekemiään kauheita asioita. Prosessissa mennyttä ei-kristittyä halveksitaan paheista jotka yleisesti ottaen ovat (a) omituisesti valikoituneita, kun Hintillä puhutaan homoudesta eikä murhista tai huumeista (b) ja niitä rinnastetaan omituisesti suhteessa omiin tekoihin, kun esimerkiksi kauhistellaan menneisyydessä tapahtunutta homostelua vaikka itse ollaan juuri nyt ja lähitulevaisuudessa tekemässä jotain joka vaikuttaa hyvinkin paljon pahemmalta.

Toki tämänlainen halpa sarkasmi todennäköisesti toimii lähinnä niihin joiden suhde uskontoon on jo valmiiksi negatiivinen. Kritiikki iskee aihevalintojensa nojalla "liepeisiin jos sinnekään". Ja tätä kautta uskovainen voi pitää tätä pinnallisena ja huonona. Tämän tekijä ja minä tietenkin varmasti tunnustammekin. Mutta sillä ei ole väliä sillä "tämä ei ole sellainen teos" jossa tämänlaisilla olisi väliä. Kysymys on itse itsensä tunnustavasta nollapistehuumorista.

Se koira.

Kävi mielessä, että jos tekisi poliittisen pelin ja jos osaisi koodata nykyajan vaatimustasolla niin voisi tehdä stealth -pelin jossa olisi tehtäviä. Esimerkiksi sellaisia että pitää iskeä VOK:iin polttopullojen kanssa. Toisaalta pitäisi myös kolkata pellejen näköisiä mellastelijoita ilman että poliisi huomaa.

Bonuksia saisi sitä mukaa minkälaisia asuja olisi päällä. Isoimmat pisteet saisi jos tekisi KKK -kaavussa. Jossa piileskely olisi vaikeaa ja livahtaminen onnistuisi vaikeammin. Pelissä olisi tietenkin myös upgradeja. SS -tikareita ja hakaristin muotoisia heittotähtiä jne.

Näitä päätehtäviä rytmittäisivät välitehtävät joissa pitäisi livahtaa vaikka Eugen Schaumannin haudalle. Välistä vastaan tulisi tehtäviä joissa pitää nostaa kättä sieg heil -asentoon ja mitä enemmän saa toistoja. Kaikki pisteet menettää jos heilaaminen jäisi journalistin kameraan. (Ruudussa olisi välähdyksiä.) Onnistuminen olisi tärkeää koska vain näiden välitehtävien kautta sankari kasvaisi ihmisenä ja Odinin soturina. Ja tämä levelaaminen olisi tärkeää että saa apuja seuraavissa, vaikeammissa, tehtäväissä. (Esim. stealth -varasta alueen kaikki portaat, joka ikinen porrasaskelma.)

Minulle väitettiin että jos tekisin tämänlaisen pelin niin saisin vaikeuksia. Muttta mitä vaikeuksia tästä muka voisi tulla? Jos joku uhkailee tälläisen tekemisestä niin sehän vain alleviivaisi sitä että aggroilu tietyissä alakulttuureissa on totta. Pelin nimikin voisi olla "Se koira älähtää". (En nyt alleviivaa onko älähtävä koira tummahipiäinen terroristiksi syytetty maahanmuuttaja joka pitää kolkata, vai kenties se Oodinin soturi itse.)

Muumioituneet sielut

Nikolai Gogolin teoksessa "kuolleet sielut" Tšitšikov käy ostamassa orjia. Maanomistajat pitävät orjia ja näistä osa kuolee. Näiden ilmoittaminen eteenpäin vaatii työtä ja byrokratiaa. Jota kaikki eivät jaksa käydä. Tšitšikov ostaa näitä kuolleita sieluja. Sillä niiden omistusoikeus kulkee paikasta toiseen byrokratialla eikä vaadi esimerkiksi kuolleen maaorjan ruumiin siirtämistä mitenkään. Näin hän saa byrokraattista omaisuutta joka taas antaa hänelle varakkaan maineen. Joka taas tuo mukanaan aitoa rahaa.

Nykyään mitään tälläistä ei tietenkään voi tapahtua. Sen sijaan voi ryhtyä asunnonomistajaksi. Näitä asuntoja voi sitten vuokrata vanhuksille, huumeongelmaisille ja muille. Osa näistä kuolee pois. Osa heistä on sellaisia että heillä ei ole omaisia tai ystäviä. Jonka vuoksi he voivat kuolla ja muumioitua kotiinsa. Kun sosiaalihuolto maksaa heille asumistukea, vuokran saaminen ei lopu. Lisäksi on huomattava että muumioitunut ruumis korkeintaan haisee pahalta vähän aikaa. Muutoin he ovat harmittomia. Eivät valita jos putkitöitä ei tehdä ajoissa. Eivätkä valita monesta muustakaan asiasta. Kun tälläisiä täydellisiä vuokralaisia saa tarpeeksi, tämä takaa hyvät tulot. Joka tas tuo mukanaan aitoa rahaa ja varallisuutta. Jolla voi hankkia itselleen varakkaan maineen.

Kahvila eläinrakkaille

Nyt kun on muodikasta perustaa ns. kissakahviloita joissa kissat pyörivät vapaasti asiakkaiden keskuudessa, ajattelin minäkin että olisi hauskaa heittäytyä tähän astmamyönteiseen trendiin. Sitä voisi perustaa vaikkapa rottaravintolan. Paremmin sillä toimeen tulee kuin tällä torakkakahvilalla joka minulla nykyään on.

Onko jääkiekkoilijan pukeminen mekkoon naisten pilkkaamista?

Koff pitää facebooksivuja. Tämänlaisten sivujen tarkoitus on tietysti ns. puffaaminen. On hyvin vaikeaa erottaa sivuston huumoria ja muuta sisältöä myynninedistämisestä. Tämä ei tietenkään ole mikään yllätys.

Nyt sitten viime päivinä on kohistu. On syntynyt "#KOFFGATE". Eli jotain josta jo nimityksen perusteella tietää saavuttaneensa merkityksen nollapisteen. Siinä missä euroviisuvoittojen kohdalla on voitu kauhistella parrakasta miestä mekossa, on tässä kauhisteltu miestä mekossa tavalla jossa karkeasti sanoen "kannanotot ja puolet ovat vaihtuneet". Parrakas mies mekossa voi selvästi ajaa tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta että taistella sitä vastaan. (Kontekstilla on oikeasti merkitystä. Mutta huomio on minulle itselleni liian hauska ohitettavaksi.)

Sini Korpinen kuvasi tapahtumaa :  "Koff julkaisi eilen Facebook-sivullaan kuvan, jossa Venäjän jääkiekkojoukkueen Jevgeni Malkinin päälle oli photoshopattu vaaleanpunainen tutu-mekko. Kuvassa luki: ”Tervetuloa tytöt! Kohta nähdään!” Tämä oli kai viittaus Malkinin omaan tapaan kutsua Leijonia tytöiksi. Oli tai ei, mauton kuva oli silti. Kas kun minun – ja monen muun – mielestä tyttö -sanan käyttöä haukkumatarkoituksiin ei pidä edistää. Sinebrychoff pahoitteli kuvaa ja poisti sen, ja sillä hyvä – kiitin heitä reagoimisesta, ja se oli siinä." Sittemmin asiasta on suututtu. Asiaan liittyy huorittelua ja loukkaamista.

Kokonaisuus on huvittava. Ymmärrän nimittäin en että Malkin on itse ensin loukannut suomalaisia tytöiksi. Tässä on negatiivisia konnotaatioita. Koff on sitten reagoinut tähän. On ymmärrettävää että kun tässä "tyttö" tarkoittaa heikkoa ja huonoa urheilijaa, moni näkee tämän naiseuden väheksyntänä vähemmän kuin tit-for-tat -reaktiona. Kun tästä on esitetty mielipiteitä, on moni loukkaantunut herjaamaan sensuristeja. Vaikka periaatteessa Koff teki valinnan itsenään Kaikki olisi ymmärrettävää jos kaikki ei olisi niin kauheaa. On helppoa ymmärtää miksi kaikki ovat vihaisia. Vastakkain kun ei ole "sensuristit vs sananvapaus" tai "feministit vs. sovinistit" vaan "naisten oikeudet vs. sananvapaus" (jotka sitten vain määrittävät vastapuolen oman asiansa antiteesiksi).

Itse näen että viesti olisi voitu ottaa hieman eri tavalla. Jos Suomen joukkue olisi laitettu mekkoihin se olisi korostanut sitä että "katsotaan mihin tytöt pystyvät". Se olisi kuitenkin väistämättä nähty Venäjämielisenä. Ja se taas ei sovi Koffin ajatukseen. Se kun kanavallaan pääasiassa puffaa. Sen on oltava Suomen puolella. Suomipojat mekoissa toimisi vasta voitetun pelin jälkeen, nokitukseksi. Nokitukseksi siitä minkälaisia tosimiehiä ne Venäjän karjut ovatkaan kun neidit ja homppelit taas päihittivätkin heidät.

