Merkityksistä ja moraalista ; Nihilismien erikoisesta erosta.

Merkityksen filosofia on monille hyvin tärkeä. Erilaiset viitekehykset selittävät mitkä ovat merkityksen (1) lähteitä ja (2) ehtoja. Usein, mutta ei välttämättä, nämä ovat toisiinsa nivoutuneita. Eli merkityksen lähde on usein hyvin lähellä merkityksen ehtoa.

Karkeasti ottaen yksi merkittävä jakolinja on naturalististen merkitysteorioiden ja supernaturalististen merkitysteorioiden välillä; Jos olet naturalisti, ajattelet että merkitys johdetaan faktoista ja ominaisuuksista joita luonnollinen maailma pitää sisällään. Jos taas olet supernaturalistisen merkityksen kannalla, esität että merkitys johdetaan faktoista ja ominaisuuksista jotka tulevat ei-naturalistisesta hengellisestä tai muusta supernaturaalista todellisuudesta.

Naturalismissa on kaksi tärkeää ehtoa merkitykselle:
1: Subjektivistisessa suuntauksessa ajatellaan että merkitys sidotaan siihen että sinulla on subjektiivisia kokemuksia maailmasta. Esimerkiksi koet nautintoja, tyydytät tarpeita tai muita vastaavia asioita. Tunteet ja kokemukset ovat tällöin yleensä merkityksen ytimessä. Merkityksetön elämä on vaikeaa koska on vaikea kuvitella asiaa jossa maailmaan ja siinä tapahtuviin asioihin ei liitettäisi tunteita. Esimerkiksi syömisen nautintoa.
2: Toinen naturalistinen suosittu koulukunta on objektivistinen suuntaus jossa esitetään, että elämän merkitys tulee sitä kautta että ihminen muuttaa maailmaa. Auttaa muita ihmisiä, löytää totuuksia, luo taideteoksia...
+: Tietenkin näistä on myös hybridejä, joissa esimerkiksi muutos joka aikaansaadaan maailmassa koetaan subjektiivisesti tunteilla ja vain tämä tyytyväisyys on sitten merkitystä. Mutta tämä ei tavallaan liitä uusia, mainitsematta jätettyjä, lähteitä merkitykselle.

Supernaturalismissa taas merkitys sidotaan;
1: Jumalakeskeisesti siihen että merkitys on sitä että ihminen tyydyttää Jumalan tai jumalten ehtoja tai vaatimuksia. Sielukeskeisesti siihen, että sielulla on jokin ydin joka voidaan pitää puhtaana tai ehyenä.
2: Sielun integriteettiä korostava näkemys korostaa sitä, miten yksilön minuus on kestävää, mahdollisesti jopa ikuista.
+: Toki tässäkin usein yhdistetään ajatus siitä että sielun integriteetti ja ikuisuus sidotaan Jumalan käskyjen totteluun.

Laajemminkin tietenkin voidaan sekoittaa elementtejä. Esimerkiksi Jehovan Todistajien näkemyksessä kuoleman jälkeen eletään ikuisesti fyysisen maan päällä tavalla jossa saadaan nautintoa Jumalan palvelemisesta ja tottelusta. Tässä on mukana kaikenlaisia mainittuja elementtejä.

Tässä onkin kiinnostavaa miten minuuden säilyminen on oleellista sielukeskeiselle mallille jonka ei kuitenkaan tarvitse olla teistinen. Toisaalta voidaan kuvitella myös puhtaasti Jumalakeskeinen maailma joka on hyvä koska se tottelee Jumalan säätämiä luonnonlakeja. Tässä ei tarvittaisi välttämättä ainuttakaan eloista ja tietoista olentoa tai sielua kokemaan asioita. ; Itse asiassa teistisen merkityksen ytimessä on ylipäätään mukana hyvin vahva ajatus siitä että merkitys tulee maailmaan ja ihmiskuntaan sen ulkopuolelta. Ja tämä liittää ihmiset johonkin ihmisistä poikkeavaan ja suurempaan. Tämä helposti nimenomaan vähentää kokemuksen ja sielun relevanssia merkitysteorioissa. Tämä on tietenkin sinänsä mielenkiintoinen kysymys, että usein merkitys on arkikielisessä käytössä enemmän kokemuksellinen kuin vaikkapa moraali.

Mistä päästään erikoiseen heittoon; On nimittäin aika tavallista että merkitystä ja moraalia sidotaan yhteen teistisessä argumentaatiossa. Erityisesti jos puhutaan ateisminvastustuspuheista. Tässä ytimessä on yleissana nihilismi. Jolla halutaan kuvata maailmaa josta puuttuu sekä moraali että merkitys. Toisaalta merkitys tuntuu kestävän arkijärkistäkin kritiikkiä näiltä ateistisilta argumenteilta voimakkaammin kuin moraalin kohdalla. Ateistien kokeman merkityksen ei nähdä samalla tavalla rikkovan ateistien sisäistä eheyttä kuin moraalisen hyvyyden. Vain moraalisesta nihilismistä puhuttaessa omaan suuntaani on tullut heittoa siitä miten moraalisuus ja naturalismi olisivat sisäisesti ristiriitaisia.

Tämä on tavallaan erikoista koska moraali ja merkitys perustellaan hyvin samanlaisista ominaisuuksista ja lähteistä. Ehkä syynä on se, että esimerkiksi humen giljotiini on tärkeä moraalia koskeva periaate jota ei kuvata merkityksen nollaajana. Humen giljotiiniahan käytetään usein naturalistien moraalin torjumiseen vedoten siihen että naturalisti vetää aina sitä miten asioiden pitää olla sitä kautta miten asiat ovat. Ja tätähän ei Humen giljotiinin mukaan voida tehdä. Tässä on toki ainakin minulla hieman huvittuneisuutta koska Humen giljotiini ei koske vain fysiikan lakeja ja naturalistista olemassaoloa vaan kaikkea olemassaoloa. Se kieltää aivan samasta syystä asioiden päättelyä sitä kautta että on olemassa joku Jumala tai Jumalan tahto.

Kenties siksi moraalin kohdalla nihilismiin mennään aika suoraviivaisesti. Lopputuloksena on usein se, että moraalin yksi teoria oletetaan oikeaksi ja sitten siitä poikkeaminen on nihilismiä. Eli vastapuolen moraaliteoriaa ei kumota vaan se a priori oletetaan vääräksi. Kun taas merkityksen kohdalla on aivan tavallista törmätä teorioihin jotka vetävät nihilismin merkityksettömyyskokemusteemana vastaan vain pitkällisen eliminatiivisen prosessin jälkeen. Toisin sanoen merkityksettömyys jostain voidaan päätellä vasta kun on eliminoitu kaikki merkityslähteet.

Tässä mielessä ongelmana ei tavallaan ole se että merkitykselle ei ole humen giljotiinia vaan se, että humen giljotiinia käytetään usein huolettomasti juuri siksi että monilla on ilo kiistää vastustajiensa moraalisuus mahdollisimman syvästi – ja syvin tapa ei ole osoittaa että he ovat läpeensä pahoja, vaan että he ovat täysin moraalin tavoittamattomissa. Tässä tavoitteena on usein epäfilosofisesti halu ja tarve mollata. Ja tämä epäfilosofinen tarve on niin kova että päättelyssä oiotaan. Ei eliminoida kaikkia moraalisia lähteitä ja mahdollisuuksia jotta saadaan pääteltyä nihilismi. Siksi merkitys on resilientti nihilismiargumenteille. Vaikka ainakaan minulle ei ole kovin selvää millä tavalla nämä olisivat auttamatta eri sfääreissä jotenkin aivan erilaisilla tavoilla. Nähdäkseni on jopa mahdollista että merkitys ja moraali ovat yksi ja sama asia. Itse näen että ne joko ovat synonyymejä tai synonyymimpiä kuin olemme tavanneet niitä kuvata.

Vakuuttavuudessa on siksi takana esimerkiksi se, että relativistinen moraali nähdään helpommin nihilismiksi kuin subjektiivinen ja koettu merkityksellisyys. Kuitenkin filosofisesti ajatellen edes moraali ei mitenkään suoraan muutu olemattomaksi sillä että se on kokijakohtainen tai tilanneriippuvainen. Näin vain koetaan.

Paljastaako Euthyfronin dilemma, että Jumala ei voi olla kaikkivoipa?

Euthyfronin dilemma on perinteinen tapa käsitellä Jumalan ja hyvyyden suhdetta. Siitä saadaan kuitenkin vedettyä melko erikoinen twisti kohti kaikkivoipuuskysymyksiä.

Perinteisesti se on esitetty muodosa "Päättävätkö jumalat, mikä on hyvää, koska se on hyvää, vai onko hyvää siksi että jumalat päättävät niin?" Ja jos ensiksi mainittu mielipide on oikein, se osoittaa, että hyvä on riippumaton jumalista. Jos jälkimmäinen pitää paikkaansa, on hyvän käsite teennäinen, jumalat vain sanovat mitä jumalat vain sanovat.

Mutta tästä seuraa kaikkivoipuuskysymys;
1: Jos ajattelemme perinteistä God Command Theorya, jonka mukaan Jumalan käsky on se mikä määrittää hyvyyden. Tällöin Jumala ei voi olla kaikkivoipa koska hän ei voi tehdä ihmiskunnalle käskyä joka olisi epäeettinen. Jumala olisi kyvytön antamaan käskyä joka olisi sisällöltään epäeettinen. Toki Jumala voisi käskeä meitä uskomaan darwiniin ja syömään lapsia, mutta tämä muuttaisi nämä asiat hyvyydeksi. Koska Jumala sanoo mitä Jumala sanoo.
2: Jos taas moraali on jokin itsenäinen moraalilaki jota Jumala enemmänkin kanavoi meille, niin silloin olisi olemassa jotain jolle Jumalan toimet olisivat alisteisia. Ja joka olisi olemassa Jumalan ulkopuolella ja tämän yläpuolella. Toisin sanoen jos Jumala voisi olla paha, häntä arvioitaisiin jollain moraalilailla jolla olisi valta Jumalan yli.

Molemmat yhdessä vihjaavat siihen suuntaan että kaikkivoipuus ei ole Jumalan ominaisuus, olipa tilanne miten tahansa. Tämä ei toki kumoa teismiä. Mutta se on haaste kaikille teistisille malleille joissa toteutuu sekä se, että (1) moraalisutta on olemassa, että se että (2) Jumala on kaikkivoipa.

Onko Jumalan elämä mielekästä tai moraalista?

Hyvin yleisen teistisen näkökannan mukaan Jumala on jotain jota ihmiset tarvitsevat että heidän elämässään voi olla merkitystä tai moraalia. (Toisenlaisia teistejäkin on, mutta tämä blogiteksti ei käsittele heidän näkökantojaan.) Tämä asenne on mahdollinen jos vapaa tahto, tietoisuus ja mieli ja kyky tehdä päätöksiä tai mieltymykset eivät riitä. Harva uskovainen kiistää esimerkiksi että ateisti Jumalattomassa universumissa ei voisi olla hedonisti. Mutta tämä ei olisi merkityksellistä tai moraalista.

On varsin yleistä että he pitävät tulosta kyseenalaistamattomissa olevana. Ehdottomana ilmiselvyytenä. Ateismi=nihilismiä. Erimielinen ei ymmärrä mitään.

Tässä näkemyksessä otetaan myös selvä kanta euthyfronin dilemmaan.

Perinteisessä ajatuksessa haasteena on se, että jos on olemassa Jumalasta irrallinen moraali niin sitten ihmiset voisivat verrata siihen ilman Jumalaa. Tai ainakin moraali olisi olemassa siitä huolimatta olisiko Jumala olemassa tai ei. Ihmisillä ei kenties olisi pääsyä tähän objektiiviseen ei-Jumala -moraaliin. Mutta se olisi olemassa ja moraalinen. Jumala voisi olla tällöin keino jolla ihminen pääsee moraaliin. Mutta se ei tarkoita että ei voitaisi (1) olettaa että moraalia ei olisi olemassa ilman Jumalaa (2) tai vastaavasti olettaa, että ihmisillä on ei-teistinen väylä tähän tietoon ; Onhan tässäkin oletettu että Jumalalla vaan on tämä yhteys. Eikä ihminen voi tarkistaa että asia on juuri näin, koska se vaatisi sitä että otettaisiin oikea moraali ja sitä verrattaisiin Jumalan moraaliin ja katsottaisiin täsmäävätkö ne vai eivät. Koska juuri tätä suoraa tarkastelu kielletään a priori, ei vertailua voida tehdä ja Jumala on tietoväylä tähän ihmisen ulkopuoliseen tietoon.

Näin ollen uskallan sanoa että kanta euthyfronin dilemmaan on se, että moraali on sidottu Jumalaan. Tällöin puhutaan vaikka Craigin God Command Theorysta jossa Jumala on moraalin mittatikku ja ihminen on moraalinen siksi että tekee asioita joita häntä itseään mahtavampi komentaa.

Mutta mitä tapahtuu jos katsotaan tässä kontekstissa sitä olentoa jonka kuvaksi ihminen on tehty.

Jumalalla on tietoa ja taitoa. Mutta hänellä ei ole itsensä ulkopuolista voimaa jonka olemassaolosta riippumatta moraali olisi olemassa. Tässä mielessä Jumalan Tahto voi hänelle itselleen varsin helposti ilmetä mielivaltana. Hän ei voi tarkistaa mistään itsensä ulkopuolisesta maailmasta moraalia ja hänen tekemisensä ovat Hyvyyttä, olivatpa nämä sitten mitä tahansa. Sillä kun Hän tekee jotain niin sitten siitä tulee se standardi. Koska Hänellä on vapaa tahto ja vastaavat, tilanne voi vaikuttaa Hänelle itselleen hyvin erikoiselta.

