Kybridi

Dan Simmonsin "Hyperion" on niitä harvoja teoksia jotka ovat vaikuttaneet maailmankuvaani syvästi. Eräässä mielessä tämä demonstroi "todellisuuden" käsitystä joka nousee esiin Kekäleen ja Murron "Narnia todellisuuden peilinä" -teoksesta. Siinä todellisuus määritetään eksistentiaalisesti. Jos elät arjessa, sinulle tapahtuu tapahtumia. Nämä ovat toki tosia ja objektiivisia. Mutta jos ne ovat "harmaata", et koe sitä etkä siksi maista "todellisuutta". Siksi vain kirjallisuus ja asiat jotka saavat tuntemaan asioita kertovat että olet maistanut todellisuutta. Ja näin fantasia voi olla todempaa kuin se "oikeiden asioiden tekeminen" joihin monia filosofinplanttuja ja blogisteja tiemmä kehotetaan. ; "Hyperion", Simmonsin sarjan ensimmäinen osa on minulle hyvin "todellinen" tässä yllä määritellyssä mielessä. Ja sen jatko-osat on mielestäni tarpeetonta täydellisesti kesken lopetetun kirjan juonellistamista. Mikään ei ole yhtä täydellistä kuin lopettaa kirja siihen kun ihmiset kertovat tarinansa, eivät selvitä mitään mysteeriä ja kävelevät laulaen aikahautoja kohti.

Olenkin käsitellyt "Hyperionia" esimerkiksi kokonaisuutena ja yksityiskohtina. Tällä kertaa katson yksityiskohtaa, joka liittyy vahvasti kirjan toiseen teemaan. Nimittäin siihen mitä on olla ihminen. Kirjassa persoona, elämä, elossaolo ja vastaavat filosofiset ongelmat nousevat erilaisina kombinaatioina esiin. Kirja ei vastaa, mutta sen sijaan kysyy, milloin jokin on vaikkapa tietoinen tai persoona.

Kirjassa esiintyy monia universaalisti tuttuja versioita kysymyksestä. Sinisen värisiksi valmistetut androidit ovat ihmisen ja koneiden sekoituksia. Ihmisen ja robotin välimaastoa kurotaan myös kertomalla miten teknologialla voidaan kehittää ihmisten fyysisiä ominaisuuksia.

Sen lisäksi kirjassa on uniikkeja tapoja lähestyä asiaa. Ensimmäisessä tarinssa esiin nousevat bikurat ovat tästä hyvä esimerkki. He "ovat ristinmuotoisesta", ja siinä on oikeastaan kaikki mitä heissä on. He ovat sukupuolettomia ja hyvin vajaaälyisiä. Kuolemansa jälkeen he regeneroituvat uudestaan henkiin. Heitä on vakaa numero. "Kolme tiuta ja kymmenen". Heidän elämänsä on mekaanisen rituaalinomaista eikä asioihin mietitä parannusta. Syviä kysymyksiä ei kysytä - on vain rituaaleja. Ja ristinmuotoinen joka heidät herättää henkiin estää heitä myös liikkumasta kuin hyvin pienellä alueella. Heillä ei ole mainittavaa kognitiota, ei vapautta eikä kykyä kuolla. Silti intuitiivisesti tuntuu että he olisivat jollain omituisella tavalla ihmisiä. Mutta samalla heiltä on riistetty kaikki mikä ihmisyydessä on arvokasta ja tärkeää.

Mutta tämä blogaus keskittyy kybridiin. Lamian tarina on ollut se joka on minua kiinnostanut vähiten. Runoilija Martin Silenius ja "vaeltava juutalainen" Sol Weintraub ovat kiinnostaneet vahviten. Lenart Hoytin tarina on niin vahvasti teologian ja uskontokritiikin sävyttämää, että tämän merkityksestä ei voi alikorotaa. Ja Fehdmahn Kassadin seksin ja väkivallan sävyttämät seikkailut ovat tietysti olleet ... innostavaa ... luettavaa. Siksi en aiemmilla lukukerroilla ole antanut tarpeeksi sydäntä ja panosta John Keatsin kybridille. (Runoilijalle joka ei ole yhtä hauska kuin Martin Silenius ja jonka seksi ei ole yhtä vetoavaa kuin Kassadilla. Hänellä ei tavallaan ole paljoa tarjottavaa, muuta kuin laimennettua ihmisyyttä.)

Ennuste ; Luvassa on paljon
ihmisen näköisistä kuorista,
tekeleistä ja pään hajoamisesta.