Mutta vitsit ovat vaikeita. Ironian ja sarkasmin kirjo on haastava. Asiaa ei tietenkään auta se, että vaikka Koffin esittämä mainos tökeröine photoshoppeineen on selvästi huumoria, se ei ole kovin hauska. Se on muotonsa ja ratkaisunsa mukaan selvästi huumorisisältöön sidottavissa. Muotokieli on kassista huumorimemetiikkaa. Sen photoshoppauskin on tarkoituksellisen tökerö joten sitä ei voi ottaa faktuaalisena. Se ei voisi muuttaa itseään selvemmin vitsigenreen edes laittamalla kuvan alkuun "Pikku-Kalle ja suomalainen ja ruotsalainen ja norjalainen menivät baariin vaihtamaan hehkulamppua". Siksi kuva on selvästi huumoritarkoituksellisesti tehty. Sen huumoriarvo ei toki ole korkea. Mutta se on periaatteessa turhan kaljanmyyntikojun facebooksivun puffausmainos. Joten tuossa kontekstissa ei voi kovin paljoa kovempaa odottaakaan.

Kuitenkin tämä jotenkin toi esiin omat näkemykseni vitseistä ja huumoriarvosta.

Nähdäkseni vitsi ei ole pelkässä rakenteessa. (Sillä tosin itse asiassa pääsee järkyttävän pitkälle.) Jos otetaan seuraava vitsi voidaan huomata että se on melko kauhea.

"Suomalainen kuoli ja meni taivaaseen. Siellä Pyhä Pietari esitteli hänelle paikkoja. Pian suomalainen hämmästeli sitä että vaikka hän oli taivaassa niin hänellä oli silti vessahätä. Pyhä Pietari kertoi että taivaassa on toimiva jätehuolto. He menivät puuseehen. Pyhä Pietari kertoi Jeesuksen tottumuksesta nikkaroivan puusta kaikenlaista ja siksi yleisin WC -ratkaisu olikin perinteinen. Kun suomalainen sitten katsoi WC:n reiästä hän näki alla Helvetin liekit. Siellä oli mustanpuhuvia ihmisiä. Suomalainen arasteli. Hänestä ei ollut asiallista paskoa alas kun siellä oli ihmisiä. Pyhä Pietari korosti että eihän siellä ollut ihmisiä vaan siellä oli neekereitä." Tämä on selvästi rasistinen vitsi joka tukee tiettyjä asenteita. Vitsin huumoriarvo ei ole kovin suuri koska on olemassa ideologisia rakenteita jotka sortavat rodun perusteella.

Vitsistä saa hauskemman ja vähemmän loukkaavan muuttamalla Suomalaisen kristityksi ja neekerit uusateisteiksi. Sillä ideologian pilkkaaminen on vallitsevien sääntöjen mukaan jostain syystä jotenkin sopivampaa. (Itse en käsitä tätä mutta yleisön tapa katsoa huumoria ei välitä tämänlaisista.) Lisäksi tässä voi olla vahvempaa viestiä juuri siksi että kristillisessä teologiassa helvetti on kuitenkin tärkeässä osassa. Ja kuitenkin kristitty vitsin kuulija voi ahdistua. Useimmat kristityt saavat vitsistä luultavasti pientä kognitiivista dissonanssia. Ja näin vitsillä on kyseenalaistava elementti. (Muslimeilla vastaavaa ei saa aikaiseksi koska Pyhä Pietari on kristillinen konsepti.)

Mutta hauskaksi tilanne muuttuu jos oteaan alkuperäinen vitsi ja muutetaan paskomisen kohteiksi turkulaiset. Sillä tosiasiassa turkulaisten dissaaminen on absurdia. Se on jotain jota kukaan ei oikeasti tee. Mutta turkuvitseistä on tästä huolimatta tullut "luvallinen konventio". Koska turkulaisia ei oikeasti vainota on vitsi tavallaan absurdi. Mutta kuitenkin eri tavalla absurdi kuin jos paskotut olisivat tillinviljelijöitä. Sillä tillinviljelijöistä ei ole tehty konventiota.

Ruokablogaus : Maistuis varmaan sullekin

Kannibalismia pidetään pahana asiana. Monikulttuurinen voi kuitenkin tietää että joskus sitä harjoitetaan. Kannibalismia on oikeutettu pääasiassa kolmella eri tavalla:
* Hädällä. Ollaan merillä tai Alpeilla kuolemassa. Nälän ja hengissä selviämisen nimissä voidaan harjoittaa kannibalismia. Etenkin jos syötävä henkilö on jo kuollut.
* Toisen voimien haltuunotolla. Ajatellaan että vihollisen hyvät ominaisuudet saadaan haltuun syömällä tämä. Joka on jonkinlaista kunnioitusta.
* Muistosyömisenä jossa toinen otetaan osaksi itseä.

Tämän lisäksi on se useille ensimmäisenä mieleen tuleva mutta vähemmän yleinen kulinaristis-psykopaattinen kulma ; Se, jossa "Uhrilampaat" -elokuvan henkeen mainitaan detalji jossa ihmismaksa sopii yhteen Chiantin kanssa. Kirjassa tämä dr. Lecterin suositus ei tosin ollut Chianti vaan Amarone. Kai elokuvaan ei haluttu tuntemattomampaa merkkiä. Kai Chianti sai tästä tuoteasettelusta jotain maksaa.

Onko pelikulttuuri seksistinen ja aggressiivinen vihakulttuuri?

"Tämä Päivä" -blogissa kirjoitettiin tietokonepelien ja seksismin suhteesta. Hänen kirjoituksensa tekee sen jaottelun, jota tarpeettoman usein ei tehdä. Hän käsittelee sitä aiheuttaako pelaaminen seksismiä. Ja tästä erillisenä kysymyksenä hän käsittelee sitä onko peleissä seksismiä. Jaottelu on mielestäni äärimmäisen tarpeellinen. Sillä hyvin usein pelikritiikki - ja kääntäen sen puolustaminen - menee klimpiksi jossa pelikulttuurin seksismi ja pelaajien seksistisyys ja muu menevät sekaisin niin että ne ovat ikään kuin synonyymejä.

Luinkin huvittuneena tekstistä lainauksen "Asiasta on kelvotontakin tutkimustietoa, kuten tutkimuksia jossa pojille on näytetty seksuaalista sisältöä ja siitä seurannut hetkellinen panetus on päätetty tulkita seksismiksi." ... "Tutkimuksessa ei löydetty korraleetiota seksististen vastausten ja pelaamisharrastuksen välillä." (Typo lainatussa tekstissä.) On kiinnostavaa huomata että halu kontrolloida ajatuksia yhdistetään tekoihin. Ne eivät ole yksi ja sama. Moralismissa tosin voi olla ns. uskonnollisia sävyjä, ja silloin voi muistaa että Pascal Boyerin "Ja ihminen loi jumalat" -teos kertoo että strateginen tieto, eli mm. henkilön nolot salaiset ajatukset joita hän ei julkisesti halua kertoa, ovat uskonnoille äärimmäisen tärkeitä ja tavallisia.
1: Mieleeni tuli (pun intended) pornografiasta tehdyt tutkimukset joissa on havaittu jännittäviä asioita : Julie Bindel on löytänyt yhteyden jossa pornografia totuttaa ihmisiä rivomielisempään ja rivomielisempään materiaaliin. Näin ollen pornoa katsova tottuu katsomaan perversimpää pornoa. Toisaalta käyttäytymistä tarkkailevat tutkimukset näyttävät erikoisen yhteyden : Pornografia vähentää seksuaalirikoksia. Milton Diamondin "The effects of Pornography: An International Perspective" näyttää että "epidemologiset" rikostilastot näyttävät tukevan sitä että porno vähentää seksuaalirikollisuutta. Jostain syystä kun pelien ja pornon kohdalla puhutaan naisten oikeuksista, ei katsotakaan mitä naisille tapahtuu, vaan sitä mitä salaisia ajatuksia jollakulla on yön pimeinä tunteinaan päässään.

Samoin on hyvä tiedostaa että tietokonepelien seksismi on itse asiassa tulkintaa. Ja että esimerkiksi Neito Pulassa -rakenne on seksistinen vain ehdoin "Naisen pelastaminen ei muutenkaan itsessään ole seksististä. Seksismiä olisi väittää ettei nainen voi pelastaa miestä tai että naisten kaappaamisessa on jotain hyväksyttävää."

Itse tosin painottaisin hieman enemmän siihen, että tulkinnat itse asiassa ovat harvoin mitään eksakteja asioita. Jos otetaan vaikka klassinen rivopeli "Custer's Revenge", jossa pikseligrafiikkaukossa lännenhattu ja kikkeli ovat näkyvimmät piirteet. Ja jossa pitää väistellä nuolia ja päästä toisessa päässä olevan pikselikaktuksen luo jossa sitten harrastetaan seksiä sidotun intiaaninaisen kanssa. Peli on rakenteeltaan paitsi seksistinen niin myös rasistinen. Grafiikka on kökköä, mutta tämänlainen ei kosketa oikein lainkaan pelin antamaa asennetta. Tästä huolimatta on hyvin vaikeaa sanoa onko peli seksistinen. Se voi itse asiassa olla sellainen. Mutta aivan yhtä hyvin kyseinen peli voitaisiin tulkita siten, että kyseessä on jonkinlainen makaaberi "kuollut vauva" -vitsi. Tällöin peli ei ratsasta seksismillä vaan sillä että seksismi on nimenomaan vastenmielistä. Myöhemmät pelit ovat tietenkin kertomuksellisempia ja niissä tulkinnanvaraisuutta on vähemmän. Mutta ei se ole täysin poistunut. Jokainen kulttuurikriitikko, kirjallisuudentulkitsija ja vastaava tietää tämän. (Edes minun blogini mielestäni äärimmäisen nerokkaat elokuva-analyysit eivät ole objektiivista tiedettä.) Usein tulkinnat kertovatkin enemmän tulkitsijasta kuin siitä mitä "elokuvat" tai "pelit" ovat kulttuurina ja taidemuotona.

On hyvä huomata että Sarkeesian on mielestäni hyvä taidekriitikko, mutta silti "Gamergate" oli keskusteluna asenteellista roskaa. (Eikä pelkästään siksi, että hän ei tunne "Assassins's Creed" -pelisarjan naiskuvaa, ja esitti tuota peliä kohtaan kerettiläisyyttä.) Ja tästä päästään moitteeseen.

"Tämän Päivän" tekstissä on kuitenkin yksi puute.

On asiallista katsoa tilastoja. Mutta on hyvä ymmärtää että ne eivät ole koko totuus. Keskiarvosta tulee helposti kaiken kuvaaja. Vihje tästä löytyy toki jo "Tämä Päivä" -blogin sinänsä hyvästä aiemmasta kirjoituksesta jossa kerrotaan, miten "Eli paikassa jota hallitsevat nörtit (tiedäthän pelokkaat, päivänvaloa kaihtavat, ujot, naisista unelmoivat, kellareissaan asuvat, betatason nörtit) oli yhtäkkiä joukko kaunopuheisia feministejä kertomassa miten seksistinen tämä paikka on. Yhtäkkiä tästä joukosta tehtiin paha sortajajoukko, mikä on erityisen naurettavaa kun huomioimme miten vuosikymmeniä naisia on yritetty houkutella pelien pariin. Kyseessä on yksi kilteimmistä ja ujoimmista ihmisjoukoista maailmassa ja he olivat yhtäkkiä myrkyllisiä ja vaarallisia misogynisteja." Toki tähän on helppo vastaus. Joku voisi sanoa että jollain tasolla ei pitäisi lähteä siitä että mietitään miksi pelimaailma selvästi koetaan seksistisenä sen sijaan että moitittaisiin naisia jotka kokevat jotenkin aidosti jotain oikeita tunteita subjektiivisesti päänsä sisällä ja tämä objektiivinen tosiasia olisi sitten jotenkin otettava huomioon. Ja jollain tasolla tämä vastaus on oikea, mutta väärällä tavalla.

Voidaan nimittäin nähdä jopa niin että tosiasiassa suurimmat ongelmat ovat tulkinnallisia. Ja nämä ovat maailmankuvallisia.
1: On turhaa ajatella että misogynisti olisi jotenkin naisia vihaava. Sen sijaan kulttuurissa voi todella olla naisia häiritseviä rakenteita joille miehet ovat sokeita. Ja koska he eivät osaa nähdä niitä, he eivät pidä toimintaansa mitenkään pahana tai ilkeänä. Ja tässä skeemassa omaa toimintaa helposti rationalisoi parhain päin. Syntyy mansplainingia.
2: Toisaalta aivan samoin voidaan sanoa että jos haluna on tulkita asia seksistiseksi, niin tämä on helppoa. Silloin tulkinta ja kokemus ei vain vastaa oikein mitään. Pitää kenties muuttaa omaa tulkintatapaa jos se tuottaa itselleen pahaa mieltä. ; Seksistinen tarina voidaan rakentaa siten että jos pelissä on kauniita naisia, kyseessä on naisen esineellistäminen. Mutta jos pelissä on komeita miehiä, se on toxic masculinity -mallin rakentamista miehille. Tulkintapotentiaalia riittää lähes yhtä paljon kuin "Custer's Revengessä". Ja jos tällä tiellä on, käytännössä mikä tahansa on seksismiä.

Mutta tartun asiaan siten että suuri osa kokemuksista on varmasti aitoja. Asian voi demonstroida vaikkapa sillä että ajattelee että maailmankuvallisissa malleissaan skeemautuneet ovat LAMPAITA. (Caps Lock vaadittu.) Jos tämänlaisia sanoja viljelee, syntyy varsin helposti tunnelma tietynlaisesta aggressiivisuudesta. Joku voi tuntea että tämä on jokin koulukiusaajatyylinen termi. Ja muutenkin ilmapiiri on mitä on. Rationaalinen ihminen saattaa rakentaa tästä kokemuksen siitä että väärät sanat johtavat huomion vääriin asioihin. Eli aggressiivinen keskustelija siirtää puheen aiheesta keskustelijoihin. Tämänlainen maailma on hyvinkin mahdollinen ja tämänlaiset tulkinnat hyvinkin todennäköisiä. (Empiiriesti koeteltu.) Ja jos tätä ihmettelee, niin syntyy tilanteita joissa syntyy ällistystä malliin "miksi vitussa he kokevat että olen aggressiivinen". Ja johon vastaus on "Maailma on väärin kalibroitu."

Ja tämä nähdäkseni on se syy mikä voidaan nähdä pelikulttuurin aggressiivisuuden taakse. Ja sen takana on kaksi suurempaa ilmiötä:
1: Pelaajia on paljon. Joten heissä on myös kusipäitä. Tilanne on itse asiassa tuttu uskontokeskustelusta. Tilastoissa keskiverto kristitty on varmasti aivan kunnollinen hahmo. Uskonnoilla on varmasti hyviäkin vaikutuksia ihmisten onnellisuuteen ja muihin asioihin. Siltikin tämä tilasto ei tee turhaksi tänään ilmestynyttä Aini Linjakummun "Uskonnon varjot" -teosta jossa korostetaan uskonnollisen väkivallan olemassaoloa, sekä sitä että uskonnollinen väkivalta on erityisen repivää koska se tehdään asiassa joka on ihmisen identiteetille tärkeä ja jota yleisesti pideätän hyvänä asiana. Ja se, että uskonnollisen väkivallan harjoittaja harvoin kokee itseään pahaksi. On helppoa katsoa että "eihän minun kaveripiirini" ja vedota kokemukseen ja mitätöidä uskontokritiikki. Samoin olisi helppoa tuomita koko uskonto ilmiönä demonisoimalla se lieveilmiöiden kautta. On oikeasti väärin puhua "tietokonepeleistä seksisminä". Se on aivan sama kuin keskustelisi siitä "ovatko televisio-ohjelmat komediallisia (vai tragediallisia)". Löytyy esimerkkejä suuntaan, mutta kysymys ei oikeastaan ole enää edes tulkinnasta vaikka oma näkemys onkin sidottu valikoituihin yksityiskohtiin. Pelaajia on liikaa ja pelejä liikaa erilaisia jotta voitaisiin sanoa että pelikulttuuri on yhtään mitään. Pelikulttuuri on pohjimmiltaan kaikkea. Ikäviä kokemuksia varmasti tulee eikä "pelikulttuuri ei korreloi seksismin kanssa" ole tässä muuta kuin yleinen tapa pestä oma käsi vastuusta. (Kysymys on samasta kuin koulukiusaajien kanssa. Ei heitä pidä ymmärtää ja kuvitella että he muuttuisivat. Heitä pitää rangaista! Ja tätäkään ei tehdä siksi että he muuttuisivat, vaan siksi että se tuntuu itselle hyvältä!)
2: Toisaalta jos katsotaan mitä minä teen kun pelaan. Olen saanut juuri "Shadow of Mordor" -pelin jota olen pelannut paljon. En ole hyvä pelaaja joten kiroilen paljon. Ja hyvässä pelissä vaikeustaso onkin sellainen että siinä on haastetta. Silloin onnistuminen tuntuu jossain. Tämä johtaa pakosti epäonnistumiskokemuksiin jotka sitten ovat nekin ärsyttäviä ja kiroiluaherättäviä. Etenkin kymmenennellä kerralla samaa kohtaa. (Ja miten monta kertaa se sama hyvin paha nemesis -vihollisörkki selviää henkihieverissä takaisin vaikka juuri päihitit-surmasit sen?) Massapeleissä kämmäily taas menee kahteen lokeroon. (a) Itsen kämmäilyä joka vituttaa etenkin kun kyseessä on tiimipeli ja (b) se, että muuten peli menee hyvin mutta sitten joku kädetön tampio mokaa usean tunnin työn tekemällä jotan typerää. Molemmissa ärsyttää. Ja tähän liittyy ... tietynlaista sanallista ilmaisua. Tässä kohden tulkintaskeema on kenties väärin kalibroitu.

