Viha ja järjen sumeneminen

"Ernest Hemingway once wrote, "The world is a fine place and worth fighting for." I agree with the second part."
(Seven)

Suomen vastarintaliikkeen toimintaa on arvosteltu kovasti. Yhtenä teemana on ollut se, että viha nähdään jonain joka sumentaa heidän arvostelukykynsä. Näkemys on vanha. Järki ja tunteet erotetaan toisistaan. Toisaalta nähdään että viha veisi jonnekin ihmisyyden vieraille teille, jonnekin joka on kaukana normaalista yleisinhimillisyydestä. Vihainen ihminen ei siis ole ikään kuin oma itsensä. Nämä yleistykset on hyvä ottaa liioitteluina. Mutta niiden kautta voidaan demonstroida jotain.

Ensimmäinen ja kenties tärkein asia on se, että viha ja kauna ovat ihmiselle hyvin tavallisia tunteita. Esimerkiksi itse olen äärimmäisen kiukkuinen ja kaunainen olento. Olen kenties täysin kyvytön antamaan mitään anteeksi. (Paitsi unohtamalla.) Ja elämäni koostuukin vahvoissa määrin syyllisyyden ja kaunan sekaisissa tunnelmissa. ; Uskallan sanoa että kaikki ovat jossain määrin vihaisia mutta toiset ovat vihaisempia kuin toiset. Ja kun katsoo niitä malleja joita vihaiset saavat ohjatakseen toimintaansa, ne ovat keinoja jotka tulevat niiltä vähemmän vihaisilta ja jotka ovat luultavasti sellaisia että ne toimivat heille. ; Teesini on, että vihaisuus on yleistä, jotain jota ei voi manata pois ja jolle pitää tehdä jotain muuta.

Vihaisuus on yleistä.

Enkä ole tässä yksin ; Martin Daly ja Margo Wilson ovatkin kirjassaan "Homicide" kuvanneet sitä miten verikosto esiintyy suurimmassa osassa kulttuureita. Itse asiassa viha on suoraan koodattuna aivoihimme. Aivoissamme on kohta vihalle (rage circuit), joka on yksinkertaisesti "reititin" joka yhdistää keskiaivomme hypotalamukseen ja amygdalaan. Tätä piiriä on tutkittu niin ihmisillä kuin eläimillä ; alueen aktivointi laitteilla saa eläimet käyttäytymään kuten sen lajin edustajat käyttäytyvät raivoissaan. Viha on itse asiassa mekaanisesti ja muutenkin melko keskeinen osa aivojamme. (Tämä ei varmasti yllätä ketään evoluutioteorian kannattajaa.)

Steven Pinker on tutkinut kostamisen innokkuutta ja hän on havainnut sen olevan tavallista, jopa niin että ihmiset saavat nautintoa kostamisesta ja erikseen etsivät siihen mahdollisuuksia. Hän on myös koostanut muiden alan tutkijoiden näkemyksiä kirjaansa "The Better Angels of our Nature". (Teos ei otsikostaan huolimatta ole teologinen.)

Matt Ridley kuvaa "Jalouden alkuperä" -teoksessa myös ihmisten kostamisherkkyyttä. Siinä erikoista on se, että kostamiseen usein panostetaan jopa enemmän kuin olisi kannattavaa kun otetaan huomio huijaamisen tuottamasta haitasta. Selitystä haetaan peliteoriasta. Ylirankaisulla vähennetään niiden strategioiden kannattavuutta joissa huijataan. Näin vahvaa yhteistyötä vaativat strategiat saavat tukea. Näin ollen kostaminen on eräässä mielessä äärimmäisen sosiaalista, sellaisessa heimoa puolustavassa hengessä.

Viha on siis yleistä. Ei ole mielenkiintoista selittää Suomen vastarintaliikkeen toimintaa vihan kautta. Kysymys on enemmänkin siitä miten tätä vihaa hallitaan ja kanavoidaan.

Vihan kanavoimisesta.

Ajatus on ollut tuttu kauan. Itse mielelläni katson asiaa Nietzschen kautta. Hän esitti että moni ihminen saa aikaan tulosta usein negatiivisiksi katsotuista piirteistä. Kateus voi kannustaa ahkeruuteen. Vihamies voi olla motiivi tutustua hänen esittämiinsä argumentteihin ja niiden debunkkaukseen. Nietzsche jakoikin negatiivisiin asioihin suhtautuvat asenteet kahtia ; Oli kaunaista ressentimentiä jossa ei olla luovia vaan haudotaan kostoa ja destruktiivista. Sen lisäksi on luovaa sublimointia jossa likaiset motiivit tuottavatkin jotain kaunusta joka on destruktiivista korkeintaan siinä mielessä että usein jokin vanha asia vaatii muuttamista tai jopa rikkomista jotta sen tilalle saadaan tuotettua jotain muuta, jotain uutta ja hienompaa.

Ihminen tarvitseekin keinoja vihan käsittelyyn eikä siihen että ihminen muuttuisi täysin ei-raivoisaksi. ; Hannu Lauerma kertoo "hyvän kääntöpuoli" kirjassaan miten esimerkiksi huumori on kypsän ihmisen suojausmenetelmä. Ihmisillä on usein jopa kostofantasioita ja vihaa, ja terveet ihmiset kykenevät näkemään niissä koomisuutta. Ongelmatapaukset eivät. Eipä ihme, että "Viiltävimpään huumoriin sisältyy tuskaa, ja se onkin keino käsitellä sitä. Monien suurien humoristien on sanottu olleen melankolisia ja vakavilta vaikuttavia persoonia. Huumorin avulla tarkastellaan usein ihmisen pienuutta ja vajavaisuutta, aggressiota, seksiä ja kuolemaa."

Stephen Pinker onkin katsonut että kostonhimon aktivoitumista on vähennettävä muutamalla tavalla;
1: Vahva esivalta tai jokin muu vastaava auktoriteetti joka voi rangaista teoista.
2: Usko siihen että on olemassa jokin legitimoiva voima joka vaikkapa antaa esivallalle oikeutuksen. Yleinen ajatus inhimillisistä arvoista ovat tässä tärkeitä.
3: Kasvattamalla empatiakykyä erilaisiin ihmisiin. Kun kykenee tuntemaan toisten ajatukset ja myötäelämään heidän kärsimyksiään, kostamisen tarve vähenee.
4: Löytämällä yhteisiä tavoitteita vihollistensa kanssa.
5: Luomalla itsensä ympärille harmittomuuden auran. Etenkin jos pyytää omia pahoja tekojaan anteeksi, ja tekee tämän itselleen kalliilla tavalla. Tämä on siitä hyvä keino, että se vähentää sekä omaa kostonhalua että muiden kostonhalua voimakkaasti.

Näiden lisäksi olen huomannut hedelmälliseksi ns. distraktion. Itsen häiritsemisen. Minun kaunaisuuteni on oikeasti ongelmallisella tasolla ja se vaikeuttaa elämääni huomattavasti. Kaunaiset ajatukset alkavat helposti pyörimään mielessä. Ja pelkkä niiden torjunta johtaa jotakuinkin siihen mitä Dostojevski kuvasi käskiessään että älä ajattele sinisilmäistä jääkarhua. Hän demonstroi miten vaikeaa tälläisen yrittäminen on. Dostojevski korostikin että yrittäminen saa jääkarhun mieleen ainakin kerran minuutissa. Daniel Wegner on tutkinut sitä miten ihmisen mieli toimii nimenomaan näin. Wegner liittää sen "ironisiin prosesseihin" (ironic processes). Hän on havainnoinut että ajatuksen saa pois mielestä tekemällä jotain muuta. Olen huomannut tämän olevan hyvin produktiivista. Kun viha pakottaa tekemään jotain, harjoittelutunteja kertyy kuin ilmaiseksi.

Aasin tuntija

Hannu Lauerma kirjoitti tuoreesti "Turun Sanomiin". Hänen kommenttinsa koski masennuslääkkeitä. "Kriitikkona esiintyneellä psykologilla ei ole farmakologista koulutusta tai työkokemusta, eikä ainoaakaan tietokannoista löytyvää tieteellistä julkaisua. Itse otettu rooli asiantuntijana oli linjassa sen kanssa, että asianomainen on esiintynyt myös psykoterapiakouluttajana olematta edes psykoterapeutti. Kannanotot vakaviin asioihin olisi edelleen syytä varata niille, joiden koulutus, työkokemus ja tieteellinen ura tukevat tällaista tehtävää. Asenteellisten populaarijulkaisujen tai yksittäisten tunnuslukujen siteeraaminen ei tee asiantuntijaksi."

Moni on älähtänyt sitä miten Lauerman kommentti on hyvin lähellä auktoriteettiin vetoamista. Eli sitä, että kun sanojalla on väärä tutkinto, hänen lausuntonsa sisältö on väärä. Varovaisesti asiaa on kommentoitu esimerkiksi seuraavalla tavalla "asiaa kommentoitiin internetissä" "Lauerman kommentti on ihan hyvä, tosin vähän liippaa jo läheltä argumentaatiovirhettä bashatessaan psykologia. On totta, että psykologi ei ole farmakologisen hoidon asiantuntija ja voi olla että nimenomaiselta psykologilta puuttuu pätevyys aihetta kommentoida, mutta se on kyllä hiukan jo vaarallinen lähtökohta että ainoastaan aiheeseen pätevöitynyt tutkija saisi jotain aiheesta sanoa. Toki varsinkin lääketieteessä ja ravitsemuksessa asiat ovat usein niin monisyisiä, että niihin riittävällä tavalla perehtyminen käytännössä edellyttää alan koulutusta ja tutkijan uraa, mutta ei tätä voida minään yleisvaatimuksena pitää asiasta keskusteluun osallistumiselle. Samalla perusteella voisi esittää, että fysioterapeutilla ei ole asiaa kommentoida tuki- ja liikuntaelinsairauksien ei-operatiivista hoitoa koska hän ei ole ortopedi."

Toki Lauerman tekstiä lähemmin tarkasteleva huomaa, että tosiasiassa siinä on metodiin liittyvää argumentointia. Psyykenlääkkeeiden placebotehon suuruus osataan esimerkiksi kontekstoida. Ja tiivistys "MERKITTÄVIN UNOHTUNUT seikka on se, että masennuslääkkeiden teho on voimakkain vakavissa depressioissa, joissa puhe ei ehkä edes tavoita potilasta. Sama koskee anestesiassa annettavaa aivojen sähköhoitoa. Kuta lievempi masennus, sitä vähäisempi ero on lumelääkkeen ja masennuslääkkeen välillä – ymmärrettävästi." Ja tätä kautta siinä on sisällään argumentteja. Jotka ovat sen tyyppisiä että niitä ei välttämättä helposti tiedosta argumenteiksi koska niihin ei ole livautettu tutkijan nimeä ja lähdeviitettä. Mutta tämänlaatuiset ovat sitä asiasisältöä. Joka sitten ammattilaiskeskustelussa viitteistetään tarkemmin.

Tämä on esimerkki joka on nykyään hyvin tärkeä.

Kirjoitin aikaisemmin talenttilaarista. Tai oikeastaan siitä, että nykyään nerous nähdään jonain jota tehdään ikään kuin luonnostaan. Ja tätä korostaa ns. älykkyysosamääräpuhe. Aivan oikeasti moni ajattelee että älykkyysosamäärä on jotenkin relevantti. Esimerkiksi kun puhuttiin siitä miten autisti on laitettu keräämään ostoskärryjä, saattaa uutisointi olla että jos on 180 älykkyysosamäärä niin on hukkahommaa. Tosiasiassa se voi olla hukkahommaa. Mutta jos ja vain jos älykkyysosamäärää käytetään johonkin. Itse sanoisin jopa että jos jonkun älykkyysosamäärä on 75 ja hänellä on taito jota hän ei käytä, niin se on hukkahommaa.

Voidaan nähdä että auktoriteettiin vetoaminen on helppo huomata nykyaikana. Lauerman tekstissä se vilahtaa vaikka se ei tavallaan ole läsnä. Ihmiset ovat tässä kohden hyvin tarkkoja. Mutta samalla unohtuu että auktoriteettiin vetoamisen taustalogiikka on siinä että argumentit painavat, ei se kuka ne sanoo. Ja tässä hengessä antiautoritarismi tai antielitismi ei tee näkemyksestä kriittistä tai tuoretta tai laadukasta tai totta. Auktoriteetti ei siis tosiaankaan paina, ei toisinajattelijuudella tai kapinallisuudellakaan saada mitään perusteltua uskottavuutta. Ja siksi moni lakkaa näkemästä eroa.

Moni ihminen ajattelee, ikään kuin "Good Will Hunting" -elokuvan hengessä, että osaaminen on lahja. Että yliopiston siivooja tekee ajatteluvälipalana MIT:n kovia tehtäviä, koska se on hänen synnyinlahjansa ; Ja tosiasiassa tieteen historia tunteekin huippuosaajia jotka ovat peräisin karuista oloista. Valitettava virhe joka tästä vain tehdään on se että moni ikään kuin liittää joko itsensä tai jonkun johon luottaa ja jota pitää fiksuna tähän lokeroon. Ja näin ei usein ole. On kenties riskinä sekoittaa akateeminen tutkinto suoraan asiantuntijuudeksi. Mutta moni sekoittaa formaalin tutkinnon ja osaamisen niin syvästi että tämän jälkeen siivoojista tulee syvien totuuksien tuntijan.

Valotan asiaa toisella esimerkillä.

Olin imarreltu että tulin mainituksi Tom Kärnän blogissa. Hän kuvasi minua käsitteellä "Ehdotin kerran keskiaikaisen aseidenkäytön asiantuntijalle ja kristinuskon kriitikolle Tuomo "Squirrel" Hämäläiselle miehen blogin lukijakommenteissa Spartacus-sarjan arvostelemista. Hän ei ollut ikinä katsonut sarjaa, mutta hienoiseksi yllätyksekseni otti välittömästi vaarin ehdotuksestani ja kävi läpi videomateriaalia sarjasta, minkä perusteella kirjoitti sitten varsin syvällekäyvän tekstin aiheesta." Toisaalta en sitten oikein voinut olla moittimatta sanavalintaa. Että "asiantuntija". Tom Kärnä toki voi käyttää termistä eri sisältöä kuin itse. Mutta silti moitin tästä sanasta. "Kriittisenä miehenä keskitän huomiota siihen että en ole "keskiaikaisen aseidenkäytön asiantuntija" vaan ainoastaan olen tehnyt sitä aika paljon."  Ja Kärnä kiistämättä käyttikin eri kriteeriä termilleen kuin itse. Hän määrittelee käsitteen seuraavasti "Olet kuitenkin enemmän keskiaikaisen aseidenkäytön asiantuntija kuin 99,96 prosenttia tai enemmän jotain suomalaisista." Oma kriteerini taas tiivistyi enemmänkin muotoon ""Asiantuntijan" ja "hyvän amatöörin" ero on mielessäni siinä että hyvä amatööri on lukenut monta kirjaa aiheesta kun taas asiantuntija on tuottanut sellaisen tai sellaisia itse, sellaisia jotka muut asiantuntijat sitten arvostavat vielä."

