Fantasia ja lokerointi

Ihmiset tykkäävät samastua mitä ihmeellisimpiin asioihin. Itse esimerkiksi olen viime päivinä pelannut uutta Senran Kaguraa ja olen prosessissa huomannut että on aavistuksen merkityksellistä lokeroida itseä ja muita suhteessa nakuilevien ninjatyttöjen kouluihin. (Hurraa Homura Gurentai!)

Tämä on tietenkin hoopoa koska koko sarja (animeineen ja peleineen) on läpikotaisen absurdi ja hölmö. Ja uusimmassa pelissä suurin osa aseista ja ominaisuuksista on vain heitettävissä hahmolta toiselle ja tätä kautta hahmoissa ainut uniikki ominaisuus on ääni ja ulkonäkö. Joka sekin on täysin modifioitavissa pelin sisällä. Toisin sanoen hahmot ovat menettäneet vahvasti uniikkiuttaan peliteknisien ratkaisujen kautta. Ja silti hahmot ja koulut tuntuvat merkityksellisiltä. Tämän voisi selittää tarinalla jota tässä pelissä hädin tuskin on. Tämä alleviivaa sitä miten samastumiskokemuksia saa omituisistakin paikoista. Jos minä saan jotain fiiliksiä tästä, suurin osa kokee varmasti syvemmin.

Tässä on tietenkin oleellinen suhde itsereflektioon. Ja tässäkin asiat ovat jännittäviä. Sillä monesti ajatellaan että itsereflektiolla olisi jotain arvoa sellaisenaan. Että ihmiset samastumisen ja kasvamisen kautta tunnistavat ja tehostavat erilaisia piirteitä itsessään.

Asioiden varmistaminen itsereflektiolla on tietenkin vaikeaa koska jo horoskooppienkin kautta tiedetään että horoskooppeihin uskovat Forer efektin voimalla ajattelevat että menetelmien lopputulokset puhuvat puolestaan. Jopa arvotut ominaisuuslistat tuntuvat osuvilta jos niiden tuotantotapaa jotenkin personalisoidaan. Vaikka personalisointi ei tosiasiassa vaikuttaisi lopputulokseen oikeasti. Mielikuva tästä riittää.

Tämä on syytä muistaa kun mietitään miten pitkään älykkäitä ja fiksuja ihmisiä viehätti esimerkiksi humoraalioppi. Tai miten modernina aikana MBTI -mittari herää suurta luottamusta myös sellaisten ihmisten parissa joilla ei ole koulutusta, osaamista tai kiinnostusta psykologisten testien luotettavuuden arviointimenetelmien sisällöstä saati soveltamisesta käytäntöön. Näitä taitoja ei tarvita luottamuksen syntymiseen.

Usein ajatellaan että kysymisen tavalla ja itsereflektion sisällöllä on vähäinen merkitys. Eli joko ajattelee että itsereflektio toimii tai sitten se ei toimi. Todellisuus on usein jossain tässä välissä. Ja tämä ero on tärkeä kun mietitään miten jokin persoonallisuustesti toimii ja toinen ei. Vaikka ne muuten olisivatkin arkijärjen ja kielen tasolla kovin toisiaan muistuttavia, toinen testi voi olla hyvä ja toinen huono. Niiden reliabiliteetti ja validiteetti voivat olla hyvin erilaisia.

Tähän liittyen onkin hauskana välipalana ottaa oikeaa psykologista tutkimusta jota on tehty niinkin omituisesta aiheesta kuin fiktionaalisen maailman Harry Potterin kouluista. Harry Potterilla on tietenkin paljon faneja ja heille on käynyt sama kuin minulle Senran Kagurassa. Joten tutkimukseen löytyy riittävää otoskokoa ja muuta miellyttävää. "Harry Potter and the measures of personality: Extraverted Gryffindors, agreeable Hufflepuffs, clever Ravenclaws, and manipulative Slytherins" Tutkimuksen kohteena olivat Harry Potter fanien aktiivit. Eli ihmiset joille tämä kirjasarja oli erityisen merkityksellinen.

Tutkimuksessa yhdistettiin itsereflektiota, kouluihin samastumista ja Big Five -persoonallisuustestiä sekä "Dark Triad" -testiä. Näitä verrattiin toisiinsa. Tätä kautta saatiin esiin erilaisia yhteyksiä. Ja kuten arvata saattaa yhteydet eivät toimi samalla tavalla. Vaikka Harry Potterin tuvat ovat kaikki aivan yhtä fiktionaalisia lokerointimenetelmiä, osa niistä korreloi ja toiset eivät. Ja joskus korrelaatit olivat omituisia.
1: Luihusiin liitetään arkijärjessäkin se, että tarkoitys pyhittää keinot. Tässä koulussa on sisällä pahoja ihmisiä vaikka tämä ei teknisesti ottaen ole mikään pahuuden luokkakunta. Henkilöt joilla oli vahvoja Dark Triadin piirteitä (psykopaattisuutta, narsismia ja machiavellististä opportunismia) samastuivat luihusiin. Tätä kautta itsereflektio todella korreloi näiden piirteiden kanssa. Tämä on mielenkiintoinen ajatus koska usein meille kerrotaan että narsistien tunnuspiirteenä olisi jokin jalo tietämättömyys jossa he eivät voi tietää tilaansa. Toki aika yleisesti on ajateltu että narsismi myös korreloisi oman narsistisuuden tietämisen ja sen avoimen tunnustamisen kanssakin. Tässä mielessä tämä tutkimus tukee selvästi tätä jälkimmäistä yleistä ajatusta.
2: Tutkijat olivat odottaneet löytävänsä ulospäinsuuntautuneisuudesta korrelaation Rohkelikkojen tuvan kanssa. Mutta tutkimus ei näyttänyt tätä. Toisin sanoen oma pelkuruus ei vähennä rohkeuden tai sosiaalisen avoimuuden arvostamista tai sellaiseksi samastumista. Kenties tämä johtuu siitä että rohkeus ja sosiaaliset taidot ovat positiivisia luonteenpiirteitä ja ihmiset tuppaavat kehumaan itseään itselleen. Lake Wobegon -efektin vuoksi suurin osa ihmisistä tuntee olevansa keskivertoista parempia käytännössä millä tahansa mittarilla.
3: Toisaalta älykkyys on positiivinen piirre ja se korreloi Korpinkynnen älykkäiden ihmisten koulun kanssa. Yhteyttä oli tosin myös arvostuksen haluamisen kanssa. Tämä herättää mietteitä siitä miksi niin moni netissä haluaa esittää olevansa MBTI -mittarilla INTJ. Osa on oikeasti fiksuja ja netti on heille ehkä ainut viestintäkanava. Osa heistä voi sitten olla ihan älyllisesti normaaleja tyyppejä joilla on halu päteä ja he kehuvat itseään itselleen.

Tämä muistuttaa siitä että itsereflektio toimii vain joskus. Itsereflektio voi heijastaa haluja ja kuvitelmia. Itsetietoisuuselementti taas on jotain joka on siitä vaikeasti mitattava asia että me kaikki kai luulemme että meillä on hyvä sellainen.

Onko "Lara Croft" ydinpsykopaatti?

"Tomb Raider" on ilmiö. Pelisarja on hyvin vanha. Siinä ei ole hirveän montaa peliä - ja osa niistä on peräti sisällöltään että pelattavuudeltaan turhia. (Esimerkiksi "Lara Croft and the temple of Osirisia" ei saisi ollakaan!) Tässä mielessä on kenties hauskaa aloittaa pelisarjan pelaaminen nykyään. Sillä Lara Croftin "origin story" alustettiin tai kerrottiin vasta "Tomb Raider:Definitive Editionissa". Joka on melko uusi peli.
1: Sen lisäksi se on käytännössä "Uncharted" -peli joka taas on pelisarja joka on rakennettu luovalle ajatukselle siitä miten kävisi jos Lara Croft olisi mies. Ja Tomb Raider taas on jossain määrin peli siitä miten Indiana Jones voisi olla nainen.

Jo "Definitive Edition" ja siinä oleva Lara Croft on jossain määrin häiritsevä. Suurin siinä oleva häirtsevyys on kuitenkin siinä, että Lara on melko graafisesti kuvattu nainen joka ääntelee. (Lisäksi, no, minulla on preferenssit joihin Lara osuu tarpeettoman tarkasti.) Minun pelitaidoillani jopa Jenna Jamesonin videot tarjoavat vähemmän naisellisia vingahduksia kuin tämä peli. Tässä mielessä on hyvin vaikeaa tietää onko peli feministinen ja naisia voimauttava. Vai onko se vain tekosyy liimata pervoja seksistisiä miespelaajia ruutuun. (Uskokaa; Olen kuluttanut tämän miettimiseen aikaa, mutta en tiedä.) Tämä sama ongelma on toki kaikissa muissakin "Tomb Raider" -peleissä. Grafiikan kehittyminen ei tosin ainakaan poista tätä ongelmaa.

Kuitenkin toinen häiritsevä tekijä on itse hahmo (=sen persoona).

Lara Croft vaikuttaa hyvin vahvasti olevan ns. ydinpsykopaatti. Ja tässä ei enää ole kysymys sankarin sukupuolesta. Kysymys ei ole myöskään pelin genrestä. Hyvin monessa muussakin pelissä on väkivaltaa. Kysymys ei ole edes siitä onko kyseessä tietokonepeli tai elokuva. Kysymys on siitä miten tämä väkivalta rakennetaan ja miten sankari(tar) siihen suhtautuu.

Hyvin usein sankareita rakennetaan jonkinlaisen stereotyypin mukaan. Ja näitä voidaan lähestyä mielenterveysongelmien kautta. Moni väkivaltaa tekevä hahmo kuvataan näiden stereotyyppien kautta suoraan ; Esimerkiksi Batman on väkivaltainen viittakostaja koska Bruce Wayne on traumatisoitunut. Myös ensimmäisen elokuvan Rambo on PTSDstä kärsivä entinen sotilas joka itkee Oregonissa.

Lara Croft ei ole tämänlaatuinen. Hän ei ole myöskään ADHD -tyylinen seikkailija. Hän ei selvästi traumatisoidu. Hän pyyhkii kaikki ongelmat onelinereillä. Lara Croftin "ihmisistä välittäminen" on hyvin pinnallista ja lyhytaikaista. Hän ei selvästi tunne mainittavaa empatiaa. Lisäksi näyttää että häntä kuvaa enemmän viileä idealismi, hän ei niinkään kaipaa kuin ihailee esimerkiksi isäänsä.

Asia pahenee jos pelataan Laran muita seikkailuja. Vanhemmissa peleissä Lara Croft on entistäkin enemmän psykopaattinen varas vaikka arkeologisia taitoja. Kenties alleviivaavin vihje on kuitenkin se miten Laraa kuvataan lapsena. Kun "Tomb Raider:Legend" -pelin alussa tapahtuu lento-onnettomuus, Laran äiti Amelia Croft käskee Laraa laittamaan silmänsä kiinni. Lara ei laita vaan sanoo, että hän haluaa nähdä. Eräs ydinpsykopaattien erikoinen piirre on se, että heillä ei ole räpyttelyrefleksiä ja he lähestyvät itseäänkin koskevia vaaratilanteita kylmästi juuri tämänlaisella tavalla. Tässä pelissä olevat onelinerit tosin muutenkin vihjaavat että Lara on hyvin stereotyyppinen psykopaatti petoeläinten fanitusta ja saalistuslausahduksia myöten.

Olisiko tälle jokin toinen selitys?

Usein peleissä tulee mainintoja niiden väkivallasta ja psykopaattisuudesta. Niiden kohdalla on kuitenkin usein vähemmän syitä alleviivata psykopaattiutta kuin "Tomb Raiderin" kohdalla. Mutta koska sankarina on nainen, halutaan enemmän korostaa sitä että nainenkin voi olla kompetentti ja aivan yhtä hyvä sotilas kuin mieskin. Ja näin ollen ajatukset psykopatiasta voidaan nähdä epätasa-arvoisena asennoitumisena. Naista halutaan mollata mutta samaa tekevä miessankari nyt on vaan cool action -sankari.

Ja kenties kyse onkin todellakin sankarin sukupuolesta. Kun katsotaan viihdettä ja sen sankarienkäyttöä voidaan huomata että monesti vähemmistöt eivät vain astu normaalien sankarien joukkoon ilman jonkinlaista totuttautumiskulttuuria. Naiset eivät tässä mielessä eroa vaikkapa tummaihoisista tai homoseksuaaleista.

Tavallista on, että ensin hahmot ovat jotenkin komediallisia. Näin vähemmistö solutetaan ikään kuin mukaan "suvaittavana vähän heikompana astiana". Tästä ei tule kovasti valituksia massavirralta. Tämän jälkeen sankaria helposti ylikompensoidaan. Syntyy esimerkiksi stereotypia kaiken kulttuurin tuntevasta homoseksuaalista, älyttömän katuviisaasta vanhasta tummaihoisesta miehestä. Lara Croft on ensimmäisiä valtakulttuuripelien naisprotagonisteja. Ja tämä tausta on luonut ja muovannut hahmoa. Tämä voi olla nykyaikana jossain määrin taakka.

Lara Croft on liitetty tunnekylmään brittiläiseen osaamiskulttuuriin samalla kun on hauttu alleviivata että nainen voi olla kompetentti sankari. Tämä on myyty myös sovinistimiehille sillä että on hahmoon on pakattu riittävästi pikseleitä rintamukseen. Kun tämä laitetaan yhteen, ei ole ihme että Lara Croft vaikuttaa tunnekylmältä. Emootiot näiden pelien kontekstissa olisivat heikkouksia - tai ainakin heteronormatiivisia naisten piirteitä.

Teoriaa vahvistaa se, että Larassa korostuvat sellaiset psykopaattien tunnuspiirteet kuin pinnallinen viehätysvoima ja älykkyys, harhaluulojen ja muiden irrationaalisten ajattelun merkkien puuttuminen ja hermostuneisuuden tai psykoneuroottisten oireiden puuttuminen. (Ja yleinen tunneköyhyys joka tuntuu olevan piirre siitä että on joutunut actionsankariksi.) Sen sijaan Lara Croftin elämä on suunnitelmallista, hänellä ei ole huonoa arvostelukykyä johon liittyy kyvyttömyys oppia niihin liittyvistä kokemuksista. Hänellä ei ole myöskään heikosti motivoitunutta sosiaalisuutta johon liittyy suoranaisesti epäsosiaalinen käyttäytyminen. Eikä hänellä ole outoa ja luotaantyöntävää käyttäytymistä.

Ottaako Psyko Pattiin?

Suuri osa ihmisistä kuulee ties minkälaisia ns. "kyökkipsykologisia" selityksiä. Määritelmät viuhuvat. Tätä tekevät terävänäköiset kansanihmiset joilla ei ole psykologin pätevyyttä. Ja he tekevät sen nopeammin kuin alaan harjaantuneet ammattilaiset.

Itselleni tämänlaisesta kokemuksesta on jäänyt eräs tilanne jossa minua kuvattiin psykopaatiksi. Kyseessä oli eräs lyhytaikainen tyttöystäväni. Tulkinta on nähdäkseni varsin väärä. Ja tavallaan paradoksaalisesti. Kun kliinistä psykopaattia kuvaa tietynlainen karismaattisuus ja muilla ihmisillä pelaaminen niin elokuvissa he ovat jotenkin epämiellyttivä. Ja vastaankin varmaan jossain määrin näitä stereotypioita. Tämä osuvuus tekee minusta tavallaan harvinaisen huonosti psykopaatin.

Uskoisin että syynä on se, että henkilö oli aika pinnallisesti todella lukenut "Hare Psychopathy Checklistin". Jossa attribuutteja kuvataan luettelonomaisesti. Hän tuskin oli käynyt arvioimaan joka kohtaa objektiivisesti ja laskenut lopputulemaa tätä kautta, eli työläästi. Saati katsonut että arvio todella osuu niihin rasteihin uskottavasti mihin hän on ne laittanut. Enemmän listaa on luettu tunnetasolla läpi. Vahvistusharhalla on ollut varmasti vaikutusta asiaan. Luettelomainen esitysmuoto on tässä mielessä sellainen että se harhaanjohtaa ihmisiä enemmän kuin voisi luulla. Tämä korostaa sitä miten tärkeää kouluttautuminen on tälläisissä aiheissa.
1: Itsediagnoositilanteessa tämänlaisessa tilanteeessa on aivan tavallista törmätä ns. Forer -efektiin. Forer -efektin vuoksi ihmiset kokevat kuvauslistoja itseensä osuviksi. En ole itsekään immuuni tälle. Lääkärikirjojen lukeminen saa aina sen olon että minulla on rutto, sankkeri ja täitä. Horoskoopit elävät tällä. Samoin se "Sherlock Holmesin katse" -temppu jota teen joskus ihmisille. "Pika-analysoin" ihmisiä luettelemalla heille luettelon jossa on mukana tavallisia asioita ja asioita joissa on hieman ympäripyöreitä tai jännitteisiä kuvauksia. Se on temppu. En ymmärrä ihmisiä juurikaan. Tiedän että tuolla tasolla minun ei tarvitse.

Kyökkipsykologiointia on toki montaa tasoa. Minäkin tein aikani kuluksi "Levenson Self-Report Psychopathy Scalen". Itsetehtynä tälläinen on vähän kuin "mikä koirarotu olisit" -testit. Mutta on jotenkin tosi älyllisesti kunnioitettavampaa tehdä tuollaisia kuin selvittää mikä hahmo olisi jossain televisiosarjassa. Tosin myönnän, että ero ei ole kovin suuri. Internet "tutkimus" on hieno tapa leikkiä modernia horoskooppia ilman taikauskoiseksi leimautumisen pelkoa. Yritin kuitenkin olla huolellinen ja rehellinen. (Mikä on ironista koska psykopaatin yksi tunnusmerkeistä on epärehellisyys, valehtelu ja manipulatiivisuus ; Joten jos saan tulokseksi "ei psykopaatti" niin eikö se olisi juuri sellaista jota psykopaatti voisi tehdä?)

