Tieteen keksiminen.

"J'ai fait l'amour et la révolution. / J'ai fait le tour de la question. / J'avance, avance à reculons. / Oui, je tourne en rond, Je tourne en rond."
(Zazie, "Je Suis Un Homme")

Hypoteesinmuodostus (tai se, mitä sillä tässä tarkoitan) on juuri se, mitä arki -ihminen helposti arvostaa tieteenteossa. Uuden teorian keksimistä. Ajatus on siis että ensin on hypoteesi, joka testauksen jälkeen muuttuu teoriaksi. (Toinen merkitys hypoteesilla on tietysti "seuraus, joka johdetaan mahdollisimman deduktiivisesti teoriasta. Tässä hypoteesi ei ole esiteoria, eikä näit hypoteeseja testata, vaan hypoteesien avulla testataan teorioita.)

Niihin liittyviä tarinoita kerrotaan. Newton katsomassa omenaa putoamassa on kaikille tuttu. Samoin Galileo Galileista kerrotaan sankaritarinoita, joissa keskiössä on hänen viisautensa ylemmyys ja vainot joita hän kohtaa. Hieman vähemmän tunnettu - mutta silti melko tunnettu - keksimistarina on Friedrich August Kekulé von Stradonitzin näkemä uni käärmeestä, joka johti hänet keksimään bentseenimolekyylin muodon.
1: Ongelmana näissä tarinoissa on tietysti se, että niiden todenmukaisuuttakin on vaikeaa varmistaa.
2: Ja toisaalta ne ovat sankarinpalvontaa, jotka arvostavat keksimistä, eivät koettelua. Tämä haiskahtaa idealismin ja/tai rationalismin arvostamiselta empirismin ja koettelun yli. Tämän vuoksi esimerkiksi uskovaisissa on ihan tavallista törmätä päättelyyn jossa "se ja se tiedemies on ollut kristitty", joten takana on joko suora Jumalallinen inspiraatio tai sitten heidän vakaumuksensa vaan on niin todenmukainen, että se tuo tiedon luokse jonkinlaisen oikotien.
3: Kolmannekseen ne tekevät sen, että tieteenteossa tärkein asia on inspiroitunut keksiminen, ei työ. Arkielämä on, "ainakin sen mukaan, mitä itse olen ollut huomaavinani", jotain ihan muuta. Ilmassa on siis illuusio luovasta nerosta, joka salamannopeasti keksii ja tätä kautta generoi tietoa ja mullistaa kaiken tiedon. Tiede on siis ikään kuin idealampun välähdys, joka luo kaavan, joka on "keksittäessä" kultaa, mutta on "omistettuna" vain iso kasa tylsää, jota vähemmän luovat tiedemiehet dogmaattisesti valvovat norsunluutorneissaan..

Ja toisaalta menetelmä, jolla he ovat keksinnön tuoneet voi olla merkityksetön: Esimerkiksi Karl Popper oli sitä mieltä, että jokainen keksintö joko luo tai on hyppäys ulos vanhoista teorioista (eli on vanhan tieteen perustaan heijastaen tavallaan irrationaalinen.) Tätä kautta keksimisprosessia ei voi rekonstruoida, siinä on aina häivähdys irrationaalisuutta. Paul Feyerabendin mukaan hypoteesinmuodostukselle ei ole mitään metodia. Heistä "oikotietä" ei ole. Tätä kautta Jeesuksen rukoilu tai hallusinoivat huumeet tai unien näkeminen voivat olla keinoja jotka ovat tuoneet hypoteeseja, mutta ne eivät ole ainut metodi. Itse asiassa yhteen menetelmään jämähtäminen voisi jopa dogmatisoida tieteen. Sen keksimiseen ja luomiseen panostava osa alistettaisiin "puristisen tarkkailun alle", jolloin tieteentekijän maailmankuva olisi korostetun kritiikin alla. Ensin ei päästäisikään testaamaan, vaan ensin punnittaisiin se, että henkilöllä on "oikea maailmankuva".