Kun on sekä aggressiivisia ihmisiä että aggressiivista ilmaisua (jotka joskus tulkitaan helposti maskuliinisuutta korostavaksi sovinismiksi pelkästään siksi että ne ovat aggressiivisia koska joku jossain on ilmeisesti päättänyt että maskuliinisuus tarkoittaa aggressiivisuutta). Lisäksi tätä pahentaa se, että on selvää että mukana on niin seksistisiä ihmisiä kuin seksistisiä kirouksia joita ei ehkä pitäisi tulkita niin vahvaksi sovinismin hengen ydinmehuksi. Ja kun tämänlainen ilmaus syntyy, ei pidä ihmetellä jos ei enää puhuta peleistä vaan pelaajista. Sillä vaikka vain LAMPAAT harhautuvatkin aiheesta jonkun maukkaan yksittäisen sanan vuoksi - sen sijaan että kypsästi ymmärtäisivät että terve vastuullinen aikuinen ihminen tietää mikä tuossa sanassa on itseen osuvaa kritiikkiä ja mikä kertoo lähinnä sanojansa banaaliudesta - niin jossain määrin on varsin odotettavissa että ihmiset intoutuvat. Sillä kun puhutaan ihmisistä, puhutaan tunteista. Ja ne ohittavat yleensä järjen. Siinä mielessä olemme kaikki LAMPAITA. Maailmamme on väärin kalibroitu.

Kuollut Jeesus -vauva -vitsit

- Mitä kuollut Jeesusvauva toivoo jouluksi?
- Syntymää

- Mikä on mauttominta kuolleen Jeesusvauvan syömisessä?
- Se, että sillä ei ole esinahkaa.

- Oletko kuullut vitsiä vauvasta joka syntyi Betlehemissä samaan aikaan kuin Jeesus?
- Se ei koskaan vanhene.

- Mikä on hauskempaa kuin yhden betlehemiläinen poikavauvan teloitus?
- Kaikkien 0-2 -vuotiaiden betlehemiläisten poikavauvoja teloitus.

- Miksi taulu Jeesus -vauvasta ei ole yhtä mukava kuin aito Jeesus -vauva?
- Sen naulitsemiseen riittää yksi naula.

- Miksi Jeesus -vauvan naulaaminen seinään on niin hauskaa?
- Se ottaa sen harjoitteluna.

- Miksi kuollut Jeesusvauva on parempi kuin kuollut Jeesus?
- Jeesusvauva huutaa ristiltä irroitettaessa.

- Mitä tehdä jos on juuri päätynyt naulitsemaan Jeesusvauvan ristille?
- Kannattaa pestä kätensä.

- Miten saat Jeesusvauvan lantakouruun?
- Pudotat sen sinne.

- Mitä Jeesusvauva saa rangaistukseksi jos se on tuhma?
- 40 ruoskaniskua.

- Miten saat Jeesusvauvan seimeen?
- Otat sen lantakourusta, valelet hunajalla, ja asetat eläinten syötäväksi.

- Mikä on pieni, yhä punaisempi ja huutaa "Se on täytetty"?
- Vastasyntynyt ihana Jeesuslapsi joka on löytänyt keritsimet.

- Miten Jeesusvauva opetetaan kävelemään?
- Lopetetaan painamasta sitä veden alle.

- Mikä on hauskinta Jesusvauvan hakkaamisessa?
- Se aina ihmeparantaa todisteet kadoksiin.

- Mikä on parasta Jeesusvauvan murhaamisessa?
- Sen voi halutessaan haudata maahan kolmeksi päiväksi ja aloittaa alusta. Tai myöhemmin.

---

Tämä vaatii jopa minun matalilla kriteereilläni disclaimerin. Se on tässä. "Kuollut vauva -vitsi" on vakiintunut genre. Sen tarkoitus on olla ällöttävää ja juuri tämä tekee siitä "hauskaa". Genre ei kannusta vauvojen surmaamiseen, vaan tavallaan jopa niin että ne toimivat jos ja vain jos moraalinen kompassi on edes sen verran kunnossa että vauvojen murhaaminen on niihin reagoijalle pahuutta. Ei yleensä naurata - niin harvoin käy kun kohtaa täydellistä toiseutta - mutta tietyssä mielentilassa saattaa iskeä äärimmäisen huonon maun tarve. Tein nämä "vitsit" krapulassa. Äänestettyäni Päivi Räsästä (oikeasti). Anteeksi.

Tekoälyn voitto on lähellä!

Mitä pahaa minä olen tehnyt? Facebookin mainokset tarjosivat minulle vaihtoehtoa "osta tyylikäs naisten katetri". Jeesus. Tuossa on nyt sellainen kombinaatio jota en halua mieleeni. Sanakolmikko on sellainen että kykenen juuri ja juuri ymmärtämään kaksi sanaa. Ja olipa kolmas sitten mitä tahansa niin kokonaisuus on jotenkin särkevä. Lopputulos on aina sama, mutta särkevyys on kuitenkin eri. Ja etenkin "Tyylikäs" on se sana joka iskee johonkin, syvälle.

Kaupallisuus on kohta huonompi ja kauhistuttavampi stand-up -koomikko kuin minä ikinä!

Liian hauskaa ollakseen totta

Internetissä kiertää myytti jonka mukaan "St.Lawrence" on palomiesten ja kokkien suojeluspyhimys. Tähän selitykseen on myös liitetty tarina. Hänet teloitettiin koska hän oli jakanut köyhille rahat jotka olisi pitänyt viedä keisarille. Hän oli selittänyt että köyhät ovat suurin aarre. Siihen aikaan varojen kavalluksesta voitiin tuomita kuolemaan. Ja siksi hänet laitettiin halsteriin poltettavaksi. Hänen kerrotaan olleen varsin stoalainen ja käskeneen pyöveleitä kääntämään hänet toisin päin koska toinen puoli oli jo paistunut. Ja tämä olisi se syy miksi hänestä on tehty palomiesten ja kokkien suojeluspyhimys.

Kyseinen pyhimys, suomeksi Pyhä Laurentius aka. Pyhä Lauri, on siis melko erikoinen suojeluspyhimys. Tosin katolisista pyhimyksistä kiinnostuneet voivat tietää, että St. Florian eli Pyhä Florianus on palomiesten, nuohoojien, saippuantekijöiden, Linzin ja Krakovan suojelija. St Honore taas on leipureiden ja Apostoli Tuomas kokkien suojelija.

Tässä tarinassa erikoista on se, miten uskomaton mieli tarvittaisiin jotta ajatus Pyhän Laurin kokkiudesta voitaisiin hyväksyä. Palomiespuoli olisi helpommin käsitettävä. Mutta minkälaatuinen kannibalistinen perverssi mieli vaadittaisiin jotta tämänlainen ajatus todella menisi läpi? Ja koska katoliset ottavat (suojelus)pyhimyksensä melko vakavasti ja ne virallistetaan ei riittäisi että joku keksisi kyseisen ajatuksen vaikka vitsinä. Se pitäisi saada myös läpi vakavamielisten kardinaalien ja muiden kirkonmiesten puolelta. Tämä on yksinkertaisesti liian hauska juttu ollakseen totta. Internetissä kiertää useilla sivuilla kaikenlaista joka vihjaa kritiikittömään lukemiseen. Ihmisten pitäisi tietää että jos tämänlainen tarina tulee käsiin, niin sellainen pitäisi kohdata suurella varovaisuudella. Johan sen sanoo järki!

Tai näin voisi luulla siihen asti kunnes päätyy katolisille pyhimyksiä luokittelville sivuille joka paljastaa sen mikä pyhimyksissä on tärkeää. Ensimmäinen on se, että joissain tehtävissä on useampikin pyhimys. Toinen on se, että internet on todellakin väärässä. Pyhä Lauri ei ole palomiesten ja kokkien suojeluspyhimys. "Patron Saint of: Cooks, Poor" Ja sitten väittävät että moderni aika tappoi "Pahkasian".

Arkussa - ja takaportti auki

Esko Valtaoja oli puolustautunut uskovaisien kiukkua vastaan. "Raamatun harmaahapsiseen Jumalaan ja ihmetekoihin en usko, mutta takaportti on jätettävä auki; maailmankaikkeutemme on niin nuori, ettei kaikkia vastauksia tiedetä". Tämänlaatuinen agnostismi on kiinnostava. Minullakin on teoriassa takaportti auki siltä varalta että Jeesus haluaa sitä kautta tuupata sisälleni. Ja jos häntä ei huvita, niin en suutu. Ja pidän sitten vain mieleni siveänä kaiken maailman delegaatioilta ja muilta tämänlaisten takaporttien talonmiehiltä.

Agnostikon hautajaisiin liittyy kuitenkin erikoinen ajatuspähkinä. Se on vähän kuin vanha ajatus siitä että kun ateisti on arkkuun puettuna niin hän on "parhaat päällä mutta ei minnekään menossa." Mutta erilainen.

