M. Night Shyamalanin elokuva "Lady in the water" on aikuisille suunnattu lastensatu. Siinä missä Shyamalania moitittiin "Willagessa" siitä että hän ensin luo maailman myyttisine tabuineen ja salaperäisine petoineen, jonka lopuksi purkaa sen pelkäksi kylän valtapeliä ylläpitäväksi huijaukseksi - kikka josta itse pidin, koska se opetti että mikään maailmankuvaan heittäytymällä saatu kulttuurinen immersio ei oikeuta sitä että se olisi myös totta. "Lady in the Waterissa" Shyamalan sen sijaan rakentaa maailman, eikä pura sitä.
Elokuvaa voisi pitä hengellisenä. Pisin elokuvasta vaikka se oli naiïvi, henkilöt olivat sosiaalisesti erikoisia ja tekivät tekoja joita on hyvin vaikea uskoa - esimerkiksi he poikkeuksetta ja mukisematta ja kritiikittä uskovat että Cleveland Heepin luona asuva nuori nainen ei ole tämän rakastajatar vaan todella taikaolento - ja elokuvassa ei ole oikein mitään kyynistä. Sen ytimessä on nähdäkseni kuitenkin enemmän identiteetti, lahjakkuus ja näiden rooli ns. Tarkoituksessa.
Lyhyesti sanoen elokuvan voisi tiivistää siten että Cleveland Heep on talonmiehenä kerrostalossa jonka pihalla on uima -allas. Talonmies on yksinäisyydessä elävä änkyttävä ahhmo, joka viettää valtaosan ajastaan korjaamalla pieniä vikoja ympäri talonyhtiötä. Eräänä yönä hän kuulee ääniä uima -altaasta - aikana jona se on kielletty - ja menee puuttumaan asiaan. Hän putoaa altaaseen ja joutuu oudon nuoren naisen pelastamaksi. Naisen nimi on Story joka ilmoittaa olevansa "narf", merinymfi.
Merinymfit auttava ihmisiä jotka ovat ennen olleet yhteydessä vesiin. Ihmiset olivat kuunnelleet, joskin huonosti. Ihmiset kuitenkin olivat kehittyneet neuvoista niin että he muuttaneet mantereille eivätkä he enää kuunnelleet. Storyn tarkoitus onkin herättää tietty ihminen. Cleveland on jotenkin tässä merkittävä koska hän ei esimerkiksi änkytä Storyn äärellä. ; Story jääkin Clevelandin suojeluun ja talonmies kiertelee erilaisten talonyhtiön erikoisten asukkaiden parissa. Tässä prosessissa on useita erilaisia mutta tietyllä tavalla määriteltyjä hahmoja joille Storyn mukaan on tietyt roolit. Jokaisen osaa tarvitaan jotta Tarkoitus täyttyy.
Elokuva onkin siitä hieno, että se ei jää tähän. On tavallista että saduissa on hahmoja jotka on esitelty. "Hän on soturi" tai "hän on pappi". (Vähän kuten roolipelissä joissa voi lukea suoraan hahmolomakkeen yläkulmassa, että "Fighter" tai "Rogue" Ja tämä kerrotaan muille usein ihan ensimmäisenä asiana hahmosta.) Elokuvassa juuri näin ei ole. Katsoja uskoo ensin että Cleveland on mahdollisesti se, jota merennymfi on tullut herättämään. Mutta myöhemmin uskotaan aivan varmasti että hän on soturi jonka tehtävänä on puolustaa tätä. Ja lopuksi paljastuu että hän onkin parantaja.
Oikeastaan vain "Keittokirjaa" eli poliittista tulevaisuuden merkkiteosta kirjoittava mies löytyy helposti. Hänet löydetään melko alkupuolella elokuvaa ja hänen kanssaan ei tehdä virhettä. Hänen kohdallaan ei myöskään ole epäilyä, aivan ensishokkijärkytystä lukuunottamatta. Mutta koko elokuvan muussa osassa ihmisten roolit ja tarkoitukset ovat hakusessa pahemman kerran. ; Esimerkiksi naapuriin muuttunutta Mr. Faberia, joka on elokuvakriitikko, valittaa siitä miten hän näkee kaikkien tarinoiden läpi ja että jokainen tarina näyttää kliseeltä. "There's no originality left in the world and no new stories. They're just the same old stories being retold again and again." Cleveland uskoo että hän on aivan varmasti symbolisti, ihminen joka osaa ennustaa tulevia tapahtumia ja nähdä ihmisten rooleja. Hän paljastuu kuitenkin lähinnä hieman inhottavaksi sivuhahmoksi. Symbolistin paikalle ehdotetaan myös ristisanatehtäviä tekevää Mr. Dyrya. Ja lopulta symbolistiksi paljastuu tämän poika joka selittää mielleyhtymiä aamiaismuroista.
Tässä mielessä Shyamalan tuo mielestäni esiin ongelman joka kulttuurillamme on lahjakkuuden ja taitojen kanssa. Etenkin kalvinistinen kulttuuri on vaikuttanut USA:an ja tämän viihdekulttuuriin - ja tätä kautta se vaikuttaa myös täällä koto -suomessa. Kalvinistit uskovat predestinaatioon. Näin ollen ihminen täyttää Tarkoituksensa. Lahjakkuus on siis lahja tämän Tarkoituksen täyttämiseen. "Lady in the Water" näyttää että tosiasiassa ihminen ei voi päättää mitä tekee. Esimerkiksi Mr. Dyryn ristisanatehtävienratkomistaito ja kyky löytää tästä yhteyksiä on omalla tavallaan hyvin vaikuttavaa ; Hän on taitava ja eettinen mies jolla selvästi on kykyjä. Tämä on kuitenkin irrelevanttia koska tämä ei ollut hänen roolinsa. Hän ajaakin elokuvassa ryhmää kohti katastrofia koska hänen rooliaan ja paikkaansa ei ole käsitetty.
Elokuvassa on toki hienoa siinä että elokuvan jokainen hahmo - mukaan lukien Story itse - epäilevät omaa lahjaansa ja rooliaan. Kun heille annetaan tehtävä yläpuolelta, he ihmettelevät että onko se todella jotain mitä heidän tulisi tehdä. Että onko heistä siihen. Epävarmuus on kuitenkin siinä että "onko tämä minun tarkoitukseni". Ja pidän tätä aika huonona opetuksena. Itse näen että jokaisen pitäisi tehdä itsensä, eikä täyttää ulkopuolista roolia.
"Lady in the Water" onkin pinnaltaan hengellinen tarina joka puhuu uskosta, mysteeristä, roolistamme maailmasta, meidän sisimmästämme. Ideana on se, että kun nämä soveltaa oikein voidaan olla rakentava yhteisö. Ja jos ei, niin taitavien ja pyrkimyksessään ylevien ihmisten toimet epäonnistuvat. Ja että ilman yhteistyötä ei auta vaikka Tarkoitus olisi tiedettykin. - Elokuvassahan Story lähes kuolee koska elokuvan yhdessä vaiheessa uskotaan että jokaisen rooli oli löytynyt. Pinnan alla tämä on kuitenkin sitä likaisinta kalvinismia mitä voi löytää. Tässä maailmassa ihmisillä ei ole vapautta, eikä mikään harjaannus tai taito riitä, jos joku ylempi Kohtalo ei määrittele sitä tarkoitetuksi osaksesi. Kalvinistinen kulttuuri toki tarvitsee tämänlaista konseptia oikeuttaakseen hyvien ihmisten epäonnistumiset, samanaikaisesti kun heidän teologiansa kuitenkin selittää että Jumala palkitsee myös maallisessa elämässä niitä joille on predestinoitu pelastus (he ovat sankareita joilla on tärkeä rooli) eikä niitä jotka on predestinoitu tuhoon (koska he ovat vain hieman inhottava sivuhahmo joka haukkuu elokuvakulttuuria elokuvassa.)
Tämä itse asiassa iskee siihen mitä aiemmin kirjoitin "Rautamiehestä". Siinähän aiheena oli perusnäkemys jossa vastakkain asetettiin lahjakkuus ja muuta kautta saadut edut. Useinhan ihmiset arvostavat esimerkiksi lukeneisuutta tahi eettisyyttä siksi, että se on vaikeaa. Jos jotain saadaan ikään kuin helpolla, tätä ei arvosteta. Paitsi jos se on biologinen ominaisuus, jolloin pitää puhua lahjakkuudesta ja tätä pitää kunnioittaa. Moitin kirjoituksessa tätä asennetta monin syin. Ne pätevät tässäkin kohden hyvin.
Tämän tyyppinen asenne on esimerkiksi kysymyksessä siitä, miten meidän tulisi suhtautua itsekehitykseen "noin suuremmassa mielessä". Itsekehitykseen nykykulttuuri nimenomaan kehottaa siihen että itseä pitää kehittää. Jopa valtio puhuu "elinikäisestä oppimisesta". Kuitenkin monet keinot nähdään "liian helppoina". Esimerkiksi jos aiheeksi otetaan vaikka Thomas Douglasin ajatuskoe moraalipilleristä, joka tekisi ihmisestä eettisempiä. Jos sellaisia olisi tarjolla, tätä pidettäisiin kyseenalaisena keinona. Douglaskin korostaa että jos moraalisuus saavutetaan helpommin, se on keinotekoista ja pinnallista eikä se siksi olisi yhtä arvokasta kuin moraalisuus joka suoritetan ilman. Moraalipilleri nähdään välineellisenä ja tätä kautta lähtökohdantas vuoksi vääränä tekona jossa moraali ei olisi aitoa ihmisyyttä. Moraalinen toiminta on siis suhteellista moraalisuutta, jossa se että kaikki voivat pillerin nappaamalla olla moraalisia vähentäisi moraalin arvoa. Ja moraalisuus on sidottuna sen yleiseen vaikeuteen, eikä sitä saa helpottaa millään keinoilla.
Oman elämän kautta asia on valitettavan tuttu. Voisin ottaa esimerkiksi blogiini liittyen saamani kehun ja haukun apuvälineeksi. Älykkyysosamääräni (120) on esimerkiksi kyseenalaistettu kun on ajateltu että sen pitäisi olla suurempi. Tämä ihminen kuitenkin pohjimmiltaan ohittaa työnteon ja pitää jonkinlaista lahjakkuus-Tarkoitus -tematiikkaa mukana puheessaan. En tiedä onko tämä älykkyysosamääräpuheen perimmäinen syy oikeuttaa kehujan oma älyllinen laiskuus, kyvyttömyys nähdä tekemääni työtä, vai mikä. Mutta se kertoo siitä että ajatus siitä että blogi kirjoittaa itsensä koska Lahjakkuus-Tarkoitus johtaa ihmiset tekemään rooliaan maan päällä on lujassa. Toisaalta taas minua on samanaikaisesti kehotettu terapiaan, kehittämään itseäni. Pillereitä taas on moitittu koska "ei haluta mitään mömmö -Tuomoa". Henkenä oli se, että pilleri on siis liian helppo, kun taas vuosien terapia on juuri oikeaa itsekehitystä. Douglas ei siis ole ajatuksineen yksin. Kiitos vain, jos haluan parantua, ajattelin tehdä sen. En esimerkiksi pidä lääkehoitoa liian helppona. Että tauti pitäisi kärsiä täysimääräisesti niin että taistelee ihan yksinään luonnon tarjoamaa haastetta vastaan. Jos mielenterveyteni alkaa joskus haitata itseäni nykyisen muiden haittaamisen sijaan, haluan että hoito on ratkaisu ongelmaan eikä jokin joka yrittää pitkittää siitä pitkäjänteisen olotilan.