Ja jos ei muuta niin jo tuosta saa irti sen, että klassinen ajattelu "psykopatiasta" ei ole yksinkertainen. Itse asiassa jos oli väärässäolevaa tuomita minut psykopaatiksi niin puolustuspuheeni psykopaatista oli sekin aika heikko. Sillä kyseinen testi lähestyi psykopatiaa testipatteristossa jossa mitataan kahta keskenään hyvin erilaista ilmiötä. Jotka sitten kohtaavat aidoissa psykopaateissa. Näistä osista voi sanoa sen verran, että:
1: Primaari psykopatia (primary psychopathy), joka mittaa empatiakyvyttömyyttä. Tätä kuvaa liukaskielisyys, pinnallinen charmi, suuruuskuvitelmat, patologinen valehtelu, huiputtaminen ja manipulointi. Tämä on sitä puolta joka kuvaa itseäni harvinaisen huonosti. Tekemäni testin antaman viitteellisen tuloksen mukaan olen tässä psykopatiatasossa roimasti keskiverron alapuolella. Mikä on siitä merkittävää että testiä ei oltu "sukupuolieritelty" (pun intended). Olen siis empatiakykyinen, jopa sellaisessa mittakaavassa jossa naiset ovat mukana. Tämä voi yllättää jos tajuaa miten vaikeaa minun on olla ihmisten kanssa. Mutta tämä johtuu toteuttamisesta eikä motivvaatiosta. Kun katsoo miten turhauttavasti "välitän" asioista, voi nähdä mistä tämä tulee.
2: Sitten jos katsotaan sitä sekundaarista psykopatiaa (secondary psychopatya) niin se mittaa asioita joita usein luokitellaan luokkaan "antisosiaalisuus". Sain siinä korkeat lukemat. En koe motivoivaksi tavoitella pitkäjänteisesti asioita joita yhteisö ja muut ihmiset arvostavat. Sosiaalinen palkitseminen ja sääntöjen seuraaminen "ei innosta". Tästä seuraa taipumus laiskuuteen joka voi lähennellä loisivaa elämäntapaa.

On huomattavaa että tavallaan minusta paljastui (ainakin itselleni) aivan uusi psykopaattinen minä. (Kiitos Forer -efekti!) Tämä minun heikoin puoleni on kuitenkin sellainen että en ollut tässäkään vielä "aivan siellä pahimmassa päässä". Se ei riitä psykopaatiksi, ei vaikka oletettaisiin että se primaari psykopatia olisi minussa hyvin hyvin vahvana. Noin 1% ihmisistä on psykopaatteja. Minua antisosiaalisempia ihmisiä on keskimäärin kaksi kymmenestä.

Kyökkipsykologia valitettavasti tuntuu toimivan näin. Katsotaan ominaisuuksia. Otetaan ihmisen kaikista reunimmaiset alueet, jätetään kaikki normaali lattialle, ja lopputuloksesta kudotaan kasaan "jotain". Ja sitten tehdään prosessi jossa ihminen on pahimmat puolensa, ja sitten liioitellaan että tämä valikoitu osio mahtuisi stereotypiaan tai lokeroon. Kuten vaikka "psykopatiaan". (Eikä prosessissa tarvita pahaa tahtoa. Pelkkä naïvi puuhaaminen ns. hyväntahtoisesti ja kiinnostuneesti voi riittää.)

Ikävintä on että koska tämä on tehty joku virallinen psykopatia -tarkistuslista mielessä, nähdään että tämän analyysin on oltava luotettava koska testiä käyttävät aidot psykologit ja listan on laatinut joku nimekäs ja osaava psykologi. Tässä unohtuu se, että listaa ei ole käytetty psykologiatieteen mukaisesti eikä sitä tarkistuslistaakaan ole tehty sillä tavalla jolla sitä tulisi käyttää sen nimekkään psykologin mukaan. Millään tällä ei ole väliä. Koska on aina piristävää mennä selittämään miten "annoin bänät poikaystävälle koska se oli ihan selvä psykopaatti".

---

No, minkäs mahtaa. Bänätkin voivat tämän jälkeen näyttää todisteelta minun psykopatiastani koska psykopaatit tarkistuslistan mukaan
☑ Eivät kykene pitkiin ja kestäviin parisuhteisiin.

Miten suhtautua elokuvien väkivaltaisiin "hulluihin" tai "vammaisiin"?

Katsoin vuonna 2013 ilmestyneen "Stoker" -elokuvan. Sen keskiössä on erikoisella tavalla havaitseva tyttö. Tarina alkaa jonain joka saattaisi olla vain tapahtumienkuvausta hautajaisten jälkeen. Mutta pian on selvää että kyseessä on murhamysteeri. Joka sitten saavuttaa elokuvan loppupuolella keskushenkilön väkivaltaiseen hahmonkehitykseen.

Elokuvan sankarittaren(?) mielentilaksi on usein arvailtu autismia. Ja tähän liittyen sitä on voinut olla luontevaa rinnastaa "ZEN" -elokuvaan. (Jonka olen myös nähnyt) Jälkimmäinen on kung-fu -elokuva jonka sankarina on autistinen tyttö joka oppii taistelutaitoja. (Mikä on sinällään poikkuksellista elokuvissa. Autistit elokuvissa ratkovat superälyllään kasinoita ja salakoodeja.) Siinä autisti on heikko ja vammainen mutta kuitenkin kompetentti taistelija. Ja elokuvan lopussa on jopa - todennäköisesti autistille merkityksetön - melodramaattinen loppulauselma jossa korostetaan että he eivät ole yksin ja heitä rakastetaan. Kyseessä on jonkinlainen vammaisen glorifiointi. "Stoker" on tässä luonnollisesti poliittisesti epäkorrekti. Autisti joka varustautuu kynällä joka päätyy kiusaajahahmon käteen. Autisti joka lopuksi ampuu poliisin. Se lietsoo varmasti jotain siitä ennakkoluulosta jossa erilainen on vaarallinen, uhkaava ja väkivaltainen.