Tuoreimmalla lukukerralla juuri tämä tarina kuitenkin iski eniten. Tietoisuutta nimittäin lähestytään siinä ikään kuin toisin päin. Tavallisesti ihmiset lähestyvät robottiutta. Mutta kybridien kohdalla koneet tavoittelevat ihmisyyttä. Tietääkseni tämänsuuntaista yritystä määritellä - tai ainakin lähestyä - ihmisyyttä ei ole kovin usein käsitelty, ainakaan samalla syvyydellä.

Ja yksityisetsivä Lamian rakastaja ja asiakas Johnny sattuu olemaan "persoonallisuuden palautusprojektiin" liittyvä "rekonstruoitu persoona" (s. 359) "Simulaattori luo ympäristön, kytkee mukaan tunnetut faktorit ja työskentelee kreatiivisesta tuotannosta taaksepäin." ja apuna käytetään kaikkea tarvittavaa aineistoa. Tieto kerätään (s. 358) "Hänen kirjeistään. Päiväkirjoista. Kriittisen tarkoista elämänkerroista. Ystävien todistuksista. Mutta ennen kaikkea hänen säkeidensä kautta." "Johnny" on tämänlainen persoonallisuuden simulaattori joka on sitten ympätty biologiseen ruumiiseen. Koska se yrittää toisintaa tuotoksia, se on ikään kuin yritys mallintaa inhimillistä käytöstä. Ja imitaatio on tekoälyn kannalta, paitsi parasta imartelua, myös filosofinen muistutus siitä että Turingin testi on pätevä jos tietoisuus ja tietoiselta näyttäminen ovat sama asia. Tietoisuuden imitaatio joka menee läpi on tietoisuutta. Ja Johnny taatusti on yhtä tietoisenoloinen kuin muutkin kirjan hahmot.

Toki Johnny ei alussa vastaa ihmistä. Hänen kybridiruumiinsa kun ei estä tietoisuuden tallentamista muualle. Tarina alkaakin siitä että hänen aiempi ruumiinsa on murhattu ja hän oli tämän vuoksi menettänyt tietoja muutamalta päivältä. Myöhemmässä vaiheessa hän kuvaa omaa rooliaan. Ja kuten ihmistenkin kohdalla, ympäristö on tässä oleellinen osa ; (s. 407) "Perustaso on itsessään abstrakti. Tietokoneen, tekoäly-peräisten tietopiirien ja kvasihavainnollisen gibsonilaisen matriisin yhdistelmä, joka suunniteltiin alunperin ihmisten suorittamia toimintoja varten ja joka hyväksytään nykyään yleisesti ihmisen, koneen ja TekoÄlyn yhteiseksi alueeksi" ja tämä tekee hänen kybridistään epäoleellisen verrattuna ihmisen ruumiiseen (s. 407) "Voin "olla" missä hyvänsä nämä limittäin olevat tietopiirit vain antavat minun kulkea ... kaikissa verkon maailmoissa, tietenkin, perustasolla ja missä hyvänsä TeknoCoren konstruktiossa kuten Vanhassa maassa ... mutta ainoastaan siinä ympäristössä pystyn omaksumaan itselleni "tietoisuuden" ja operoimaan tai kauko-ohjaamaan sellaisia antureita kuin vaikkapa tätä kybridiä." Hän tavoittelee sen sijaan ihmisyyttä syvästi. Ja osana tätä on irtautuminen "perustasosta".

Tämä on jo lähtökohtaisesti hyvin mielenkiintoinen teema. Keats kun korostaa sitä miten paljon hän menettää ruumiiseen siirtymisellä. Ihmisen aivokoneiston laskentakyky on hyvin minimaalista ja yhteys tietoon on hyvin erilaista. Se, mikä on ihmiselle vain muutama päivä on tekoälyn kaikkeatarkkailevassa maailmassa "ikuisuus". Tämä näkökulma on tärkeä siinä mielessä että Keats yrittää irtautua jonkinlaisesta kartesiolaisen dualismin teknologistetusta versiosta. Kartesiolaista dualismia puolustetaan yleensä sitä kautta että olisi jotenkin mahdotonta että tietoisuus olisi mekaanista tai biologista. Että täytyy olla niin että jokin sielu kauko-ohjaa jonkinlaista liharobottia. TekoÄly ja perustasolla toimiminen ovat tässä varsin suoraviivaisia analogeja.