Moni on kuitenkin jakanut tieteentekoprosessin osiin. Näissä näkemyksissä tyypillistä on se luonne, että ensin ideoidaan ja sitten "ammutaan infantiilit kehtoihin". Esimerkiksi Hans Reichenbach esitti että hypoteesinmuodostuksessa on kaksi vaihetta. Keksiminen ja oikeutus. Kordig taas jakoi sen hieman pienempiin osiin: Hänestä ensin intuitio tuottaa arvauksia. Sen jälkeen mielessä niistä suuri osa tulkitaan suoraan typeriksi, ja tästä selvinneet ovat uskottavia. Ne ovat niin hyviä että ne voidaan ottaa vakavasti. Mutta tämän jälkeen ne tietysti testataan, ja vasta tämä tuo hyväksynnän.

Tässä kohden voisin lainata Thomas Edisonia: "Tiede on 5% inspiraatiota ja 95% perspiraatiota". Sillä on aika ottaa filosofien sijasta itse tieteentekijöiden kannanotot pöydälle. Heillä lienee jokin kuva tekemästään työstä. Se, mitä heidän puheissaan toistuvasti tulee esiin, on se että anomalioilla on uuden keksimisessä valtava merkitys. Tämä korostuu tietysti myös tieteentekoa prosessina tutkineiden filosofien jutuissa. Thomas Kuhnin paradigma -näkemyksen mukaan tiede etenee siten että uusi teoria korvaa vanhan. Ja tässä keskeistä on se, että vanhassa teoriassa on anomalioita, jotka kasautuvat ja uusi teoria selittää nämä poikkeukset:
1: Esimerkiksi Einstein kehitti teoriansa paikkaamaan vanhan paradoksin: Hyvin testatuissa näkemyksissä oli ristiriita; Hänen teoriallaan niiden välinen ristiriita saatiin katoamaan. Olennaista on, että kumpaakaan näistä ei kumottu. Toisaalta Einsteinin teoriat myös korvasivat Newtonin mekaniikan. Tässä korostuu kuitenkin se, että tuhoaminen ei ole prosessissa välttämätöntä. Myös hyvä teorioiden ristiriitojen poisto on "vaihtoehto".
2: Toisessa "mallivastauksessa" Kepler huomasi että hänen ja Tyko Brahen näkemysten välillä oli ristiriita. Hän teki tältä pohjalta erilaisia muunnelmia, joita kokeili.
3: Kolmas, mielestäni arkijärkeen hyvin iskevä esimerkki on kuitenkin aika konkreettinen. V. W. Ekman katsoi jääpalojen liikettä, ja huomasi että vastoin sen ajan odotuksia lautat eivät liikkuneetkaan täysin tuulen mukana : Eli odotusten mukaisesti. Niissä oli säännönmukainen poikkeaminen "siitä mitä teoria odotti". Syyksi hän kehitti teorian maan pyörimisen vaikutuksesta. Se on nykyään tärkeä osa valtamerten virtausten tutkimista.

Keksimisessä on tätä kautta selvästi kolme osaa. "Anomalian spottaaminen", ja "paikkan muotoilu ja sen arvailu" sekä "purukumin testaaminen".

Pierre-Gilles de Gennes ja Jacques Badoz kirjoittivat "Hauraat esineet" -kirjassa tämänkaltaisesta anomalioiden spottaamisesta: "Yleensä uuden keksimisen saa liikkeelle jokin provokatiivinen kysymys (esimerkiksi täysin mystinen ilmiö, joka kutittaa tutkijan uteliaisuutta) ja kärsivällisesti kehitetty asiantuntemus. Nämä ehdot ovat välttämättömiä, mutta eivät aina riittäviä: Ajattelun skeemat, jotka alussa näyttävät vankoilta, romahtavat yhtäkkiä surkeasti ratkaisevassa kokeessa ja tarkastelutasoa muutettaessa. Päämääriään täytyy alituiseen korjailla ja ajatustapojaan muuttaa."

Olennaista on huomata, että ero nousee jostain havainnoista. Anomaliaa ei keksitä kuin salamaa taivaalta. Eikä teoria ole "mistään tuleva, mihinkään riippumaton". Se ei ole luovaa siinä mielessä että "keksitään tyhjästä uutta", vaan pikemminkin siinä huomataan puutteita siinä missä ollaan, eikä jäädä pelkästään sen teorian moittimisen piiriin vaan tämän päälle ns. "aletaan tekemään asialle jotain". Molemmat vaiheet vaativat tietysti paljon työtä ja ns. "näkemystä".