Toisaalta "Stoker" -elokuva ei itse asiassa kerro että vika olisi nimenomaan autismi. Elokuva pelaa muutenkin odotuksilla varsin omituisesti. Ja joku muu voisi laittaa vaihtoehdoksi jonkinlaisen itseensäkäpertyvän skitsofrenian. Tai elokuvaklassikko psykopatian. Etenkin poliisinampumiskohtauksessa tuntuu olevan sanavalmis ja tilannetajuinen nainen. Esiin voi ottaa esimerkiksi seuraavat:
* Selvästi sairaus on liitoksissa sankarittaren isän veljeen. (Joka mahdollisesti, mutta ei välttämättä, voi olla hänen biologinen isänsä.) Ja hän luo kirjeissään tarinoita siitä miten hän on ollut eri maissa ympäri maailmaa. Mutta kirjeet ovat kuitenkin peräisin samasta mielenterveyshoitolasta. Hän selvästi lähettää kirjeitä nimenomaan sankarittarelle. Hänellä on jonkinlainen pakkomielle ja kirjeet kertovat jostain syvästä yhteydestä vaikka hän ei ole koskaan tavannut tätä. Tämä ei vaikuta autismilta, vaan joko siltä että tarina luodaan kirjeen lukijalle jotta tätä voidaan hallita karismaattisella epätotuudella. Tai sitten vaihtoehtoisesti hän todella uskoo olevansa näissä maissa ja uskoo fantasioiohinsa. Mikä ei kyllä vaikuta autismilta.
* Isän veli myös murhaa avaintodistajia. Ne osoittavat selvää tilannetajua. Sitä että tiedetään mitä toinen tietää ja jossa heitä myös ohjaillaan. Ei vaikuta autismilta. Ei etenkään yhdistettynä äidin iskemiseen ja siihen liittyvään sosiaalisuuteen. Ja patsasteluun aurinkolaseissa ja muissa vastaavissa niin että hän olisi jotenkin cool.
* Erikoisuuden seksuaalinen luonne on melko ilmiselvä. Tässä on symbolisia yhteyksiä kohtauksissa joissa hämähäkit kävelevät jalkaa pitkin mekon alle. Mutta viimeistään sekstaaminen-muuttuu-raiskaukseksi-ja-itsepuolustuksesta-murhaksi -kohtausta seuranneessa suihkumasturboinnissa käy viimeistään täysin selväksi että tappamisessa on seksuaalinen komponentti. Tätä korostaa myös edesmenneen isän halu laittaa tyttöä metsästämään. Isä ei pitänyt metsästämisestä mutta tyttö piti. Ja isä selitti että joskus on syytä tehdä jotain pahaa jotta ei tee jotain vielä pahempaa. Saaliiden täyttäminen oli myös tärkeää.

Hahmo ei tosin tässä ole kovin koherentti ja on vaikeaa sanoa onko mitään tiettyä mihin sitä edes on liitetty. Elokuvan alussa kliseiden läpipursuama "autismi" -leima miltei huutaa itseään mutta lopussa on hyvin vaikeaa nähdä sitä missään. Elokuvanteko ei kuitenkaan ole psykiatriaa ; Esimerkiksi tarinan lopetus on omituinen. Sillä kun sankaritar ampuu setänsä joka on kuristamassa sankarittaren äitiä, poliisi olisi varmasti tyytyväinen lopputulokseen. Murhatut ruumiit voitaisiin laittaa sedän kontolle. Koska, no, nehän tosiasiassa olivat hänen surmatekojaan oikeastikin. Psykopaatti voisi laskelmoida vain selviävänsä tilanteesta. Lopussa kuitenkin murhataan murhaamisen vuoksi. Sillä tästä tulee ankarampi tarina.

Mainitsin kuitenkin skitsofrenian ja psykopatian tarkoituksella. Elokuvissa niihin on tavattu liittää väkivaltaisuutta. Nämäkin ovat tarpeettomia stereotypioita. (Esimerkiksi skitsofreenikoiden väkivaltaisuus ei ole mikään tosiasia.) Mutta niiden kohdalla ei asiasta pahastuta. Autisteilla on selvästi jonkinlainen "erikoissuojelu" kulttuurissamme. Sen vuoksi nimenomaan autistinen väkivaltainen sankari koetaan jotenkin oleellisesti loukkaavampana kuin väkivaltainen skitsofreenikko.

Siinä mielessä on kenties rakentavaakin luoda autismivihjeitä väkivaltaiseen hahmoon. Sellainen kun rikkoo konventioita ja pakottaa reagoimaan jotenkin. Joku voi ahdistua tästä seuraavasta kognitiivisesta dissonanssista. Ja osa voi moralisoida. Näille reagoinneille on tilaa. Se ei kuitenkaan minusta ole kaikki. Asiaa on ainakin helpompi lähestyä näin kuin iskeä siihen että olemme kenties kaikki liiankin turtuneita väkivaltaisiin psykopaatteihin ja skitsofreenikoihin niin että emme enää edes tajua pahastua heidän puolestaan.

Aataminpojat

Anti-Hitler sanoo pöö, hei, ei ole mitään pelättävää...