En tiedä mihin Kärnän prosenttiarvio perustuu. (Etenkin tilanteessa jossa kehumisen arvoisin asia on hänen pitkämielisyytensä. Kristitty joka toistuvasti lukee minun blogia. Eikä ole sikaillut minulle takaisin kertaakaan. Eikä ole provosoitunut. Miettikää!) Mutta rehellisesti sanoen se ei tunnu mahdottomalta, joskin optimistiselta. Se tarkoittaisi että Suomessa olisi noin 2 500 ihmistä jotka osaavat tämän spesifin asian minua paremmin. (Korostan sanaa spesifi, koska taitotasoni ei tee minusta kovaa, vaan aiheen harvinaisuus.) Mutta nähdäkseni tämä ei ole kovin paljoa. Sillä "kokemuksen opettamana nyrkkisääntönä" on se, että noin ahkeraa ja pänttäävää 40 työtuntia harkittujen lähteiden kanssa tuottaa osaamistason jolla pystyy ällistyttämään suurinta osaa ihmisistä. Tuon alan asiantuntijat ja aktiiviharrastajat toki näkevät heti että tuo esitetty on aivan alkeita.

Eikä siinä oikeastaan kaikki. Jos hakisin tältä pohjalta analogiaa joka mielestäni erottaa asiantuntijan innokkaasta harrastelijasta on kyky luoda jotain aivan uusia asioita ja syventää muiden tietoa. Itse kykenen korkeintaan selittämään asioita auki. Ja tämä tekee minusta amatöörin. Sillä tosiasiassa monet taidot ovat hieman kuten ristisanatehtävät / sanaristikot ; Niitä voi olla vaikea ratkoa, mutta niiden tekeminen on vielä askeleen verran vaikeampaa kuin niiden ratkaiseminen. (Ensimmäisen kerran vuorelle kiipeäminen ansaitsee tunnustuksen, sillä ennen tätä ei olla aivan varmoja onko se mahdollista. Seuraavilla on jo helpompaa kun he voivat esimerkiksi selvittää mitä reittiä aiemmat ovat käyttäneet.)

Samoin on helppoa lukea kirjoja. Niiden tekeminen on vaikeaa. Tieteen edistyvyyden takana oleva salaisuus on siinä että Einstein demonstroi miten vaikeaa jokin asia on keksiä. Keksimisen jälkeen kyseessä on enää muistaminen, joka on kenties työlästä mutta kuitenkin paljon vähemmän työlästä kuin pyörän keksiminen uudestaan. Ja siksi valtava määrä tutkijoita on sitten altistettu Einsteinin teorialle. (Ja he ovat kehittäneet sitä eteenpäin. Suhteellisuusteorian parissa tiedetään nyt enemmän kuin Einstein tiesi. Vaikka hänen aikanaan vain muutama hassu ihminen ymmärsi sitä! Tämä on se kehittämisen takana oleva salaisuus ja asiantuntijuuden koko sisältö.)

Toki tätä eroa on vaikeaa arki-ihmisen ymmärtää. He voivat sekoittaa jopa lukutaidon ja intuition yhdistelmän "syvyydeksi". He esimerkiksi näkevät että jo se, että ihminen luontoa seuratessaan alkaa näkemään yhteyksiä on jotain joka itsessään on samanlaista yhteyksien näkemistä kuin vaikka Jumalan kokeminen. Että samaa tiedostamista se on kaikki. Se oleellinen ero joka prosessissa on on kuitenkin kehittäminen ja testaaminen. Tämä on vielä jotain muutakin kuin tarkkuutta. Ja tässä kohden nojaa mielestäni syvin innokkaan amatöörin ja aidon asiantuntijan välinen ero.

Mieleni tekisi demonstroida tätä Päiviö Latvuksen kautta. Hän ei toki puhunut asiantuntijuudesta vaan luonnontieteen kehittämisestä. Mutta tätä kautta filosofi voi kuitenkin rakentaa analogian tähän aiheeseen. (Sillä, kuten huomaatte, tämä on mitä filosofit tässä kontekstissa tekevät!) Hän kun ihmetteli sitä miten monissa kulttuureissa on filosofeja, siis ihmisiä jotka näkevät yhteyksiä. Mutta niin harvassa tiedettä. Ero on varmasti aika lähellä tätä mainitsemaani paikkaa. Sillä se näyttää olevan useilla pullonkaulana. Itse asiassa hyvin moni ei edes osaa nähdä eroa hyvän osaajan ja asiantuntijan välillä. Joten on ymmärrettävää jos moni kulttuuri ei sitä keksi. Ja siksi filosofin ja tieteentekijän välillä on se ero että filosofin asioiden yhdistelemisestä puuttuu (a) tarkkuus (b) teorian itsekriittisyys (c) näkemysten koettelu vaihtoehtoja kohtaan (d) pyrkimys muuttaa oppia ja kehittää sitä eteenpäin sen sijaan että todistetaan sitä mikä jo valmiiksi "tiedetään todeksi" ja halutaan sellaiseksi todistaa.

Ja tämä on sääli. Sillä minä olen lukenut paljon Lauerman kirjoja ja muita kirjoituksia. Olisi tavallaan sääli jos minut sekoitettaisiin häneen. Sillä silloin kunnia menisi aivan väärään paikkaan. Minulle. Samoin se, että olen vuosia lukenut erilaisia miekkailukirjoja ja jutellut meheviä paloja kun humalaiset asiantuntijat kertovat anekdootteja historiasta. Se, että blogini sitten lainaa tätä tarinaa puolen vuoden päästä siten että lähteitä on liitetty päälle.

Ei toki sillä, että pitäisin jotenkin nöyrästi kynttilää vakan alla, se ei sopisi perusluonteeseenikaan. Se mitä teen on tavallaan jännää ja hienoa. Mutta asiantuntijuutta? Fuck no! Minä olen korkeintaan aasin tuntija. Tai jonkin hevoseläimen

Eugeniikan kasvot

"Suomessa säädettiin vuonna 1935 laki, jonka mukaan vajaamielisiä ja mielisairaita voitiin pakkosteriloida tietyin perustein ilman kohteen omaa suostumusta. Vuonna 1950 säädetyn lain mukaan naisen oli halutessaan mahdollista keskeyttää raskaus, mikäli hänen itsensä tai lapsen isän vaikea perinnöllinen mieli- tai ruumiillinen sairaus periytyisi myös lapselle. Vuoden 1970 jälkeen sterilointi on ollut mahdollista vain asianomaisen pyynnöstä, tai hänen laillisen edustajansa hakemuksesta jos henkilö sairauden vuoksi on pysyvästi kykenemätön ymmärtämään steriloimisen merkityksen. Vuoden 1929 avioliittolain mukaan itsesyntyinen epilepsia oli esteenä avio­liitolle, paitsi jos tasavallan presidentti myönsi luvan. Kaksi synnynnäisesti kuuromykkää ei saanut mennä avio­liittoon keskenään. Nämä rajoitukset olivat voimassa vuoteen 1969 saakka. Nykyään mikään perinnöllinen sairaus ei ole avioeste."
(Wikipedia, "Eugeniikka")

Lauri "Tahko" Pihkala tuo monelle varmasti mieleen urheilun. Hän on mies, joka on luonut meille pesäpallon. Ja hänen ansiostaan minun syntymäpäiväni ovat aina loma-aikaan ; Hän toi meille hiihtoloman.

Hannu Lauerman "hyvän kääntöpuoli" korostaa hänestä toista puolta. Sitä, että hän kannatti eugeniikkaa. Esimerkiksi s. 175 Lauerma mainitsee "Lauri "Tahko" Pihkala (1888-1981), suomalaisista urheiluvaikuttajista kaikkien aikojen merkittävimpiä, pesäpallon ja koulujen hiihtolomien ideoija, oli huolissaan "sakkakerroksen ylivoimaisesta hedelmällisyydestä". Ajateltiin että sen vuoksi vankilat ja mielisairaalat täyttyisivät." Pihkalan veli Matti veti asiat vielä pahemmaksi - hän kun "kannatti suorasanaisesti pakkosterilointeja, eikä hän rajannut kohteita köyhiin ja vammaisiin, vaan katsoi että "elostelijat ja tärkkikauluksiset keppiherrat on puhdistettava suomalaista rotua pilaamasta"."

Myös wikipedia muistuttaa tästä puolesta "Poliittisilta mielipiteiltään Tahko Pihkala oli nykynäkemyksen mukaan äärioikeistolainen, joka tunsi vetoa muun muassa sosiaalidarwinismiin, eugeniikkaan ja rodunjalostukseen. Olennainen osa Pihkalan liikuntaideologiaa oli ajatus voimakkaan suomalaisen soturirodun luomisesta. Pesäpallon kehittäminen oli osaltaan sotilaskoulutuksen luontaista tukemista."

En ota tätä esille pilkatakseni. Otan tämän vastaan sitä kautta, että nykyaikana eugeniikka yhdistetään erityisesti "evolutionismiin" ja "ateismiin". Hyvin monen mielikuvissa eugeniikka on seurausta sydämettömyydestä johon päädytään kun Yhteiset Perinteiset Arvot unohdetaan. Tässä kuitenkin unohtuu se, että tosiasiassa eugeniikka on parhaimmillaankin soveltavaa evoluutiota, ihmisten jalostusta. Ja tämä tekee siihen tietyn yhteiskunnallisen kulman. Nimittäin sen, että eugeniikka on perustaltaan etatistista ja utilitaristista ; sen sijaan evoluutiomekanismeilla on tässä kohden pelkästään välineen rooli. Sen vuoksi on oleellista huomata, että oikeistolainen kansallistunne vetosi Pihkalaan, ja tämän yhteys eugeniikan kaltaisiin näkökulmiin ei siis ole sattumaa.

Itse asiassa nykyaikana eugeenisia helmiä ei tarvitse etsiä kaukaa. Oikeistolaisilla ja konservatiivisilla vaikutteilla on tähän yhä tänäkin päivänä jonkinlainen yhteys. Esimerkiksi "Jaskan Pauhantaa" -blogi sivaltaa muistutuksen "Etenkin koulutetuilla eli keskimäärin fiksummilla naisilla lapsiluku jää alhaisemmaksi, mikä merkitsee väestön geneettistä itsemurhaa." Takkiraudassa nostetaan esiin täsmälleen samaa ja esittää selitykseksi "Eikö jokaisen elollisen organismin halu ole lisääntyä ja täyttää maa? Eikö se ole syväkoodattu meidän geeneihimme? On - mutta älykkyys merkitsee suurempaa vapausastetta ja suurempaa kykyä ajatella järjellään tunteittensa sijaan." Takkiraudassa myös rotujen älykkyyserot ovat toistuvasti esillä. Hän sitoo rodut geneettiseen älykkyytteen ja tämän leveysasteisiin "On selvää, että älykkyys on suurimmaksi osaksi genetiikkaa, mutta siihen vaikuttavat myös ympäristötekijät. Ja ruukinmatruuna on jo melko varma veikkaamaan, että älykkyyteen liittyy hyvin vahva epigeneettinen komponentti." Ja kun käyttää googlea ja hakee rodun ja älykkyyden välistä suhdetta, päätyy "hommafoorumille". Ei suinkaan "ateistien allianssiin", tai "evonkelistojen naturalismipalstalle". Samassa paikassa moni korostaa että homoseksuaalisuus on luonnotonta ja että kristillinen kulttuuri on hyvä asia. ; Tämä muistuttaa siitä, että eugeniikka ei ollut nihilistiateistien vaan kristillisen oikeiston suosima asia. Tämä asettaa tietyn huvittuneisuuden siihen intoon jolla natsikorttia heilutellaan liberaaleihin ateisteihin fundamentalistisen oikeiston, etatistista kristillistä kulttuuria kannattavien, kristittyjen pseudotieteilijöiden ... puolella.

Jos meidän tulee etsiä eugeniikalle kasvoja, saamme siihen kristityn siveysintoilija Kelloggin, länsimaisen valkoihoisen rodun ihannetta ajavan Tarzanista tarinoivan Bourroughsin ja suomalaisen punaposkisen pesäpalloilija Pihkalan. Ideologinen kytkös pätee yhä. Ja samoin huolipuheet geenien rappeutumisesta ovat täsmälleen samoja joilla eugeniikkaa aikanaaan oikeutettiin.

Ja ei. Tästä ei seuraa sitä, mitä te luulette. Sillä kun oikeasti katsotaan ketkä erityisesti heiluttavat eugeniikkakorttia demonisoivin sävyin nykyään. Niin tahoksi nousee juuri samat tahot. Moni kristitty perussuomalainen inhoaa "kansalliset arvot unohtaneita liberaaleja", jotka ateismissa ja nihilismissään voivat tehdä mitä vain maan omille kansalaisille. "Takkirauta" -blogin kirjoittaja vihaa eutanasiaa koska se on hänestä portti eugeniikkaan. "Eutanasian jäljet todella pelottavat, ja se on kaikki tapahtunut jo yhden kerran. Jos joku nillittää jotain kaltevan pinnan argumentista, niin todettakoon, että se on täysin validi argumentti silloin, kun syy-seurausjatkumo on ilmeinen. Eutanasia käy käsi kädessä eugeniikan kanssa, ja se on eugeniikan ruma kaksoisveli. Ensimmäisenä eugeniikasta pohtivat valistusfilosofit, ja 1800-luvulla eutanasialiike oli Euroopassa valtavirta-ajattelua, mutta vasta Kolmas valtakunta todella meni sanoista tekoihin."

Onkin aivan väärin syyttää vaikka hommafoorumilaisia rodunjalostuksesta tai eugeenisista projekteista. He vihaavat eugeniikkaa syvästi. Vaikka vihan kohde ei ehkä ole oikein kohdistettu, ja tulkinnat eugeniikan taustasta ovat pahimmillaan pseudohistoriaa, tämä ilmiön demonisointi kertoo kaiken oleellisen. Sen, että asiaa ei olla kannattamassa.

Suuntaus ei ole rasistinen siinä sävyissä. Itse asiassa voidaan huomata että kaikki puheet jotka sävyttyvät eugeniikankaltaisuudella ovat itse asiassa jotain aivan muuta. Eugeniikassa kauhistellaan eniten ns. negatiivista eutanasiaa. Eli murhia ja pakkosterilointeja. Vähemmälle kauhistelulle on jäänyt positiivinen eugeniikka jossa yritetään enemmänkin kannustaa tiettyjä ihmisiä lisääntymään. Ja itse asiassa esimerkiksi "Jaskan Pauhanta" -blogi on siitä mainio esimerkki, että tässä blogissa ei edes sanota että positiviista eugeniikkaakaan tulisi harrastaa. Se tuottaa lähinnä huomioita.