Tätä kautta ehkä yllättävää, mutta silti tärkeää on huomata, miten tärkeää myös se tylsä "kaavanyhjääminen" on tämän kannalta : Toki moni osaa ratkaista erilaisia yhtälöitä, jos ei pitkällä matikalla niin ainakin treenillä. Se, että tiedemies huomaa eron "odotuksissa" nojautuu siihen että hän kykenee "ikään kuin automaattisesti" tietämään mitä se "odotettu" on. Tämä tarkoittaa sitä samaa, mihin törmää miekkailussa. Minäkin osaan selittää iskun fysikaalisista perusteista ja strategiasta. Osaan perustekniikat. Ja muutenkin osaan tarvittaessa jauhaa paskaa aiheesta niin paljon että "kokeneempiakin miekkailijoita voi hirvittää". Mutta se, että niitä pystyy käyttämään tehokkaasti, on paljon paljon vaikeampaa. Siksi minäkin "kaikesta paskanjauhuustani huolimatta" häviän melkoisen usein freeplayssa. Olen kuin aloitteleva fyysikko joka osaa laskea kaavoilla, mutta ei ole sisäistänyt niiden interaktiota niin että osaisi nähdä miten ne ovat maailmassa - etenkin silloin kun ne eivät ole kaavan mukaisia.

Ja tähän vaaditaan sitä, mitä idealistifilosofit tässä kohden yleensä haluavat väheksyä. Se vaatii työtä ja kaavajumppaa jopa tylsyyteen asti.

Ontologisilla mietinnöillä ja saivarteluilla ei ole tässä kohden näytä olevan kovin suurta tilaa. Tietenkin on aina syytä miettiä sitäkin, että johtuuko "hypoteesinmuodostus anomalioiden kautta" siitä että se on aidosti toimiva menetelmä, vai siitä että luonnontieteiden tutkimuksen henki on sen mukainen että sitä harjoitetaan paljon. Emme siis yksinkertaisesti varmasti tiedä onko se "tehokkain". Se, että jokin asia liittyy toiseen voi johtua myös perinteistä. Siitä että ihmisiä joko kannustetaan tähän. Tai jopa siitä että vanhat menestykset tuottavat intoa kopioida ne, jolloin myös keksimistavat vain "otetaan ylhäältä".

Ideavirran kahlitseminen.

Uudet ideat ovat tärkeitä. Ilman raakamateriaalia tieteessä ei olisi mitään testattavaa. Tämä korostuu siinä vaiheessa, jos kannatetaan tiedenäkemystä "parhaasta tunnetusta selitysmallista", jossa yksittäinen piirre ei vielä tee siitä tiedettä, vaan se että se on paras tai parhaiden joukossa. Jotta voidaan testata, täytyy olla jotain testattavaa;

Hypoteesin muodostamisessa ei esimerkiksi Feyerabendin mukaan ole mitään metodia. Itse olen samaa mieltä tämän kanssa: Henkilö voi saada inspiraation eli keksimisinnon ja sen seurauksen, uuden hypoteesin, uskonnosta, unista kuten Friedrich August Kekule von Stradonitz hiilirenkaansa kanssa. Tai vaikka huumeista saaneistaan hallusinaatioista. Toisin sanoen tälle ideoinnille ei ole mitään sidottua menetelmää, ja oikeastaan sellaisen esittäminen on tätä kautta irrelevanttia ajatusten kontrollia;
1: Tässä kohdassa olennaista on huomata, että hypoteesinmuodostuksen suhde metafysiikkaan ei ole välttämätöntä sille, että se olisi hyvin toimiva. Siksi esimerkiksi Raamatusta inspiraatiota saaneet eivät voi väittää että heidän hengellisyytensä innostava vaikutus kertoisi jotain Raamatun oikeudellisuudesta tai että se edes toimisi muilla. Itse asiassa hypoteesinmuodostuksen otto käsittelyyn on asian viemistä sivupoluille : Emme voi kieltää tai pakottaa ketään noudattamaan juuri tiettyä tapaa tuottaa ideoita. Eikä esimerkiksi huumausaineissa saatu villi ja oikeaksi osoittautunut idea ole mikään teoria siitä että huumausaineet olisivat jokin tie jumalaisen kosmismystisen tiedon äärelle. Inspiraation lähdettä ei voida pätevästi yhdistää tälläisiin teorioihin, ne ovat rationalisointeja ad hoc. (Toisaalta ne toimivat, joten niitä ei saisi kieltääkään, kunhan tutkimuspaperissa on hyvää tiedettä, eli ne epätieteelliset metodit joilla jutut on keksitty on jätetty niiden ulkopuolelle, muulla ei ole väliä.)