Jännitävää kyllä kehon tuottama oksitosiini on hyvää ja synnyttää luottamusta. Mutta jos oksitosiinia tulee harvinaisen vähän, ja otat lisäboostia pilleristä ja luotat paremmin, tämä on epäeettistä. Mutta saat harrastaa vaikka sosiaalisia yhteistilaisuuksia jossa välineellisesti lisäävät oksitosiinipitoisuuksia, ja tämän mukana tulemaa luottamuksentunnetta pidetään positiivisena asiana.
Valtosa tästä kalvinistishenkisestä luonnollisuus-lahjakkuus-ansaitsemisteemaisesta puheesta kompasteleekin omiin omituisuuksiinsa ; Esimerkiksi jos "Rautamies" perii isältään pirusti omaisuutta, tätä ei pidetä lahjakkuutena tai Lahjana. Vaikka kyllähän se Jumala tai maailma voi tälläkin tavalla ihmisiä palkita. Ja molemmat antavat pohjimmiltaan saman : Ilmaista etulyöntiasemaa ilman omaa työtä. Lahjakkuuden olisi siis oltava biologinen jotta se ei olisi vääränlaista lahjakkuutta. Moraalipilleri taas kohtaa sen, että monesti uskontoja nimenomaan myydään siten että se auttaa tekemään ihmisistä parempia. Jos tämä pitäisi paikkansa, siinäkin saavutettaisiin moraalisuusetua ilman omaa työtä ja ansiota - uskovaiset korostavatkin usein että "Ilman Jeesuksen apua en olisi parantunut alkoholismista, lakannut hakkaamasta vaimoani..." Teknisesti tässäkin tapahtuu moraalin parannus "tiskin alta ilmaiseksi". Mutta tätä ei pidetä moraalin arvoa vähentävänä tai pinnallisena aktiona. Päin vastoin. Sen itse asiassa nähdään todistavan että uskonnollisuus on positiivinen asia, lähes velvollisuus.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Shyamalan. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Shyamalan. Näytä kaikki tekstit
tiistai 16. heinäkuuta 2013
maanantai 11. kesäkuuta 2012
myytinmurtajat-nyytinmurtajat
"Kypsyyden merkki: kyky vastustaa symboleita. Mutta ihmiskunta sen kuin nuortuu nuortumistaan."
(Milan Kundera)
Trollblogin "How I became a Troll" kuvastaa keskustelukenttää joka on ajanut henkilön trolliksi. "As I said, for the last 45 years, whenever I have tried to question these myths, the response has almost always been simply to repeat the myths without bothering to argue in their defense." Trollblogin pitäjä on konservatiivi jota huolettaa talous. Hänen aiheenaan on hänen liberaalina pitämänsä klassinen talousteoria, jota pidetään kuvailevana ja arvovapaana tieteenä. Kuitenkin talouden voidaan nähdä olevan muuta ; "Through the market, price supposedly aggregates the values of all individuals into an objective public value. This is not "normative" (and thus, in a pluralist world, biased and non-universal) because it's just a way of allowing the individuals in any group to establish a group value - economics itself is supposedly value-neutral. This is wrong at many levels. For example, the method of aggregation tacitly assumes or imposes specific sorts of values and suppresses others. The claim to universality (derivative from the claim to neutrality) is bogus - economics is a normative system which interprets value as price and suppresses all other approaches to value."
Pääasianani ei ole kuitenkaan talousteoria, vaan nostaa esiin se, että trollaaminen tuntuu olevan usein reaktio nimenomaan siihen että toinen vain toistaa omaa juttuaan. Näin keskustelua ei synny. Trollaaminen voidaan nähdä vastareaktiona joka tapahtuu silloin kun vastapuoli on ohittanut tason jossa siihen voidaan vaikuttaa argumentaation tai edes ironian keinoin. Tällöin jäljelle jää vain mahdollisuus epäkeskusteluun. Ja kun tämä kattaa yhteiskunnallisesti merkittävätkin aiheet, ei ole sellaista vaihtoehtoa kuin vain olla hiljaa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää trollaaminen, jossa puhe ei enää kohdistu asian kannattajiin jotka ovatkin jo osoittaneet omalla käytöksellään olevansa käytännössä ns. "menetettyjä tapauksia". Trollaaminen on turhauma, jossa keskustelun mahdottomuus liittyy jotenkin siihen että aihepiiri kattaa aiheita jotka koetaan tärkeäksi. Kun ei voi puhua eikä vaieta, on pakko trollata. Trollblogin lausunnosta huomaa myös sen, että turhaumat ilmenevät tilanteessa jossa vastapuolen myytti tai idea vain "toistaa itsensä"/"kertoo itsensä uudestaan" aina joutuessaan kritiikin kohteeksi.
Feminismi ; Sovinisteina pidettyjen nyytinmurtamista toistomyytillä
Tämä näkyy hyvin monella kantilla. Esimerkiksi feminismi on tällä hetkellä omituisessa tilanteessa. "Koijärven pesänjakajissa" nimittäin ihmeteltiin tapaa jossa keskustelua väritetään muotoon "en ole feministi ... mutta". Ja siihen perään sitten kuitenkin annetaan tuki tasa-arvolle. Joka taas on feminismin määritelmä omalle toiminnalleen. Blogissa ihmetellään että "Miksi itsensä määrittely feministiksi on monille vihreille niin vaikeaa? Onko syy käsitteen nykyisissä konnotaatioissa, siihen ulkoapäin ripustetuissa negatiivisissa merkityksissä? Tai siinä valitettavassa varovaisuusperiaatteessa, että ääniä saa helpommin, kun ei ole turhan voimakkaasti jotain sellaista, mitä oletettu kansan enemmistö ei ole? Hyvä esimerkki negatiivisten konnotaatioiden tehosta on edellä mainittu Relanderin blogi, jossa allekirjoitetaan auliisti feminismin "alkuperäinen tavoite" siitä, että jokainen yksilö on oma päämääränsä ja itseisarvonsa, mutta halutaan silti välttää viimeiseen asti itsensä identifioimista feministiksi."
Feminismin ongelmana onkin juuri se, että sen periaatteet ovat yksi ja toiminta yleisesti ottaen on kaikenlaista. Feminismin sisällä on kaikenlaista sellaista liikehdintää jolle ei haluta antaa tukea. Feminismin äärilinjamat ovat hieman kuten fundamentalistit kirkon sisällä. Feministien kohdalla monet ihmiset ovat kuitenkin olleet fiksuja eivätkä ole antaneet feminismi -käsitteen toimia suojaverhona näille toimijoille ; Uskonnonhan kohdalla fundamentalistit riekkuvat mielellään ja kun vaikeuksia tulee, he menevät suojaan ison kokonaisuuden taakse, ja puhuvat yleisestä uskonnonvapaudesta ja kristillisyydestä. Vaikka samat ihmiset voivat moittia "tapauskovaisia" kovinkin sanoin, he kuitenkin mielellään viittaavat tarpeen tullen siihen miten "Suomi on kristillinen maa" ja että "valtaosa on kastettuja kristyjä". Tämänlaiselta toiminnalta voidaan katkaista siivet vain sillä että kristityt sanoisivat että "ei muuten ole!" eikä näille riekkujille annettaisi suojaa.
Itse asiassa feminismin kohdalla voidaan nähdä epäonnistumista juuri näissä feminismin tavoitteissa. Feminismi -identifikaatin alla liikkuva sosiologinen liikehdintä on toki monisyistä, mutta sitä voidaan tutkia tilastollisesti ja luokitella aivan samoin kuin on järkevää puhua vaikka luterilaisista ja katolisista vaikka kristinusko onkin määritelmänä hyvin monisyinen ja monisäikeinen. Voidaan sanoa että feminismi -identifikaattia on tarvinnut korostaa vian tietynlaissa tilanteissa. Ja nämä ovat jotain jota enemmistö ei ole jakanut. Näin konnotaatiot eivät ole pelkästään ulkopuolisia leimoja, vaan ne ovat reagointeja näihin toimintoihin. Kun joku irrottautuu feminismistä, hän irrottautuu näistä toiminnoista eikä sen sijaan vain heijatele jotain ulkopuolisen feminismiin aiheettomasti liittämää konnotaatiota.
Kun feminismin toiminnassa on paljon piirteitä jotka eivät suoraan sanoen ole kohdanneet sitä abstraktia ihannetta joka voidaan nähdä kyllä kauniiksi, on erottautuminen nimilapusta tehdä ja pitää asiasisällöt itsellä. Ja tämä irrottautuminen tehdään helposti nimenomaan sanomalla "en ole feministi mutta."
Feminismi voidaankin nähdä liikkeenä joka suojaa tappiolle jääneitä joukkojaan ja yrittää ajaa heidän poliittisia intressejä suojautumalla. Itseidentifioimisen oikeus halutaan riistää, jolloin ei saa päättää arvoistaan ja siitä millä itseään kutsuu. Käytännössä retoriikka on tässä sitä että asia kierretään (a) selittämällä feminismin monipuolisuudesta ja määrittelemisen vaikeudesta - jolloin sen pitäisi järjen mukaan menettää oikeus vedota siihen että tasa-arvoisuus olisi feminismin syvin luonne koska se nimenomaan olisi silloin jotain joka määrittelee feminismin (b) tai sitten vain selitetään siitä että feminismi on väritetty negatiivisesti ulkopuolelta.
Nämä kiertotiet ovat tarpeen jotta voidaan toistaa feminismin myytti siitä että se ei ole naisasiaa vaan tasa-arvoa. Näin käytäntö voidaan erottaa ; Riekkujat ovat "epäoleellisia, ei feminismiä voida määrittää heidän kauttaan" eikä riekkujia tarvitse siksi laittaa ruotuunkaan. Näin ollen näkisin että Relander tekee nimenomaan oikein erottautuessaan feministeistä "mutta" -lisämääritteellä. Ja niin muuten teen itsekin. Feminismi on jo aikapäivät sitten ajautunut sellaiseen tilaan jossa antifeminismi ja profeminismi ovat sanoina menettäneet merkityksensä, ne eivät enää liity mihinkään joten luonnollisesti mikään ikäväkään ei voi osuvasti kuvata feminismiä ja näin koko liike on kritiikki-immunisoitunut. Valitettavasti tämä ei tarkoita sitä että liike selviää kaikesta vastustuksestaan. Pikemminkin se kertoo totaalisesta ja erittäin syvällisestä epäonnistumisesta. Feminismi on silmissäni pelkkä trollauksen kohde.
Hengellisyys : Myytin toiston puolustaminen myyttikritiikin leimaamisella.
"Kirjoitan lapsille, koska he eivät odota että heidän rakastamansa kirjailija pelastaisi ihmiskunnan. Lapsia kun ovat, he käsittävät, ettei se ole heidän vallassaan. Vain aikuiset sortuvat moisiin lapsellisiin kuvitelmiin."