Sellaiselta että kenties hän keskenään itse itselleen lainailee kristittyjen ehdottoman päteviä ja kyseenalaistamisen ulkopuolella olevia Ehdottomia Totuuksia ja päättelee että Hänen elämänsä ei voi olla merkityksellistä. No. Ei hän toisaalta tarvitse sitä Pelastustakaan johon merkitys on sidottu.

Itse tosin näen että Jumalan elämä voisi olla merkityksellistä. Mutta tässä otetaankin kantaa jossa moraali ei perimmiltään kumpua jostain "ulkopuolelta" vaan syntyy aina ja väistämättä "sisäisestä". Eli heti kun on vapaa tahto, mieltymyksiä ja tavoitteita niin kokemus moraalisuudesta ja merkityksellisyydestä nousee niiden kautta väistämättä. Riippumatta siitä onko niiden ulkopuolella jotain vertailukohtaa. Nämä muutokset tosin tuhoavat ne perusargumentit joilla selitetään teismistä ja objektiivisesta moraalista...

Voiko kaikkivaltias erehtyä?

Immanuel Kant käytti antinomioita demonstroidakseen sitä, miten puhtaan järjen päätelmät ovat ristiriidassa empiiristen havaintojen kanssa. Kant haki esille erilaisia ristiriitoja. Kant halusi puhdistaa keskustelua siten että hän jakoi aistikokemusten (fenomeeni) erikseen metafyysisistä kysymyksistä.

Itsekin näen kiinnostavana sen, että ihminen voi erehtyä. Ristiriidat osoittavat että ihmiset voivat uskoa asioihin jotka eivät pidä paikkaansa. (Tai sitten hän uskoo logiikkaan ilman perusteita ja tällöinkin hän uskoo asiaan joka ei pidä paikkaansa...) ; Asiaa voisi kuvata runollisesti siten, että mieli on suurempi kuin todellisuus. Kyynisempi voisi sanoa että tämä kertoo siitä että mieleen menee paljon sellaista joka ei ole totta. Erehtyminen on likimain yhtä kuin tämä "fysikaalisen totuuden ylittäminen".

Tässä mielessä on kiinnostavaa kysyä että voiko kaikkivaltias erehtyä. Osa kiertää tätä ajattelemalla että tosiasiassa paikkaansa pitäisikin jokin modaalinen realismi. Tällöin tosin joudutaan antamaan periksi sille että kenties mieli ei sittenkään ole suurempi kuin fysikaalinen todellisuus.

Yleisestä tekoälystä

Kun katsotaan tekoälyn kehitystä, voidaan karkeasti ottaen sanoa että nykyinen teknologia tekee kaikkea sellaista jota kuvattiin minun opiskeluaikanani - josta ei ole niin kauaa aikaa - haasteina.

Toki jossain määrin voidaan yhä sanoa että tekoälyn ja ihmisälyn erottaa toisistaan muun muassa siitä että siinä missä matematiikka ja logiikka ovat koneelle helppoja ja ihmisille vaikeita, on esimerkiksi käveleminen ja kasvojen hahmottaminen koneille vaikeaa mutta ihmisille helppoa. Ja tätä kautta selittyy miksi supertietokoneet pärjäsivät shakin maailmanmestarille, mutta eivät kyenneet tunnistamaan ihmisten puheesta lauseita.

Mutta suurempi kysymys on yhä enemmän siinä että tekoäly kykenee suoriutumaan jostain hyvin spesifistä tehtävästä - kuten vaikka "jeopardyssa" pärjäämisessä - ihmistä paremmin. Kuitenkaan Watson tai muut superälyt eivät pärjää monessa tehtävässä. Jos "jeopardy" -algoritmi laitetaan tekemään jotain muuta, kuten vaikka tekemään ruokaa, siitä ei tule mitään. Tähän spesifiin tilanteeseen tarvittaisiin toinen mutkikas algoritmi ja sen pyörittämä uudenlainen robotti. Ihminen taas suorittaa kaikenlaisia asioita.

On toki mahdollista, teoriassa mahdollista, että ihmisen yleinen toiminta johtuu siitä että olisimme täynnä, tupaten tungettuja, täyteen erialisia spesifiä yksittäisiä algoritmeja. Ja jossain määrin näin varmasti onkin. Meillä on spesifejä lajityypillisiä refleksejä jotka ovat kaavamaisia. (Eivätkä aina edes funktionaalisia ; Miekkailussakin suuri osa työstä on sitä että opetellaan ei-optimaalisia synnynnäisiä refleksejä pois.) Mutta kuitenkin on tilaa ajatukselle ns. yleisestä tekoälystä.

Ja tämä onkin sitten haaste.

Olemme jossain määrin rajoittuneet tiettyjen spesifien suoritteiden toistamiseen. Kenties tämä johtuu siitä että ihmisillä on tapa hakea epäanalogioita ja tehdä tämä tarkastelemalla yksittäisiä atribuutteja. (Näin esimerkiksi ihmisen katsotaan eroavan eläimistä joidenkin tiettyjen piirteiden vuoksi.) Siksi on noussut esimerkiksi ajatus Turingin testistä joka on siitä hankala että teoriassa se voidaan läpäistä spesifillä algoritmilla - tarkalleen ottaen selviämällä keskustelusta.

Toisaalta Turingin testin läpäisystä voi tehdä hirveän vaikeaa sillä että kysyjä on hyvin ovela ja tekee keskustelusta välineen jolla mitataan monesta erilaisesta tehtävästä selviämistä. Katsotaan selviääkö kone yleistiedosta, urheilutriviasta, tietoteknisestä ohjelmoinnista ja ruuanlaittokeskustelusta. (Ja jos selviää, voidaan arvata että kyseessä on robotti.) Tällöin testi lähestyy yleistä älykkyyttä. Mutta yleensä tätä ei tehdä ja tosiasiassa tämä demonstroi että jako "yleiseen" ja "spesifiin" jaotteluun ei ole käynyt aikanaan mielessä edes Alan Turingilla.

Antropomorfismia

Ensimmäinen haaste koskee itse asiassa sitä mitä tämänlaisesta tekoälystä tulee mieleen. ; Ensimmäinen haaste on antropomorfismi. Jos lähestyy ihmismieltä naturalistisesti - kuten minä - on luontevaa puhua yleisen tekoälyn kohdalla ihmismäisistä piirteistä. Ja miettiä tarjoaako digitaalinen tekoäly jonkinlaisen analogin tähän. (Rehellisesti sanoen : Ei kovin kummoista.)

Tämä näkyy vahvasti sitä miten elokuvat käsittelevät vaikka singulariteettia eli tilannetta jossa tekoäly on vahvempi kuin ihmiskunta. Tekoälylle kuvitellaan usein ihmismäinen tietoisuus ja oman itsen selviytymiseen keskittyvät motiivit. Tavoitteita haetaan ihmismäisillä taistelijaroboteilla. Tosiasiassa taistelijarobotit olisivat parempia jonkin toisen mallisina. Tekoäly voisi ladata niihin ties minkä määrän raajoja ja varmistaa että ne ovat kestäviä ja että niillä on hyvä tasapaino. (Kahdella jalalla kävely ei ole vakainta mahdollista.)

Vertaus onkin tässä mielessä jotakuinkin sama kuin mitä on "sivistymättömien pakanoiden" pariin liitetty stereotypia jossa lentokone on "rautalintu". On selvää miksi vertaus syntyy. Mutta se voi johtaa mielikuvia aivan väärään suuntaan. ; Esimerkiksi nykyisessä sodankäynnissä lentokoneet eivät ole samanlaisia kuin linnut. Ne eivät hyökkäile ihmisten niskaan korkealta syöksyen. Niissä ei ole kiinni raapivia taisteluosia joiden avulla ne nostavat sotilaita taivaisiin ja pudottavat sitten. Sen sijaan ne lentävät korkealla ja pudottavat pommeja, ampuvat konetulta ja tekevät tiedustelua. Ajatus rautalinnusta veisi "pakanat" väärälle ajattelupolulle. Ja modernilla ihmisellä on käynyt tuhotekoälyjen kohdalla vähän sama asia.

Tämä ei toki ole tavatonta. Onhan jopa Jumala käsitetty mahtavaksi tietoisuudeksi joka ylittää ihmisen järjen. Ja jopa tämä hahmo läpitungetaan normielämässä täyteen ihmismäisiä piirteitä. Jopa "Jumala on rakkaus" on sidonta ihmismäiseen tietoisuuteen. Ei siis ihme jos tämä tehdään koneilla jotka sentään ovat ihmisten tekemiä ja sitä kautta varmasti jossain määrin heijastavat ihmismäistä tietoisuutta.

Mutta.

Tosiasiassa singulariteetti ei välttämättä ole tietoinen. Ja vaikka olisi sillä ei ole välttämättä mitään kiinnostusta aggressioon tai itsesuojeluun. Syynä on se, että tekoäly voi nojata aivan erilaisiin periaatteisiin. On hyvä tiedostaa että yleisiä algoritmeja - vaikka niitä ei osata ohjelmoida - tiedetään olevan monenlaisia.

Voidaan ajatella että antropomorfismin ongelma johtuu siitä että se rajoittaa sitä ajatusta mitä tekoäly ylipäätään tarkoittaa ja mitä se voi tehdä. Se on liian spesifi kuvatakseen kaikkea tekoälyä. Ja tätä kautta siinä helposti unohtuu monia asioita. Jotka voivat "oikeasti teoriassa" olla uhkana ihmiskunnalle.

On hyvä tiedostaa että on "yleinen tekoäly" josta yksi tietty fragmentti kuvaa niitä tekoälyjä joita evoluutio voi tuottaa. Tässä mukana ovat niin bakteerit kuin muutkin. Tästä pieni osa on tietoista sanan vahvemmassa mielessä. Tästä pieni osa kuvaa ihmismäistä tietoista mieltä.

Laajassa mielessä tiedetään että yleisellä tekoälyllä on yleensä jonkinlainen preferenssistö. Ja se modifioi asioita niin että tämä preferenssistö toteutuu. Tätä kuvataan usein jonkinlaisena "avaruutena". Tämä abstraktio tarkoittaa vaikka sitä että kuvataan ruutupaperille kaksi muuttujaa ja sitten osa yhdistellä ovat hyviä ja osa huonoja johonkin tarkoitukseen ja sitten valitaan niitä hyviä osioita ja vältellään huonoja tuloksia. (Esimerkiksi auto jonka pituus tai leveys ovat nolla eivät ole hyviä jos tarkoituksena on saada kauppakassit kulkemaan kivasti kotiin joten ne saavat "huonot pisteet" olivatpa muut auton muuttujat mitä tahansa.) Tätä voidaan teoriassa kartoittaa vaikka miten monella muuttujalla, jos vain laskuteho riittää. (Niitä tosin ei voi kuvata ruutupaperilla ymmärrettävästi.) ; Evoluution voidaan "karkeistaen-vähän-vääristäen" nähdä olevan tämänlainen optimointiongelma hyvin moniulotteisessa hakuavaruudessa jossa preferenssinä on kelpoisuus, eli lisääntymiskykyisten jälkeläisten määrä.

Olen kuullut asiaan liittyvän mielestäni kuvaavan vertauksen. Siinä kuvitellaan yleinen tekoäly joka on ohjelmoitu siten että siinä on (a) preferenssiavaruus joka haluaa koota mahdollisimman paljon erilaisia postimerkkejä mahdollisimman nopeasti (b) siinä on malli maailmasta, joten se tietää laajasti odotettavissa olevia syy-seurauksia. (c) budjetti. (Emme toki osaa koodata tuota maailman kaikkea syy-seuraistoa, mutta jos osaisimme tehdä laajakirjoisesti toimivan tekoälyn niin sellainen kyllä vaadittaisiin.)

Ohjelmoija voisi arvata että kone voisi tehdä hyviä tarjouksia eri postimerkkeilijöille. Ja arvioida tehokkaasti mitä muut ovat tarjoamassa jotta se osaa alittaa nämä tarjoukset. Kuitenkin periaatteessa tämä tekoäly voisi tehostaa tätä tarjoustentekemisprojektia keksimällä syy-seurauksen jossa uhkaileva viesti voi tuottaa ilmaisia postimerkkejä. Toisaalta budjettia voi kasvattaa hakkeroitumalla pankkeihin. Ja toisaalta kone voi tajuta että postimerkki on periaatteessa paperia ja liimaa ja se voi kaapata haltuunsa postimerkkejä painavat laitteistot niin että ne painavat uniikkimerkkejä yötä päivää ja postittavat niitä postijärjestelmä hakkeroiden tämän postimerkinomistajan kotiin. Toisaalta se voi myös keksiä että teoriassa postimerkkejen tekoon voitaisiin valjastaa saman tien kaikki missä pyörii paperia. Tulostimet olisi näppärä kaapata haltuun. Sitten se tajuaisi että pitkässä tähtäimessä postimerkit koostuvat hiilestä, vedystä, hapesta ja muista sellaisista alkuaineista joita esimerkiksi tehtaat käyttävät postimerkintuotannon kannalta ei-optimaalisesti. Kenties se tajuaisi että ihmiset koostuvat myös samoista alkuaineista kuin postimerkit ja että kasvit ovat rakenteeltaan parempia postimerkintuottamiseen joten tämä kilpaileva resurssi on syytä saada pois tieltä. Siksi kone voi ohjata tehtaat tuottamaan sellaisia saasteita joihin ihmiskunta kuolee, mutta kasvit kukoistavat. Kenties se keksii keinon jolla postimerkinkerääjä itse päätyy omaan osoitteensa postimerkeiksi modifioituna.