Kävin lauantaina Suomenlinnassa Kurja Viapori -kierroksella. Ilmeisen monilla ihmisillä on makaaberi maku, koska kaikki kierrokset olivat loppuunmyytyjä. Kierroksella käsiteltiin monenlaisia asioita vaatetäin sotilasvoitoista siihen miten "mennä Suomenlinnaan" on tarkoittanut sukupuolitautiklinikalla käymistä. On toki mielenkiintoista kuulla siitä miten Augustin Ehrensvärd, toisin kuin hänen vaimonsa, viihtyi Suomenlinnassa. Ja että hänellä oli mamselli joka ei osannut laittaa ruokaa, mutta joka sen sijaan synnytti mitä ilmeisimmin Ehrensvärdin lapsen. Teko, joka oli rikollista mutta josta ei jostain syystä tullut oikeudenkäyntiä, saati tuomiota. Samantapaisesta vallasta kertoo sekin miten eräs neiti selvisi oikeudessa kun tuomari jääväsi itseään ja eräs upseeri otti hänet suojelukseensa. Neidon siveys oli ilmiselvää koska syyte oli haureudesta ja hänestä oli aikaisempia merkintöjä kuppapotilaana. (Ja kuppa parantunut ei sen ajan hoidoilla.)

Kuppa, mikä ihana tekosyy..

Mutta mielenkiintoni vei muukin kuin kuppa. (Jota kiistän sairastavani, vaikka neurosyfilis aikaansaakin suuruudenhulluutta.) Siksi aion lähestyä tätä ylimääräisin lähtein. Päsmäröin ihan näin turismipohjalta.

Kiertueella nimittäin kerrottiin lopuksi Kerpeikkarista aka Juhani Aataminpojasta. Hän oli Suomen pahin sarjamurhaaja. Merkillistä on myös, että hänet armahdettiin teloitustilanteen jo alettua. Tai oikeastaan häntä ei armahdettu, tuomio säilyi kuolemantuomiona. Tätä ei vain pantu täytäntöön. Hänet kahlehdittiin muurattuun ahtaaseen koppiin, jossa hän ei mahtunut edes oikaisemaan. Hän kitui hengiltä puolitoista vuotta. Sakari Topelius oli käynyt itse katsomassa herraa ja hänestä tuollainen armahdus ei ollut todellakaan mikään armahdus. Mikä luultavasti oli rankaisun tarkoituskin. Rikokset olivat hyvin poikkeuksellisia, joten todennäköisesti kuolemantuomio nähtiin liian lempeänä ja se vaihdettiin kidutustuomioon. Tuomio oli "pelotuksen ja varoituksen muille jumalattomille". (Sen ajan lakitekstiä jonka sanavalinnat kertovat siitä miten uskonnottomuuteen on suhtauduttu menneinä aikoina. Suunnilleen samoin kuin nykyään.)

Kahdentoista uhrin surmaaminen useassa vaiheessa, jossa mukana oli äidinsurma, oli siitä erikoinen että Aataminpoika oli aiemmin syyllistynyt pienempiin rötöksiin. Merkittävää oli myös se, että hän vaikutti selväjärkiseltä mutta ei katunut tekojaan, jotka kuitenkin olivat ulkopuolisen silmin melko mielivaltaisia. Jos mies lyödään hengiltä sauvalla vinoilun vuoksi, sitä voisi luulla jonkinlaiseksi pikaistusteoksi. Mutta tietenkin jos tässä yhteydessä kiertää köyhiä torppia satunnaisia ihmisiä surmaten, tämä hetkellinen mielenhäiriö olisi kestänyt melkoisen kauan. Toki mukaan mahtuu myös tuttuja rikollisuuteen liittyviä tunteettomuuteen liittyviä sosiopatian ja psykopatian elementtejä, mutta kokonaisuus on hyvin hämmentävä.

Itse asiassa Juhani Aataminpojan teot ovat olleet jotain johon perinteinen profilointi ei ole purrut. Teot eivät siis ole olleet poikkeuksellisia vain omana aikanaan, vaan ne ovat olleet poikkeuksellisia globaalisti ja verrattuna muihinkin sarjamurhaajiin. Hän on ollut hyvin erikoinen. Tiettävästi tällä hetkellä Aataminpoikaa onkin tutkittu sitä kautta että hänellä olisi ollut jokin sairaus. Esimerkiksi syntymässä saatu kuppa.

En siis sittenkään siirtänyt huomiota pois kupasta. Kaikki oli hämäystä, huijausta ja petosta!

Siihen aikaan oli
filmillä toimivia kameroita.
Sellaisia joista tehtiin valokuvia.

Mielenkiintoista tässä on se, että Kerpeikkarin sellin tarkkaa paikkaa ei ole enää nykyään tiedossa. Oppaamme tosin vihjasi että se todennäköisesti sijaitsi niillä main missä hän kertoi miehen elämästä. Siinä tapauksessa se sijaitsi Susisaarella alueella jossa minä olen aiemmin käynyt taskulampun kanssa. Tämä ei ole tietenkään kovin yllättävää, koska olen kolunnut siellä hyvinkin paljon. Yllättävämpää on tosin se, että jos tämä pitää paikkaansa, niin olen seikkaillut siellä ensimmäisellä Suomenlinnan reissullani 1990 -luvun lopulla, jolloin kiertelimme alueen "rotankoloja" Suvi Harjun kanssa. Jossain määrin pelottavaa.

Hyvän mielen joulukomediaa koko perheelle

"Yksin kotona" -elokuva on jouluelokuva. Se sijoittuu joulun aikaan. Sitä myös esitetään yllättävissä määrin USA:ssa jouluisin. Kyseessä on kuulemani mukaan jonkinlainen perinne. Ajatus on ällistyttävä koska Suomessa joulupäivän klassikoihin kuuluu sellaisia elokuvia kuin "Lumiukko". Joka ei todellakaan ole "Yksin kotona".

Pinnallisesti tarkastellen elokuva korostaakin perhettä. Aluksi pieni Kevin riitelee perheen kanssa, sitten hän jaa yksin ja vaikeuksiin. Ja lopuksi perhe palaa kotiin. McCallisterien Perhe jopa iloitsee Kevinin näkemisestä. Elokuvan tarkempi analyysi paljastaa kuitenkin, käytännössä väistämättä, jotain hieman yllättävää.