Toisaalta kaikki hypoteesinmuodostuksen menetelmät eivät selvästi ole yhtä hyviä: Passivoivat systeemit ovat huonoja. Se, mikä taas aktivoi voi olla ties minkä laista:
1: Pettymys vallitsevaan oloon aikaansaa motivaatiota taistella vastaan.
2: Innostus vallitsevaan oloon aikaansaa halun lisätutkia hedelmällisellä tiellä.
3: Kiinnostus tuntematonta kohtaan aikaansaa halun tutkia.
4: Halu huvittua voi johtaa siihen että huvitetaan itseä epätodennäköisillä ja muuten vaikeasti keksittävillä assosiaatioilla voi tuottaa myös hyödyllisiä ideoita.
5: Tarve johonkin tietynlaiseen johtaa ideointiin tämän ympärillä ja vastaus tähän löytyy todennäköisesti.
6: Pätemisen tarve, ahkeruus ja moni muu seikka voi johtaa valmistautumiseen, ja kuten tunnettua "onni suosii valmistautunutta mieltä". Siksi esimerkiksi Alexander Fleming kehitti sattuman johdosta penisilliinin ja monet muut keksinnöt on tehty "vahingossa". Idea tuli onnenpotkun kautta, mutta se vaatii myös huomaamista jotta siitä tulisi jotain muuta kuin ohimenevä vahinko.
7: Ahneus esimerkiksi Nobelpalkintoon tai asemaan arvostettuna tiedemiehenä voi innostaa ahkeruuteen ja yrittämiseen, joka taas tuo valmistautumista.
8: Luottamus siihen että esimerkiksi Jumala on varmistanut että saamme oikeat tiedot tai skientismi eli tiedeusko ~ luottamus siihen että tiede voi selvittää sitä kautta kaiken voi poistaa estoja ongelmaa miettiessä vastaan tulevien vaikeuksien edessä (esimerkiksi siksi että kannattaa fysikalismia, jossa kaikki on fyysistä, eikä ole yliluonnollista, eli sellaista jota ei voitaisi tutkia.) (Sillä onko yksilön uskonnollinen vakaumus tai skientismi itsessään perusteltua vai ei ei ole hypoteesinmuodostuksen kannalta olennaista. Pääasia on se, että hän luottaa siihen.)
...
Toisaalta hypoteesien esilletuontia voivat estää:
1: Ideologiset tabut, jotka kieltävät jonkun teorian esittämisen. Tähän mielestäni liittyy olennaisesti se, että ateistejen prosenttiosuus tieteentekijöinä kasvaa huipulle mentäessä: Heillä ei ole tabuja jotka kieltävät esimerkiksi kantasolututkimuksen tai jotkut näkemykset: Eli voima tulisi juuri siitä mistä heitä kritisoidaan. "Mikään ei ole heille pyhää". Toisaalta jos heillä on rajoitteita, ne käsittelevät yliluonnollista Jumalaa, jota ei voitaisi tutkia kuitenkaan. En siis pidä tätä osoituksena siitä että Jumalaa ei olisi, vaan pikemmin siitä että Jumalaan uskomiseen liitetään tabunäkökulmia: Sen piirissä on määritelty tietty etiikka, joka sanoo aina "Thou shalt not" jotakin.
2: Keksijän oma muu arkuus.
3: Yhteyksien puute