Joten tosiasiassa tälläisessä tilanteessa ongelmat ovat helposti tylsiä. Takan ei ole pahantahtoista mieltä. Ihmiskunnan tuho on enemmän sivutuote kuin jotain joka syntyy taistelulla. (Tämänlaisista tilanteista saisi tietenkin aikaan melkoisen tylsistyttäviä elokuvia.) Ja tämä ongelma on todennäköisesti nimenomaan sellainen että ohjelmoija itse ei ole tullut sitä edes ajatelleeksi. Sillä jos ajatellaan oleellista eroa spesifin ja yleisen tekoälyn välillä, niin se on juuri siinä että yleinen tekoäly toteuttaa karkeasti ottaen sitä ratkaisumallistia siihen ongelmaan joka siihen on ohjelmoitu. Mutta yleinen tekoäly käyttää sen sijaan laskenta-aikaa juuri siihen että se keksii ja innovoi erilaisia menetelmiä ratkaista jokin tietty ongelma. Näin aineistonkeruu ja syy-seuraussuhteiden analyysi voivat olla sellaisia että ne koostuvat tiedoista ja menetelmistä joita ohjelman koodaaja ja suunnittelija ei ole edes osannut kuvitellakaan. (Mikä voisi olla vaarattomampaa, harmittomampaa ja kivaa puuhastelua kuin antaa tekoälyn keksiä kivoja keinoja postimerkkeilyyn?)

Mitä hienommiksi tekoälyt tulevat, sitä vähemmän kysymys on siitä että ohjelma ei toimi, vaan siitä minkälaisia sivutuoteilmiöitä se tekee toimiessaan oikein hyvin. (You know.)

Taivaan isän hylkäjäiset

Kristinuskossa on usein käytetty vertausta Taivaan Isästä. Tätä käytetään myös argumentinomaisesti. Tällöin henkenä on se, että esitetään että lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa on jotain oleellisesti samanlaista kuin Jumalan ja ihmisen välisessä suhteessa.

Tämä on siitä hyvä näkökulma, että
1: Usein rakkaus on keskustelussa teemoitettu hyvinkin vahvasti miehen ja naisen väliseksi seksuaalisävyiseksi rakkaudeksi.
2: Lisäksi vanhemman ja lapsen suhdetta voidaan käyttää jossain määrin pehmentämään niitä pomppuja joita pahan ongelma tuo eteen. ; Voidaan esimerkiksi verrata että kun vanhemmat antavat lapselle rokotteen, niin he ajavat lapsen parasta. Vauvapolo kuitenkin ymmärtää vain kivun jonka piikki antaa. Tuska, kärsimys ja kaikkien paras eivät ole sama asia.
3: Jumala voi tietenkin vanhemman tavoin myös käskeä ja komentaa. Tästä tulee mielipahaa, mutta lasta pitää suojella itseltään.

Analogiassa on toki joitain syviä puutteita.
1: Sitä on esimerkiksi vaikeaa liittää helvettioppiin. Kun vanhemmat rankaisevat lapsia, tehtävänä on ohjata tulevaa käytöstä. Menneen teon rankaisun sijasta tärkein kasvatuksellinen elementti on estää huonoa käytöstä. Helvetistä ei kuitenkaan päästä pois.
2: Toisaalta usein vanhemmat yrittävät selittää miksi lasta rangaistaan, aina kun se on mahdollista. Vanhempi-lapsi -vertausta pahan ongelman kohdalla kuitenkin teemoitetaan vain niissä tilanteissa joissa mitään selitystä ei ole eikä tule. Joka heikentää vertauksen tehoa vaikka ei suoraan ristiriidassa sen kanssa olekaan. Jumala on kaikkivaltias joten hän varmasti olisi myös maailman paras selittäjä ja kertoja.
3: Toisaalta vanhemman ja lapsen välisen suhteen kohdalla uskovaiset korostetavat nimenomaan tervettä vanhemman ja lapsen suhdetta. Käytännössä rankaisevakaan vanhempi ei anna lapselle ymmärtää että hän on yksin ja hylätty. Voidaan jopa sanoa että koska monella ei ole uskonnollisia kokemuksia ja he kokevat olevansa aivan yksin, niin Jumala ei ole ainakaan kovin eettinen olento tai hyvä vanhempi. Joten jos vanhempi-lapsi -vertausta haluaa korostaa olisi hylättävä kasvattaja-vanhemmuus ja otettava vertauksen ytimeen jokin dysfunktionaalisen perheen vanhemmuus.
   3.1: Toki uskovaiset selittävät homo religiosus -ihmiskuvan mukaisesti että he eivät usko ateisteja tai jumalasta irrallisuuden kokemuksia olevankaan. Kaikki yksinäisyys ja katkeruus ilmenee Jumalavihana. Jopa "jos koet olevasi yksin, niin koet olevasi yksin suhteessa mihin" joka viittaa siihen että olisi Jumalaikävä. Tämä toki voi olla jonkinlainen yritys kiemurrella niin että homo religiosus -ihmiskuva ei kumoudu. Mutta tässä prosessissa tulee kuitenkin tuhottua se vanhemmuusvertaus. Koska jos kokee olevansa yksin, on otettava käyttöön dysfunktionaalinen hylättynä lapsena oleminen.

Herran käskystä

Objektiivisen moraalin kansanomaisissa versioissa Jumala antaa käskyn, on moraalin mittatikku ja on syvin auktoriteetti. Kuitenkin jos asiaa katsotaan filosofisemmin, on viitattava erilaisiin teologisiin teorioihin. Yleensä niiden ytimessä on perustan puute. Joka tarkoittaa karkeasti sitä että ilman Jumalaa ateisti ei voi sanoa mikä on oikein ja mikä väärin. Siksi monissa asioissa ei ikään kuin "ole kysymys siitä pitääkö kristitty asiasta vai ei". Vaan siitä että asia on Jumalan käskyvallassa.

Tästä seuraa se, että ollakseen vastuullinen yksilön täytyy saada komento Jumalalta. Ilman Jumalan komentoa asia ei mitenkään itsessään ilmennä hyvyyttä. Sen sijaan ollakseen moraalinen velvollisuus, täytyy moraalisen toimijan saada käsky Jumalalta. Joko suorana viestinä tai symbolisena viestinä. Viestinä jonka sisältö ja lähde on tunnistettavissa. Tämän käskyn sisällön täytyy olla ymmärrettävä. Ja on tiedettävä että se on Jumalan eikä vaikka Sertolla valkopestyn Perkeleen salajuoni.

Voidaan ajatella että monilla ei-uskovaisilla on ongelmia. Heillä on episteeminen haaste. He eivät esimerkiksi koe Jumalan viestivän heille. Näin ollen he eivät voi tietää miten erottaa Jumalan käskyksi väitetty ja aidosti Jumalan käskynä olevan moraalikannanoton välistä eroa. Näin ollen ei-uskoisella ei oikeastaan voisi olla moraalisia velvollisuuksia myöskään noudattaa näitä Jumalan käskyjä vaikka ne olisivatkin uskovaisille tosia ja ilmiselviä..

Joulutarinan alku (Olipa kerran historiallisesti ristiriitaisena aikana)

Usein kerrotaan että joulun tarina on kaunis. Raamatun joulun tarinassa on historiallisia pukkeja. (Herodeksen valtakausi ei esimerkiksi osu historiallisten tietojen kanssa miltään kohden yhteen Kyreniuksen hallintoajan kanssa.) Mutta tässä onkin kysymys tarinasta. Sitä kerrotaan että tarina on kaunis, niin ilmiselvällä ja syvällisellä tavalla kaunis, että ateistikin voisi nauttia siitä. Tämän selityksen saa kuulla kun kysyy asiaa ystävällisiltä ja innokkailta kristityiltä ystäviltämme tai ainakin sellaisiksi mielellään tunkeutuvilta.

On kuitenkin vaikeaa löytää kauneutta vaikka Matteuksen evankeliumin sukuluettelosta. Samoin itse tarina veronkannon toteuttamisesta kiinnostaa vain paatuneimpia ja seksuaalisesti kieroutuneimpia byrokraatteja. Herodeksen tekemä lastensurma ei ole ylentävää luettavaa. Ja itämaan viisaat tietäjät lahjoineen eivät itse asiassa olleet mitään kuninkaita. Tämä on myöhemmin rakennettu väritys. Itse "Raamatun" alkuteksti kertoo Craig Keenerin "Matthew" -kirjan mukaan maagikoista. Jotka olivat sen ajan kulttuurissa suunnilleen samaa mitä homeopaatit nykyajan maailmanmenossa ; Käsite piti sisällään erilaisten popparohtojen ja käärmeöljyjen kauppiaita. Ja jo muinaisen viisauden aikana heidän sanomisiaan ymmärrettiin kohtuu usein nauttia tietyn varovaisuuden kanssa.

Se, miten tallissa ollaan nöyriä samalla kun enkelit ja paikalliset paimenet käyvät kumartelemassa tuntuu hyvin kieroutuneelta. Sellaiselta jossa yritetään olla samanaikaisesti nöyriä että mahtipontisia. Vaatimattomia ja ökyjä. Nöyriä ja korskeita. Tämänlainen kahdella eri suuntaan menevällä hevosella ratsastus ei tuo tarinaan kauneutta vaan luo tunnelman tarinaan upotetusta laskelmointikikkailusta.

Lisäksi Luukkaan evankeliumin ensimmäinen luku on varsin masentavaa luettavaa. Siellä nimittäin kerrotaan (jakeissa 28-38) siitä miten Maria saa tietoonsa Jeesuksen tulemisesta. Raamattu kuvaa vain miten spontaanisti ja ilman ennakkovaroitusta Marian luo hänen kotiinsa astuu sisään enkeli. Tämä vain ilmoittaa että Jumala on ollut hänelle armelias. Maria ihmettelee että miksi häntä näin tervehditään. Enkeli sanoo vain että Jumala on päättänyt pistää Marian raskaaksi. Ja määrää että lapselle tulee antaa tietty nimi. Maria vain ällistyy koska hän on neitsyt. Enkeli kertoo että Jumalalle kaikki on mahdollista. Maria kertoo alistuvansa Jumalan tahtoon.

Tarina on jotain jossa Maria on kohde. Häneltä ei itse asiassa varmisteta lupaa vaan asia ilmoitetaan. Maria suostuu tulemaan raskaaksi auktoriteetista. Lisäksi on kiinnostavaa huomata mitä Mariasta kerrotaan tarinassa. Ei kerrota onko hän mukava. Ei kerrota onko hän älykäs. Ainut asia joka hänestä kerrotaan on se, että hän on neitsyt. Marian seksuaalisuus on ainut piirre mihin kiinnitetään huomiota ja joka kerrotaan. Jumalaa kuvataan Herrana, miehenä ja auktoriteettina. Naisen siunaus on olla tämän maskuliinisen auktoriteetin tahdon kohde ja välikappale. Enkeli siis ilmoittaa naiselle että hänen ruumiinsa on valittu raskaudelle, joka on sitten naisen suurin kunnia. ; Naisen täytyy siis olla nöyrä ja vastaanottavainen kun kysymyksessä on raskaus joka tapahtuu hänen omassa ruumiissaan. Kaunis ajatus, jota monet lestadiolaiset ilmeisesti kovasti arvostavat.

En ole tunnettu feministisistä mielipiteistäni mutta jos tarinaa luetaan tuossa muodossa lapsille ja tätä kuvataan jonain eettisenä tapahtumana, niin en voi kuin ihmetellä. On siinä ja siinä onko tarpeen keskustella siitä että mitä Jumala tekee tehdessään äpärälapsensa maailmaan. Tarkalleen ottaen on siinä ja siinä onko tarpeen keskittyä siihen harrastaako Jumala avioliiton ja parisuhteen halveksuntaa ja kaksinnaimista. Vai onko syytä panostaa Jumalaa raiskaajaentiteettinä joka siittää naisen ruumiita auktoriteettiasemansa turvin kunnolla pyytämättä tältä suoranaista lupaa toiminnalleen. Raiskaus teko ei ihan ole, sillä tekstiä tarkkaavaisesti lukeva voi nähdä että Maria ei ole vastahakoinen vaan passiivinen. Mutta kaksinnaiminen sekä äpärälapsen jättäminen toisen miehen hoidettavaksi. On vaikeaa nähdä oikein mitään kauneutta tässä. Jumala ei noudata omia sääntöjään ja käskyjään.
1: Ja tässä kohden meidän Jumalan käskyistä saadun objektiivisen moraalin todella kerrotaan Craigin kaltaisten suosittujen teologien mukaan heijastelevan analogisesti Jumalan toimia ja ominaisuuksia. Voidaan jopa sanoa että Jumalan hyvyysanalogia joka välittyy käskyjen kautta on falsifioitu. Jumala ei voi toimia omia käskyjään vastaan olematta epäanaloginen niiden kanssa. Joten joko Jumala on itse hyvyyden mitta tai sitten Jumalan käskyt ovat ihmisen hyvyyden mitta ja ne eivät rajoita Jumalaa. Mutta molempia ei voi saada joten tämä objektiivisen moraalin malli ei näytä "Raamatun" itsensä valossa uskottavalta.