Sellainen jonka demonstrointiin voidaan käyttää fysiikkaa. Kvanttifysiikassa tunnetaan ajatuskoe Schrödingerin kissasta. Siinä kissa laitetaan laatikkoon ja sitten arvaillaan onko se elossa vai kuollut. Samoin agnostikon hautajaisissa voidaan ajatella että siinä on tyyppi laitettu samanlaiseen Schrödingerin laatikkoon ja sitten arvaillaan onko hän paratiisissa vai ei. Ja kuten kvanttifysiikka opettaa, agnostikko on samanaikaisesti äärettömän aikaa elossa että kuollut lopullisesti.

Toki on syytä olla varovainen jos näitä Schrödingereitä lähtee kokeilemaan käytännössä. Sillä viime aikoina on uutisoitu Bart -kissan seikkailusta. Bart oli jäänyt auton alle ja haudattu. Ja tämän jälkeen tämä oli kaivautunut ulos haudastaan, josta hän oli noussut 5 päivän kuluttua. Mikä tehnee hänestä kissojen vapahtajan. Ja voimme huomata miten Jeesus oli kuitenkin Bartia mahtavampi ; Hänellä vastaavaan ihmetekoon kuluu 2 päivää vähemmän aikaa kuin kissalla!

Joka tapauksessa Bart antaa toivoa kaikille meille jotka joudumme joskus Schrödingerin laatikkoon. Se on todellakin laatikko jossa on takaportti auki.

Oispa joulu että vois yölläkin käydä jääkaapilla

Valkeaa joulua Tonttu Godwinilta!

Nykyaikana joulu on koko ajan uhattuna. Joulua uhkaavat niin vapaa-ajattelijat, animalian tehotuotantotiloihin iskijät ja sianlihan MRSA -testaajat. Joulun uhkaaminen on tullut maahamme uusateistien mukana amerikoista ; Siellä on pitkään sensuroitu Jeesus joulusta. Christmas on ensin sensuroitu muotoon Xmas. Ja sitten aikuisviihdeteollisuus on yrittänyt laittaa alkuun kaksi rastia lisää. Maallistuneet ovat sielläkin sentään tehneet joulusta koko perheelle soveliaan, mutta ilman kristusta (Christ) joulusta (christmas) jää vain massa (mass). Ja tämän läskin kuljettamiseen tarvitaan kokonaista porovaljakkoa.

On kauhistuttavaa miten nykyään joillekuille ei enää mikään ole pyhää. Toisaalta juuri tämän vuoksi onkin entistä merkityksellisempää nojautua joulun perinteisiin, ne tuovat siihen pysyvää tarkoitusta.

Joulun aikana on syytä muistaa puitteet. Talossa suoritetaan joulusiivous. Tai vähintään ripustetaan mäntysuopaan kastettu joulusukka seinälle. Joulusukka joka köyhissä perheissä voi olla Lenita Airiston kauhistelema tennissukka. Ja ahneemmissa talouksissa se muistuttaa enemmänkin säkkiä joka on venynyt mutkalle tavaranpaljoudessa.

Ja ennen kaikkea on muistettava joulun ruoka. On rosollia, lanttulaatikkoa ja porkkanalaatikkoa. Pöydällä on keitettyjä herneitä, riisipuuroa jossa on manteli, unohtamatta tietenkään luumusoppaa. Särpimeksi on tarjolla kotikaljaa. Ja toki joulupöytää voi juhlistaa myös vahvempi alkoholi. Ketään ei vahingoita jos joulupöydässä tarjotaan hieman sherryä tai viinaa, tietenkin kohtuudella, kenties pullo tai pari. Eikä joulupöytä tietenkään olisi mitään ilman kaiken kruunaavaa lihaisaa huippua joka on asetettu pöytään juhlapaikalle. Ruokalaji joka sopivasti suolattuna ja mureaksi uunissa paistettuna kruunaa perinteisen jouluaterian. Höyryävä vauva-Jeesus muistuttaa joulun perimmäisestä sanomasta.

Vahingossa sisältänne löytynyt kikkelivitsi ; Eli miesten kohtaaman väkivallan huvittavuudesta

Huumori on liukas käsite - jotkut ihmiset taas ovat vain limaisia.

Joskus asiat ovat outoja ja yllättäviä. Kuten esimerkiksi itsemurhakuva tyttöjen prinsessataikasauvassa. Tämänlainen yllättävyys on kieltämättä usein jollain tavalla koomista. Asia on tietenkin jossain määrin eettisesti vaikea ja hankala. Ja muutenkin tempussa on törkeitä sävyjä. Mutta en voinut olla nauramatta siitä mitä kaikkea pikkutyttölelujen koristetarrojen alta voi löytyä. Huvitun. Tämä reaktio perustuu melko puhtaasti tilanteen yllättävyyteen. Yllättävyys taas perustuu siihen että mielessä on jonkinlainen ajatus "normaalista" johon kaikki sitten peilautuu.

Ja kukapa ei pitäisi raiskausvitseistä?

Ottaakseni esimerkin tämänlaisesta yllätyshuvittuneisuudesta on pikku-uutinen Jamaikalta. Vanhemmat naiset raiskaavat miehiä. "Tässä ei ole sinänsä uutta. Vanhemmat naiset ovat aina harjoittaneet seksiä poikiemme kanssa. Mutta uskokseni asia on muuttunut niin, että pojat ovat nyt kokeneet sen tapahtuvan ilman heidän suostumustaan, ja mieltävät teon raiskaukseksi". Tämä on varmasti paikallisessa kulttuurissa nähty "nuorten miesten opettamiseksi". Mikä on lähinnä poliittisesti korrekti uudelleenmuotoilu raiskaukseksi. Sellainen jolla valkopestään kulttuuria niiden parissa joista etiikka on perimmiltään jonkinlainen kulttuurin luoma illuusio. (Heitä kutsutaan suvaitsevaisiksi tai monikulttuurisiksi, mutta se on enemmänkin tavallaan yksi piilonihilismin muoto.) Tämä uutinen levitti jonkin verran huvittuneisuutta ihmisissä. Osa heistä oli miehiä, yllättävän suuri osa huvittuneista oli naisia. Kun asiaa kuitenkin kysyi ja tähdensi oli selvää että he eivät olleet miettineet asiaa kovin pitkälle ; He eivät esimerkiksi sanoneet uskovansa että tämänlainen uutinen olisi jotain jolla sovinistimiehet oikeuttaisivat sovinismiaan ja naisten huonoa kohtelua sillä että miehilläkin on tasa-arvo -ongelmia. He eivät olleet samaa mieltä jamaikan kulttuuria puolustaneen kanssa joka esitti että "Minun mielestäni mies voi olla jossain määrin vastahakoinen osapuoli, mutta ei kyse silti ole raiskauksesta." Tämä oli heistä pelleä. He olivat vain huvittuneita.

Modernissa feminismissä on yleisesti nähty että stereotypiat ovat huolestuttavia. Tässä mielessä koomisuus on aihe jonka parista voidaan katsoa sellaisia asioita kuin epätasa-arvoisuus. Tämä tuli mieleeni kun vähän aikaa sitten Helsingin Sanomissa oli naispuolisen psykologin, Hannele Törrösen, lausunto. Hän oli ihmetellyt kuinka akateemiset fiksut ihmiset olivat hihitelleet ja pitäneet humoristisena miehiin kohdistuvaa väkivaltaa. Hän oli kysynyt sellaisia kysymyksiä kuin että jos sama kohdistuisi naisiin, niin olisiko asia kovin huvittava. Asia nähtiin vitsinä, josta huomauttaminen on huumorintajutonta, eikä vakavasti otettava asia ollenkaan. Huumorilla on tässä mielessä suuri valta.

"Täysi luentosalillinen psykoterapeuttiopiskelijoita purskahtaa nauruun. Valkokankaalla pyörii opetusvideo, jossa esiintyy kiihtynyt nainen. Hän sättii miestään. Välillä tekisi mieli huitaista, nainen sanoo. Yleisössä istuvaa Hannele Törröstä ei naurata. Hän nostaa kätensä ylös ja pyytää puheenvuoroa. "Naurattaisiko meitä, jos puhuja olisi mies, jonka tekisi mieli huitaista vaimoaan?" Väki hiljenee. Onpa huumorintajuton!"

Huvittavuus näissä tilanteissa syntyy juuri odotuksista.

Se kertoo niistä oletuksista joita jopa naistutkimusta opiskelevat naiset - joita varmasti kiinnostaa ihan ehta tasa-arvoasia sekopäisen telaketjufeminismin sijasta - uskovat vähintään vähän tämänlaisiin uskomuksiin ja stereotyyppeihin. Tämä on jossain määrin luonnollista. Kuten Tulva -lehdessä mainittiin, tuoreesti noin viidennes miehistä on ikäviä kokemuksia. "Vuonna 2012 noin viidennes 15–34-vuotiaista miehistä kertoi, että eri sukupuolen edustaja oli häirinnyt heitä seksuaalisesti. Samanikäisten naisten kohdalla osuus oli noin puolet." Naisten luku on huolestuttavampi, mutta molemmat numerot ovat kertaluokkia liian suuria. (En usko että lukuja mitenkään saadaan nollaan, mutta uskon jonkinlaiseen kohtuuteen. Nämä numerot eivät sitä ole.) Mutta vaikka miehiin kohdistuva härintä koskee noinkin suurta määrää ihmisistä ei tätä osata käsitellä. "Ihmiset eivät välttämättä pysty edes hahmottamaan ilmiötä." Sillä juuri tältä näyttää ns. hegemoninen diskurssi. Stereotyyppi on niin vahva että sille ei oikein ymmärretä edes voivan olla vaihtoehtoja.

