Induktioiden käyttö on tieteenfilosofiassa kenties yksi suurimmista ongelmista. Ongelmista sitä kautta että niitä on käytännössä pakko käyttää mutta niihin liittyy ongelmia joita ei voi kiertää.
Karkeasti ottaen syyn ja seurauksen kanssa ongemana on se, että näemme tapahtumia emmekä syyseuraussuhdetta itseään. Ja induktiossa on aina epävarmuuselementtejä.
Toisaalta induktiot ovat laaja sikermä. Ottaakseni demonstraatiota ääripäistä otan;
* Voidaan esittää joutsenista attribuuttikuvauksia mallia "kaikki joutsenet ovat valkoisia". Nämä voivat olla tosia tai epätosia väitteitä. Tätä kohtaa koskee tiedon epäsymmetria ; Induktiota ei voida verifioida. Eli mikään määrä havaittuja joutsenia ei takaa että seuraava havaittu joutsen olisi musta. Toisaalta jo se yksi havaittu musta joutsen falsifioisi koko induktion ja sitten se olisi tosi.
* Näiden kanssa hieman erilainen väite taas on käyttää analogiaa jossa vertaillaan kahta esinettä tai esineryhmää. Ja esittää että kun ne ovat ominaisuuksiltaan A ja B samanlaisia keskenään niin sitten ne ovat myös ominaisuudessa C samanlaisia. Näitä koskee Leibnizin laki ; Jos otamme kaksi esinettä, niissä on vähintään jokin epäanalogia. Ne ovat esimerkiksi eri lokaatiossa. Tai jos ne eivät ole niin ne ovat itse asiassa yksi ja sama esine. Epäanalogisuus on tässä kohden väistämätöntä. Silti nämä voivat olla hyviä vertauksia ja analogioita.
Nämä ongelmat johtavat joskus erikoisiin väitteisiin. Joko induktioihin ei luoteta lainkaan. Tai sitten induktioita käsitellään yhtenä klimppinä. Tämä on tarpeetonta. Itse asiassa on tarpeellista klimpittää enemmän. Ottaa esiin kolmas kohta. Syyseuraussuhteita koskevat induktiot. Ne ovat siitä erikoisia että ne ovat usein tapahtumien kuvauksia ja aineisto osuu niihin hyvin, heikosti tai eivät lainkaan. Ne ovat usein haasteellisesti falsifioitavissa koska epäonnistunutta teoriaa voidaan helposti paikkailla erilaisin ad hoc -oletuksin. Silti voidaan sanoa että osa näistä induktioista ovat vähemmän epäluotettavia kuin toiset.
John Stuart Mill luokitteli induktioita ja sitä miten induktioita voitaisiin sitoa syy-seuraussuhteisiin ; Hän luokitteli neljä hyvää induktiomallia tähän.
1: "Method of agreement", yhtäpitävyyden metodi. Jos jokin ilmiö tapahtuu monenlaisissa ympäristöissä silloin kun läsnä on jokin yhteinen muuttuja niin tämän muuttujan voidaan katsoa olevan melko varmasti se syy joka aikaansaa tuon seurauksen.
2: "Method of difference", erotusmetodi. Jos jokin ilmiö tapahtuu jossain tilanteessa jossa on useita muuttujia ja se lakkaa tapahtumasta kun jokin yksi muuttuja (mutta ei muita) poistetaan, tämä poistettu efekti todennäköisesti aikaansaa ilmiön.
3: "Method of concomiant variations", varioinnin menetelmä. Jos kahdessa ilmiössä on "kyllä-ei" -tapahtumisen sijaan asteittaisia eroja voidaan muuttaa yhtä muuttujaa asteittain ja katsoa mitä tapahtuu sille toiselle muuttujalle. Efektin poistamisen ja vähentämisen sijaan voidaan katsoa mittaustuloksia harmaan eri asteilla. Jos muuttujien välinen muutos on tasainen, eli joko kasvaa tai vähenee toisen muuttujan muuttuessa, niin näiden väliin voidaan nähdä syyseuraussuhdetta.
4: "Method of residues", jäännösten menetelmä. Jos johonkin tilanteeseen jossa on monta muuttujaa tuodaan jokin uusi efekti ja lopputulos näyttää erilaiselta, voidaan uskoa että tämä uusi tuotu efekti on tuon muutoksen syy.
On toki selvää että näissä on kysymys manipuloitavista muuttujista. Ja nykyaikana tiedämme että syy-seuraussuhdetta ei silti tule täysin varmistettua. Nämä ovat kuitenkin siitä kiinnostavia että niissä on varmistelumenetelmiä. Ja niiden ytimessä ei ole Popperin kannattama falsifioitavuusperiaate. Induktion ongelmaa voidaan siis, ei nyt täysin korjata, mutta oleellisesti parantaa.
Näin ollen ei tarvitse kunnioittaa jotain ID -teoreetikoiden Paleyn kelloseppäanalogian uudelleenlämmityksiä vain siksi että evoluutioteoriassa ja muissa luonnontieteissä vedotaan korrelaatioihin jotka ovat myös yksi induktion luokka aivan kuten vertauksetkin. Ja näin ollen voidaan kenties jossain määrin luottaa tieteeseenkin enemmän kuin monesti saa kuulla ihmisiltä joista totuus on vain jäänne jostain kristillisestä asenneympäristöstä ja että kaikessa on vain kysymys maailmankuvista.
Postmodernit kriitikot jotka kirjoittavat kommentteja tietokoneella uskoen syyseuraussuhteellista narraatiota jossa "Enter" vaihtaa riviä. Näin he levittävät valtapeliä jossa fyysinen "läsnäolo" ja siihen litityvä kontrolli ja "sisään astuminen" penetraatiomielisenä lisäyksenä ovat oleellisia kun taistellaan maailmankuvista. He usein korostavatkin miten kaikki ovat maailmankuvia ja skientismi on sellainen kanssa. Mutta eivät itse nouse paremmiksi joten miksi skientistin täytyisi muuttua heidänlaisikseen? Miksi he eivät kestä moninaisuutta ja erilaisuutta vaan pelaavat valtapelejä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti