Koneen henki ; Fenomenologinen kokemus ruumiillisuudesta

Evoluutioteorian kritiikissä tulee usein vastaan hyvin erikoisia moitteita. Yksi silloin tällöin vastaan tuleva esittää että evoluutio ei voi olla totta koska meillä on tunne kokemuksellisuudesta. Ajatuksena on siis se, että emme ole voineet kehittyä "alemmista elämänmuodoista" (nimitys ei omani) koska sitten olisimme "vain kemiaa" (ei varsinkaan itse käyttämäni nimitys) ja tämä ei voisi muuta kuin reagoida, ei kokea.

Argumentti on siitä erikoinen että voidaan sanoa että argumentaatio on fenomenologialähtöistä. On aina hieman erikoista kuin naturalismia kritisoidaan sitä kautta että se on solmussa jonkun tämän ulkopuolisen filosofisen premissistön kanssa. Etenkin kun on vaikeaa nähdä miten tässä puhutaan evoluutiosta eikä naturalismista. (Evoluutioon saa yliluonnollisiakin twistejä. Kysy vaikka Intelligent Designiä ja makroevoluutiota kannattavalta Michael Beheltä.) Toisaalta tilanne on siitä omituisempi, että tosiasiassa naturalismi on eräässä mielessä nimenomaan ratkaisu ongelmaan jonka ytimessä on fenomenologinen ajatus kokemisesta.

Kartesiolaisen dualismin kannattajat ovat nimittäin ongelmissa ennen kaikkea interaktio-ongelman (interaction problem) vuoksi. Ongelma on filosofiassa tunnettu ja ikiaikainen. Jopa Tuomas Akvinolainen joutui erikseen selittämään sitä miten enkelit voivat ottaa liharuumiin vaikka vierailua varten ja miten he voivat vaikuttaa oikeisiin asioihin kuten Jeesuksen haudalla oleviin hautakiviin. Akvinolaisen viesti "Summa Theologiassa" oli että enkelien reagointi oli jotenkin etäistä. Eteeriset sielulliset olennot vaikuttivat asioihin kuten kuu vaikutti vuoroveteen. (Huomioi Akvinolaisen muinaisuus, hän eli ajalla "runsaasti ennen Newtonia".) Hänestä enkelit eivät todella tunteneet olevansa elossa liharuumiissaan samalla tavalla kuin ihmiset. Enkelit eivät myöskään aisti tai koe ruumiidensa kautta. Koska tästä seuraisi filosofisia omituisuuksia.

Myöhemmin tämä on liittynyt erityisesti Descartesin ajatuksiin. Hän kun jakoi mielen ja ruumiin dualistisesti kahtia. Oli res cogitans ja res extensa. Ja kun tälläiset konseptit alleviivaa, on selvää että niihin liittyvät kysymykset oikein hyppäävät esille. Ongelma onkin sen jälkeen ollut alleviivatusti mukana kartesiolaisessa dualismissa. Ja ongelman tunteminen kuuluu oleellisessa mielessä Descartesin ajatusten ymmärtämiseen nykyaikana.

Sielukonseptin mukana tulee ajatus että keho on vain lihaa jota sielu ohjaa. Ja fenomenologisesti emme koe elämistämme täten. Emme koe ruumiinliikkeitä jonain telekineettisenä nukketeatterina jossa ohjaamme jotain itsemme ulkopuolista asiaa saadaksemme tehtyä jotain. Ruumiimme ei ole kaukosäätimellä ohjattava laite. Havainnointi, kokemukset ja tunteet ovat intiimejä. Lihan immersio on syvä haaste ajatukselle jossa sielu ja ruumis olisivat erillisiä entiteettejä jotka interaktioivat keskenään.

Sielun ja ruumiin suhdetta tutkittaessa on vastassa kolme kovan luokan mielenfilosofista haastetta jotka pitäisi selittää, mutta jossa ei ole onnistuttu. (1) Miten ruumis ja sielu interaktioivat ja (2) miten voidaan kokea tilanne niin että on järkevää asettaa itsensä dualistiseen konseptiin ja nähdä että tässä olisi ylipäätään kyseessä kaksi erillistä kohdetta joiden välillä olisi jokin interaktio (3) ja miksi tämä interaktio ei tunnu interaktiolta vaan immersiolta.

Naturalismissa dualismissa olevaa ongelmaa ei ole koska he eivät oleta että tietoisuus ja ruumis olisivat jotain erillisiä konsepteja joista mieli voisi olla olemassa ilman ruumista. Mieli voidaan nähdä sinä miten ruumiin osat interaktioivat keskenään. Ruumis on kenties vain osaset mutta tietoisuus on se mitä tapahtuu kun näillä on järjestys ja tapahtumat jossa ne reagoivat keskenään eri tavoilla eri aikoina. Koska ei ole erillisiä periaatteita, ei käsissä ole enää ollenkaan samanlaista ongelmaa kuin dualisteilla.

Siksi naturalistiset evoluutioteorian kannattajat ovat mielen ja kokemuksellisuuden kannalta puhtaammilla vesillä kuin sieluun uskovat kreationistit. ; Jos sielukonsepti on totta ja mieli ei tarvitse ruumista olemassaoloonsa on heidän itsensä selitettävä miksi emme ole sitä mitä Gilbert Ryle kuvasi "ghost in the machine". Kreationistien kannattaisikin kenties pitää tässä kohden pikku suunsa supussa aiheista ja asioista joita eivät selvästi ymmärrä pienine mielineen. (Mikä tosin selittää miksi he ovat kreationisteja in first place.) Ihan siksi että hiljainen voi vaikuttaa viisaalta mutta puhuvan hölmön kohdalla Dunning-Kruger -efekti paistaa aika vahvasti läpi kaikille.

Kristinuskon naturalisaatio?

Manu Ryösö vetoaa mielellään Tapio Puolimatkaan vastustaessaan sukupuolenvaihdos/sukupuolenkorjausleikkauksia. Hän korostaa tässä yhteydessä, että juutalais-kristillisen ihmiskäsityksen traditio arvostaa luotua konkretiaa ja sen empiiristä tutkimusta korkeammalle kuin langeneen ihmisen subjektiivista itsetodistusta (joka on taipuvainen erilaisiin perversioihin ja itsepetokseen). Tästä seuraa, että kirurgisen korjaukset vammojen suhteen tulisi tehdä “geno- ja fenotyyppiä” kohti eikä siitä poispäin.

Jostain syystä samaa asennetta ei voida ottaa käyttöön kun puhutaan onnellisuudenmuutoskokemuksista joita uskovainen kertoo uskoontulostaan. Samoin sitä ei ole kohteliasta käyttää kun viitataan enkelikokemuksiin. Tai ihmeparanemiskokemuksiin joille ei ole lääkärintodistusta. Samoin on hyvin epäkohteliasta ottaa esiin se, että jos ihmeet ja ihmisten vakaumuskokemukset jätetään syrjään, ollaan harjoittamassa maailmankuvaa joka arvostaa naturalismia niin että jos vastassa on naturalistinen ja ei-naturalistinen selitysmalli tai näkemys niin se naturalistinen voittaa. Ja tämä on jotain jota ei saa puhua evoluutiokysymyksessä.

Toisin sanoen näyttää että judeokristillinen perinne kunnioittaakin konkretiaa ja empiriaa itsetodistuksen yli vain niissä asioissa jotka viehättävät modernin nykyajan konservatiiveja maailmankuvasodassaan tämän hetken liberaaleja vastaan. Who could have quessed?

Pitäisikö kristityt päästää ystäväalueelle?

Usein kristittyjen suhde ateisteihin, uskonnottomiin, homoseksuaaleihin ja ties mihin muihin alaryhmiin on skismaattinen. Tätä skismaa kuvataan esimerkiksi siten että se kuvaa sitä miten kristityt vihaavat ateisteja.

Koska kristityt itse eivät yleisesti ottaen tunnusta tätä, on peruskäsitteenä se, että he valehtelisivat jotenkin. Ajatus varmasti pitää jossain määrin paikkaansa. Mutta ongelma on hieman sama kuin perussuomalaisilla ja natseilla. Joka ikinen natsi taatusti seuraa maahanmuuttokriittistä linjaa koska se on ainut tapa saada oma vihapuhe läpi. Mutta kaikki maahanmuuttokritiikki ei näytä kumpuavan rasismista. Eli natsit piilottavat vihansa ja valehtelevat, muut ovat rehellisesti sitä mieltä mitä natsit valehtelevat olevansa.

Tämä vihalla selittäminen on toki siitä kuvaavaa että on hyvin vaikeaa kuvitella miten moni ihminen voi päätyä niin absurdeihin argumentteihin kuin että tasa-arvoinen avioliittolaki on kammottava koska se sortaa esimerkiksi lastenhoitajia jotka joutuvat hoitamaan lesbojen lasta tai saavat työpaikkatietoihin miinuksen, lääkäreitä jotka joutuvat hoitamaan tätä lasta tai menettämään ansioita ... Jos puhutaan rakkaudesta ja siitä että halutaan paljon negatiivisia vapauksia, eli sitä että ei olla missään tekemisissä koko ilmiön kanssa, on yhtälö hyvin vaikea. Se on sama kuin jos minä selittäisin että minä rakastan niin pirun kovasti kristinuskoa ja kristittyjä koska vain kaikkialla haluan että he menisivät pois läheltäni.

Asiaa voi tietenkin pehmentää sillä, että kristityt pahastuvat koska he sekoittavat vihapuheen raivopuheeseen. Eli kun he eivät tunne itseään raivoisiksi, he eivät voisi harjoittaa syrjivää ja kiusaavaa toimintaa. Mutta kenties tämän takana on kuitenkin vielä enemmän.

Viha, saati raivo, tuskin on yksinään ja pelkästään hyväkään selitys.

Kuitenkin jotain selvästi tarvitaan. Viha -argumentti on tarpeen. Sillä jostain kertoo se, että kun Hannu Karpo kuvasi Helsingin Sanomien haastattelussa (23. 5. 2007) uraansa hän mainitsi ohjelman joka oli hänelle "mieleenpainuvin ja surullisin kokemus elämän nurjan puolen kuvaajana". Karpo teki pitkän tutkivan journalistin uran ja kohtasi ties mitä tapauksia. Ja tämän arvosanan sai ohjelma jonka hän oli tehnyt siitä miten lestadiolaiset kohtelevat omia uskonveljiään hoitokokouksissa. Samanaikaisesti lestadiolaiset mainostavat että he ovat rakkaudellinen hyvien ja ystävällisten ihmisten joukko joka ei ole mikään lahko vaan osa evankelisluterilaista kansankirkkoa ja osallinen sen kirkollisverotuloista. Tämä kontrasti on pakko selittää. Ja jos tätä ei selitetä, ei uskontokeskustelusta ole täyttä kuvaa.

Valehtelu on helppo selitys. Mutta entä jos se ei olekaan kokototuus, vaan esimerkiksi vain fragmenttia koskeva osuus? Itse olen jopa halukas uskomaan näin. Mieleeni nimittäin tuli että mitä jos kristittyjen kokemus rakkaudesta uskonnottomia kohtaan on tosi?

Näkisin että juuri näin voi olla.

Mieleeni nimittäin tuli se, että jos kristityt rakastavat, he viittaavat tietenkin agape -rakkauteen joka kestää riippumatta siitä mitä toinen tekee. Se on ominaisuuksista riippumatonta rakkautta. Tällä on syvä arvo teologiassa. Valitettavasti kun katsotaan ihmisten keskistä rakkautta, tälle on lähisukuinen ilmiöjoukko. Silloin puhutaan erilaisesta patologioista, erotomanioista ja stalkeroinnista.

Ja viattomin versio tästä on ollut itselleni hyvinkin tuttu ongelma. Ns. friend zone. Se on siinä mielessä agape -rakkautta että tässä ei ole kysymys klassisesta vastavuoroisesta rakkaudesta. Sellaisesta joka kattaa filia -ystävyyden ja eros -henkisen rakkauden josta "Moulin Rouge" -elokuva loi sloganin "The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return." Valitettavasti yksisuuntainen platoninen rakkaus - saati sen jalostuneempi versio, ritarinrakkaus (fin amour) - ovat vaativia.
1: Fin amour on kokijalleen parhaimmillaan hienoa, mutta luopuminen, vallattomuus ja puutteenalaisuus tuovat mukanaan sen tyylisen eksistentiaalisen kriisin, että suurin osa nykyajan uskomiseen uskomista korostavista evankeelisista kristityistä ei voi sitä hyväksyä ; Koska uskomiseen uskomista myydään elämän merkityksen täyttävällä onnellisuudella ja muulla pohjimmiltaan hedonistisella. Eikä sillä että on itse asiassa pirun vaikeaa olla välineellistämättä toista ihmistä vain siksi että haluaa tätä kovasti. Etenkin jos sen voi maalata hyväksi antamalla sille yleisesti eettiseksi luokitellun nimen.