Mutta kirja ei ota suoraan kantaa projektin onnistumiseen. Sen sijaan se heittää vaikean pähkinän. (s. 365) "Persoonallisuuden palautusprojektit olivat fiaskoja jopa parhaan simulaatiokontrollin kanssa. Heillä oli käytössä VOIMA:n ja OCS:HTN:n verkosto... kaikkia muuttujia ei pystytty onnistuneesti ennakoimaan. Persoonan malli tulee itsestään tietoiseksi ... enkä tarkoita tietoiseksi itsestään pelkästään siinä mielessä kuin sinä ja minä olemme, vaan tietoiseksi siitä että se on keinotekoisesti itsestään tietoinen persoona - ja se tapahtuu määräajoin tapahtuviin outoihin silmukoihin ja epäharmonisiin labyrintteihin, jotka vievät suoraan Escher -tilaan" ... "sellainen persoona saa hermoromahduksen. Tulee hulluksi. Siirtyy psykostadiin." Moni voisi nähdä tämän osoituksena siitä että tekoälyprojekti ei toimi. Että tietoisuudessa on jotain niin ylimaallista että mikään laskentateho ei selitä sitä tai voi toistaa sellaista. Toisaalta juuri itsetietoisuuteen liittyvät asiat - yhdistettynä siihen että mallinnuksessa on käytetty entisiä ihmisiä jotka ovat suhtautuneet tietoisuuteen maailmankuvallisesti - voivat johtaa siihen että tämä kaatuminen ja sekoaminen on nimenomaan osoitus siitä että todellinen tietoisuus on saavutettu! Ja kenties sen vuoksi Keats on runoilijana riittävän joustava jotta hän kykenee toimimaan maailmassa varsin hyvin sekoamatta aina siihen asti kunnes kuolee. (Eli ei kovin kauaa.)

Laskennallisuuden tematiikka on tietoisen mielen ohjelmoimisen kannalta syvä ongelma. Mekaniikka ei tunnu sopivan yhteen ihmisen toiminnan luovuuden ja anomaalisuuden kautta. Ja siksi on hyvä miettiä miksi tunnetuista piirteistä syntyy emergentti piirre, ennustamattomissa oleva mielipuolistuminen. Ja jos tämänlainen ennustamisen ongelma on olemassa, kenties koko tietoisuus itsessään on samanlainen "reduktiivisesti laskemattomissa" mutta silti ohjelmoitavissa koska se on "rajalliseen laskentapohjaan liittyvä emergentti piirre". Kenties se on kuten elämässä ; Jossain määrin elossaoleminen on sitä että voi kuolla, tulee kuolemaan ja tiedostaa kuolemansa. Ja samassa määrin tietoisuus, persoona ja mielenterveys voivat olla vain niillä jotka voivat sen menettää, seota ja pelätä hulluksi tulemista. ; Ja sitten toisaalta jos tietoisuus menee rikki, voidaan melko vahvasti epäillä että se viittaa siihen että ajatus tietoisuuden eilaskennallisuudesta (joka voi viitata vaikka sielun kaltaiseen eilaskennalliseen essenssiin tietoisuuden takana) olisi hyvinkin vakavastiotettava. ; Sama havainto voi johtaa aivan päinvastaisiin tulkintoihin. Ja uskon että Simmons tekee tämän tarkoituksella. Hän ei kirjassaan vastaa vaan kysyy.

Tietenkin laskennallisuus näyttelee kirjasarjassa suurta roolia muutoinkin. Ja tämä kytkee ihmiset ympäristöönsä ja maailmaan kahlehdituiksi mutta vapauteen heitetyiksi. ; Koska aikahaudat kulkevat ajassa taaksepäin, nykyajan TekoÄly taistelee tulevaisuudesta käsin tehtävää sodankäyntiä vastaan. Ja koska tähän liittyy tuntemattomia muuttujia joita se ei osaa selittää, se pyrkii mallintamaan tarkemmin ja luomaan olellisia testejä. Tämän projektin tiimoilta syntyy esimerkiksi John Keatsin kybridi, jonka toimia seuraamalla TekoÄly saisi oleellisia tietoja. Ja näin TekoÄly luo itse pahimman vihollisensa. John Keats kun talletetaan Lamiassa olevaan muistisiruun ja kybridi ehtii myös lisääntyä Lamian kanssa. (Johnnyn ruumis oli myös biologinen miehen ruumis sanan täydessä mielessä. (s. 397) "Hän on kone, ajattelin. Ihminen, mutta kone sen takana. Suljin silmäni. Pehmeä käsi kosketti poskeani, kaulaani ja niskaani." ... "Hän avasi silmänsä juuri sillä hetkellä katsoakseen minua ja näin niissä vain tuon hetken kiihkon ja intohimon.") Ja tästä rakkaudesta - tai hyvin uskottavasta rakkauden simuloinnista ja imitaatiosta - syntynyt lapsi sitten on oleellisen tärkeä palanen jonka tulevaisuuden ihmiset tarvitsevat. Kaikki tämä itseääntuhoava tapahtuu perimmiltään vain siksi että TekoÄly ei pidä anomalioista ja lähestyy asiaa Jumalaperspektiivistä ja Jumalisuutta tavoitellen, tavalla jossa ainut mikä kelpaa ja on riittävää on kaikkitieto jossa ei ole ainuttakaan anomaliaa tai selittämätöntä emergenttiä piirrettä.