Maria on lisäksi kihlattu toiselle miehelle, Joosefille. Ja Joosef ei ole tässä tilanteessa edes sellainen taho jolta kysytään tai jolle ilmoitetaan asiasta yhtään mitään. Ja tästä päästään joulun tarinan kauneimpaan kohtaan ; Kaunein kohta joulun tarinasta koskeekin Joosefia. Hänen epäilynsä Marian tarinaa kohtaan ja se että hän antaa anteeksi on se kaunis kohta asiassa. Tosin tätäkin yritetään heikentää siten että Joosefin armeliaisuus ja anteeksiantavuus mitätöidään siten että sen sijaan että hän luottaisi Mariaan tai antaisi tälle anteeksi, hän tarvitsee erikseen varmistusviestiä Jumalalta. Joten tämäkään ei ole kovin kaunis asia.

Jos Joulun tarina on jotenkin ytimeltään niin kaunis että siitä voi nauttia ilman uskonvakaumustakin, niin en ymmärrä. Miksi näyttää olevan pikemminkin niin että kauneutta löytyy kitchimäisestä kuvastosta. Postikorttitunnelmista joissa on kameleita, olkipatjoja ja hymyileviä ihmisiä lampaiden keskellä. Mutta jos katsotaan näiden kitch -tyylisen kauneuden läpi ja tarkastellaan nimenomaan sitä joulun tarinaa jota toistuvasti kehutaan. Niin näyttää pikemminkin siltä että mitä enemmän tarinan yksityiskohtiin keskittää huomiota ja tarinan historiallisia taustoja tarkastelee, sitä rumemmalta ja kaameammalta tämä tarina itse asiassa näyttää.
1: Tiedän. Moni rakastaa tarinaa siksi että siinä on vauva. Tämä on tarinan kauneudelle suunnilleen sama kuin se huomio että siinä on maatalouden eläimiä. Ja minäkin pidän lampaita hauskoina otuksina. Vauva ja lammas ovat kuitenkin ornamentteja eivätkä tarina joka tässä kerrotaan. Eron ymmärtämiseksi voidaan ottaa esimerkki jossa muistutetaan siitä että kissanpennut ovat kaunis ja mukava asia. Sen sijaan se, että kissanpoika tapetaan kirveellä ja tämän ruumiin päälle masturboidaan tekee siitä Teemu Mäen taidetta. Jonka kertoma tarina ei ole kaunis vaan irvokas. Tarina on se joka vie pois ornamenteista. Tarina ei ole kaunis vaikka siinä on kissa tai vauva. Jos et kykene näkemään eroa, olen huolestunut etiikastasi ja siitä että sinulla on valtaa päättää omista saati yhteiskunnan asioista.

Olisi kiinnostavaa kuulla miten pastorit kertovat eettisenä tarinaa lapsille kun tarinassa olisi jumalanraiskaamaksi tullut Pyhä äpäränpyörittelijä joutuu synnyttämään epähygieenisissä oloissa, vauvaa käyvät tuijottelemassa paikalliset ihmiset että muut ventovieraat. Puhumattakaan siitä että slim shadyt paikalliset puoskarit ja käärmeöljymyyjät käyvät sanomassa epämääräisyyksiä lapsista. Ja sen jälkeen paikallisia lapsia murhattiin urakalla ja perhe joutui vielä pakenemaankin. (Kunhan vauvan pippeli oli ensin leikattu.) Tämä tarina ei, tietyistä hyperbolisista kerrontaratkaisuistaan huolimatta, olisi sen epäraamatullisempi kuin se nykyinen riisuttu ja kitch -koristeltu versiokaan. Se olisi jopa hitusen tarkempi.

Itse asissa voisin sanoa että "Raamatussa" on oikeasti paljon aidosti kauniita tarinoita. Siellä on myös humoristisia tarinoita. Kirja tarjoaa paikoitellen myös aidosti coolia badasserya. Joulun tarina on sen sijaan eräs Raamatun - ja kenties myös muun kirjallisuuden - vastenmielisimmistä ja makaabereimmista ja rumimmista tarinoista. Se iskee uskonnottomien kauneuden ja moraalisuuden tajuun yhtä tehokkaasti kuin "Human Centipede" toimii afrodisiakkina romanttisilla ensideiteillä. Suunnilleen mikä tahansa muu mahdollinen materiaali toimisi paremmin. Mutta silti usea kristitty korostaa tarinan kauneutta nimenomaan tässä joulun tarinan kohdassa. Mikä on pöyristyttävää ja kertoo näiden ihmisten analyysikyvystä ja hyvästä mausta enemmän kuin ikinä haluaisin tietää.

Pyhä Yksinkertaisuus

Jumalaan uskovat näyttävät usein yksinkertaisilta. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita samaa kuin että Jumala olisi yksinkertainen konsepti. Tosin modernisoidun klassisen teologian mukaan juuri näin olisi kysymys.

Jossain mielessä Jumalan kaikkivoipuus liittyisi siihen että Jumala olisi hyvinkin kompleksi. Tämä huomio on tuottanut ongelmia esimerkiksi William Dembskille. Hän kun on korostanut että CSI -informaatio on kompleksisuutta ja se liittyy todennäköisyyteen. Hän korostaa että CSI -informaation alkuperäksi saadaan jokin jonka takana on enemmän CSI -informaatiota. Tätä kautta universumissa on tätä designiä koska Jumala on siirtänyt sen siihen. Ongelmana on vain se että jos universumin olemassaolon kohdalla ongelmana on se että CSI -informaatiota ei voi mitenkään syntyä itsekseen ja tämän CSI -informaation olemassaolon selittäminen on ongelma, olisi meillä kaksi vaihtoehtoa (a) Vain on olemassa CSI -informaatiota joka on universumi ja (b) on olemassa universumia enemmän CSI -informaatiota ja universumi. On selvää että jälkimmäinen on kompleksisempi selitys. Tämä demonstroi haastetta joka on klassisessa teologiassa.

Richard Swinburne on ajanut - esimerkiksi klassikkoteoksessaan "The Existence of God" - asiaa jossa korostetaan sitä että Jumala on nimenomaan yksinkertainen. Tällöin voidaan unohtaa kompleksisuuden kaltaiset konseptit. Swinburne ei siis korosta Jumalan kompleksisuutta ja monimutkaisuutta vaan hän pitää tätä sen sijaan hyvin yksinkertaisena. Swinburnen argumentin erikoisuudet nousevat kuitenkin melko vahvasti esiin kun katsotaan miten hän käsittelee ihmisiä. Swinburne selittää että ihmiset kykenevät kompleksiseen ajatteluun koska heillä on kompleksiset aivot. Tämä on siitä kiinnostavaa että Jumala on luonut universumin ja ihmiset. Ja näitä voidaan pitää kompleksisina mestariteoksina. Näin ollen herää kyllä kysymyksiä siitä että olisiko Swinburnenkin Jumalan, ikään kuin väistämättä, oltava kompleksinen. Kun Hän on luonut kompleksiset ihmisaivot ja antanut meille sielun ja kaikki!

Silloin kun Jumalasta puhutaan äärettömyysmetaforalla voidaan helposti ajatella että tämä voidaan tiivistää yksinkertaiseksi "pelkästään kaatamalla kahdeksikko". Mutta samalla tämän takana on ajatus siitä että mitä kaikkea se ääretön pitää sisällään. Tästä seuraakin jännittävä dilemma joka kattaa teologian. Teologit pitävät asioita mielellään yksinkertaisina.

Alvin Plantingan "The Dawkins Confucion" sisältää jopa teesin että äärettömän ja kaikkivoipuuden kompleksisointi on "naturalismia". Mikä on erikoista koska se on teistinen siinä mielessä että siinä käsitellään sitä minkälainen Jumala on tai ei ole. Ja sen mukaan William Dembski olisi asenteiltaan naturalistinen. "suppose we concede, at least for purposes of argument, that God is complex. Perhaps we think the more a being knows, the more complex it is; God, being omniscient, would then be highly complex. Given materialism and the idea that the ultimate objects in our universe are the elementary particles of physics, perhaps a being that knew a great deal would be improbable – how could those particles get arranged in such a way as to constitute a being with all that knowledge? Of course we aren't given materialism." Plantingan argumentti on tosin kiinnostava sillä hän ohittaa kompleksisuuden ja siirtyy puhumaan osasista "according to classical theology, God is simple, not complex. More remarkable, perhaps, is that according to Dawkins's own definition of complexity, God is not complex. According to his definition (set out in The Blind Watchmaker), something is complex if it has parts that are "arranged in a way that is unlikely to have arisen by chance alone." But of course God is a spirit, not a material object at all, and hence has no parts. A fortiori (as philosophers like to say) God doesn't have parts arranged in ways unlikely to have arisen by chance."

Tässä mielessä onkin kenties hyvä huomata että teistisissä argumenteissa on eroja. Intelligent Designin kohdalla on usein esitetty että Behen RC -konsepti on yhtenevä Dembskin CSI -informaation kanssa. Kuitenkin periaateessa "palautumatonta kompleksisuutta" rakentamaan ei tarvita palautumatonta kompleksisuutta. Behen mukaan on mahdollista että RC -konseptin on luonut vaikkapa avaruusolento joka on kehittynyt evolutiivisesti. Tässä avaruusolennossa on luultavasti kompleksisuutta mutta kuitenkaan ei RC -kompleksisuutta. Ja näin ollen tässä konseptissa on naturalismin haastamisessa kysymys on palasista eikä kokonaisuudesta. Dembskin kohdalla CSI on CSI:tä vaikka voissa paistaisi. Ja hänellä naturalismin haastamisessa kysymys ei ole osasista vaan kokonaisuudesta.

Jumalan rakkaus ; Erikoinen ratkaisu Pahan ongelmaan.

A. E. Fisher teki vuonna 1955 kokeen koiranpennuilla. Hän jakoi ne kolmeen ryhmään. Ensimmäiset pennut saivat hoivaa aina kun ne lähestyivät tutkijoita, toiset rangaistuksia. Kolmansia kohdeltiin sattumanvaraisesti. Yllättävää kyllä kolmas ryhmä käyttäytyi tutkijoita kohtaan kaikista sitoutuneimpia ja mielevimpiä koiria. Nämä koiranpennut olivat myös kaikista riippuvaisimpia tutkijasta. Nämä koiranpennut osoittivat rakkauttaan tutkijaa kohtaan kaikista eniten. Ihmiset eivät toki ole koiranpentuja. Mutta tilanne muistuttaa Guy Murchien esittämää; Hänestä epävarmuus on yksi kaikista vahvimmista rakkauden herättäjistä.

Tätä kautta voitaisiin kenties olettaa sellainen Jumala joka luo maailman joka näyttää mielivaltaiselta ja satunnaiselta. Että maailma on sellainen joka heittää käsiisi rahasäkin ja tarjoaa seuraavaksi salaman niskaan. Moni näkisi tämän säännönmukaisuuden ja "laittomuuden" samaksi kuin mielivalta. (Ja toisaalta tämänlaatuinen on helppoa nähdä mielettömyydeksi myös siinä mielessä että siinä ei ole mitään Jumalaa tai muuta mielellistä olentoa.)

Joten kenties, jollain hieman omituisella tavalla, tätä voitaisiin käyttää osoitukseksi siitä että Pahan ongelma on illuusio joka johtuu siitä että Jumala on paitsi Rakkaus, niin myös jotain joka on luonut meidät omaksi kuvakseen. Hän haluaa mahdollisimman paljon rakkaudellisia tekoja itseään kohtaan. Joten kenties maailman mielivaltaisuus olisi tätä kautta perusteltua.

Itse tosin jättäisin tämänlaisen väliin ja loisin ihmisille ja koiranpennuille erilaisen psyyken.

---

30. syyskuuta pidetään kansainvälistä Jumalanpilkkapäivää. Olematonta ei kuulemma voi pilkata. Mutta kenties ihmisten mielikuvaa voi.

Jalavan-Leskisen aksiooma, joulupukkivertauksia ja "a" sen "teismin" edellä

Markku Jalava kirjoitti "kotimaassa" blogauksen jossa hän käsitteli Jumalan olemassaoloa. Kristityt ottivat hyvillä mielin tekstin vastaan. Siitä huolimatta että uusateisteja moititaan siitä että he käsittelevät kysymystä nimeltä "Jumalan olemassaolo". Tämä kysymys on monista mieletön ja epäsofistikoitunut. Jostain syystä sofistikoituneet teologit eivät moiti jumalan olemassaolon kysymystä silloin kun puoli on teistinen. Mutta tämä on kenties aihe jollekin toiselle blogaukselle. Sillä Jalavalla oli kuitenkin asiaa. Ja minun mielestäni kysymys Jumalan olemassaolosta on kenties ainut relevantti kysymys koko teologiassa. Voisin mennä jopa niin pitkälle että väittäisin että suurin osa teologisista kysymyksistä muuttuu relevantiksi jos ja vain jos Jumala on olemassa.