Jos katsotaan elokuvan alkuosiota, siinä korostuu se miten Kevin riitelee sisarustensa kanssa, on vanhempiensa tiellä. Eikä kukaan ole huomaavinaan häntä. Tämä kulminoituu riitaan. Seuraavana aamuna tulee kiire kun perheen äiti ja isä nukkuvat liian pitkään. Kevin unohtuu kotiin. Perhe muistaa hänet vasta lentokoneessa. Sitten taloon iskevät murtovarkaat Harry ja Marv, tunnetuin seurauksin. Lopuksi perhe palaa takaisin, on innoissaan Kevinistä korkeintaan muutamia kymmeniä sekunteja. ja sen jälkeen he hajaantuvat eri suuntiin ja Kevin jää yksin siihen eteiseen. Äiti puhuu iloisesti sisaruksille ja poistuu jutellen ostoksista. Isä koskee Kevinin olkapäätä ja poistuu paikalta. (Katsokaa vaikka!)

Itse väitän että tässä kaikessa on paljon oireellista. Sellaista joka ei sovi perhe-elokuvaan. Ei edes kenties kaikkein aikojen väkivaltaisimpaan lastenelokuvaan ja koko perheen komediaan. Riitelyssä ja unohtelussa on jotain oireellista. Jos mietitään perhe-elämää, sukat, housut, avaimet, passi ja matkalaukku ovat sellaisia joita unohdetaan kiireessä. Ei lapsia. Perhe näyttää kohtelevan Keviniä hyvinkin nuivasti. Selvästi häneen ei ole samanlaista tunnesidettä kuin muihin lapsiin. Tämä johtaa mielenkiintoiseen kysymykseen. Kysymykseen "miksi". Tästä voidaan generoida melko nopeasti kaksi perushypoteesia:
1: Kevin on itse asiassa kaltoinkohdeltu lapsi. Johon vuosien hylkääminen on jättänyt jälkensä. Tämä saa hänet kohtelemaan väkivallattomia murtovarkaita hyvin julmasti. (Murtovarkaathan vierailevat talossa selvittelemässä asioita. He voisivat hyvin ottaa perheen panttivangiksi tässä kohden. Sen sijaan he haluavat odottaa että kaikki menevät lomamatkalle!) Kevin on ns. häiriintynyt sosiopaatti.
2: Kevin on synnynnäisesti kieroutunut psykopaatti. Siksi hänen perustapansa olla muiden kanssa on sen luonteista että hänen kanssaan ei haluta olla. Sisarukset välttävät hänen tekosiaan koska niihin liittyy usein itsekkäitä strategioita.

Tässä avuksi voidaan ottaa "Psychology todayn" artikkelin "How to Tell a Sociopath from a Psychopath" kuvaamia merkkejä. Siinä nimenomaan erotetaan se miten psykopaatti on biologinen ja sosiopaatti kasvatuksen luomaa. Ja kerrotaan että näillä on muutakin eroa kuin syntymekanismi. Että ne ilmenevätkin hieman eri tavoilla. Niillä olevat yhteiset piirteet osuvat Kevin McCallisteriin todella hyvin. "A disregard for laws and social mores". Kevin mm. varastaa varsin sujuvasti tilanteen niin vaatiessa kaupasta. Check. "A disregard for the rights of others" Kevin käyttää kaikkea eteensätulevaa strategisesti hyödykseen, riippumatta omistussuhteista. Hän manipuloi muita, esimerkiksi viatonta pitsalähettiä. Check. "A failure to feel remorse or guilt". Ottaen huomioon Kevinin teot, normaali lapsi voisi traumatisoitua, mutta hän naureskelee ja hymyilee. Check. "A tendency to display violent behavior" Katso koko kyseinen elokuva ja laske murskatut pallit ja kolahtaneet kallot. Check. Tämä toki vasta validoi että Kevinin ajatteleminen psykopaatti-sosiopaatti -linjamalla on järkevä. Se ei kerro kumpaa tyyppiä hän on.

Artikkeli kuvaa sosiopaatteja hermostuneiksi, häiriintyneiksi, tyypeiksi. Kevin ei ole tämänlainen. Hän on päinvastoin hyvinkin cool, tilannetajuinen, joustava ja karismaattiselta vaikuttava pikku nappula joka ihastuttaa sosiaalisilla taidoillaan jopa pelottavan naapurin sedän. Tärkein kohta tämän elokuvan tulkinnan kannalta on se, että "Any crimes committed by a sociopath, including murder, will tend to be haphazard, disorganized and spontaneous rather than planned". Tämä on melkolailla Kevinin vastakohta. Koko elokuva on itse asiassa tribuutti lapsen kekseliäisyydelle ja suunnittelutaidolle.

Psykopaatti on sitten jotain aivan muuta. "Psychopaths, on the other hand, are unable to form emotional attachments or feel real empathy with others, although they often have disarming or even charming personalities. Psychopaths are very manipulative and can easily gain people’s trust. They learn to mimic emotions, despite their inability to actually feel them, and will appear normal to unsuspecting people. Psychopaths are often well educated and hold steady jobs. Some are so good at manipulation and mimicry that they have families and other long-term relationships without those around them ever suspecting their true nature." Näkisin että Kevin on nimenomaan psykopaatin arkkityyppi. Kevin on säälimättömän julma, ylimääräistä väkivaltaa ja muuta vastaavaa käyttävä. Ja katumaton. Mutta kuitenkin hellyyttää varomattomat, kuten naapurin pelottavan lapiosedän ja tämän perhe-elokuvan katsojat. Tätä kulmaa puoltaa sekin että McCallisterit eivät kohtele kaikkia lapsiaan samalla tavalla. Kevin jää yksin kotiin ja häneen suhtaudutaan muutoinkin jotenkin eri tavalla. Tämä viittaa siihen että välttelyyn olevat syyt johtuvat Kevinistä. Eikä niinpäin että Kevinin kaltoinkohtelu olisi tuottanut hänenkaltaisensa pikkuriviiöihmishirviön.