(I.B. Singer)
Ylläoleva aloitus on kenties tarpeen, sillä tämän jälkeen moitteen alle nousee se toinen yleinen linjama. On aika katsoa kulttuurimme kolmanneksi suurinta Myyttiä. Kun talous ja tasa-arvo on jo tiputettu on aika ottaa esille se yhä pienenevä ja pienenevä myytti jota kohdellaan hieman kuten Pyhän Kolminaisuuden Pyhää Henkeä. Se on Raamatussa pienimmässä osassa, jää epäselvemmäksi ja toiminnaltaan ja merkitykseltään kyseenalaisimmaksi. Mutta sen kritisoimiseen suhtaudutaan yleensä ottaen tiukimmin. Tämä on tietysti ns. "hengellisyys". Jopa uskontokritiikki on nykyään suvaittua, kunhan muistaa olla hengellinen. (Kun muistetaan että Jumala on yksi hengellisyyden keskeisimmistä osista ja Pyhä Henki on osa tätä, käytän tavallaan vertauksena asiaa joka kuuluu joukkoon. Jos tämä tuntuu omituiselta, niin suosittelen että palaat miettimään kolminaisuutta jossa kolme on yksi. Kaikenlaista sitä on)
"Mythopoeiassa" kuvataan sitä miten elokuvissa ja tarinoissa olevien tarinoiden arvostus ei ole tasaista. Kirjoittaja ei omien sanojensa mukaan kykene irrottautumaan muodosta. "En pidä Shyamalan elokuvistakaan, joissa viime minuuteilla käännetään asetelma päälaelleen, tavallisesti kaikki mystinen pois pyyhkäisten. Se on kiinnostavan tarinan turhentamista ja mysteerin leikkaamista. Tällainen loppuratkaisu, jossa lukijalta / katsojalta vedetään matto jalkojen alta, ei yksinkertaisesti ole narratiivisesti tyydyttävä." Lisäksi sankariltakin vaaditaan tietynlaista roolia. Tätä hän kutsuu ongelmaksi "Ongelmani siis on, etten näemmä pysty nauttimaan hyvistä kirjoista tai arvostamaan niiden oivallista kerrontaa. Jos tarinasta puuttuu sankari, joka periksiantamattomuudellaan selviytyy ongelmistaan tai ainakin kamppailee kunnolla (tragedia sinänsä on jees), ei tarina tunnu minusta onnistuneelta. Luusereiden tai tavisten toilailujen seuraaminen ei kerta kaikkiaan kiinnosta, vaikka se olisikin tehty maailmankirjallisuuden klassikoiden puitteissa." asenteelle löytyy jopa jonkinlainen selityskin : "Selitykseni tähän on, että olen muussannut aivoni "hollywoodismilla". "Vaikeuksien kautta voittoon" on periamerikkalainen tarina, jota jenkkien mediakoneiston suuret rattaat (elokuvat, genrekirjallisuus, pelit, musiikki) ovat puskeneet kaikista tuuteista päähäni neljännesvuosisadan verran. Henkeni on lopulta antanut periksi, eikä nyt löydä enää iloaa muusta, aivan kuten roskaruuan keskellä elänyt nuori on kyvytön nauttimaan todellisten ruokakulttuurien herkuista."
En usko että "Mythopoeian" kirjoittaja olisi mitenkään olennaisesti huonompi kuin ne kriitikot joiden kykyä nousta omien arvostusten ulkopuolelle hän ihailee. Uskoisin että syynä on yleisempi asennetila. Olen karkeasti ottaen jakanut ihmiset kahtia "hengellisiin" ja "filosofisiin". Hengelliset ihmiset voidat edustaa mitä tahansa maailmankatsomusta, mutta heistä olennaista on reflektoia syvästi tiettyä maailmankuvaa. He tuntevat Shyamalanin elokuvat hajottaviksi ja särkeviksi koska se ensin ajaa syventämään tiettyyn maailmankuvaan ja lopuksi rikkoo myytin ja tästä seuraa kognitiivinen dissonanssi. "Filosofisesti" ajattelevat pitävät asioiden punnitsemisesta ja heille tämänlaiset kiertelyt tuovat esille kaikkea mielenkiintoista.
Ilmiselvänä filosofistina esimerkiksi itse koen kaikki tarinat joissa on klassinen sankari ja tietty syvennettävä maailmankuva tylsinä. Jos tarinassa on klassinen sankari, se on pömpöösi. Jos siinä on selkeä sanoma se on manipulatorinen ideologiaohjaaja. Jos elokuvassa on arvokeskustelua, se kuljettaa minun silmissäni aina ja auttamattomasti kertojan intressejä joita kertoja yrittää saada suostuteltua minulle. Kaikki mikä "Mythopoeian" kirjoittajalle luo turvallisuudentunnetta luo minulle ahdistusta. Olen yhtä lukkiutunut kuin hänkin, mutta eripäin.
En ole sitä mieltä että näistä toinen olisi parempi. Kysymys on kauniisti siitä "arvostaako enemmän mysteerin tietämistä vai yllätysriskejä sisältävää harkintaa". (Sanat eivät käy aivan 1:1, mutta olkoot.) Valtaosa hengellisyyden puolustuksesta nykyaikana vaikuttaa kovin leppoisalta. Siinä korostetaan sitä, että mielikuvituksessa on jotain hengellistä. Esimerkiksi fantasia- ja roolipelikulttuurissa esiintyy kannanottoja joissa myytti nähdään pelkästään avartavana, jonain joka avaa mielen "voi olla näinkin" -asenteelle. Ja että myyttien kritisoiminen on "positivismia" joka taas on ladattu konnotaatioilla jotka väittävät tämänlaisen oelvan sinänsä ahdistavaa ja automaattisesti latistavaa. (Kaikki näkökulmat ovat yhtä hyviä paitsi.)
Kuitenkin esimerkiksi Shyamalanin elokuvien kohdalla nämä ihmiset ahdistuvat koska vaihtoehto että pelottava yliluonnolliselta vaikuttava hahmo "voi olla" vain eiparanormaalin maailman rakennelma on jotain joka kielletään. Eri vaihtoehtojen sallimisesta ei selvästi ole kysymys, koska paranormaali myytti koetaan kohottavana kun taas naturalistinen myytti nähdään roskana tai latistavana. Kysymys on siis "oikeaoppisesta maailmankuvasta" jota naturalismin nähdään uhkaavan. Eikä mistään sen kummemmasta. Kysymys on arvottmista jossa tuomitaan teeskentelemällä avomielistä. Tämä anomaalisuudelta vaikuttava poikkeustila ansaitseekin erityistarkastelua. (Koska se ei ole anomalia vaan vihje pääsäännöstä joka eroaa ns. "virallisesta totuudesta".)
"The Willage":n tarina - esimerkki leimaamiskielen soveltamisesta.
Koen että Shyamalanin loppuratkaisu esimerkiksi "The Willage" -elokuvassa oli nimenomaan rakentava. En koe että loppuratkaisu latistaa. Kirjoitin tästä Shyamalanin elokuvasta arviointia aikaisemmin, jolloin korostin että tarinan ydin on juuri siinä että joskus myytti pitää murtaa jotta myytin puolustamia arvoja voidaan kunnioittaa ; Että joskus tilanne on sellainen että on vapauduttava myytistä voidakseen nauttia siitä hyvästä mitä edustamaan myytti on rakennettu ; Kun tarina on siinä että kyläläisillä on ihanne, jota he haluvata välittää seuraavalle sukupolvelle, ja estääkseen pakenemasta tavalliseen elämään he ylläpitävät idylliä luomalla myyttisen vartijan joka vahtii ihmisiä ja estää heitä poistumasta, ja vasta elokuvan lopulta tämä paljastuu hämäykseksi, ei kysymys ole mistään "huonosta tarinasta". Tarinan loppuratkaisu vain paljastaa maailman tietynlaiseksi ja olisi varsin omituita tuomita elokuva vain siksi että se lopulta edustaa tiettyä maailmankuvaa. Se, että hirviö olisi ollut paranormaali ei olisi tehnyt elokuvasta automaattisesti kypsää vain siksi että joku voisi miettiä että "voisi olla".
Tosiasiassahan elokuva pakotti miettimään hirviötä joka tapauksessa. Elokuvan koko alkupuoli oli esittelyä hirviölle. Tästä saatiin mieleen skeema jonka loppu johtaa vain vapautumiseen tästä käsitteestä. Sartrekin muistutti että kun länsimaisessa kulttuurissa opetetaan Jumala ihmisille jo lapsesta asti, heidän muistissaan on Jumalaan liittyvä tarinasto. Ja ateisti joutuu siksi olemaan irtautumissuhteessa tähän.
Tämä irtautumissuhde voidaan nähdä paitsi myytin murtumisena, myös vapautumisena ; Kun lapsille opetetaan joulupukkikäsite, sen murtumista ei pidetä joulupukin merkityksen romahtamisena. Aikuisetkin kuljettavat joulupukkimyyttiä tarinastossaan eivätkä näe sitä arvottomana vaikka ovat vuosikymmeniä uskoneet joulupukin olevan pelkkä tarina. Lasten huijaamiselle olisi mahdotonta nähdä arvoa itsessään. Joulupukin myytin arvo onkin siinä että hän edustaa tiettyjä arvoja. Näin ollen Shyamalaninkaan "The Willage" -elokuva loppuratkaisuineen vain muuttaa myytin luonteen, ei niitä arvoja joita se puolustaa.
Näin ollen kyseinen elokuva voidaankin nähdä tarinana jossa alussa esitetään kylän arvot. Ne tunnetaan ja hirviö estää poistumsien alueelta. Se, että hirviö nähdään tässä vaiheessa uhkana kyläyhteisölle ei muuta sitä asiaa että kylällä on juurikin ne arvot joita puolustamaan hirviö on rakennettu. Hirviön paljastuminen humpuukiksi korkeintaan kyseenalaistaa ylänvanhimpien arvojen puolustamiseksi rakentamat keinot. Hirviö näyttäytyykin kokonaisuutena arvoja puolustamaan rakennettuna valtakoneistona, jonka vaara on konkreettinen oikeastaan vasta sitten kun ei halua noudattaa näitä arvoja. Jos kannatat vapaaehtoisesti kylän arvoja etkä halua poistua sieltä, hirviö ei ole konkreettinen uhka. Valtakoneiston hampaisiin joutuu vasta kun niitä vastaan yrittää rikkomaan. Koko hirviön ydin on "vapaa valinta ehdoilla." Ja sen syvin voima on mysteerin kyseenalaistamattomuus. Kun hirviö kyseenalaistuu, se menettää voimansa ja sitten se ei enää olekaan mahtinsa ja pelottavuutensa kautta "korotettu ihminen"/"enemmän kuin ihminen" vaan halveksunnan kautta "alennettu ihminen"/"vähemmän kuin ihminen". Ilman petoa ihminen ei ole "osa jotain suurempaa" eli jonkun valtakoneiston alla, vaan vapautunut ja itsensä kokoisessa maailmassa. (Tässä mielessä en ihmettele jos kyseinen elokuva tuntuu uskovaiselle turhauttavalta useammastakin kuin yhdestä syystä. Paitsi että he harvemmin ovat yrittäneet irtautua uskonnon pauloista ja heilutteleveat siksi turvanaan myyttiä nimeltä uskonnonvapaus.)
Miksi näin sanot - miksi näin teet?
Usein myyttejä käytetään keskustelussa jonain joka on vain tarinankerronnallista. Sen yhteys tosimaailmaan siis yritetään pitää etäällä. Kuitenkin kun tarinat murtavat paranormaalin, ratkaisevat mysteerin, katsotaan että tämä ei olisi "oikealla tavalla tarinan sisäinen maailma". Eli myyttiä voitaisiin sittenkin kritisoida muutakin kautta kuin sisäisen logiikkansa kautta. Voidaan jopa sanoa että myytinmurtamistarina on sekin mysteerinselviämismyytti, jonkalaisia voidaan kertoa vaikkapa taikatemppujen paljastamisesta. (Jonka moni kokee senkin ahdistavaksi, jos on "hengellinen".)