Toki joku voisi sanoa että slippery slope olisi pätevä argumentti jos syyseuraus -yhteys on selvä ja väistämätön. Ja selittää, että yhteys on pätevä koska asia on jo kokeiltu ja nähty. Näin ei tietysti ole. Esimerkiksi itse korostan että eutanasia on individuaalista, se muuttuu eugeniikaksi jos ja vain jos yhteiskunnassa on etatistiset arvot, joissa keskusjohtoisesti ajatellaan "kansan parasta" ja tätä utiliteettia sitten lähdetään tavoittelemaan kannustuksin. Näin ollen eutanasian ja mummojen kansanmurhan välillä on täsmälleen sama kuilu joka estää perusoikeistokonservatiivia muuttumasta rotua jalostavaksi kansanmurhaajaksi. Kuilu on ylitettävissä, tämän historia näyttää. Mutta tosiasiassa kuilu on niin suuri, että minun on hyvin vaikea kuvitella että vaikkapa hommafoorum olisi oikeasti jokin holokaustisen kansanmusiikkijuhlaa suunnitteleva murhanhimotaho. Evoluutioteorian kannattajana olen tottunut että humanisti-liberaalipuolelta tulee helposti "jäljet pelottavat - siis slippery slope on perusteltu" -asenteista materiaalia. Ja tiedostan että yhteys on roskaa. Ja kykenen soveltamaan tätä huomiota perussuomalaisiin, siitä huolimatta että taho ei itseäni ns. "niin hirveästi miellytä". (Olisi toki miellyttävää jos he osaisivat palauttaa palveluksen ja tiedostaa mikä onkaan evoluution kannattamisen tai eutanasian kannattamisen epäyhteys eugeenisiin projekteihin.)

Utilitarismi iskee aika tehokkaasti yksilöihin, jopa silloin kun siitä on hyvin suuria kansanterveydellisiä hyötyjä. Jossain määrin jo positiivinen eugeniikkakin korostaa tätä puolta ; Jos koulutettu ihminen tiedostaa että ei halua lapsia ja tekee tälläisen päätöksen - kuten esimerkiksi meillä on tehty - yhteiskunnallinen utilitarismi voi korostaa että jatkossa tarvitaan veronmaksajia ja työntekijöitä. Tarve on kuitenkin yhteiskunnan eikä minun tarve. Itse asiassa yhteiskunta joka ajaa positiivista eugeniikkaa eräässä mielessä yrittää rangaista ja orjuuttaa yksilöitä omien etujensa vuoksi.
1: Tämä huomio on toki Suomen kannalta hieman ikävä, että maamme on arvoissaan ja tavoissaan nimenomaan hyvin etatistinen ja utilitarismi on strategiana meillä oleellisessa osassa yhteiskuntasuunnittelua. Ajamme "yhtenäisyyttä" ja tämän rinnastaminen "sosiaalisuuteen" on niin vahvaa että maallistuneen maamme "kansankirkko" onnistuu kellumaan lähes pelkästään tämän yhden asenteen varassa. Tässä mielessä suomi on eutanasian kannalta pahempi maa kuin belgia. Belgia, jonka eutanasiaan liittyviä riskejä on kieltämättä törkeästi, tarkoitushakuisesti ja valehtelua välttämättä, liioiteltu, on kenties huono vertailukohta siinä mielessä, että suomalainen kulttuuri on hyvin vahvasti "oman kansan murhaajamaa". Jos islam hyökkää vihollisia kohtaan ja katolinen kirkko on tehnyt uskonsotia, on protestanttisten uskontojen riesana olleet noitavainot joissa vainon kohteena ovat olleet oman yhteisön jäsenet. Tasapäistämisen henki on maassamme varsin väkevä. Siinä missä muissa kulttuureissa vääränlaiset kenties hakataan-kunniamurhataan, suomalainen kulttuuri piinaa ihmiset sosiaalisella eristämisellä ja kiusaamisella hirteen, itsemurhaan. (Jonka yhdeksi erikoistapaukseksi voidaan asettaa myös eutanasia.)

Luonnollisesti ymmärrän että jalostus onnistuu jos on genetiikka. Ja ymmärrän että älykkyydessä ja muissa ominaisuuksissa on eroja jotka ovat ainakin osittain geneettisiä. Ja tiedostan että eugeniikkaprojekti olisi mahdollista tehdä - se tosin täytyisi tehdä hyvin eri tavalla kuin miten se aikanaan toteutettiin ; Se, mitä tein omaa päättötyötäni (tuotantoeläinjalostus) tehdessäni opetti sen että eugeniikkaprojektissa ei ollut jalostusteknisesti oikein mitään järkeä. Se oli tehotonta puuhastelua jossa edistyminen oli minimaalisen hidasta suhteessa siihen panostettuihin resursseihin.

Mutta toisella tavoin toteutettuna ihmisten jalostus olisi hyvinkin mahdollista. Se, että näin voidaan tehdä ei tee siitä sen enempää oikein kuin siitä että ihminen voi haastaa riitaa tai räjäyttää ydinpommin on seurauksena että nämä teot olisivat oikein. Lähtisin tälläiseen projektiin vasta jos kannattaisin hyvin vahvaa etatismia ja utilitarismia. Olen "liian vähän kommunistinen tai monokulttuurinen" luottaakseni minkäänlaiseen yhtenäiskulttuuriin tai keskusjohtoisuuteen tämänkaltaisessa asiassa jossa vaaditaan katsetta tulevaisuuteen. (Esimerkiksi jo termi "älykkyys" ja sen sitominen "kansalliseen rappioon" vihjaa siihen että ominaisuuksia katsotaan evolutiivisesti katsoen melko tarkoitushakuisesti ja monomaanisesti.) Identiteetin käyttö tässä vaikka kansallistunteen ja sukuperimän kautta ovat lähinnä manipulatiivisia silmänkääntötemppuja joilla tätä yritetään toteuttaa ilman että kukaan kiinnittäisi siihen huomiota. (Kukaan minua tyhmempi ei ole oikeutettu minun johtamiseeni minkäänlaisessa käskytyksessä. Ja jokainen minua viisaampi on minulle korkeintaan potentiaalinen nenästä vetäjä ja siksi epäilyttävä.)

Vitsin kääntöpuolella

Usein skeptikkouden ja huumorin yhdistäminen tuntuu monista vieraalta. Sillä huumori asetetaan "hömpän" ja "epätoden" skeemaan ja objektiivisuus taas nähdään tylsänä mutta vakavana. Samanlainen ajatus on toki skeptismin yhteydestä etiikkaan ja estetiikkaankin. Tämänlainen kahtiajako on tietysti hieman erikoista siinä mielessä että huumori ei esitä tosiasiaväitteitä. Mutta toisaalta jopa Nietzsche eriytti ihmisen apollonisen ja dionyysisen puolen toisistaan. Tässä apollonisuus, jäsentelevä ja järkevä elämän puoli, tuotti korkeintaan pömpöösiä jyhkeyttä ja rajat rikkova irrationaalisuuden hyväksyvä dionyysisyys taas tarjosi aitoa riehakasta iloa.

Itse tietysti ponnistelen tämän tematiikan ristipaineessa hyvinkin syvällä. Skeptikkouden ja hikipedistin roolien yhdistäminen voidaan nähdä hyvin vaikeana. Itse näen että molemmat syntyvät samantyylisen prosessin lopputuloksena. ; Huomioni alkoivat siitä oivalluksesta että "teologia on vitsi joka ei naurata" ja se jalostui huomioon jossa valtava määrä filosofiastakin on tämänlaisia vitsejä. Jossain määrin voidaan sanoa että kirjoittamani "huumori" johtuu usein siitä että argumentti on jossain kohdassa mennyt mätään. Ja joskus "filosofiani" johtuu siitä että jokin hauskaksi yritetty asia on lässähtänytkin vakavaksi. Tässä on tavallaan pakko mennä siihen että huumorissa olisi pakko olla jotain järkeä ollakseen vakavastiotettavaa huumoria. Ja että jos filosofia on hauskaa sen parempi, sillä sisältö ja rakenne ovat tärkeämpiä kuin muoto ja formaatti. (Joku voisi tosin sanoa että näin tehdessäni teen lähinnä välttämättömyydestä hyveen.)

Jos minun pitäisi torjua Nietzschen esilletuoma kuilu, se onnistunee poistamalla toinenkin kuilu ; Monen on vaikea ymmärtää miksi "hassu setä" on suisidaalinen. Että huumori olisi elämänhalua. Voisin tähän tuplakuiluun hakea peitettä siitä että tosiasiat että negatiivisetkin puolet ovat oleellinen osa huumoria. Silloin voidaan sanoa vaikka kuten Hannu Lauerma selittää "hyvän kääntöpuoli" kirjassaan (s. 190) "Viiltävimpään huumoriin sisältyy tuskaa, ja se onkin keino käsitellä sitä. Monien suurien humoristien on sanottu olleen melankolisia ja vakavilta vaikuttavia persoonia. Huumorin avulla tarkastellaan usein ihmisen pienuutta ja vajavaisuutta, aggressiota, seksiä ja kuolemaa." Ja vaikka en ole suuri humoristi tai vakavalta vaikuttava persoona, on selvää että sekä vitsini että mietteeni pyörivät juuri tämän tematiikan ympärillä. ; Kuilu "vakavan ja vitsin" ja "masentavan ja hauskan" välillä on stereotyyppisissä ennakkokäsityksissä eikä asioissa itsessään.

Pienessä määrin voidaan väittää että psykologia on huumorin ja filosofian kontaktipinnassa -etenkin jos filosofia arvostaa luonnontieteitä. Siksi ei ehkä pidä hämmästyä jos löysin Hannu Lauerman tuoreesta "Hyvän kääntöpuoli" -kirjasta asioita jotka olivat tuttuja sekä skeptikkona että vitsinmurjojana. (Huumorini ei ole hirveän hyvää, se on usein jotenkin telottua, siksi murjon vitsiä.) Lauerman kirjassa käsitellään molempia. Ja teemat kuten itsekritiikki, kritiikinsieto ja mukavuusalue ovat olennaisessa osassa kun Lauerma kuvaa kohtaamisiaan vaihtoehtohoitajien kanssa. Ja Lauerma kirjoittaa kirjassa myös ihmisen huumorisuhteesta.

Mielestäni kirjan nimi oli oivallinen. Siinä nimittäin korostuu se, että ihminen tajuaa että hyvän vastinpari on paha. Mutta kirjaa lukiessa havaitsee että aina Lauerma ei kirjoitakaan pahasta pahuutena. Hän kuvaa psykopaattejakin, joilla ei "omaatuntoa" ole. Usein esille nousee kuitenkin se, miten pahuus on seurausta muustakin kuin pahoista intentioista. Miten moralismi, oikeudenmukaisuuteen vetoava kostonhalu ja halu olla tunnustamatta itseään huijariksi tai huijatuksi saa vilpittömillä auttamismotiiveilla varustetut pyramidihuijatut tekemään aktiivisesti vahingoittavaa toimintaa. ; Se sopii tietysti yhteen myös Aaron Jamesin kusipäisyyden filosofian kanssa. Moraalinen närkästys keksii tekosyyt pahuuksiin ja jopa luo uusia tarpeita tehdä ilkeyksiä toisille ihmisille.

Lauerman kokemuksista on pakko nostaa esiin lestadiolaiset. Heistä huumorin tekeminen on nostanut hikipedian puolella aikanaan metelöintiä. Ja muutenkin tuntuu, että heillä on harvinaisen matala kynnys aggressoitua. Lauerma viittaa samaan ilmiöön (s 135 eteenpäin). Hän oli 2008 saanut kuulla huutia sähköpostiinsa kun "itsensä lestadiolaisiksi määrittelevät ihmiset" syyttivät häntä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Lauerma oli sivulauseessa huomauttanut että lestadiolaisten parissa pedofiliaa oli joskus käsitelty tavalla jossa kuvauksena oli "piilorikollisuus" eli rikollisuus joka ei päädy tilastoihin. Kun pedofiliavyyhti purkautui ja paljastui että lestadiolaisten johtoporrasta oli mukana, vihailu sai Lauermalta varsin kyynisen tuomion. (s. 137) "Erityisen mielenkiintoiseksi tammikuun 2008 vihaviestivyöryn ja oikeustoimilla uhkailun tekee se, että myöhemmin sain kuulla vanhalestadiolaiselta aktivistilta heidän liikkeensä keskusjohdon kehottaneen jäseniään yhteydenottoihin ja "oikaisuvaatimuksiin" haastatteluni jälkeen vuonna 2008. Keskusjohdossa, jolta asiaa vuonna 2012 tiedustelin, ei kuitenkaan tiennyt tälläisestä mitään." Tämänlainen toiminta ei ihmetytä. Ja itse asiassa tämänlaisesta toiminnasta syntyy epäilyjä esimerkiksi kreationismiaiheesta keskustellessa myös "ihan muissa kuin lestadiolaispiireissä".. Lauerma korostaa vielä että hän on saanut vihaista palautetta vaihtoehtohoitajilta ja lestadiolaisilta mutta ei koskaan niiltä rikollisilta murhaajilta joiden kanssa hän sentään työskentelee päivittäin.

En ota tätä esille (vain) tehdäkseni uskontokritiikkiä. Otan sen esille koska Lauerma puhuu huumorin sensuroimisesta. Monista aiheista ei saisi vääntää vitsiä. "Humoristisen käsittelyn piiriin sallittujen asioiden lista tuntuu nyky-Suomessa olevan vahvasti kaventumassa. Naisiin, lapsiin, etnisiin ryhmiin, uskontoihin ja sukupuolivähemmistöihin liittyvät vitsit ja humoristiset heitot katsotaan entistäkin useammin loukkauksiksi tai jopa niin sanotuksi vihapuheeksi" Osa on hänen mukaansa huolissaan poliittisesta korrektiudesta ja että "virallisen suvaitsevaisuuden loputon pimeys" estää lopulta kaiken huumorin. Lauerma korostaa kuitenkin että huumori on arvokasta. Aiheen sijasta pitäisi katsoa huumorissa asennetta. Pahaa huumoria on ja sillä on tietty luonne (s 193) "Sadismin verhoaminen huumoriin, näennäisen viaton loikka kiusoittelusta häpäisemiseen on usein erityisen katalaa." Moni on pahastunut minulle kun moitin hauskojakin miehiä siitä että heidän huumorinsa on "hakkaavaa". Lauermakin moittii sitä jos toinen mitätöidään huumorin keinoin - ja sitten vielä moititaan tästä suuttumista korostamalla että toisella on huono huumorintaju. (Vaikka kyllä minä aika usein tunnistan että ne "hakkaamiset" ovat huumoria, jopa taitavasti tehtyä.)

Näkisinkin että tässä korostuu nimenomaan se, että ihminen helposti tuijottaa huumorissa aiheita. Tällöin huumorin moite voi johtua moittijan "väärästä ideologiasta" joka tekee hänestä tosikon ja huumorintajuttoman. (Minussa on toki myös nämä puolet, valtaosassa ihmisistä on.) Aiheen sijata kysymyksessä on kuitenkin tekotapa. Se, mitä sanoo ei ole välttämättä yhtä tärkeää kuin se miten sen sanoo. Mutta ihmisten identiteetit sitoutuvat helposti tekoihin ja ratkaisuihin, joten ei ole kovin ihmeellistä jos "oikeat mielipiteet" päihittävät "hakkaavan asenteen" huumoriarvoa ja vitsin soveliaisuutta arvioitaessa.