Kun elokuva on ilmestynyt 1990 -luvulla, on elokuvan valmistumisesta kulunut jo parikymmentä vuotta. (Mikä tuolla tavalla ilmaisten saa minut tuntemaan oloni todella vanhaksi.) Ja on kenties kiinnostavaa miettiä mitä Kevinistä on voinut tulla. Mieleeni tulee vertailukohtia. Sellaisia kuin "Saw" -kauhuelokuvasarjan sadistisia ansoja rakentava Jigsaw. (Kauhu on yllättävän usein lähellä komediaa.) Tai sitten tosielämän Macaulay Culkin. Jompi kumpi tämäntyyppisistä kohtaloista on uskottava tuolle talosta tappoansan kyhäävälle nassikalle.

Että Hyvää Joulua! HouHouHou!

Toinen minä.

"Never was and never will be / You don't know how you've betrayed me / And somehow you've got everybody fooled / Without the mask, where will you hide? / Can't find yourself lost in your lie."
(Evanescence,"Everybody's fool")

Kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa on käytetty 1800 -luvulta lähtien käsitettä alter ego. Se tarkoittaa sitä että henkilöllä on ikään kuin kaksi hahmoa mutta vain yksi ruumis. Eli sama henkilö ikään kuin naamioituu: Etenkin supersankarisarjakuvissa alter egoja on paljon.
1: Yleisin versio on ihmisestä supersankariksi ketjun läpikäynyt hahmo. Bruce Wayne naamioituu batmaniksi, Peter Parker muuttuu hämähäkkimieheksi, Matt Murdock on daredevil. Cristopher "Kit" Walker on mustanaamio. Don Diego de la Vega on Zorro... Näissä sarjakuvissa sankari on alun perin ihminen ja muuttuu sitten jotain kautta muuksi, jonka hän naamioi ja piilottaa. Tyypillinen piirre tässä hahmossa on uhrautuvaisuus: Henkilöillä on arkielämä, jonka laatua sankarius ei paranna.
2: Harvinaisempi supersankarityyppi on supersankarihahmo, joka on aluksi supersankari ja joka naamioituu sopiakseen maan elämään. (Sillä maan päällä supersankarit aika usein kuitenkin seikkailevat.) Tästä luokituksesta malliesimerkki on teräsmies. Sillä teräsmies on ensisijaisesti yliluonnollinen sankari, joka vain adoptoidaan maan päälle. Siinä missä normaalille supersankarille hahmo on naamio, teräsmiehen naamio on nössö reportteri, Clark Kent. Siinä missä muiden inhimilliset hahmot ovat aitoja, Clark Kent on suorastaan korostetun heikko ja heiveröinen. Voidaan siis sanoa, että teräsmies eräällä tavalla pilkkaa ihmiskuntaa esittämällä naamioroolinsa -jonka perimmäinen tarkoitus on salata teräsmiehen tosi minä - näin mahdittomana.

Hieman samanlainen jaottelu löytyy myös teologiasta; Jeesuksesta on erilaisia tulkintoja. Hän on samanaikaisesti Jumala ja ihminen, mutta olennaista onkin se, miten. Keskustelua on käyty siitä onko Jeesus sankari mallia Peter Parker vai mallia teräsmies:
1: Nestorilaisuudessa Jeesuksen inhimillisyyttä korostettiin. Hekin myönsivät että Jeesus on jumala, mutta he korostivat että erityisen tärkeää on se, että Jeesus oli ensisijaisesti ihminen ja suuri opettaja.
2: Monofysitismissä taas ajateltiin että Jeesus oli ensisijaisesti Jumalainen. Jumalallinen ikään kuin imee ihmisyyden sisäänsä, ja tämä on vain yksi juttu johon Jumalaisuus nyt pystyy.

Kenties erikoisinta on kuitenkin se, että alter egon käsitettä kehitettiin psykologisiin tarpeisiin. Tutkimus paljasti viitteitä skitsofrenian, jakomielitaudin, suuntaan. Lievemmissä tapauksissa jokin kirjailijan hahmo voi olla hänen alter egonsa, jos hän sisäistää itsensä siihen jollain lailla. Ja jos ihmisellä on monta eri persoonaa, mielenkiintoinen kysymys ei ole siinä, onko hän sairas ; Se onkin siinä, mitkä persoonat tulisi poistaa ja mitä niistä pitäisi pitää muita aidoimpana.

Kaikista uskonnollissävytteisimmin tulkiten voidaan oikeasti kiinnostuneesti miettiä sitä, kummin päin asia on; Loiko Jumala ihmisen omaksi kuvakseen, vai loiko ihminen Jumalan omaksi kuvakseen. Ja jos vastaa kyllä, niin on hyvä miettiä että vastaako kyllä myös toiseen, jonka jälkeen pääsee miettimään sitä kumpi oli ensin. Sillä siihenhän tämäkin ainakin sarjakuvissa korostetusti liittyy. Alkuperäinen on oikea ja myöhemmin tullut on naamiota. Vaikka Peter Parkerkin muuttuu tieteellisesti käsitellyn hämähäkin puremasta myös geneettisesti erikoislaatuiseksi, hän on silti ensisijaisesti Peter Parker ja hämähäkkimies pukuineen on vain naamio.

Kaikista mielenkiintoisinta on kuitenkin kenties se, että vanhan ajan sankarit ovat usein kokopäiväsankareita. Odysseuksella ei ollut salaminää, hän oli kokopäiväinen seikkailija. Samoin on tietysti Herkuleen kanssa. Hän ei naamioitunut tavalliseksi, vaan oli vauvasta asti super. Ja jos alter ego rinnastuu skitsofreniaan, nämä entiset sankarit ovat yllättävän usein jollain tavoin sellaisia, että heitä kuvaa käsite antisosiaalinen persoonallisuushäiriö:
1: Malliesimerkki tästä on esimerkiksi vahvasti psykopaatin piirteitä omaava Raamatun Samson, joka repii kappaleiksi, polttaa vimmoissaan ja pieksee filistealaisia poikki ja pinoon aasin leukaluulla.
2: Toki sankarit eivät välttämättä ole suorastaan väkivaltaisia, vaan myös sosiopaattiset sankarit, jotka ovelasti ja häikäilemättömästi manipuloivat tilanteita Odysseuksen tapaan.