Pohjimmiltaan tilanne on se, mistä moitin aikanani transsendentin käsitettä. Transsendenttia ei ole sidottu tosiasioihin kovinkaan syvästi ja sen määritteleminen propositionaalisesti kielletään "filosofisella tasolla". Kuitenkin käytännössä makaaberin transsendenttiutta ei oikein kyetä näkemään. (Vaikka se on itselleni luontevinta.) Ja transsendenttiin liitetään kuitenkin aina Totuus ja todistaminen jotenkin sellaisella ihmeellisellä tavalla, jossa tämänpuolisesta kautta tehty kritiikki nähdään ikonoklasmina. Skeptikkona touhutessani olen huomannut että myytin päälle rakennettu Pyhys johtaa usein siihen että Pyhä oikeuttaa maailmanselityksiin ja maailmankuvan rakentamiseen tavalla jossa syntyy teorioita maailman ja yhteiskunnan toimimisesta. Ja näihin väitteisin kohdistettu kritiikki ja falsifiointi koetaan väistämättä aina pyhäinhäväistyksenä ja persoonaan käyvänä loukkauksena. Ja ymmärrän jopa miksi näin helposti ajatellaan. Kuitenkin samalla ei voi olla ihmettelemättä että miksi näin on ; Jos Pyhä on Pyhää, ei siihen mielikuvissa liitetyn ilmiön tutkiminen itsessään tee mitään itse myytille. Teoriassa kritiikin pitäisi olla irrelevanttia, koska myyttiä pidetään itsearvokkaana ; Usein hengellisyyttä puolustetaan siten että se olisi tieteen kanssa rinnakkainen järjestelmä eikä liitoksissa toisiinsa. Jos Pyhä on ihmisen uskon hypyn pohjalta tehtyä heittäytymistä joka ei ole liitoksissa fysikaaliseen maailmana, ei ikonoklasmi tosiasiapohjalta ole mahdollista.
Kuitenkin tosiasiassa ihmisillä Pyhä ei ole koskaan irrallaan tosiasiatasosta. Pyhän kannattajilla on Totuusfiksaatio ja Pyhää käytetään väistämättä ja käytännössä poikkeuksetta jonkinlaisena valtakoneistona. Pyhän arvo on de facto siinä että se kuljettaa intressejä ja kaikki transsendentit ja tarinankerronnallisuustasot ovat useimmiten vain tämän tosiasian kiistämistä. Tämä kupla puhkeaa skeptikoiden kohdalla, koska heidän tutkimuksensa selvästi onnistuvat horjuttamaan Pyhää ja loukkaamana myyttien ystäviä pelkästään koskettelemalla objektiivista tosiasiatasoa jolla ei virallisen totuuden mukaan ole mitään tekemistä koko myyttien kanssa ja joiden kautta ei kuulemma voida falsifioida Pyhää.
Yllättävän paljon se kuitenkin näyttää loukkavan jos joku tekee tämänlaisia tutkimuksia ja jos joku tekee erilaisen uskon hypyn vaikka Jumalan olemassaolokysymyksessä. Ja tämä kertoo siitä että tosiasiassa ihmisillä on tieteellisiä väitteitä maailmasta, arjesta, elämästä ja yhteiskunnasta esittävä maailmankuva jonka horjuttaminen tuottaa kognitiivista dissonanssia ja jota halutaan välttää määrittelemällä joitain myyttejä Pyhiksi ja vaatimalla näille kriitiikki -immuniutta joko suoraan tai kätkemällä tämä nolostuttava intressi puhumalla mahdollisten kritiikin "väärästä näkökulmasta johtuvasta irrelevanttiudesta" aka. tämän puolustettavan maailmankuvan kautta rakennetun oikeaoppisuuden kautta harhaoppiseksi määritellyltä.
Kuitenkin samalla sitä ihmetyttää että onko todellakin niin että esimerkiksi ilmastotiede on latistanut maailmaa kun on paljastanut salamoiden toimintaperiaatteen ja vienyt uskottavuutta Thorin ja Zeuksen kaltaisilta ukkosenjumala -hahmoilta? Että onko latistavaa puhua fysiikasta kun voisi puhua samanaikaisesti ylevöittävästi taivaankannella kulkevista rattaista ja peikkojen väkivaltaisesta listimisestä? ; Itse koen että nimenomaan tieto ilmakehän toiminnasta on sykähdyttävää ja että nimenomaan tämänkaltainen tieto on meidät vapauttanut. Vapauttanut Zeus/Thor -taikauskoihin liitetyistä sosiopoliittisista liikehdinnöistä, kuten esimerkiksi viikinkien soturikulttuurista. Ja tiedostan että tämä on minun myyttini. Miksi sitä siis pidetään jotenkin halveksuttavana ja latistavana jos se kerran on myytti joita muutoin aina niin kovasti arvostetaan?
Loppukaneetti
Tämänkaltaisia kritiikkejä on tietysti helppo esittää. Itse asiassa tässä blogauksessa on tuskin ollut miltään kohdilta merkittävästi uutta asiaa jota joku muu ei olisi jo sanonut muualla, toistuvasti ja paremmin. Niiden kaikkien ongelmana on se, että ne ovat perustaltaan turhia. Sillä ne eivät aikaansaa asennemuutosta. Se, mitä näiden myyttien esilletuomisesta ja kritisoimisesta seuraa, on jotain jota näiden myyttien kannattajat mielellään kutsuvat nimellä keskustelu. Se koostuu siitä että he jollain tavalla toistavat oman myyttinsä. Siksi onkin niin, että en näe keskustelemista aidosti edes mahdolliseksi. (Tätä on yritetty kyllä.) Kun argumentaatio, ironia ja muu ei auta, ollaan oikeasti siinä tilanteessa että jokainen hengellisyys on trollauksen arvoinen.
Kirjoittajasta on mukavaa kirjoittaa 3 erillistä blogausta ja nivoa ne väenväkisin yhteen koska ei jaksa kirjoittaa useampia kuin 1 blogausta. Hän myös leikkaa pizzansa vain neljään osaan koska ei jaksaisi syödä kuutta palaa.
(Milan Kundera)
Trollblogin "How I became a Troll" kuvastaa keskustelukenttää joka on ajanut henkilön trolliksi. "As I said, for the last 45 years, whenever I have tried to question these myths, the response has almost always been simply to repeat the myths without bothering to argue in their defense." Trollblogin pitäjä on konservatiivi jota huolettaa talous. Hänen aiheenaan on hänen liberaalina pitämänsä klassinen talousteoria, jota pidetään kuvailevana ja arvovapaana tieteenä. Kuitenkin talouden voidaan nähdä olevan muuta ; "Through the market, price supposedly aggregates the values of all individuals into an objective public value. This is not "normative" (and thus, in a pluralist world, biased and non-universal) because it's just a way of allowing the individuals in any group to establish a group value - economics itself is supposedly value-neutral. This is wrong at many levels. For example, the method of aggregation tacitly assumes or imposes specific sorts of values and suppresses others. The claim to universality (derivative from the claim to neutrality) is bogus - economics is a normative system which interprets value as price and suppresses all other approaches to value."
Pääasianani ei ole kuitenkaan talousteoria, vaan nostaa esiin se, että trollaaminen tuntuu olevan usein reaktio nimenomaan siihen että toinen vain toistaa omaa juttuaan. Näin keskustelua ei synny. Trollaaminen voidaan nähdä vastareaktiona joka tapahtuu silloin kun vastapuoli on ohittanut tason jossa siihen voidaan vaikuttaa argumentaation tai edes ironian keinoin. Tällöin jäljelle jää vain mahdollisuus epäkeskusteluun. Ja kun tämä kattaa yhteiskunnallisesti merkittävätkin aiheet, ei ole sellaista vaihtoehtoa kuin vain olla hiljaa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää trollaaminen, jossa puhe ei enää kohdistu asian kannattajiin jotka ovatkin jo osoittaneet omalla käytöksellään olevansa käytännössä ns. "menetettyjä tapauksia". Trollaaminen on turhauma, jossa keskustelun mahdottomuus liittyy jotenkin siihen että aihepiiri kattaa aiheita jotka koetaan tärkeäksi. Kun ei voi puhua eikä vaieta, on pakko trollata. Trollblogin lausunnosta huomaa myös sen, että turhaumat ilmenevät tilanteessa jossa vastapuolen myytti tai idea vain "toistaa itsensä"/"kertoo itsensä uudestaan" aina joutuessaan kritiikin kohteeksi.
Feminismi ; Sovinisteina pidettyjen nyytinmurtamista toistomyytillä
Tämä näkyy hyvin monella kantilla. Esimerkiksi feminismi on tällä hetkellä omituisessa tilanteessa. "Koijärven pesänjakajissa" nimittäin ihmeteltiin tapaa jossa keskustelua väritetään muotoon "en ole feministi ... mutta". Ja siihen perään sitten kuitenkin annetaan tuki tasa-arvolle. Joka taas on feminismin määritelmä omalle toiminnalleen. Blogissa ihmetellään että "Miksi itsensä määrittely feministiksi on monille vihreille niin vaikeaa? Onko syy käsitteen nykyisissä konnotaatioissa, siihen ulkoapäin ripustetuissa negatiivisissa merkityksissä? Tai siinä valitettavassa varovaisuusperiaatteessa, että ääniä saa helpommin, kun ei ole turhan voimakkaasti jotain sellaista, mitä oletettu kansan enemmistö ei ole? Hyvä esimerkki negatiivisten konnotaatioiden tehosta on edellä mainittu Relanderin blogi, jossa allekirjoitetaan auliisti feminismin "alkuperäinen tavoite" siitä, että jokainen yksilö on oma päämääränsä ja itseisarvonsa, mutta halutaan silti välttää viimeiseen asti itsensä identifioimista feministiksi."
Feminismin ongelmana onkin juuri se, että sen periaatteet ovat yksi ja toiminta yleisesti ottaen on kaikenlaista. Feminismin sisällä on kaikenlaista sellaista liikehdintää jolle ei haluta antaa tukea. Feminismin äärilinjamat ovat hieman kuten fundamentalistit kirkon sisällä. Feministien kohdalla monet ihmiset ovat kuitenkin olleet fiksuja eivätkä ole antaneet feminismi -käsitteen toimia suojaverhona näille toimijoille ; Uskonnonhan kohdalla fundamentalistit riekkuvat mielellään ja kun vaikeuksia tulee, he menevät suojaan ison kokonaisuuden taakse, ja puhuvat yleisestä uskonnonvapaudesta ja kristillisyydestä. Vaikka samat ihmiset voivat moittia "tapauskovaisia" kovinkin sanoin, he kuitenkin mielellään viittaavat tarpeen tullen siihen miten "Suomi on kristillinen maa" ja että "valtaosa on kastettuja kristyjä". Tämänlaiselta toiminnalta voidaan katkaista siivet vain sillä että kristityt sanoisivat että "ei muuten ole!" eikä näille riekkujille annettaisi suojaa.
Itse asiassa feminismin kohdalla voidaan nähdä epäonnistumista juuri näissä feminismin tavoitteissa. Feminismi -identifikaatin alla liikkuva sosiologinen liikehdintä on toki monisyistä, mutta sitä voidaan tutkia tilastollisesti ja luokitella aivan samoin kuin on järkevää puhua vaikka luterilaisista ja katolisista vaikka kristinusko onkin määritelmänä hyvin monisyinen ja monisäikeinen. Voidaan sanoa että feminismi -identifikaattia on tarvinnut korostaa vian tietynlaissa tilanteissa. Ja nämä ovat jotain jota enemmistö ei ole jakanut. Näin konnotaatiot eivät ole pelkästään ulkopuolisia leimoja, vaan ne ovat reagointeja näihin toimintoihin. Kun joku irrottautuu feminismistä, hän irrottautuu näistä toiminnoista eikä sen sijaan vain heijatele jotain ulkopuolisen feminismiin aiheettomasti liittämää konnotaatiota.
Kun feminismin toiminnassa on paljon piirteitä jotka eivät suoraan sanoen ole kohdanneet sitä abstraktia ihannetta joka voidaan nähdä kyllä kauniiksi, on erottautuminen nimilapusta tehdä ja pitää asiasisällöt itsellä. Ja tämä irrottautuminen tehdään helposti nimenomaan sanomalla "en ole feministi mutta."
Feminismi voidaankin nähdä liikkeenä joka suojaa tappiolle jääneitä joukkojaan ja yrittää ajaa heidän poliittisia intressejä suojautumalla. Itseidentifioimisen oikeus halutaan riistää, jolloin ei saa päättää arvoistaan ja siitä millä itseään kutsuu. Käytännössä retoriikka on tässä sitä että asia kierretään (a) selittämällä feminismin monipuolisuudesta ja määrittelemisen vaikeudesta - jolloin sen pitäisi järjen mukaan menettää oikeus vedota siihen että tasa-arvoisuus olisi feminismin syvin luonne koska se nimenomaan olisi silloin jotain joka määrittelee feminismin (b) tai sitten vain selitetään siitä että feminismi on väritetty negatiivisesti ulkopuolelta.
Nämä kiertotiet ovat tarpeen jotta voidaan toistaa feminismin myytti siitä että se ei ole naisasiaa vaan tasa-arvoa. Näin käytäntö voidaan erottaa ; Riekkujat ovat "epäoleellisia, ei feminismiä voida määrittää heidän kauttaan" eikä riekkujia tarvitse siksi laittaa ruotuunkaan. Näin ollen näkisin että Relander tekee nimenomaan oikein erottautuessaan feministeistä "mutta" -lisämääritteellä. Ja niin muuten teen itsekin. Feminismi on jo aikapäivät sitten ajautunut sellaiseen tilaan jossa antifeminismi ja profeminismi ovat sanoina menettäneet merkityksensä, ne eivät enää liity mihinkään joten luonnollisesti mikään ikäväkään ei voi osuvasti kuvata feminismiä ja näin koko liike on kritiikki-immunisoitunut. Valitettavasti tämä ei tarkoita sitä että liike selviää kaikesta vastustuksestaan. Pikemminkin se kertoo totaalisesta ja erittäin syvällisestä epäonnistumisesta. Feminismi on silmissäni pelkkä trollauksen kohde.
Hengellisyys : Myytin toiston puolustaminen myyttikritiikin leimaamisella.
"Kirjoitan lapsille, koska he eivät odota että heidän rakastamansa kirjailija pelastaisi ihmiskunnan. Lapsia kun ovat, he käsittävät, ettei se ole heidän vallassaan. Vain aikuiset sortuvat moisiin lapsellisiin kuvitelmiin."
(I.B. Singer)
Ylläoleva aloitus on kenties tarpeen, sillä tämän jälkeen moitteen alle nousee se toinen yleinen linjama. On aika katsoa kulttuurimme kolmanneksi suurinta Myyttiä. Kun talous ja tasa-arvo on jo tiputettu on aika ottaa esille se yhä pienenevä ja pienenevä myytti jota kohdellaan hieman kuten Pyhän Kolminaisuuden Pyhää Henkeä. Se on Raamatussa pienimmässä osassa, jää epäselvemmäksi ja toiminnaltaan ja merkitykseltään kyseenalaisimmaksi. Mutta sen kritisoimiseen suhtaudutaan yleensä ottaen tiukimmin. Tämä on tietysti ns. "hengellisyys". Jopa uskontokritiikki on nykyään suvaittua, kunhan muistaa olla hengellinen. (Kun muistetaan että Jumala on yksi hengellisyyden keskeisimmistä osista ja Pyhä Henki on osa tätä, käytän tavallaan vertauksena asiaa joka kuuluu joukkoon. Jos tämä tuntuu omituiselta, niin suosittelen että palaat miettimään kolminaisuutta jossa kolme on yksi. Kaikenlaista sitä on)
"Mythopoeiassa" kuvataan sitä miten elokuvissa ja tarinoissa olevien tarinoiden arvostus ei ole tasaista. Kirjoittaja ei omien sanojensa mukaan kykene irrottautumaan muodosta. "En pidä Shyamalan elokuvistakaan, joissa viime minuuteilla käännetään asetelma päälaelleen, tavallisesti kaikki mystinen pois pyyhkäisten. Se on kiinnostavan tarinan turhentamista ja mysteerin leikkaamista. Tällainen loppuratkaisu, jossa lukijalta / katsojalta vedetään matto jalkojen alta, ei yksinkertaisesti ole narratiivisesti tyydyttävä." Lisäksi sankariltakin vaaditaan tietynlaista roolia. Tätä hän kutsuu ongelmaksi "Ongelmani siis on, etten näemmä pysty nauttimaan hyvistä kirjoista tai arvostamaan niiden oivallista kerrontaa. Jos tarinasta puuttuu sankari, joka periksiantamattomuudellaan selviytyy ongelmistaan tai ainakin kamppailee kunnolla (tragedia sinänsä on jees), ei tarina tunnu minusta onnistuneelta. Luusereiden tai tavisten toilailujen seuraaminen ei kerta kaikkiaan kiinnosta, vaikka se olisikin tehty maailmankirjallisuuden klassikoiden puitteissa." asenteelle löytyy jopa jonkinlainen selityskin : "Selitykseni tähän on, että olen muussannut aivoni "hollywoodismilla". "Vaikeuksien kautta voittoon" on periamerikkalainen tarina, jota jenkkien mediakoneiston suuret rattaat (elokuvat, genrekirjallisuus, pelit, musiikki) ovat puskeneet kaikista tuuteista päähäni neljännesvuosisadan verran. Henkeni on lopulta antanut periksi, eikä nyt löydä enää iloaa muusta, aivan kuten roskaruuan keskellä elänyt nuori on kyvytön nauttimaan todellisten ruokakulttuurien herkuista."
En usko että "Mythopoeian" kirjoittaja olisi mitenkään olennaisesti huonompi kuin ne kriitikot joiden kykyä nousta omien arvostusten ulkopuolelle hän ihailee. Uskoisin että syynä on yleisempi asennetila. Olen karkeasti ottaen jakanut ihmiset kahtia "hengellisiin" ja "filosofisiin". Hengelliset ihmiset voidat edustaa mitä tahansa maailmankatsomusta, mutta heistä olennaista on reflektoia syvästi tiettyä maailmankuvaa. He tuntevat Shyamalanin elokuvat hajottaviksi ja särkeviksi koska se ensin ajaa syventämään tiettyyn maailmankuvaan ja lopuksi rikkoo myytin ja tästä seuraa kognitiivinen dissonanssi. "Filosofisesti" ajattelevat pitävät asioiden punnitsemisesta ja heille tämänlaiset kiertelyt tuovat esille kaikkea mielenkiintoista.
Ilmiselvänä filosofistina esimerkiksi itse koen kaikki tarinat joissa on klassinen sankari ja tietty syvennettävä maailmankuva tylsinä. Jos tarinassa on klassinen sankari, se on pömpöösi. Jos siinä on selkeä sanoma se on manipulatorinen ideologiaohjaaja. Jos elokuvassa on arvokeskustelua, se kuljettaa minun silmissäni aina ja auttamattomasti kertojan intressejä joita kertoja yrittää saada suostuteltua minulle. Kaikki mikä "Mythopoeian" kirjoittajalle luo turvallisuudentunnetta luo minulle ahdistusta. Olen yhtä lukkiutunut kuin hänkin, mutta eripäin.
En ole sitä mieltä että näistä toinen olisi parempi. Kysymys on kauniisti siitä "arvostaako enemmän mysteerin tietämistä vai yllätysriskejä sisältävää harkintaa". (Sanat eivät käy aivan 1:1, mutta olkoot.) Valtaosa hengellisyyden puolustuksesta nykyaikana vaikuttaa kovin leppoisalta. Siinä korostetaan sitä, että mielikuvituksessa on jotain hengellistä. Esimerkiksi fantasia- ja roolipelikulttuurissa esiintyy kannanottoja joissa myytti nähdään pelkästään avartavana, jonain joka avaa mielen "voi olla näinkin" -asenteelle. Ja että myyttien kritisoiminen on "positivismia" joka taas on ladattu konnotaatioilla jotka väittävät tämänlaisen oelvan sinänsä ahdistavaa ja automaattisesti latistavaa. (Kaikki näkökulmat ovat yhtä hyviä paitsi.)
Kuitenkin esimerkiksi Shyamalanin elokuvien kohdalla nämä ihmiset ahdistuvat koska vaihtoehto että pelottava yliluonnolliselta vaikuttava hahmo "voi olla" vain eiparanormaalin maailman rakennelma on jotain joka kielletään. Eri vaihtoehtojen sallimisesta ei selvästi ole kysymys, koska paranormaali myytti koetaan kohottavana kun taas naturalistinen myytti nähdään roskana tai latistavana. Kysymys on siis "oikeaoppisesta maailmankuvasta" jota naturalismin nähdään uhkaavan. Eikä mistään sen kummemmasta. Kysymys on arvottmista jossa tuomitaan teeskentelemällä avomielistä. Tämä anomaalisuudelta vaikuttava poikkeustila ansaitseekin erityistarkastelua. (Koska se ei ole anomalia vaan vihje pääsäännöstä joka eroaa ns. "virallisesta totuudesta".)
"The Willage":n tarina - esimerkki leimaamiskielen soveltamisesta.
Koen että Shyamalanin loppuratkaisu esimerkiksi "The Willage" -elokuvassa oli nimenomaan rakentava. En koe että loppuratkaisu latistaa. Kirjoitin tästä Shyamalanin elokuvasta arviointia aikaisemmin, jolloin korostin että tarinan ydin on juuri siinä että joskus myytti pitää murtaa jotta myytin puolustamia arvoja voidaan kunnioittaa ; Että joskus tilanne on sellainen että on vapauduttava myytistä voidakseen nauttia siitä hyvästä mitä edustamaan myytti on rakennettu ; Kun tarina on siinä että kyläläisillä on ihanne, jota he haluvata välittää seuraavalle sukupolvelle, ja estääkseen pakenemasta tavalliseen elämään he ylläpitävät idylliä luomalla myyttisen vartijan joka vahtii ihmisiä ja estää heitä poistumasta, ja vasta elokuvan lopulta tämä paljastuu hämäykseksi, ei kysymys ole mistään "huonosta tarinasta". Tarinan loppuratkaisu vain paljastaa maailman tietynlaiseksi ja olisi varsin omituita tuomita elokuva vain siksi että se lopulta edustaa tiettyä maailmankuvaa. Se, että hirviö olisi ollut paranormaali ei olisi tehnyt elokuvasta automaattisesti kypsää vain siksi että joku voisi miettiä että "voisi olla".
Tosiasiassahan elokuva pakotti miettimään hirviötä joka tapauksessa. Elokuvan koko alkupuoli oli esittelyä hirviölle. Tästä saatiin mieleen skeema jonka loppu johtaa vain vapautumiseen tästä käsitteestä. Sartrekin muistutti että kun länsimaisessa kulttuurissa opetetaan Jumala ihmisille jo lapsesta asti, heidän muistissaan on Jumalaan liittyvä tarinasto. Ja ateisti joutuu siksi olemaan irtautumissuhteessa tähän.
Tämä irtautumissuhde voidaan nähdä paitsi myytin murtumisena, myös vapautumisena ; Kun lapsille opetetaan joulupukkikäsite, sen murtumista ei pidetä joulupukin merkityksen romahtamisena. Aikuisetkin kuljettavat joulupukkimyyttiä tarinastossaan eivätkä näe sitä arvottomana vaikka ovat vuosikymmeniä uskoneet joulupukin olevan pelkkä tarina. Lasten huijaamiselle olisi mahdotonta nähdä arvoa itsessään. Joulupukin myytin arvo onkin siinä että hän edustaa tiettyjä arvoja. Näin ollen Shyamalaninkaan "The Willage" -elokuva loppuratkaisuineen vain muuttaa myytin luonteen, ei niitä arvoja joita se puolustaa.
Näin ollen kyseinen elokuva voidaankin nähdä tarinana jossa alussa esitetään kylän arvot. Ne tunnetaan ja hirviö estää poistumsien alueelta. Se, että hirviö nähdään tässä vaiheessa uhkana kyläyhteisölle ei muuta sitä asiaa että kylällä on juurikin ne arvot joita puolustamaan hirviö on rakennettu. Hirviön paljastuminen humpuukiksi korkeintaan kyseenalaistaa ylänvanhimpien arvojen puolustamiseksi rakentamat keinot. Hirviö näyttäytyykin kokonaisuutena arvoja puolustamaan rakennettuna valtakoneistona, jonka vaara on konkreettinen oikeastaan vasta sitten kun ei halua noudattaa näitä arvoja. Jos kannatat vapaaehtoisesti kylän arvoja etkä halua poistua sieltä, hirviö ei ole konkreettinen uhka. Valtakoneiston hampaisiin joutuu vasta kun niitä vastaan yrittää rikkomaan. Koko hirviön ydin on "vapaa valinta ehdoilla." Ja sen syvin voima on mysteerin kyseenalaistamattomuus. Kun hirviö kyseenalaistuu, se menettää voimansa ja sitten se ei enää olekaan mahtinsa ja pelottavuutensa kautta "korotettu ihminen"/"enemmän kuin ihminen" vaan halveksunnan kautta "alennettu ihminen"/"vähemmän kuin ihminen". Ilman petoa ihminen ei ole "osa jotain suurempaa" eli jonkun valtakoneiston alla, vaan vapautunut ja itsensä kokoisessa maailmassa. (Tässä mielessä en ihmettele jos kyseinen elokuva tuntuu uskovaiselle turhauttavalta useammastakin kuin yhdestä syystä. Paitsi että he harvemmin ovat yrittäneet irtautua uskonnon pauloista ja heilutteleveat siksi turvanaan myyttiä nimeltä uskonnonvapaus.)
Miksi näin sanot - miksi näin teet?
Usein myyttejä käytetään keskustelussa jonain joka on vain tarinankerronnallista. Sen yhteys tosimaailmaan siis yritetään pitää etäällä. Kuitenkin kun tarinat murtavat paranormaalin, ratkaisevat mysteerin, katsotaan että tämä ei olisi "oikealla tavalla tarinan sisäinen maailma". Eli myyttiä voitaisiin sittenkin kritisoida muutakin kautta kuin sisäisen logiikkansa kautta. Voidaan jopa sanoa että myytinmurtamistarina on sekin mysteerinselviämismyytti, jonkalaisia voidaan kertoa vaikkapa taikatemppujen paljastamisesta. (Jonka moni kokee senkin ahdistavaksi, jos on "hengellinen".)
Pohjimmiltaan tilanne on se, mistä moitin aikanani transsendentin käsitettä. Transsendenttia ei ole sidottu tosiasioihin kovinkaan syvästi ja sen määritteleminen propositionaalisesti kielletään "filosofisella tasolla". Kuitenkin käytännössä makaaberin transsendenttiutta ei oikein kyetä näkemään. (Vaikka se on itselleni luontevinta.) Ja transsendenttiin liitetään kuitenkin aina Totuus ja todistaminen jotenkin sellaisella ihmeellisellä tavalla, jossa tämänpuolisesta kautta tehty kritiikki nähdään ikonoklasmina. Skeptikkona touhutessani olen huomannut että myytin päälle rakennettu Pyhys johtaa usein siihen että Pyhä oikeuttaa maailmanselityksiin ja maailmankuvan rakentamiseen tavalla jossa syntyy teorioita maailman ja yhteiskunnan toimimisesta. Ja näihin väitteisin kohdistettu kritiikki ja falsifiointi koetaan väistämättä aina pyhäinhäväistyksenä ja persoonaan käyvänä loukkauksena. Ja ymmärrän jopa miksi näin helposti ajatellaan. Kuitenkin samalla ei voi olla ihmettelemättä että miksi näin on ; Jos Pyhä on Pyhää, ei siihen mielikuvissa liitetyn ilmiön tutkiminen itsessään tee mitään itse myytille. Teoriassa kritiikin pitäisi olla irrelevanttia, koska myyttiä pidetään itsearvokkaana ; Usein hengellisyyttä puolustetaan siten että se olisi tieteen kanssa rinnakkainen järjestelmä eikä liitoksissa toisiinsa. Jos Pyhä on ihmisen uskon hypyn pohjalta tehtyä heittäytymistä joka ei ole liitoksissa fysikaaliseen maailmana, ei ikonoklasmi tosiasiapohjalta ole mahdollista.
Kuitenkin tosiasiassa ihmisillä Pyhä ei ole koskaan irrallaan tosiasiatasosta. Pyhän kannattajilla on Totuusfiksaatio ja Pyhää käytetään väistämättä ja käytännössä poikkeuksetta jonkinlaisena valtakoneistona. Pyhän arvo on de facto siinä että se kuljettaa intressejä ja kaikki transsendentit ja tarinankerronnallisuustasot ovat useimmiten vain tämän tosiasian kiistämistä. Tämä kupla puhkeaa skeptikoiden kohdalla, koska heidän tutkimuksensa selvästi onnistuvat horjuttamaan Pyhää ja loukkaamana myyttien ystäviä pelkästään koskettelemalla objektiivista tosiasiatasoa jolla ei virallisen totuuden mukaan ole mitään tekemistä koko myyttien kanssa ja joiden kautta ei kuulemma voida falsifioida Pyhää.
Yllättävän paljon se kuitenkin näyttää loukkavan jos joku tekee tämänlaisia tutkimuksia ja jos joku tekee erilaisen uskon hypyn vaikka Jumalan olemassaolokysymyksessä. Ja tämä kertoo siitä että tosiasiassa ihmisillä on tieteellisiä väitteitä maailmasta, arjesta, elämästä ja yhteiskunnasta esittävä maailmankuva jonka horjuttaminen tuottaa kognitiivista dissonanssia ja jota halutaan välttää määrittelemällä joitain myyttejä Pyhiksi ja vaatimalla näille kriitiikki -immuniutta joko suoraan tai kätkemällä tämä nolostuttava intressi puhumalla mahdollisten kritiikin "väärästä näkökulmasta johtuvasta irrelevanttiudesta" aka. tämän puolustettavan maailmankuvan kautta rakennetun oikeaoppisuuden kautta harhaoppiseksi määritellyltä.
Kuitenkin samalla sitä ihmetyttää että onko todellakin niin että esimerkiksi ilmastotiede on latistanut maailmaa kun on paljastanut salamoiden toimintaperiaatteen ja vienyt uskottavuutta Thorin ja Zeuksen kaltaisilta ukkosenjumala -hahmoilta? Että onko latistavaa puhua fysiikasta kun voisi puhua samanaikaisesti ylevöittävästi taivaankannella kulkevista rattaista ja peikkojen väkivaltaisesta listimisestä? ; Itse koen että nimenomaan tieto ilmakehän toiminnasta on sykähdyttävää ja että nimenomaan tämänkaltainen tieto on meidät vapauttanut. Vapauttanut Zeus/Thor -taikauskoihin liitetyistä sosiopoliittisista liikehdinnöistä, kuten esimerkiksi viikinkien soturikulttuurista. Ja tiedostan että tämä on minun myyttini. Miksi sitä siis pidetään jotenkin halveksuttavana ja latistavana jos se kerran on myytti joita muutoin aina niin kovasti arvostetaan?
Loppukaneetti
Tämänkaltaisia kritiikkejä on tietysti helppo esittää. Itse asiassa tässä blogauksessa on tuskin ollut miltään kohdilta merkittävästi uutta asiaa jota joku muu ei olisi jo sanonut muualla, toistuvasti ja paremmin. Niiden kaikkien ongelmana on se, että ne ovat perustaltaan turhia. Sillä ne eivät aikaansaa asennemuutosta. Se, mitä näiden myyttien esilletuomisesta ja kritisoimisesta seuraa, on jotain jota näiden myyttien kannattajat mielellään kutsuvat nimellä keskustelu. Se koostuu siitä että he jollain tavalla toistavat oman myyttinsä. Siksi onkin niin, että en näe keskustelemista aidosti edes mahdolliseksi. (Tätä on yritetty kyllä.) Kun argumentaatio, ironia ja muu ei auta, ollaan oikeasti siinä tilanteessa että jokainen hengellisyys on trollauksen arvoinen.
Kirjoittajasta on mukavaa kirjoittaa 3 erillistä blogausta ja nivoa ne väenväkisin yhteen koska ei jaksa kirjoittaa useampia kuin 1 blogausta. Hän myös leikkaa pizzansa vain neljään osaan koska ei jaksaisi syödä kuutta palaa.
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
Kylässä.
Televisiosta tuli tänään Shyamalanin "The Village". Tätä elokuvaa on helppo lähestyä uskonnollisen tarkastelutavan kautta. Sen hahmot eivät ole uudelleenkirjoitettuja pyhimyshahmoja. Mutta sen keskeisin teema on pyhän käsittely.
The Willage ei ole Shyamalanin ensimmäinen uskonnollisia sävyjä lähestyvä elokuva. Elokuva "Signs" sisältää kahden tason tulkinnan. Pintatasolla puhutaan avaruusolennoista. Syvemmällä tasolla uskonnollisuudesta. Signs -elokuvaa katsoessa ainakin minulla korostuu se, miten pappi kääntyy takaisin uskoon samoista syistä miksi hän etääntyi siitä alkujaan. Sattumassa nähdään eettisiä implikaatioita. Vaimon onnettomuus on sattuma joka oli ikävä, ja uskon koettelu ei kestänyt tätä. "Jobin menetys" on ehkä se jota tässä kohden voisi mainita.1 Tyttären pelastuminen astmakohtauksen vuoksi taas oli sattuma, jossa nähtiin mukava yhteys ja tämä sitoi papin takaisin uskoon.
1: Erikoista on tietysti se, että tässä on havaittavissa isoa jännitteisyyttä, joka viittaa siihen että "tasapaino ja reiluus" eivät ole niitä asioita jotka kuvaavat sitä miten hyvät ja pahat tapahtumat nähdään suhteessa Jumalan olemassaoloon. Uskova pitää helposti sitä kantaa että pastori etääntyi uskosta "vääristä syistä" ja palasi siihen hyvistä. Uskova voi pitää esimerkiksi syövästä paranemista osoituksena ihmeestä, ja rukousparannus "on ehkä vähän kaukaa haettu, mutta kuitenkin mahdollinen". Eli ei pidä ihmetellä jos niin käy. Tässä lasketaan selvästi vain "onnistumiset", eli asiat tuetaan niin että ne sopivat omaan näkemykseen.