Ei voida sanoa että yksi näistäkään olisi oikea ja paras. Ne toimivat eri ihmisillä ja vaativat eri persoonallisuustyypin toimiakseen. Jokin asia voi olla toiselle innoke ja toiselle este. Esimerkiksi mukavuudenhalu voi tuoda helpottavia ideoita, mutta toiselle laiskuus taas estää hypoteesien miettimisen. Hypoteesinmuodostusmenetelmän pakottaminen tiettyyn tarkoittaa sitä että kaikkien ei anneta ideoida. Toki tämä tietty rajoitettu porukka voi omista innostuslähtökohdistaan keksiä aivan samoja ideoita ; Mikään yksittäinen idea tuskin muuttuu sellaiseksi että sitä ei voitaisi keksiä. Mutta kuten yhteistyöstä muutenkin tiedetään: Useampi pää ajattelee enemmän kuin yksi.

Kuitenkin kenties olennaisin asia ideoidin tuotoksen asema. Se on itse asiassa täsmälleen sama kuin mitä epäilty on rikosoikeudessa. Jos ideaa väittää hyväksi ilman testausta, on sama kuin pistäisi henkilön vankilaan vain siksi että hän on epäilty. Toki tarvitaan epäiltyjä jotta tutkimuslinjat etenevät ja aito syyllinen saadaan kiinni.
1: Mutta ilman halua kunnon itsekriittiseen tutkimukseen systeemi ei toimi. Eikä keksittyjä ideoita kahlitsevasta kritiikistä ei tarvitse välittää, koska kritiikkiä voidaan kohdistaa vain niitä ideoita vastaan jotka on jo keksitty. Ei siksi tarvitse pelätä sitä, että idea jää keksimättä kun sitä haukutaan. Sitä voidaan haukkua vain rakenteensa pohjalta, ja jotta sillä olisi sellainen, se pitäisi ensin keksiä.
2: Toisin sanoen avoimuus tieteenteon ideoinnille ei suinkaan tarkoita että mikä tahansa ideoitu tuotos olisi tiedettä ja hyväksyttävä. Tiede syntyy siitä että "infantiilit ideat ammutaan kehtoihinsa." Ja kun näitä huonoja ideoita ammutaan paljon, käy vähän sama kuin valokuvauksessa : Kun kuvia napsitaan paljon, niistä voidaan tuhota suurin osa ja silti hyviä jää jäljelle. Ja juuri siksi suurin osa jäljelle jäävistä kuvista on sitten OK -laatuisia.
3: Siksi minusta tuntuu hieman erikoiselta, että tiedemaailmaa syytetään kahlitsevuudsta, vaikka tosiasiassahan se ei voi kritisoida sellaista mitä ei ole esitetty. Tiedemaailman tehtävänä on olla kriittinen keksityille hypoteeseille, eikä sitä että näkemys on rakennettu vaikka tukemaan sitä näkemystö joka on inspiroiva, voida pitää minään tekosyynä sille että näkemyksiä on testattava ja koeteltava ennen kuin niitä voidaan esittää vakavasti.

Snakes on a plane.

"Kaikki palaa alkuunsa ja selitykset jää / Käärme kohmeen kangistama jäytää häntäänsä"
(CMX, "Silmien takana")

Käärmeet ovat monissa kulttuureissa tärkeitä. Kristinuskoon on lainattu sumerilaisten Gilgamesh -eepoksen käärme, joka pettää ihmisiä. Apteekin tunnuksessa on Mooseksen seikkailuista lainattu käärmesauva, jonka katsominen Raamatussa paransi käärmeenpuremista. (Mikä on ihmetyttänyt minua, koska sama teos kuitenkin kieltää epäjumalankuvat, kuten kultaiset härät. Ilmeisesti käärme oli jotenkin erikoinen - kenties se oli lainattu jostain muusta uskonnosta johon nomadikansa oli törmännyt vaelluksellaan.)