Lauermakin korostaa kognitiivista dissonanssia. Se on tuttu jokaiselle skeptikolle. Mutta se on myös huumorin käsittelyssä tavallista. Ihminen tulkitsee havainnot - itse asiassa helposti myös luo uudet havainnot jos havainnot eivät ole mukavasti tulkittavissa - ja näin asiat selitetään itsen kannalta parhain päin. Siksi hyvän kääntöpuolelta löytyy etiikasta ja hyvyydestä ja lempeydestä rakastavia uskovaisia lestadiolaisia. Sellaisia jotka haluavat olla lastenkaltaisia ja rakastavia ja jotka haluavat olla hyviä ihmisiä ja tavoittelevat tätä haastavaa maalia jokapäiväisessä elämässään ja arkisissa toimissaan. Mutta jotka näyttävät toimintansa tasolla julmilta ja lapsellisilta, sellaisilta jotka moitteen ja kolttosista kärähtämisen jälkeen saavat lapsellisen maahanheittäytymiskohtauksen. Tämänlainen todellakin muistuttaa kognitiivista dissonanssia jonka Lauerma liittää vitsiin jossa nainen epäilee miestään vieraissakävijöiksi ja joka varastaa mustasukkaisesti miehensä puhelimen kesken tämän puhelun. Ja kun toisessa päässä on mies, hän kysyy mieheltään että "oot sie pii?" Teolle löytyy tekosyy.

Nyrkkisääntönä onkin se, että moraali ja moralismi ovat lähellä toisiaan. Mutta ne ovat silti täysin eri asioita. Kenties helpoin nyrkkisääntö näiden toisistaan erottamisesta onkin juuri se, että moralismi iskee aiheisiin kun taas aito moraali iskee periaatteisiin ja sisältöihin. Tämä näyttää itse asiassa olevan se miten moraalifilosofia on toiminut aina ; Kantilainen moraalilaki viittaa korkeampiin periaatteisiin. Ideologiat kuitenkin synnyttävät leirejä joissa tärkeintä ei ole se miten sanotaan vaan keheen piikki kohdistuu. Oikeat mielipiteet oikeutetaan poliittisella jargonilla, jossa on vahva jako samanmielisiin ja erimielisiin. Samaa julmaa maksiimia ei haluta noudattaa omiin, itse asiassa jos vastapuoli soveltaa sitä heihin, tämä "vuoroin vieraissa potut pottuina -vastavuoroisuus" nähdään epäoikeudenmukaisena ja epäreiluna.

Helppoa, pinnallista, taikauskoa

"Mythopoeia" -blogissa kerrottiin että maaginen realismi toimii pelimaailman asenteena. Kirjoittaja korostaa että moitittu "Itran kaupunki" -pelimaailma toimisi mukavasti. "Peliä on kritisoitu pöljästä ideasta ja heikosta toteutuksesta, ylipäänsä koko hoidosta. Itselleni se kuitenkin toimii juuri erilaisuutensa takia. Sen surrealistinen fantasia – tai “mahdottoman fantasia”, kuten sitä pitäisi ehkä osuvammin kutsua – ei tarjoa täysin toismaailmaista fantasiamaailmaa (kuten fantasiakirjallisuus yleensä), vaan verrattain tutun maailman, johon on lisätty muutamia fantasiaelementtejä. Fantasiaa sinänsä on toki nykyään kaikki paikat pullollaan: ei pysty juuri televisiota katsomaan tai elokuvissa käymään ilman, että törmää johonkin fantasiaelementtiin." Kommenteissa mietitään esimerkiksi sitä mikä on fantasiaa ja maagista realismia. "maaginen realismi ei tarkoita, että teoksessa on joku yksittäinen fantasiaelementti, vaan ennemmin kyseiselle genrelle ominainen piirre on mahdottoman sekoittaminen sosiaaliseen ja psykologiseen realismiin. Eli siis voi ajatella, että se on “realismi”-nimisen kirjallisuusgenren piiriin sijoittuva teos, jossa sattuu olemaan maagisia elementtejä. Nyrkkisääntönä siis: jos se ei ole realismia, niin tokkopa se sitten on myöskään maagista realismia." ... "Tämä siis kommenttina siihen, kun annat yllä ymmärtää, että maagista realismia on nykyään joka paikassa. Päin vastoin itse sanoisin, että maaginen realismi on harvassa, kun taas fantasia on voimissaan. Nämä nykyään suositut urbaanifantasiaeepokset, kertovat sitten velhoista tai vampyyreista, ovat nimenomaan fantasiaa, eivätkä maagista realismia. Ne eivät ole realismia, koska eivät pyri realistiseen ideaaliin, mutta ovat kyllä fantasiaa, koska tarjoavat fantastisen kosmologian."

Tämä on itse asiassa oleellista perinteisesä tavassa jakaa taidetta - erityisesti kirjallisuutta - korkeakulttuuriin ja alakulttuuriin. Pinnallisen ja syvällisen kirjallisuuden ero on usein nähty juuri aiheen ja asenteen kautta. En tunnetusti ole kovin kranttu tyylijaoissa ; Minua on moitittu milloin toiselta puolelta snobiksi ja milloin toiselta puolelta alatyyliseksi. Syytökset ovat luontevia, sillä käytän molempia konventioita ja luultavasti peräti niiden pahimmissa muodoissa. (Teen työtä tämän eteen, arvostakaa ponnistelujani.) Tämä on tietysti epätervettä kapinahenkeä näitä jaotteluja kohtaan. Kenties tässä on vaikutusta silläkin että olen lapsuudessani Järvenpäässä asunut "pikkusormialueella" mutta vanhempani olivat kuitenkin varsin köyhiä - osittain juuri siksi että he asuivat alueella johon heillä ei "tavallaan oikein olisi ollut" varaa.

"Systomykoosi" -blogissa ajettiinkin niitä puolia joita itsekin olen kannattanut. Eli että aihe ja genre ei saisi olla se, joka määrittää itsetarkoituksellisesti aiheen korkeakulttuuriin tai populaarikulttuuriin. Tässä kritisoidaan sitä klassista tapaa nähdä asiat että "”Vakavalle” proosalle on ominaista, että se kertoo normaalista maailmasta, poikkeamat luonnonlaeista sallitaan sikäli kuin ne pystytään tulkitsemaan vaikkapa aistiharhoiksi, kuten tehdään Hessen Arosudessa. Mikäli luonnonlakimaailmasta kertovaa teosta ei voi luokitella viihteeseen rikos- tai rakkausromaaniksi, se luokitellaan ”vakavan” proosan joukkoon riippumatta sen kirjallisista ansioista." Vaihtoehdoksi ei suoraan ehdoteta tai määritetä mitään, mutta keskustelun keskiöön nousee jonkinlainen "vähintään ehdotus". Dialogisuus. "Dialogisessa romaanissa useat eri arvomaailmat keskustelevat, ja voisikin sanoa että viihdekirjallisuuteen on perinteisesti latautunut monologisempi tyyli kuin kaunokirjallisuuteen. Modernistisen ihmisen kokemus itsestään ja maailmasta on pirstaloitunut ja moniarvoinen, siispä romaaninkin on oltava sellainen. Sen sijaan viihteen valta perustuu usein toimintaan tai tunteisiin, eikä niissä välttämättä tarvita vaihtoehtoisia arvomaailmoja." Pidän tuosta jaottelusta, koska siinä syvälliseksi määritelty aihe ei muuta asiaa hyväksi tai pahaksi vaan laatu jolla se käsitellään.
1: Samalla sen ansioksi tulee subjektiivisiakin mieltymyksiäni. Sehän tuomitsee esimerkiksi C.S. Lewisin "Paholaisen kirjeopisto" -teoksen matalaksi viihteeksi. Koska vaikka se on mukanokkelasti demonien kirjoittama, se opettaa oikeaoppista kristillisyyttä ja tekee vain tämän. Se on asenteellinen monologi ja tätä monologisuutta korostetaan sillä että se rakentuu yksisuuntaisista kirjeistä joissa ylempänä oleva demoni neuvoo alempaansa. Valtasuhde ja yksisuuntaisuus ikään kuin pönkkää kirjan monologin lukkoon. Lukukokemukseni teoksesta on sen tapainen että olen tuottanut paskojakin joiden taiteellinen, esteettinen ja mahdollisesti jopa moraalinen arvo on suurempi.

Perinteine genrejako on kuitenkin jotain jossa tuntuu olevan jotain järkeä. Ei lopullisena arviona, vaan ikään kuin epäsuorana ennusmerkkinä. Se, että kirja on fantasiaromaani kertoo valitettavasti siitä että se on todennäköisesti kliseesoppaa jossa matkusteaan paikasta A paikkaan B eeppisten maisemien läpi hakaten jotain joka on periaatteessa joukko random encountereita. Eli jotain joka sopii täydellisesti krapulapäivän roolipeliin, mutta ei oikein mihinkään muuhun.

Ja vaikka taide ja tiede ovat ainakin minulle "erillisiä magisterioita", näkisin että tässä on ajatus josta voisi ponnistaa skeptismin käsittelyyn.

Syy-yhteys lienee selvä sitä kautta että kannatan Pascal Boyerin ajatuksia skeemoista ; Hän korostaa että ihmiset muistavat asioita jotka muodostuvat muutaman skeeman yhteennivoutumisesta eli ns. komplekseista ideoista. Tässä esimerkiksi esine voi olla skeema ja elollinen eliö toinen. Puhuva miekka, joka on näiden yhdistelmä, on ihmisestä omituinen mutta kiinnostava. Eli se muistetaan jännänä koska se rikkoo odotuksia mutta ei liikaa. ; Tämä tietysti selittää valtaosan fantasiakirjojen hahmoista ja muista ilmiöistä. Taruolennotkin ovat sekoitelmia oikeasti olemassaolevista eläimistä. ; Ajattelu voidaan vetää myös uskonasioihin. Ja pian huomataan että demonit ovat inhimillisiä. ~ Uskallankin sanoa että Twilightin ja JeesusKristuksen fanittamiseen liittyy elementtejä jotka ovat hyvinkin samanlaisia.

Ja tämä voidaan liittää oleellisesti skeptismiin. Tässä ydinsanaksi tulee "todellisuudentaju". Konsepti on itselleni vieras, mutta luotan tässä Hannu Lauermaan. Hän pistää toimeliaasti tuulemaan "Kirkon kellarissa". Hänen näkemyksensä ytimessä on se, että demonologia on sitä että ihmisen muutostilat selitetään ulkoisin voimin. Psykiatrian menestys taas johtuu siitä että syitä haetaan ihmisen sisältä. Ulkoisia voimia hallitaan ideologialla, kun taas siten että ihminen kontrolloi itseään tai häiriön elimelliseen syyhyn puututaan ja se korjataan. Tämä voidaan liittää vaikkapa Jalovaaran mediarykäyksen vuoksi muodikkaiksi tulleisiin demoneihin.

Lauerma korostaa että demoneista selittäminen ei yllätä, siihen törmää melko usein. Vaihtoehtohoidoissa on kysymys "magian markkinoista", joilla häiriötilaa tuetaan sen sijaan että tuettaisiin todellisuudentajua. "Valtaustilatyöskentely ja henkien karkottaminen ovat ikivanhaa maagista toimintaa, joka pahimmillaan syrjäyttää esimerkiksi lapsen psykoosin tai depression hoitamisessa perheterapian, psykoterapeuttisen yksilötyöskentelyn ja välttämättömän lääkityksen. Usein esitetty väite, jonka mukaan ns. ”vaihtoehtoiset hoidot” eivät koskaan syrjäyttäisi välttämättömiä ja tehokkaita lääketieteellisiä hoitoja, ei pidä paikkaansa. Olen itse nähnyt jälkitilat kolmesta perheiden sisällä tapahtuneesta hoitamattomaan psykoosisairauteen pohjanneesta henkirikoksesta, joiden tekijöitä oli ”hoidettu” vain tehottomilla yrteillä tai homeopatialla. Henkienmanaus psykiatrisista potilaista on vielä tätäkin epäeettisempää toimintaa, koska se vääristää potilaiden todellisuudentajua entisestään."

On toki selvää että kaikki hengellisyys ei ole tätä. Tai sen pitäisi olla selvää. Tosiasiassa skeptikoiden joukossa on kuitenkin paljon sellaisia ihmisiä jotka eivät tätä ymmärrä. Heitä kutsutaan pseudoskeptikoiksi. ; Pseudoskeptikoiden perusideana on se, että he katsovat pelkästään aihetta eivätkä evidenssiä. He eivät kykene huomaamaan että tämä on enemmänkin ennuste joka koskee genren luokittelemista. Pseudoskeptikon erottaminen skeptikosta voi olla vaikeaa, sillä molemmat vastustavat samoja asioita ; Molemmat esimerkiksi voivat olla kriittisiä homeopatialle. Myös argumentit ovat yleensä samankaltaisia. Asenne paistaa esiin vasta pidemmän tarkastelun jälkeen. ; Uskovaisten ja hengellisten puolelta erottelussa on itse asiassa kyse hyvin samantapaisesta asiasta. Muotoseikat voivat hämätä. Molemmat voivat esimerkiksi uskoa enkeleihin ja demoneihin, mutta osa pitää niitä jonain joka kuuluu ikään kuin osaksi "kristillisen tieteen maailmankuvaa" kun taas osalle ne ovat "metaforia" tai joihin "uskotaan sillei jollain tasolla".

Kunnon skeptikko sen sijaan lähestyy asiaa siten että väite on mahdollinen mutta se pitää todistaa. Asiallinen skeptikko epäilee ja voi siksi lausua Lauerman malliin että "Näitä todistamattomia ihmeitä ei toki varsinaisesti luvata, vaan ne toimivat vain esimerkkeinä auttamistyön tehokkuudesta. Ilmoittelua hallitsee ihmisläheisyys ja herttaisuus – ja ”esimerkillinen nöyryys”. Samalla nöyryydellä perusteli lääkäriaseman johtaja yrityksensä homeopatiavastaanottoja: ”Emmehän me tiedä kaikkea”, kuului selitys, vaikka todistustaakka kuuluu väitteen esittäjälle, ei epäilijälle." Pseudoskeptikko näkee taas että evidenssi aiheen parista on irrelevanttia, koska keskustelua ei tarvitse edes käydä koska se mikä on taikauskoa on selvästi erotettavissa. He luottavat "arkijärkeensä". Tässä on vain se ongelma että tosiasiassa myös vastapuoli luottaa vahvasti juuri intuitioonsa ja siihen samaiseen arkijärkeensä.

Pseudoskeptikko jakaakin vaihtoehtohoitoilijoiden kanssa dialogittomuuden. Molemmille kysymyksessä on julistus-opetuksellinen suhde. Eli lähtökohtana on se, että harhautuneita yritetään oikaista. He eivät ole tieteilijöitä tai skeptikoita tai filosofeja. He ovat asianajajia. Heillä on ennalta valittu puoli jolle he yrittävät rakentaa mahdollisimman hyvän casen. Totuus on irrelevanttia koska tässä on kysymys voittamisesta. Asianajajista ei tarvitse muistaa muuta kuin se, että asianajajien retoriset taidot kehittyvät argumentaatiotaitoja nopeammin koska he eivät pyri totuuteen vaan asiakkaan parhaaseen. Ja he ovat "50% ajasta hävinneen puolella". Ja myös rikollisella ja väärässä olevalla on sellaisia.

