Penseitä

Blaise Pascal kirjoitti, vanhoilla päivillään, teoksen "Pensées" ("Mietteitä"). Oli vuosi 1670. Teos oli kaikkea muuta kuin jumalatodistuskeskeinen. Pascal sen sijaan korosti että Jumalan etsiminen oli välttämätöntä ja merkitsi jokaiselle jotain.

Tässä perustassa oli vahva ajatus uskomiseen uskomisesta. Ihmisen elämä oli lyhyt ja elämä ei tarjoa pysyvää tyydytystä. Pinnallisia huvituksia hakevan ja syvämietteisyyttä karttelevankin kohdalla viimeistään kuolema ajaa "joko iänkaikkiseen onnettomuuteen tai olemattomuuteen". Samalla Pascal korostaa ihmisluonnetta melkoisen negatiiviseen sävyyn. Ihminen kuvataan egoistiseksi, turhamaiseksi ja julmaksi. Jalomielisyyttäkin harrastetaan vain jotta voidaan kerskailla tällä myöhemmin. Jumala tarkoittaa tässä "jotain muuta kuin tätä".

On toki luontevaa ajatella että jos ihminen on Pascalin tapaan hyötyä ja huvia ajatteleva olento, että häneen vetoaisi jokin sellainen kuin Pascalin vaaka. Jossa ei perustella sitä että Jumala olisi todennäköinen tai edes mahdollinen olento. Vaan jossa sanotaan että luvattu palkkio on niin suuri että vaikka sen todennäköisyys olisi pienikin, niin peliin kannattaisi ottaa osaa. Eli uskoa Jumalaan. Pitää silmät kiinni palkinnossa.

Pascalin ihmiskuva on yleinen.

Nykyajan kristitytkin korostavat melkoisen usein sitä että uskontoa tarvitaan juuri siksi että ilman uskontoa ihminen on julma ja kauhea moraaliton olento. Tai vähintään moraalilla ei ole perustaa jos ei ole Jumalaa. Pessimistinen ihmiskuva leimaa. Kristityt kuvaavatkin ihmistä usein jonkinlaisena psykopaattina joka täytyy pitää kurissa.

Asian voisi hoitaa yksinkertaisella onelinerillä ja sanoa jotain sentapaista kuin että "Kristityistä ihmiset ovat makaabereja, raakoja, pahoja ja itsekkäitä. Ja sellaisia he kristityt ovatkin." Ja jossain määrin tämä leimaava oneliner vastaisi jotain kokemustakin jonka helposti saa jos on uskonnoton ja kohtaa kristillisyyden ainoastaan niiden ihmisten kautta jotka tulevat uskonnottoman luokse kristityn identiteetti edellä.

Ja jossain määrin kokemuksen taakse voisi saada myös psykologiaa. Ap Dijksterhuis on tutkinut ennakkokäsitysten ja käyttäytymisen suhdetta sosiaalipsykologian näkökulmasta. Esimerkiksi hänen "Why we are social animals: The high road to imitation as social glue" kuvaakin jo otsikollaan, että ihmiset itse asiassa imitoivat hyvinkin leimallisesti erilaisia stereotyyppejä. Imitoimme mitä ihmeellisempiä mielleyhtymiä. Ja meitä voi leimata niihin. Jos meille esimerkiksi esitetään listoja joissa on ominaisuuksia jotka liittyvät vanhoihin ihmisiin, alamme itsekin liikkumaan hieman kankeammin. Käytöksen tasolla stereotyypeistä tulee vähäksi aikaa totta. Kristitty joka toistaa negatiivista ihmiskuvaa toistuvasti voisi tätä kautta tehdä pitkäaikaisvaikutuksia kun efektin annettaisiin vaikuttaa.

Mutta eihän tuo kuvaa oikeasti edes kristittyjä!

Selitys olisi tähän asti viehättävä. Mutta tosiasiassa suurin osa ihmisistä ei ole tämänlaisia. Itse asiassa edes Pascal itse on osittain demonstraatio tästä. "Mietteiden" vanha Pascal oli kääntynyt - omien sanojensa mukaan vuonna 1654, marraskuun 23 ja 24 välisenä yönä - jansenismiin. (Yhteen kristilliseen suuntaukseen. Nimi voisi tuoda mieleen jonkun itämaisen uskonnon. Mutta Pascalin kohdalla kyse ei ollut tästä.) Kääntymisen yhteydessä Pascal luopui oppisuunnan dogmien mukaisesti syrjään aktiivisesta elämästä. Nuoremmankaan Pascalin kristillisyydestä ei ole epäselvyyttä. Häntä ei voi pitää oikein edes huonona kristittynä. Mutta tällöin hän osallistui niin seurapiirielämään kuin tutkimustyöhön kuin maalliseen elämäänkin. (Itse asiassa nuorempi Pascal tuotti tilastollisia konsepteja jotka liittyivät siihen että hän pelasi erilaisia uhkapelejä.)

