Ihan oikeenlaista kemiaa ja muita naturalistisia aloja

Olipa sitten mitä tahansa mieltä mannapuurosta ja mansikasta niin kemia on hyvin tärkeä luonnontieteenala, jolla on sekä käytännön sovelluksia että tutkimusta. Silti kemian filosofia on hyvin marginaalista ; Ja peräti kahdella tasolla ; Akateemisella tasolla kemian filosofia on hyvin pienimuotoista. Ja tästä suurin osa ei kiinnosta maallikoita tai populaaritieteen soveltamista. Esimerkiksi sain kuulla, että Joachim Schummerin oli arvioinut että mukaan kemiaa tutkitaan noin kymmenen kertaa enemmän kuin geotieteitä ja 20 kertaa enemmän kuin matematiikkaa. Schummer on samalla ihmetellyt kemian filosofian vähyyttä.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys. Sillä periaatteessa kemia on aika lähellä fysiikkaa. Josta taas tehdään aika paljon filosofiaa. Ja toisaalta jos katsoo Stanford Encyclopedia of Philosophya siellä oleva historiikki näyttää että Aristoteleen ajan filosofia oli aika lähellä kemiaa. Itse asiassa on kiinnstavaa miten varhainen elementtien kautta ajateltu maailmankuva nojasi vahvasti siihen että maailmaa nähtiin tulen, veden, maan ja ilman kautta. Ja näissä on selvästi jotain joka huutaa sitä miten vasta myöhemmin fysiikka ja kemia ovat erkaantuneet toisistaan niin että tuli voitaisiin liittää fysiikkaan kun taas vesi kemiaan.

Toisaalta on hyvä muistaa että alkemia on eräänlaista ”kemian pseudotiedettä” ja siihen liittyneet lataukset vihjaavat siitä että kemialla olisi paljon höyryämispotentiaaliakin. Joka taas tuppaa usein tuottamaan sivutuotteenaan paljon filosofiaa. Tämä on tavallaan tärkeä muistutus siitä että esimerkiksi biologiassa evoluutioteoria herättää paljon filosofiaa ja samoin suhteellisuusteoria on viehättänyt useita. Mutta samaa intoa ei näy kemian kohdalla.

Eräät selittivät että syynä on se, että kemia on normaalitieteen tilassa ja oikeasti paradigmanmuutokset lietsovat eniten keskustelua. Tämä on varmasti osittain kiinnostava näkökulma jossa on jotain oleellista. Mutta samanaikaisesti on muistettava että viime aikoina monet ovat valittaneet siitä että fysiikka on ongelmissa kun sitä kuvaavat vakiintuneeseen paradigmaan kuulumisen ominaisuudet. Eli ajatellaan että fysiikka olisi rappiossa koska se on normaalitiedettä ja tämä lisää filosofista keskustelua. Toisaalta taas evoluutioteoria on vielä pahemmassa tilassa koska sen kannattajat heittävät usein sloganeita malliin biologiassa mikään ei ole järkevää ilman evoluutioteoriaa ja sen vastustajat moittivat että evoluutio on dogmaattista koska se on ”ainut peli kaupungissa”. Joka taas on äärimmäisen normaalitieteessä olemisen merkki. Jos on vain paradigman sisäistä tutkimusta niin sehän se vasta olisikin normaalitieteen tila.

Kun nostin asiaa vähän esiin sellaisten parissa jotka ns. vastustavat naturalismia yleisesti ja evoluutioteoriaa erityisesti he nostivat selvästi tässä esiin kontrastia biologian ja kemian välille. Tässä he selittävät että kemiassa ei ole filosofiaa koska kemia ei sisällä käsienheiluttelua vaan on matemaattista. Tämä on toki monellakin tavalla erikoinen näkökulma koska ainakin itselleni selvää on että evoluutiota on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta kunnolla ymmärtää ilman kaavoja. Tämä voi toki sotkea monia koska he lukevat evoluutioteoriasta lähinnä koulukirjoja tai tiedettä popularisoivia juttuja. Ja niissä käy vähän kuten Stephen Hawkingin ”Ajan lyhyessä historiassa” jossa hän toteaa että jokainen kaava kirjassa puolittaa myyntiluvut.

Populaatiogenetiikka on täynnä kaavoja. Ja heitän, että myös Ohtan kaavat ovat tärkeitä kun mietitään neutraaliteoriaa. Siis evoluutioteorian sellaista suuntausta josta eniten pidän. Moni ajattelee että neutraaliteoria olisi jotenkin kaikista eniten käsiäheiluttavaa kun se ei ole yhtä eksaktilta vaikuttavaa mielikuvissa kuin adaptaatiot jotka ovat jotenkin siistejä ja selkeitä ja moni ymmärtää ne säännönmukaisiksi.

Mutta asia on vielä ongelmallisempi kun huomataan että eksaktius ja käsienheiluttelu ei itse asiassa ole kovinkaan hyvä selitysmalli koska fysiikka on tunnetusti hyvin kaavapitoista. Suhteellisuusteoriaa käsitellään siististi kaavamuodossa ja se on silti hyvin keskusteltu filosofiassa. Säieteorioita moititaan usein evoluutiokriittisissäkin porukoissa vaikka se koostuu lähinnä matemaattisista konstrukteista. Ja matematiikka on itsessään eksaktia mutta silti siinä on filosofiaa – ja vielä enemmän sen ympärillä pyörii valtavasti filosofiaa joka kontekstoi sitä mitä matematiikka sitten tarkoittaa joka on eräänlaista metasuhtautumista ja merkityksenlatausta matematiikkaan.

Mutta näkisin että nämä puuskahtelut kertovat jotain asenteista. Kemiaa pidetään ”konkreettisena”. Ja tärkeä kysymys tähän on ”miksi”. Itse näkisin että takana on se mikä näissä on aika usein. Tosiasiassa suuri osa naturalisminkritiikistä ei ole oikeaa ja rehellistä naturalismin kritiikkiä. Vaan valikoivaa kritiikkiä. Kemian filosofiaa ei ole koska kukaan ei maailmankuvista haasta kemian filosofiaa esimerkiksi atomiopista. Kemian ei tarvitse puolustautua mitään hyökkäystä vastaan. Siitä kiinnostuneet saavat vain rauhassa tutkia.

Naturalismin kritiikissä huomattavaa on, että olipa sitten akateeminen ja sofistikoitunut teologi, apologeettis-saivarteleva kristitty tai kreationisti niin heitä yhdistää se, että he korostavat että uskonnon ja luonnontieteen välillä ei ole konfliktia. Mutta sitten he selittävät seuraavaksi että uskonnon ja naturalismin välillä on konflikti. Ja että he samanaikaisesti puolustavat, kannattavat ja arvostavat luonnontieteellistä ajattelua ja tiedettä. Mutta vastustavat naturalismia. Valitettavasti heiltä puuttuu selkeä ja kunnolla määritelty tapa erottaa nämä kaksi toisistaan.

Tätä epämääräisyyttä ja epätäsmällisyyttä käytetään kätevästi. Naturalisminkritiikissä voidaan täysin huutaa siitä miten luonnontieteessä on aina selittämättömiä taustaoletuksia jotka tekevät asioista MAAILMANKUVALLISIA. Ja että tämä on ohittamatonta ja skientisti-naturalisti-tiedeustkovat ovat kauheita kun eivät tunnusta tätä ilmiselvyyttä. Mutta tämä maailmankuvallisuuden väistämättömyys lakkaa sitten olemasta esimerkiksi kemiassa jossa asiat ovatkin ”konkreettisia”, ”pragmaattisia” ja sellaisia että ”ne eivät sisällä tai salli mitään käsienheilutteluja”. Joka vaatii sen että tosiasiassa positivismin ongelmat eivät olisikaan mitenkään kiertämättömiä ja ohittamattomia.

Siksi onkin kiinnostavaa huomata miten sofistikoituneessakin teologiassa on kiinnostavaa miten kreationisteilta tuttu logiikka toimii. Mutta rajat ovat hieman eri kohdissa ja teorioissa. Esimerkiksi Junkkaala mielellään selittää miten evoluutioteoria on yhteensopiva kristillisen ajattelun kanssa. Mutta kun hän siirtyy vastustamaan ateismia ja tiedeuskoa niin siinä vaiheessa keskustelu muuttuu filosofisesti sellaiseksi että se voisi saman tien tulla joltain nuoren maan kreationistilta. Itse asiassa rajanvetelyt ovat kiinnostavia ja on hauskaa nähdä vaikka miten William Lane Craig moittii evoluutiodenialisteja siitä että he ovat naurettavia. Mutta samanaikaisesti hän itse on suhteellisuusteoriadenialisti. Ja tarkemmin katsoen hänen näkemyksensä evoluutiostakin ovat sellaisia että aika oikeaoppinen täytyy olla jos sitä pitää ihan eri asiana kuin kreationismia.

Ja tavallaan tämä avaa jännittäviä asioita. Kreationistit ovat jo pitkään jakaneet tieteitä operationaalisiin tieteisiin ja historiallisiin tieteisiin. Ja näissä filosofioissa he näkevät että ne ongelmat jotka koskevat kaikkia induktioita - joka on se positivismin metafysiikattomaksi saamisen ylitsepääsemätön filosofinen ongelma – eivät oikeasti koskekaan kaikkia induktioita vaan pelkästään niitä induktioita jotka heijastuvat aikaan.

Taustalla on ajatus että ihminen positiivisesti verifioisi aivan onnistuneesti konkreettisia esineitä. Ja siksi insinöörit eivät tarvitsisi filosofiaa. Tässä mallissa olisi itse asiassa aivan järkevää että kemian filosofiaa ei tarvittaisi koska se olisi operationaalista tiedettä. Kun taas fysiikassa on usein se, että esimerkiksi suhteellisuusteoriaa sovelletaan paitsi GPS -teknologiassa niin myös maailmanhistorian selittämisessä ja tätä kautta sillä on vaikutusta esimerkiksi siihen kun keskustellaan universumin alusta joka nähdään teologien areenaksi.

Toki tässä tulee pumpattua esiin esimerkin kautta se oikea ongelma; Jos teen kellon väitän että kello toimii huomannakin ja tämä laajentaa sen historiaan. Samoin jos meillä on geenitestit niin se mikä voi olla teknologinen biologisen äitiyden ja isyyden testi muuttuukin laajemmaksi sukulaisuuden testaamiseksi ja tätä kautta isovanhempienkin biologinen yhteys voitaisiin varmistaa samalla testillä. Jolloin kysymys on ”monenteenko sukupolveen on mentävä jotta yhteyksiä ei saisi nähdä”. Kysymys on merkittävä koska samanlaisuuksista tehtävät evoluutiopuiden taustalogiikka nojaa samaan matematiikkaan kuin lähisukulaisuudenkin selvittäminen geenitestillä. Kreationisti voisi sanoa että geenitesti on validi kun tutkitaan baramiinin tai perusryhmän sisällä. Mutta sitten kun ruvetaan geenitestein katsoamaan missä ne rajat menevät ja niitä ei selkeästi löydy niin vastaus on se, että Jumala käyttää samanlaisia koodeja samanlaisissa ominaisuuksissa ja siksi geenistesteissä ei löydetä selviä rajoja joissa ne lakkaisivat toimimasta. (Itse näen että jos kaikilla perusryhmillä olisi aivan erilainen tapa koodata perimänsä niin se olisi aika hyvä todiste siitä että ne eivät jakaisi yhteistä kantamuotoa. Ts. makroevoluutio olisi falsifioitavissa.)

Suhteellisuusteoria on fysiikkaa koskeva teoria ja on vaikeaa sanoa miten aikadilaation käyttö GPS:ssässä olisi jotenkin erilaista kuin sen saman fysikaalisen kaavan käyttäminen maailmanhistorian selvittäisessä. Ja miten klassinen fysiikka joka tutkii sitä missä taivaankappaleet ovat vuoden päästä eroaa siitä että mietitään missä ne olivat sata vuotta sitten, tuhannen vuoden kuluttua tai miljoona vuotta sitten.

Ja sanonkin asian tavallaan suoraan. Tiede, totuus ja filosofia sellaisenaan eivät ole mitään konstrukteja. Mutta se mitä tutkitaan milloinkin on kaikkea muuta. Mielenkiinto ei kohdistu satunnaisiin asioihin. Kemialla ei ole uskonnollista eikä metafyysistä auraa. Ja tämä ei oikeastaan johdu kemiasta vaan teologiasta. Kemian suhde aikaan on varmasti oleellinen asia. Kristillisessä kulttuurissa on tietynlainen aikakäsitys.

Ja asia pahenee mieltymyksistä ja keskustelukonventioista. Sekä populaarikulttuurissa että naturalismia tunnustavassa tiedemaailmassa fysiikka ja tähtitiede liitetään maailman perimmäistä luonnetta koskeviin kysymyksiin. Biologia puolestaan selittää ihmisen ja ylipäätään elämän alkuperän. Moni ajattelee, että kemia putoaa väliin: se ei selitä kunnolla kumpaakaan. Mutta oikeasti jos me mietimme sitä kaikista repivintä kysymystä biologiasta ja alkuperästä niin vastaan tulee välittömästi se, että oikeastaan evoluutio voi alkaa vasta ensimmäisestä elävästä ja siksi elämän synnyn selittäminen putoaa jämäkästi kemian valtakuntaan. Kemian filosofia on tätä kautta hyvinkin potentiaalisesti verevää. Mutta koska uskontoa ei puousteta kemiakritiikillä tai kemian ei nähdä antavan tilaa ateismille tai uhkaavan uskontoa se ei ole kiinnostava keskustelunaihe edes silloin kuin se olisi. Sillä keskustelu derailataan asiaan liittymättömien evoluutioteorian kannattajien suuntaan. Tässä käytetään usein argumenttina retorisen tason tarkastelua jossa ei mietitä mitä asiat tarkoittavat vaan pelkkiä sanavartaloita. Eli kun puhutaan elämän kemiallisesta perustasta ruvetaan puhumaan kemiallisesta evoluutiosta. Joka sitten suunntataan biologien kimppuun.