Ajatus on tärkeä. Sillä miehiä voidaan raiskata. Ja tätä voidaan tehdä hyvinkin oudoin motiivein. Tästä kulmasta kertoo toinen pikku-uutinen jossa mies ei halunnut isäksi, ja suhde oli muutenkin karussa, mutta nainen halusi saada lapsen ja sitoa miehen suhteeseen velvollisuudesta. Siksi nainen oli käyttänyt miehensä päihtynyttä tilaa hyväkseen. Tämänlaiset asiat ovat seksuaalista vallankäyttöä jota ei ole tehty suostumuksessa. Nykykulttuurissa tämänlaista ei nähtävästi paheksuta kovin vakavasti. Se vastaa hieman minua vanhempien sukupolvien ajatusta siitä että mies ei voisi raiskata aviopuolisoaan. Joka on tietysti nykyään lähes kaikista ns. hevonpaskaa. ; Ajat ovat tässä mielessä varmasti muuttumassa. Muuten asiasta ei olisi aineistoa "Tulvan" tyylisissä julkaisuissa. (Joita kuvaa pseudokapinallisuus ja tekovallankumouksellisuus jossa ratsastetaan tietyn kulttuuripiirin muodissa olevilla ilmiöillä.) Miesasia kiinnostaa itse asiassa myös monia naisia, ja muunakin kuin vastustuksen kohteena.

Tähän liittyen luin pienen naisnäkökulmasta kirjoitetun tekstin sosiaalisessa mediassa.

Siinä puhuttiin sekasaunasta. Monille tämänlaiset asiat ovat nykyään normaaleja. Minua vanhemmissa sukupolvissa asia on toinen. Siksi eräs nuorehko nainen joka oli tottunut - roolipelikulttuurin ohessa - käymään sekasaunassa ilman ongelmia ja ilman seksuaalista häirintää. (Pyyhkeiden kanssa.) Hän oli siksi mennyt työpaikkansa sekasaunailtaan.

Muut työpaikan naisetkin olivat ilmeisesti tehneet saman virheen vain kerran. Ja hän olikin ollut ainut nainen kun muut olivat miehiä. Hän oli saanut, pääasiassa yhden öykkärin provosoimana, kuulla sellaisia vitsejä kuin että kannattaa varoa saippuan tiputtelua ettei pippeli vahingossa löydy hänen sisältään. Tämä on tietysti aivan yhtä raiskaus kuin mikä on se kaunis suklaajunatapahtuma joka tapahtuu miesten kesken vankilasarjojen suihkukohtauksissa. Sama öykkäri oli myös huudellut muille miehille halpamaisia vitsejä kuten siitä että hän halusi nähdä oliko jonkun miehen haarovälissä oikeasti pimpsa. Jutut olivat olleet niin huonoja että osa miehistä olikin poistunut paikalta. Tekijä oli oikeuttanut näitä "huumorilla" ja sillä että nainen joka tulee sekasaunaan tulee itse asiassa näyttelemään ruumistaan seksuaalisessa mielessä. Joka on varmasti sukupolvikysymys.
1: Paitsi roolipelaajien kesken jotka ovat tottuneet kaikenlaiseen. Kuten siihen että pelissä nuori nainen pukeutuu vain ihomaaliin ja pitkiin hiuksiinsa. Ja sitten alkaa satamaan. Tämänlaiset vaativat tiettyä turtumista ja tottumista. Ja vähemmän tottuneet voivat huvittua yllättävyyden kautta. Kokemattomille asiat voivat olla hihittelyn aihe.

Samalla korostuu että tavallaan sukupuolisessa häirinnässä on yllättävän vähän kysymys suorasta seksistä tai edes sukupuolesta. Sama henkilö häiritsi seksuaalisesti sekä miehiä että naisia. Hän toki korosti heteroseksuaalista statustaan, mutta ylläolevassa tiivistelmässä juuri näin oli käynyt. Toki näkökulma vaihteli mutta halveeraus oli kuitenkin sekä sukupuolikeskeistä että hyökkäävää. Oikeutuksetkin olivat hieman saman suuntaisia.

Tuolta mieheltä voisi kysyä että miten huvittavaa olisi jos vaikka kaltaiseni puukkosankari alkaisi kyselemään hauskoja vitsejä siitä miten hänen ei kannata kääntää selkäänsä, koska siitä saattaa löytyä veitsi pystyssä? Se ei olisi hauskaa vaan rikoksella uhkailua. Ja nähdäkseni raiskaus on samassa juridisessa statuksessa. Itse - saunan ystävänä joka ei yleensä harrasta sekasaunoja tai yleisiä saunoja koska niissä on ihmisiä - saattaisin jopa huomauttaa että on inhottavaa että naisia ajetaan sekasaunoista pois.
1: Jos ei muuten niin siitä likaisesta syystä että jos naiskauneutta haluaa oikeasti ihastella niin jumalauta älä pilaa tätä meidän juttua! On ihan idioottia olla öykkäri joka ilkeydellä ajaa naiset pois. Paitsi tietysti jos on joku kaappihomo jota naisten ruumis inhottaa ja jotka haluavat sanoissa tirkistellä misten kikkeliosastoa. Tuokin saunamies "vitseineen" halusi nähdä miesten elimiä ja hän oli taatusti saunatilassa se jolla oli pienimmät todennäköisyydet saada tuolta saunassa vierailleelta naiselta seksiä. Huonoin iskustrategia ikinä. Saatanan homo!

Hillittömän hauskaa!

     1.1: Minulla ei siis ole mitään homoseksuaaleja vastaan, mutta ymmärrätte kyllä kelle ja miksi tämän halpamaisen vitsin kohdistan. Koska se on "hahhahhauskaa huumoria". Ja jatkankin niin että jos joku ilmiselvä homo yrittää raiskata saunassa, niin puolustaudun henkeen ja vereen. Vaikka haluankin heidät avioon en halua että jos pudotan saippuan että heidän kikkelinsä löytyy sisältäni. Muun ajankin olen kyllä varovainen noiden toisten munien tarkistelusta innostuneiden "vaginatarkistelijoiden" kanssa. Kiitos.

Tässäkin keskustelussa korostui onneksi se, että ongelmaa ei nähty "sellaisia kaikki miehet ovat" -kulmassa. Vaan nähtiin että sama ihminen loukkasi sekä miehiä että naisia. Ja että tämänlaisten ihmisten vuoksi maailmaan kaivataan tasa-arvoajattelua ja feminismilläkin on työsarkaa. Itse suosin tosin tapakasvatusta. Ja jos se ei tottele, niin poliisia. (Sekä tilanteenmukaisesti myös lain kiemurat ohittavia sosiaalisia suhteita, sellaisia jotka vaikuttavat oleellisesti mm. siihen miten varovainen vankiloiden suihkussa tarvitsee olla.)

---

Joitain voi yllättää että tämä oli näinkin positiivinen feministejä kohtaan. Olen tosiaan painottunut heidän kritisoimiseensa. Mutta yleensä moitteeseen on jokin syy. Ja lisäksi tätä moitekulmaa ei ole aina ollut näkyvissä riittävästi. Joskus on hyvä yllättää lukijat, se voi jopa huvittaa heitä.

Kelpo kansanmiehen pärjäämisestä

"Kun on sirkeät silmät ja kerkeä kieli ja kympillä ostaa ja kahdella myy / kun on puhtaat munat ja vilpitön mieli niin elämässä kaikki järjestyy."
(Ilkka Vainio, "Puhtaat munat ja vilpitön mieli")

Minua facebookissa seuraavat ovat tienneet että olen ollut jo "minun mielestä aika monennen päivän" sairaslomalla. Syynä oli äärimmäisen harvinainen komplikaatio. Joka syntyi juurihoidossa. Yleensä juurihoidon tehtävänä on nimenomaan estää suurempia ongelmia. Ja yleensä jos tulehduksia tulee, ne tulevat ensimmäisillä hoitokerroilla. Olin tässä kohden äärimmäisen epäonninen ja ongelmat lähtivät vasta kun se aivan viimeinen hoitokerta oli tehty.

Ja voi minkälainen tulehdus se olikaan. Käytännössä sanoen kuoleminen oli vähintään kohtuullisen lähellä. Kuolema yhdistettynä siihen että kotona pakkonyhjääminen sairaslomalla on varsin tylsistyttävää, ollut minulla ollut tavallista kovempi pakko pysähtyä ja miettiä asioita. Pysäyttäminen sekä henkisessä että fyysisessä mielessä ajoi syvään itsetutkiskeluun. Esimerkiksi mietin mitä itseltä puuttuu ja mitä olen saavuttanut. Ja mikä on hukassa ja mikä hallussa; Onkin kieltämättä hyvä silloin tällöin pysähtyä tarkistamaan onko hallussa esimerkiksi järki, tunteet ja housut.

Siinä reflektion pyörteissä mieli herkistyy miettimään että mitä elämästä on jäänyt käteen. Ja kuten kirjoitettu on ; Kysykää niin teille vastataan ; Ja niin tapahtui että katsoessani oikeaa kättäni ja sitä mitä siinä on, tiedostin että WC:n seinäkirjoitukset ovat väärässä. Ei minulla mitään tulevaisuutta ole kädessäni. Jotain ihan muuta. Tulevaisuuden kanssa sillä yhteistä on lähinnä se, että molemmat vaikuttavat aina liian lyhyiltä.

Kokemuksen kiusallisen tarkka kuvaus.

Kommenttini oli tarpeellinen. Tavallisesti tulehdus, ainakin hammaslääkärin kertoman mukaan, kasvattaa pienen kipeän osan josta sitten kasvaa tulehdus. Minulla se sen sijaan levisi varsin nopeasti. Kun illalla menin nukkumaan normaalilla naamallani kokien korkeintaan välttävää iensärkyä, heräsin tilaan jossa ientaskun tulehdus on levinnyt silmäkulmaan asti. Tämä oli luonnollisesti suhteellisen vakava tilanne. (Ja rehellisesti sanoen miekkailija ilman 3D -näköä on jokseenkin surullinen hahmo.) Sain tähän sitten hyvin tehokasta antibioottia. Tämä olikin varsin tehokasta, ja seuraavana aamuna mätäpaise ylsi enää peukalonpaksuuden päähän silmästä. (Tällä hetkellä se on lähinnä sellainen kuin joku olisi työntänyt ylimääräisen peukalon poskionteloon.)

Mutta asia ei jäänyt tähän. Jatkotilanteen voisi kuvata mainoksena. Canesten -tuotemerkin "info/mainos" - josta ei tule minulle yhtään rahaa vaikka pitäisi - selittää kaksi oleellista faktaa. "Antibioottikuuri on yleisimpiä riskitekijöitä hiivatulehdukselle. Hoito olisi hyvä aloittaa heti, kun ensimmäiset oireet ilmaantuvat, jotta limakalvot eivät pääse turhaan huonoon kuntoon." ja "Miehellä intiimialueen hiivatulehdus on harvinaisempi, sillä naisen emättimessä sienellä on paremmat edellytykset elää."

Sain siis ironisen ja kiusallisen sairauden joka johtui siitä että yritin tehdä itsestäni elossapysyvän. Tai ainakin ei-kuolleen. Tai ainakin sellaisen että minulla vielä olisi edes välttävä 3D -näkö. Hiivatulehdus oli käytännössä jotain joka oli vähän tulehduksenkaltainen tila paikassa johon ei halua minkäänlaisia tulehduksenkuuloisiakaan asioita. Ja se on vieläpä perin epäesteettinen tehden elimestä sen näköisen minkälaisena siitä ei koskaan haluaisi nähdä. Vaarallinen tila ei toki ole. Joskus luonto vaan muistuttaa ironisesta ja yrjöttävästä puolestaan. Tila oli sen verran kiusallinen että en edes nauttinut päähäni pälkähtäneestä ajatuksesta jossa ostaisin ohrajauhoja ja alkaisin kirjaimellisesti panemaan olutta.

Minulla oli tuossa vaiheessa vielä kuumettakin, joten olin varsin ikävässä tilanteessa. Ajatus ympärileikkauksesta tuntui ensimmäistä kertaa elämässä miellyttävältä vaihtoehdolta. Jopa siinä tapauksessa että se olisi pitkäaikainen ratkaisu väliaikaiseen ongelmaan.

Mitä tämä raju kokemus minulle opetti?

Mielestäni tämä sairaus pakotti minut miettimään elämän tärkeimpiä ja syvimpiä asioita. Nimittäin evoluutiota. Oma tilanteeni on nimittäin siitä erikoinen että se iski kelpoisuutta molempiin päihin. Ensinnäkin se demonstroi että nykymaailmassa on teoriassa mahdollista kuolla tulehduksiin. Lääketiede pelasti minut, mutta kenties joku muu olisi voinut kuolla tuossa tilanteessa. Ja moni olisi voinut olla aivan täysterve. (Evoluutiossa kelpoisuusasiat ovat usein jatkumoita.) Ja sitten toisaalta koko ruljanssi on vähentänyt minulta ns. sellaisia päiviä jolloin tuotetaan lisääntymään pääseviä jälkeläisiä. (Siis teoriassa, olemme päättäneet antaa geneettisen imperatiivin hypätä kaivoon.)

Tämä muistuttaa itse asiassa siitä että arkijärjellä katsoen kelpoisuus on ns. "vernacular fitness". Tämä on evoluutiobiologejen harvemmin käyttämä ajatusmalli, mutta siihen törmää joskus niiden parissa jotka suhtautuvat evoluutioon astetta filosofisemmin. (Eikä ihme "vernacular" on kaikkea muuta kuin kansankielinen sana joka tarkoittaa "kansankielistä". Se on intuitiokeskeisyydessään arkiajattelua huutava näkökulma.) Esimerkiksi vuonna 2002 "Journal of Philosophy" julkaisi  tätä näkökulmaa koskeva kirjoitus "Two ways of thinking about fitness and natural selection". Ja sen kautta näkökulma tiivistettiin siten, että x on kelpoisempi kuin y jos ja vain jos x on ominaisuus joka mahdollistaa ratkaisemaan "design-ongelmia" joita ympäristö tekee ja tekee tämän täysivaltaisemmin kuin y -ominaisuus tekee.

Tässä peruskysymys on tietysti siinä että mikä on tämä paljon puhuttu ongelma jota ollaan ratkomassa. Tässä kysymyksessä on sekä laadullinen että määrällinen puoli. Ongelmien ratkaisemisessa on mietittävä sellaisia kysymyksiä kuin että montako ongelmaa ympäristö tunkee, miten oleellisia nämä ongelmat ovat, ja miten niiden onnistumisessa on erilaisia aste-eroja. Näiden kahden peruskysymyksen avulla haetaan sitten jonkinlainen "utilitaristishenkinen tasapaino" ; Se jonka kokonaiskuva on parempi on se jonka kelpoisuus on suurempi.

Ei ole kovin haasteellista nähdä että kohtasin muutamankin designongelman. Ja varmasti on geenejä jotka auttavat taistelemaan tulehduksia ja sienitauteja vastaan. Nämä olisivat varmasti kelpoisuutta parantavia. Tämä on todella järkeenkäypää. Toki tätä ajatusta pyöritelleet ovat tietoisia että tässä muodossa ollaan hyvin lähellä vaikeuksia. Koska se kohtaa helposti tautologiaongelman. Kun mietimme "designongelmaa" se on helposti metaforinen. Riskinä on että heilutellaan käsiä. Silloin voidaan päätyä evolutiivisesti todellakin siihen tilanteeseen (joka ei evoluutioteoriassa itsessään ole) jossa kokonaisuus on kehäpäätelmäinen. Kun ongelmia ei ole määritelty, ja voidaan aina sanoa että ympäristön muutokset voivat hämmentää tuloksia ja ongelmia voi olla useita jotka konkretisoituvat ja ratkeavat eri tilanteissa. Ja niin kädessä olisi se, että designongelmien ratkaiseminen olisi sitä, että syntyisi paljon jälkeläisiä. Jos ongelmien määrä on laskematon ja niiden ratkaisun trivialiteetti-relevanssikysymykset ratkaistaan mittaamalla pelkästään jälkeläisiä, on kokonaisuus hoopo.

Siksi onkin syytä mitata oleellisesti tutkittavia ilmiöitä. Tätä kautta voidaan kvantitatiivisesti mitoittaa eroja. Tällöin tutkitaan sitä minkälaisia designongelmia on ja ei ole. Tältä kannalta voidaan ajatella että kokemani ensimmäinen tulehdus oli hyvin harvinainen. Sellaiselta suojautuminen voi olla jopa äärimmäisen triviaalia. Sen vaikutus on toki suuri, mutta riskianalyysin kannalta voidaan nähdä että merkityksellisyydessä on aina tapahtuman todennäköisyys yhdistettynä sen haittaan. Toisaalta taas myös miesten hiivatulehdus on varsin harvinainen ja loppujen lopuksi vaikutukseltaan varsin lyhytaikainen. Se oli kiusallinen mutta evolutiivisesti katsoen ei kovinkaan relevantti ongelma. Se on sekä harvinainen että kelpoisuushaitaltaan lähes triviaali. Toisin sanoen kelpoisuusongelma ei ole evoluution kannalta merkittävän suuri. (Se vain olisi voinut tappaa minut. Mutta jos tarkastellaan geenisekvenssien muuttumusta populaatiossa, kaikki on tilastollista ja yksilöiden murskaantuminen ei ole tutkimusongelman kannalta kovin relevanssi. Henkilökohtainen merkittävä ongelmani trivialisoituu helposti tässä näkökulmassa.)