Siinä missä Signs on uskoon palaamiselokuva, Village -elokuvaa voi sen sijaan sanoa uskosta pakenemiselokuvaksi. Sen teemana on esitellä amishien tapaan elävää kylää. Kylä on eristyksissä ja sitä ympäröi metsä, jossa asustaa hirviöitä. Hirviöt toimivat sääntöjen mukaan jotka saadaan kylän vanhimmilta. Ne ovat vanhaa viisautta. Tähän liittyy tiettyjä perinnetapoja, kuten se että punainen väri on kielletty.
Elokuvan loppupuolella paljastuu että hirviöt ovat huijausta. Kylä on utopiayhteiskunta, jonka perustajina ovat kaupungissa väkivaltaa kohdanneita. Kenen puolison on ampunut narkomaani ja kenen sisar on tapettu, raiskattu ja laitettu roskikseen. Eräs professori sai idean paikallisesta hirviölegendasta ja eristyneestä yhteisöstä. Heidän lapsensa eivät tienneet kylän ulkopuolisesta elämästä. Kylän säännöt perustuvat isolaatiolle, jossa ulkopuolisen maailman pahuutta paetaan. Rajojen suojelun nähdään suojelevan yhteisöä.
Suojelukin oli yleensä vain äänien päästelyä. Ja hirviöiden ajateltiin olevan armollisia, esimerkiksi hullu sai "viattomuutensa" vuoksi käydä metsässä. Ja välistä hiivittiin punaisessa (tabuvärisessä) naamiopuvussa, jossa oli sidottuna luita ja jossa pään peitti villisian naama.
Ongelmana tässä on tietysti se, että pahuutta on kylässäkin. Kun yksi kyläläinen saa mustasukkaisuussyistä puukosta, pitää tarinan sokea sankari Ivy lähettää kylästä hakemaan lääkettä.
Tämä jakoi kylän vanhempien näkemykset. Osa korosti sitä että apua ei saisi hakea, koka totuus paljastuisi ja yhteisö vaarantuisi. Vanhimmat olivat vannoneet valan, jonka nähtiin koskevan tietämättömiä jälkeläisiäkin. Toiset taas olivat sitä mieltä että oli tehtävä miten sydän sanoo. Että säännöt olivat suunniteltu normaalioloihin eikä tälläisiin ihmisten elämästä ja kuolemasta määrittävien erikoistapausten vaatimiin oloihin. Toinen teema tässä kohden oli valitsemisen vapaus. Selvästi kylän vanhimmat pitivät oikeutenaan valita se, onko kylästä oikein poistua tässä tilanteessa. Sen sijaan kylässä syntyneille tätä valintaa ei suotu muuta kuin heidän kauttaan. Toki syynä on se, että vain he tiesivät asiantilan, eli heillä oli aineisto jonka valossa he voivat valita. Mutta tässä tietoedussa takana oli vain se että he eivät kertoneet.
Matkalla kohdataan tietysti hirviö. Tässä tarinaan nostetaan se elementti että tarina on kuitenkin vanha. Sen takana voi olla perää vaikka tiedetäänkin että kylän vanhukset pukeutuvat hirviöiksi. Se että miljoona tyyppiä pukeutuu joulupukiksi ei vielä itsessään tarkoita että yksi joulupukki ei olisi oikea. Elokuvassa tosin selviää varsin ikävällä tavalla että hirviö oli kyläläinen. Tosin ei vanhin. Kylän hullu oli löytänyt käytettyjä hirviöpukuja. Hän oli oikeasti vaarallinen, ja suuri osa pahoista kummitteluista oli hänen tekosiaan. Kun tämä hullu sortuu kuoppaan ja kuolee, hänet kuvataan hirviöiden uhrina, joka auttaa ylläpitämään tarinaa.
Elokuvassa on kuvattu melko hyvin sitä miten pyhä käytännössä ilmenee ihmisten keskuudessa. Hirviöt on napattu perinteisistä tarinoista, eikä niitä varsinaisesti kumota. Niitä vain ei tavata koko elokuvan aikana. Sen sijaan hirviöiden "joulupukkipukuversiota" nähdään moneen otteeseen ja sen tuottamat todisteet ovat melkoisen kouriintuntuvia. Todellisempia ja ihmisten kesken jaettavampia kuin vaikka mystiikan kautta tulleet tuntemukset ja varmuudet.
Elokuvassa tabu on yhteisön suojelemiseksi tehty, mahdollisesti mielivaltainenkin, sääntö:
1: Pinnallisesti esimerkiksi punaisen välttäminen on merkityksetöntä ulos menemisen kanssa. Mutta se on konkreettinen ja arkipäiväinen asia, joka vahvasti sitoo ihmiset kunnioittamaan hirviöitä. Samalla punaisen tabuuden valvonta auttaa vanhempia huomaamaan keillä on "inquiring mind", joka kyseenalaistaa ja on mahdollisesti kokeilemassa kylästä lähtemistä. Ja kun kukaan ei uskalla käyttää punaista, on punaiseksi värjätty hirviö tietysti selvästi tunnistettava, ja tabuun kajoamisensa kautta luonteeltaan olennaisesti pelottavampi.
2: Varsinainen suojelutabu on tietysti alueelta poistuminen. Siinä ei ole mitään mielivaltaista. Mutta jos ei tarkalleen tiedä mistä koko kylän olemassaolossa on kysymys, se on aivan yhtä mielivaltainen kuin punavärin välttäminen.
Toisekseen uskonnollisuus liitetään elokuvassa välttelyyn ja pakenemiseen. Siinä on ensisijaisesti eskapismin makua. Sen sijaan että ulkomaailmaa yritettäisiin parantaa, on sitä helpompi paeta tälläisellä tarinalla sidottuun maailmaan. Hirviöiden totuusarvo on merkityksetöntä. Itse asiassa elokuvan transsendenttisin kohtaus on hirviöiden todellisen luonteen paljastamisen hetki. Sen pelottavuutta korostetaan. Totuus kuuluu vain valituille. Se on subjektiivista siinä mielessä että puvun näyttäminen muille ei onnistu sen vuoksi miten niitä säilytetään, eli asiassa on mukana vahva todistamisen vaikeus. Kokemus tiivistyy kylän vanhimman lausumaan mallia "Tätä on vaikeaa selittää sanoin" ja varoituksiin siitä että ei pidä pelästyä ja huutaa. Hirviön salaisuus on se, että kyläläisille se on transsendentti ilmiöjoukko, jota hallitaan rituaaleilla. Mutta konkreettisesti itse hirviötä ei ole.
Tämä tieto hirviöiden todellisesta luonteesta on erityisen initiaation ja luottamuksen ele. Jos se jaettaisiin kaikille, koko jutun uskottavuus romahtaisi. Hirviöiden valta loppuisi siihen paikkaan. Samalla salaperäisyys nostaa esiin sitä että hirviöitä vastaan ei vain lähdetä taistelemaan. Koska niiden mahti näyttää suurelta, ja luonne on mysteeri, ei suoraviivaista suunniteltua strategiaa voida tehdä.
Elokuva nostattaa esiin myös sen, että pyhään ja tabuun liittyy aina inhimillinen elementti. Niitä käytetään ja niihin vedotaan aina sen mukaan mitä tabuihin sitoutuneet haluavat. Vanhempien käyttämä hirviöillä pelottelu oli, toki valehtelevaa ja valtaakäyttävää, mutta pohjimmiltaan hyväntahtoista. Hullun käytössä hirviö ei ollut suoranaisesti pahantahtoinen, mutta se oli luonteeltaan yhtä mielenvikainen kuin pukunsa haltija, ja se ajoi siksi hulluutta. Tabu ja perinne ja sen symbolit ja kertomukset sekä rajoitukset olivat tietysti identtisiä. Tämä korostaa uskontoihin liittyvää vastuuta.
Samoin perinteen riskeiksi nähdään ensisijassa uteliaisuus ja se, että tabuja sorkkii. Niiden takaa voi löytyä rajoituksien mielivaltaisuus tai oikea syy sille miksi asia on alun perin kielletty.
Merkittävintä on kuitenkin loppu. Vaikka kylän ulkopuolelta haetaan lääkettä, Ivy kuitenkin palaa takaisin kylään. Se, paljastetaanko kylän oikea luonto jätetään auki. Elämäntapa ei ole aivan surkea, ja on luultavaa että kylässä koko ikänsä asuneet eivät ymmärtäisi koko ympäröivässä maailmassa elämistä ja joutuisivat isoihin vaikeuksiin tämän vuoksi. Kysymys on oikeastaan siitä tarvitseeko hirviön edes olla totta. Ja siitä tarvitseeko hirviöön uskoa että pitää hirviötarinoiden ajamia asioita tärkeänä. Peräti niin tärkeänä että näiden asioiden vuoksi olisi moraalisesti sallittua, ellei peräti velvollisuus, valehdella hirviöstä vaikka tietäisi että se on vain puku.
Tietysti mielenkiintoisia kysymyksiä herää siitä jos kylä kuitenkin jatkaa toimintaansa. Miten käy siinä vaiheessa kun viimeinen hirviöistä toden tietävä kuolee? Luultavasti hirviötarinat muuttuvat tässä vaiheessa "kunnon uskonnoksi", jota ei voi enää kumota tai horjuttaa millään pukulöydöksillä. Silloin hirviöiden näkyminen ei ole tietysti yhtä konkreettista, mutta toisaalta niistä on paljon tarinoita. Ja kun katsoo kulttuuria ympärillään, huomaa että nämä tarinat joissa "jollekulle on tapahtunut" tuntuvat yllättävän monista hyvinkin vakuuttavilta.
Jos minun täytyisi tiivistää elokuvan sanoma ja sen eteneminen pitkin elokuvaa, sanoisin että "The Villagessa" koko ajan väritetään pyhään suhtautumista. Alussa esitellään Pyhää mysteerisenä ja sen tärkein rooli on Pyhän kohtaaminen sekä tabusääntöjen noudatus. Tämä kasvaa initiaatioon, jossa Pyhään tutustutaan, ja sen mysteeriluonne särkyy. Tämä pakottaa reagoimaan suhtautumistavaltaan, helpoin tapa on vain joko myöntää tai kieltää sitten. Sitten Pyhä esitetään sisäistettynä toimintana ja ulkopuolelta seurattavana valtapelinä ja siihen suhtaudutaan toimijakohtaisemmin. Ja lopulta Pyhä on hallussa ja sen luonnetta päästään määrittelemään, ja vasta tässä vaiheessa mukana on ihmisyksilön aito vapaus suhteessa Pyhään, tässä on mahdollisuus sitoutumiseen tai irtautumiseen.
1 Job on sekä henkilö Raamatusta että "työpaikka" englannin kielellä.
The Willage ei ole Shyamalanin ensimmäinen uskonnollisia sävyjä lähestyvä elokuva. Elokuva "Signs" sisältää kahden tason tulkinnan. Pintatasolla puhutaan avaruusolennoista. Syvemmällä tasolla uskonnollisuudesta. Signs -elokuvaa katsoessa ainakin minulla korostuu se, miten pappi kääntyy takaisin uskoon samoista syistä miksi hän etääntyi siitä alkujaan. Sattumassa nähdään eettisiä implikaatioita. Vaimon onnettomuus on sattuma joka oli ikävä, ja uskon koettelu ei kestänyt tätä. "Jobin menetys" on ehkä se jota tässä kohden voisi mainita.1 Tyttären pelastuminen astmakohtauksen vuoksi taas oli sattuma, jossa nähtiin mukava yhteys ja tämä sitoi papin takaisin uskoon.