Tämä muistuttaa siitä että esillä on tavallaan se, että kemiaa vastaan ei käydä koska kukaan ei koe kemian olevan ”uhka uskonnolle” tai ”toimivan uskonnonkorvikkeena” tai ”menevän teologian kysymyksiin mestaroimaan ulkopuolisena”. Joissa kaikissa korostuu se, että kemiaa ei käytetä uskontokritiikissä tai uskontokriittisessä filosofiassa, se ei myöskään vastaa sellaisiin kysymyksiin joita uskonto on ominut. Tämä muistuttaa siitä että tosiasiassa ne loogisen positivismin ongelmat koskevat kaikkea missä on induktioita – siis myös kemiallisia kaavoja jotka ovat, no, kaavoja, joissa yksittäisistä havainnoista yleistetään kemiallisia toimintaperiaatteita joita yleistetään esimerkiksi siihen että ”kun laitat asian A ja B yhteen näissä suhdeluvuissa, tapahtuu C”. Joka on induktio joka yleistää suoraan havaitun ulkopuolelle, esimerkiksi ennustaen räjähdyksiä joita ei ole vielä edes tapahtunut.

Kokonaan oma probleemansa on, miten paljon maailmankatsomuksellista latausta luonnontieteen tuloksiin pitäisi liittää, ja missä määrin katsomukselliset ennakkokäsitykset – kuten teismi – itse asiassa ohjaavat havaintojen tulkintaa. ; Naturalismin vihaaminen samalla kun rajaa luonnontieteet hyväksi asiaksi ja uskonnon synnyttämäksi hienoksi innovaatioksi josta pitää kiittää uskontoa on kiehtova. Koska naturalismi on käytännössä uskovaisille vain luonnontiedettä ”sovellettuna liian pitkälle”. Ja siihen mikä on liian pitkälle menoa ei ole koskaan oikeastaan annettu mitään sen eksaktimpaa kuin että ”tunnistan kerettiläisen kun näen sellaisen”. ; Siksi jos kemia on normaalitieteen tilassa se on hyvä syy ”pitää pragmaattinen ja hyvin tiedeyhteisön kannattama teoria pois filosofioinneista kun ei se mitään haihatteluja tarvitse”. Mutta jos biologiassa on paradigma niin se pitää problematisoida koska se on ”dogmaattinen ainut peli kaupungissa”. Tosiasiassa halu vastustaa on tärkeämpi.

Tähän esseeseen tieteisuskon syvällinen kritiikki ei kuitenkaan kuulu. Olennaista on yksinkertaisesti vallitseva asiantila. Suuri joukko ihmisiä yhteiskunnan kaikissa kerroksissa todella ajattelee, huonommin tai paremmin perustein, että fysiikan tutkimustulokset aivan oikeasti jotenkin mukamas mestaroivat liikaa ja vastaavat ”perimmäisen metafyysisen totuuksiin maailmasta” liiallisesti mutta kemiassa ei ole mitään ongelmaa.

Kristinuskon ”suuret kysymykset”. Suuret kysymykset siis eivät ole sellaisenaan mikään konsepti. On vain kysymyksiä joihin ladataan erilaisia pömpöösejä arvoja ja arvostuksia. Ne ovat mieltymyksiä siitä että ”tämä kysymys on tärkeä”. Ja nämä ovat äärimmäisen maailmankuvallisia. 2+2 on totta. Ja vaikka kuulisimme että tuonpuoleinen ja Jeesus olisi totta, niin ei se sellaisenaan ole mikään ”suuri totuus” ilman jotain maailmankuvallista painotusta. Kemiaan liittyvät kysymykset eivät ole suuria kysymyksiä koska Raamatussa ei ole kannanottoja jotka joku kokisi uhkaavaksi. Evoluution ”naturalismi” ei ole itsessään törkeää. Sen tekee törkeäksi se, että osalla on kristillisessä teologiassa tulkintoja Mooseksen ensimmäiseen kirjaan. Jossa satutaan puhumaan eläinkunnnan ja ihmisen alkuperästä ja synnystä. Ja tietenkin eläimienkin.

Naturalismin "törkeys" ei ole naturalismissa vaan siinä uskonnossa joka vallitsee ympäröivässä yhteiskunnassa. Ja siinä mitä tämä määrää omaksi peliareenakseen jonne mestaroiminen "loukkaa sitä". Toisin sanoen kiista syntyy uskonnon dogman kautta.

Tämä on sinänsä valaisevaa koska tavallaan jos ei olisi kulttuurista uskontokonseptia instituutioineen ei ateismissa olisi mitään mieltä sellaisenaan. Ei edes tarvittaisi mitään ateismin konseptia kun ei olisi mitään teistejäkään. Jos asia ei edes tule mieleen tai ole kenestäkään olemassa ei ole järkeä ruveta nojaamaan sen varaan. Olemattomista asioista luodaan listoja vain jos nämä olemattomat asiat ovat jotenkin kannatettuja ja vaikuttavat tätä kautta kulttuurissa.

Siksi onkin kiinnostavaa huomata että teknologiassakin jos joku tuottaa autotekniikkaa tai tietotekniikkaa ne kiinnostavat ihmisiä sellaisenaan. Mutta näistä ei tule hirvittäviä filosofisia vääntöjä. Mutta annas olla jos koodaat hahmontunnistusalgoritmia niin eiköhän joku tule kertomaan että tekoälyllä ei ole sielua. Mikä on mielestäni totta koska ei sellaista ihmisilläkään ole. Samoin robottiteknologiassa tulee helposti vastaan terminatorpelottelut. Koska tälle puolelle on myytillisiä ulottuvuuksia.

Tässä aika selvää on että matematiikka kiinnostaa vaikka se ei ole sellaisenaan spekulatiivista tai mielipiteilevää. Fysiikka on kaavamaista ja se herättää kiinnostusta filosofisesti. Minkä tahansa teknisen selityksen annatkin sille miksi kemian filosofia ei kiinnosta, törmätään siihen että se ei selitä kaikkea sitä mikä kaikki muu kiinnostaa. ; Osa filosofeja kiinnostavia ei ole spekulatiivisia ja ne toimivat vaan selittämään niitä joissa on enemmän tulkintoja. Normaalitieteen asemassa oleminen toimii joihinkin mutta ei toimi muualla.

Uskonto näyttää lietsovan. Toisin sanoen maailmankuvallisuus värittää sen minkä alan filosofia alkaa kiinnostamaan. Tämä on nähdäkseni ymmärrettävää. Sillä maailmankuvilla on emotionaalinen syvyys ja niissä haastetuksi tuleminen haastaa kognitiiviseen dissonanssiin joka taas saa ihmiset usein assimiloimaan. Ihmiset eivät yksinkertaisesti muuta maailmankuviaan lennosta. Ja se mikä on kiinnostavaa on se, että jos me otamme sen kaikista käytetyimmän, ylitsepääsemättömimmän ja laadukkaimman naturalismikritiikin, eli induktion ongelman, niin sehän itse asiassa sanoo että olipa teoria miten tosi tahansa niin siihen liittyy jonkin suuruinen epistemologinen heikkous. Joka tarkoittaa sitä että erimieliselle saivartelijalle on aina tilaa. Olipa teoria miten hyvä tahansa niin joku voisi olla sen kanssa erimielinen. Se sama tulos todistaa tämänkin. Ja siksi on helppoa nähdä että teorian hyvyys ja huonous ei ole se näkökulma joka herättää filosofiointia sinänsä. Suuntaan tai toiseen. ”Naturalismi menee liian pitkälle” silloin kun sen induktiossa on jotain josta ei pidä

Näkisin tässä myös kiinnostavan lisähuomion. Joku selittää että evoluutio ja uskonto eivät ole konfliktissa eikä luonnontiede ja uskonto ole konfliktissa. Tämä on asenteellinen puolitotuus sinänsä. On itse asiassa erikoista törmätä ihmisiin joista luonnontieteet eivät ole riittävän nöyriä kun heittävät väitteitä ”suurista kysymyksistä” ja ”kyseenalaistavat Jumalaa”. Heistä luonnontieteet eivät saavuta lopullista varmuutta. Mutta seuraavassa lauseessa sitten esitetään tosiasiaväitteenä että ”me tiedämme varmasti että luonnontiede ja uskonto ei ole konfliktissa” kuin tässä väitelauseessa itsessään ei olisi mitään maailmankuvallisuutta.

Itse näen että yhteensopivuutta korostavat nojaavat liiaksi siihen että on mahdollista löytää jotain partikulaareja tapoja joilla uskonto ja luonnontiede voidaan yhdistää. Itse näen että filosofioinnin olemassaolo itsessään osoittaa että ei voida ottaa kategorisesti uskontoa ja kategorisesti tiedettä ja sitten sanoa että nämä kategoriat ovat keskenään yhdessä ja vain yhdessä ja vain yhdenlaisessa suhteessa toisiinsa. Tässä väitteessä on liikaa yksityiskohtien unohtamista, spekulointia ja niin edespäin. Tosiasia on että biologian filosofiaa tarvitaan koska (1) osa käyttää biologiaa tuottaakseen vaihtoehtoisen tulkinnan jossa ateismi on mahdollinen koherentti maailmankuva jota moni pitää hyökkäyksenä uskontoa kohtaan eli osa biologiasta olisi yhteensopivaa myös teismin vastakohdan kanssa ja (2) osa uskovaisista näkee että heidän näkemyksensä ovat konfliktissa tämän biologisen teorian kanssa.

Ja tässä yhteydessä ei voi sanoa että ”uskonto ja tiede” jotenkin kategorisesti olisivat tai eivät olisi yhteensopivia. Jos luonnontiede ja teologia olisivat yksi ja sama ei evoluutioteoria loukkaisi ainuttakaan teistiä eikä toisaalta evoluutio pitäisi sisällään mahdollisuutta olla maailmankuvallisesti eheä ateisti. On selvää että tämä vihjaa siihen että väite uskonnon ja tieteen yhteensopimisesta on omituisesti muotoiltu. Joko suoraan virheellinen tai vähintään asenteellinen ja maailmankuvallinen sekä spekulatiivinen.

Lopuksi sanoisin että tästä on vaikeaa sanoa mikä hyötyy ja mikä haittaa. Kemia selvästi tuottaa paljon tutkimusta ja tuloksia juuri siksi että alan tutkijat eivät joudu jatkuvasti vastailemaan jonkun lepakonkakkahullun vastauksiin. Mehän tiedämme että nykyään jopa maantieteilijät ovat joutuneet vastaamaan ”huonona tieteenalana” saivarteluihin litteästä maasta. Koska tästä on tullut muoti-ilmiö. Ja tämä voi olla lannistavaa. Etenkin kun on aika selvää että pyöreän maan kyseenalaistaminen on vähän kuin evoluutioteorian, ilmastonmuutoksen tai holokaustin kiisto; Maailmankuvallinen syy vastustaa selittää keskustelun eikä itse tutkimusalan heikkous.

Kriitikoiden ominaisuuksia voi ennustaa parhaiten maailmankuvan eivätkä alan oppimisen runsauden kanssa. Esimerkiksi kovimmat evoluutiotutkimuksen tulokset eivät korreloi kreationismin kanssa mutta sen sijaan uskonnollinen vakaumus on lähes kaikilla evoluutiokriittisillä. Ja selvästi kuitenkin moitteessa aina yritetään vedota siihen miten tutkimusala on paitsi väärin ja valehtelua niin myös jotenkin ilmiselvästi näin. Koska naturalismilla on induktion onglemaan liittyvät ehdottomat rajat ja maailmankuvallisuus sellaisella tavalla joka jotenkin ei usean kreationistin mukaan koske vastakohtaansa. Siksi evoluutioteoreetikoilla tai pyöreän maan kannattajilla ei ole ”eri maailmankuva” vaan he ”valehtelevat”.

Toisaalta en malttaisi olla viittaamatta Edward Wilsoniin jonka mielestä maailmankuvallinen erimielisyys innostaa helposti kipinöivällä ja hedelmällisellä tavalla. On selvää että ihmisiä kiinnostaa vihollisuus ja maailmankuvallisuus. Ja motiivi johtaa joskus ahkeruuteen.

---

Viitteet

Schummer, ”The Philosophy of Chemistry: From Infancy Toward Maturity” (2006)

Stephen Hawking, ”A Brief History of Time: From the Big Bang to Black Holes” (1988) [suom. ”Ajan lyhyt historia”]
Stanford Encyclopedia of Philosophy, ”Chemistry” 

Creation.com, ”William Lane Craig’s intellectually dishonestattack on biblical creationists” 

Reasonable Faith, ”Evolutionary Creationism and the Image ofGod in Mankind”

Elämästä ja induktiosta

Jos elämää katsoisi kokemusvaraisesti vain itse kokemiensa päivien kautta, voi huomata että joka ikinen päivä kuolema on mahdollinen. Jos haluamme kokemuksen ja induktion pohjalta päätellä kuolemmeko seuraavana päivänä, jokainen hengissä selvitty päivä tarkoittaisi sitä että todennäköisyys hengissä selviämiselle on arvioitava suuremmaksi. Kokemus opettaa ja induktion kautta hengissä selviäminen saa vahvistusta jokaisesta eletystä päivästä.

Kuitenkin joka ikinen eletty päivä oikeasti pienentää todennäköisyyttä selvitä seuraavasta. Ennen pitkää mahdollisuus on lähellä nollaa. Sillä yksilön omia kokemuksia laajempi havaintoaineisto demonstroi että kaikki ihmiset kuolevat. Tämänkin tiedämme induktiivisesti. Muta emme henkilökohtaisen kokemuksen vaan laajemman empiirisen aineiston valossa. Mutta induktiivisesti.

Tästä saattaa seurata jotain ongelmia.

Induktioista oppimisesta

Induktiot ovat hyvin oleellinen osa argumentaatiota, yleistä perustelua ja tiedettä. Se on ollut myös hyvin kauan käytössä. Aristoteles tunsi sen periaatteen nimellä epagõgē.

Niiden käyttö on kuitenkin melkoisen haasteellista. Tässä keskityn melko tarkasti rajattuun induktioon. Se ei kuvaa kaikkia induktioita vaan niitä joita tarvitaan erityisesti luonnontieteissä. Keskittymiskulman voisi nähdä siten miten empiristin voidaan nähdä oppivan luonnosta.

Luetteleva induktio

Klassisesti on ajateltu että induktiot ovat olleet kuvauksia. Ne olivat siis enemmänkin valmiin tiedon kuvaamia järjestelmiä joita opeteltiin. Niitä ei nähty kysymyksinä tai työhypoteeseina. Ne olivat tietoa joka opeteltiin. Tässä mallissa on vahva verifikationistinen pohjasävy. Tunnelmana on se, että katsotaan maailmaa ja saadaan siitä havaintoja. Näissä havainnoissa on sitten kokemusta joka opettaa mitkä asiat toistuvat.