Usein tässä harvinaisen arkijärjen mukaisessa kelpoisuudenmäärittelyssä käytetään vielä lisäksi nimenomaan suhteellista kelpoisuutta. Sillä moni ajattelee että ajatus absoluuttisen kelpoisuuden mittaamisesta tällä keinoilla on liian epäeksaktia. Että ei pidä katsoa vain jälkeläisiä vaan verrata asioita keskenään. Silloin on katsottava eri versioita ja lopullinen vastaus ei ole että kuinka monta designongelmaa ratkaistaan, kuinka relevantteja ne ovat ja miten tehokkaasti ne ratkaistaan. Vaan se, onko x tehokkaampi vai vähemmän tehokas kuin y. Suhteellinen kelpoisuus kiertää ongelmia. Mutta moni näkee että tämä kikka trivialisoi tämän kelpoisuusmääritelmän. Se ei ole kehäpäätelmäinen mutta se ei kerro kovin paljoa sellaista joka olisi kiinnostavaa. (Kiinnostavuus on jossain määrin subjektiivinen asia, mutta on siinä sen verran totta että suhteellinen kelpoisuus kertoo aika vähän siitä onko ominaisuus todella hyvä vai huono. Se kertoo vain onko se parempi vai huonompi kuin jokin toinen.)

Siksi evoluutioteorian parissa varmaan suositaankin näitä vähän vähemmän intuitiodenmukaisia kelpoisuusmalleja, kuten esimerkiksi populaatiogenetiikkaa.

Eutanasiaa ja mind uploadingia

"Onionissa" oli parodinen uutinen jossa uutisoitiin teinin eutanasioinnista. Vitsin huumori oli melko mustaa ja kaukana normaalimaailmasta, mutta se kuitenkin jollain jännittävällä tavalla on "miltei totta". Kuvan teini oli aivokuollut, koska hän kykeni vain pyörittelemään silmiään, lähettämään tekstiviestejä ja laukomaan miten asiat ovat "homoja". Ja tämä ajatus aivokuolemasta on usein käytetty vertauskuva. Ja se on ennen kaikkea tuttu kaikille niille jotka saavat kuulla suosituksia ns. "elämän ostamisesta". Ja jotka eivät kuitenkaan osta vaan sen sijaan näyttävät kovasti yrittävän etsiä ja ladata sen internetistä.

Eutanasia on siitä mielenkiintoinen aihe, että se käsittelee sitä monimutkaista eettissävytteistä aihepiiriä joka koskee ihmisen ja elossapysymisen suhdetta. Toisaalta digitaalisuus taas voidaan liittää mind uploadingiin, eli ajatukseen siitä että mielen voisi jotenkin ladata tietokoneeseen niin että se ei enää tarvitsisi liharuumista. Sille kelpaisi elekrtoniikka, pii ja silikoni. (Tai jokin muu jota kuvaa se että "it's the same thing - only different".)

Olen itse melko vastahankainen mind uploadingille. Tosin en vanhakantaisista syistä. Monihan ajattelee että silikoni tai liha ovat sama asia. Ja että ne eivät riitä elämän ja tietoisuuden syntymiseen ja ylläpitämiseen. Mutta kuitenkin mind uploading kiinnostaa monia. Moni on kiinnostunut ajatuksesta tietoisuuden siirtämisestä vielä Matrix -elokuvaakin syvemmälle iterointitasolle. Jollekin jossa mieli ladataan koneelle ja sitten sitä ruumistakaan ei tarvita. (Tavallaan tälläiselle ohjelmalle "Matrix" ei olisi mikään illuusio. Niillä molemmilla onkin yhteys fysiikaan, tarkalleen ottaen fysiikan lakien mukaiseen tietokonehärpäkkeeseen.)

Toki uskon että jonkinlaisia simulaatioita voitaisiin kenties tehdä. Ja kenties niitä olisi jopa vaikeaa erottaa kohteestaan. Jos kehitettäisiin jokin "lisä Turingin testi" jossa pitäisi erottaa puhutaanko itsen kopion vai itse persoonan kanssa, olisi kenties mahdollista tehdä niin hieno simulaatio, että eroa ei voitaisi nähdä. Näissä jousteissa tietokoneeseen ladattu mieli voisi olla kiinnostava. Olenhan "Star Trek" -sarjassakin kiinnostunut siitä miten holokannella Data pelaa korttia Albert Einsteinin, Isaac Newtonin ja Stephen Hawkingin kanssa. Näistä pelaajista yksi on tekoäly ja muut ihmissimulaatioita. Enkä pidä tätä prosessia mitenkään epäeettisenä, vaan kiinnostavana. Sillä tietokoneohjelma on tälläisessä tilanteessa enemmänkin taideteos kuin väite todellisesta ihmisyydestä. Holokannen simulaatioissa kysymys ei siis olisi "mind uploadingista" sanan vahvimmassa mielessä, sanan täydessä mielessä.

Mistä seuraa erikoinen jatkoajatus. Jos nyt, kaikesta pessimismistäni huolimatta, olisi vastassa päivä jolloin olisi ikään kuin pakko myöntää että mieli "ladataan internettiin" - sen sijaan että netistä vain ladattaisiin elämää ja mieltä - niin miten tähän pitäisi suhtautua? Eutanasia on kiinnostava lähtökohta koska sen tausta-ajatus perustuu "elämän kunnioittamiseen". Jos meillä on todellakin keino mind uploadata tietoisuutemme, niin eikö syöpään kuolemaisillaan olevan ihmisen velvollisuus olisi ikään kuin tehdä se minkä lääketiede voi tehdä. Eli korvata kaikki mahdolliset osansa mekaanisilla proteeseilla? Mind uploading on itse asiassa kysymys joka medikalisoi tietoisuuden ja elämän. Ja tekee tämän varsin ultimaattisesti. Tässä mielessä keskustelu ajatuskokeemme mind uploadingin pakollisuudesta luo ikään kuin jonkinlaisen kulman vaikkapa siihen onko ihmisten pakko maata laitteissa vihanneksina. Tai onko pakko kitua laitteissa tietoisena vain siksi että lääketiede voi lisätä elämään muutaman tuskantäyttämän päivän.

Toki tässä on muistettava että mind uploading ei ole aivan täysin osuva eutanasian kanssa. Osuvampi on elvytyskielto. Sen kohdalla ihmiset ovat taipuvaisempia joustamaan kuin aktiivisen eutanasian. Siksi voidaankin nähdä että mind uploadingista kieltäytyminen olisi todennäköisesti hyvinkin sallittua. (Joskin siihen liittyisi jotain joka "koettelisi oikeusturvaa" siitä kuka saa juridisesti päättää kuka elää ja kuka kuolee ja koska päätäntävalta omasta itsestä menee. Että poistaako masennus yksilön oikeuden elvytyskieltoon jne.) Ja luultavasti juuri ne "elämää kunnioittavat" tahot jotka muutoin puhuvat niin aborttia, eutanasiaa kuin elvytyskieltoakin vastaan olisivat kaikista eniten vastustamassa mind uploadingia - eivätkä he haluaisi että heille tehdään sellaista.
1: Tosin jos liharuumis ei kuolisi prosessissa ja muutoin aivan samanlaista tuotetta ja tapahtumasarjaa myytäisiin persoonallisuussimulaattorina, harva näkisi mind uploadingissa mitään epäeettistä tai perverssiä. Vasta kun väitettäisiin että simulaatiossa oleva on myös tietoinen persoona, laajempi paskamyrsky nousee. Itse nousen mutisemaan vasta kun väitetään että tuo luomus olisi jotenkin identtinen ja sama kuin se lihallinen kohteensa. Että kyseessä olisi persoonan kopioimisesta. Minun ei ole vaikeaa uskoa että elektrosähköinen tietoisuus olisi mahdollista.

Omalla kohdallani mind uploadingin kohdalla tärkein eettinen kriteeri on kuitenkin tietokoneohjelman mahdollisuus sammuttaa itsensä. Edustan niitä kauheita eksistentialisteja joille mahdollisuus itsemurhaan on syvin merkityksellisen elämisen edellytys. Että elämään kenties tullaan heitettyinä, mutta koska täällä ei ole kenenkään pakko olla, on elossapysyminen aina kuitenkin oman itsen ja oman persoonan luomus. Moni hengellisesti virittynyt voi innostua ajatuksesta jossa liha ei ole tärkeää ja miten ikuisesti hengissä pysyvä elektrosähköinen itsen kopio olisi ikään kuin Kristittyjen Paratiisin Toteutuminen Maallisen Luonnontieteen Tuomana. Mutta itseäni tämä ajatus ei innosta. (Tosin torjunkin hengellisen paratiisin yhtä innolla kuin tekno-optimistisen paratiisin.)

Tässä mieleen saattaa tulla rinnastus "Onionin" huumoriaineistosta löytyvästä eksistentiaalisesta palomiehestä joka lähinnä viivästyttää kuolemia, eikä halua siksi että häntä kutsutaan sankariksi. Että jotain tässä on monesta vinossa ja väärin. Mutta vaikeaa sanoa mitä.