1: Erikoista on tietysti se, että tässä on havaittavissa isoa jännitteisyyttä, joka viittaa siihen että "tasapaino ja reiluus" eivät ole niitä asioita jotka kuvaavat sitä miten hyvät ja pahat tapahtumat nähdään suhteessa Jumalan olemassaoloon. Uskova pitää helposti sitä kantaa että pastori etääntyi uskosta "vääristä syistä" ja palasi siihen hyvistä. Uskova voi pitää esimerkiksi syövästä paranemista osoituksena ihmeestä, ja rukousparannus "on ehkä vähän kaukaa haettu, mutta kuitenkin mahdollinen". Eli ei pidä ihmetellä jos niin käy. Tässä lasketaan selvästi vain "onnistumiset", eli asiat tuetaan niin että ne sopivat omaan näkemykseen.
Siinä missä Signs on uskoon palaamiselokuva, Village -elokuvaa voi sen sijaan sanoa uskosta pakenemiselokuvaksi. Sen teemana on esitellä amishien tapaan elävää kylää. Kylä on eristyksissä ja sitä ympäröi metsä, jossa asustaa hirviöitä. Hirviöt toimivat sääntöjen mukaan jotka saadaan kylän vanhimmilta. Ne ovat vanhaa viisautta. Tähän liittyy tiettyjä perinnetapoja, kuten se että punainen väri on kielletty.
Elokuvan loppupuolella paljastuu että hirviöt ovat huijausta. Kylä on utopiayhteiskunta, jonka perustajina ovat kaupungissa väkivaltaa kohdanneita. Kenen puolison on ampunut narkomaani ja kenen sisar on tapettu, raiskattu ja laitettu roskikseen. Eräs professori sai idean paikallisesta hirviölegendasta ja eristyneestä yhteisöstä. Heidän lapsensa eivät tienneet kylän ulkopuolisesta elämästä. Kylän säännöt perustuvat isolaatiolle, jossa ulkopuolisen maailman pahuutta paetaan. Rajojen suojelun nähdään suojelevan yhteisöä.
Suojelukin oli yleensä vain äänien päästelyä. Ja hirviöiden ajateltiin olevan armollisia, esimerkiksi hullu sai "viattomuutensa" vuoksi käydä metsässä. Ja välistä hiivittiin punaisessa (tabuvärisessä) naamiopuvussa, jossa oli sidottuna luita ja jossa pään peitti villisian naama.
Ongelmana tässä on tietysti se, että pahuutta on kylässäkin. Kun yksi kyläläinen saa mustasukkaisuussyistä puukosta, pitää tarinan sokea sankari Ivy lähettää kylästä hakemaan lääkettä.
Tämä jakoi kylän vanhempien näkemykset. Osa korosti sitä että apua ei saisi hakea, koka totuus paljastuisi ja yhteisö vaarantuisi. Vanhimmat olivat vannoneet valan, jonka nähtiin koskevan tietämättömiä jälkeläisiäkin. Toiset taas olivat sitä mieltä että oli tehtävä miten sydän sanoo. Että säännöt olivat suunniteltu normaalioloihin eikä tälläisiin ihmisten elämästä ja kuolemasta määrittävien erikoistapausten vaatimiin oloihin. Toinen teema tässä kohden oli valitsemisen vapaus. Selvästi kylän vanhimmat pitivät oikeutenaan valita se, onko kylästä oikein poistua tässä tilanteessa. Sen sijaan kylässä syntyneille tätä valintaa ei suotu muuta kuin heidän kauttaan. Toki syynä on se, että vain he tiesivät asiantilan, eli heillä oli aineisto jonka valossa he voivat valita. Mutta tässä tietoedussa takana oli vain se että he eivät kertoneet.
Matkalla kohdataan tietysti hirviö. Tässä tarinaan nostetaan se elementti että tarina on kuitenkin vanha. Sen takana voi olla perää vaikka tiedetäänkin että kylän vanhukset pukeutuvat hirviöiksi. Se että miljoona tyyppiä pukeutuu joulupukiksi ei vielä itsessään tarkoita että yksi joulupukki ei olisi oikea. Elokuvassa tosin selviää varsin ikävällä tavalla että hirviö oli kyläläinen. Tosin ei vanhin. Kylän hullu oli löytänyt käytettyjä hirviöpukuja. Hän oli oikeasti vaarallinen, ja suuri osa pahoista kummitteluista oli hänen tekosiaan. Kun tämä hullu sortuu kuoppaan ja kuolee, hänet kuvataan hirviöiden uhrina, joka auttaa ylläpitämään tarinaa.
Elokuvassa on kuvattu melko hyvin sitä miten pyhä käytännössä ilmenee ihmisten keskuudessa. Hirviöt on napattu perinteisistä tarinoista, eikä niitä varsinaisesti kumota. Niitä vain ei tavata koko elokuvan aikana. Sen sijaan hirviöiden "joulupukkipukuversiota" nähdään moneen otteeseen ja sen tuottamat todisteet ovat melkoisen kouriintuntuvia. Todellisempia ja ihmisten kesken jaettavampia kuin vaikka mystiikan kautta tulleet tuntemukset ja varmuudet.
Elokuvassa tabu on yhteisön suojelemiseksi tehty, mahdollisesti mielivaltainenkin, sääntö:
1: Pinnallisesti esimerkiksi punaisen välttäminen on merkityksetöntä ulos menemisen kanssa. Mutta se on konkreettinen ja arkipäiväinen asia, joka vahvasti sitoo ihmiset kunnioittamaan hirviöitä. Samalla punaisen tabuuden valvonta auttaa vanhempia huomaamaan keillä on "inquiring mind", joka kyseenalaistaa ja on mahdollisesti kokeilemassa kylästä lähtemistä. Ja kun kukaan ei uskalla käyttää punaista, on punaiseksi värjätty hirviö tietysti selvästi tunnistettava, ja tabuun kajoamisensa kautta luonteeltaan olennaisesti pelottavampi.
2: Varsinainen suojelutabu on tietysti alueelta poistuminen. Siinä ei ole mitään mielivaltaista. Mutta jos ei tarkalleen tiedä mistä koko kylän olemassaolossa on kysymys, se on aivan yhtä mielivaltainen kuin punavärin välttäminen.
Toisekseen uskonnollisuus liitetään elokuvassa välttelyyn ja pakenemiseen. Siinä on ensisijaisesti eskapismin makua. Sen sijaan että ulkomaailmaa yritettäisiin parantaa, on sitä helpompi paeta tälläisellä tarinalla sidottuun maailmaan. Hirviöiden totuusarvo on merkityksetöntä. Itse asiassa elokuvan transsendenttisin kohtaus on hirviöiden todellisen luonteen paljastamisen hetki. Sen pelottavuutta korostetaan. Totuus kuuluu vain valituille. Se on subjektiivista siinä mielessä että puvun näyttäminen muille ei onnistu sen vuoksi miten niitä säilytetään, eli asiassa on mukana vahva todistamisen vaikeus. Kokemus tiivistyy kylän vanhimman lausumaan mallia "Tätä on vaikeaa selittää sanoin" ja varoituksiin siitä että ei pidä pelästyä ja huutaa. Hirviön salaisuus on se, että kyläläisille se on transsendentti ilmiöjoukko, jota hallitaan rituaaleilla. Mutta konkreettisesti itse hirviötä ei ole.
Tämä tieto hirviöiden todellisesta luonteesta on erityisen initiaation ja luottamuksen ele. Jos se jaettaisiin kaikille, koko jutun uskottavuus romahtaisi. Hirviöiden valta loppuisi siihen paikkaan. Samalla salaperäisyys nostaa esiin sitä että hirviöitä vastaan ei vain lähdetä taistelemaan. Koska niiden mahti näyttää suurelta, ja luonne on mysteeri, ei suoraviivaista suunniteltua strategiaa voida tehdä.
Elokuva nostattaa esiin myös sen, että pyhään ja tabuun liittyy aina inhimillinen elementti. Niitä käytetään ja niihin vedotaan aina sen mukaan mitä tabuihin sitoutuneet haluavat. Vanhempien käyttämä hirviöillä pelottelu oli, toki valehtelevaa ja valtaakäyttävää, mutta pohjimmiltaan hyväntahtoista. Hullun käytössä hirviö ei ollut suoranaisesti pahantahtoinen, mutta se oli luonteeltaan yhtä mielenvikainen kuin pukunsa haltija, ja se ajoi siksi hulluutta. Tabu ja perinne ja sen symbolit ja kertomukset sekä rajoitukset olivat tietysti identtisiä. Tämä korostaa uskontoihin liittyvää vastuuta.
Samoin perinteen riskeiksi nähdään ensisijassa uteliaisuus ja se, että tabuja sorkkii. Niiden takaa voi löytyä rajoituksien mielivaltaisuus tai oikea syy sille miksi asia on alun perin kielletty.
Merkittävintä on kuitenkin loppu. Vaikka kylän ulkopuolelta haetaan lääkettä, Ivy kuitenkin palaa takaisin kylään. Se, paljastetaanko kylän oikea luonto jätetään auki. Elämäntapa ei ole aivan surkea, ja on luultavaa että kylässä koko ikänsä asuneet eivät ymmärtäisi koko ympäröivässä maailmassa elämistä ja joutuisivat isoihin vaikeuksiin tämän vuoksi. Kysymys on oikeastaan siitä tarvitseeko hirviön edes olla totta. Ja siitä tarvitseeko hirviöön uskoa että pitää hirviötarinoiden ajamia asioita tärkeänä. Peräti niin tärkeänä että näiden asioiden vuoksi olisi moraalisesti sallittua, ellei peräti velvollisuus, valehdella hirviöstä vaikka tietäisi että se on vain puku.
Tietysti mielenkiintoisia kysymyksiä herää siitä jos kylä kuitenkin jatkaa toimintaansa. Miten käy siinä vaiheessa kun viimeinen hirviöistä toden tietävä kuolee? Luultavasti hirviötarinat muuttuvat tässä vaiheessa "kunnon uskonnoksi", jota ei voi enää kumota tai horjuttaa millään pukulöydöksillä. Silloin hirviöiden näkyminen ei ole tietysti yhtä konkreettista, mutta toisaalta niistä on paljon tarinoita. Ja kun katsoo kulttuuria ympärillään, huomaa että nämä tarinat joissa "jollekulle on tapahtunut" tuntuvat yllättävän monista hyvinkin vakuuttavilta.
Jos minun täytyisi tiivistää elokuvan sanoma ja sen eteneminen pitkin elokuvaa, sanoisin että "The Villagessa" koko ajan väritetään pyhään suhtautumista. Alussa esitellään Pyhää mysteerisenä ja sen tärkein rooli on Pyhän kohtaaminen sekä tabusääntöjen noudatus. Tämä kasvaa initiaatioon, jossa Pyhään tutustutaan, ja sen mysteeriluonne särkyy. Tämä pakottaa reagoimaan suhtautumistavaltaan, helpoin tapa on vain joko myöntää tai kieltää sitten. Sitten Pyhä esitetään sisäistettynä toimintana ja ulkopuolelta seurattavana valtapelinä ja siihen suhtaudutaan toimijakohtaisemmin. Ja lopulta Pyhä on hallussa ja sen luonnetta päästään määrittelemään, ja vasta tässä vaiheessa mukana on ihmisyksilön aito vapaus suhteessa Pyhään, tässä on mahdollisuus sitoutumiseen tai irtautumiseen.
1 Job on sekä henkilö Raamatusta että "työpaikka" englannin kielellä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)