Faaraoiden dynastioita edeltäneessä Ala-Egyptin perinteessä kuninkaat kruunattiin Buton kaupungissa, ja tärkeää sijaa esitti kobrakuningatar Wadjet. Atsteekkejen jumalien joukossa oli Quetzalcoatl, jolla oli käärmeen vartalo ja ihmisen pää ja Tlaloc, joka oli sateen ja salamoiden jumala, jonka huulet muodostuivat kahdesta käärmeestä. Kreetan minolaiset palvoivat käärmejumalatarta, jolla oli paljaat rinnat ja käsissään käärmeet. Ecuadorin jívarot käyttävät hallusinoivasta koisokasvista, maikuasta, tehtyä juomaa, daturaa. (Vaikuttavina aineina ovat alkaloidit atropiini ja skopolamiini). Juomaa käytetään tärkeässä rituaalissa jossa on tarkoitus nähdä arutameja, jotka ovat henkimaailman esi-isiä. Nämä ilmestyvät näkijälle usein kahden jättimäisen käärmeen muodossa, unen käärmeet taistelevat kiemurrellen, ja jívaron on rituaalissa juostava niitä kohden ja kosketettava niitä ennen kuin ne katoavat räjähtäen. Käärmeet näkyvät muutoinkin runsaasti unissa.

Myös maailmankäärmeet ovat yleisiä. Esimerkiksi ásatrú -mytologiassa on jättimäinen käärme, joka kiertää maailmaa ja uhkaa niellä sen ja joka on kuitenkin olennainen osa maailman rakennetta. Skandinaavisessa mytologiassa maailmankäärme on nimeltään Jörmungandr, ja se ympäröi nimen omaan ihmisten asuttamaa maailmaa. Tutuin maailmankäärme on luultavasti Raamatusta ja juutalaisuudesta tuttu maailmankäärme nimeltään Leviatan.

Samoin ouroboros, itseään hännästä syövä käärme, joka itseään syöden ravitsee itseään, on yleinen : Siihen törmää sarjakuvissa tai Michael Enden romaanissa "Tarina vailla loppua" -kirjassa. Merkki oli alun perin kreikkalaisien ikuisuuden symboli. Myöhemmin merkki kuvasi mystikoille maailman ikuista tuhoa ja uudistumista. Ouroboros on yleinen myös näyissä, kuuluisin näistä on varmaankin Friedrich August Kekulé von Stradonitzin näkemä näky, jossa ouroboros ilmestyi unessa, ja tämän unen inspiroimana hän keksi miettiä sellaista asiaa, että jospa bentseenimolekyylissä olisikin kuusi hiiltä renkaana. Tämä keksintö ratkaisi monta sen ajan orgaanisen kemian ongelmaa. (Myös Jörmungandr on niin suuri että se kykenee syömään valaita ja kiertämään maailman ympäri puremaan omaa häntäänsä.)

Käärmenäyt eivät ole yhden mielen satunnaisia tuotteita, koska ihmiset näkevät niitä erittäin yleisesti. Joten niiden ilmiintyminen näkyihin ja uskontoihin täytyy selittää jotenkin. Sigmund Freud uskoi että unessa mystiikka kohtasi tieteen, tai ainakin hän loi järjestelmän joka oli sellainen. Hänestä alitajunta toi esiin salattuja toiveita, joita henkilö ei kehtaa tunnustaa itselleen, joten hänen mielessään on sensori(oikeastaan sensuroija), joka maalaa päälle jotain hieman muuta. Hänen mukaansa unissa oli arkkityyppejä, joista yksi oli käärme. Freudin mukaan kulttuuri -toiset ihmiset- loivat esteet mielelle asettamalla tabuja ja kieltoja, eikä hän ajatellut geenien vaikuttavan asiaan.