Tiede ei ole absoluutti. Ideologia on. Teorioisssa ei ole täydellisyyttä eikä siksi sellaista erehtymättömyyden auraa mitä pseudoskeptikot ja uskonmiehet yrittävät rakentaa omien näkemystensä ympärille. Esimerkiksi Tapio Puolimatkalle ei kelpaa yhtään vähempi kuin erehtymättömyys. Hänen ajattelunsa kun nojaa warrant -väitteen ympärille. Hänestä ilman sitä ei ole luottamusta tieteeseen. Warrant taas tarkoittaa käytännössä skeptisyyden vastakohtaa ja sen antiteesiä : Ajatusta siitä että ihmisen aistit ja mieli ja rationaalisuus ovat pohjimmiltaan erehtymättömiä. Vain perisynti ja erehdys voi harhauttaa niitä. Tämä ei ole tieteellistä ajattelua tai skeptisyyttä. Se on positivismia, joka on asenteena tieteellisyyden irvikuva ja olkiukko. Se on valitettavasti vain myös se, jota pseudoskeptikko ja taikauskoilija pitää tieteen ytimessä.
1: Pelkästään väitteiden totuusarvoja tarkastellen skeptikko on yhtä oikeassa kuin pseudoskeptikko. Sillä homeopatia on yhtä totta tai väärin sanoo sen sitten skeptikko tai pseudoskeptikko. Samoin on tietysti, jos uskoo demoneihin. Tärkein opetus onkin oikeastaan siinä että tässä ei puhuta Totuudesta vaan Tietämisestä ja Perusteluista. Ihminen ei kykene tätä parempaan. Ja relativisteja emme oikeasti halua olla - valtaosa relativisteista on itse asiassa "mukadiplomaatteja" jotka käyttävät pehmosanojaan ollakseen rasittavia monologiakoneita. Heille mielipiteen vapaus tuo laatua kun asia muuttuu ikään kuin laadukkaammaksi vain sillä että sen saa sanoa ääneen.

Nähdäkseni ainut keino pakottaa dialogisuuteen on falsifiointikriteerien tai sen kaltaisten vaatimista. Ilkka Niiniluodon argumentaatio siitä miten tiede ei voi olla auktoriteetti tai teoria absoluutti jos sillä on kumoutumisehto. Että erehtymättömyys syntyy jos tiede olisi vain koherenttia ja jotain jota saisi paikkailla erilaisin suojelevin lisäoletuksin ad hoc tai post hoc.
1: Nähdäkseni falsifiointipuolella onkin niin että sillä on tieteenfilosofisia vaikeuksia. Esimerkiksi suosikkini Quine selittää siitä, että falsifiointikriteerit ovat usein aikamoista kusetusta. Eli tosiasiassa niiden kohdalla heitetään lähinnä ad hoc -suojaus ja jatketaan menoa onglmista välittämättä. Ja että ilman tätä jokainen mittausvirhe olisi suuri ongelma. Eli tieteenteko ei olisi edes mahdollista. Falsifioinnilla on kuitenkin vahva psykologinen syy. Ihminen paikkaa ja suojaa maailmankuvaansa yllättävän automaattisesti, usein peräti sitä tiedostamatta ja joskus saivartelua tehdään ihan tietoisestikin kun ajatellaan että pohjimmiltaan tiedetään että se oma kanta on totta joten pohjimmiltaan asiaan olisi oltava jokin selitys. Ja jos kumouttamispakko laitetaan mukaan, saadaan aikaan henki jossa oma näkemys edes uskalletaan kyseenalaistaa.

Loppulaastarointi.

Toki joku voisi huomauttaa että tässä ollaan argumentoimassa "väärän tieteenalan kentältä". Sillä osa jaottelee todellisuuden genrejen kautta. Tälläin ajatellaan että psykologia, että yhteiskuntatiede tutkivat tietoisuutta, valintoja ja mielipiteitä mutta ne tutkivat sitä eri tavoin ja niin edellisellä ei voi tehdä politiikkaa. Psykologia tutkii mm. kuinka monimutkaisia asioita ihminen voi tietyssä ajassa hahmottaa. Yhteiskuntatieteet taas tutkivat ihmisen tietoisuuden sisältöä.

Esimerkiksi kysymys: "Mitä ajattelette demoneista?" on tietoisuuden sisältöä koskeva kysymys. Yhteiskunnassa käydään koko ajan kamppailua kansansuosiosta. Se on pohjimmiltaan taistelua ihmisten tietoisuuden sisällöstä. Kuka parhaiten pystyy vaikuttamaan ihmisten tietoisuuden sisältöön, saa tavoitteensa läpi demokratiassa. Käymme esimerkiksi ideologista kamppailua koko ajan siitä, ovatko tuloerot hyvä vai huono asia. Usein kyse ei ole siitä, että joltain puuttuu älykkyytä, vaan kyse on puhtaasti siitä, kuka onnistuu eri keinoin ajamaan omat näkemyksensä kansan tietoisuuden ydinarvoiksi. ; Tänään juuri luimme uutisista, että nyt homoavioliiton kannattajat ovat saaneet ajatuksensa siitä, että "tasa-arvoinen avioliitto on hyvä asia" ajettua kansan enemmistön tietoisuuden sisällöksi. Demoninäkemys on toinen tälläinen.

Tässä mielessä Boyer on yhteiskuntatieteilijä ja psykologi ; Nähdäkseni on itse asiassa mahdotonta erottaa yhteiskuntatiedettä psykologiasta. Sillä jos halutaan manipuloida tehokkaasti on tiedettävä mistä naruista on vedeltävä. Jopa "asianajajatasolla" suosio kertoo siitä että strategiat toimivat. Joko se on tietoista, tai sitten tiedostamatonta. Toimimattomat strategiat eivät saa suosiota emmekä edes näe niitä. Jalovaaran suosiokin johtuu siitä että osaa vedota ihmisen mieleen. Ei siitä että hänen seuraajansa olisivat huijattavia idiootteja joilla on erityisen vahvasti vikaa "arkijärjessä".

Jalovaaran kannalta ongelmallista on vain se, että demoneista ei ole ollenkaan samanlaisia todisteita kuin basilleista. Molemmat ovat "näkymättömiä mörköjä", mutta tämä analogisuus pätee vain arkijärjen tasolla. Tieteellisellä tasolla molemmat voivat olla a priorisesti samanmuotoisia väitelauseita joilla on sama uskottavuus/epäuskottavuustaso. Havaintojen jälkeen tilanne on eri ; Ja kun muistamme sen että emme tiedä kaikkea ei ole selitys, vaan tunnustus todisteiden puutteesta, Jalovaaran ideat eivät ole läheskään yhtä hyvin perusteltuja kuin bakteereihin uskovien todisteet omastaan.
1: Pseudoskeptikot ovat siis karkeasti sanoen niitä elitiestejä jotka moittivat fantasiakirjallisuuden lähtökohtaisesti alatyyliseksi ja huonoksi taiteeksi vain siksi että valtaosa fantasiakirjoista sopii korkeintaan krapula -aamujen roolipeleiksi. Mutta tämä on vain ennuste eikä oikeasti kerro että fantasia olisi läpituomittu. Yksikin hyvä fantasiakirja kumoaa induktion, tai sen pitäisi kumota. Usein aihepiiriä dissataan asenteella jossa tälle ei anneta edes mahdollisuutta. Tämä on oleellisesti mukana suhteessani pornografiaan. Ajan samanaikaisesti näkemystä jonka mukaan pornografia ei ole lähtökohtaisesti nihilististä tai hedonstista paskaa, mutta samalla totean että en ole itse törmännyt vielä ainoaankaan kiinnostavaan tai taiteellisesti laadukkaseen pornografiseen teokseen. Se, että minä en ole sitä löytänyt ei tarkoita että sellaista ei voisi olla. Mutta kyllä se kokemuskin tietysti jotain painaa. Ja samoin fantasiagenreäkin voidaan moittia tietyistä latteista konventioista joihin näyttää olevan vaikeaa puhaltaa henkeä kun yritystä on ollut paljon ja epäonnistumisia vähintään lähes yhtä usein ellei peräti täsmälleen yhtä usein.

Vika ei ole järjessä vaan ymmärryksessä. Ja ymmärrys vaatii skeptistä dialogisuutta. Moni moittii että nykyaika olisi tieteen läpitunkemaa ja hengetöntä. Itse näen yllättävän paljon pseudotiedepuhetta, sitä että käytetään termejä jotka tuovat mielikuvan siitä että nyt puhutaan tiedegenrestä käsin.

Kannustuspuhe itselle

Tämä on 2900 blogaukseni, joka tarkoittaa yhtä asiaa. On nimittäin hyvä aika miettiä kirjoituspakkomielteeni syvyyttä. Sen kontrastiksi voisi laittaa sen miten pitkälle (oikeasti lyhyelle) pelkkä rehellinen inspiraation täyttämä innostus riittäisi. Rehellinen vastaus on, että ei kovin pitkälle. Alkuinnostuksesta yllättävän pian seuraavaa hyytymistä on pakko jatkaa joko obsessoitumisella tai kannustuksella. Ja minä en ole optimistinen kaveri. En kuitenkaan tunnusta mitään pakkomiellettä, koska se ei sovi riippuvuussuhteen luonteeseen. Jos tunnustaisin sen, se ei olisi pakkomielle. Siksi minun on, ihan oman mielenterveyteni suojaksi, kehiteltävä jonkinlainen kannustin ja syy jolla oikeutan pakkomielteeni jota minulla ei edes ole.

Oikeuttamisen muiksi syiksi on pakko mainita ainakin se, että jo blogin perusvärinä oleva skeptinen kulma on erityisen lannistava kirjoittajan kannalta. Hänellä ei ole metafyysistä oikeutusta päsmäröinnilleen ja ennen kaikkea "vastapuoli" on oikeasti varsin lannistava. ; Tästä saa kenties tajua lukaisemalla "Suomen Kuvalehdessä" ollutta Hannu Lauerman "henkilökuvaa" (mitä tämä sitten tarkoittaakaan). Hän työskentelee vankien ja mielisairaiden parissa. Hän kuitenkin artikkelissa näyttää vähättelevän tätä vaaraa. Tämä näyttää erikoiselta kun kontrastina ovat maineensa pohjalta pehmeinä ja lempeinä nähdyt vaihtoehtohoitopiirit "Mutta sen hän kertoo, että "villit hypnoosinkehittelijät" ja luontaishoitajat ovat uhkailleet häntä." ... "Poppakonstien haltijoilta tuli öisiä puhelinviestejä, joiden takia jouduin salaamaan puhelinnumeroni." Kontrasti tuntuu omituiselta, mutta se ei kaiken kaikkiaan ole hirvittävän yllättävää. Blogikirjoittaminen ei tietysti ole läheskään yhtä riskialtista tai medianäkyvää, eikä blogailia siksi tehdä hirvittävässä hengenhädässä. Mutta tämänlaiset tapahtumat ovat silti lannistavia. Ne herättävät sen olon, jonka olemassaolon Lauermakin tunnustaa. Sen joka ajaa kysymään eksistentiaalisen peruskysymyksen "why bother"?

Yhteiskunta on sellainen, että nämä "villit hypnoosinkehittelijät muillakin kuin hypnoosin alalla" ovat vahvasti asiassaan mukana ja kokevat että he ovat, paitsi oikeassa, myös oikealla asialla. Heidän käännyttämisensä olisi tavoitteena epärealistisuudessaan jotain jossa on, kenties oikealla asialla, mutta väärässä. Ja yhteiskuntamme on keksinyt sellaisen erikoisen suvaitsevaisuuden lajin, joka on lähinnä uudelleenmääriteltyä apatiaa ; Suvaitsevaisuus on tässä passiivista kantaaottamattomuutta, kantaaottaminen ja kritiikki taas määrittyvät sensuuriksi. Tietyssä määrin jopa ymmärrän että tämänlainen asenne voi olla järkevää ; Skeptikko voisi tässä ympäristössä vajota toivottomuuteen, johonkin jossa suvaitsevaisuus uudelleenmääriteltäisiin vielä apatiaakin kummallisemmaksi sietämiseksi.

Siksi tietysti ajattelin kirjoittaa kannustimen, jonkinlaisen oikeutuksen joka ikään kuin antaisi itselleni syyn kirjoittaa. Ja koska en ole optimisti sellaisella naivin pörröisellä tavalla, en kerro siitä miten maailma on kaunis, ihmiset pohjimmiltaan hyviä, ja miten yrittämällä voidaan onnistua ihan missä tahansa.

En yleisesti ottaen osaa edes ottaa tämänlaista positiivisena ja optimistisena nähtyä palautetta vastaan. Esimerkiksi miekkailukoululla monet ihmiset ovat oppineet että minulle ei kannata sanoa lausuntoja kuten "You have improved a lot!" He ovat oppineet sen että sama lausunto tulee muotoilla "You suck less." Sillä perusongelmani on se, että pidän paljon osaamisesta, etenkin omasta osaamisesta. Mutta samalla vaadin myös laatua että se osaaminen merkitsee jotain. Ja pohjimmiltaan en pelkää täydellisyyttä koska en tule koskaan sitä kohtaamaan. Vaikeuteni ei siis ole perfektionismi, vaan se että muut ihmiset ovat sellaisia että heille hyväksi riittää vähempi. Tämä vie minun mielessäni merkityksen osaamiselta. On osaa ottaa vastaan kehumiskannustuksia.

Toinen huomattava asia on, että maailma ei ole "Onnen päiviä" jossa pelkkä coolius riittää siihen että saamme nähdä Fonzien haihyppelyjä sen sijaan että seuraisimme sitä miten nahkatakkimies tulee osaksi luonnon suurta ketjua (ravintoketjua). Se on se maailma jossa ihmiset katsovat "Onnen päiviä" ja jossa näiden katsojien mielenkiintoa täytyy ylläpitää ja uudelleenansaita päivästä toiseen ylittämällä itsensä jotta katsojien odotukset täyttyvät. Ja jonka hiupentumana on se, että katsomme Fonzien haihyppelyä. Tämä on osaamisketjun toisella puolella. Ja rehellisesti sanoen tätäkään ainaisen uudelleenansaitsemisen roolia en itselleni halua.

On hyvä olla tässä suhteessa realisti. Skeptikkoblogin pitäjä ei heittäydy mihinkään käsityö-ruoka-sisustus-muotiteemaisiin aiheisiin, joita pidetään pehmoisina aiheina, mutta joissa lukijat on ansaittava uudestaan ja uudestaan. Skeptikkoblogin pitämisen kannustavin puoli on siinä, että ketään ei kiinnota, joten saat tehdä asioita itsellesi julkisesti ilman että tässä tulee aidon julkisuuden mukanaantuomia haittoja. Minulla on yksi kannustinlause, joka kuitenkin tehoaa kuten se on tehonnut tähänkin aseti. Sen henki voidaan tiivistää lauseeksi. Loppulauseksi elokuvasta "Seven" ; "Ernest Hemingway once wrote, "The world is a fine place and worth fighting for." I agree with the second part."