Tämä on hienostuneimmillaan ns. luettelevaa induktiota ; Singulaarinen induktio voidaan jakaa ajatukseksi jossa käy niin että jos havaitaan vaikka iso määrä mustia korppeja mutta ei muunlaisia, niin tästä päätellään että (1) seuraavakin havaittu korppi on musta (singulaarinen induktio) tai (2) kaikki korpit ovat mustia (induktiivinen yleistys).

Näistä yleistyksistä voi sanoa sen verran että niiden uskottavuus syntyy vasta kun oletetaan maailma säännönmukaiseksi ja rajallisen kokoiseksi. ; Esimerkiksi Carnap ja Hintikka ovat korostaneet sitä, että luetteleva induktio ja se mitä havainnot opettavat maailmasta ovat siinä sellaisia, että johtopäätökseksi saatava todennäköisyys induktiopäätelmän luotettavuudesta riippuu siitä minkälaiseksi taustauniversumi oletetaan. Tämä on melko epätyydyttävää ; Jokainen havainto toki äärellisessä maailmassa tukee induktiosta jonkin verran varmemman. Kysymys onkin siitä mikä määrä aineistoa on riittävästi. Universumin säätöjä uudelleenoletellen maalitolppia voi siirrellä melko radikaalisti aina tarpeen mukaan. Mikä on monien maailmankuvan suojelun kannalta tyydyttävää mutta muutoin tilanne on kenties kiusallinenkin.

Interrogatiivinen induktio

Induktiota on kuitenkin lähestytty myös toiselta kannalta. Tällöin kysymys on enemmänkin siitä että induktio on testiasetelma jolla tehdään arvaus todellisuudesta. Ja luonto saa sitten vastata tähän kysymykseen. Tämä tapa vaatii usein jonkinlaista luonnon manipulointia koeasetelmilla. Ja tässä kiinnitetään huomiota onnistumisiin ja epäonnistumisiin.

Idea on ollut käytössä Francis Baconin ajoista. Silloin keskityttiin aineistosta saataviin vastauksiin niin että sitä koostettiin onnistuneita ja epäonnistuneita testituloksia.

Nykyään luultavasti tunnetuin interrogatiivinen ajatus on Popperin falsifiointiperiaate. Popper keskittyi siihen että teorian ei tarvitse olla lopullisesti validi, vaan kysymys on siitä että sen täytyy olla koeteltu. Hänellä luodaan ongelma tai kysymys. Ja sitten induktio vastaa tähän kysymykseen. Joskus tämä induktio falsifioituu ja tässä opitaan että tämä induktio on väärä. Näin ongelma voi palata vaikka siihen on joskus ollut vastaus. Toisaalta joskus voidaan huomata että kysymys onkin vastattu osittain jolloin induktio ratkaisee yhden ongelman mutta käsillä onkin muuntunut ongelma. Jolle sitten haetaan vastauksia joita koetellaan.

Popperin nerokkuus on siinä että falsifiointi koskee induktioita. Moni korostaa, että falsifiointiperiaate ei ole itse falsifioitavissa. Mutta falsifiointi itse nojaa deduktioon. Falsifioinnin takana on periaate P→Q, ¬Q ∴ ¬P (modus tollens). Popperin teesinä itse asiassa olikin että oppimisprosessi jossa induktio on välineenä on jotain joka ei ytimeltään ole induktiivista. Tämä on vähintään jossain määrin nerokasta. Ja tämä varmasti selittää miksi Popper vastaili melko nuivasti "miten falsifioit falsifiointiperiaatteen" -kysymystä tivaaville.

Mutta;

Popperin kohdalla vastustava kritiikki keskittyykin usein siihen että onko tämä deduktio koko totuus. Itse näen että se on hyvä oivallus. Mutta siinä unohtuu jotain. Itselläni tähän torjumiseen liittyy tietenkin Quinelainen pohjasävy. En pidä tiukasta jaosta analyyttiseen ja synteettiseen tietoon. Tässä minulla on muutamakin pointti.

Jos otetaan ajatus siitä miten käsitellään vaikka sellaista lausetta kuin "kaikki poikamiehet ovat naimattomia". Se on malliesimerkki jostain joka on a priori -tietoa. Sen rakenne huutaa sitä että tälle ei ole olemassa mahdollista vastaesimerkkiä. Silti se on selvästi tosi. Ja tämä totuudellisuus tiedetään.

Lauseessa ensimmäinen vastalauseeni koskee sitä että tosiasiassa siinä on taustalla aistikokemuksia maailmasta. Jos olisimme eläneet elämämme sokeina ja kuuroina ilman mitään aistihavaintoja, meillä ei tietenkään olisi mielessämme konseptia poikamiehistä. Ja näin ollen jo konseptin olemassaolossa on jotain syvää haasteellisuutta.

Tämä on toki siitä vajavainen puolustus, että voidaan huomauttaa että tosiasiassa lauseessa on kaksi osiota. On selvää että lause ei saavuta kausaalista riippumattomuutta. Jonka kohdalla em. aistimusten vaatimus on perusteleva. Mutta sen lisäksi siinä on justifikatoristinen riippuvuus. Sen sisällä on looginen rakenne, jonka totuudellisuus tiedetään. Näin ollen a priori tiedettäisiin kuitenkin jotain. Tähän voi sitten vastata parilla tavalla;
1: Tieteenteossa ei ole käytännössä mahdollista tehdä mitään ilman että mukana on kausaallinen oikeutus. Kuten Quine huomauttikin ; Falsifiointitilanne on käytännössä aina valintatilanne. On mietittävä vaikkapa se, onko kyseessä mittausvirhe. Ketju ruokkii itseään. Joten tosiasiassa kun vastaan tulee naimisissa oleva tyyppi, on kuitenkin mietittävä että onko tämä itse konsepti relevantti. Onko se hedelmällinen tutkimuksessa jne.
2: Wittgensteinin "Filosofisia tutkimuksia" taas antaa hyvin toisenlaisen tavan katsoa asiaa. Kun katsotaan määritelmien osia, voidaan havaita että "poikamies" tarkoittaa "naimatonta miestä". Ja kun poikamies korvataan "naimattomalla miehellä" niin sanotaan että "naimattomat miehet ovat naimattomia". Wittgenstein kuvasi tämänlaisia lauseita tyhjiksi. Niiden kohdalla kieli on lähtenyt lomalle. Toisin sanoen niissä on rakennetta, mutta on paha sanoa onko niissä itse asiassa tietoa.
+: Itse olen jopa huvitellut sillä että noita em. asioita voisi yhdistellä. Se ei ole kovin sujuvaa. Mutta siitä syntyy esimerkiksi sellainen ajatus että lause voisi empiristisessä a posteriori -maailmassa tarkoittaa sitä että meillä on itse asiassa samalle ilmiölle kaksi eri nimilappua. Määritelmät ja nimityksethän ovat vain nimilappuja joiden sisältö on se oleellinen asia, se joka sisältää kuvauksen ja tiedon ja väitelauseen siitä miten maailma toimii. Tällöin ne ovat sama teoria. Redundanssi palaa. Mutta periaattetessa voidaankin kysyä että ovatko nämä kaksi joukkoa todella samat. Eli onko meillä oikeasti kaksi eri teoriaa jotka vain liitetään yhteen koska on teoria että ne ovat sama asia. Meillä on tavallaan oletus siitä että ne ovat sama asia. Mutta kenties meillä onkin tosiasiassa teoria poikamiehistä ja teoria naimattomista miehistä. Ja oletamme että nämä ovat samoja...

Kaiken kaikkiaan tämä a priori -tiedon vastaan käyminen vihjaa että Popperin falsifiointiperiaate ei olekaan niin deduktiivinen. Teorian falsifioinnissa joudutaan käytännössä turvautumaan valintaan. Valintaan jonka oikeutus tulee induktiivisista tempuista ; Kuten siitä, että on säilytettävä Duhemin-Quinen teesin mukaan se teoria joka hyödyttää tiedeverkkoa eniten ja hylättävä vähemmän hyödyllinen teoria.

Induktioiden varmentelusta

Induktioiden käyttö on tieteenfilosofiassa kenties yksi suurimmista ongelmista. Ongelmista sitä kautta että niitä on käytännössä pakko käyttää mutta niihin liittyy ongelmia joita ei voi kiertää.

Karkeasti ottaen syyn ja seurauksen kanssa ongemana on se, että näemme tapahtumia emmekä syyseuraussuhdetta itseään. Ja induktiossa on aina epävarmuuselementtejä.

Toisaalta induktiot ovat laaja sikermä. Ottaakseni demonstraatiota ääripäistä otan;
* Voidaan esittää joutsenista attribuuttikuvauksia mallia "kaikki joutsenet ovat valkoisia". Nämä voivat olla tosia tai epätosia väitteitä. Tätä kohtaa koskee tiedon epäsymmetria ; Induktiota ei voida verifioida. Eli mikään määrä havaittuja joutsenia ei takaa että seuraava havaittu joutsen olisi musta. Toisaalta jo se yksi havaittu musta joutsen falsifioisi koko induktion ja sitten se olisi tosi.
* Näiden kanssa hieman erilainen väite taas on käyttää analogiaa jossa vertaillaan kahta esinettä tai esineryhmää. Ja esittää että kun ne ovat ominaisuuksiltaan A ja B samanlaisia keskenään niin sitten ne ovat myös ominaisuudessa C samanlaisia. Näitä koskee Leibnizin laki ; Jos otamme kaksi esinettä, niissä on vähintään jokin epäanalogia. Ne ovat esimerkiksi eri lokaatiossa. Tai jos ne eivät ole niin ne ovat itse asiassa yksi ja sama esine. Epäanalogisuus on tässä kohden väistämätöntä. Silti nämä voivat olla hyviä vertauksia ja analogioita.

Nämä ongelmat johtavat joskus erikoisiin väitteisiin. Joko induktioihin ei luoteta lainkaan. Tai sitten induktioita käsitellään yhtenä klimppinä. Tämä on tarpeetonta. Itse asiassa on tarpeellista klimpittää enemmän. Ottaa esiin kolmas kohta. Syyseuraussuhteita koskevat induktiot. Ne ovat siitä erikoisia että ne ovat usein tapahtumien kuvauksia ja aineisto osuu niihin hyvin, heikosti tai eivät lainkaan. Ne ovat usein haasteellisesti falsifioitavissa koska epäonnistunutta teoriaa voidaan helposti paikkailla erilaisin ad hoc -oletuksin. Silti voidaan sanoa että osa näistä induktioista ovat vähemmän epäluotettavia kuin toiset.

John Stuart Mill luokitteli induktioita ja sitä miten induktioita voitaisiin sitoa syy-seuraussuhteisiin ; Hän luokitteli neljä hyvää induktiomallia tähän.
1: "Method of agreement", yhtäpitävyyden metodi. Jos jokin ilmiö tapahtuu monenlaisissa ympäristöissä silloin kun läsnä on jokin yhteinen muuttuja niin tämän muuttujan voidaan katsoa olevan melko varmasti se syy joka aikaansaa tuon seurauksen.
2: "Method of difference", erotusmetodi. Jos jokin ilmiö tapahtuu jossain tilanteessa jossa on useita muuttujia ja se lakkaa tapahtumasta kun jokin yksi muuttuja (mutta ei muita) poistetaan, tämä poistettu efekti todennäköisesti aikaansaa ilmiön.
3: "Method of concomiant variations", varioinnin menetelmä. Jos kahdessa ilmiössä on "kyllä-ei" -tapahtumisen sijaan asteittaisia eroja voidaan muuttaa yhtä muuttujaa asteittain ja katsoa mitä tapahtuu sille toiselle muuttujalle. Efektin poistamisen ja vähentämisen sijaan voidaan katsoa mittaustuloksia harmaan eri asteilla. Jos muuttujien välinen muutos on tasainen, eli joko kasvaa tai vähenee toisen muuttujan muuttuessa, niin näiden väliin voidaan nähdä syyseuraussuhdetta.
4: "Method of residues", jäännösten menetelmä. Jos johonkin tilanteeseen jossa on monta muuttujaa tuodaan jokin uusi efekti ja lopputulos näyttää erilaiselta, voidaan uskoa että tämä uusi tuotu efekti on tuon muutoksen syy.

On toki selvää että näissä on kysymys manipuloitavista muuttujista. Ja nykyaikana tiedämme että syy-seuraussuhdetta ei silti tule täysin varmistettua. Nämä ovat kuitenkin siitä kiinnostavia että niissä on varmistelumenetelmiä. Ja niiden ytimessä ei ole Popperin kannattama falsifioitavuusperiaate. Induktion ongelmaa voidaan siis, ei nyt täysin korjata, mutta oleellisesti parantaa.

Näin ollen ei tarvitse kunnioittaa jotain ID -teoreetikoiden Paleyn kelloseppäanalogian uudelleenlämmityksiä vain siksi että evoluutioteoriassa ja muissa luonnontieteissä vedotaan korrelaatioihin jotka ovat myös yksi induktion luokka aivan kuten vertauksetkin. Ja näin ollen voidaan kenties jossain määrin luottaa tieteeseenkin enemmän kuin monesti saa kuulla ihmisiltä joista totuus on vain jäänne jostain kristillisestä asenneympäristöstä ja että kaikessa on vain kysymys maailmankuvista.

---

Postmodernit kriitikot jotka kirjoittavat kommentteja tietokoneella uskoen syyseuraussuhteellista narraatiota jossa "Enter" vaihtaa riviä. Näin he levittävät valtapeliä jossa fyysinen "läsnäolo" ja siihen litityvä kontrolli ja "sisään astuminen" penetraatiomielisenä lisäyksenä ovat oleellisia kun taistellaan maailmankuvista. He usein korostavatkin miten kaikki ovat maailmankuvia ja skientismi on sellainen kanssa. Mutta eivät itse nouse paremmiksi joten miksi skientistin täytyisi muuttua heidänlaisikseen? Miksi he eivät kestä moninaisuutta ja erilaisuutta vaan pelaavat valtapelejä?

Määrästä, laadusta ja anekdootin todennäköisyydestä

Näin kerran (1x) krokotiiliherran kylvyssä, ihanaa.
Voin miltei nähdä kuinka sameassa vedessä vilahtaa.

Areiopagilla oli ihmeen todennäköisyyttä koskeva Vesa Palosen kirjoitus "Näin lasket ihmeen todennäköisyyden". Se käsitteli Bayesin kaavaa. Ja otti kritiikin kohteeksi Humen ihmeen todennäköisyyden. Aloituspuoli on ylevää "Johtopäätös siitä, onko ihmeisiin on järkevää uskoa, tehdään kuitenkin yllättävän usein ennakkoluulojen perusteella, ilman kunnollisia järkiperusteluja. On toki selvää, että mikäli naturalismi on totta, ihmeitä ei tapahdu. Jos taas vaikkapa kristinusko on totta, ainakin joitakin ihmeitä tapahtuu. Usein ihmeitä sivuavassa keskustelussa on kuitenkin kyse juuri näiden maailmankatsomuksellisten oletusten arvioimisesta, joten ei ole kovin kohteliasta ujuttaa huomaamattomasti omaa katsomustaan keskustelun taustaoletukseksi."

Ytimessä on, luonnollisesti, Humen tapa ajatella induktiota. "Meillä on valtavasti todisteita luonnollisista tapahtumista, eikä yhtään todisteita yliluonnollisista. Mikäli joku väittää jotain yliluonnollista tapahtuneen, on paljon todennäköisempää, että hän on väärässä tai valehtelee, kuin että jotain yliluonnollista olisi todella tapahtunut." Humen tapaus peräti nojaa anekdoottiin jossa joku kertoo havainneensa jotain omituista. Olisi siis viisasta olettaa että hän on erehtynyt.

Tässä on todellakin hyvä huomautus siitä että todella harvinainen tapahtuma, olipa sen luonne yliluonnollinen tai aliluonnollinen, voi olla hyvin vaikeasti suoraan havaittavissa. "Esimerkiksi, emme toistaiseksi ole havainneet protonin hajoavan. Havaintojen mukaan protonin hajoamisen todennäköisyys vuoden aikana on alle 10−33. Mikäli ihminen valehtelee tavallisesti noin joka sadas kerta, voivatko mittaajien todistukset protonin hajoamisesta enää tavoittaa harvinaisiin tapahtumiin skeptisesti suhtautuvaa?"

Tekstissä nostetaan esiin Humen kritiikki. "John Earmanin teos "Hume’s Abject Failure: The Argument Against Miracles". Earman käyttää suuren osan teoksestaan Humen tulkintaan ja selventämiseen löytääkseen riittävän jäsennellyn ja hyvin määritellyn argumentin ihmeitä vastaan. Tämän jälkeen Earman käyttää bayesilaisen todennäköisyyslaskennan työkaluja ja osoittaa, että Humen väitteet ovat useissa kohtaa liiallisia yksinkertaistuksia ja lisäksi induktion ja ihmisten todistusten kohdalla virheellisiä. Kuinka tuhoisia Humen argumentille Earmanin löydökset sitten ovat? Aika tuhoisia." Linkissä olevat laskelmat näyttävät että näin todellakin tapahtuu. Minulla ei olekaan mitään ongelmaa tämän kohdan kanssa. Lopputulos on myös ilmaistu maltillilsesti "Humen väite siis oli, että koska todisteet luonnollisista tapahtumista ovat niin lukuisia, ne painavat aina enemmän kuin todistajien lausunnot yliluonnollisista tapahtumista. Edellisessä osiossa näimme, että todisteet luonnollisista tapahtumista kyllä vaikuttavat todennäköisyyksiin, mutta eivät niin paljoa kuin Hume oletti."

Ongelma tuleekin muualta. "Tuloksemme antavat siis jonkinlaisen peruslinjan ihmeiden uskottavuutta arvioitaessa. Harvinaisia asioita tapahtuu, ja usein jo yksi todistus tapahtumasta riittää tekemään siitä uskottavan. Tästä analyysiä voidaan sitten viedä erilaisiin suuntiin: Kuinka uskottava kyseinen todistaja on? Onko hänellä tai hänen yhteisöllään taipumusta suurennella tai olla herkkäuskoisia tapahtuman suhteen? Onko jollakin menetettävää tai voitettavaa erehtyessään juuri tämän tapahtuman kohdalla johonkin suuntaan?"

Olen itse asiassa ensimmäisestä kahdesta lauseesta äärimmäisen samaa mieltä ; Induktion ongelmaan liittyvät ratkaisut kun ovat olleet kovasti painottuneita siihen, että induktioissa on epäsymmetria joka johtaa siihen että niiden verifioiminen, suoralla havaitsemisella todistaminen, on mahdotonta. Sen sijaan keskitytään siihen että jo yksi vastaesimerkki voi kumota induktioteorian modus tollens. Näin ollen popperilaisessa falsifikationismissa yksittäisellä havainnolla voi olla jopa enemmän merkitystä kuin mitä Earmanin arviointi antaa ymmärtää. (Mekanismikin tosin on eri. Uskottavuutta ei kenties edes pidä lähestyä pelkästään Bayesin kaavan kautta. Itse esimerkiksi en pidä siitä että Bayesin kaavan soveltamisessa tulee usein vastaan garbage in-garbage out -ilmiö jossa tulkinta havainnoista muutetaan objektiiviseksi tunkemalla se lukuna kaavaan.) Ensimmäinen lause on mukana "kokonaisuuden takia". Se antaa sopivamman kontekstin ja luo mielestäni paremman kokonaiskuvan.

Ongelmat tulevat heti sen jälkeen. Tässä viedään asiaa "aivan muualle". Kun todennäköisyys laskee tapahtumien määrää, tässä otetaan mukaan sekin osio jota kalkyyli ei huomioi. Anekdootin. Huvittavinta onkin että ilmeisesti Humen vertaus on niin iskevä että se otetaan kokonaisuutena, huomaamatta että perustelumekanismi on jotain jota voi käyttää sekä anekdoottien puolesta että niitä vastaan. Ja Bayesin kaavan käyttö taas iskee vain tähän mekanismiin.

Nimittäin ; Jos arvioimme onko yksilöllä tai yhteisöllä taipumus suurenteluun, herkkäuskoisuuteen tai valehteluun (joista koostuu sitten "luotettavuuden arviointi") niin kyseessä on juuri Humen banaali-induktion tekeminen. Se, että henkilö on tavannut usein olla luotettava onkin juuri sitä Humen tapaa katsoa asiaa "hän on toiminut usein tavalla X ja tämä painaa enemmän kuin tämä yksittäinen mahdollinen höyrähtäminen". Eli juuri se asennetapa jossa määrä muuttuu suoraan laaduksi. Juuri se ajattelutapa ja asenne jota tämä samainen teksti kritisoi. Tämä on mielenkiintoista tekstiltä joka alkaa ylevästi siitä että maailmankuvallisuus on syytä kiertää ja ohittaa.

Tämänlainen sisäinen kaksoisstandardi vihjaa siihen että usein ihmiset ovatkin enemmän vihaisia metodeista kuin todennäköisyyksistä. Humen kritiikissä, ja kritiikissä yleensäkin, ei ole yleensä kysymys edes siitä mikä on "tavallista". Vaan nimenomaan siitä että halutaan että tiedoksi kutsutaan jotain hyvin erikoista metodia. Kuten esimerkiksi sitä että jollain on joku näkykokemus jota hän haluaa myydä samanarvoisena todistamisena kuin jotain hiukkaskiihdyttimestä saatua mittaustulosta. (Jos esimerkiksi joku ihminen saa näkykokemuksen tullessaan illalla töistä kotiin, hän haluaisi jakaa tästä saamansa viestin faktana.) Humen induktiota on ilo kritisoida koska se on anekdoottivastainen. Banaali-induktion sinänsä ansiokas kritiikki voikin tätä kautta saastautua. Ihan sen vuoksi että heti kun on moitittu tätä banaali-induktiota, ollaan itse valmiita tekemään kritiikkiä jonka ytimessä on tämä sama haukuttu banaali-induktio.

Itse olen toki sitä mieltä että ihmekokemusten todennäköisyyttä voidaan lähestyä siten että asiaa lähestytään psykologisesti. Psykologialla onkin monia falsifioitavissa olevia teorioita mielen toiminnasta. Niiden yleisviesti on tosin ollut se, että silminnäkijätodistukset eivät ole kovin laadukkaita.

Humen malli onkin banaalia yksittäistapauksilla käytävää arviointia. Jos jonkin tapahtuman syy ja ilmiön olemassaolo ja luonne ovat epävarmoja, se on tätä kautta "paremmalla pohjalla". Jos joku väittää nähneensä tuntemattoman lentävän esineen, se ei ole kovin voimakas todistus ulkopuolisesta älystä. Sen sijaan jo yksi havaittu avaruusolento voisi kumota koko teorian siitä että avaruusolentoja ei olisi. Yksittäistapauksella on siis todellakin merkitystä tavalla joka ei yllä Humen banaaliin induktiomalliin. Kuitenkin sitä yritetään nimenomaan oikeuttaa jossain ihan muussa. Ja hyvin ironisella tavalla.

Tätä kautta on tietenkin helppoa tiedostaa miten induktioita voidaan käsitellä "skientismissä". Tälläistä asennetta moittivan kristityn joka haluaa perustella että hänen ihmetarinansa ovat järkevääkin järkevämpiä on helppoa unohtaa että esimerkiksi protonin hajoaminen on, paitsi tapahtuma, niin jotain jonka todennäköisyys arvioidaan epäsuoraan sen havaitun kautta. Induktiivisesti. Mutta ei banaali-induktiivisesti. Protonin hajoaminen ilmiönä on arvioitu kaavoista jotka taas ovat saaneet vahvistusta. Jumalan ja ihmeen olemassaolon todennäköisyysarvioissa taas on pelkkä maailmankuvallinen väite. Kenties Palosen pitäisikin unohtaa loogisen positivismin banaali verifikationismi ja siirtyä toisen maailmansodan jälkeiseen todellisuuteen jossa epäsuora havaitseminen vaikka falsifioinnin, korroboroimisen tai muiden vastaavien keinojen kautta ovat niitä joilla induktioita lähestytään. Humen todistukseenkaan en ole sellaisenaan törmännyt kuin maallikkoskeptikoilla. Tässä mielessä Humen induktion kritiikki on ihmeisiin suhtautuvan naturalistin kohdalla suunnilleen yhtä oleellista kuin se, että rinnastaisi kristillisen näkökulman puolustaminen nuoren maan kreationisteihin. Joita on maallikkokristityissä havaittavissa. Eikä siksi että enemmistö on älykkäämpiä. Vaan siksi että on jotenkin halvinta moittia huonoimmat argumentit ja sitten jotenkin pitää tätä saavutuksena joka kertoo jotain relevanttia parhaista mahdollisista tapauksista. (Minusta vain senhetkiset parhaat teoriat lasketaan.)

Ajan pyörä (tai ainakin kehä)

En ole kirjoittanut hirvittävän paljoa ajan teoriasta. Toki aiemmin kirjoitin esimerkiksi A ja B -teoriasta. Syynä on tavallaan "se väärä". Minulla ei ole hirvittävän vahvoja antipatioita kumpaakaan näkemystä kohtaan. Mutta on kuitenkin kenties oleellista nostaa esiin jännittävä seikka. Sellainen joka osuukin sitten niiden ärsytysasioiden keskelle.

Jos otetaan ajatus universumin synnystä ja teologiasta, on siellä joukossa monenlaisia näkemyksiä siitä että syy-seuraus sidotaan tapahtumien alkuun. Näiden alkusyyargumentit on sitten rakennettu erilaisia argumentteja. On Platonin ensimmäistä syytä, kosmologisia argumentteja ja causa sui -näkemyksien yhteyteen. Näiden joukossa on myös William Lane Craigin Kalam -argumentti.

Tässä keskityn erityisesti viimeksimainitsemaani, en kuitenkaan tekemällä siät mitä olen sen kanssa tehnyt aiemmin. Tässä blogauksessa en nosta esiin sitä että miten tämä argumentti on sisäisesti väärässä, vaan nostan fokuksen siihen mitä tämä tarkoittaa kokonaisuuden kannalta. Sen sijaan otankin vahvemmin kantaa siihen että Kalam -argumentti itse asiassa olettaa hyvin tietynlaisen aikakäsityksen. Ja tällä on hyvin suuria vaikutuksia, yllättäviä. Alkusyyargumentit toimivat käytännössä väistämättä ajan A -teoriassa.

A -teoria, alkusyyargumenttejen premissi.

Kertauksen vuoksi.
* Ajan A teorian mukaan vain nykyhetki on tosi. Tulevaisuutta ei ole vielä olemassa. Tulevaisuudella ei ole mitään olemassaoloa ennen kuin etenevä aika saavuttaa sen. Tulevaisuus ei ole olemassa, olemassaoleva nykyhetki vain muuntuu ja näin olemassaoleva muuttuu ja nykyhetkestä tulee erilainen. Ei siis ole mitään tulevaisuutta johon olisimme matkalla.
* Ajan B -teorian mukaan jokainen ajanhetki tulevassa ja menneessä ovat olemassa. Ihminen havaitsee nykyhetken, mutta ihminen muutenkin havaitsee asioita jotka ovat "lähellä". Ja havaitsee vain osan havaittavista asioita. Nykyhetki ei tässä kosketa lainkaan sellaista kysymystä kuin olemassaolo. Tulevaisuus ja menneisyys ovat todellisia.

Syy-seuraussuhde on A -teoriassa olemassaoloon vahvasti liittyvä näkemys. Kausaalisuhde vaikuttaa ja tekee asioita. Asiat ovat olemassa koska niillä on aikaisempi syy. Itse asiassa alkusyyargumenteissa ei ajatella että asiat vain putkahtavat esiin, vaan niissä oletetaan hyvin spesifi A -teorian muoto. Sellainen jossa asiat eivät putkahda ilmoille ja katoa ilmoilta ilman syytä. Aika on siis paitsi A -teoriallinen niin myös kausaalinen.

B -teoriassa ajalla ei ole mitään tekemistä olemassaolon kanssa. Siksi on luontevaa että alkusyyargumenteissa nojataan tiettyyn ajan teoriaan. Tavallisesti tätä ei kuitenkaan nosteta kovin voimakkaasti esiin. Kyseessä on sitoutuminen tiettyyn ajan teoriaan. Tällä ei tietenkään ole kovin suurta vaikutusta minun kaltaisilleni ihmisille jotka pitävät A -teoriaa hyvänä ja joista syy-seuraussuhde on aivan järkevä periaate siitä huolimatta mitä Humen ajatukset induktion ongelman kanssa tekevätkin induktioille ja luonnonlakiajattelulle. B -teorian kannattajalla ei sen sijaan ole mitään syytä uskoa alkusyyargumentiperheiden monenlaisiin toisistaan hieman poikkeaviin argumentteihin.

Oleellista on kuitenkin tiedostaa että toimiakseen alkusyyargumenttejen täytyy ensin olettaa tämä tietty ajan teoria. Se on suoraan tämän asenteen ja argumentaation premisseissä. Jos tätä oletusta ajasta ei tehdä, koko argumentti romahtaa. (Alleviivaan kohdan, koska tämä on tärkeässä osassa aivan pian.) Mutta niillä on paljon merkitystä. William Lane Craig on itse asiassa miettinyt tämän vuoksi paljon ajan filosofiaa. Hän on itseasiassa korostanut A -teorian hienoutta tässä asiassa. Hän korostaa että B -teoriassa ensimmäisessä ajanhetkessä ei ole mitään kovin erityistä olemassaolon kannalta. Ja tämä tarkoittaa sitä että hän on hyvin tietoinen siitä miten oleellista on hyväksyä A -teoria a priori ennen kuin Kalam -argumentti toimii. Tämän Craig toki voi tehdä, koska loogisissa argumenteissa on premisseistä vedetyt johtopäätökset. Ja A -teoria ei ole huono. Oleellista onkin lähinnä se, että tämä premissi A -teoriasta on tehty. (Alleviivattu kohta on tärkeä.)

Suhteellisuusteoria, alkusyyargumenttien vaatiman A -teoriamallin syvä haastaja

Suhteellisuusteoria kuitenkin tuottaa tyylipuhtaalle A -teorialle syvin vaikeuksia. Suhteellisuusteoriassa tapahtuu nimittäin erikoisia asioita samanaaikaisuuden kanssa. Tästä on esitetty hauska paradoksi jossa juna menee tunneliin. Jos juna on pysähtyneenä tunnelissa se on hieman tunnelia pidempi. Jos juna sen sijaan menee eteenpäin, tilanne muuttuu. Jos joku katsoo tunnelissa lähes valon nopeudella kiitävää junaa, hänen näkökulmastaan juna kiitää heitä kohti ja tämä kutistaa junaa. Siksi yhtenä ajanhetkenä koko juna voikin olla tunnelissa. Samalla junassa istuva kuitenkin kokee että juna pysyy samana ja heitä kohtaan syöksyvä tunneli sen sijaan kutistuu, joten nyt juna onkin huomattavasti pidempi kuin tunneli. Jos siis otetaan hetki jolloin tunnelin ovet sulkeutuvat täsmälleen samanaikaisesti niin että ovi avautuu juuri ennen junan nokan siihen törmäämistä, niin onko tämä mahdollista ajoittaa niin että sulkeutuva ovi ei leikkaa junan viimeisintä vaunua tai jopa kahta vaunua erikseen? Ongelmana on tietenkin se, että fysikaalisesti joko juna selviää ehjänä tai ei. Joko seuraa ruumiita tai ei.

Tämä ongelma on ratkaistu. Se on näitä klassisia suhteellisuusteorian haasteita jotka ällistyttävät. On kenties vain helpompaa opetella niiden erikoiset ratkaisut ulkoa, mutta vastaukset ovat kuitenkin suoraan siinä mitä suhteellisuus tarkoittaa. Ratkaisu koskee sitä että "samanaikaisuutta" ei itse asiassa ole olemassa fysiikassa samassa mielessä miten se tapahtuu arkijärjen mukaan. Yhdessä referenssissä samanaikaiset tapahtumat eivät ole samanaikaisia toisessa. Ovien avaaja-sulkija joutuu joko katsomaan asiaa olemalla junankäyttäjän näkökulmassa tai itse tunnelin näkökulmassa. Ja nämä eivät ole keskenään identtiset. Se mikä on toisessa samanaikaista onkin toisessa jotain jossa ensin tapahtuu jotain ja sen jälkeen jotain muuta. Ja tässä välissä ei vaihdeta mitään todellisuuksia, asiat tapahtuvat siten kuten ne tässä universumissamme tapahtuvat.

Ajan A -teoriassa tämä näkökulma on omituinen. Sillä jos yhdessä ajan referenssissä asiat tapahtuvat samanaikaisesti ja toisessa peräkkäin, syntyy omituinen ajatus jossa toinen asioista on samanaikaisesti sekä olemassa että ei-olemassa ; Näkökulmassa jossa asiat tapahtuvat samanaikaisesti molemmat ovat olemassa. Mutta siinä näkökulmassa jossa ne tapahtuvat peräkkäin on tilanne jossa ensimmäinen tapahtuma on olemassa ja jälkimmäinen ei. Tämä on hyvin vakava ristiriita, sillä yleensä ajatellaan että olemassaolo on sellainen että asia ei samanaikaisesti ole olematon ja olemassa. Ei voi olla niin että asia on todellinen ja epätodellinen samanaikaisesti. Jokin asia on joko tosi tai epätosi. (Tai itse asiassa voidaan täsmentää että jos tämänlaisen ratkaisun kehittää niin sitten emme tarvitse mitään alkusyyargumenttiakaan. Joka on tämän blogauksen perusargumentin kannalta kiero täsmennys.)

B -teorialle tässä ei tietenkään ole mitään ongelmaa koska aika ei ole suhteessa olemassaoloon tai totuusarvoon. Suhteellisuus hyväksytäänkin tässä mallissa paljon sujuvammin. William Lane Craig tunnustaa tämän tilanteen aivan avoimesti. Hän onkin tehnyt ratkaisun jota monet ihmettelevät ; Hän kyseenalaistaa mielellään koko suhteellisuusteoriaa. Hänestä suhteellisuusteoriaa on syytä epäillä. Hän korostaa että hänellä on A -teorian mukainen näkemys, jossa on ohitettu suhteellisuus. Ihmisen kannalta suhteellisuus on illuusio. Craigista on kuitenkin absoluuttinen aika, Jumalan aikareferenssi. Ihminen ei kenties tunnista tai tiedä tätä referenssiä mutta se on olemassa. Craig palauttaakin - fyysikoista vanhentunutta - Lorenzin aikanäkemystä omiin argumentteihinsa. Ja näin suhteellisuus esimerkiksi junaesimerkissä on illuusio.

Moni reagoi tähän varmasti suunnilleen samaan malliin kuin minäkin. Craig on esiintynyt julkisuudessa moittimassa kreationisteja. Evoluution kiistäminen on hänestä pelleä mutta hän itse on valmis hyväksymään suhteellisuusteoriadenialismin. Mielenkiintoista on toki se, että Craigin tapa tehdä tämä suhteellisuusteorian torjunta ei perustu siihen että hän suoraan osaisi nähdä asioita tämän "Jumalan aikapreferenssin kautta". Hän vain olettaa että jokin sellainen on. Tämä on tieteelliseti katsoen hyvin samantyyppinen asenne mikä on niillä joillain - jopa kreationistien mittapuulla kahjoilla - tyypeillä, jotka selittävät että fossiiliaineisto on joko Jumalan tai eksytysdemonien voimasta haudattu kallioihin jotta maailma vaikuttaisi siltä että se olisi vanha.
1: On selvää että Craigin syyt eivät koske fysiikkaa tai fysikaalista ajan tutkimusta. ; Kun huomioidaan että tässä käytännössä hylätään empiirisen fysiikan tämän hetken vahvin paradigma. Ja tämä tehdään falsifioimattomissa olevalla ajatuksella siitä että vaikka aikareferenssit toimivat suhteellisuusteorian kaavoilla eikä oikeaa aikareferenssiä voida erottaa tieteen avulla muista, niin jokin näistä kuitenkin on kuitenkin oikea. Suhteellisuusteoria vain illuusio koska Craig uskoo niin jostain ei-fysikaalisista syistä.

Craig siis tunnustaa tämän inkonsistenttiuden suhteellisuusteorian kanssa. Joten tätä ei tietenkään kannata nähdä kovin merkittävänä moitteena. Craig itse asiassa sekä tunnistaa haasteen että käsittelee sitä. Ja tämä on se mielenkiintoinen asia. Sillä tämä hänen soveltamansa strategia on erikoinen. Craig nimittäin argumentoi miksi hän kannattaa Lorenzin näkemystä. Syy ei ole fysikaalinen vaan maailmankuvallinen. Mutta argumentti on yksinään koherentti ja sellainen jonka aivan järkevä filosofi voi tehdä. Se, mikä tässä onkin kiinnostavaa on kokonaisuus.

Kun peruskysymys on se, miksi Craig ei hylkää A -teoriaa suhteellisuusteorian ongelmista riippumatta, on siihen vastaus. (Kysymys tässä ei ole suoraan suhteellisuusteoriasta vaan siitä miksi hän ei luovu A -teoriasta suhteellisuusteorian tulosten vuoksi. Vasta kun hän ei luovu A -teorista hän tarvitsee Lorenzin näkemyksiä. Tässä on syytä olla erityisen tarkkana.) Craig argumentoi että hänellä on vahvat syyt luottaa siihen että on olemassa yksi absoluuttinen näkökulma. Se on se, että Kalam -kosmologinen argumentti on niin voimakas. Craigista kaikista tärkein ongelma on universumin alun selittäminen. Ja tässä Kalam on hänelle rakas ja tärkeä argumentti. Ja Kalam -argumentti osoittaa että täällä on olemassa Jumala. Joten on aivan järkevää olettaa että Jumala on kuten ihmiset ja tunneliin syöksyvät junat. Että hänelläkin on aikareferenssi. Joka tarkoittaa sitä että Craig oikeuttaa ajan A -teorian Kalam -argumentilla.

Heitä, teologi, voltti.

Se mitä tässä tarvitsee tehdä on se, että otetaan alleviivatut kohdat yhteen. Craigin on pakko premissoida ajan A -teorian voidakseen todistaa Kalam -argumentin. Ja oikeuttaakseen ajan A -teorian hän joutuu premissoimaan Kalam -argumentin. Kyseessä on hyvin omituinen, pitkällinen ja raastava kehäpäätelmä. Jossain mielessä Craigin ongelma onkin jossain muussa kuin pelkästään niissä tosiasioissa että (a) hänen Kalam -argumenttinsa on itse asiassa varsin huono argumentti ja (b) hänen ajan teoriansa on hyvin ad hoc ja jos ei huono niin ainakin heiveröinen. Hänen ongelmansa ylittää tämän. Kun hänen ajatuskuvionsa pistetään yhteen syntyy jättimäisen kokoinen ja täysin falsifoitavuuden ulkopuolella oleva virhepäätelmä. Huonot osaset laitetaan yhteen ja rakennetaan vielä suurempi virhe. Eräässä mielessä voisi jopa onelineröidä ; Craigin maailmankuvassa kokonaisuus on huonompi kuin osiensa summa.

Jossain määrin onkin surullista että Craigia ihaillaan niin pidäkkeettömästi. Luultavasti syynä on se, että he innostuvat erilaisista sanapeleistä siinä vaiheessa kun evidenssit oman asian puolesta ovat loppuneet. Jossain määrin tämän innostuksen voi nähdä samaan tapaan miten kreationistien intoilu "Kent Hovindin parhaista". Kun ollaan varmoja omien dogmien oikeellisuudesta, eikä parempia argumentteja oman asian puolesta ole, ja on samalla hirvittävä into julistaa ja olla oikeassa yli muiden, niin tässä kombinaatiossa kelpaa vähän heikompikin argumentti. Oikeastaan mikä tahansa menee läpi tässä eetoksessa.

Mikä on "Runebergin torttu"?

Kuvassa on 7 Runebergin torttua.
Vai onko?

Tom Kärnä esitti aiemmassa blogauksessani tärkeän kysymyksen. "Yhdistyksessä, jonka suuri aktiivi olen, oli runebergintortuiksi tehty varsin matalia ja maltillisia versioita, koska ei ollut sopivia vuokia. Ja sinun kuvastasi ei kuvakulmasta johtuen oikein nähnyt, olivatko torttunne korkeita vai matalia. Mutta millaisia torttuja saa oikeasti kutsua runebergintortuiksi? Onko tällä kysymyksellä mitään väliä?"

Kysymys on tavallaan hyvin kiinnostava. En toki ole erikoistunut leivonnaisiin, mutta jossain määrin kysymystä voidaan lähestyä sillä tavalla miten mitä muuta tahansa asiaa lähestytään. Jossain määrin voimme katsoa Runebergin tortun kautta sitä miksi ylipäätään voimme sanoa asioita joksikin asiaksi.

Asiaa voi lähestyä siten että Runebergin torttu on nimetty objekti jolla on tietty rakenne.

Kun menen kauppaan, katson että Runebergin torttu on jokin joka on ruskea paistetusta taikinasta tehty lieriö jonka päällä on punaista hilloa ja jossa tämän hillon ympärillä on vaaleanpunainen tai valkoinen sokerirengas. Kun menemme kauppaan, ostamme esillä olevan tuotteen joka näyttää tältä, ja jonka vieressä on hintalappu jossa lukee "Runebergin torttu".

Tämä on ajatus jota kuvataa mereologiassa (kreik. μέρος[méros], osa). Siinä katsotaan kokonaisuuksia ja sen osasia. Se on oppi jossa katsotaan kappaleita ja asioita jotka muodostuvat kun niitä kombinoidaan. Mereologiassa on on erityinen kysymys jossa mietitään milloin jotain voidaan kutsua kohteeksi. Tämän ytimessä on peruskysymys (special composition question) siitä mikä voidaan laskea kohteeksi. Ja tähän kysymykseen vastaaminen on lähtökohta siihen että voidaan vastata kysymykseen kohteen identiteetistä. Jotta voimme kutsua jotain kohdetta "Runebergin tortuksi" meidän on vastattava siihen mikä on Runebergin tortuuden identiteetti. Ja vastaamisessa tähän tunnetaan kaksi ääripäätä.
1: Nihilistien mukaan ei ole oikeasti mitään muita oikeita asioita kuin perustalla olevat palaset. Jos jokin koostuu pienemmästä osasista se ei ole enää mikään aito kohde. (Usein nihilismi tarkoittaa moraalioppia jossa kiistetään moraalin olemassaolo, tämä nihilismi on kuitenkin vain sama kirjainmuoto ja se tarkoittaa tässä yhteydessä hieman eri asiaa.) Näin ollen alkeishiukkasten lisäksi ei oikeastaan ole mitään aitoja objekteja. Näin ollen Runebergin torttu on oikeasti lähinnä illuusio, jokin jossa objekteja on järjestetty kokonaisuudeksi, mutta jolla ei ole mitään itsellistä olemusta.
2: Universalismissa taas mikä tahansa järjestelmä on kohde. Näin ollen syntyy erikoisia kohteita. Minä rajaan itseni omaksi objektikseen mutta tosiasiassa ympäröivään ilmaan voidaan piirtää vaikka pallo - tai minkä tahansa muotoinen - muoto ja tämän sisällä olevalle voidaan antaa identiteetti. Ilmamolekyylit ja osa vaikka sormenpätääni muodostavat näin kohteita. Mikä tahansa kombinaatio joka koostuu olemassaolevista asioista muodostavat kohteita. (On kenties lohdulista ajatella että unversalismissa voidaan kombinoida minun munani ja kenen tahansa elossa olevan pornotähden vagina ja muodostaa näistä kohde. Vaikka emme koskaan harrastaisi seksiä tai olisi lähestymiskieltorajoja lähempänä. Osasta tämä ei tietysti ole lohdullista vaan karmivaa.) Vain osa niistä on relevantteja ja osalle niistä annetaan nimi. Runebergin torttu on tässä mielessä mielivaltaisesti valittu kohde joka kuitenkin on todellinen. Määritelmien ja identiteettien kohdalla kysymys ei ole enää "onko objekti todellinen" vaan enemmänkin "miksi tämä objekti on relevantti tai kiinnostava".

Molemmat näkökulmat ovat kiinnostavia. Jossain määrin voidaan sanoa että kun ostan Runebergin tortun, on selvää että kyseessä on jonkinlainen kompositio. Itse asiassa on myös melko selvää että tämä kompositio on hyvin joustava. Runebergin tortuissa ei ole yksiselitteistä rakennetta. Tärkeää on että taikinassa on manteleita, kostuke voi olla arrakkipunssia tai rommia. Hillon tulee olla vadelmaa. Silti kaikista kiinnostavinta on että kun Runebergin torttuja ostetaan, niin niille tapahtuu ajan jatkuessa kaikenlaista. Esimerkiksi itse suosin yleensä sitä että torttua ei syödä heti valmistamisen jälkeen. Minusta tortun pitää jotenkin huoneenlämmössä valmistua vuorokauden verran. Toisena päivänä ne ovat sitten helposti liian kuivahtaneita. Muutaman viikon päästä homeisia tai muutoin mätääntyneitä. Ulkonäkö muuttuu prosessissa mutta etenkin aluksi hyvin hienovaraisesti. Osa näistä koskee jotain jossa on selvästi Runebergin torttu joka on "parhaimmillaan" jossain vaiheessa. Jossain on kuitenkin raja jonka jälkeen meillä ei ole Runebergin torttua vaan syömäkelvoton kasa hometta.

Tässä mielessä Runebergin torttu on hieman kuten Theseuksen laiva josta puretaan osia ja korjataan ja jämäpaloista uudelleenkootaan toinen laiva ja sitten ihmtellään laivan identiteettiä joka on joko kadonnut tai kahdentunut. Tai  jonka kohtalo on epäselvä ja epämääräinen. Universalisti sanoo Theseuksen laivan ja Runebergin tortun kohdalla, että tosiasiassa ei ole missään vaiheessa ollut mitään yhtä Theseuksen laivaa tai Runebergin torttua, niitä on sen sijaan useita ja ne lähinnä muistuttavat toisiaan. (Universalismin mukaan Theseuksen laiva ei säry koska osien ei tarvitse olla kosketuksissaan, ne ovat silti kombinaatio. Samoin alkuperäisen Runebergin tortun atomit ja alkeishiukkaset ovat jossain, joten homehtuminen ei itse asiassa särje yhtään mitään. Kuten ei sekään että nielen, ruuansulatan ja lopulta paskon Runebergintortun viemäriin. Tai jonnekin huolestuttavampaan paikkaan.)

Runebergin torttu prosessina.

Tämä kaikki ylläoleva on tietenkin hirvittävän omituista, tavallaan. Mutta kuten joskus täytyy tehdä, täytyy kysyä asioita lapsilta. Itse sain tähän kysymykseen liittyen hienon vastauksen. "Runebergin torttu on tehty Runebergin tortun reseptillä." Vastaus oli hieno koska se murskasi mereologian läpitunkevan ontologisen näkökulmani. Sellaiselle jossa mitataan määritelmien denotaatioita deduktiivisella nojatuolityöskentelyllä. Lapsen vastaus pakotti minut epistemologiselle suunnalle. Sillä hän ei kertonut miltä Runebergin torttu näyttää vaan kuvasi sitä että Runebergin torttu on tietynlaisten leipimisprosessien synnyttämien vuorovaikutusten lopputulos. Runebergin torttua voidaan lähestyä tieteenfilosofisena kohteena - joka tietenkin on validia sillä se on varsin empiirinen kokonaisuus. Toisin sanoen näkökulma ei ole niinkään siinä että Runebergin torttu määrittyisi lopputuloksen kautta katsoen valmiin tuotteen koostumusta, vaan kysymys on siitä miten tämä on valmistettu. Osien sijasta onkin katsottava enemmänkin kohteen historiaan.

Kaupasta torttunsa ostavalle tämä ei tietenkään tule helposti mieleen. Leipurille näkökulma on kenties helpompi. He kun eivät todellakaan asettele jokaista mantelinsirua tiettyyn lokaatioon vaan sen sijaan eri aineksia läimitään tietyllä tavalla yhteen, ja usein raaka-aineiden tunnistettava ulkonäkö ja muu hämärtyy oleellisesti prosessissa. Vain fyysikko ja kemisti lähestyy Runebergin torttua sitä kautta mitä kemiallisia aineita niissä on. Leipuri tietää miten torttu valmistuu. Minä tiedän miltä se maistuu.

Mutta tosiasiassa emme osta kaupasta Runebergin torttua vaan luottamuksen siitä että kohde on Runebergin torttu. Samalta näyttävä tuote voikin olla sahajauhosta ja maalista tehty fabrikaatio. Kenties manteli on korvattu erehdyttävästi samanmakuisella syanidilla. Luotamme induktiiviseen ajatteluun jossa tietty prosessi johtaa tietynnäköiseen lopputulokseen. Ulkonäkö ja lopputulos on yhtä luotettava kuin se, että (a) tietty prosessi johtaa tietynlaiseen lopputulokseen ja (b) lopputuloksen kaltaisia asioita voidaan tehdä tai on tehty jollain aivan toisenlaisella prosessilla.

Humen filosofiassa korostuukin se, miten induktio on usein heikoilla. Mutta siihen toisaalta myös luotetaan toistuvasti. Mutta tällä on syvempikin seuraus. Ja se iskee suoraan objektejen kautta ajatteluun. Kuten Quine on sanonut, emme maistele kvarkkeja. Empiirisessä tieteessä ei suinkaan mitata objekteja, vaan sen sijaan kaikki havainnot ovat vuorovaikutuksia joissa mitataan seurauksia. Se, mikä muuttaa järjestelmää synnyttää korrelaatioita. Ja tämä korrelaatio, ei objekti, on se mitä me itse asiassa käytämme kaiken ytimessä. Emme siis voi ottaa perusasioita ja käsitellä asioita niiden kombinaatioina. Sen sijaan kaikkea voidaan lähestyä kaikkea prosesseina joilla on tiettyjä vaikutuksia.

Quinen maailmassa analyyttisissä käsitteissä on siksi aina synteettinen osuus. Siis sikäli mikäli niissä on mitään mielekästä. Tämän kautta voidaan oikeasti oikeuttaa reduktion asteet. Eli voimme esimerkiksi tarkastella sammakkoa miettimättä mistä alkeishiukkasista se tarkalleen ottaen koostuu. Eikä meidän tarvitse miettiä sitä että tosiasiassa Sammakko hengittää sisään ja ulos, syö, juo ja paskoo. Sen ihokin tekee limaa ja haihduttaa kosteutta. Tosiasiassa Sammakko on tarkastelunäkökulma joka on hedelmällinen tutkimusohjelma. Se on helposti tarkasteltava ja riittävän yksiselitteinen jotta kohde voidaan tunnistaa. ~ Tässä kohden kysymys onkin siitä että millä tasolla nipotus auttaa tunnistamaan uuden tutkimuskohteen ja kanavan. Ja missä vaiheessa nipotus vie lähinnä aikaa siltä että voimme tutkia kohdetta.

Tässä kohden määritelmiä voidaan katsoa denotationaalisen semantiikan kautta. Määritelmät ovat aina jossain määrin keinotekoisia, mutta ne ovat sitä hyvin tietyllä tavalla. Ne ovat sopimusasioita. Sopumuksen ideana on lähinnä välittää "tutkimusohjelma" joiden avulla ollaan yksimielisiä siitä onko jokin kohde tässä tietyssä luokassa vai jossain toisessa. Tämä jakamisen informaatiosisältö on se joka luo määritelmän ja jonka avulla erotamme saivartelun järkevästä rajauksesta.

Näin ollen Runebergin tortunkin kohdalla voidaan sanoa että Runebergin torttu voi olla yritykselle brändi jolloin lopputulosten kanssa ollaan hyvinkin tarkkoja. Silti jossain tilanteissa voi olla järkevää käyttää joustavampaa määritteistöä. Tämä kaikki on hirveän vaikeaa, mutta toisaalta käsitteitä käytetään jotta kaikki olisi mahdollisimman kätevää. Ja ihmiset ovat yllättävän hyviä tunnistamaan Runebergin torttuja. Niin hyviä että voivat jopa ostaa sellaisia. Ja jos leipuri tunkee niiden tilalle laskiaispullan, he voivat tunnistaa että kyseessä on väärä tuote. Ja leipurikin on pakotettu tunnustamaan että kyseessä on virhe eikä pelkästään se, että heidän näkökulmansa Runebergin torttuihin on erilainen.

---

Valitettavasti tämä ei auta vastaamaan siihen mistä saa hyviä Runeberfin torttuja. Ja valitettavasti se jättää auki myös Runebergintorttuja koskevan syvimmän mysteerin. Eli sen, mikä on se oikeaoppinen tapa syödä kyseinen torttu.

Reikää ei ole.

"Black Box" -sarja on, heikosta alustaan huolimatta, kehittynyt tarinallisesti. Kolmannessa jaksossa esille nostettiin erityisen hyvästä episodimuistista nauttiva lääkäriharjoittelija. Hän oli tottunut tuomaan muististaan detaljeja, jotka ovat tarkistettaessa älyttömän osuvia. Hänellä oli kuitenkin aivokasvaimen vuoksi heikentynyt muisti tavalla johon liittyy konfabulointia. Jolloin hän kertoo detaljeja ja kokee muistavansa ne. Ulkopuolisen on hyvin vaikeaa nähdä eroa näiden kahden välillä. Ja se, mikä toistuu televisiosarjoissa ja Kemppisen blogauksissa on hyvä muistaa. Moni ajattelee että aivot havaitsevat ja ymmärtävät ja tulkitsevat. Että aivoja tarvitaan ajatteluun. Mutta jos minulta kysytään - ja miksipä ei kysyttäisi - sanoisin aivojen tärkeimmäksi tehtäväksi sen, että ne täyttävät aukkoja. Ne luovat illuusion kokonaisuudesta.

Ja tässä "Black Box" -sarjan teemat toimivat yllättävän osuvasti ja kiinnostavasti. Muisti ei ole objektiivinen varasto ja usein muistaminen on subjektio, joka ei kerro sitä onko muisti luotettavaa vai ei. Siksi hyvämuistisuus tuleekin tarkistaa muuten kuin muistajan varmuudella. Ja sillä miten monta detaljia tämä kykenee tuottamaan. Detaljien osuvuus on se tärkein asia. On katsottava onko tiettynä päivänä todella ollut tiistai. Ja keitä on dokumentoidusti ollut paikalla ja keitä ei. (Aivokasvaimen kohdalla tämänlaiset huomiot voivat olla elämän ja kuoleman kysymys, ainakin televisiosarjoissa ja miksei teoreettisesti jossain äärimmäisen epätodennäköisessä skenaariossa myös oikeassa elämässäkin.)

Jos mietitään niinkin yksinkertaista asiaa kuin aivan arkinen jonkin asian näkeminen, ja sitten sen jälkeen teemme jotain ja aikaansaamme seurauksen. Arkemme koostuu tämänlaisista puuhista. Ja kaikki tuntuu täysin aukottomalta ja joltain joka on niin ilmiselvää ja varmaa että asiaa tutkiva haaskaa aikaa nollatutkimukseen. Silti aivan tälläkin tasolla kaikessa on monia omituisuuksia. Sellaisia joiden tutkiminen ei olekaan nollatutkimusta, vaan paljastaa lähinnä sen miten vähän ymmärrämme edes aivan arkisimpia pieniä asioita ympärillämme.

Havaitsemisen luominen sirpaleista.

Itse asiassa silmä ei ole kovin hieno optinen vempele.
1: Sen tuottama kuva on heikko, aukkoinen ja muutenkin kamala. Se miten me näemme asioita johtuu siitä että aivot käsittelevät tietoa ja täyttävät aukkoja hyvinkin valtavasti. Ja asia ei jää siihen että aivot konfabuloivat aukot olemattomiin.
2: Sen lisäksi näkemisessä on katkoksia ajassa. ; Jos asia tuntuu uskomattomalta, tätä pystyy havainnoimaan varsin yksinkertaisilla testeillä, joita voi tehdä kotioloissa. (1) Ensimmäiseen kokeeseen tarvitaan vain toimiva kello. Tunnetaan ns. stopped watch illusion. Jos katsomme muualle ja alamme katsomaan kelloa, ensimmäinen sekunti tuntuu olevan hieman pidempi kuin muut sekunnit. (2) Toiseen kokeeseen tarvitaan peili ja kaveri. Jos katsot peiliin ja siirrät katsettasi (et päätäsi) siten että ensin katsot vasemmalle ja sitten oikealle, et näe sitä vaihetta kun silmäsi liikkuvat. (Vaikka voisi luulla että tämä on se vaihe jossa on helpoin nähdä omat silmät.) Sen sijaan kaverin silmien heiluttamista pystyy seuraamaan niin etä silmänliikkeet huomaa varsin helposti. (+) Molemmissa tapauksissa kaikki johtuu silmän liikkeistä. (Engl. saccade. Itse suosin virolaista käsitettä silma hüplemine, se antaa tieteellisenoloisen vivahduksen. Kuten vieras kieli ja käsitelistaus aina.) Kun silmä siirtyy, näkökenttä sumentuu. Aukkoja on paljon ja liikkuvat aukot johtavat siihen että oikein mitään ei saataisi irti. Siksipä aivot leikkaavat nämä sumuiset kohdat kokonaan muistista pois, ja kun katse pysähtyy, aivot peittävät muistiaukon sillä kuvalla minkä ne näkevät siirtymisen jälkeen. Tämä viive on se joka pidentää ensimmäistä sekuntia. Ja tämä viive on se jota et näe peilissä mutta näet kylläkin kaverissa.