Edward Wilsonin "Konsilienssi" -kirjassa esitettiin aika lailla toisenlainen näkemys, jonka mukaan käärmekuvien yleisyys johtuu evolutiivisista syistä, ja lajinmukaisesta aivojen toiminnasta. Kirjassa esitetään esimerkkejä simpansseista, joilla on synnynnäinen, ei opittu, kammo käärmeitä kohtaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita vielä mitään, mutta Wilson huomauttaa, että ihmisillä on aivan samantyyppinen kammo. Käärmeitä kammotaan helposti. Tämä ei ole pelkästään opittu kysymys, sillä tutkimukset ovat osoittaneet että käärmekammo syntyy helpommin kuin esimerkiksi kammo kukkasiin. (Ja itse asiassa jos ajatellaan laajemmin, ero korostuu : Jos kukkasia pelätään, pelko on usein fobian tasolla. Käärmekammoa fobian tasolla, odiofobiaa, on toki enemmän, mutta erikoisempaa ja tärkeämpää mielestäni on se, että heikompi vastenmielisyys on käärmeillä yleistä, kun taas kukkasten kohdalla niitä käytännössä joko ei pelätä tai sitten niitä pelätään fobiana. Ja tämä taas ei riipu kulttuurista, jossa ihminen elää. Syyt löytyvät siis sisältämme.) Ihmiset toki oppivat pitämään käärmeistä, mutta tämä on työlästä, keskimäärin ihminen oppii paljon helpommin pitämään esimerkiksi pienistä koirista. Wilsonin mukaan yleensä yleinen pelonaihe lapsuudessa on pimeä, tämä heikkenee, kun taas käärmekammo voimistuu voimakkaasti murrosiässä - kuten simpansseillakin tapahtuu. On siis aivan, kuin lapset olisivat laumassa, ja niiden pysyminen laumassa tai nuotion ääressä on tärkeää, ja aikuisena hänen taas on uskallettava ulos esimerkiksi metsästämään tai keräilemään - ja sen vuoksi varottava käärmeitä. Evoluution kannalta tälläinen järjestely on toimiva : Käärmeethän tappavat nykyisinkin runsaasti ihmisiä, niistä monet ovat myrkyllisiä. Käärmeet eivät ole väritykseltään tai muuten silmiinpistäviä, vaan ovat enemmän piilossa luikertelevaa mallia, joten niiden havaitsemiseksi tarvitaan erillisiä "algoritmeja". Siksi "havaintojen ja teorian valossa" on järkevää katsoa että ihmisillä on synnynnäisiä, epigeneettisiä taipumuksia, jotka helpottavat käärmemäisten hahmojen havaitsemista.

Tämä on uskottavampaa, kuin pelkkä ajatus siitä, että käärmenäyt olisivat puhtaasti kulttuurillisia. Ihmisen kuuloaisti on siitä erikoinen, että se havaitsee käärmemäiset, matalalla olevat sihahdukset, erityisen tarkasti. (Tämä on ikään kuin synnynnäinen cocktailparty -ilmiö; eli tapahtuu samaan tapaan kuin kuulemme oman nimemme puheensorinasta, koska aivomme ovat erikoistuneet tunnistamaan sen äänihahmon. Tosin aivoissa on tämä sihahduksien tunnistaminen on luonnostaan, kun taas nimemme painuu mieleen toiston, oppimisen, kautta.) Lisäksi ihmisen näköaistimukset reagoivat lajinmukaisesti - eli kulttuurista riippumatta - siten, että muun muassa räikeät, nopeasti esiin tulevat kuviot tulevat esiin - ja näiden lisäksi käärmemäisesti kiemurtelevat hahmot nousevat helposti mieleen. (Katso vaikkapa television kohinaa, jos voit. Siinä alkaa melko helposti näkymään kiemurtelevia kohteita, vaikka kohina on satunnaista, ihminen luo sinne tietynlaisia hahmoja helpommin kuin toisia taas ei.) Toki käärmeet nousevat jumaliksi, parantajiksi tai tiedon läheteiksi, demoneiksi ja vastaaviksi kulttuureissa, joissa myrkkykäärmeitä kohdataan. Ihminen ei siis ole pelkkä geenien suora tuote, vaan ympäröivä kulttuuri - ja maailma, jossa hän toimii ja havainnoi muutoinkin - vaikuttavat asiaan. On kuitenkin hyvä huomata, että epigeneettiset säännöt luovat käärmeille lumon ja erityisen tunnereaktion, joka johtaa siihen että kulttuurissa nimen omaan käärmeet muuttuvat jumaliksi helpommin kuin muut asiat, joita ympäristössä tavataan: Jos ympäristössä on marsuja ja käärmeitä, marsujumalia ei tehdä kovin paljoa, mutta käärmejumalia tehdään sen sijaan runsaasti.