Monsterit

Kauhuelokuvat vaativat taakseen jonkinlaisen katastrofin. Tätä kautta ne ovat konfliktissaselviämiselokuvia. Usein peloksi riittää se, että hahmot johon samastumme ovat ihmisiä eivätkä näitä hirviöitä. Ja tuntuu inhottavalta samastua siihen jota saalistetaan.
1: Tällä ajatuksella leikitelläänkin mukavasti alkuperäisessä "Olen Legendassa". Siinä lopulta paljastuu että sankari onkin esiintynyt vastapuolelle pahana - ja itse asiassa tämä huomio oli se syy siihen koko teoksen nimeen. (Will Smithin tähdittämässä elokuvassa "I am Legendissä" tämä idea vesitettiin, älä etsi tätä sieltä!)

Niissä on kuitenkin myös enemmän. Niissä hirviöt itse asiassa helposti edustavat jonkinlaista ihmiskuvaa. Ja tämä ei ole kovin positiivista.

Esimerkiksi zombieiden kohdalla mukana on - paitsi kuolemanpelkoa ja sitä että "tuttu, normaali ja turvallinen" muuttuu "tuntemattomaksi uhaksi" - myös negatiivinen ihmiskuva. Zombien takana on itse asiassa perinteinen sivistyskuva, jossa alhainen ihminen on eläimellinen ja sivistys on tämän eläimellisyyden kieltämistä ja että ainut tapa jolla ihminen voi kohota merkitykselliseksi on taistella alhaista eläintään vastaan. Zombiet ovat eläimellisiä ilman siitä vapautumista, ne ovat ihmisiä ilman kulttuuria ja sivistystä.

Kuvaa on varmasti auttanut rakentamaan näkemys perisynnistä, jonka mukaan ihmiset ovat turmeltuneita ja vaativat Jumalallista pelastusta voidakseen mitenkään nousta syntisyyden mahdottomasta turmeluksesta. Tätä pelkoa voi tietysti todentaa sekin, mitä esimerkiksi Hannu Lauerma on kuvannut aggressiivisuudesta ; Ihmisten mielikuvissa esiintyy paljon aggressiota joka ei ilmene toiminnallisesti. Tämä helpottaa kuvaa siitä että jokin pitää kurissa sitä "todellista itseä".

Mutta kenties tässä tapauksessa erilaisia selityksiä tärkeämpää on kuitenkin se, että kuva on. Sillä symbolista saadaan tarinankerronnan elementti. Näin zombie -elokuviin saadaan viesti, sanoma - tai ainakin "opetus". (Tuo saduista tuttu, pinnallisin sanoma joka on lähinnä indoktrinoiva statement. Mutta sekin kuitenkin sentään tekee tarinasta enemmän kuin sarjan kohtauksia.)

Kun zombiekuva on tuo, murisevat haudoista palanneet aivojensyöjämme onkin elokuvissa esitetty monenlaisina. Aivoton massa on helppo esittää vaikkapa natsistrippareina. Ja vakavasti otettavammin niitä on käytetty symbolisoimaan esimerkiksi kommunistisen aivopesun manipuloimina hahmoina. Ja kapitalistisen pinnallisen maailman edustajina, jotka vaeltavat pinnallisten vaistojen varassa etsien jotain millä tyydyttää lähinnä alhaiset vaistonsa. Ja tämä on pelottavaa vain jos tämä esitetty kuva herättää meissä ajatuksia siitä että jos meidän omakin elämämme on samantapaista "pinnallista roskaa".

Eli kun ihminen kohtaa hahmon joka muuttuu mielettämäksi mutisevaksi saalistajaksi, on mukana kenties aimo annos siitä epäilyksestä joka tulee mieleemme kun katsomme itseämme peilistä. Tai vähintään tämä kuvaa pelkojamme muita ihmisiä kohtaan. Monihan meistä kokee olevansa jotenkin jotain muuta kuin sitä kapitalistista pinnallista massaa, johon taas enemmistö koetaan kuuluvaksi.

Zombieissa on mukana nykyisin myös varoitus "seura tekee kaltaisekseen" -kontaminaatiosta. Tämä on tietysti tuttua, olipa kyseessä sitten uskonnolliset kristofasistiset piirit varomassa Jumalasta etäännyttävää sekularismia joka ajaa hedonistiseksi ganjahipiksi. Tai ganjahippikommunistiäiti pelkäämässä kapitalismin ahneuttavia vaikutuksia ja pelkää että tämän seurauksena ihmiskulma ohitetaan ja siirrytään uskonnolliseksi kristofasistiksi palvomaan hengetöntä ja sielutonta instituutiota. (Stereotyyppiset ääripäät oli pakko ottaa peilivaikutuksen aikaansaamiseksi, joka taas tarvittiin jotta saataisiin tehtyä huono vitsi.)

Laskettava mukaan?

"I heard at headquarters that the Netherworld is full of nasty, vicious creatures. If we're discovered ... Ahh! I'll be molested by countless slimy tentacles and my bodily fluids will be sucked dry!!"
(Jennifer demonisoi demoneja, "Disgaea : Hour of Darkness", "Episode 9: Captain Gordon Defender of Earth")

Hannu Lauerman luonnehdinta Breivikistä on herättänyt jo parin päivän ajan tunteita. Hänhän luonnehtii tekijää mielentään terveenä, joskin hyvin vinoutuneena. Tai kuten "Aamulehti" asian muotoili "psykopaatti mutta ei mielisairas." Tämä onkin tavallaan hyvin tärkeä asia. Sillä tämänlaisten tekojen kohdalla on on luontevaa ja helppoa kauhistua aktiota, ja eriyttää itsensä kokonaan sen kauheuksista. Tällöin sitä ottaa helposti etäisyyttä tekijään. Ja toisaalta sitä etäännyttää tekijän itsestään ja omista piireistä.

Tämä on tärkeää, koska on toki tärkeää voida edes hieman ennaltaehkäistä tulevaisuudessa vastaavia. Tässä täytyy kuitenkin saada oikeat syy-seurausluokat. Eriyttävä demonisointi ajaa tilanteen siihen että selityksen sijasta haetaan ikään kuin syytettyjä ja tuomittavia. Aidot syyt jäävät silloin leimakirvestyön kehittämien tekosyiden alle, eikä toimia saada estettyä. Tällöin saadaan aikaan vain vihan ja pelon ilmapiiriä, joka ei ratkaise ongelmaa. Vaan kenties jopa pahentaa sitä.

On kuitenkin ilmiselvää, että jos asiaan voidaan vaikuttaa, on meissä yhteiskunnan tasolla jokin ongelma. Jollain tasolla sitä on vain mentävä itseen, jotta voidaan parantaa. Ilmiön siirtäminen itsen ulkopuolelle on tässä tapauksessa vain vastuunpakoilua, jossa muutosta vaaditaan joiltakuilta muulta, yleensä siltä josta ei muutenkaan tykätä.

Tekijän hulluuteen vetoaminen olisi todella helppoa. Kun tekijän mielenterveys on kunnossa, on selvää että tekijä on jo monta askelta "enemmän juuri niinkuin sinä ja minä".

Tästä päästään sitten siihen, että eriyttäminen. Kristityt ovat eriyttäneet itseään tekijästä selvästi. Tämä ei tietysti ole yllätys. Sillä kun kristityt ovat äänessä ja aiheena on mikä tahansa noitavainoista ristiretkiin, on keskustelun tematiikka tiivistettävissä "No True Scotsman" -rakenteen varaan. Oikeaoppisuusdiskurssilla kielletään pahantekijä joka on ollut omaa ideologiaa. Eriyttämistä on tehty esimerkiksi sanomalla seuraavaa : "Manifestin mukaan murhaaja kuulemma määritteli itsensä konservatiiviksi ja kristityksi ja totesi olevansa kulttuurikristitty, jolla ei ole suhdetta Jumalaan tai Jeesukseen. Hän katsoi puolustavansa länsimaisia arvoja, joihin kristinuskokin kuuluu, islamia vastaan. Ovat kyllä menneet kulttuurikristityltä ohi kristinuskon perusopetukset: Rakastakaa, älkää vihatko. Älä tapa jne." On selvää että ihminen haluaa etäännyttää itsensä tämänlaisista hirmuteoista. Irtiotto on selvä kannanotto että ei hyväksy tekoa. Tämä on tietysti leppoisaa ja herttaista, omalla tavallaan.

Tässä on kuitenkin mukana ajatus siitä että "kulttuurikristitty ei ole kunnon kristitty". Tämä taas johtaa hyvin erikoisiin ajatuksiin. Sillä tavallisesti kristityt korostavat sitä, miten kristillisysy ei ole mitään tietyn mallin mukaista toimintaa. Sen sijaan korostetaan miten kristillisysy on hyvin avointa, monisärmäistä ja muutenkin hyvin eimuodonmukaista. Samoin meillä on ajatus kansankirkosta, jossa perinteiden kunnioitus, arvomaailman kannatus ja monet muut vastaavat olisivat riittäviä syitä määrittää itsensä kristityksi. Tätä kutsutaan avomielisyydeksi. Ja näillä ohjenuorilla sitä mennään. ~ Kuitenkin tässä tapauksessa "ei ole kristitty" -asenne on tullut esiin hyvinkin monessa tilanteessa ; Esimerkiksi aikaisemmin kirjoittamani juttu näyttää että ihmiset esimerkiksi kyseenalaistavat että steroidien käyttäjä ei olisi mikään kristitty.

Kun Breivikiä määritellään pois kristittynä olemisesta, tehdään itse asiassa niin että sanotaan samalla määritelmä sille ketkä eivät ole kristittyjä. Tämä ulosajo taas on yleistettävä. Koska ei voi olla niin että on olemassa jokin rationaalinen ulosajoehto joka koskee vain Breivikiä. Sen on koskettava kaikkia. Breivikin kohdalla esimerkiksi steroidienkäyttö on toki jotain joka ei kuulu "normikristillisyyden käskyihin tai kehoituksiin". Mutta tästä vedetään niin pitkälle että hän ei olisi kristitty kun hän tekee näin. Kuitenkin jos löydän kristityn bodarin joka käyttää steroideja, tuskin häntä tämän vuoksi estetään olemasta kristitty. Tämä ero kertoo siitä että "jokin ei nyt oikein natsaa".

Ongelmat tietysti kasvavat kun ulosajamiseksi näytetään suosivan hyvin laveaa ja yleistä "kulttuurikristityn" tapaista muottia. Siinä missä steroideja käyttäviä kristittyjä on paljon, on tämä kuitenkin hyvin yleinen - ellei peräti vallitseva - tapa olla kristitty. Kun rajaus tehdään tätä kautta, on selvää että itse asiassa vihjataan että valtaosa kristytyistä onkin "vain nimikristittyjä eikä oikeita kristittyjä".

Tämän tunnustaminen kuitenkin veisi pohjan siltä että eläisimme kristillissävyisessä yhteiskunnassa jossa on kansankirkko. - Sen sijaan tunnustettaisiin että suomessa on valtionkirkko joka on kristillinen instituutiotasolla, mutta jonka jäsenenä ei ole montaa kristittyä ihmistä. Eli valtaosa ihmisistä on kytköksissä valtionkirkkoon vain sen takia että heiltä saadaan pumpattua kirkollisveroa. Hehän eivät ole kristittyjä, vaan ainoastaan kirkon jäseniä ja maksumiehiä.

En oikein pidä tästä ajatuksesta. Sen sijaan muistutan että kristityt ovat pahan ongelman kohdalla selittäneet monenlaisia. Esimerkiksi Richard Swinburne on pahan ongelmaa ratkoessaan ottanut esiin juutalaisten joukkotuhonnan. Hän esitti useitakin perusteluja sille, miksi Jumala voisi sallia tämänlaiset kauheudet. Ihmisen vapaa tahto on arvokkaampi ja kauheudet nostavat ihmisiä urheisiin sankaritekoihin. Pat Robertson taas on puolustanut "Raamattua", jossa Jumala käskee tappamaan kokonaisia kaupunkeja, naisia ja lapsia myöten. Perusteluna on ollut helvettiin jotutuvien laskenta. Pakanoiden syntyminen sallii vääräuskoisten tuhot. Samalla he ovat tietysti tulleet pakosta antaneeksi käyttöön argumentteja, joita Breivikin kaltaiset viistomielet käyttävät perusteluina omille hirmuteoilleen ; Heille historiassa tapahtuneen kansanmurhan oikeutuksen on pädettävä nykyajassakin. Tämä taas itse asiassa on erityisen rationaalista ja konsistenttius on etiikassakin yleensä suosittu asia. Breivikin toimet mahtuvatkin kristillisyyden piiriin. Ei toki sen "pehmokristillisyyden" piiriin joka kattaa kulttuurimme. Siihen joka näyttää siivovan valtaosan "Raamatusta" ja ottavan sieltä vain "ne hyvät jutut".

En teeä tätä kristityksi asettamista siksi että saisin lyödä kristittyjä leimakirveellä. Itse asiassa motiivini ovat likimain päinvastaiset.

Sillä tosiasia on, että Breivik asusteli yhteiskunnassa ns. "meidän keskuudessamme". Hänestä on helppoa nostaa esiin jokin erityispiirre, joka tekee hänestä olennaisesti erilaisen ja "ei meitä". Kuitenkin kenties terveintä on huomata, että tekijä oli ns. liiankin tavallinen. Esimerkiksi moni on korostanut sitä että hän pelasi "World of Warcraftia" ja sotapelejä. Tämä ei kuitenkaan tee hänestä epänormaalia henkilöä. Päin vastoin, hän suosi hyvin suosittuja ja populaareja pelejä. Otti osaa nykyhetken levinneeseen populaarikulttuuriin. Hän ei siis tältäkään osin ollut mikään friikki. Ja tämä on se ikävä huomio, jota kukaan ei haluaisi tehdä. En minäkään. Minun olisi tietysti helppo leimata "konservatiivisuus" ja "kristillisyys" koska en näitä näkemyksiä jaa.

Kuitenkin hän oli myös monilta ominaisuuksiltaan tavallinen. "Tietokoneroolipelaaja" yhdistää terminä minut tähän surmamieheen. Ja jos minä rupean kieltämään tätä analogisuutta, olen tottavieköön aika typerä. Olisin typerä vaikka selittäisin miten sitä, että Breivik ei ole tietokoneroolipelaaja yhtään samalla tavalla kuin minä ; Hänhän pelasi Maageja, minä taas olen "Rogue tai Ranger" -linjan miehiä. Minusta erottelu on olennainen, mutta roolipeliskenen ulkopuolelle tämä näyttää taatusti pilkunviilaamiselta ja lillukanvarsilta. Mieli kyllä tekisi erotella, joten tajuan erottautujien typeryyden emotionaalisen vaikuttimen.

"They didn't bite your arms off, did they!? They didn't suck your brains out, did they!? They didn't anal probe you, did they!"
(Jennifer järkyttyy kohdatessaan demonin jota luulee ihmiseksi, "Disgaea : Hour of Darkness", "Episode 9: Captain Gordon Defender of Earth")

Perhe panttivankina.

Marko Hamilo kertoo kirjassaan "Luonnollisesti hullu" monille tutusta Tukholma -syndroomasta. Ilmiössä on kysymys siitä, miten esimerkiksi panttivankitilanteissa ihmiset tulevat usein myötämieliseksi kaappaajia kohtaan. He voivat myöhemmin antaa panttivangiksi ottaneiden kaappareiden puolta pitäviä, lieventäviä, lausuntoja. He voivat jopa auttaa panttivankeja ottaneita. Kuitenkin sitä voisi luulla että solidaarisuutta ja ystävyyttä ei saataisi olemalla ilkeitä.

Hamilon mielestä kyseessä on osa ihmisen lajinmukaista sosiaalisuutta. Olemme eläneet kauan sellaisessa tilanteessa, että ryhmästä ulos ajautuminen on hyvin huono asia. Kaappaajat katsotaan osaksi laumaa. ; Laumassa pysymiseen ajava toiminta taas on ollut evoluutiohistorian aikana kannattavaa, nykymaailma on muuttunut mutta geenimme ovat tässä hieman jälkijunassa. Nyky-yhteiskunnassa ryhmiä, ihmisiä ja muita vastaavia on tarjolla. Mutta jos mestästäjä-keräilijä päätti irtautua yhteisöstä kivikaudella ja pakata kimpsunsa ja kampsunsa, oli hänen selvittävä ainakin jonkin aikaa yksin. Ja tämä oli vaarallista. ~ Kysymys on siis ekologisesta loukusta.

Vastaavanlaista logiikkaa löytyy Lauerman "Huijaus" -kirjasta löytyy vastaavanlainen tulkinta torjunnalle ; Hänestä pahojen tapahtumien ajaminen tietoisen ajattelun ohi ja niiden unohtaminen on hyödyllinen asia, jos pahantekijöiden kanssa on elettävä tiiviissä ja pienessä yhteisössä. Ja sellaisissa metsästäjä-keräilijät ovat esimerkiksi kivikaudella eläneet.

Tämänlainen anteeksiantava ja pahaa kestävä suhtautuminen näkyy tietysti monessa asiassa. Esimerkiksi lahkouskonnoissa yhteisöistä eroaminen on eroavalle lahkolaiselle raskas kokemus. Yhteisö nähdään pahana ilmiönä, mutta lähteminen on silti vaikeaa. Yksi tehokkaimmista keinoista on sosiaalinen eristyminen. Tämänlaista sosiaalisten suhteiden karsimista on esimerkiksi Jehovan Todistajilla. Tämä vähentää apostasiaa, koska huonokin osa yhteisössä on parempi kuin olla yksin.

Ja isoimmillaan tämä on tietysti perheissä, joissa perheväkivaltaa kokenut nainen on suhteesa vuosia. Jälkikäteen se, mitä hän on sietänyt tuntuu uskomattomalta ja vaikeasti ymmärrettävänä. Tämäkin näyttää miten ihminen on varsin kestävä ja julmuuksia sietävä, jos tilanteen korjaaminen vaatisi yhteisön vaihtamista.

Tämä onkin hyvä muistaa esimerkiksi silloin kun lukee Välipakan "Sata tapaa tappaa sielu" -kirjaa. Se kertoo lähtemisen ratkaisuksi. Tämä onkin hyvä neuvo. Mutta ratkaisua ei taatusti ole helppo tehdä. Sillä tässä tilanteessa koko perhe on käytännössä panttivankitilanteessa. Peräti sellaisessa jossa vaatimukset esitetään samalle taholle jota pidetään vankina. Mitään ulkopuolista neuvottelijaa ei ole, eikä tule. Eikä siinä olla yksin, vaan on selvää että jokainen oma valinta vaikuttaa myös kaikkien muiden tilanteessa olevien elämään.
1: Kirja näyttää olevan kirjoitetun ensisijassa niille joille narsistinen persoonallisuushäiriö tunkee elämään aviopuolison kautta. Kuitenkin eroaminen on hyvin vaikeaa - moni sietää ongelmaa hyvinkin pitkään. Eniten kuitenkin ihmetyttää se, että näkökulmaa ei ole juuri ollankaan sovellettu lapsinäkökulmaan. Kun biologinen vanhemmuus ja likimain koko elämä sitoo narsistiin, niin konstit ovat todellakin vähissä. Lapsille ei ole vanhemmuuseroja hevin tarjolla.

Venyttelyä ennen ääriliikkeitä II : Koivuniemen herra.

Tämä on jatkoa keskustelukenttäaiheeseen, jota alustin aiheella "retoriikka vs. ideologian sisältö". Kun uskonnottomuus ja ateismi liitetään hyvin usein erilaisin negatiivisin kutsumanimin ja ilmaisuin fanatismiin, unohtuu itse asiassa vielä yksi elementti, josta en aiemmin kertonut yhtään. Se on itse asiassa luultavasti se kaikista tärkein asia. Nimittäin, jos aletaan puhumaan erilaisista ääriliikkeistä, on mukana kuitenkin vielä yksi lisäelementti : Ryhmädynamiikka.

Koska tämä on vasta "venyttelyä" en ota esiin aivan äärimmäisiä esimerkkejä. Sen sijaan nostan esiin sellaisia liikkeitä, joiden normaalius rupeaa olemaan jo hieman kyseenalaista. Niissä on ikään kuin oireita, jotka ovat "huolestuttavia". Tämänlaisten havaitsemisen pitäisi alkaa miettimään sitä missä ja mikä on se rajanveto siihen fanaattisuuteen, jota esimerkiksi ateistejen esitetään edustavan.

Camp -henkistä Jeesustelua.

Ryhmädynamiikalla viattomaankin ideologiaan saadaan huolestuttavia sävyjä. Tästä ehkä helpoin tapa on hakea huolestuttavia piirteitä. Tälläiseen voi hakea kimmokkeita "Jesus Camp" -dokumentti vuodelta 2006. Se kuvasi helluntailaista hurmoshenkistä leiriä. Siinä pieniä lapsia kannustetaan uhraamaan elämänsä Jumalan sotureina. Dokumentissa opitaan muun muassa se, että hurmoksellisuus on aitoa uskoa : Jos käy vaan kirkossa rukoilemassa kevyesti ja lähtee pois, on se liian passiivista. Hurmoshenkisyys tarkoittaa sitä että usko vaikuttaa elämään.

Olen itse lapsuudessani ollut parillakin Helluntailaisten leirillä. Ne eivät olleet aivan yhtä rajuja kuin tuossa dokumentissa ollut. Siellä käytiin uimassa ja lueskeltiin Raamattua pari tuntia päivässä ja laulettiin Jeesustelevia lauluja. Kerran leirissä oli iltamenot, jotka olivat huolestuttavampia.

Niissä rukoiltiin erilaisten aiheiden puolesta. Nukkumaan pääsi esirukouksen kautta. Eli oli käytävä edessä kun joku sanoo jonkun tietyn aiheen. Jos ajatteli että asia oli omalla kohdalla merkittävä, oli käytävä esirukouksessa. Useastikin sai käydä. Tämä edessäkäyminen oli tehty avoimesti, joten kyseessä oli ikään kuin rippi, jossa papilla ei ole rippisalaisuutta. Tämänlainen vaatii ryhmälle alistumista ja on yllättävän raskasta mielelle.

Leirillä oli aika paljon lapsia. Siellä myös saatiin silloin tällöin Pyhää Henkeä. Tämä oli arvostettu tapahtuma, jota ei tapahtunut kaikille. Siihen ei voinut käskeä. Mutta jos se tapahtui, sitä arvostettiin. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että joku makaa ja pyörii lattialla ja huutaa "jeesusjeesusjeesus". Tai muuta ihmeellistä örveltämistä. Helluntailaisten lastenlehdissäkin tälläisen tapahtuman mahdollisuudesta kerrottiin, niiden "Enkeli nostaa rekan eikä lapsi jäänytkään auton alle" -ihmekertomusten vieressä. Muistutettiin että vaikka tilanne voi näyttää pelottavalta, kyseessä on positiivinen asia. Silti kun muistelen kieriskelijöitä, uskaltaisin sanoa että looks like psychosis to me. Lapsena olin tietysti kohteliaampi.

Vastaavanlainen hulluutta kunnioittava ja sellaiseen kannustava on toki nykyäänkin. Kun viimeksi kävin juttelemassa karismaattisen piirin kanssa, kohtasin henkilön, joka kertoi miten usko oli vaikuttanut hänen omaan elämäänsä. Hän kertoi olleensa vasta melko vähän aikaa uskossa. Hän oli yrittänyt hirttää itseään, kun hän oli nähnyt Jeesuksen. Näin hän luopui narkomaanielämästään. Ja parani hepatiitistaan. Toki hepatiitti voi parantua itsestäänkin, mutta hirttäytymisestä ei näkynyt arpeakaan. Jutussa rupesi olemaan liian monta ihmettä ja outoutta jotta se olisi minulle uskottavaa ; Tuntuu että mitä järjettömämpiä elämäntarinoita kerrotaan, sitä enemmän ne pitäisi uskoa ilman todisteita. Luultavasti tarinat värittyvät matkalla, kokemukset kasvavat. Osa valehdellaan ja osaan rakennetaan valemuistoja.

Itse asiassa armolahjapelistä tuleekin valtakamppailun väline. Jos minä olisin lapsena halunnut statusta, olisin kieriskellyt lattialla. Ei kukaan olisi voinut erottaa "aitoa psykoosia" näytellystä kieriskelystä. En itse asiassa tiedä olivatko ne näkemäni kieriskelytkään muuta kuin tämänlaista. Arvostuksen saa kuin tarjottimella ja tarina tapahtumasta muuttuu muillekin ikään kuin uskon todisteeksi. Henkilö joka kieriskelee on tietysti spesiaali, koska Jumala pitää hänestä.

Myös uudelleensyntymisen käsite on tärkeä : Siinä vanhasta persoonasta luovutaan ja uusi otetaan tilalle. Tämä tarkoittaa sitä, että kukin voi aloittaa sellaisena kuin on, mutta ei kelpaa sellaisena alun jälkeen. Tämänlainen anti-individualistinen ryhmädynamiikka on merkkinä huolestuttava.

Omien kokemuksieni pohjalta tiedän, että helluntailaisten rekrytointijuttelut ovat varsin kevyttä tavaraa. Sisään pääsee melko helposti, mutta moni asia kaunistellaan. Saapuvia kohdellaan silkkihansikkain vaatimukset ja odotukset tulevat samalla kun ovesta astuu sisemmälle.

Opin perässä kipittävät ovikellonsoittajat.

Toki ekstreemiä ryhmäpainetta saadaan toistakin kautta. Jehovan Todistajia seuratessa eräs erikoisin ominaispiirre on sen parissa tapahtuvat oppimuutokset. Siinä, missä Helluntailaisilla on tiukat ja tietyt mielipiteet jotka eivät vaihdu, Jehovan Todistajilla on asioita joissa tapahtuu jatkuvia päivityksiä. Opin sisällä tätä kutsutaan valon kirkastumiseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että tieto täsmentyy. Näin he voivat pitää kiinni muuttumattomasta ehdottomasta totuudesta vaikka heidän näkemyksensä muuttuvatkin koko ajan.
Yksi syy muutoksiin on se, että he tekevät ennustuksia. Sen sanomaan on liitetty maailmanlopun ennusteita. Kun ennusteet ovat epäonnistuneet, ovat he tehneet aivan kuten kaikki uskomukset jotka epäonnistuvat näissä. He antavat uuden ajankohdan. Onkin kenties yllättävää, että melko usein uskonnot jotka epäonnistuvat maailmanlopun ennustuksissaan eivät romahda. Pelastus voi jopa vahvistaa jäävien uskoa.

Monet tunnuspiirteiset uskonnäkemykset ovat myös varsin pysyviä. Esimerkiksi joululahjojen antamattomuus liitetään Jehovan Todistajiin varsin tiiviisti. Kuitenkin Jehovan Todistajat antoivat joululahjoja toimintansa alkuaikoina. Tämä oppimuutos on kuitenkin ollut sen jälkeen varsin pysyvä.

Jehovan Todistajilla tapahtuu kuitenkin hyvin paljon aivan erilaista oppimuutosta. Esimerkiksi rokotukset kiellettiin ja sallittiin mukavasti vuorovuosina 1921-1926, Ensin se kiellettiin 1921, sallittiin 1922, kiellettiin 1923... Lopulta pysyväksi jäi vuoden 1926 säädös, joka parillisen vuosiluvun mukaisesti salli rokotukset. Jehovan Todistajat tekivät vastaavan alumiinikattiloilla. Alumiiniin suhtautuminen alkoi 1925 ja jatkuivat. Alumiinikannanotot säilyivät mukana järjestön toiminnassa 1950 -luvulle asti. Alumiinikattiloihin liittyvä kirjoittelu sai valtavan määrän kirjoittelua.

Tuoreemmin keskustelun alla on ollut esimerkiksi verensiirron kieltämisen suhde elinsiirtoihin.

Näillä oppimuutoksilla on tärkeä sosiaalisen liiman suhde. Ne rakentavat opista sellaisen, että jäsen pakkoaktivoidaan. Parissa vuodessa on tullut uusia sääntöjä ja vanhoja on mennyt pois. Tätä kautta passiiviseksi jäänyt Jehovan Todistaja ikään kuin ajautuu selvästi epätodistajaksi. Hän "ei osaa asioita". Hän ei enää tiedä mitä on olla Jehovan Todistaja. Hänestä tulee harhaoppinen. Näin "Kysy-vastaa" -palsta jokaisessa Vartiotornissa onkin tärkeä osa sitä sosiaalista liimaamista, jolla yksilö sidotaan järjestöön ja pakotetaan päivittämään tietojaan asiasta. Kysymys on ryhmäpaineesta.

Asiaa ei auta se, että Jehovan Todistajat eivät suhtaudu "kovin normaalisti" eronneisiin. Siinä missä vaikka minun kirkosta eroaminen on vain asia. Jehovan Todistajilla "luopioiden" kanssa täytyy olla hyvin harkitsevainen. Päätös on sydämen asia, mutta käytännön tasolla kaikki tietävät että luopioiden kanssa tapahtunut sosiaalinen aktiviteetti on epäilyttävää. Ajan voisi käyttää hedelmällisemmin ovikelloa soittelemalla.

Ideologian sisältö onkin ryhmän äärimmäisyyden kannalta irrelevantti. Keskeisempää onkin se, minkälaisia asioita ideologialla tehdään. Pysyvällä opillakin voidaan rakentaa vallankäyttövälineistöksi jolla kannattajat vapaaehtoisesti orjuuttavat itsensä. Muuttuva oppi pakottaa päivittämään kantojaan koko ajan, jolloin voidaan koko ajan seurata kuka yrittää. Koska olen käynyt Jehovan Todistajien "seitsemän askelta" varsin pitkälle - olen itse asiassa käynyt koulutuksen "kastetta vaille", kynnyskysymyksenä oli evoluutioteoria - tiedän että Jehovan Todistajien tilaisuudet ovat avoimesti sellaisia, että kaikki hymyilevät koko ajan. Tulokkaita kohdellaan silkkihansikkain aivan kuten jäseniäkin. Koska kaikilla on koko ajan rooli päällä.