Hyvin monelle se ei riitä. Yksisuuntainen yritetään muuttaa vastavuoroiseksi. Ja tässä valitettavan usein käytetään manipulatiivisia kikkoja. Agape on ihmiselle hyvin vierasta. Halu pelastaa johtaa sellaisiin käsitteisiin kuin "lying for Jesus". Ei siksi että valehdeltaisiin rakkaudesta ateistia kohtaan. Vaan koska tämä rakkaus mutiloituu joksikin joka ei ole kovin arvostettavaa.

Ja jos katsotaan ihmisiä, harvalla on minun ritarihyveitäni tässä asiassa. Kirjoitin aikaisemmin siitä miten friend zonesta poistumiseen on vain yksi eettisesti hyväksyttävä keino, ja useita jotka ovat halveksuttavaa manipulointia. Se on kuitenkin samalla myös se kaikista vaikein. Samalla on hyvä huomata että friend zonessa oleva syyttää yllättävän usein yksisuuntaisen rakkautensa kohdetta erilaisilla tavoilla. Kuitenkin friend zone on jotain johon kohde ei laita ihmistä. Friend zonesta syntyykin helposti rakkauden rosvosektori. Ja siinä oleva ikään kuin ajattelee ansainneensa toisen olemalla ystävällinen. Samoin kristitty voi ajatella että hän on ansainnut sen että ateisti vakuuttuu siitä että hän on kertonut hänelle statementinomaisesti uskonnollisia dogmejaan. Ja jos ateisti ei suostu, hän on järjetön, tyhmä, idiootti. Ja jos hän pistää vastaan ja argumentoi erimielisyyttään hän "savustaa" tai on muuten "militantti."
1: Yllättävän moni oikeasti selittää että heidän sananvapauttaan rajoitetaan sillä että he saavat paskaa niskaan. Paska on mielipiteitä ja sanomista, jota siis halutaan sensuroida. Ajatus on jossain määrin huvittava.

Tämä varmasti selittää avantovertauksen. Miksi kristityt pitävät sitä hyvänä vertauksena samalla kun vastapuoli kokee sen vastenmielisimpänä asiana ikinä. Kristitty selittää että ei hän uhkaile väkivallalla ja helvetillä vaan enemmänkin varoittaa heikoista jäistä. Ateisti ihmettelee että aikamoinen jumala. Ja kristityn käytös ja huutelukaan ei usein ole asianmukaisinta. Samoin tämä selittää miksi kristinuskossa tunnetaan rakkauspommitus (love bombing). Ja tämä ilmiö on sen laatuinen että se on koettu riittävän arvokkaaksi siihen että se on laitettu melko korkeatasoiseen aivopesua koskevaan Streatfeildin "Brainwash" -kirjaan omaksi osiokseen. Tämä usein yhdistyy erilaisiin tunkeilumenettelyihin, joissa toisen henkilökohtaisiin asioihin meneminen nähdään ystävällisyytenä ja sosiaalisuutena. Kysyminen ja henkilökohtainen läheisyys toki kuvaakin intiimejä ja luottamuksellisia ihmissuhteita. Mutta ilman luottamusta ja lähelle päästämistä kyseessä on imitaatio eikä aito asia. Ja mikä pahinta, tämä imitaatio ei pidä yllä yhtään tämän itse aidon asian hyveellisyydestä. (Se on kaunis kuin eräs langennut Lucifer, joka paitsi näyttää enkeliltä myös tavallaan on sellainen. Vertauskuva uponnee kristittyjen käsitysmaailmaan.)

Ateistinen tai uskonnoton puoli näkee tämän retorisena kääreenä, jossa väkivalta kätketään paketoimalla se ystävällisesti. Kristitystä kyse ei ole kääreestä vaan ytimestä. Se väkivalta on tavallaan se kääre. Kenties jopa harhautumisen merkki jos tästä tulee kristityn egolle inhottavaa arvokeskustelua.

Friend zone on hankala asia ja siinä oleminen on viheliäistä. Tästä ei kuitenkaan saa syyttää kohdetta. Jos kristinusko lähetyskäskyllään käskee julistamaan ja kutsuu tätä rakkaudeksi, se on ideologian eikä ateistejen vika. Jos kristinusko kehottaa rakastamaan ärsyttäviä erimielisiä, ei voi olla niin että kun kristittyjen käytös ei sovi rakkaudellisuuden malleihin niin sitten vain muutetaan rakkauden määritelmää niin että kristityt voivat edelleen leikkiä olevansa rakkaudellisia vaikka he ovat ties mitä kumisevia vaskia. (Kenties vaskitynnyreitä jotka ovat tyhjiä ja kumisevat siksi koviten.) Vika on tällöinkin kristityn ei ateistien. Jos kristinusko kertoo ateistejen kohtaloksi jotain ja oma lapsi tai läheinen sattuu olemaan sellainen, eikä hän sitten suostu kääntymään kristinuskoon, niin vika ei ole sen joka kävelee näille määritellyille heikoille jäille. Sillä hän ei ole siihen sellaista heikkoa jäätä määritellyt. Vika on jälleen vain ja ainoastaan kristityn.

Eikä siksi että hän olisi ilkeä ja vihaava. Vaan juuri siksi että ei. Tämän tiedostaminen herättää ainakin minussa sen tyylisen hengen että asennevammoja on kenties helpompi ymmärtää. Itse asiassa ymmärrän tätä kautta varsin hyvin miten mielisairaat ylilyönnit ja muu vastaava kohtuuttomuus ovat varsin luontevia seurauksia. Mutta toisaalta sitä tietää että on, kaikesta vaikeudesta huolimatta, sitten itse kyennyt kiipimään parempaan. Tuosta lähtökohdasta kristityt tuskin ovat kovin korkealla statuksella opettamaan minulle eettisyydestä noin suunnilleen mitään. Kysymys ei siis oikeastaan ole siitä pitäisikö antaa kristittyjen päästä ystäväksi, vaan siitä miten ystäväalueongelma hoidetaan. Sillä jos siihen mennään niin pirulaiset kuitenkin ensi töikseen pyrkivät sieltä pois. Eivätkä pois sillä hyvällä tavalla jossa katsotaan poistuvaa selkää ja arvataan että ei murehdit sitä eroa. Vaan juuri niillä väärillä.

Enkelinpala hattuun

Uskonnollinen ohjelma on erikoista. Tavallisesti Suomessa nähtävä uskonnollinen ohjelma koostuu lähinnä siitä miten uutisoidaan jumalanpalveluksia joissa kuvataan kuorolaulajia. Ja monologiohjelmia.

Ulkomailla sitten on esimerkiksi dramatisoituja ihmetarinoita ja niistä käytyjä keskusteluja. Sellaisia joissa on 12 uskonnollista ihmistä ja parhaassa tapauksessa yksi periaateskeptikko. Ja nämä sitten puhuvat ja arvioivat sitä onko aito ihme. Ja joka menee helposti hyvin hämmentäväksi. Esimerkiksi siihen onko jokin anekdootti kohtaaminen viestiä välittävän enkelin, suojelusenkelin vai parantajaenkelin kanssa.

Näissä tarinoissa korostetaan joskus todisteita. Ja eräs näistä todisteista on toistuva. Enkelin läsnäolosta kertoo esimerkiksi suuri valkoinen sulka joka on nähty auton tuulilasilla tai oven edessä. Minun on vaikeaa ymmärtää miksi sulka nähdään viestinä enkelistä. Metafyysisillä olennoilla tuskin on fysikaalista sulkasatoa. Ja vaikka onkin niin sulkien DNA pitäisi vähintään analysoida luotettavassa paikassa. Sillä luultavasti sulka on lokista. Lisäksi sulan merkitys koetaan hyvin syvänä. Miksi sulka kertoo varjeluksesta. Kyllähän se voisi periaatteessa olla uhkaus lokkimafialtakin. (Jos mieli on oikeasti avoin kaikille poikkeaville vaihtoehdoille.)

Nämä sulkatarinat ovat tärkeä. Ne nimittäin kuvaavat eetosta joka on yllättävän epäterve.

Jos ajattelemme vertailukohdaksi joulua, on huomattava että joulupukki on hahmo johon uskotaan hyvin lyhyen aikaa. Silti leikkiä ei lopeteta. Pintapuolisesti skeptikko voi ihmetellä joulupukissa sitä miten lahjoja antava korvatunturisetä on sepitettä. Ja miten vanhemmat opettavat lapsia olemaan valehtelematta sillä että valehtelevat lapselle itse silmät ja korvat täyteen. Mutta joulupukki säilyy, sillä ei symbolien käyttäminen vaadi mitään uskoa. Siitä tulee hauskaa viihdettä.

Se korostaa lapsenmielisyyttä hieman samaan tapaan kuin ns. vapaapainissa. Jossa on näyteltyjä rooleja. Ja katsojat tietävät että kyseessä on kärsimyksen, tuskan, taistelun, koston, hyvyyden, oikeudenmukaisuuden ja muun vastaavan keinotekoisen spektaakkeli. Itse asiassa vapaapaini on menoltaan sen luonteista että siitä tuskin nautittaisiin jos tapahtumat olisivat ehdottoman tosia.

Tämänlainen sepittely on vielä tervettä. Toki niissä on mukana myös instituution makua. Tämä muistuttaa että tavallaan suuret uskonnolliset symbolit kuten "Suvivirsi" koululauluna eivät oikeasti ole mitään vakaumuksen tukemista sanan täydessä mielessä. Ne ovat institutionaalisia symboleita jotka viittaavat uskonvaltaan. Se että "on lupa laulaa tai olla laulamatta" ei ole päätarina. Päätarina on siinä että minkä uskontokuntien lauluja on valikoimassa ja keiden ei. Muiden uskontojen laulut eivät ole yhtä laajasti laulettavana vaikka niidenkin kohdalla jokainen voisi "laulaa mukana tai olla laulamatta".

Mutta ne sulkatarinat.

Modernissa fantasiasta pitävien nörttien, bronyjen ja hipsterien maailmassa on totuttu siihen että eräs C. S. Lewisin ajatus otetaan vakavasti. Hän selitti että jossain vaiheessa ihminen on riittävän vanha jotta hän voi alkaa uudestaan lukemaan lasten satuja. "Some day you will be old enough to start reading fairy tales again." Fantasiaksi ja epätodeksi tiedostettu voi olla aivan asiallinen osa elämää. Menneinä aikoina satuja, tietokonepelejä ja "My Little Ponyja" on pidetty lasten juttuina. Nykyään neotenia tämänlaisissa asioissa on vähintään ironisesti cool.

Mutta näissä sulkatarinoissa ja enkelihierarkioissa on hyvin toisenlainen henki. Niissä on liiallista ja pömpöösiä vakavuutta jossa enkeliasia ei ole fantasiaa. Eikä edes metafysiikkaa. Vaan joissa on kysymys jostain mikä tapahtuu kun minimaailnen todisteiden käsittäminen tai jopa suoranainen vääristely ja valehtelu kohtaavat äärimmäisen luisuotsaisen tosikkouden. Minun on vaikeaa nähdä miksi tämänlainen olisi kaunista tai kunnioitettavaa. Näitä siedetään samaan tapaan kuin siedetään törkysatiiria. Jos ei muuten niin siksi että on hyvä olla vähemmän pikkumainen ja kohteliaampi kuin paheksumansa kohteet.

Eihän tässä voi ihmetellä muuta kuin että mistä he tietävätkin että enkeleillä on juuri tämänlainen työnjako. Miksi ei keskustella siitä onko kohtaaminen hoitsuenkelin vai lääkärienkelin kanssa. Miksi ei keskustella putkimiesenkelin mahdollisuudesta. Miksi auto-onnettomuuden kohdalla ei mietitä onko kyseessä suojelusenkeli vai painonnostajaenkeli? Miksi ei keskustella siitä että onko tarina todiste siitä että on olemassa lottovoittoja jakava enkeli? Parkkipirkkoenkeleiden ja urheiluvalmentajaenkelien ammattikunnat ainakin ovat olemassa. Kun urheilijat kiittävät voitostaan Jumalaa jota ovat rukoilleet ennen voittoa. (Kuten suuri prosenttiosuus urheilijoista. Joka takaa että näitä kiittäjiä on näkyvissä säännöllisesti. Hävinneiden rukoukset on helppo unohtaa. Eihän Jumalakaan selvästi rakasta heitä. Kun muutenhan he olisivat voittaneet!) Ja tarinoissa melko usein enkeli antaa rukoilijoille viimeisen parkkipaikkan kun tämä on saanut viimeisen tai viimeisiä parkkiruutuja. (Kun on ensin unohtanut että ei hän tyhjässä parkkipaikka-aukeassa rukoile että olisipa jossain tilaa. Ja että hyvin harvoin parkkipaikka on aivan täysi, siellä täällä on yksittäisiä paikkoja jotka voivat näyttää vihoviimeiseltä ruudulta.)

Joulutarinan alku (Olipa kerran historiallisesti ristiriitaisena aikana)

Usein kerrotaan että joulun tarina on kaunis. Raamatun joulun tarinassa on historiallisia pukkeja. (Herodeksen valtakausi ei esimerkiksi osu historiallisten tietojen kanssa miltään kohden yhteen Kyreniuksen hallintoajan kanssa.) Mutta tässä onkin kysymys tarinasta. Sitä kerrotaan että tarina on kaunis, niin ilmiselvällä ja syvällisellä tavalla kaunis, että ateistikin voisi nauttia siitä. Tämän selityksen saa kuulla kun kysyy asiaa ystävällisiltä ja innokkailta kristityiltä ystäviltämme tai ainakin sellaisiksi mielellään tunkeutuvilta.