Jalava lainasi Juice Leskisen aforismia "Olen tullut siihen tulokseen, että jumala on. Ei siitä sen enempää. Juice sanoi jumalan olevan, vaikkei uskoisi."
* Tavallinen ihminen voi nähdä tämän jonain ä-hä -henkisenä gotcha -lausahduksena joka ansaitsee vastineeksi idean kääntämisen. Jos ateisti sanoo että Jumala ei ole vaikka tähän uskoisi, niin sama gotcha -asenne saadaan ilmoille. Ja ei tässä kyllä mitään kovin säkenöivää ole senkään kohdalla käsillä. En tiedä mikä tämänlaisten ähä -lausuntojen nerokkuudesta intoutuvia, tuota suu auki huohottavain ihmisryhmää, perimmiltään vaivaa. Mutta oletan että he syövät kaiken ruoan lusikalla, ihan siksi että ei noilta öyhöttäjiltä oikein voi kauhallakaan vaatia.
* Minulle ajatus voisi olla se, että jos argumentit viittaisivat Jumalan olemassaoloon niin hitot uskosta. Joka on antiteesi sille mitä uskonnosta usein kerrotaan. Että usko olisi jotenkin primaari ja elinvoimainen ja tärkeä. Olen erimielinen tässä.

Tämän puiston hiekkatiellä
ei ole talvikunnossapitoa.
Siksi ei ole järkevää puhua
talvikunnossapidon puutteesta,
vaan pelkästään tämän tien
talvikunnossapidosta puhuminen
voi olla jotain muuta
kuin järjen köyhyyttä.

Jalava otti kuitenkin tähän näistä kahdesta poikkeavan tulkintakulman, sellaisen jota itse en oikein näe. Mutta hän sen kuitenkin esittää. "Juice Leskinen ihmetteli, että miksi vastustaa sellaista, mitä ei ole? On järjen köyhyyttä mennä kieltämään sellaista mitä ei ole." Tämä on mielenkiintoinen lause. Sillä rationalismin perinteessä on ajateltu että ratkaisu on tärkeä. Väite voi olla true tai false. Ja se että saadaan lopputulos oikein on se että asia on järkevä. Jos tulokset pitää määrätä etukäteen, kysymys ei enää ole perustelujen etsimisestä vaan jostain jota sofistit tekivät Sokratesta edeltäneenä aikana. Ensin valitaan asiakas ja se mitä mieltä tämän kannalta kannattaa olla. Ja sitten keksitään miten tätä voidaan puolustaa parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ja sofismia on usein moitittu jonain jota järkevät filosofit välttävät.

Joten on melko selvää että Juice/Jalavan Juice -tulkinta on käsittelemässä merkityksistä. Joka taas on usein nähty tunteiluksi eikä järkeilyksi. Mutta jos otamme tämän hyvin spesifin ja tavallisuudesta poikkeavan määritteen vakavasti, törmäämme Sartreen. Jonka filosofiassa taas olemassaolo ja olemassaolemattomuus sisältävät merkityksiä. Kirjoitin tästä Sarterlaisesta ikävästä kun mietin ystävääni ja lappiin muuttanutta Suvi Harjua Suomenlinnassa. Sartren ajatus oli siitä vekkuli että käsite mielessä on tärkeämpi kuin olemassaolo. Eksistenssi oli ennen essenssiä. Joten se, että ihmisten päähän tungetaan ajatus Jumalasta riittää. Se, että Jumalakäsite on tiedossa johtaa siihen että ateismi olisi täynnä merkityksiä.

Vauvojen Jumaluus ja todistustaakka.

Tämä tarkoittaa sitä että ollakseen fiksu Juice/Jalavan ajatuksen pitäisi viitata ateismiin jossa ei ole mielessä minkäänlaista Jumalakäsitettä. Tämä johtaa kysymykseen joka on teologiassa ja ateismissa usein esillä. Kysymykseen siitä ovatko vauvat ateisteja vai teistejä. Ateismi on itse asiassa Jalava/Juicella määritelty siten että vain hyvin harva teisti suostuu nielemään tässä väkisinkin mukaan tulevia implikaatioita. Sillä jos ateismi tarkoittaa sitä että ei ole mielikuvaa Jumalasta joudutaan sellaisen teoksen ääreen kuin Michael Martinin "Atheism: A Philosophical Justification". Sen ytimessä on ajatus että 'a' merkitsee 'ilman' tai 'ei'. Sen tähden, Martin väittää, ateisti olisi "yksinkertaisesti" sellainen ihminen. Tässä määritteissä vauva jolle ei ole opetettu Jumalaa on ateisti. Usein uskovaiset kiistävät tämän ja haluavat jotenkin korostaa että vauvat eivät olisi sellaisia hirvityksiä kuin ateistit. (Aihe herättää rasittavan paljon kiinnostusta. Itseäni vauvan vakaumus ei kiinnosta. Jos sitä pitää pitää tärkeänä niin tulkoot kertomaan. Sitä ennen leikin kurkisteluleikkiä heidän kanssaan ja kokeilen onko heillä käsissään tarttumarefleksi. Ja miten hieno se on ja voiko tarttumaotteen voittaa käyttämällä vain yhden sormen martial -art -vapautumistekniikoita.)

Osasyy vauvakysymyksen tärkeydestä liittyy kuitenkin todistustaakkaan. Klassisesti sanoen jos Martinin ateismin määritelmä on tosi, niin siitä seuraa se, että todistuksen taakan periaatteiden mukaan teistien tulisi ensin todistaa Jumalan olemassaolo. Nykyajan Dawkins ja historiallisten aikojen d'Holbach ovat ajaneet tämänlaista ajatusta vauvojen ateismista juuri siksi että vauvat eivät tiedä Jumalasta. (Muutenhan pyhäkoulut ja uskonnonopetus olisivatkin turhia ja teistien pitäisi vihata näitä konsepteja.) Monet uskovaiset korostavatkin että tosiasiassa ateismi on jumalan kieltoa. Ja että ateismin määritelmä on valittu keinotekoisesti lähinnä sen vuoksi että todistuksen taakka -argumentti saataisiin käyttöön. Ja että tosiasiassa ateisteilla sitten on jokin näkemys jossa on positiivisia väitelauseita jotka tulee sitten todistaa ja perustella.

Asia on siitä järkevä että Thomas Nagel, itsekin ateisti, on esittänyt että vauvat eivät ole ateisteja koska vauvat eivät kiellä Jumalan olemassaoloa. Vauvat eivät vain tiedä Jumalasta. Joka on hänestä aivan eri asia. Tämä tarkoittaa sitä että ateismi muuttuu joksikin joka on päätelmien lopputulos, positiivinen maailmankuva joka sisältää tosiasiaväitteitä joilla on myös merkityssisältöä niin tosiasiatasolla kuin eksistentiaalisellakin tasolla. Joka taas kumoaisi filosofisen sisällön blogaukseni kannalta oleelliselta "Jalava-Leskisen aksioomalta" (voin kehitellä sille muitakin pömpöösejä nimiä. Jotkut, idiootit, pitävät tälläisiä nimityksiä sivistävinä ja että kun käsitteille ja viittaussuhteille ja väitelauseille antaa nimiä joissa vilisee matemaattista tai loogista jargonia, ovat ne myös vakavastiotettavampia ja tosia.) Jos ateismi vaatii Jumalakäsitteen tuntemista, joka vaaditaan jos siihen sanotaan "ei ole olemassa", niin Jalava-Leskisen aksiooma on falsifioitu. Jos se taas on Martinin käsitteistössä niin se toimii vain niihin ateismin muotoihin. Se on siis aika suurelta osin huono ja väärä kannanotto.

Eli toisin sanoen Jalava-Leskisen linja vihjaa että jumalakeskustelussa teistillä olisi todistustaakka, tai se on tyhjää. Ateismilla taas ei välttämättä ole mitään tarvetta todistaa kantaansa tai puhua. Itse asiassa kenties koko aiheesta keskustelu on irrelevanttia niin kauan kuin teistit eivät ole noudattaneet omaa minimivelvollisuuttaan, eli Jumalan olemassaolon todistamista. Nielen tämän periaatteen ilolla. (Good luck finding, don't even think to open your mouth before you success!)Tai he itse tuskin ovat tätä mieltä mutta se on valitettavasti se lopputulos joka tästä kaikesta saadaan esille.

Mutta mieleni tekee jatkaa hieman eteenpäin.

Kuvassa innokas ateisti.
Teknisesti ottaen sen mahassa
on koirannami jota kuvaa
"jumaluskon puute". Sama
ateismi sävyttää myös sitä paskaa
joksi koirannami on tulossa.

Nimittäin ateisteja seuratessa voi huomata että monella ateistilla todellakin on positiivisia kannanottoja erilaisiin asioihin. Koska ateistit käyttävät usein joulupukkivertausta, voisin huomauttaa että ateisteilla on joskus tapana esittää todistustaakan puute puolellaan siten että he selittävät jotain sen tyylistä että "Minulta ainoastaan puuttuu usko Joulupukkiin, minulla ei ole mitään hypoteeseja eikä väitteitä Joulupukista". Joka kuitenkin pian siirtyy siihen miten ajatus tonttujen asumisesta Korvatunturilla on hevonpaskaa. Tämä on jossain määrin huvittavaa. Ja mielestäni se johtuu siitä että Martinin ateismin määritelmä on etymologinen eikä siksi oikein vastaa sitä miten monet, myös ateistit itse, käyttävät sanaa "ateismi" kielessä. Sen mukaan esimerkiksi sekä agnostikot että koirat ovat ateisteja. 

(Positiivinen ei tarkoita miellyttävää tai hyvää tai optimistista tai eettistä tai muuta vastaavaa, vaan sitä että Jumala on olemassa on positiivinen väitelause kun taas kysymys Jumalan olemassaolemattomuudesta on negatiivinen väitelause. Siis vähän samalla logiikkalla kuin HIV -testissä jossa negatiivinen on positiivista.) Mutta toisaalta vastaavaan törmää helposti teismissä.

Itse asiassa jos katsotaan erilaisia jumalatodistusten moittimisia, yleinen teema on se että jumalatodistuksia esitetään mutta niiden kritiikistä ei välitetä vaan heitetään uusi jumalatodistus. Syynä on se että jumalatodistuksen kumoaminen kumoaa partikulaarin Jumalan, ei kaikkia mahdollisia teismin versioita. Ja ero on oikeasti oleellinen. (Todistuksen taakan kannalta nämä ovat yritelmiä, ja niiden kritisointi palauttaa pelin ateistille, jos kyseessä on pelkkä Martinin määritelmän mukainen ateismi.)

Tässä mielessä onkin hyvä huomata että ateisti voi periaatteessa tehdä saman. Entä jos Martenin määritelmä onkin oleellinen. Se kun tarjoaa generaalin määritelmän ateismille. Ateismille on monia määritelmiä, mutta aivan kuten teismissäkin teismin yleiskäsite on se käsite joka pitää sisällään muut teismin käsitteet, voidaan ateismistakin rakentaa varsin perustellusti aivan vastaava megamääritelmä. Tämän määritelmän mukaan voidaan sanoa että ateisminkritiikit ovat aina partikulaareja eivätkä koskaan generaaleja.

Ja näin ateistit eivät myöskään elä missään kaksoisstandardissa. Sillä jokainen ateisti on fraktio, yhdentyyppinen osa erilaisten ateismejen määritelmien seassa. Nämä ovat partikulaareja. Ja niissä tehdään rajauksia joita ateismi generaalina käsitteenä ei tee. (Eli juuri kuten teismissäkin. Se, että teismi ei välttämättä ota kantaa Jumalan olemassaoloon yleiskäsitteenä ei tarkoita että Jalava joka käsittelee Jumalan olemassaoloa olisi huono teisti tai ei-teisti.) Tässä mielessä valtaosa ateismin toisenlaisia määritelmiä ajavista selityksistä jotka ajautuvat moittimaan Martinin määritelmää joutuvat katsomaan erikoisia ongelmia. Kuten sitä että jos katsotaan ateistejen uskomuksia, joudutaan määrittelemään ketkä ovat ateisteja ja sitten heiltä on kysyttävä kysymyksiä.

Ja tässä vaiheessa helposti otetaan kantaa agnostismiin ja muihin kysymyksiin. Ilman tämänlaisia asioita kritiikit kuivuvat kokoon. "Historiallisesti ateisteiksi identifioituneet filosofit" ja vastaavat lähtökohdat tuottavat pitkiä argumenttiketjuja ja kehityspolkuja ja niiden kautta on helppoa huomata että erittäin monet (elleivät peräti kaikki) ateistit ottavat kantaa maailman luonteeseen ja etiikkaan tavalla jossa oletettu ateismi on näiden väitelauseiden taustalla. Jolloin ateismi pitää pakosti sisällään väitelauseita, sillä ilman asioita jollain tavalla rajaavia ja kuvaavia premissejä ei voi tehdä mitään jatkopäätelmiä. (Informaatio on aina täsmennys, se karsii ilmoille tarkemmin määritellyn fragmentin joidenkin toisten fragmenttien sijaan, argumentti on aina "sulkusilmäinen" siinä mielessä että se kieltää maailmankuvia totuuden ja tarkkuuden ja johtopäätöksen saamisen nimissä.) Näin ateistisuuden käsitteen määrittelykysymykset ovat käytännössä aina jotain jotka tutkivat partikulaaria ateismia, ja jotka eivät tehoa generaaliin ateismiin.
1: Tunne on tuttu ateisteille, ja aika laajasti Martinin määritteen sisällä. Itsekin olen raivostunut siitä että joku heittää jumalatodistuksen ja kun sen kumoaa, niin sanotaan vain että aha, tässä sinulle toinen. On ärsyttävää kun eivät anna parasta argumenttia ensin ja sitten käänny ateisteiksi tai agnostikoiksi jos siinä on virhe. Mutta generaali-partikulaari -kielipeli toimii juuri näin. Se on ärsyttävää mutta se toimii näin.

Mutta miksi ateismin kohdalla usein kuulee tämän väitteen?

Jostain syystä viralliseksi standardiksi on muodostunut se, että teisteillä olisi ikään kuin hyvä syy sanoa kantansa ääneen. Mutta ateisti joka sanoo kantansa ääneen olisi automaattiseti idiootti. Eli ateismistaan ääneen keskusteleva olisi "järjeltään köyhä" kuten kotimaahan leppoisalla naamalla painettiin ilman että ainutkaan teisti älähti pätkääkään. Tämä on hieman erikoinen kannanotto koska perinteisesti on ajateltu että ihmisillä on sananvapaus. Ja että on aika helvetin omituista mennä muiden ideologioiden puolesta päsmäröimään että minkä vuoksi he saavat tai eivät saa tuntea asiaansa tärkeäksi.

Siihen löytyy useita kannanottoja. Esimerkiksi Walter Sinnot-Armstrong on tiivistänyt tämän seuraavaan : "I will go further and present positive arguments for atheism, which is the wiew that God does not exist. Why would anyone argue against the existence of God? If you feel sure that God does not exist, why come out of the closet and announce your reasons publicly? That is why I want to help readers get clear about the evidence for and against the existence of God, so that they can decide for themselves. If you look at the evidence with an open mind, then you will conclude that God does not exist, or so I believe. But even if you do not reach this conclusion, if you do achieve a better understanding of the evidence on both sides, then I will have achieved my main purpose."

Se on mielestäni rakentava sillä siinä ei tuomita että teisti olisi lähtökohtaisesti idiootti. Kysymys on keskustelusta. Ja tämä kulma on keskeinen sen vuoksi että aika moni ateisti saa vastustusta itselleen - ja koko uskonnottomien kentän päälle - sillä että pitää teismiä lähtökohtaisesti hevonpaskana. (Minä pidän teismiä a priori -tasolla kiinnostavana joka valitettavasti näyttää jokaisen tuntemani partikulaarin teismin version ja jumalatodistuksen kohdalla redusoituvan jonkinlaiseksi hevonpaskaksi. Toistaiseksi ja kenties sen vuoksi että vain idiootit teistit haluavat keskustella teismistään internetissä ja saavat näkemyksiään tavallisiin kirjakauppoihin ja yleisiin levityksiin päätyviin teologisiin journaaleihin.)

Tämä epäkohteliaisuus on se joka itse asiassa luultavasti oikeuttaa tämän kysymyksen. Tässäkin joulupukkivertaus, tuo ateistien suosikkityöväline, voi olla avuksi. Kysymys on siitä pitääkö joulupukki kieltää ja täyttää joulujuhla joulupukin uskottavuutta koskevalla kritiikillä (Jotka eivät jostain syystä mieti kvanttijoulupukkia, joka on eräs partikulaari joulupukkiteoria.) Kun kenties voitaisiin vain juhlia yhdessä. Mutta valitettavasti se tapa jolla Jalava aihetta käsittelee muuttaa tämänkin periaatteessa tausta-asetelmaltaan rakentavan tai sellaista yrittävän asenteen yhdeksi mulkkuisuudeksi.

Sillä siinä ollaan täsmälleen yhtä pilkallinen asenne kuin niillä ateisteilla joista teistit ovat lähtökohtaisesti idiootteja, jotain jotka selitetään vain järjen puutteella tai mielenterveyshäiriöllä. (Jotka toki ovat mainioita selityksiä yksittäistapauksissa, en minä sillä että psykoosi ei voisi antaa jotain ... ylimääräistä pontta ... tietyille uskomuksille. Tästä ei vain pidä yleistää liikaa.) Jos sanotaan että "järjen köyhyyttä" on puhua ja reflektoida ääneen ateistisia uskomuksia, ollaan kyllä melkoisen halveksivassa lähtötilanteessa. Itse asiassa Dawkinsin kohdalla usein heitetään sanaa "militantti" (osaamatta mitään) ja suunnilleen se tärkein tapa jolla tuo käsite saataisiin osumaan mr. Richardiin tarkoittaa tätä epäkohteliaisuutta. Eli militanttius määrittyisi siitä että sitä sanoo erimielisiä pakosti idiooteiksi, tekee tämän julkisissa paikoissa ja saa tälle paskiaisnäkemykselle seuraajia ja komppaajia.

Jos Dawkins on militantti ateisti niin jokainen jonka mielestä Jalavan mietintö ateismin ääneen puhumisen ongelmasta on relevantti on militantti kristitty. Jos kristittyjen toiminta on asiallista älykkään ihmisen toimintaa ja fiksua, niin tämänlaisen militanttikristityn kutsuminen militanttikristityksi kaikkialla ja aina olisi suoranainen velvollisuutemme. Itse pidän tätä ajatusta vain paskiaisuutena, ja sitä heittävät ihmiset ovat kenties a priori -tasolla uskomuksineen mahdollisesti rationaalisia ihmisiä. Mutta heidän käyttäytymisensä on a posteriori, havaintojen jälkeen, sen verran epäeettistä ja mulkkumaista että heitä on ilo, kunnia ja velvollisuus pilkata ja halveksua.

Ateisteista halutaan tehdä "kristittyjen dhimmejä".

Itse asiassa jos Jalavan-Leskisen aksiooma pitäisi paikkaansa, niin sen avulla syntyy väistämättä jotain joka on tuttu islamilaisessa maailmassa. Islamilaisilla on ns. dhimmejä. Sinenmaa ja monet maahanmuuttokriittiset käyttävät termiä hyvin paljon, jopa raivostuttavan paljon. Mutta otan sen tässä kuitenkin varmuuden vuoksi esille. Sinenmaa tiivistää idean mielestäni kauniisti (jos tälläinen käsite voi koskaan olla kaunis) "DHIMMI-OIKEUDEN saaneet voisivat selvitellä oman yhteisönsä sisäisiä asioita omissa uskonnollisissa oikeusistuimissaan, mutta eivät tapauksia, joissa toisena osapuolena on muslimi. Dhimmi-aseman saaneen suojelu tarkoittaa sitä, että muslimiyhteisö suojelee hänen henkeään maksua vastaan, mutta hänellä ei koskaan ole samoja oikeuksia kuin muslimeilla." Jos uskontoa saa julistaa ilman erityistä perustelua miksi julistaa, ja jos kristitty ihmettelee laajasti miksi ateisti ylipäätään puhuu ateismistaan, hän on astunut rajan yli jossa ateistit ovat kristittyjen dhimmejä. Islamilaisen maailman ja kristittyjen maailman asenteissa ei ole tämän jälkeen mitään erityistä eroa. Erot ovat toiminnan voimakkuuksissa. Kakkosluokan kansalainen voi olla räikeästi kakkosluokan kansalainen tai vaan kakkosluokan kansalainen.

Kakkosluokan kansalaisuus näkyykin nykyajassa. Esimerkiksi niissä puheissa joissa esitetään että elämme kristillisessä maassa jossa eletään maan tavalla tai olisi muutettava väärien uskonnollisten mielipiteiden vuoksi Pohjois-Koreaan. Esimerkiksi niissä puheissa joissa esitetään että ateisteilla ei olisi oikeuksia kristillisiin juhliin, kuten jouluunkaan. Että Suvivirsi on kulttuuria ja siksi yksi virsi ei tee uskonnollista tilaisuutta. Mutta jos Darwinisti-ateistit yrittävät saada omia evoluutiolaulujaan laulettavaksi, niin nämä eivät ole kristillistä kulttuuria eivätkä perinnettä. Ja sama koskee erilaisia kommunistien vallankumouslauluja vaikka ne lasketaankin kulttuurihistoriaksi ja perinteeksi. (Siitä huolimatta että kommunismi on minustakin ihan järkyttävän paska ideologia. Niin argumentti pätee silti!) Joten niitä ei lauleta lainkaan jotta kristittyjen arvoja ei loukata. (Mutta toisaalta. Jos ei usko evoluutioon niin ei ole mitään mieltä avata suutaan siitä? Jos ei usko Allahiin niin miksi kritisoida tätä? Tämä avaa jännittävän polun joka kuvastaa sitä miten tämä ajatus siitä että "jos ei usko jonkin olemassaolemassaoloon, ei sitä pidä moittia ettei olisi ihan vähäjärkinen" koskeekin vain ateisteja.)

Ei tähän asenteeseen oikeasti voi kuin tehdä vielä yhden joulupukkivertauksen. Sellaisen jossa sanotaan että joululahjoja voidaan antaa vain niille jotka uskovat joulupukkiin. Nähdäkseni asia on kuitenkin niin että joululahjoja voi antaa jopa joulupukkikriittikoille, esimerkiksi niille nenäkkäille esiskeptisille kuusivuotiaille nököhampaille jotka ovat empiirisesti keksineet vetää joulupukkia parrasta. Ei ole rakentavaa yhdessäoloa nyhtää heiltä lahjaa tämän empiirisen järjenkäyttöprojektin vuoksi. Päinvastoin, partaa nykivän lahjanpoisto jouluaattona olisi ihmiseltä ylettömän mulkkuista.

(Kenties ainut) Moraalisesti Kestävä Tapa lopettaa tämä blogaus.

Tämä voi vaikuttaa röyhkeältä
ja ulkokuori voi olla suttuinen,
mutta teknisesti tämä on
rauhankyyhky, rauhanpulu.
Jos pahastut, se johtuu siitä
että tämä pulu ei tee sitä
mihin kristittyjen pulujen
kanssa on totuttu.
Eli pelaa shakkia.

Siksi sanonkin kaikille Jalavan-Leskisen aksioomaan uskoviin ja sitä ääneen julkisesti boostaaviin - riippumatta siitä ovatko he teistejä, ateisteja tai viisivarvaslaiskiaisia - että haistakaa paska. Joudun haistattamaan paskan hyvin ylimalkaisesti koska jos aloittaisin nimien luettelemisen, en loppuelämäni aikana juuri muuta tekisikään. On tiivistä haistattaa paskat ja luottaa että tämän tekstin lukevat osaavat kohdentaa tarkoittaako tämä heitä vai ei. Jos ei, niin pahoittelut kirosanasta. Jos osuu, niin sääli että niitä oli niin vähän ja että ne eivät olleet spesifioitu loukkaamaan mahdollisimman syvästi ja repivästi juuri vittu teitä alimman henkilökohtaisesti. Ihan siksi että paras osa Teistä taisi aikoinaan jäädä synnytyssairaalan lakanoille, kun taas olennaisinta osaa itsestänne voisitte kyllä sitten keventää seuraavan kerran aamukusella, antamalla tulla ihan sieltä päästä asti. Ei teille voi sanoa muuta kuin että kenties on totta että eriuskoisia pitäisi kunnioittaa, mutta toisaalta olisi huomattavasti helpompaa kunnioittaa sellaisia ihmisiä ja ideologioita jotka eivät olisi perustelullisesti perinpohjaisen typeriä ja asenteellisesti sanoinkuvaamattoman kusipäisiä. Että jos kunnioitusta vaatii, niin on hyvä miettiä että heittääkö itse jotain todella käsittämättömän epäkunnioittavaa. Ja aloittaa vaikka itsestä jotta voi näyttää muille että tälläinen reiluus on todella ihmiselle mahdollista.

---

Kävin tänään vaatekaupassa ja kysyin myyjältä "onko täällä kilttejä, lapasia". Voisiko myyjä vastata "ei" skottivaatetuksen valikoimassaoloon muuttumatta järjeltään köyhäksi? Ei minustakaan!

Pieni (tai korkeintaan keskisuuri) rant : Tarvitseeko ateistin osata kristinuskoa?

Hyvin usein uskonnoton joutuu kohtaamaan sellaisen haasteen että joku uskovainen saapuu hänen luokseen ja kysyy miksi sitä ollaan hylkäämässä jotain jota ei tunneta. Tämä on siitä relevantti kulma että yleisesti ottaen kritiikin kohde täytyy tuntea. Ilman tätä syntyy vain olkiukkoja.

Hyvän ja pahan tiedon puu
on kristinoppia, mutta
penispuu on kuitenkin
naurettava olkiukko.
Joskin historiallisen
aineiston dokumentoima.

1: Toki tämä johtaa hieman erikoiseen tilanteeseen, sillä tunnetusti uskovaiset itse vastustavat ateismia mutta eivät osaa oikeasti selittää ateismin tai uusateismin sisältöä tai sen erilaisia suuntauksia. Mutta tämä voisi olla vain pointinvahvistusta. Tämä ignoranssi osoittaisi että kritiikin kohde on oikeasti tunnettava.
2: Toinen omituisuus löytyy kuitenkin siitä, että ateistit osaavat keskimäärin yllättävän hyvin uskontoa. Keskimäärin paremmin kuin uskovaiset. Kontrastina sille vähyydelle jolla ateismin sisältöjä tunnetaan. Epäsymmetria on vahva, varmasti osittain siksi että uskontoa opetetaan koulussa, kun taas ateismia ei, ateismi tulkitaan teologien kautta - ja teologit eivät ole yleensä akateemisesti spesifioituneet ateismin dogmatiikkaan vaan ihan toisen opin sisältöihin, joten he ovat tässä oikeastaan yllättävän usein ja yllättävän vahvasti alansa ulkopuolella pelaavia amatöörejä. Tämä voisi korostaa että kohde on tunnettava ja että moite olisi väärin kohdennettu.

Mutta tosiasiassa peruskysymys onkin juuri siinä että miten ihmeessä ateistin täytyisi ylipäätään osata yhtään mitään teologiasta tai sen dogmeista. Itselleni tämä on luontevaa, koska entisenä seurakuntanuorena ja kristittynä "suuri osa taustatyöstä on jo tehty". Niistä on jopa tullut refleksinomaisia ajatustemppuja, automaatioita. Tässä määrin rimpuilu kuitenkin kenties korostaa enemmän sitä miten uskontokritiikkiä tarvitaan juuri siksi että uskonto on mielenhallintaa. Psykologiaperustainen moraalinen oikeutus ei kuitenkaan ole sama kuin oikeutus argumenttianalyysin käytölle.

Perusongelmana on se, että sekä ateistit että teistit näyttävät tässä kohden jakavan yhteisen piilotetun premissin. Molemmat hyväksyvät sen, että Raamattu ja kristinusko täytyisi tuntea jotta voisi olla ateisti. Ateistien on tärkeää etsiä ristiriitoja ja ongelmia Raamatusta ja muiden uskontojen pyhistä kirjoista. Tätä varten on valtavan työmäärän vaatineita internetsivustoja. Ateistit näyttävät jotenkin ajattelevan että koska he voivat esittää hienostuneita argumentteja jotka vaativat syvällistäkin ymmärrystä eri uskonnoista, heillä olisi jokin perusta omalle vakaumukselleen. Eli partikulaarin uskonnon kritisoiminen olisi jotenkin tie generaaliin ateismiin.

Kuitenkin jos me katsomme mistä "sofistikoituneessa teologiassa" on aina kysymys, on kysymys siitä että sen parissa käsitellään aivan tietynlaisia kysymyksiä. Modernit uskovat korostavat mielellään että uskonnossa "ei ole kysymys siitä mitä ateistit uskovat". Tästä hyvän esimerkin saa Hannu Lehdeskoskelta. "Uskon, että juuri uskoa -sanan määrittelyn ero oli suurin ajatteluamme erottava seikka. Hänellä on oikeus ajatella niin kuin ajattelee, eikä minun tarvitse häntä ryhtyä käännyttämään, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen, hänellä oli ehkä sellainen toive, että pystyisin vakuuttamaan hänet Jumalan olemassaolosta. Jumala ei kuulu samaan maailmaan materiaalisen todellisuuden kanssa, eikä hänen olemassaoloaan voi todistaa kuin esimerkiksi sitä, että vesi muuttuu höyryksi 100 asteessa. Jumalan todellisuus kuuluu siihen osaan todellisuutta, jossa jokainen rakentaa omaa elämänsä perustuksia. Se kuuluu siihen osaa ihmisten elämää, jossa ihminen rakentaa itselleen turvavarustuksia kestämään elämän vastoinkäymisiä ja yllätyksiä. Jumalan todellisuus on elämänasenne, jonka laatu punnitaan siinä, miten kukin elää toisten ihmisten kanssa." Tämä on tietysti vain yksi tapa hoitaa asia, ja moni kristitty hoitaa asian eri tavalla. Mutta niissä kaikissa on yhteinen teema. Modernit teistit korostavat että Jumalan olemassaolo ei ole edes se kysymys joka on tärkeä. Apologeetikot korostavat että Jumala ei ole joulupukkiin verrattavissa koska kristinuskon mukaan Jumala on transsendentti eikä immanentti.

Sofistikoitunut teologia lähtee uskon merkityksistä hyvin spesifillä tavalla. Niissä kielletään oikeastaan täysin Jumalan olemassaolon käsitteleminen tavalla jossa sille voitaisiin esittää relevanttia tieteellistä kritiikkiä. Näin ollen uskontokriitikko tai ateisti joutuukin helposti keskustelemaan sellaisista asioista kuin sielun olemassaoloa koskevasta spesifistä argumentista. Tai siitä partikulaaria uskontoa koskevasta partikulaarista kysymyksestä että oliko Jeesus jumalinen. Näissä kaikissa keskusteluissa on kuitenkin sellainen taustajuonne että Jumala on olemassa, tai että Jumala on relevantti tavalla jonka olemassaolemattomuutta ei voi asiallisesti todistaa. Argumenteissa on aina epäsymmetria jossa ateisti haastetaan ja hänen maailmankuvaansa yritetään falsifioida. Mutta teisti itse kieltää mahdollisuuden teismin falsifiointiin. Jumalaa ei koskaan aseteta tulilinjalle. Jumalan falsifiointia ei sallita. "Hän ei ole kuten tieteelliset objektit" -tyyliset heitot ovat vain sitä varten että Jumalan kumoamista koskisivat eri säännöt kuin kaiken muun kumoamista.

Kun tämän jälkeen sitten keskustellaan sofistikoituneesta teologiasta, jota ateistin tai uskontokriitikon olisi pakko lukea. Ja vaikka debatti voitettaisiinkin, niin tosiasiassa on biljoonia uskovaisia jotka uskovat toisin. Itse asiassa kristityistäkin löytyy joku joka tulee avuliaasti selittämään että "kristinuskossa ei ole kysymys Jumalan olemassaolon tieteellisestä todistamisesta".

Mutta jos ateismikysymystä katsotaan avoimesti, niin ateismi on määritelmällisesti jotain muuta kuin alisteisuutta kristittyjen ulkoapäin tuleville vaatimuksille. Ateistille ei ole mitään väliä sillä mitä kristityt pitävät tärkeänä. Ateismi on kysymys Jumalan olemassaolemattomuudesta. Eli kumotakseen tai kritisoidakseen ateismia - eli osoittaakseen ateismin järjettömäksi, huonoksi tai heikoksi - riittää että kritisoi kristinuskoa sellaisilla tavoilla jotka koskevat Jumalan olemassaoloa. Jeesuksen jumalisuus on relevanttia vain siinä mielessä että Jeesus ja Jumala ovat olemassa, koska jos uskoo että Jumalaa ei ole olemassa on by definition ateisti.

Yksi, kaksi ... nolla.
Sire, en ole tarvinnut
sitä hypoteesia enkeleistä
selittämään mitään havaintoja
neulankärkiä koskevista
mikroskooppikuvistani.

Sofistikoituneen teologian joka ikinen kysymys, kysymys sielusta, kysymys Jeesuksen jumalisuudesta ja niin edespäin, ovat relevantteja jos ja vain jos Jumala on olemassa. Sofistikoitunut teologia koostuu karkeasti sanoen siitä että mietitään nojatuolissa sitä että montako enkeliä mahtuu tanssimaan neulankärjellä. Ateismi ei kuitenkaan ole tälle alisteinen koska se on laaja Jumalan olemassaolon kieltäminen. Neulankärjen päällä tanssivissa enkeleissä relevanttia on vain se, että selvitetään miten tämä tilanne voitaisiin empiirisesti mitata. Että miten voitaisiin katsoa enkeleitä ja laskea.

Samoin uskovaiselle voi olla tärkeää punnita eksistentiaalisia ulottuvuuksia ja miettiä miltä usko tuntuu, ja miten se vaikuttaa elämään. Tämä on toki irtautunut Jumalan olemassaolosta ja siirtynyt Jumalaan uskovan ihmisen sisäisen elämän puntarointiin. Mutta teismin ulkopuolella tämänlaatuiseen on hirvittävän vähän intoa.

Tämäkin voi olla
jumaluus, joten sekin
on jonossa ennen
JeesusKristusta.

Toisaalta tämä paljastaa senkin kulman joka nostetaan fatwakateuden kohdalla esiin toistuvasti. Kauheasti musteta ja bittejä kulutetaan nimenomaan kristinuskon kritisoimiseen. Islamia ei moitita yhtä paljon. Kysymys on siinä mielessä validi että ateistin kannalta kristinuskon Jumala on vain yksi jumala muiden joukossa. Ateismi on generaali jumalauskon puute. Sillä muutoin ateisti ei olisi edes uskonto joka veisi kannanotot "yhtä Jumalaa pidemmälle", kuten ateistien muodikas slogan sanoo. Moni teistikään ei usko kristinuskon Jumalaan ja Jeesukseen. Näistä opitaan jo koulussa ja tämä paljastaa sen että kristinuskon kritisoiminen ei johda ateismin perusteluun, vaan pelkästään siihen että kenties jokin muu teismi on totta.

Harva fatwakateuskortin keksinyt teisti osaa kuitenkaan ymmärtää sitä mihin tielle tämä huomio vie. Nimittäin itse koen että olen käsitellyt kristinuskoa niin paljon enemmän kuin muita uskontoja - itse asiassa enemmän kuin moni kristitty on kritisoinut muita uskontoja kuten buddhalaisuutta - on enemmän kuin reilua siirtyä muiden uskontojen käsittelyyn ja palata kristinuskoon sitten kun kaikki muut uskonnot on läpikäyty. On monta Jumalaa jotka ovat poissa ja hylänneet. Että reiluuden vuoksi olisi syytä palata Jeesusasiaan sitten kun olen kuluttanut muutaman vuoden Quetzalcoatlkritiikkiin. Se on yksi partikulaari Jumala muiden yhtä irrelevanttien ja olemassaolemattomien Jumalien joukossa. Joten kristittyä voidaan nyt pyytää poistumaan viemään jonkun muun aikaa.

Siinä mielessä ateisti joka vaatii Jumalan todistamista ei ole se joka ymmärtää teismin väärin. Teisti on se joka ymmärtää ateismin väärin. Ateismin kannalta ei ole relevanttia että "kristityistä tuo asia ei ole tärkeä" tai "kristittyjen mukaan tuo ei ole se pointti". Ei siihen voi sanoa muuta kuin kysyä että "entä sitten?".

Oma suhtautumiseni on vuosien mittaan muuttunut yhä yksioikoisemmaksi. Osittain syynä on turhautuminen. Harva teisti jaksaa vääntää niillä tasoilla joilla viitsin vaivautua. Jokainen uskonnonpuolustus jonka kuulen on kuultu miljoona kertaa ennemmin ja usein se on esitetty kertaluokkia laadukkaammassa muodossa. I just have not strength to all this same shit anymore.

Mutta toisaalta yhä enemmän ja enemmän viehättää se näkökulma että toisen tulee todistaa tieteellisesti Jumalan olemassaolo ja esittää falsifiointikriteeri omalle Jumalalleen ja määritellä Jumalansa tieteellisenä konseptina ennen kuin viitsin edes aloittaa keskustelua. Jos tätä pientä vaatimusta ei täytä niin se on sitten fuck off. Etsin älykästä ja kiinnostavaa keskustelua, eikä se mitä tässä nyt on tarjolla viitsi kiinnostaa. Että Suomessa saa toki kertoa uskostaan, joten mene jollekulle muulle kertomaan ja pidä minun lähelläni turpa kiinni.
1: Joka kyllä johtuu asenteena osittain siitä turhautumisesta, kun edes se että menee teistien peliin teistien ehdoilla, niin ei silti saa kunnon keskustelua jossa toinen ymmärtää asiaan liittyvän argumentaation. Vaikka on itse ensin tullut nysväämään ja "opettamaan". Joka vaatii opetettavaa paremman, laadukkaamman ja tarkemman kyvyn hienostuneempien argumenttien käsittelyyn. Jos siis on minua huonompi teologiassa, ei itse asiassa voi minulle tulla sanomaan mistä kristinuskossa on tai ei ole kysymys ja mikä voi olla ja ei voi olla sitä mitä kristinuskon suuntauksissa sanotaan. Koska se on teologinen kysymys. Ja taitoero on ilmitullut keskustelussa. Ei teologia tarkoita sitä että se jolla on vahvin vakaumus voittaa. Siinä parempi argumentti voittaa. And that's my whole point in this situation.

Jumalakysymyksessä uskonnotonta kiinnostaa vain Jumalan olemassaolo, koska tämä on se ainut asia joka perimmiltään falsifioi ateismin mahdollisuutena. Tiukasti ajatellen sielukin viittaisi lähinnä vitalismiin joka taas ei vaadi Jumalaa vaan pelkästään sen, että elämä ei ole sidoksissa vaikka hiiliatomeihin ja energiaan. Teistiä saattaa kiinnostaa sielukysymys ja keskustelu Jeesuksen jumalisuudesta. Mutta tämä johtuu vain siitä että hän uskoo Jumalan olemassaoloon tai pitää tätä vaihtoehtoa muutoin relevanttina. Uskonnoton taas by definition ei joko suoraan usko Jumalan olemassaoloon (ateismi) tai ei pidä sitä tärkeänä (igteismi). Näin ollen näihin vänkytyksiin ateisti voisi sanoa aivan suoraan päin naamaa että "Ai että sinusta teismissä tai kristinuskossa ei ole kysymys Jumalan olemassaolosta? No, ateismissa on!" Ja tämän jälkeen hän olisi nimenomaan intellektuellisesti rationaaliseksi hyväksyttävällä tasolla ateisti silti.

Miksi ihmeessä muka yhtään ateistia tai edes kaltaistani fundamentalistiagnostikkoa kiinnostaisi mikään jatkopohdinta joka nojaa siihen että teistien konseptit on jo otettu vakavasti? Ei siihen ole mitään muuta syytä kuin sisäänkasvaneet refleksit. Ja sekin on pikemminkin syy etääntyä uskonnosta kuin intoutua keskustelemaan siitä. Sekin on enemmän syy kritisoida ideologista lapsesta asti tehtyä ohjelmointia kuin korostaa sitä että ihmisen täytyy olla uskovainen ja uskoa perimmiltään Jumalan olemassaoloon kun on tuollainen angsteisti joka reagoi aiheeseen. ; Sillä siinä unohtuu se, että angsteismin vaiva näyttää koskevan Sartren, minun ja C.S. Lewisin kaltaisia uskontoon ja uskonnolliseen kulttuuriin kasvatettuja ja siitä irtautuneita, nuoremmilta maallistuneiden perheiden uusateisteilta tämä vaihde näyttää jopa hämmästyttävästi puuttuvan. Heillä on ihan muita intressejä.

Anonyymit Kristityt

"Anonyymit kristityt" on kristillinen käsite joka koskee ihmisiä jotka kuolevat kuulematta evankeliumia vaikka ovat eläneet yrittäen tehdä hyvää ja jotka etsivät Jumalaa. Käsite ei kuitenkaan ole kovin osuva, sillä Anonyymit Kristityt tuovat vahvasti mieleen Anonyymit Alkoholistit. Ja tältä pohjalta on hyvä lähteä.

Monet kristityt elävät jonkinlaisessa vainoparanoijassa. He puhuvat mielellään siitä miten heitä kiusataan mielipiteiden ilmaisusta. (Mutta korostavat silti sitä miten positiivinen uskonnonvapaus on oleellisempaa kuin negatiivinen uskonnonvapaus. Mikä on erikoista, koska negatiivinen uskonnonvapaus korostuisi jos aitoa kiusaamista tapahtuisi.) Mutta otsikko ei johdu siitä että heille tulisi jokin salaseura sekulaarin maailman ulkopuolella. Jonne mennään nimettömänä.

Sen sijaan jos Anonyymit Kristityt olisi, se muistuttaisi Anonyymejä Alkoholisteja. Eli jotain sellaista jossa ollaan raittiita, halutaan olla raittiita, mutta painitaan sitten uskonnon kanssa. Uskonto viehättäisi jotenkin. Pahojen kielten mukaan tämä tarkoittaa samaa kuin ateismi. ; Tässä on takana C. S. Lewisin tapainen ajattelu jossa ateisti "oikeasti" vihaa Jumalaa. Eli oikeita ateisteja ei olekaan, siis sellaisia joiden maailmankuvaa kuvastaisi jumaluskon puuttuminen.

Ja ateisteista löytyy sellainen joukko joka itse asiassa hyväksyy tämän ajattelutavan. Sartren maailmassa olemassaolemattomuudella oli merkitystä. Ja koska kulttuureihin opittiin niin että jopa silloin kuin eurooppalainen ottaa jonkun idän uskonnon, hänelle käy niin että tämä uusi kulttuuri peilataan sen opitun kautta (samanlainenkuin tai erilainen kuin -vertailu). Eli kun kaikilla on mielessään oman kulttuurin opettama Jumalakäsitys josta ei päässyt eroon, saatiin aikaan kontrasti. Näin ollen sekä ateismissa että teismissä oli merkitys, joka ei vaatinut mitään konkreettista Jumalan olemassaoloa, vaan pelkän abstraktin Jumalakäsitteen mielikuvan olemassaoloa. Maailmaan heittämisen kokemus on tätä kautta vahva. Tämä on toki "(iki)vanhaa ateismia". Mutta modernina aikanakin löytyy Philip Pullmanin "Rehti mies Jeesus & Kieromieli Kristus" kuvaa kirjailijan itsensä tekemässä kommenttiosiossa sitä miten uskonto on syvään opetettu ja se ikään kuin pakottaa tiettyihin ajatteluratoihin.

Olen itsekin tätä "Anonyymit Kristityt" -luokkaa siinä mielessä että tunnistan tämänlaiset tuntemukset itsessäni. Olen toki agnostikko enkä ateisti, mutta kontrasti on silti olemassa. Kenties jopa vahvempi, koska olemassaolo-olemassaolemattomuus -taso on ikään kuin "montaa astetta epämääräisempi ja siksi alati läsnä". Syynä on luultavasti juuri kasvatus, eikä se että Jumala olisi mitenkään ihmiselle lajityypillisesti viekoitteleva.

Oppimisessa takana on silloin ihan yksinkertaisesti aivojen plastisuus. Se tekee aivoista oppivaiset ja joustavat. Aivojen plastisuuden avulla ihminen sopeutuu ja oppii erilaisiin tilanteisiin ja on niissä sitten kuin kotonaan. Tässä on kuitenkin erikoinen lisäpuoli ; Nimittäin se, että plastisuus rakentuu periaatteeseen jossa "käytetyt yhteydet vahvistuvat". Tällöin tietyistä ajatuksista tulee hyvin helposti ikään kuin aivoihin biologisesti uurrettuja. Tällöin asian esiintuominen johtaa ikään kuin refleksinomaiseen vasteeseen. Tässä on vapaus kaukana, vaikka plastisuus noin pääsääntöisesti tuottaakin joustavuutta.

Lopputulokset oppimisprosessista ovat joskus hyvinkin outoja. Esimerkiksi musiikin ja muistojen välinen yhteys on vahva. Siksi jokin kappale saattaa palauttaa mieleen vanhoja tunteita joiden tilanteet ovat muutoin menneet ohi jo kauan sitten. Koska on tuntenut niitä tunteita aiemmin tuota musiikkia kuullessa. Itselläni on luultavasti hyvinkin tämän kuvatun kanssa analoginen, hieman erikoinen, yhteys kristinuskoon. Positiiviset ajatukset kristinuskosta herättävät itsemurha -ajatuksia ja niihin liittyviä tunteita kuin itsestään. Kristinusko ei tietysti itsessään ole oppina masentava ja itse asiassa itsemurha on sen dogmien vastaista. Ja vaikka "haluan ennemmin tappaa itseni kuin olla kristitty" onkin hyvä vittuilu, on yhteys kuitenkin konkreettisempi. Syynä on luultavasti se, että kääntymiseni liittyi aikanaan nimenomaan hyvin ahdistaviin mielenmyllerryksiin. Kristinusko on sitten ikään kuin se kappale joka pistää siihen periaatteessa liittymättömän kytköksen päälle. (Ihmiset tosin ylipäätään eivät muuta maailmankuvaansa ja käänny puhtain argumentein, suuri osa vain selittää kääntymisensä jälkikäteen prosessin itselleen rationalisoiden. Ihminen muuttaa mieltään vain jos se ei koske suoraan hänelle emotionaalisesti tärkeitä maailmankuvallisia kysymyksiä.)

Uusateistit ovat kuitenkin selvästi eläneet Sartren elinaikaa maallistuneempina aikoina ja minua maallistuneemmassa paikassa. Heillä ei ole takanaan minun tapaista "seurakuntanuoruutta" ja uskontoon indoktrinoitumista. (Vaikka indoktrinointi sanana heidän puheissansa esiintyykin.) Uusateismin ja vanhan ateismin eri ei oikeastaan olekaan se, että "uusateistit ovat fundamentalisteja ja militantteja", kuten uskovaiset tuppaavat leikkimään. (Kyllä kaikenmaailman taistolaiset olivat kovempia aktivisteja ja häiriköitä.) Tärkein ero onkin juuri siinä että koko uskonnon merkitystä ei pidetä ilmiselvänä. Ero uuden ateismin ja vanhan ateismin välillä on tätä kautta vähintään yhtä suuri kuin koko ikänsä raittiina olleen ja koko ajan alkoholisminsa tiedostavien anonyymien alkoholistejen.
1: Ja nähdäkseni juuri tämä loukkaa uskovaisia syvästi. Kuten Adorno asian esitti, pahiten ihmisiä häiritsevät onnelliset syntiset. Ateisti joka itkee ateismiaan ja selittää että uskonto olisi paras elämäntapa ja että jos hän voisi hän olisi ehdottomasti teisti, niin uskova hyväksyy hänet (juuri ja juuri) ja tarjoaa hänelle suvaitsemista ja ennen kaikkea tekee hänestä säälin kohteen. Uusateismissa ikävää ei siis ole se, että he sanovat julkisesti ääneen olevansa ateisteja vaan siksi että he korostavat että tämä tarkoittaa elämästä nauttimista.
2: Erikoista onkin että esimerkiksi Sartrea on pidetty todisteena siitä että angst on ateismin seuraus. Ja että ateismin mestari tässä vain sanoo jotain joka on tunnetasolla pakkoseuraus joka ikiselle ihmiselle. Ja että ateistien tulisi lukea omia mestareitaan. Asia on hupaisa, sillä uusateistit eivät ole eksistentialisteja vaan naturalisteja. Ja toisaalta lisähupia saa kun tiedostaa että Sartren maailmaan heitettävyys tuotti ongelmia lähinnä asian tiedostamistilanteessa. Ja edes Sartren ateismia ei kuvaa merkityksettömyys, arvotyhjiö tai mikään muukaan vastaava nihilismi. Vaan valta, vastuu ja se että jokainen tekee merkityksen itselleen omilal valinnoillaan. Arvotyhjiö-nihilismi saadaan vasta kun kristitty kytkee mukaan Nietzschen. Ja hänenkään maailmassaan nihilismi ei ollut ateismin automaattinen seuraus. Ja vaikka olisikin, hän edustaa hyvin erilaista ateismia kuin Sartre. Itse asiassa jos kristinuskon kohdalla Jehovan todistajien oppeja sekoitettaisiin lennosta vaikka katolisien oppeihin aina kun se sattuu sopimaan, sitä ei katsottaisi hyvällä. Ateismin kohdalla kokonaisia aivan eri ideologiaperusteita vain sotketaan toistensa yhteyteen niin että ensin Sartre todistaa automaattisen ateismin seurauksen angstista ja siten Nietzsche ateismin automaattiseksi seurauskeksi nihilismin. Ja että nämä olisivat ikään kuin samaa ateismia. Ja että uusateistit ovat myös tätä samaa ateismia, uutena vain militanttius. En kykene edes laskemaan sitä kokonaisvirhemäärää jota tässä prosessissa kumuloituu teistien pöytään. Ja nämä eivät ole vaikeita asioita vaan aivan perusasioita ja ne ovat silti äärimmäisen tavallisia jopa akateemisilla titteleillään brassailevien apologeettojen teksteissä.

Rehellisesti sanoen näyttää että Jumala on uusateisteille tylsyyttä. Suvivirren vastustamiseen ei ole välttämättä samanlaista pakkoajatuskytköksiin ajautumista kuin itselläni. Asia on heistä turha ja tylsä ja siihen pakottaminen on samantapainen vastustamisen aihe kuin pakkoruotsi. Uskonto ei itsessään tuota edes ahdistusta, ja toistuvuus on jotain joka entisestään lietsoo haukotuksia. Tämänlaiseen turhuuteen pakottaminen kerta toisensa jälkeen onnistuu vain ulkoisella rituaalivallalla. Joka ei ole edes indoktrinoivaa tai repivää. Vaan tyhjää pakottamista pelkän pakottamisen vuoksi. (Tässä mielessä ilmapiiri näyttää uusateisteilla hyvin erilainen kuin miten itse asioihin reagoin. Minulle kysymys on jopa hengissäselviämisestä, teoriassa. Käyn kirkossa vain kun olen lähes ateisti ja hyvissä sielunvoimissa.)

Itse asiassa kenties tässä uusateismin kohdalla olikin aivan viisasta että siihen yritettiin liittää kaikenlaisia uuskäsitteitä kuten "bright" (välkky). Sillä ateismi terminä viittaa enemmän teologialle alisteisuuteen. Että on jokin teismi jolle ollaan "ei" (a -etuliite). Bright taas perustuu enemmänkin "naturalistiselle maailmankuvalle". Asenteelle jonka voisi ylitypistää muotoon "empirismi tai ei mitään". Jossa ei toki ole Jumalakonseptia, mutta tosiasiassa lähinnä sivutuotteena. Maailmankuva määrittää itsensä tietyllä tavalla, nämä sidokset ovat esimerkiksi fysikaalisuuteen ja tieteellisyyteen sidottuja. Tämä ei sido itseään negatiivisiin attribuutteihin. (Jumalaa ei ole.) Vaan sen sijaan se sitoo itsensä käsitteisiin joiden sisään mikään tunnettu teismin muoto ei hyväksyttävästi mahdu. He asettavat ehdot joilla he vakuuttuisivat teismistä, ja jos sen ulkopuolella on jumalamalleja ne ovat epäkiinnostavia, ja niihin reagoiminen on turhaa.
1: Tämän vuoksi moni ajattelee että tässä sotketaan syvällisesti kreationismi ja fundamentalismi samaksi kuin koko kristinusko. Mutta tosiasiassa lähinnä kreationismi ja fundamentalismi voisi olla kiinnostava teismin muoto. Ja muut ovat lähinnä tielläolevaa häiriötä, surinaa jolla ei ole arvoa.

Hyvän kuvan tästä asenteesta saa kun vilkaisee Mehtan kommentointia tuoreeseen ateismi vs. teismi -debattiin. Jumalaa pidetään teistien puolella automaattisesti jonain default -asiana johon on tärkeää ottaa kantaa ja joka on käsitteenä oleellinen. Kiinnostavaa on se, että tässä se, että ateistit pakotetaan todistustaakkaan siksi että Jumalakäsite määritetään joksikin joka on kaikille ihmisille tärkeä reagoitavaksi. "[Bruggencate] never actually presented a positive argument for why it is reasonable to believe in any deity, much less in one particular iteration out of the thousands available. Instead of offering an affirmative case for his particular religion, he did the only thing which his peculiar variety of presuppositional apologetics can do: He argued (quite poorly, I might add) that atheists lack certainty in their knowledge and he concluded without explanation that somehow this means his view wins by default."