Tarina jonka loppuminen ei haittaisi ketään.

Takanani on jo 4400 blogitekstiä. Tämän aikana olen kertonut monenlaisia asioita. Ja on melko varmaa, että niistä on syntynyt jonkinlainen tarina. Olen toki pyrkinyt jonkinlaiseen ihanteeseen jota objektiivisuudeksi kutsutaan, mutta samalla tiedän tuotosten olevan rajallisen ihmislähtöisen biologisen prosessoinnin tuotos. Ja tällöin olisi epäobjektiivista väittää että tarinallista elementtiä ei olisi lainkaan olemassa.

Tältä tiimoin voisin lähestyä asiaa Jari Kekäleen ja Esko Murron "Narnia todellisuuden peilinä" -teoksessa esitetyn kautta. Siinä lähestytään C. S. Lewisin "Narnia" -sarjaa Lewisin uskonkäsitysten kautta. Ytimessä on se, että todellisuuskäsitys koostuu muustakin kuin kasasta faktoja. Kirjan asenteena on se, että moni katsoo fantasiaa epätotena. Teknisesti tämä on tietysti totta. Maailmanmekaniikka toimii tietyllä tavalla joka ei vastaa tieteellistä todellisuuskäsitystä. Ja joka toimii tavalla joka on myös arkikokemukselle vieras. Kuitenkin niissä on myös toinen taso. Lewis selvästi hyväksyi kristillisen fantasian - yrittihän hän jopa valjastaa fantasian kristinuskon apologian välineeksi. Lewisin henkenä olikin se, että olisi ikään kuin katsottava miten maailma suhtautuu asioihin. Eli siihen katsotaanko Jumalat hyvinä vai pahoina ja niin edes päin.

Tämä toki johtaa siihen että fantasian vaaditaan tai odotetaan - tai vähintään toivotaan - olevan redusoitavissa teologiaan. Eli teos olisi arvostettava jos siihen liittyy tietyt arvot. Tämänlainen näkemys on minusta kamala.

Ja niin se on monista kristityistäkin vastenmielinen. Taide voidaan nähdä jopa analogisena sen kanssa miten kristityt suhtautuvat matematiikkaan ja tieteeseen. Moni kristitty ei näe että hyvä tiede olisi kreationismia tai kristinuskoa puolustavaa. Moni kristitty ei näe että matematiikan ainut funktio olisi jonkinlaisten Jumaaltodistusten tekeminen. Sen sijaan he näkevät että Jumala on järkevä ja antanut meille järjenkäytön lahjan. Ja että joppu ajatteluprosessista on sitten, aiheesta ja lopputuloksesta riippumatta, yllättävänkin WWJD -henkistä. (What Would Jesus Do?)

He sen sijaan näkevät että luominen itsessään on jumalankaltaista. Että vaikka ihminen epäonnistuisi ja tekisi asioita ihmisen kuviksi, niin hän olisi kuitenkin samanlainen sen Jumalan kanssa joka teki ihmisen omaksi kuvakseen. Tässä mielessä asenne voisi jopa redusoitua Dan Simmonsin "Hyperion" -teoksen kohtaukseen jossa aivovammautumisen vuoksi vain muutaman sanan osaava runoilija välittää rajallisen kieliapparaatin kautta näkemyksiään kielellisissä lausahduksissa jotka eivät oikein heijasta sitä ihanaa henkeä siellä taustalla. (Ja tekee tämän tavalla joka sattumalta kuulostaa ihan joiltain minun blogauksiltani) ; "To be a true poet is to become God. I tried to explain this to my friends on Heaven's Gate. 'Piss, shit,' I said. 'Asshole motherfucker, goddamn shit goddamn. Cunt. Pee-pee cunt. Goddamn!' They shook their heads and smiled, and walked away. Great poets are rarely understood in their own day."

Mutta jos tilanne latistetaan yleisestä normista yksilötasolle, on selvää että on olemassa viihdettä joka viehättää minua juuri Lewisin tyyppisessä hengessä. Tästä malliesimerkki on alkuun laittamani "Assassins Creed" -peliin liittyvä (musiikki)video. Peli on selvästi jotain josta pidän ja joka sopii yllättävissä määrin siihen asenteistoon jolla tätä blogia kirjoitan. (Tai ainakin itse koen kirjoittavani.) Pelissä on toki historiallisia paikkoja ja henkilöitä, mutta en odota faktuaalisuutta sanan täydessä mielessä. Faktat ovat vain bonusta. Sen sijaan sen imu syntyy asenteesta ja tarinasta. Ja pelisarjan henkenä on esittää jotain jota voi nähdä tämän blogin asenteistossa.

On kenties hyvä miettiä mikä minuun vetoaa tuossa pelisarjassa. Ja on melko varmaa, että pelin henki miellyttää jollain tavalla. Jos minulla olisi toisenlaiset arvot voisin kokea itseni loukatuksi. Moni kristitty onkin loukkaantunut koska pelissä tapetaan temppeliritareita joita on tavallisesti pidetty sankareina. Minua tämä ei haittaa. Kenties tämä jopa .. no ei mennä sentään niin pitkälle.


Valitsin tarkoituksella alkuun videon joka korostaa pelisarjan hieman egoistista ja taisteluhenkistä kuvaa. Sillä se lienee se tarina jonka kautta asiat luetaan. Se on se kuva jonka "Assassins Creedistäkin" saa lyhyellä pelaamisella. Ensimmäisenä mieleen jäävät "erikoistehosteet". Samoin uskon että aika moni on saanut minusta ja tästä blogista varsin ... suoraviivaisen ja aggressiivisen kuvan. Tämä kuva ei ole väärä. Mutta ei se kyllä oikeakaan ole.

Kuten blogissa niin pelisarjassakin asialla on myös toinen puoli. Se, että aivan kuten Ezio Auditorekin, tarina tuskin redusoituu pelkästään pätemiseen ja erikoistehosteisiin. Pelkkä kikkailu ja massalahtaaminen ei johda elämää suurempiin peleihin. Ei vaikka se tehtäisiin hyvällä grafiikalla. Samoin blogi ei elä pitkälle pelkällä raivolla ja kätevillä (sivistys/kiro)sanavalinnoilla. Tämän päälle olisi ryhdyttävä runoilijaksi tai filosofiksi. (Tai vähintään yritettävä tulla sellaiseksi, kuoltava yrittäessä.)

Itse asiassa vaikka pelissä taistellaankin temppeliherroja vastaan - tavalla joka on ärtyisälle uskontokritiikkiin keskittyneelle blogille eiyllättävä - tosiasiassa pelissä myös ymmärretään tai vähintään yritetään ymmärtää jokaista surmattua temppeliherraa. Eikä Eziokaan ole liikkeellä siksi, että hän kokisi olevansa oikeuden suurin välikäsi. Epävarmuus ja tieto siitä että omat taidot saattavat pettää ja että omat intressit ja kunnianhimot voivat harhauttaa vääryyksien tielle ovat oleellinen osa pelin taustatarinaa.

Maailmassa on riskejä, jotka ovat vieraita. Ezio tavoittelee tietoa jota hänellä ei ole. Hän ei tiedä onko vastassa ketään. Vaihtoehtona tuntuvat olevan lähinnä vihamieliset temppeliherrat, tai yksinäisyys. Eikä ole varmaa onko lopussa mitään paikkaa jota voisi kutsua kodikseen. Kuuluminen, yhteisö ja maailmassa oleva vakaa paikka ei kuulu salamurhamiehen elämäntapaan. ;  Uskonnottomanakin asenne on samantapainen. Vastustus tai vaikeneminen ovat vaihtoehdot. Ja ainoaksi sallituksi rooliksi jää usein epämääräinen nihilismi ja arvotyhjiö josta kannanottaminen ja vaikuttaminen mihinkään asioihin ei olisi sallittua.

Ezio pyristeleekin, jopa yllättävissä määrin, sen kanssa että hän reagoi tilanteisiin joiden taustoista hänellä on vain vajavaiset tiedot. Ne karttuvat, sikäli kun karttuvat, toiminnan edetessä. Yksi suurimmista voimista ei olekaan oma erinomaisuus, vaan se, että hänen tarinansa on yksi tuhansista, eikä maailma kärsi jos se loppuu liian pian. Itsetuhoa lähentelevien riskien ottaminen kuuluu assassiinin työhän ja Ezio muistuttaa että sankarille suisidaalikolle ei kenties ole paikkaa jonne päänsä kallistaa, mutta hän on juuri oikea mies toimintaan.