Toki tästä kaikesta on hyötyä ja iloa. Esimerkiksi itse olen harjoitellut bascinet -kypärässä taistelemista silmikko kiinni. Ja vaikka havaitsemista ei voi kehua erinomaiseksi, olen kuitenkin jotenkin oppinut näkemään riittävästi. Jos esimerkiksi katselen peilistä puolen metrin päästä, kykenen näkemään missä asennoissa pidän miekkaani. (Tosin se peilin, ihmeellisen komea, pöljä on vasenkätinen mikä vaikeuttaa asioita merkittävästi.) Näen siis riittävästi ja aivot oppivat poistamaan irrelevanttia. Eli valtaosan näkökentästä. Asiat olisivat hyvin jos se jäisi tähän.

Jo tapahtuneen uudelleentulkinta

Mutta kuten muistin kohdalla tuli esille, aukkojen peittely ulottuu elämäämmekin. Luomme esimerkiksi valemuistoja. Tämä on merkittävä ongelma. Esimerkiksi oma työmuistini on sen verran huono, että tämä on kenties merkittävin yksittäinen riski omalla kohdallani. On helppoa peittää aukkoja luomalla valemuistoja. Lisäksi omalla kohdallani olen aika usein törmännyt ns. sourve misattribution -ilmiöön. Eli minulla on muistikuvia asioista joiden lähde on unohtunut tai jopa vääristynyt. Tämä vaatii paljon faktantarkistuksesta. (Minulla on sellainen laputusjärjestelmä. Olen tyytynyt siihen että muistan mistä voin löytää asiat. Käsikirjastoni on tätä kautta aika kovasti käytössä. Muistikuvien tarkistus on tärkeä osa blogaamisrutiinianikin.)

Ja vaikka työmuistini on huono, ei pitkäaikaismuistini itse asiassa ole mitenkään surkea. (Se on itse asiassa ihan hyvä.) Sitä vaivaa pääasiassa samat vaikeudet jotka jokainen kohtaa elämässään. Tällä on merkitystä esimerkiksi silminnäkijäkertomusten kohdalla. Ns. misinformation effect on sitä että sinulle kerrotaan jokin tosiasia ja se vahvistaa ja luo muistikuvia. Ihmiset rakentavat kertomuksia ja vahvistavat tätä tarinaa, joka sitten voi etääntyä radikaalistikin siitä mitä on tapahtunut ja jota he ovat todella itse omin silmin nähneet. Ja kyseessä ei ole valehtelu sanan aidossa mielessä, koska ihmiset itse uskovat tämän kyhäämänsä tarinan olevan totta. Tämäkin on pääasiassa aukkojen täyttämistä.

Tapahtumien odottaminen.

Erikoisin ongelma on sitten kenties filosofinen. Jos mietimme mitä induktion ongelma itse asiassa tavallaan sanoo, on se että induktiota ei voi latistaa deduktioksi. Tämä tarkoittaa sitä että induktio on jotain jossa on laajennus. Se mitä tiedetään tungetaan sinnekin missä ei tiedetä. Ajatellaan että asiat ovat samalla tavalla "aukoissa" kuin muuallakin. Tämä on filosofista aukkojen täyttämistä. Ja tietyllä tavalla voidaankin sanoa että induktio on konfabulointia jota teemme sen vuoksi että emme kykene havaitsemaan virheettömästi "Suoraa Todellisuutta".

Ja tällä on hauskoja efektejä. Vahvimmillaan nämä ovat tieteellisen testaamisen ulkopuolella. Sillä tieteessä ytimessä ei olekaan induktion todistaminen vaan siellä on aina mukana falsifoinnin mahdollisuus. Arkielämässä on ennakkonäkemys joka peittää aukot, ja elämme kaikki yllättävissä määrin vahvistusharhan vallitessa. Arkisemmillaan tämä johtaa meidät esimerkiksi tekemään tyhmiä pieniä asioita. Aikaisemmin kerroin siitä miten ihmiset eivät huomaa hissin ovenavausnapin rikkoutumista, tai sitä miten appiukkoni, arvokas herra, läimi liikennevaloja joissa ei ole ollenkaan manuaalista hallintaa, nappia jota jalankulkijan tulee painaa. Sillä kun painelun jälkeen aina tulee pian vihreä valo, syntyy ajatus että nappi jotenkin voisi lyhentää odotusaikaa.

Tämä on itse asiassa aika klassista psykologiaa.
1: Skinnerin pulut ovat tässä melko klassinen esimerkki. Kun kyyhkysiä laitettiin häkkiin jossa ne saavat satunnaisesti siemeniä, ne kehittivät omituisia rituaaleja. Ne nyökyttivät päätään ja hyppivät ja ties mitä. Millään näistä ei ollut tietenkään oikeasti vaikutusta.
2: Mutta pulut ovat tietenkin vain eläimiä, ja niiden motiivitkin voivat olla kaukana. Kenties ne nytkivät tylsyyttään? Tai jos eivät nytkineet niin ei niistä ihmisiin saisi laajentaa? Laajentaminen on päin vastoin aivan perusteltua. Stuart Vyse epäili Skinnerin tutkimuksen sovellusaluetta ja teki kokeita ihmislapsilla. Siinä siemenet oli tietysti korvattu pienillä lahjoilla. Lapset kuvittelivat voivansa vaikuttaa lahjoja antavaan pellen muotoiseksi naamioituun masiinaan. Ja kehittivät rituaaleja. (Osa niistä oli suloisia varsin antropomorfistisella tavalla, kuten pellen halaamista ja vastaavaa. Kyllä sellaisessa heltyy, paitsi robotti.)
3: Ja hupaisinta kyllä kun aikuisille ihmisille tehtiin sama, tulokset olivat minusta vielä hupsumpia ja kaukaa haetumpia kuin lapsilla. Koichi Ono niminen japanilainen psykologi teki aikuisille koneen johon rapsahti pisteitä satunnaisesti. Koehenkilöt laitettiin ilman ohjeita huoneeseen, jossa oli muutamia vipuja pöydällä. Ja sitten oli pistelaskuri johon rapsahteli pisteitä satunnaisesti. Vivuilla ei ollut tietenkään mitään vaikutusta. Osa aikuisista koehenkilöistä kehitteli joitain hyvin omituisia rituaaleja. He hyppelivät ja tekivät muita asioita jotka eivät olleet edes niiden vipujen kanssa missään tekemisissä. Heillä oli silti olo siitä että sillä mitä he tekivät oli jokin vaikutus siihen mitä he saivat.

Tämänlaatuinen ajatus maailman hallitsemisesta ja ymmärrettävyydestä onkin nähty suureksi syyksi sille miksi ihmiet ylipäätään harrastavat rituaalikäyttäytymistä ja uskonnollista toimintaa. Ihminen konfabuloi teoilleen ja tapahtumille syy-yhteyksiä silloinkin kun mitään selvää yhteyttä ei ole. Tai välttämättä ole mitään yhteyttä muutenkaan.

Usein skientistejä moititaan hallinnan harhasta. Mutta kun katsotaan heidän kriitikoitaan, voidaan tavallisesti huomata että vastapuolella on itse asiassa maailmankuva ja varmuus tiettyjen asioiden todellisuudesta. Esimerkiksi homeopaatti on varma että ihminen voi hallita tauteja tavoilla ja laajuudella joka ylittää nykylääketieteen. Homeopatia katsoo olevansa yhtä tehokas päänsärkyyn kuin ebolaan. Tyypillinen vaihtoehtohoidon kannattaja myy tyypillisimmillään jonkinlaista "cure all" -asiaa joka auttaa jokaiseen vaivaan. Tämä on maksimaalista hallintaa. Nöyryyttä vaaditaan skeptikoilta, ja tieteen rajoituksetkin koskevat vain näitä skientistejä joiden tulee oppia nöyryyttä, toisin kuin kaikenpelastavilla homeopaateilla ja muilla poppamiehillä, joilla on korkeimman omakohtainen kokemus ja syvällinen ymmärrys ja taito jota kateelliset tiedemiehet halveksuvat ja jonka tehoa ei ole tunnustettu koska big pharman salaliitto..

Kenties kaiken ytimessä onkin se, että tiede konfabuloi vähemmän kuin keskiverto ihminen. Ja se, että tieteen jälkeen ymmärtämisen ja hallinnan välillä on sitten ero. Ne eivät ole synonyymejä. Tieto voi rakentaa ihmeitä arkeen, ilmiöitä jotka ovat jokapäiväistä elämää mutta joiden toiminnan ymmärtää vain harva. Ja toisaalta se, että jokin asia tunnetaan ei tarkoita että sitä voitaisiin hallita. Ehkä asiassa ollaankin hieman Blaise Pascalin hengessä ; Hänestä akateeminen asioiden selvittely oli kauheaa koska sen kanssa ihminen ensin tiesi että hän ei voi tietää kaikkea. Mutta sitten hän oppii että hän kuitenkin voisi tietää kaikesta.

Tiede on ahdistavaa koska se konfabuloi vähemmän kuin ihmine arjessa. Ja on tätä kautta vähemmän varma. Tiedolta vaaditaan täydellisyyttä ja siksi tiede koetaan riittämättömäksi. Siitä huolimatta että tämä ahdistava tiede itse asiassa on yhteistyön ja kasautumisen vuoksi selvitellyt enemmän asioita kuin ihminen arkijärjellään mitenkään voisi. (Eli se konfabuloi vähemmän ja onnistuu silti tietämään laajemmin. Joka iskee sitten kyllä jo ihan suoraan itse kunkin filosofinplantun henkilökohtaiseen egoon.)

Koska jos mietitään ihmisen ajattelua, niin ei sitä olla mitään erinomaisia päättelijöitä tai todistajia. Sitä ollaan hyviä lähinnä peittämässä kaikkia aukkoja joita meillä on. Siksi seuraamme mieluummin helppotajuisia meemejä jotka peittävät aukkoja ties minkä rituaalisen konfabuloinnin avulla, kuin ottaisimme työläästi selvää asioista ja jäisimme silti ymmällemme. Ja tässä mielessä hyvin moni asia ei olekaan "naurettavaa taikauskoa" vaan jotenkin hyvin "yleisinhimillistä taikauskoa". ~ Sitä on toki vaikeaa kunnioittaa siinä mielessä mitä modernina aikana usein odotetaan. Siinä mielessä, että pitäisi olla kohtelias ja nöyrä näiden epätodennäköisten vaihtoehtojen edessä. Vaikka niiden kaikkitietävä luonne on äärimmäistä antinöyryyttä, eli ne eivät anna muille asioille sitä mitä itselleen vaativat. ~  Mutta ei niitä tarvitse erityisenä pälliytenä halveksuakaan. Sillä tässä prosessissa tuntuu unohtuvan tärkein. Moni skeptikko kun ajattelee että humpuuki menee tyhmiin. Ja tällöin he eivät ole itse varovaisia. Moni ajattelee että valistuksella asian saa hoidettua. Ja tällöin tulee lähinnä haaskattua aikaa. Kaiken takana on yleisinhimillinen toopeus. Se että päässä on reikä ja sitten kaikki leikkivät että sitä ei ole.

Negatiivista, todistettavasti ylen negatiivista

Skeptikkopiireissä pyöriessä törmätään melko usein periaatteeseen josta riviskeptikko on samaa mieltä esimerkiksi uskovaisten ja pseudotieteilijöiden kanssa. Kysymys on siitä voidaanko negatiivista todistaa. James Randi on esimerkiksi tullut tunnetuksi tämän fraasin toistamisesta. Hänen mukaansa hän ei voi todistaa että maailmassa ei ole yhtä parapsyykikkoa, mutta parapsyykikko voi yhdellä vastaesimerkillä kumota hänen väitteensä että parapsyykikkoja ei ole. Toisaalta uskovaisten vakiovastaus ateistille on "et voi todistaa että Jumalaa ei ole". Ja jokainen parapsyykikko viittaa mahdollisuuteen ja mysteerisyyteen ja syyttää skeptikkoa avomielisyyden puutteesta.

Taustalla oleva virhe ; Liiallinen kannujen tuijottaminen voi harhaannuttaa mieltä.

Yksi syyllinen tähän on Russellin teekannu ja sen väärinymmärtäminen. Se on todistuksen taakkaa koskeva filosofinen todistus jossa kuvitellaan teekannu joka on niin etäällä että sitä ei voi havaita. Tämä argumentti ei sano että olemassaolemattomuutta ei voisi koskaan todistaa. Se viittaa enemmän siihen että saivartelulla olemassaoloa puolustava voi usein, ei aina, piilottaa kantansa kaikelta kritiikiltä. Russellin teekannun itse argumentti viittasi tähän siten, että kumoamisen vaatiminen olisi järjetöntä. Teekannun olemassaoloon ei olisi järkevää uskoa vaikka sitä ei olisikaan kumottu. Russell esitti että kumouksen puute ei ole todiste puutteesta.
*: Onkin hauskaa huomata että "falsifioimattomuuteen siirretyn" puolustaminen oli tuttua jo Russellin aikaan. Eli monista kristityistä ateismi ei voisi olla järkevää koska mitään Jumalan olemassaolemattomuutta ei ole todistettu. Russell vihjasi että jos Jumalasta tehdään sellainen että sitä ei voi kumota, olisi naurettavaa vaatia erimielisiltä tämän kumoamista.
*: Mutta uskovat tuntuvat käyttävän Russellin kantaa antiteesinään, jonain joka huutaa että todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Ja että Russellin teekannu tunnustaisi että olemassaolemattomuutta ei voitaisi koskaan todistaa. Vaikka tosiasiassa esimerkiksi sisäisesti ristiriitainen käsite on kumottavissa myös Russellista, eli olemassaolemattomuus ja negaatio olisivat usein todistettavissa. Russell esitti että jotkin asiat ovat kritiikki-immunisoituja saivarteluja, hän ei sanonut että vain tämänlaisia konsepteja on olemassa.
*: Tämä "et voi kumota minkään olemassaoloa, et siis Jumalankaan joten olet tyhmä jos olet ateisti" -lähtökohta viittaa haluun punnita vaihtoehtoja epäreilusti, eli että ateismille ei haluta edes antaa mahdollisuutta. Tämänlaista kritiikki-immunisointia kutsutaan yleisesti ottaen dogmaattisuudeksi, eikä se ole argumentatiivisen asioiden selvittämisen kannalta reilua. Jos kysymys on keskustella siitä onko vaikka Jumala olemassa vai ei ole, ei asiaa voida tehdä niin että a priorisesti sanotaan että toinen kanta ei voi olla kuin typerä. "Kruuna minä voitan - klaava sinä häviät" -peli on hakkaamista ja juuri sitä mihin moni uskova näyttää tuntevan syvää vetoa. ; Oikeastaan kaiken tähän liittyvän voi ohittaa ja korostaa että tosiasiassa todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Mutta ei se ole todiste asian puolestakaan. Sekä teistin että ateistin olisi todistettava oma kantansa kunnolla eikä syyttää vastapuolta saivartelijaksi ja sysätä todistustaakkaa vastapuolen kontolle.

Kun siis mietitään Randin ja Russellin linjamaa, ja sitä miten Jumalan ja paranormaalin todistamisessa on tiettyjä kantoja joita on helppo kritiikki-immunisoida ja toisia ei, on kyse periaatteessa on kysymys nyrkkisäännöstä eikä absoluuttisesta "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa" -tillanteesta. On ikävää että se otetaan ikään kuin ehdottomana sääntönä, olipa lausuja sitten teisti tai ateisti tai mitä muuta tahansa. Loogikot ja tieteenfilosofit eivät yleensä ottaen hyväksy tätä. Otetaan vaikka Siris -blogi. Siellä hän muistuttaa että logiikan kannalta ei ole mitään sellaista minkä arkijärki tunnistaa. "It is curious that we tend to assume this sort of asymmetry between affirmations and negations.It has been pointed out before that affirmations and negations are convertible -- every affirmation can be stated in an negative way and every negation can be stated in an affirmative way. If you can prove an affirmative claim, you can prove infinitely many negative claims." John Wilkins muistuttaa samasta ja antaa tälle pienen vastaesimerkin "It is commonly thought that one cannot prove a negative, but of course I can. If I say “there are no weasels in my right pocket”, all I need to do is enumerate the objects in my right pocket and find a dearth of weasels among them to prove that negative claim. So why do people think one can’t prove a negative?"

Tämänlainen kevyt alustus on tarpeen sillä ajatus siitä että olemassaolemattomuutta ei voi todistaa on arkijärjen mukainen. Stephen Law on viitannut että arkifilosofia ja arkiperustelu nojaa tämän tyyppiseen ajatteluun runsaastikin. Se ei kuitenkaan ole tieteellistä ja siksi moni kokee olonsa loukatuksi, ja ennen kaikkea asiattomasti ja väärin syin loukatuiksi, kun kutsun heitä ääliöiksi. (Ilkkuminen on sallittua ja epäonnistuminen on sallittua. Mutta jos epäonnistut ja ilkut ja jäät tästä kiinni, et taatusti jää rankaisematta. That is what I do, actually more, this is what I am!)

Tästä alustuksesta on kuitenkin syytä mennä tarkempiin detaljeihin. Siihen, miksi väite siitä, että "et voi todistaa negaatiota" on logiikan ja tieteen vastainen.

Steven Hales on kirjoittanut lyhyen analyysin joka käsittelee deduktiivista puolta. Otsikko on kuvaava "Thinking tool: You can prove a negative". Se muistuttaa että deduktion kannalta mikään ei ole helpompaa kuin negaation todistaminen. Syitä on useita. Ja siksi loogikot eivät arvosta kannanottoa yhtään ; "Among professional logicians, guess how many think that you can’t prove a negative? That’s right: zero. Yes, Virginia, you can prove a negative, and it’s easy, too. For one thing, a real, actual law of logic is a negative, namely the law of non-contradiction. This law states that that a proposition cannot be both true and not true. Nothing is both true and false. Furthermore, you can prove this law. It can be formally derived from the empty set using provably valid rules of inference. (I’ll spare you the boring details). One of the laws of logic is a provable negative. Wait... this means we’ve just proven that it is not the case that one of the laws of logic is that you can’t prove a negative. So we’ve proven yet another negative! In fact, ‘you can’t prove a negative’ is a negative so if you could prove it true, it wouldn’t be true!" Hauskaa on se, että tämä riittäisi. Jo lause "et voi todistaa olemassaolemattomuutta" pitää sisällään rakenteen jonka todistamisen se kieltää. Joten sääntö olisi itsessään sisäisesti ristiriitainen. Se ei kuitenkaan ole kaikki. Sillä negaatiot voidaan kääntää positiivisiksi väitteiksi ja positiiviset negatiivisiksi. "Not only that, but any claim can be expressed as a negative, thanks to the rule of double negation. This rule states that any proposition P is logically equivalent to not-not-P. So pick anything you think you can prove. Think you can prove your own existence? At least to your own satisfaction? Then, using the exact same reasoning, plus the little step of double negation, you can prove that you aren’t nonexistent. Congratulations, you’ve just proven a negative. The beautiful part is that you can do this trick with absolutely any proposition whatsoever. Prove P is true and you can prove that P is not false." Tämä tietysti on se periaate johon jo linkkaamani "Siris" -blogi viittasi.

Mutta entäs induktion ongelmallisuus?

Teksti on hieman varovaisempi induktion kohdalla. Se käsittelee sitä todennäköisyyksien kautta. Ja huomautetaan että induktioissa on aina aukkoja. Induktio on kuitenkin tärkeä periaate. Ja induktioissakin tilanne on se, että kysymys on koko induktiosta eikä siitä todistetaanko jotain olemassaolevaksi tai olemassaolemattomaksi. Induktiokin on, luoneestaan ja induktion ongelmasta huolimatta, jokin joka ei välitä siitä todistetaanko positiivista vai negatiivista "Despite its fallibility, induction is vital in every aspect of our lives, from the mundane to the most sophisticated science. Without induction we know basically nothing about the world apart from our own immediate perceptions. So we’d better keep induction, warts and all, and use it to form negative beliefs as well as positive ones. You can prove a negative - at least as much as you can prove anything at all." Toisin sanoen keijujen olemassaolokin on samanlaista induktiivista perustelua kuin väite että näitä ei ole. Jumalan todistamisessa asia on tietysti siinäkin samalla tavalla. ; Syy siihen miksi ihmiset kaikesta huolimatta uskovat että olemassaolemattomuutta ei voi todistaa tai että negaatiota ei voi todistaa on ihan muualla. "why is it that people insist that you can’t prove a negative?I think it is the result of two things. (1) an acknowledgement that induction is not bulletproof, airtight, and infallible, and (2) a desperate desire to keep believing whatever one believes, even if all the evidence is against it." Esimerkiksi valtaosa uskontokeskustelusta on todistustaakan sysäämistä vastapuolelle. Ateisteista teistin pitää todistaa Jumala ja teisteistä ateistejen tulisi kumota Jumala. Haluaisin tosin itse täydentää tätä siten että induktion ongelma tiedostetaan mutta sitä ei osata soveltaa. Ihmiset ovat siksi hyvinkin loogisen positivismin läpitunkevia miettiessään havaitsemista ja empiriaa. He nimenomaan ajattelevat arkiajattelullaan tavalla jossa haetaan verifikaatiota ja induktion ongelmat koskevat vain "epämiellyttäviä totuuksia" ; Eli että arkiajattelussa nähty kissa verifioidaan ja kissan poissaoloa ei voitaisi todistaa, koska kissa voi olla piilossa ja falsifiointiin suhtaudutaan heikosti. Näin siitä huolimatta että induktion ongelma osattaisiin tuoda esiin ja jopa nimetä.

Tosin moni näkee että esittämäni negaation negaatio on enemmän konseptuaalinen kuin aktuaalinen ongelma. Tässä onkin tiettyä perää. Jos nimittäin mietimme tiedettä, on selvää että usein todistamisessa on epäsymmetrioita. Sellainen löytyy itse asiassa jopa Humen alkuperäisestä induktion ongelmaa demonstroivasta esimerkistä. Hänellä kana sai siemeniä joka aamu ja hän teki tästä induktion jossa "isäntä heittää joka aamu siemeniä". Tämä induktio kumotaan yhtenä päivänä kun isäntä iskee kanan pään halki kirveellä, ja siemeniä ei tule. Yksi vastaesimerkki nimenomaan kumoaa esityksen.

Sokea korppikin löytää jyvän.

1: Ja moni ajattelee että induktio koskee vain ilmiöitä. Kuitenkin aina jos meillä on kohde jolla on määritelmä, kyseessä on yleistys. Esimerkkinä tästä olkoot antiikin kyynikkojen esittämä heitto jossa he sanovat että he ovat nähneet hevosia, mutta eivät hevosuutta. Itse menen tässä vielä astetta pidemmälle ja muistutan että kyynikko voi miettiä yksittäistä hevosta jos ja vain jos hänellä on käytössä määritelmä hevosuudesta ja tarkasteltu kohde todella osuu siihen "täydellisesti tai riittävän hyvin". Aina kun määritelmässä on kriteeriattribuutti tai kuvaavia attribuutteja ne voidaan kuvata yleistyksenä "kissat ovat nelijalkaisia maukujia". Ja tämä on induktio. Hempelin "Kaikki korpit ovat mustia" -lause muistuttaa siitä että kohteeseen liitetyt ominaisuudet ovat induktiivisia väitelauseita.

Induktion ongelma kumosikin tiukan verifikationismin. Loogisen positivismin ajama hyvin tiukka skientismi kumoutui mahdottomuuteensa. Sen tilalle on sitten tullut erilaisia itsekriittisyyttä jollain tavalla huomioonottavia malleja. Esimerkiksi falsifiointiperiaatteessa ratkaisu on juuri siinä että todistaminen on induktiivista, mutta sen kumoaminen on deduktiivista. "The logic of falsification"  kertookin tämän periaatteen varsin yksiselitteisesti.

"falsification strategy implements the modus tollens relation of deductive logic:
If P then Q
Not Q
Therefore, not P
Since modus tollens is a valid deduction argument form, it is rational to re- ject the conclusion “not P” only if one can show that one, or both, of the premises are not true."

Tämä tarkoittaa karkeasti sanoen sitä, että induktiossa negaation todistaminen on jossain määrin helpompaa. Verifikointi, jota vanhan mallin "kaiken tieteellisesti todistavat" kannattivat on paljastunut aukkoiseksi, mutta kumoaminen on helpompaa. Kuitenkin on selvää että tieteenfilosofiassa on pakko miettiä sitä premissipuolta. Tämä ei itse asiassa käsittele lainkaan sitä voidaanko deduktiolla tai induktiolla "todistaa negatiivista". Vaikka moni käyttääkin tätä sivuun siirtämistä ja saivartelumahdollisuutta argumenttina, kyseessä on oikeasti harhautus. Se ei koske induktion rakennetta vaan premissejen pätevyyttä. Ja kun kysymys on siitä millä ehdoin premissejä hyväksytään, on huomattava että ongelmatilanteesta selvitäkseen on pakko kiistää käytettyjä premissejä, joka taas vaatii sitä että näiden tosiasiaväitteiden kumoaminen olisi mahdollista ja perusteltua. (Niiden negaatio on todistettava tai viitattava että ne väitetyt premissinmukaiset tosiasiat eivät olisi olemassa.)

Paul Duhem on toki muistuttanut siitä että aina kun tulee kumoamistilanne, ihminen helposti keksii ad hoc -oletuksia joiden perusideana on selittää miksi jompi kumpi premisseistä ei olekaan pätevä. Rakenteista premissin oikeuttamiseen siirto johtaa siihen että falsifiointi on usein saivarteluastekysymys. Ja tämän tien päässä on Quinelainen tieteenfilosofia. Siinä ei mietitä onko asia "positiivista todistamista" vai "negatiivista todistamista", todistetaanko jotain olemassaolemista vai olemassaolemattomuutta. Siinä on kysymys pelkästään saivarteluasteista. (Kysymys siirtyy siihen voidaanko mitään todistaa, perustella ja varmistaa. Eikä siitä onko olemassaolon ja olemassaolemattomuuden todistamisen välillä epäsymmetria. Joka on "olemassaolemattomuutta ei voi todistaa" -väitteen ytimessä.) Ja pohjimmiltaan tätä mitataan Duhemin Quinen teesin avulla ; Katsomalla mitkä yleistykset ovat käytössä erityisen monessa muussa vahvassa tieteen teoriassa. (Jos asiaa tai periaatetta tai premissiä sovelletaan paljon muualla, eikä se pelkästään loisi itseään ristiriidattomaksi havaintojen kanssa, se on hedelmällistä, hyödyllistä ja vähemmän saivartelevaa.) Eli edes premissikikkailutasolla negaation todistaminen on "symmetristä";

Tämä kaikki on kieltämättä
tavallisen ihmisen järjelle vierasta
ja muutenkin hyvin häiritsevää.

Vaikka deduktio, induktio ja tieteellinen keskustelu toimivat kaikki hieman eri konteksteissa, ei koskaan voida sanoa että "et voi todistaa negaatiota". Ne ovat yleensä symmetrisiä. Mutta jos joskus voidaan sanoa että epäsymmetria on, niin silloin olemassaolemattomuus on itse asiassa helpompi ja kysymys menee siihen voidaanko olemassaoloa oikeastaan todistaa muulla tasolla kuin "ilman riittävää epäilyä on hyvin perusteltua uskoa että". Tosin tälläkin tasolla on helppoa huomata että Randi alussa tekee induktiivisen näkemyksen jonka havaittu parapsykologi kumoaa. (Rakenne prosessissa on modus tollens.) Ja epäsymmetria on tässäkin mielessä jossain muualla kuin arkijärki sen sanoo olevan ; Olemassaolemattomuudesta saadaan selvästi tehtyä induktioita. Joten symmetria tässäkin kohden on selvä. Olemassaolon todistamisvaikeuden ja verifioinnin mahdottomuuden tiedostava uskova ei voi siis selittää että ateisti voisi vain venkoilla ja että uskovan on niin vaikea todistaa Jumalaa "kun mitään ei voi todistaa aukottomasti". Falsifioitavuus ei noudata arkijärkeä ja sen tyyppisiä konsepteja joilla uskontokeskustelua on puolin ja toisin koristeltu.