Jehovan Todistajissa huolestuttavaa on myös maailmanlopun odotus. Se kun kannustaa vahvasti panostamaan ideologiaan elämän sijasta.

Koivuniemen herraa pieksämäille.

Suomalaisesta lahkotoiminnasta saa hyvää alustusta lukaisemalla "Helsingin Sanomien" joulukuun kuukausiliitteen vuodelta 2010. Siinä käsiteltiin Tapani Koivuniemen "maanantaipiiriä" / "maitobaaria". Se alkoi teekkareiden Raamattupiirinä, josta kehittyi uskonlahko. Sen parissa oli karismaattisia piirteitä, eli kielillä puhuttiin ja profetioitiin. Koivuniemen mukaan nämä olivat kaikkien tavoitettavissa. Opit eivät olleet harvinalslaatuisen tiukkoja tai erityisen ekstreemejä. Helsingin Sanomien juttu tuo varsin vakavahenkisen ja huolestuttavan kuvan ryhmästä.

Ideologia ei korostanut mitään vauvojen syöntiä. Sen parissa ei murhattu tai tehty rikoksia. Sen parissa oleva parrankasvatuspakko ei ole ideologisesti mitenkään erityisen kova vaatimus. Eikä kannustus laihduttamiseen. Ekstreemiksi rynmän teki ryhmäpaine. Ideologisen sisällön sijasta huolestuttavaa oli ryhmän sisäinen rakenne, jossa oli valvontaa ja vaatimuksia ; Esimerkiksi jäsenten painoa ja laihdutusta vaadittiin kovasti. Paino oli hyvä mittari, jolla voitiin mitata jäsenten sitoutumista. Ryhmästä tuli piilotteleva, ulkopuolisille ei vuodettu tietoja. Tapahtumista ei saanut kertoa. Ryhmä oli autoritaarinen ja sisäänpäinlämpiävä.

"Helsingin Sanomien" kuukausiliitteeseen oltiin pyydetty Hannu Lauerman kommentti. Hän ei ollut ihmeissään. Tämänlainen toiminta on hyvinkin tavallista pienissä uskonpiireissä. Ihmetystä ei herättänyt myöskään se, että "maitobaari" piti sisällään hyvin korkeasti koulutettuja ihmisiä : Yhden alan asiantuntijuus ei tarkoita sitä että ihminen toimisi järkevästi kaikilla elämän osa -alueilla. Koulutus ei tätä kautta suojaa kulttiutumiselta. Maitobaarin luonne oli "juuri sellaista josta äiti varoitti".

Huolestuttavin piirrä tässä kohden olikin salailu ja sosiaalinen rakenne, jossa apostasiaan suhtaudutaan äärimmäisen kovasti ; Eli järjestöstä eronneisiin kohdistetaan keskustelemattomuutta kaikella tavalla. Samoin huolestuttava oli ryhmän sisäinen rakkauspommitus.

Näin ollen uskallan jatkaa.

Näin ollen esimerkiksi ateismin kohdalla ateismia syytetään usein "militantiksi ateismiksi". Se ampuu melkoisen kovasti yli, koska uusateismi ei liikkeen luonteen puolesta täytä mitään vaarallisten liikkeiden sosiodynamiikkaa. Tämä aihe on helppo unohtaa uskovaisten puolelta, koska se korostaa sitä, miten lahkomainen toiminta on nimenomaan uskontojen parissa yleistä. Uusateismi on vain julkisuudessa näkyvää, aktiivisesti mainostavaa ja suosittua. Jopa muodikasta. Esimerkiksi maitobaari taas ei ollut koskaan mitään tämänlaista. Eikä varsinkaan kultiksi kehittymisensä jälkeen.

Fundamentalistinen ateismi ei myöskään toimi. Sillä ateistit eivät täytä fundamentalististen liikkeiden "huolestuttavia piirteitä" läheskään siinä määrin kuin ne fundamentalistit joihin tässä yritetään rinnastaa.

Se, miksi ateisteja syytetään fundamentalisteiksi on se, että he ovat avoimia, individualistisia ja äänekkäitä. He ajavat yhteiskunnallisen asemaansa normalisointia. Heitä halutaan hiljentää. Ateistit ovat kokeilleet hiljentymistä, uskonnottomat ovat olleet näkyvyyteensä nähden yliedustettuja. ;Mutta se ei selvästi toiminut. Äänekkyys on uusi asia ja tästä ei pidetä. Kuitenkin ateismilta puuttuvat ääriliikkeille tutut ruhmäpaineen muodot.

Aiheen ja sisällön lisäksi on siis olemassa vakavampi ja suurempi ero, joka tekee rinnastamisen suorastaan harhaanjohtavaksi. Ateisteja syytetään fanaattisiksi, vaikka se ei ole samanlainen edes "huolestuttavia joskaan ei vaarallisien" oppejen kanssa. Se kun on niihinkin rinnastettuna "liian kesy". On jännittävää, miten tämä ilmiselvä asia tuppaa uskovaisilta unohtumaan. Etenkin niiltä fundamentalisteilta, joille fundamentalismin pitäisi olla omasta elämästä tuttua.

Sisäinen puhe.

"Jumala ja saatana, yhteisessä unessa. / Toisistansa mittaa ottaa, toinen potkii toinen mottaa. / Heille hartautta harjoitamme aina huolella. / Siksi heistä kumpikin on meidän puolella. / Jumala ja Saatana, tuhansissa hahmoissa. / Meidän leikkipaikoillamme, vaatii kuuliaisuuttamme. / Vuorotellen tappiolla, vuorotellen voitolla. / Eikä kumpainenkaan pärjää meistä loitolla."
(Juice Leskinen, "Virsi")

Ihmisen sisäinen puhe on mukana useassa kulttuurissa. Se yhdistetään vahasti minuuteen. Ihminen ikään kuin puhelee päänsä sisällä itselleen. Sisäinen puhe liittyy tietysti myös etiikkaan. Ja ajattelin kirjoittaa tästä tältä kantilta. On hyvä muistaa että ihmisillä on usein erilaisia aggressiivisia tunteita. Esimerkiksi Hannu Lauerman mukaan jokaisella ihmisellä on niitä. Me olemme ulkoisesti stabiilimpia ja sisällämme on paljon toteutumatonta aggressiota.

Lisäksi olemme hyvin hajanaisia. Ainakin itse koen joskus vaikeaksi miettiä mikä asia olisi "ns. oikein". Etiikka tuntuu monesti hankalalta, ja ristiriitaiset ihanteet ja halut kimpoilevat mielessä. Vastakkaiset vaihtoehdot ovat läsnä.

Kristinuskossa tämä yhdistetään kahteen asiaan : Toisaalta omaantuntoon, joka edustaa eräänlaista Jumalan neuvonantajaa, ja toisaalta perisynnin turmelemaan ihmiseen. "Aku Ankka" -sarjakuvissakin enkeli ja piru kuiskimassa korvaan ovat yleisiä hahmoja. Ihminen nähdään näissä sarjakuvissa melko kristillisellä tavalla: Erilaisten voimien taistelukentillä. Toki osa näkemyksistä painottaa sitä että ihminen on turmeltunut, jolloin kaikki hyvä on Jumalan ansiota. Tässä kristillisessä näkemyksessä käy helposti niin että omat ajatukset ulkoistetaan. Ne eivät enää edusta itseä.
1: Suomessa oli muutama vuosi sitten tapaus jossa pappi oli pahoinpidellyt vaimoaan. Tästä mentiin oikeuteen ja pappi syytti teosta demonejen tekemää valtaanottoa. Teologisesti tämä on mielenkiintoinen asia, koska perinteisesti riivaus on luokiteltu nimen omaan niin että haltuunotosta ollaan tietoisia. Siksi salavihkainen ja uhrin huomaamaton possessointi ei ole aito possessointi. Tätä kautta papin oma kokemus viittasi siihen että hän ei ollut itse tehnyt mitään, teologiselta tasolta. Käytännössä tämä tuntuu kuitenkin siltä että tässä tehtiin vastuunsiirtoyritys, jossa oma teko kiellettiin ja rangaistukselta pyrittiin välttymään taikauskoon vedoten. Uskovan silmissä voi käydä niin että mainittu papin paha teko todisti Saatanan olemassaolon - ja siksi vaikkapa ateismi saattoi tuntua ironisesti vaarallisemmalta sen vuoksi että kristitty pappi teki pahoja tekoja.
2: Toisaalta perisyntiä korostava taho voi ulkoistaa hyvän. Tätä kautta omatunto edustaa Jumalan ääntä, ja sen kuunteleminen ulkoistaa tehdyt hyvät teot, niin että ihmisen ei tarvitse luopua ajatuksesta jossa hän on läpeensä huono.

Tätä kautta elämän varrella elämme täysin Juice Leskisen "Virren" oloissa, vaikka teologisesti ja lopullisesti Jumala ja Saatana eivät olekaan esitetty yhtä vahvoina ja tasaväkisinä. Kristityn silmissä elämässä voi näyttää joskus jopa siltä että Saatana on vahva ja pelottava vastustaja, eikä tämä ajatus ole mitään kerettiläistä jumalanpilkkaa.

Toinen euroopassa suosittu näkemys on psykoanalyysin tapa jakaa ihmismieli. Tässä ei katsota niinkään "hyvää ja pahaa", siihen malliin kuin kristinuskossa. Siinä keskitytään vaistoon ja hillintään.
1: Id on vaistojen roolissa. Tässä on olemassa riskejä hakeva, seikkailullinen ja häiriöitä tuhoava thanatos ja elämää (ja myös seksuaalisuutta) ajava libido.
2: Superego on tässä "omantunnon roolissa". Siinä on yksilön ja yhteisön arvomaailmat ja odotukset siitä mitä nämä ovat. Sen rooleja ovat itsetarkkailu, ihanneminä ja moraaliarvot, ja velvollisuudentunto. Superegossa on paljon aineksia jotka voivat olla keskenään ristiriidassa.

Näistä herännee sellaisia kysymyksiä, kuin "kuka hallitsee ketäkin". On selvää että osa ihanteista syntyy tunteiden kautta, ja toisaalta arvomme kontrolloivat toimiamme tunteidemme vastaisestikin.

Karkeasti voisi sanoa että kristillisessä näkemyksessä on ehyt ja ulkoistettu minuus. Koska ihmisillä on ristiriitaisia tunteita, hajaannus ulkoistetaan (joko saatanan, tai Jumalan tahdon korvaan kuiskuttelu - tai molemmat). Näin sisäisestä puheesta osa ei olekaan ihmisen itsensä. Psykoanalyysissä vietit ovat ehyitä, mutta yhteiskunta tuottaa hajaannusta ihmisen sisällä. Minuus on tätä kautta sisäinen ja se, onko se hajanainen vai yhtenäinen riippuu tapauksesta ja tilanteesta.

Itse olen lähestynyt hajaannusta optimoinnin kautta. Tämä voi ensiajatuksella kuulostaa joltain "hienolta", mutta "optimointi" on oikeastan vain vain turhan korea sana jollekin melko arkipäiväiselle. Siinä nimittäin on mukana vastakkaisia asioita samanaikaisesti. Ja vastaus on usein hienovarainen. Haetaan toimivaa ratkaisua, ja tilanteissa on usein vastakkaisia intressejä.
1: Esimerkiksi voi ottaa evoluution. Jos kuvitellaan vaikkapa kasvissyöjä. Jos se on suuri, se voi puolustautua paremmin. Mutta suuri myös syö enemmän. Siksi voisi sanoa karkeasti, että jos petoja ja ruokaa on vähän, kannattaa olla pieni ettei kuole nälkään ja jos petoja ja ruokaa on paljon, kannattaa olla suuri. Muussa tapauksissa haetaan jonkinlainen "kultainen keskitie", joka toimii.

Optimoinnin kannalta ei ole ihmeellistä että mukana on ristiriitaisia elementtejä. Se on ikään kuin "pelin henki". Tässä ei väheksytä kulttuuria, koska se, mitä "ruoho" ja "pedot" edustavat tässä on ulkomaailmaa, johon kulttuurit voivat vaikuttaa. Ja toisaalta aivot jotka tekevät arviointeja perustuvat johonkin "toivottavuuteen", syntyvät ja rakentuvat geeneillä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että jokaiseen asiaan olisi oma geeni. Ajatus geenistä joka vaikka ohjaisi tämän pitämään kahvikuppia tietyllä tavalla, on hupsu, jos ei muuten niin sen vuoksi että kahvikuppeja on ollut sen verran vähän aikaa että tämä ei olisi kovin uskottava sopeuma. Toisaalta on kuitenkin selvää että fysiologinen rakenne, kuten nivelten rakenne, ihon lämpöreseptorit ... ovat sekä geenien rakentamia että vaikuttavat siihen miten kahvikupista pidetään kiinni. Tämä kaikki on tietysti melko lähellä Montaguen ajatuksia. Ja tuloksessa on vahvasti ehdollistumisen ja behaviorismin makua ja sellaisenaan sen yleistäminen aivan kaikkeen ei ole kovin järkevää.
1: Toki tässä on muistettava miten kuuluisassa behavioristisessä kokeessa ei tullut "ärsyke+tulos" -reaktiota: Apinanpojat eivät hakeneet ravintoa metallisilta äideiltä, vaan hakeutuivat pörröisen mutta ei ruokkivan emon luo. Kulttuuri ei saanutkaan aikaan ihan mitä tahansa. Kuitenkin samanaikaisesti oppimisen ja muokkautumisen ajatuksessa on paljonkin järkeä.

Oudointa on tietysti se, että koko optimointiajatus ei ole oikeastaan suorassa ristiriidassa kristillisen tai psykoanalyyttisen näkemyksen kanssa. Ja se sopii yhteen evoluutiopsykologian ja toisaalta sitä vastustavan queerin kanssa : Jos vaihtoehdot ja halu optimointiin on geneettistä, ja kulttuuri tukee ja vastustaa jotain tapoja, syntyy tietynlaisia "odotettavia tuloksia". Tätä kautta vaikka se, onko kromosomistoltaan XY vai XX (geeni!) voi kulttuurin kautta yhdessä vaikuttaa siihen laittaako henkilö hameen päälle (kulttuurin käsky!). Minun kirjoittamana se taas näyttää, maistuu ja tuntuu sosiobiologialta.

Ongelmana onkin itse asiassa tämä. Näkemys on "mukaileva", ja se itse asiassa lähinnä kuvaa sitä että jos on erilaisia vaihtoehtoja ja kilpailua jossa toiset ovat parempia, on lopputulokset erilaisia. Kyseessä on ajatuskoe eikä varsinainen teoria. Iso ongelma tämän tunnustamisessa on tosin se, että jos tämä huomataan ja aletaan vaatimaan taustateorian mallintamista ja empiiristä koettelua, moni asia joka pyörii juuri sisäisen puheen alueella ikään kuin saman tien "valahtaa viemäristä".