Kognitiivisen uskontotieteen pohjalta tämänlainen uuden oppien dogmien sovittaminen asioihin on itse asiassa teologista korrektiutta. Sanoja saattaa uskoa että se pitää paikkaansa mutta se ei heijastu arkielämään. Sen vuoksi nuori Pascal ei osannut ennakoivasti käyttäytyä vanhan itsensä antaman mallin mukaan. Tästä voidaankin päätellä että kristityt tuskin itsekään tosiasiallisesti uskovat ja seuraavat näitä antamiaan negatiivisia kuvauksia. Ne ovat korkeintaan jotain jotka kuvaavat enemmän "muita ihmisiä", eikä oikein heitäkään.

Esimerkiksi kun kristitty esittää että ilman Jumalaa ihminen voisi vaikka murhata toisia, ja häneltä kysytään että jos hän nyt kääntyisi ateistiksi niin lähtisikö hän ensimmäisenä murhaamaan muita, vastaus on yleensä yllättynen kieltävä. (Tosin sen vaihtoehtona on vastaus johon voi vastata retorisella hiljaisuudella.) Suurin osa ihmisistä toki vetoaa että ilman Jumalaa voidaan halutessaan vaikka tappaa muita ihmisiä. Mutta käytännössä suurin osa ihmisistä on Penn Jillettejä jotka sanovat että ateistina hän saa tappaa kaikki ihmiset joita hän haluaa. Ja että hän onkin tappanut kaikki ihmiset joita hän on halunnut tappaa. Tämä luku vain sattuu olemaan nolla. Koska Pascalin lausunto ihmisluonteesta on enemmän sitä että hän toistaa mitä hänen uskonsuuntauksensa oli hänelle totena esittänyt, se ei tietenkään kuvaa sitä miten ihmiset todella toimivat.

Olkaatten vaan niin hyvät!

Sen vuoksi voidaankin nähdä että suurinta osaa ihmisiä kuvaakin enemmän Lake Wobegon effekti kuin oikein mikään muu. Ilmiössä on kyse havainnoista joissa ihmiset uskovat olevansa parempia kuin itse asiassa ovatkaan. 80% autoilijoista kokee olevansa keskivertoa parempia kuskeja. Jonka kautta on tietenkin helppoa nähdä muut ihmiset oleellisesti huonompina. (Joka voi näkyä siinä miten kristityn ajatus uskonnon tuomasta onnellisuudesta ja/tai moraalisuudesta on uskonnottomien kannalta jollain asteella loukkaava.) Ja sama ilmiö näkyy kaikissa muissakin taitoihin ja positiivisiin piirteisiin liittyviin asioihin. ; On jopa puhuttu depressiivisestä realismista (depressive realism) jonka mukaan masentuneilla on tarkin itsetuntemus. Normaalin ihmisen terveessä hyvässä itsetunnossa on aimo ripaus valheellista optimismia.

Tähän liittyykin sellainen jännittävä paradoksi jota on hyvä kuvata puhelinmyyjillä ; Pessimistisillä puhelinmyyjillä on keskimäärin tarkemmat kuvaukset siitä miten suuri heidän onnistuneiden myyntipuheluidensa prosentti on. Mutta optimistit lyövät itseään Dijksterhuismaisella taikasauvalla päähän ja vaikka heidän prosenttikäsityksensä onnistumisista ovat tarpeettoman ruusuisia he itse asiassa myyvät hieman enemmän.

Kristitty ei usein hoe itselleen nöyryyttä opettavia ajatuksia syntisyydestä. Armo korostuu omissa virheissä. Samoin kristityn on helppoa ajatella että positiiviset asiat uskon vaikutuksista koskevat itseä. Ja näin ollen negatiivinen ihmiskuva koskee muita ihmisiä. Ja heihin tämä ei vaikuta juurikaan koska he nyt eivät ole kristittyjä.