On kuitenkin vaikeaa löytää kauneutta vaikka Matteuksen evankeliumin sukuluettelosta. Samoin itse tarina veronkannon toteuttamisesta kiinnostaa vain paatuneimpia ja seksuaalisesti kieroutuneimpia byrokraatteja. Herodeksen tekemä lastensurma ei ole ylentävää luettavaa. Ja itämaan viisaat tietäjät lahjoineen eivät itse asiassa olleet mitään kuninkaita. Tämä on myöhemmin rakennettu väritys. Itse "Raamatun" alkuteksti kertoo Craig Keenerin "Matthew" -kirjan mukaan maagikoista. Jotka olivat sen ajan kulttuurissa suunnilleen samaa mitä homeopaatit nykyajan maailmanmenossa ; Käsite piti sisällään erilaisten popparohtojen ja käärmeöljyjen kauppiaita. Ja jo muinaisen viisauden aikana heidän sanomisiaan ymmärrettiin kohtuu usein nauttia tietyn varovaisuuden kanssa.

Se, miten tallissa ollaan nöyriä samalla kun enkelit ja paikalliset paimenet käyvät kumartelemassa tuntuu hyvin kieroutuneelta. Sellaiselta jossa yritetään olla samanaikaisesti nöyriä että mahtipontisia. Vaatimattomia ja ökyjä. Nöyriä ja korskeita. Tämänlainen kahdella eri suuntaan menevällä hevosella ratsastus ei tuo tarinaan kauneutta vaan luo tunnelman tarinaan upotetusta laskelmointikikkailusta.

Lisäksi Luukkaan evankeliumin ensimmäinen luku on varsin masentavaa luettavaa. Siellä nimittäin kerrotaan (jakeissa 28-38) siitä miten Maria saa tietoonsa Jeesuksen tulemisesta. Raamattu kuvaa vain miten spontaanisti ja ilman ennakkovaroitusta Marian luo hänen kotiinsa astuu sisään enkeli. Tämä vain ilmoittaa että Jumala on ollut hänelle armelias. Maria ihmettelee että miksi häntä näin tervehditään. Enkeli sanoo vain että Jumala on päättänyt pistää Marian raskaaksi. Ja määrää että lapselle tulee antaa tietty nimi. Maria vain ällistyy koska hän on neitsyt. Enkeli kertoo että Jumalalle kaikki on mahdollista. Maria kertoo alistuvansa Jumalan tahtoon.

Tarina on jotain jossa Maria on kohde. Häneltä ei itse asiassa varmisteta lupaa vaan asia ilmoitetaan. Maria suostuu tulemaan raskaaksi auktoriteetista. Lisäksi on kiinnostavaa huomata mitä Mariasta kerrotaan tarinassa. Ei kerrota onko hän mukava. Ei kerrota onko hän älykäs. Ainut asia joka hänestä kerrotaan on se, että hän on neitsyt. Marian seksuaalisuus on ainut piirre mihin kiinnitetään huomiota ja joka kerrotaan. Jumalaa kuvataan Herrana, miehenä ja auktoriteettina. Naisen siunaus on olla tämän maskuliinisen auktoriteetin tahdon kohde ja välikappale. Enkeli siis ilmoittaa naiselle että hänen ruumiinsa on valittu raskaudelle, joka on sitten naisen suurin kunnia. ; Naisen täytyy siis olla nöyrä ja vastaanottavainen kun kysymyksessä on raskaus joka tapahtuu hänen omassa ruumiissaan. Kaunis ajatus, jota monet lestadiolaiset ilmeisesti kovasti arvostavat.

En ole tunnettu feministisistä mielipiteistäni mutta jos tarinaa luetaan tuossa muodossa lapsille ja tätä kuvataan jonain eettisenä tapahtumana, niin en voi kuin ihmetellä. On siinä ja siinä onko tarpeen keskustella siitä että mitä Jumala tekee tehdessään äpärälapsensa maailmaan. Tarkalleen ottaen on siinä ja siinä onko tarpeen keskittyä siihen harrastaako Jumala avioliiton ja parisuhteen halveksuntaa ja kaksinnaimista. Vai onko syytä panostaa Jumalaa raiskaajaentiteettinä joka siittää naisen ruumiita auktoriteettiasemansa turvin kunnolla pyytämättä tältä suoranaista lupaa toiminnalleen. Raiskaus teko ei ihan ole, sillä tekstiä tarkkaavaisesti lukeva voi nähdä että Maria ei ole vastahakoinen vaan passiivinen. Mutta kaksinnaiminen sekä äpärälapsen jättäminen toisen miehen hoidettavaksi. On vaikeaa nähdä oikein mitään kauneutta tässä. Jumala ei noudata omia sääntöjään ja käskyjään.
1: Ja tässä kohden meidän Jumalan käskyistä saadun objektiivisen moraalin todella kerrotaan Craigin kaltaisten suosittujen teologien mukaan heijastelevan analogisesti Jumalan toimia ja ominaisuuksia. Voidaan jopa sanoa että Jumalan hyvyysanalogia joka välittyy käskyjen kautta on falsifioitu. Jumala ei voi toimia omia käskyjään vastaan olematta epäanaloginen niiden kanssa. Joten joko Jumala on itse hyvyyden mitta tai sitten Jumalan käskyt ovat ihmisen hyvyyden mitta ja ne eivät rajoita Jumalaa. Mutta molempia ei voi saada joten tämä objektiivisen moraalin malli ei näytä "Raamatun" itsensä valossa uskottavalta.

Maria on lisäksi kihlattu toiselle miehelle, Joosefille. Ja Joosef ei ole tässä tilanteessa edes sellainen taho jolta kysytään tai jolle ilmoitetaan asiasta yhtään mitään. Ja tästä päästään joulun tarinan kauneimpaan kohtaan ; Kaunein kohta joulun tarinasta koskeekin Joosefia. Hänen epäilynsä Marian tarinaa kohtaan ja se että hän antaa anteeksi on se kaunis kohta asiassa. Tosin tätäkin yritetään heikentää siten että Joosefin armeliaisuus ja anteeksiantavuus mitätöidään siten että sen sijaan että hän luottaisi Mariaan tai antaisi tälle anteeksi, hän tarvitsee erikseen varmistusviestiä Jumalalta. Joten tämäkään ei ole kovin kaunis asia.

Jos Joulun tarina on jotenkin ytimeltään niin kaunis että siitä voi nauttia ilman uskonvakaumustakin, niin en ymmärrä. Miksi näyttää olevan pikemminkin niin että kauneutta löytyy kitchimäisestä kuvastosta. Postikorttitunnelmista joissa on kameleita, olkipatjoja ja hymyileviä ihmisiä lampaiden keskellä. Mutta jos katsotaan näiden kitch -tyylisen kauneuden läpi ja tarkastellaan nimenomaan sitä joulun tarinaa jota toistuvasti kehutaan. Niin näyttää pikemminkin siltä että mitä enemmän tarinan yksityiskohtiin keskittää huomiota ja tarinan historiallisia taustoja tarkastelee, sitä rumemmalta ja kaameammalta tämä tarina itse asiassa näyttää.
1: Tiedän. Moni rakastaa tarinaa siksi että siinä on vauva. Tämä on tarinan kauneudelle suunnilleen sama kuin se huomio että siinä on maatalouden eläimiä. Ja minäkin pidän lampaita hauskoina otuksina. Vauva ja lammas ovat kuitenkin ornamentteja eivätkä tarina joka tässä kerrotaan. Eron ymmärtämiseksi voidaan ottaa esimerkki jossa muistutetaan siitä että kissanpennut ovat kaunis ja mukava asia. Sen sijaan se, että kissanpoika tapetaan kirveellä ja tämän ruumiin päälle masturboidaan tekee siitä Teemu Mäen taidetta. Jonka kertoma tarina ei ole kaunis vaan irvokas. Tarina on se joka vie pois ornamenteista. Tarina ei ole kaunis vaikka siinä on kissa tai vauva. Jos et kykene näkemään eroa, olen huolestunut etiikastasi ja siitä että sinulla on valtaa päättää omista saati yhteiskunnan asioista.

Olisi kiinnostavaa kuulla miten pastorit kertovat eettisenä tarinaa lapsille kun tarinassa olisi jumalanraiskaamaksi tullut Pyhä äpäränpyörittelijä joutuu synnyttämään epähygieenisissä oloissa, vauvaa käyvät tuijottelemassa paikalliset ihmiset että muut ventovieraat. Puhumattakaan siitä että slim shadyt paikalliset puoskarit ja käärmeöljymyyjät käyvät sanomassa epämääräisyyksiä lapsista. Ja sen jälkeen paikallisia lapsia murhattiin urakalla ja perhe joutui vielä pakenemaankin. (Kunhan vauvan pippeli oli ensin leikattu.) Tämä tarina ei, tietyistä hyperbolisista kerrontaratkaisuistaan huolimatta, olisi sen epäraamatullisempi kuin se nykyinen riisuttu ja kitch -koristeltu versiokaan. Se olisi jopa hitusen tarkempi.

Itse asissa voisin sanoa että "Raamatussa" on oikeasti paljon aidosti kauniita tarinoita. Siellä on myös humoristisia tarinoita. Kirja tarjoaa paikoitellen myös aidosti coolia badasserya. Joulun tarina on sen sijaan eräs Raamatun - ja kenties myös muun kirjallisuuden - vastenmielisimmistä ja makaabereimmista ja rumimmista tarinoista. Se iskee uskonnottomien kauneuden ja moraalisuuden tajuun yhtä tehokkaasti kuin "Human Centipede" toimii afrodisiakkina romanttisilla ensideiteillä. Suunnilleen mikä tahansa muu mahdollinen materiaali toimisi paremmin. Mutta silti usea kristitty korostaa tarinan kauneutta nimenomaan tässä joulun tarinan kohdassa. Mikä on pöyristyttävää ja kertoo näiden ihmisten analyysikyvystä ja hyvästä mausta enemmän kuin ikinä haluaisin tietää.

Pieni ajatus : Väliinputoaminen

"Man must not think he is on a level with either beast or angels, and he must not be ignorant of those levels, but should know both."
(Blaise Pascal)

Ihminen on usein ajatellut itsensä jatkumoon jossa hän on eläimiä henkevämpi mutta vähemmän henkinen kuin vaikka Jumala. Tässä mielessä ihmisen on ikään kuin ollut pakko reagoida molempiin tasoihin. Ja fantasia, sadut ja tarinat ovat ollut tässä apuvälineenä. Esimerkiksi C. S. Lewisin mukaan fantasian miettiminen ei onnistu oikein muuten kuin miettimällä sitä ainutta oikeaa "toista maailmaa". Mutta toisaalta hän kirjoittikin kristillistä ideologialla alleviivattua fantasiaa. Joka taas ei vastaa suurta osaa muiden tekemästä fantasiasta.

Ja tästä on seurauksia. Syntyy omituisia puolia. Fantasia on mielikuvitusta ja eskapismia. Ja ne kulminoituvat fantasian kohdalla. Sillä fantasia on jotain joka ylittää fysikaalisen maailman, mutta se määritellään kuitenkin samalla epätodeksi. Epätodeksi joka kuvitellaan vaikka se onkin epätotta. Ellei peräti juuri sen vuoksi.

Ja tässäkin kulmassa fantasia nähdään jonain jonka tulisi olla ihmisille tuttu. Eikä siksi että fantasia tekee elämän jotenkin paremmaksi. Että elämä huijataan miellyttäväksi vaikka se ei olekaan. Joka tekee fantasiasta eräänlaisen Jumalan ilman minkäänlaisia voimia.

On kenties innostavaa uskoa uskomiseen ja tukea fantasiaa. Etenkin kun fantasia, toisin kuin uskonto, ovat hyvin muodikkaita. Ja korostaa että ihminen kaipaa jotain sen tapaista. Mutta tähän ei voi muuta kuin lainata fantasiakirjailijaa. Josta voi varomattomampi saada sellaisen kuvan että kenties fantasiassa darwinisti kättelee itseään sielunvihollista.

"REALLY? AS IF IT WAS SOME KIND OF PINK PILL? NO. HUMANS NEED FANTASY TO BE HUMAN. TO BE THE PLACE WHERE THE FALLING ANGEL MEETS THE RISING APE."
(Terry Pratchett)

Taivaasta sinä olet tullut ja maahan sinä olet jälleen palaaman

Taannoin minulle heitettiin lausunto siitä, että kirkko on vähemmän kiinnostava kuin hautausmaa. Otin asian jonkinlaisena väitelauseena ja haasteena. (Lausuja tuskin tarkoitti statementtia ihan näin.) Minulle kirkko on toki rikki, mutta en kuitenkaan ihan allekirjoita mitä tahansa väitettä vain siksi että se hellii maailmankuvaani.

Ja koska meillä kaikilla - ja etenkin minulla - on niitä päiviä jolloin teemme jotain omituista, päätin että suihkulähteisiin hyppäämisen sijasta voin tehdä jotain muuta. Siksi, kun minulle tuli vapaapäivä ja kaikkea, kävin Hietaniemen hautausmaalla. Sen mukaan väite on tosi. Tosin syynä ei ole hautausmaiden tylsyys. Hietaniemen hautausmaa on kuitenkin malliesimerkki siitä mitä hautausmaat käytännössä ovat. Nähdäkseni hautausmaahan ja siihen liittyviin asioihin liittyy hyvin vahva kognitiivinen dissonanssi.

Ja Hietaniemen hautausmaa on tästä erinomainen esimerkki. Sillä sitä ympäröi symbolinen muuri. Hyvin korkea sellainen. Hautausmaa on itse asiassa aidattu korkealla kivimuurilla ja tien toisella puolella on uimaranta. Välissä on sitten muuri joka tavallaan eriyttää nämä kaksi eri maailmaksi. Mutta toisaalta juuri tämä muuri kertoo siitä miten todellinen ja konkreettinen hautausmaa kuitenkin on. Minua freudilaisempi voisi jopa sanoa että vahva torjunta kertoo tässä kohden siitä että on jotain torjuttavaa. Ja korostaa että hautaaminen ei olekaan poislaittamista, vaan jonkinlaista piilossa säilyttämistä ja talteenlaittoa.

Mutta luonnollisesti sama jatkuu sisäpuolella. Ja etenkin siellä. Ja parhaiten tätä kuvaa yksi hautakivien taiteessa näkyvä toistuva elementti. Itkevä enkeli. On toki luontevaa että kuolema ei ole ilon aihe. Mutta teologisesti asia on kummallinen. Sillä kuitenkin uskonnon pääviesti on ilo ja toivo. Kuolema on parannus. Kristinuskon pääviesti on suorastaan se, että vaikka länsimaisella ihmisellä ei olekaan "metsästysmaita", niin tuonpuoleisessa ne ovat aivan taatusti nimenomaan "autuaammat". Enkelin voisi siis luulla heijastavan iloa. Tai jotain vakavasävyisempää. Tätä asiaa ei voi ymmärtää muuta kuin psykologisesti. Pascal Boyer korostaa että ihmiset eivät usein usko teologisesti korrektin kaavan mukaan. He osaavat kysyessä kertoa teologisen totuuden faktana, mutta toimintaa kuvaa jokin muu. Itkevä enkeli kertoo siitä miten kuolemaan liittyvät skeemat ovat sekoittuneet. Monesti tämänlainen ymmärretään jonkinlaisena ironisuutena. Ja jossain määrin itkevä enkeli on ironinen. Jos sen ottaa vakavasti.

Mutta kyllä teologisesti korrektejakin enkeleitä piisaa. Hietaniemen hautausmaalla monet enkelit ovat hartaita, tietäen kristinopin sanoman. Kaikki eivät itkeskele, vaikka suuri osa tietysti onkin murheellisia enkeleitä.

Ja itseäni viehättää, sellaisella toisella tavalla ironisella tavalla, että osa enkeleistä vaikuttaa jona näyttävän jonkinlaista smugfacea, sellaista jota tapaa paatuneiden skeptikoiden kasvoilla silloin kun he tietävät paremmin kuin joku huuhaahörhö, tietävät sen itsekin ja eivät pelkää opettaa asiaa ääneen.

Mutta pääasiassa hautausmaan kuvaelmat eivät ilmaise iloa ja toivoa vaan surua. Ja tietyssä määrin hautakivien taide onkin sitä miten suru ilmituodaan. ; Toki joskus hautausmaiden veistoksia katsoessa on hieman vaikeaa sanoa missä vaiheessa kitch kerää pömpöösiyttä niin että se muuttuu asialliseksi hautausmaataiteeksi. Mutta osa on hienoja teoksia joilla on ilmiselvästi myös taiteellisia ansioita.

Lisäksi haudoilla oleva taide voi korostaa yksilöllisyyttä. Kertoen jotain kuolleesta yksilöstä.

Hauta voi heijastaa myös tärkeitä ja arvokkaita arvoja, jotka ovat liittyneet kuolleeseen, usein näissä arvovalinnoissa korostuu kuolleen ammattivalinnat ja muut tälläiset vaikuttavat tähän.

Puhumatta tietenkään siitä että monen kuuluisan ihmisen hauta ei ole pelkkä hauta vaan muistomerkki. Jokin joka mahtipontisuudessaan ei opeta että suurmiehetkin kuolevat, vaan ovat enemmänkin tekemässä heistä kuolemattomia. Myytti kasvaa kun hautakin on komea ja suuri. Suuri hauta on jotain johon harvalla on varaa ja se onkin jonkinlainen ultimaattinen statusesine. Se vihjaa siitä miten kuollut on ollut tärkeä ja me pienemmät - joita varten on varattuna vain standardisoitu hautakivi - joudumme ikään kuin elämään ilman tätä ja tulemaan toimeen.

Tämä kaikki korostaa sitä, miten hauta on kaikkinensa ristitulkinnan ytimessä. Pitää olla iloinen mutta surullinen. Hautausmaa mielletään henkiseksi paikaksi, mutta se on konkreettinen ; Itse asiassa elämän lyhytaikaisuutta vastaan yritetään taistella kiven avulla.

Kaikista mahdollisista materiaaleista on valittu kivi, joka kestää nimenomaan aikaa. Ja vaikka ihmisen elämä ja persoona päättyy kuolemaan, tätä halutaan jotenkin laventaa ikuisuuteen. Että tärkeät arvot, ammatti, status ja muu kiinnostava joka ihmisessä oli tämän eläessä hienoa jotenkin ponnistaisi ikuisuuteen myös tämänpuoleisessa. Hauta on konkreettinen muistutus kuolevaisuudesta mutta kuolemaa ja tuhoutumista ei silti haluta ajatella, edes hautausmaalla. Tai oikeastaan etenkään siellä.

No, toisaalta enpä itsekään toivo että minun kuolemaani jotenkin erityisesti iloitaan. Että "hurraa, paha paskiainen on kuollut". (Siitä huolimatta että se on totuus. Tai etenkään siksi.) Ja sitä jotenkin toivoo, että kuoltuaan joku ei kävele hautausmaalla ajatellen että hän on elossa ja nuo muut ovat kuolleita, ja että jollain tavalla tämä tarkoittaa sitä että olet voittanut nuo ihmiset. (Siitä huolimatta, että tämänlaisiakin ajatuksia on itselleni tullut mieleen, tai etenkin siksi.) Jotenkin sitä vain toivoo että kuoleman jälkeen korostuisi että oli niin siisti että kristillinen enkelikin taipuisi kaikista puutteistani huolimatta kaveriksi. Että kuoleman jälkeen mielipide-erot tiivistyvät. Kenties niin syvään bromancyyn että se lähentelisi jonkinlaista homoseksuellismia. Joka toki on hieman omituista koska enkeleillä ei ole edes teologisesti mitään suoraa yhtä sukupuolta samassa mielessä kuin lihallisilla ihmisillä. (Mutta ei toki kuitenkaan täysin homoseksuellia suhdetta kaipaa, sillä kaikesta HLBG -myönteisyydestä huolimatta en ole homo. Ja nyt on syytä lopettaa siihen noloon suihkukopeista tuttuun hiljaisuuteen.)

Pieni huomautus : Kauhavan enkelikokemus

Jenica Alasen tuore enkelikokemus on saanut jonkin verran levittelyä viime päivinä. Hän kertoo kääntymiskertomuksen jossa hän ajaa autolla ja näkee parikymmentämetrisen enkelin joka kehottaa muuttamaan tapoja. Videon haastattelu sanoo suoraan että kokemuksesta on ollut kymmenen päivää viden nauhoittamisesta.

Tämä tarina demonstroi itselleni lähinnä sitä miten epäluotettavia anekdootit ovat. Kääntymiskertomusrakennetta käytetään vaikka tosiasiassa on täysin selvää että kääntyminen on se epäuskottavin teema koko asiassa. (1) Kauhava on uskonnollista aluetta. (2) Alaasen perhe on "uskovaisissa piireissä". (3) Kun hän kertoo puhelusta äidille - joka tarinan mukaan tapahtuu siis keskellä autotietä - saadaan selville että äiti antaa uskonnollista sanomaa tilanteessa. Samoin suvun laajempi osuus joka videolla mainitaan kertoo sen miksi "kääntymiskertomuksessa" ei käytetä sellaisia käsitteitä kuin "ääriateisti" tai "vihainen ateisti" vaan "villi tyttö".

Tarina siis kertoo perimmiltään uskovaisen perheen lapsen jonka maailma maailma mullistui. Hän näki enkelin ja jatkoi tämän jälkeen entisessä vakaumuksessaan, mutta fanaattisemmin. Tarinan opetus on siis se, että kaikki vaihtoehtojen harkinta ja itsekriittisyyden jämät entisessä elämässäni määriteltiin heikkouksiksi. Siis sama kuin ennen, mutta enemmän. Tämä ei kuitenkaan ole kovin iso asia. Kyseessä on vain "uskonyhteisön sisäinen standardisoitu kertomisen tapa", jolla on syvät perinteet mutta ei ole oikeastaan sen kummempaa tosiasiatasoista merkitystä ; Sen suhde tosiasioihin on eksistentiaalinen ja sen tapa soveltaa tosiasioita ovat "vähintään tulkinnanvaraisia".

Lähes kaikki kääntymiskertomukset enemmänkin tarinoivat - joka tapauksessa, olipa kyseessä sitten kristitty tai ateisti - "perustuen tositapahtumiin" samalla tavalla kuin ne kauhuelokuvat jotka "'perustuvat' 'tositapahtumiin'". Eli tavalla jossa kaikenlaiset heittomerkit ovat tarpeen. Uuden nykyisen maailmankuvan kautta tuomitaan vanha minä ja vanhan minän opit ja mielipiteet ja asiat joita silloin arvostettiin tulkitaan tämän uuden viitekehyksen kautta.

Pääasia on kuitenkin siinä miten video loppuu siihen miten Alasen tarinaa halutaan levittää mediaan. Uskonnossa tätä pidetään tietysti ihmisten pelastamisena. Mutta se on myös oikotie julkisuuteen. Ja itse en voi uskoa mitään muuta kuin että tässä kyseisessä tilanteessa on kysymys nimenomaan huomiohuoraamisesta. Perustelen tämän sillä että kun videota katsoo, tarinaa kerrotaan hyvin eleettömästi ja emootiottomasti. Ihmisen käytös voi olla tietysti monenlaista. Mutta kun katsotaan että miten Alanen kertoo ja kuvaa kokemuksen aikaisia ja sen jälkeisiä tuntemuksiaan, ei kyyneliä, romahtamista ja heikkoutta vältetä. Mutta tuossa puhuu viileämmin kuin viilipytty. Kaiken mullistavasta superkokemuksesta on siis 10 päivää ja kaikki mitä saamme on noin emotionaalisesti tyystin latteaa esitys. Kuilu tarinan tunnesisällön ja esityksen välillä on niin suuri, että se tuo vahvan etäännyttävän tunnelman ja tuo mukaan aimo annoksen epäuskottavuutta. Tätä vielä korostaa se, että kokemuksen pitäisi olla niin tuore. Vuosien jälkeen tarinaan olisi turtunut. Mutta jos elämän mullistava kokemus latistuu reilussa viikossa, niin Jumala kyllä tuhlaa ihmeitä. (Tänne voisi lähettää parikin miekkamiestä. Minulla ei ole mitään miekkamiehiä vastaan, joten kaikki miekkaenkelit ovat tervetulleita!)

En voi oikeastaan sanoa muuta kuin että minun silmissäni uskottavin selitysmalli on se, että todella rohkeasti nuori tyttö päätti nyt että voi valehdella koko maailmalle. Että ei kun lehtihaastatteluihin koko maailman läpi. Ja tässä ei ole kysymys edes siitä onko kristinusko totta vai ei. Kysymys on siitä että tämänlaisia tarinoita on helppoa keksiä ja niistä saa helposti etua. Röyhkeys tälläisissä asioissa palkitaan. Ja uskonveljet puolustavat enkelinäkyä koska eivät kykene erottamaan uskontoaan uskontonsa nimessä ja uskontonsa levittämiseksi tehdyistä valehteluista. (Mikä on itsessään huolestuttavaa, siis sen uskonnon vakavastiotettavuuden kannalta.)

Ei tässä voi tehdä muuta kuin lainata "2. Korinttolaiskirjettä 11:13-15". Se opettaa syvää viisautta jota Kauhavalle kaivattaisiin. Sellaista Tuomaan asennetta joka on kriittistä vaikka olisikin kristinuskon puolella : "Semmoiset ovat vääriä apostoleja, petollisia työntekijöitä, he vain tekeytyvät Kristuksen apostoleiksi. Eikä ihme, tekeytyyhän itse Saatanakin valon enkeliksi. Ei siis ole mitenkään merkillistä, että hänen palvelijansa esiintyvät Jumalan asian palvelijoina. He saavat tekojensa mukaisen lopun." Eli päätyvät huvittuneisiin pilkallisen ironisiin blogeihin.

Jauholat kurkkuun ; enkelit ja kummitukset

Timo Jauhola otti Kaivolan kirkon turvakamerakuvasta kummituksen. Asiasta tiedotettiin niinkin oleellisessa lähteessä kuin 7 -päivää. Videota hän kommentoi tällä tavalla ; "Viime tiistain tapahtuma Kalvolan kirkosta. Oli alkamassa kouluunlähtevien siunaus. Lapsia tuli kirkkoon ja osa kertoi iloisina että näkivät enkelin. Yksi näki haamun. Aikuiset pitivät enkeleitä lasten juttuina kun itse eivät mitään nähneet. No valvonta kamera näytti aivan muuta ja siellä oli pääoven edessä jotain selittämätöntä. Koitan saada videon näkymään tänne. Tämä näky alkoi puoli tuntia ennen tilaisuutta ja loppui kymmenen minuuttia jälkeen tilaisuuden. Kukin olkoon mitä mieltä tahansa..."

Näkymä on vakuuttanut monia. Videon sivulla löytyy kommentteja, kuten "Jos toi valvontakameran nauha ei ole feikki niin toi on ehdoton paranormaali ilmiö." ... "Enkelit on olemassa tässä teille todistus." ... "Minun mielestäni tässä on selvästi pyhänhengen kyyhky. Pyysin myös poikaani katsomaan ja sanoin,että mitä siinä on hänen mielestään ja sain saman vastauksen.Jumalalla on ollut "sormensa pelissä"." ... "Tämä ei ole huijausta, eikä tämä ole vain "roska linssissä". Skeptisyys on harhaa. Henkimaailma alkaa pikku hiljaa näyttäytymään meille pienin palasin ja askelin ja tulee aika, jolloin kaikki tiedostavat ja uskovat heidän konkreettiseen olemassaoloonsa. Lapsen suusta sitäpaitsi tulee aina totuus, sillä he eivät ole ennättäneet luoda "mikä on totta ja mikä ei" uskomuksia itselleen, jolloin kaikki se, mitä he näkevät, ovat heille totuus."

Kyseessä oleva ihme on niin erikoinen, että sen kumoamiseksi ei oikeastaan tarvitse muuta kuin näyttää se nauha. On selvää että hämähäkin seitissä on jotain höytyvää joka heiluu tuulessa. Aika köyhä kummitus/enkeli kun siimat näkyi. Tämänlaisissa asioissa ei ole kysymys siitä että saako jokainen tehdä omat päätelmänsä ja pitää omat mielipiteensä. (Saa, mutta osat niistä ovat käsittämättömän tampioita.) Jos videoon syntyy millään lailla sellaisia fiiliksiä että se on mysteeri sillä tavalla, että olipa se sitten mikä oli niin sitä ei pysty järjellä selittämään, niin se johtuu lähinnä siitä että järjellistä vastausta ei löydy jos kaikki järkeilyyn tarvittavat työkalut puuttuvat.

Toki kriittisiä äänenpainojakin esiintyy. Skeptics United -blogissa huomautettiin miten Timo Jauhola saapui paikalle torppaamaan ja ehdottomasti kiistämään tulkinnan hämähäkinseitistä. Vaikka jokainen saa olla mitä mieltä haluaa, skeptinen näkökulma on ehdottomasti kiellettävä, sillä jokainen saa vapaasti valita kunhan valitsee enkelitulkinnan. Arvon suntio selittää että tuhru on liian suuri. Ajatus on omituinen, koska kameralla kuvaamista koskee samat lainalaisuudet kuin muutakin vastaavaa. Kameroissa on perspektiivi. Itse asiassa jos on joskus valokuvannut tietää että pieni roska tai sadepisara voi peittää valtavan määrän kuvan pinta-alasta. Aivan linssin lähellä roikkuva höytyvä on kuvapinta-alassa suuri. Jäljelle jääkin enää se että Jolkkonen kertoo lasten nähneen enkeleitä. Tämän videon enkeliys ei kuitenkaan riipu tästä, vaan hämähäkinseitistä. Anekdootit ovat anekdootteja, sellaisenaan todisteiksi kelpaamattomia. Jos tarinan uskottavuutta pitää lisätä tämänlaisella videolla, niin aika heikoilla kantimilla sitä mennään.

Tämän tason toiminnassa ei ole kysymys siitä onko enkeleitä tai kummituksia olemassa vai ei. Tässä ei ole edes kysymys siitä voidaanko saada hengellistä iloa hämähäkinseiteistä ja sen kauneudesta. Tässä ei ole kysymys edes tarinasta. Sillä siihen liitetään voimakkaita väitteitä, jotka pitävät sisällään selkeitä kannanottoja ilmiön fysiikanylittävästä luonteesta. Tämä kyseisen videon ilmiö on niin ilmiselvä että on noloa jos sen perimmäistä luonnetta ei huomaa aivan heti. On surullista että tämän videon postittanut ihminen on suntio kyseisessä kirkossa. Tämänlaatuinen toiminta ei nimittäin tee juuri muuta kuin korostaa sitä miten taikauskoisia ja typeriä ihmisiä uskovaisten parissa on. Ja joku varomaton voisi tehdä tästä induktioita koko uskonnon luonteesta. Kristittyjen pitäisi suuttua tämänlaisesta kummituseetoksen levittelystä. (Etenkin jos selitetään että "oppimattomuus on hyve", kun ainut mikä ohjaa näkemyksiä on vanhempien indoktronoima uskondogmatisto ja tähän liittyvä maailmankuva.)

Se, onko video sitten "huijausta" on sitten vaikeampi kysymys. En usko että hämähäkinseitti on erikoisefekti, joten mikään kuvamanipulointi ei tule kysymykseen. Sen sijaan roska on sellainen, että kuvatessa voi huomata että se on parin sentin päässä - ihan sen vuoksi että ihmisellä on stereonäkö. Koska kyseessä on kuitenkin turvakamera, ei kuvaajaa ole ollut läsnä. Ja lähellä roska näyttää hyvin suurelta ja kuvassa mittakaavaan syntyy helposti illuusio. Jos roskan "näkee" ruohikolle, se on parimetrinen. Se kuitenkin roikkuu ilmassa, ja tarkkaavainen videon katsoja voi jopa nähdä miten nöyhtää kannattava seitti näkyy muutamassa kohdassa melko selvästi. Ei pidä selittää enkeleillä sellaista minkä voi selittää tuulella. Ihan siksi että joissain tämänkaltaisissa tapauksissa "toiset tulkinnat ovat aivan käsittämättömän paljon todennäköisempiä kuin vaihtoehtonsa". (Tämän enkelien todistamisen filosofian voi purkaa varsin näppärästi viittaamalla aiempaan vastaavaan enkeli-ihmekohkaamiseen.)

Toki tässä kohden on hyvä muistaa että käsittämättömän syvätasoinen pöljyys ei ole uskovaisten erikoisoikeus. P. Z. Myersin blogissa keskusteltiinkin erikoisista ateistiskeptikoista jotka pilaava ateistien ja skeptikkojen maineen. "This is relevant to something I’ve been thinking about lately – the idea of there being such a thing as an ‘accidental sceptic’. Like the maths pupil who gets the right answer but shows no working, they have opinions on some things that coincide with what genuine sceptics and empiricists have found out. They attach themselves to ‘sceptic’ as an identity, even though they’ve never actually exercised scepticism. Then, as Zinnia describes, they go on to assume that every opinion they hold is equally well-founded, based on the misconception that they walked a rigorous path to the things they are accidentally right about. So, when contradicted on those other things, it’s clearly the other party that’s wrong because all their own beliefs are well-founded. Because they’re a sceptic, see. It must the the other person who is illogical. They say they have evidence? Nonsense, they can’t, by definition." Sosiaalisesti katsoen kriittinen ajattelu on monilla hakusessa. On tärkeämpää mennä tiimiin ja kantaa tiettyjä mielipiteitä ja tulkita asioita sitä kautta mitkä mielipiteet ovat omalle maailmankuvalle tärkeitä. Siksi joku voi torjua kaiken kummituksen jonain jossa ei tarvitse edes nauhaa katsoa. Ja täsmälleen sama asenne saa enkelin edessä ollaan niin häikäistyneenä että ei kyetä katsomaan mitään vaihtoehtoa, esimerkiksi hämähäkinseittivaihtoehtoa. Ja näin ollaan lukkiuduttu ensivaikutelmaan. Tyhmissä asioissa sitoutuminen onkin jossain määrin häiritsevää. Sillä se näyttää että olet hyvin lujasti porukassa. Jokaisen täytyy tietää että joku on syvästi uskossa, kun pölypallot muuttuvat hänelle yliluonnollisiksi Herran ilmestyksiksi.

Tämän tason roskaan (kirjaimellisesti) ja sen vakavasti yliluonnollisen enkelin todisteena ottajista ei oikein enää voi sanoa millään mittapuulla muuta kuin lainata "Da Vinci's Demons"ien Girolamo Riariota 2 kauden jaksosta "The Fall from Heaven"; Siinä kyynistynyt katolisen kirkon pappi ja jesuiitta selittää uskoaan ja skeptisyyttään seuraavalla tavalla ; "I once believed I heard the voice of God. - The mind plays shameful tricks when we want something too much." Arviointikyky opitaan ja se vaatii yrittämistä. Se, että haluamme asian olevan jotenkin muuttaa sitä miten tulkitsemme maailmaa. Mutta maailma ei muutu tämän halumme mukaisiksi. Ja joskus virheet ovat niin ilmiselviä, että osa mielipiteistä latistuu virheellisiksi tulkinnoiksi. Sellaisiksi jotka ovat niin harhautuneita että niiden selittäminen vaatii jo jonkin psykologisen selityksen.

Onko tämä oikea luokka?

Sitä sanotaan, että filosofia lähtee kysymisestä ja kyseenalaistamisesta. Ja sanomisen asteelle se jääkin. Jos otamme käsille filosofian kysymykset, moni korostaa ns. suuria kysymyksiä. Kysymyksiä kuten : "Onko Jumala olemassa?", "Mikä merkitys on elämällä, kuolemalla ja rakkaudella?"

Näissä asenteissa peruslähtökohtana on se, että ei kysytä sitä että miksi pitää kysyä juuri näitä kysymyksiä eikä muita. Eikä kyseenalaisteta vaihtoehtoa jospa näillä ei olisikaan merkitystä. Miksi juuri nuo olisivat tärkeitä eivätkä muut asiat?

Filosofian harrastajien ja sitä opiskelleiden kohdalla tilanne näyttää peräti pahenevan. Moni voi jopa kokea loukkaavaksi, jos esittää että valtaosa filosofiasta tuntuu käsittelevän näitä kysymyksiäkin käsiteanalyysin ja loogisia kytköksiä -mitenkä sen sanoisi- aiheen merkityksen ja omaleimaisuuden hävittävästi. Kun filosofi puhuu Jumalan olemassaolosta - olipa hän uskonmies tai paatunut ateisti tai mitä vain - seurataan ajatteluprosessia. Ja rehellisesti sanoen "Tällä on aika vähän tekemistä pyhäkoulun kanssa. Tämä on sitä "kun on premissit A ja B niin seuraa C" -juttua. Jossa on tavallaan ihan sama puhutaanko jalkapalloista vai enkeleistä. Jos premissit ovat todet, lopputuloksen pitäisi olla tietty."

Miksi ei siis saman tien luovuttaisi enkeleistä ja puhuttaisi jalkapallosta? Ja jos enkeleissä pysyttäisiinkin, niin kysymysten ja totuuden hakemisen pohjalla voisi olla jopa asenne, jossa ensin mietitään montako enkeliä mahtuu tanssimaan neulankärjellä ja sen jälkeen mietitään montako niitä tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu.

Ajatus on hieman korni, mutta minusta filosofian opiskelun aloittavan tärkein kysymyssarja on seuraava "Mikä on elämän tarkoitus?", "Miten pysyn uskollisena itselleni?" ja "Olenko oikeassa luokkahuoneessa?"

Joista tärkein voi olla se kolmikon viimeinen.

"Olenko oikeassa luokkahuoneessa" on siitä hyvä kysymys, että ensin on ymmärrettävä mitä kysytään. Kysymykseen voi periaatteessa vastata vaikka perustelemalla miksi luokkahuone olisi todennäköisesti olemassa. Ja sitten vastata spatiaalisesti kysymykseen siitä voidaanko kysyjän olettaa olevan ihan oikesti olemassaolevassa oikeassa luokkahuoneessa eikä vaikka jossain luokkahuonetta epäilyttävästi imitoivassa hallusinaatiossa tai piilokameraohjelmassa. Tämä on filosofisesti hyvin hedelmällinen tapa vastata kysymykseen.

Toisaalta voidaan miettiä onko luokkahuone oikea. Tällöin voidaan esimerkiksi miettiä mitä tarkoittaa se, että on väärässä luokkahuoneessa. Joku voi liittää asian jo tehtyyn sopimukseen ja siihen että opiskelijan olisi hyvä velvollisuudesta kuunnella, vaikka olisivat kuinka erilaisia saivarteluja. Joku voisi sanoa että oikea luokka on sidottu kysyjän tavoitteisiin.

Joku voisi liittää tähän vielä suuremman mittakaavan siitä mikä on inhimillisesti oikeassa paikassa olemista. Silloin voidaan jopa kysyä, että onko opiskelija valinnut oikean oppialan. Näin ollen filosofianopiskelija saattaa järkiintyä ja valita biokemin ja keksiä lääkkeen syöpään. ; Monien filosofian opiskelijoiden vanhemmat saattavat muistuttaa filosofian laitokselta valmistuneiden tulotason epävarmuudesta ja korostaa että hetken huvista seuraa iso itku.

Tai sitten ovella väärään luokkaan eksynyt kaupallisen alan opiskelija hätkähtääkin kun tajuaa päätyneensä oikeaan paikkaan vaikka eksyneensä luuli. Ja niin hänestä valmituu 10 vuoden opiskelun jälkeen onnellinen surffipummi.

Pornosokeus ; Seksiä ja teologiaa

Nykyisinä tasa-arvon aikoina pitäisi varmasti korostaa sitä että pornografia olisi molemmille sukupuolille. Pornografia on nimittäin usein käsitelty ikään kuin pelkästään miesten asiana. Kuitenkin käytännössä valtaosa googlella löytyvästä materiaalista on suunnattu miehille. Ja on luultavaa, että niitä myös seuraavat pääasiassa miehet.

Tämä sukupuolittuminen näkyy monissa hoopoissa pornokliseissä. Nainen saa orgasmin kun mies laukeaa hänen päälleen, vaikka tässä ei ole mitään järkeä. Syynä on luultavasti se, että nainen on kohteen sijasta myös samastumisen kohde. Ja samastuminen. Siinä on usein kysymys projektiosta. Toinen pornoklisee avaa tätä. Monet naiset näyttävät olevan haltioissaan ja ihmeissään rinnoistaan. Mies ei osaa suhtautua naiseen naisena, ja kuvittelee naisen tilanteeseen jossa mies olisi kun nainen olisi ihminen jolla on tissit. Ja näin ei pidä ihmetellä jos pornon naiset käyttäytyvät kuin olisivat "miehiä tisseillä".

Toisaalta tämä muistuttaa siitä, että naisilla saattaa olla samanlaisia ongelmia. Feministien puolella naisnäkökulma voi vaikeuttaa pornon ymmärtämistä. Tätä kuvannee se, että penis muuttuu ikään kuin symbolikseen. Siksi feministit käsittelevät penistä usein lävistämisen metaforin, vahingoittamisen ja repimisen eikä nautinnon antamisen välineenä. Heidän on vaikeaa ymmärtää penetraatiota muuna kuin tunkeutumisena jossa on jonkinlaisia sadistisia sävyjä. Heidän lienee tästä näkökulmasta vaikeaa käsittää miksi nainen ei vaikeroi kivusta ja tuskasta kun mies laukeaa hänen päälleen. Käytetty kielikuvasto vielä pahentaa tätä. Kielestä tulee todellisuus ja tästä hybriksestä näyttää olevan joskus yllättävänkin vaikeaa irtautua.

Sanoisinkin, että sekä porno että feministinen pornon tulkinta ovat idiooteille. Tässä suhteessa molemmilla onkin vakaa markkinaosuus yhteiskunnassa ja voimme luottaa että tämä pohja takaa niille molemmille pysyvyyttä ja vakaata säilymistä osana kulttuuria.

Kenties pornosokeuteen auttaa teologia.

Koska sukupuoli ei ole ainut "samastumisvankila" voinen hakea apua ideologiasta. Ideologia ei toki ole ruumiillista samassa mielessä kuin sukupuoli, ja kokemusmaailmallisesti tällä on valtava merkitys. Mutta sekin tarjoaa vääristymiä ja sokeita paikkoja asioiden tulkintaan, joten rinnastus on minusta relevantti. Sitä kautta asian saa kenties kuvattua paremmin ; Ideologian kautta tulkinta kun on arkipäiväistä ja sen konventioihin on totuttu. Ruumiillisuus on tässä mielessä "vähemmän konkreettinen" tai ainakin "vähemmän helppo". Otan tässä ideologioista iskevimmän, uskonnon.

Pornografian ja teologian yhdistäminen on lähes yhtä vaikeaa kuin panemisen ja rakastelun. Tai jopa panemisen ja selibaatin. ; Teologia on ollut usein vanhoillista seksikielteisyyttä, jossa siveys kattaa koko elämän. Avomielisimmissäkin teologisissa suuntauksissa on käytännössä normina, että seksi voi olla jumalallista, mutta porno on sen väärinkäyttöä.

Tästä on hyvä miettiä mikä on seksin ja teologian tai seksin ja uskonnon suhde. Monesti pornon suhde uskontoon on se, että ne ovat ikään kuin rinnakkaisia asioita. Synnintuntoa herättelevää pornoa harvemmin kohtaa. Porno ei siksi keskity henkiseen tai hengelliseen vaan on maalista tai ainakin sekulaaria. Tämä ei tee pornosta ateistista, vaan alueen jossa porno ei nosta uskontoa esiin. Yhtenä syynä on varmasti "pikku skandaalista" opittu, eli suuri osa kristityistä sekä katsoo pornoa, että on addiktoitunut siihen. (Mihin varmasti vaikuttaa sekin, että kristitty kokee pornon helpommin ongelmaksi tapahtuipa sitä miten vähän tahansa.) Toki tästä on väärin väittää että pornon luonne on tarjota palveluja hetken hairahdukselle ja että uskonnon poissaolo on tärkeää jotta asiakaskunta ei tule synnintuntoon ja lopeta katselua. Mutta tällä on taatusti oma tehtävänsä. Sillä pornonhimoa vastaan taisteleminen on hyvin monelle kristitylle tärkeä ja suuri asia.

Toki voitaisiin puhua myös nunnapornosta. Nunnat ovat yleinen fetissiaihe. Tässä osasyynä voi olla ihan evoluutiopsykologinen "biologinen mieltymys varmistaa isyys", mutta kyseessä voi olla myös se, että osa saa pornosta iloa aivan sen takia että se on syntiä. Ainakin itselle uskonnosta irtautumisena tuo joskus hyvin omituitsa iloa se, että tekee asioita vain siksi että voi. Nunnien kiihottavuus on siksi ymmärrettävää - ja tätä mieltä oli kenties Lutherkin, hänhän avioitui nunnan kanssa. Mutta nunnapornoa kuvannee pääosin ikonoklasmi. Se on siis jos ei suoraan ateistista niin ainakin antiteististä.

Mutta sitten voi ruveta katsomaan suosittujen pornosivujen nimiä. "slutsandangels", "angelteens", "divine bitches" ja monet vastaavasti nimetyt sivustot korostavat että teologista kieltä ei suinkaan useinkaan väistellä.
1: Ensimmäisen valitsin siksi, että sivustot hämmentävät teologiallaan. Se voi korostaa monipuolisuutta, jolloin naiset jaettaisiin ikään kuin stereotyyppisesti "neitsyisiin" ja "huoriin. Nimi olisi silloin dikotominen. Toisaalta se voi olla additiivinen, eli että sivusto tarjoaa "spesifiä mallityyppiä", jossa ollaan sekä taivaallisia että syntisiä samanaikaisesti. Tulkinta mahdollistuu koska "and" on hieman kuten suomen "ja" -sana ; On epäselvää tarkoittaako se "joko-tai" vai "sekä-että" -rakennetta. (Loogikot vihaavat tämänlaista epätäsmällisyyttä, mutta arkikielisyys tarjoaa humanisteille loputonta dekonstruointimateriaalia.)
2: Toisen otin esimerkiksi "pornosivustonnimeämiskliseestä" jossa enkeliyden käsite on valjastettu korostamaan pornonäyttelijöiden viattomuutta. Tässä korostetaan enemmänkin nuoruutta ja kokemattomuutta. Pornotähtien ikä ja elämänkokemus vähentävät arvoa monien silmissä. Pornossa on vakaa segmentti "amatööriydelle" ja "naapurintytöille". Tässä evoluutiopsykologi voisi sanoa että houkutuksena on sama kuin nunnissakin. Ja feministi voisi korostaa että kysymys on halusta turmella naisia. Luultavasti kysymys on siitä että pornorunkkareillakin on jonkinlainen seksuaalietiikka. - Ehkä jopa osittain siksi, että heistä valtava määrä on kristittyjä ja siksi pornon ei saa olla kovin vakavasti uskontoa vastaan jotta antiteistinen sävy ei poistaisi kristittyjä asiakkaita.
3: Viimeisimmän otin esimeriksi siitä että taivaallisuuden käsite tuo uutta pohjaa. Voi toki olla että sen takana on sama kuin 1 -kohdassa mainitsemani. Mutta tässä mukaan tulee eräänlainen henkilöistä etääntyminen. Enkelissä on persoona, taivaallisuus voi viitata enkelin ulkopuolelle. Enkelihän on taivaallisen välittäjä. Näin ollen voidaan sanoa että esiin nousee "taivaallinen seksi" jota mallit ikään kuin välittävät pornon seuraajalle. Tässä taivaallisuus on toki usein lähinnä vertauskuva joka korostaa laatua. "Taivaallisuus" väittää siis enemmän hedonistisen nautinnollisesti että "maailman parhaimpiin kuuluva pornosivu tämä meidän juttu". Mutta toisaalta se voi korostaa, että synniksi koetun kautta voidaan oikeasti saavuttaa jotain hyvääkin. Tämä korostaa sublimaatiota jota feministinen näkökulma harvittavan harvoin tuo pornografiaan. Se voi kuitenkin olla pornonkatsojien aliarvioimista.

Toki teologia korostaa joskus aivan alleviivatusti syntisyyttä. "Kielletty hedelmä", eli jopa uskovaisessa ihmisessä ilmaantuva halu antiteismiin, on silloin jopa myyntivaltti. Syntyy jotain "burning angelin" emopornoa tai "evil angelin" gonzopornoa. Ne ovat selvästi jonkinlaisia "fetissisivustoja" siinä mielessä että ne eivät alleviivatusti hae keskivertoa pornon katsojaa, vaan huutavat luokseen marginaalisempaa asiakaskuntaa, joka on heidän kohderyhmänsä josta he haluavat mahdollisimman suuren osuuden asiakkaikseen. (Ja kyllä ; Pornosivujen tekemisessä on nähdäkseni kysymys ihan elinkeinosta ja rahanansaitsemisesta. "Taide" ja "ilmaisu" kuuluvat aiheeseen kenties joskus, mutta useimmiten ne ovat jotain samanlaista kuin "sananvapaus" on keltaiselle lehdistölle.) ~ Samanlaisessa maailmassa toiminee myös "sinful goddesses" joka lainaa epäjumalanpalveluksen korostaakseen syntisyyttä tai joka luo mahdollisimman suuren kuilun käsitteiden väliin jolloin otsikossa syntisyys kohtaa antiteesinsä.
1: Lankeamisen käsitteen mukaantuominen on sikälikin olennaista, että siinä missä feministit korostavat maskullinista voimaa vallankäytön välineenä, miehet pelkäävät jossain määrin naisen "manipulatiivisia voimia". Voidaankin nähdä että (a) joko mies pääsee ainakin osittain vastuustaan koska syntinen viekotus on toisen häneen harjoittamaa vallankäyttöä tai se maksimoi (b) omaa attraktiivisuutta, kun saadaan enkelikin lankeamaan - ja laukeamaan. (Vähän kuin koiraa voidaan houkuttaa makkaran tapaisella lihanpalalla.)

Osa on alleviivaavammin syntisyyttä alleviivaava ; Teologille langennut enkeli ja demoni ovat kenties sama asia, mutta normaalille ihmiselle - ja jopa normaalille uskovaiselle kristitylle - niissä on sävyeroja. Kun sivusto paketoi tuotteensa otsikolle "devil ebony" tai "devilGF" (GF=GirlFriend). Näillä nimien takana on joskus "aivan tavallista pornoa" jolloin sivuston nimeen laitettu teologinen käsite viitannee jonkinlaiseen suorasukaisuuden, villeyden ja alkuvoimaisuuden korostamiseen. Mutta joskus niiden takaa löytyy ns. dominanaisia. Sadomasokismiin onkin tavallaan osuvaa viitata sodomian ja synnin käsittein.
1: On erikoista että pornosivustojen nimissä tuntuu olevan niin, että "devil" on usein vertauskuvallinen. "Demon" taas tuntuu viittaavan pelkästään konkretiaan. Sen takana on maskeerattuja tai piirrettyjä tai muuten tietokonegrafiikoituja yliluonnollisia olentoja penetroimassa ... kohteitaan. Itse personifioisin helpommin "devilin" ja "demon" taas olisi abstraktimpi..

Tämä kuvaus näyttänee, että pornografiassa on hyvinkin paljon tulkinnanvaraa. Uskonnot, kuten feminismikin, tuppaavat usein käsittelemään pornoa kuten "paatuneet ateistit" lestadiolaisia. Eli tavalla jossa esiin nousevat pelkästään negatiiviset asiat. (Aihe, josta on viime päivinä keskusteltu paljon, ja jossa lestadiolaiset ovat kenties liiaksi vaatineet negatiivisen uutisoinnin vähentämistä juuri yksipuolistamiseen liittyen.) On kuitenkin jollain lailla epäreilu strategia harrastaa feministien yllättävän usein harjoittamaa "kermankuorintaa". (Cherry picking, vaikka creamy sopiikin pornoaiheeseen hyvin.) Kun valikoidaan esimerkit lähinnä väkivaltapornon, lapsipornon ja mahdollisimman lävistyskeskeisenä ja aggressiivisena kuvatun kaksoispenetraation käsittein saadaan aikaan kuva, joka ei toki ole täysin väärä, mutta joka on kuitenkin vääristynyt ja harhaanjohtava. (Lestadiolaiset eivät varmasti rakasta pedofiliaa, vaikka suojelevatkin uskontonsa mainetta harjoittamalla eettisesti kyseenalaista vaientamistoimintaa jota yrittävät laajentaa mediaan sensuurikampanjoin tai vaativat huomion siirtämisen täysin pois näistä ikävistä aiheista vaatimalla positiivista uutisointia.)

Pornografian ja teologian suhde on näennäisesti poissaoleva, mutta melko usein se on vaivautunutta vaikenemista. Joskus asialla leikitellään ja otetaan jopa irtiottavaa kantaa. (Jolloin ollaan kenties samaa mieltä siitä onko porno syntiä, mutta katsotaankin että porno on esimerkki jonka syntisyys itsessään korostaa että "sen pahempi uskonnolle".) Suhde uskontoon on hyvinkin moninainen. Ideologinen viitekehys ei ole yhtä rajattu ja selvä kuin voisi ensin ajatella. Todellisuus on yhtä mutkikas kuin "tilastollisesti yllättävän yleinen pornoaddiktoitunut fundamentalistikristitty".

Ilmituotu uskonnollinen kieli kertoo toki usein pelkästään uskonnollistamisesta. Eli siitä että kun uskonto on ollut pitkään vallassa, se on vaikuttanut kieleen ja käsitteisiin. Ja siksi on vaikeaa käyttää kieltä astumasta teologien "vallankäytössään määrittelemille" alueille. Tätä vieläpä vahvistanee se, että seksuaalisuus aivan joka kohdallaan on kaiken kaikkiaan äärimmäisen uskonnollistettu aihe. Aihe, josta puhuminen väistämättä johtaa ennemmin tai myöhemmin siihen että joutuu ottamaan kantaa teologiseen - tai vähintään uskontojen dogmeja - koskeviin kysymyksiin. Tässä mielessä argumenttini voisi olla vahvempikin. Mutta uskoisin, että tässä on takana enemmän kuin moni uskoo - tai edes haluaa uskoa.

Lapsiluvusta, universumin koosta ja absurdista nöyryydestä

Kotimaassa nostettiin esiin lestadiolaisen suurperhevaatimusten ympärillä pyörivä "Taivaslaulu". Teema on yleinen. Lestadiolaisia monesti moititaan lapsitehtailijoiksi. Ja moittiessaan tätä kirja oli luettu varsin polarisoituneesti puolin ja toisin. Kun poterot on kaivettu, niihin ei edes tarvitse mennä jotta sotaa voitaisiin käydä. Kirjoittajan tarkoitus ei tietysti ollut rajoittaa perhekokoa, vaan tehdä siitä vanhempien valinnan. De jure lestadiolaiset korostavat että näin onkin, mutta kirjan tuoma maailma vihjaa että de facto tilanne on toinen. ~ Ketjussa sitten keskusteltiin esimerkiksi siitä tarvitseeko väestönkasvusta välittää kun Jumala voi vaikka tuplata maan pinta-alan hokkuspokkus. Ja että lapsi on lahja ja että lahjat tulee ottaa vastaan, kun lapsetkin ottavat joulupukilta lahjat ilolla vastaan ja lapset ovat Jumalan mallikappaleita joita Saatana ei halua maan päälle koska lapset ovat sen kaltaisia joiden on Jumalan valtakunta. En jaksa puuttua tähän - lähinnä hihityksiä generoivaan - materiaaliin.

Otin asian esiin toista kautta. Nimittäin sitä kautta että lapsiluku on kaltaiselleni lapsettomaksi tahalleen jättäytyvälle iso kysymys. Ja että lapsilukuun liittyy aika paljon Foucaultin kuvaamaa vallankäytön muotoa, biovaltaa. Sen kiistäminen on omituista, ja tosiasiassa biovaltaa löytyy muualtakin kuin lestadiolaisten parista.
Biovallassa yksilön ruumista hallitaan hienovaraisesti ; sääntöjen ja luokittelujen, hyväksynnän ja hylkäämisen kautta. Ja tähän kaikkeen liittyy normit ja se mitä pidetään normaalina.

Selvää on, että suureen lapsilukuun kannustaminen "lapsilahja" -termien käyttämiseen liittyen on biovaltaa. Samoin yliseksualisoitunut yhteiskunta on biovaltaa. Ja toisaalta biovaltaa on siinäkin että mielessä on jokin lapsiluku johon terveet osuvat. Itse olen törmännyt tähän hieman erikoista kautta. Olemme päättäneet että mitään mato-olmeja tässä ei tarvita tai kaivata tassuttelemaan. Näyttävätkin humalaisilta kääpiöiltä (ainakin jos isäänsä tulisivat). Tätä lapsettomuutta pidetään aika usein jotenkin sairaana, epänormaalina, ohimenevänä sairautena jota katuu vanhana kun lapset ei vieraile (kuten ne ei tiemmä muutenkaan tuppaa vierailemaan). Selitys vaatii vähintään trauman. Joko oikeasti haluan lapsia ja olen vaan laiska (laiskuus toki on osuva attribuutti) tai sitten päässä on isosti vikaa (toki myös osuva attribuutti.) Vika ei ole attribuuteissa joita edustan vaan syy-yhteyksissä jotka sidotaan aiheeseen käytännössä puskasta. Kyseessä on biovallan yksi ilmentymä.
1: Taustalla on enemmänkin kokemus. Olen isohkosta perheestä lähtöisin, ja äitini oli perhepäivähoitaja. Sain kakaroista ihan tarpeekseni. Osaan kaikki tarvittavat toimenpiteet, kysymys ei ole taidoista. Minulla on kohtuu hyvä käsitys siitä mitä lapset vaativat. (Enkä ahdistu vauvoista, vaan 3+ -vuotiaista.) Tiedän mistä tykkään ja mistä en. (En pidä lapsista ja tykkään ihmisten lyömisesti isokokoisilla teräaseilla. Enkä tässä tapauksessa halua yhdistää vihan ja rakkauden kohteita kotoa oppimaani muottiin.) Toisaalta ymmärrän että monista vauvat ja lapset ovat parasta elämässä. Heille tilanne on varmasti aivan toinen kuin itselleni.

Tavallaan ajatuksena on jopa se, että ei ole perhettä jos ei ole lapsia. Maailma toimii tältäosin kuten hikipediaan kirjoitin. perheen perustamisesta. Tokihan sitä voidaan vinoilla, että "ateisti nauraa lestadiolaisia lapsitehtaiksi, mutta hänellä itsellään on nolla lasta." Mutta naureskelu on omituinen kaksoisstandardi, kun oikeasti jotain vikaa olisi vain jos niitä lapsia olisi niin pirusti itsellä ; Selvästi mielessä on jokin "normaali ja terve" lapsiluku johon nähden halveksitaan joko ateisteja tai vielä todennäköisemmin sekä ateisteja että lestadiolaisia. Kysymys ei siis ole siitä onko iso perhe itsessään hyvä vai huono asia. Kysymys on siitä, että millä asenteella siihen perhekokoon suhtaudutaan. Tässä olisi puolin ja toisin parantamisen varaa.

Lestadiolaisista saa tietoa vaikkapa aiheen tutkijan kautta ; "Uskontososiologi, tutkijatohtori Valdemar Kallunki määrittelee vanhoillislestadiolaista herätysliikettä määritteleviksi avainsanoiksi rajat, yhteisön ja identiteetin. Selkeät rajat ovat hänen mukaansa seurausta lestadiolaisten seurakuntaopista: liike on pitänyt itseään ainoana todellisena seurakuntana, jonka ulkopuolella ei ole pelastusta. Kallunki huomauttaa, että pelkkä oppi ei kuitenkaan riitä, vaan erojen täytyy tulla myös konkreettisesti näkyviin. Erottavat tekijät liittyvät suuriin lapsiperheisiin ja tiettyihin elämäntapavalintoihin, jotka koskevat esimerkiksi televisiota, meikkaamista ja alkoholin käyttöä. Kallunki sanoo, ettei usko lestadiolaisten itsekään uskovan oppiinsa kirjaimellisesti. Hän arvioi, että seurakuntaoppi palvelee yhteisön sisäistä elämää ja vahvistaa erottelua "meidän ja muiden" välillä. Yksi tapa korostaa omaa erityislaatua ja vahvistaa yhteenkuuluvuutta on Kallungin mukaan se, että yhteisö näkee itsensä uhrin asemassa suhteessa muuhun yhteiskuntaan. - Yhteisöllisellä uhriutumisella voidaan torjua ulkopuolinen kritiikki, jolloin sitä ei tarvitse oikeasti käsitellä. Uhriutumisen pahin vihollinen on aidosti moniarvoinen yhteiskunta, jossa erilaisuus - myös lestadiolaisten elämäntapa - hyväksytään. Silloin liike ja sen jäsenet eivät enää voi nähdä itseään uhreina." Tässä on toki ongelmana se, että tosiasiassa kaikkia uskontoja ei voi suvaita. Ja lestadiolaisilla on de facto -toiminnassaan käytänteitä joita ei saa eikä pidä suvaita. Suvaitseminen on aina ansaittava, sillä että noudattaa Harm principleä eikä esimerkiksi suojele rikollisia viittaamalla siihen että uhrissa on vikaa jos hän ei anna syylliselle anteeksi.

Kuitenkin Kallunki osuu asian ytimeen. Uhriutuminen ei nimittäin ole vain lestadiolaisten omaisuutta - kuten ei biovaltakaan, jota löytyy kaikesta mitä kutsutaan kulttuurin yliseksualisoitumiseksi. Uhriutumista on paljon. Feminismi rakentuu uhrimentaliteetille. Samoin moni vasemmistolainen ideologia nojaa alemmuuteen ja "uhrina olemiseen" ja "luuseriksi identifioitumiseen". PerusSuomalainen oikein rypee siinä. Samoin machomaskulinisti. Ja mikä hupaisinta, voin ottaa filosofian puolelta Jukka Hankamäen joka on tunnettu siitä että hän nostaa oman asemansa akatemiassa uhriuden teemojen kautta. Ja itseäni kovempaa ruikuttajaa ei jumalauta olekaan!

Uhriutumisen ytimessä on valta. Ja toinen teema. Se, minä valta yleensä nähdään. Nimittäin kohtuuttomuutena. Tämä johtaa hyvin erikoiseen puoleen. Nimittäin nöyryyteen. Jos glorifioi itsensä, niin se että ei saa hyväpalkkaista työpaikkaa muuttuu kokemukseksi vainosta. ~ Karkeasti ottaen voidaan rakentaaa nyrkkisääntö, jossa nöyryyden puute tekee uhristatukseen lietsomisesta yhä helpompaa ja helpompaa. Tämä korostaa tietysti sitä ikävää puolta että aika monesti vainossaolemisesta ei ole kysymys siitä mitä asiat ovat vaan mitkä ovat siihen liittyvät asenteet. Tämä tekee biovallasta vaikeasti havaittavan. Lapsiluku kun voi olla biovaltaa tai ei, riippuen ihmisten asenteista. Vielä pahemmaksi menee kun tämä nöyryyden puute nostetaan esille. Sillä se muuttaa vallan ja vainoamisen abstraktiksi "vainon kokemukseksi", joka ei ole enää sidoksissa asenteisiin vaan siihen miten kukin näkee itsensä ja maailman ja mikä on näiden väliin syntyvä kontrasti.

Minun on tässä yhteydessä pakko nostaa huomioon eräs yritys luoda eettinen maailma jossa ei ole jumalaa mutta jossa ei luovuta klassisen teismin parissa annetuista merkityksen määritteistä. Dan Weijersin näkemys perustuu tekno-optimismiin. Siihen, jota yleensä vastustetaan hyvinkin kovasti. Weijers nostaa esille Tolstoin näkemyksen jossa ateisti ei voi olla merkityksellistä elämää koska elämä on pituudeltaan äärellinen "Tolstoy's version of this criticism is that Naturalist theories do not describe really meaningful lives because they do not require that we connect our finite lives with the infinite." Samoin haasteeksi otetaan absurdi "Another criticism of Naturalist theories is that they cannot adequately resolve the Absurd - the vast difference between how meaningful our actions and lives appear from subjective and objective viewpoints." Weijers ei luovu näistä lähtökohdista. Tämä on melko poikkeuksellista, yksilöllistä, ajattelua. Perinteisesti kun ollaan tehty joko niin että naturalisti heittäytyy jonkinlaiseen fenomenologiseen intellektuelliaan jossa rajallisuus luo merkityksen ikään kuin Heideggerin hengessä. Tai sitten ollaan Albert Camu's kamuja ja hyväksytään sankarillisesti absurdi osaksi elämää. Tai sitten ollaan kuten Sartre, joka määrittelee koko merkityksen uudestaan kiistäen edellämainitut kulmat joksikin merkityshaasteeksi joka pitäisi jotenkin ottaa vastaan ja päihittää sen omilla ehdoilla.

Weijers ei luo teismistä poikkeavaa määritelmää. Se, mikä on uskovaisella paratiisia on hänellä tekno-utopiaa. Merkitys syntyy siitä että tekemisten ketjut ulottuvat tulevaisuuteen - jopa äärettömyyteen asti. Optimistisuutta tarvitaan kun haaveena on teknoutopia, jota täydellistetään. Tieto jota saa tiivistettyä säilyy jälkipolvien iloksi hamaan ikuisuuteen. Kaikki ongelmat voidaan kenties ratkaista riittävän hienolla teknologialla. ; Itse asiassa Weijersin argumentit todella kumoavat väitteet siitä mihin materiaalinen maailmankatsomus ei millään voisi ratkaista. Tässä mielessä hänen argumenttinsa on osuva. ; Hyvin monesta tuntuu aika luonnolliselta ajatukselta, että ihminen yrittää luoda Jumalan uudestaan teknologian avulla ja elää ikuisesti jonkinlaisessa teknoparatiisissa. Tämän tyyppistä ajattelua edustaa myös Paloheimon megaevoluutio-käsite.

Kuvien "orbit" ovat Rannosta enkeleitä.
Siis enkelit ovat digikameroiden tavallinen
reaktio pahaan vastavaloon ja heijastumiin
esimerkiksi sadepisaroista, pölystä ja lumesta?
Yht'äkkiä enkelien yliluonnollisuus redusoituu
materialismiksi ja valon taittumiseksi.
Tai sitten orbit eivät ole enkeleitä.
Se, menettääkö enkelikokemus merkityksensä
tämän reduktion myötä onkin sitten
tämän blogauksen lujinta ydintä.

Itselleni tämänlainen tuntuu vieraalta. Syy lienee sama kuin miksi uskonto tuntuu hyvin vieraalta. Katselin eilen televisiosta kun Kirsi Ranto hymy-höyryili enkeleistä ja Äiti-Ammoista. Olin huvittunut, mutta kun häneltä kysyttiin siitä että tarvitaanko ulkomaanuskontoja, että eikö luterilainen seurakunta voi tarjota samaa. Hän vastasi, että varmasti tarjoaakin monelle, mutta että hän itse ei saanut tästä mitään. Minulla on hieman samanlainen tunnemaailma tuota tekno-optimismimaailmaa kohtaan. Kutsukaa minua konservatiiviksi joka pitää kaikkea renessanssiajan jälkeen keksittyä kerettiläisenä turhaketeknologiana, mutta reagoin Weijersiin siten, että argumentaatio on fiksua, mutta sitä on silti vaikeaa arvostaa. ; Eli hieman kuten Ranto ei saanut luterilaiselta kirkolta jotain, mutta ei kiistä mahdollisuutta että muut saavat, on oma suhteeni Weijersiin juuri samanlainen. Se on ehkä jollekulle, mutta ei taatusti minulle.

"Philosophical Disquisitions" -blogi analysoi Weijersin argumentin.
1: Siellä havaitaan että universumi on äärellinen, joten Weijers joutuu tosiasiassa harjoittamaan pseudotieteitä jotta tiede olisi juuri hänen tarvitsemansa laista. Nykytiedon valossa universumi on rajallinen siinä mielessä että ääretön rohajtaakin äärelliseksi. Biljoona vuotta mitä tahansa - vaikka biljardinpeluuta - on paljon, mutta ei se äärettömyyttä ole. "My problem with this is that it is a little bit too optimistic. Sure, Kaku and Kurzweil could be right, and so could Eternal Inflation, but they could also be wrong. To render a theory of meaning beholden to unknown scientific facts in this manner seems far too fragile for my liking."
2: Jotenkin argumentti tuntuu monesta vieraalta. Ja kysymys ei ole pelkästä teknologian fanittamisesta tai sen vihamisesta "I’m all for techno-optimism. But for some reason I find the existentialist willingness to work within the (present) realities of death and finitude much more admirable than the utopian leap of faith that Weijers theory seems to command." Minä olen samoilla linjoilla. Paitsi siitä tekno-optimismista.
3: Ikävintä onkin oikeastaan se, että merkitys lokeroidaan aika tiiviisti dogmaattiseen pakettiin joka ei itsessään tunnu vastaavan todellisuutta. Tolstoi onkin ihan mahdollisesti irrelevantti elämän merkityksen kannalta. ; Se on kenties yksi tapa luoda merkitystä (jos sitäkään) mutta missään tapauksessa se ei ole ainut tapa luoda merkitystä. Ja kuten alussa huomautin merkityksen kokemuksen ja ulkomaailman välinen kontrasti johtaa absurdiin kokemukseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin merkityksen rappeutuminen. Kysymys on pohjimiltaan vähän samasta kuin Tolstoinkin kohdalla.

Itse näkisin että absurdi kokemus vihjaa että kenties odotat ja vaadit maailmalta liikaa tai olet egoistisesti paisunut jonkinlaiseen kuplaan joka ei enää kestä todellisuutta. Merkityksen katoamisen sijasta kokemuksen ahdistavuus, siihen taatusti liittyvä kognitiivinen dissonanssi, voitaisiin paikata myös nöyryydellä. Nähdäkseni sekin on tärkeä osa hyveellistä tervejärkisen ihmisen elämää. (Toki myönnän että käsite "tervejärkisyys" minun suustani ei tarkoita juuri mitään.) Nykyaikana pitää kuitenkin olla optimisti ja itseluottavainen siinä määrin että mielipiteenvapaus tarkoittaa sitä että kukaan ei moiti jos tekee huonosti perusteltuja mielipiteitä. Jonka jälkeen eletään maailmassa jossa kaikki juoksevat juoksukisan ja kaikki saavat kultamitalin jotta kukaan ei tuntisi oloaan toista huonommaksi juoksijaksi. Mielestäni voimme olla erilaisia, taidollisesti erilaisia, mutta samanarvoisia.

Onkin ironista, miten puheissa korostamme että ulkoisilla asioilla ei ole väliä. Kuitenkin tasapuolisuutta vaaditaan juuri ulkoisiin piirteisiin tuijottaen. Siksi on syntynyt niinkin pinnallisia ilmiöitä kuin kompensaatiopakko. Jonka tarkoituksena on korostaa että jos on ulkoisesti ruma, niin pitää korostaa sisäistä kauneutta jota vihjataan että sillä ulkoisesti kauniilla ei ole. Tai että ulkoinen rumuus johtaisi jotenkin todennäköisemmin sisäiseen kauneuteen. Tai että jos on älykäs, on pakko olla onneton. Tai jos tietää paljon tieteestä, täytyy olla huono sosiaalisissa taidoissa. Ja tässä maailmassa kaikki on vain pintaa. Pintaa joka itse asiassa hivelee sitä että absurdi peitetään. Että kukaan ei huomaisi että odotusarvoinen käsitys omasta merkityksestä universumin ja maailmankaikkeuden kanssa ei koskaan osoittautuisi ylimitoitetuksi. Tälläisessä maailmassa nöyryys olisi merkityksen rojahtamista. Ja tämän huomion jälkeen voi aivan oikeasti miettiä, kuinka relevantti filosofinen tai eksistentiaalinen tai hyve-eettinen haaste absurdi on kenellekään "materialistille". (Ei juuri minkäänlainen.) Uhriutuja ei yksinkertaisesti saavuta onellisuutta tai eksistentiaalista terveyttä ; Onkin tavallaan liian pitkälle vietyä rinnastaa merkitys (absurdin puutteen määritteessä) ja hyvä elämä samaksi asiaksi. Uhriutuja on varsin arkipäiväinen esimerkki ihmisestä, joka uhraa monta asiaa merkityksensä vuoksi. Ja aika harva pitää tätä tästä huolimatta samana kuin paras mahdollinen elämäntapa.

Näkisin että jumalattomassa ja uskonnottomassa elämässä on samanlaatuinen vaikeus kuin on minun suhteessa rukoukseen. Eräs uskovainen kertoi minulle kerran, että en voi haukkua rukoilua absurdiksi tai merkityksettömäksi vain siksi että olen kokeillut sitä monta kertaa enkä ole koskaan saanut siitä mitään. Koska kun moni kuitenkin tekee päinvastoin, ja on tyytyväinen, niin pitäisi nöyrtyä sellaisen vaihtoehdon edessä että on jotenkin rukoillut väärin tai väärin vaikuttimin tai väärässä elämäntilanteessa. Samoin uskonnottomuuden kohdalla monelle tilanne voi olla vaikea. Kuitenkin niin moni elää käytännössä tyytyväisenä että voidaan relevantisti kysyä, että eiköhän arvotyhjiöllä pelotteleva ole vain kokeillut asiaa jotenkin väärin. Että pitäisi nöyrtyä sen verran että ei aseta itseään eksistentiaalisen elämän keskiöön siten että jos jossain ei ole onnistunut, niin siinä ei ole kukaan muukaan koskaan missään onnistunut eikä tule onnistumaan jatkossakaan. (Tyytyväinen elämä? No en toki minä, tyytyväinen elämä ei taida olla se mitä olisin osannut tehdä oikein, olinpa sitten teisti, ateisti tai assassiini.)

Onko Helvetissä enkeleitä?

Tämä blogaus ei käsittele sitä, onko Helvetti olemassa tahi ei. Se vain käsittelee sitä niinkuin se olisi olemassa. (Lausunto joka itsessään esittää eksplisiittisesti että Helvetti on hyvinkin relevantilla todennäköisyydellä kuvitteellinen skenaario.) Se on myöskin kristinuskon mädättämä läpitunkema.

Viime päivinä kohistiin Helvetin Enkeleistä tehdystä dokumentista. Arto Nyberg teki ohjelmaa Helvetin Enkelien arjesta. Moni näytti pettyvän kun ohjelma antoi moottoripyöräjengistä kohtuullisen rauhanomaisen kuvan. Kun kuvattu elämä ollutkaan sitä mitä "The Sons of Anarchy" kuvaa fiktiossa. Nybergiä kuvattiin muun muassa "hyödylliseksi idiootiksi". Ymmärrän tämän siltä kannalta, että kyseessä on rikollisjärjestö. En kuitenkaan ole kovin yllättynyt siitä että dokumentti on sitä mitä se on ; Jos elämä olisi yhtä surmaa ja jengisotaa, oltaisiin vankilassa tai kuolleina sitä tahtia että systeemi ei pyörisi. Ja tosiasiassahan tämänlainen vierailunäkökulma ei ylipäätään anna kovin kokonaisvaltaista kuvaa mistään järjestöstä. Se kuva mikä syntyy Helvetin Enkeleistä tuokin omaan mieleeni melko vahvasti Jehovan Todistajat ; Molemmilla on ns. rakkaus keskuudessaan, eli tietynlainen ryhmäasenne. Vierailijalle ei näytetä kaikkea sitä muuta. Kaappeihin jää muuta. Tämän tiedostamisen pitäisi riittää. Dokumentti ei ollut siksi suoraan huono. Se on sellainen, mitä tällä lähestymistavalla saadaan. Se on yksi näkökulma ja aspekti Helvetin Enkeleistä. Ja se on siitä kiinnostava, että sitä ei yleensä tuoda esiin - osa kiistää sen olemassaolon ikään kuin mahdollisuudenki tasolla ja siksi ollaan järkyttyneitä. Helvetin enkelit halutaan demonisoida.

Mutta koska olen mies, jonka huomiot keskittyvät oleellisiin, eivätkä detaljeihin, ryhdyin miettimään kysymystä enkeleistä ja Helvetistä. Kun moottoripyöräjengi sanoo olevansa Helvetin Enkeli, niin mihin tämä nimi noin teologisesti viittaa. On toki selvää, että kerhoa tuskin on perutettu Raamattu toisessa ja eksegetiikan kirja toisessa kädessä. Mutta ei tämä näkökulma huvitti hieman itseäni.

Helvetti on siitä mielenkiintoinen paikka, että tavallaan siellä on kovin tarve enkeleille. Toisaalta se on viimeisimpiä paikkoja jonne kuvittelisi enkelin. On ikään kuin sotarintamalinja, jossa demonien päämaja on helvetti ja enkeli taas on taivaassa. Sotavankilaitokset taas eivät tässä henkimaailman sodassa tule oikein edes mieleen.

Helvetin kohalla arkijulistus onkin hankaluuksissa. Osa tuonelassakäymiskertomuksista kertoo miten ihminen on seikkaillut Helvetissä. Sieltä ollaan pelastuttu huutamalla Jeesusta avuksi. Enkelivoimat ovat josksu liittyneet suoraan asiaan. Näiden houreiden silminnäkijätodistusten mukaan olisi siis enkeleitä jotka kävisivät Helvetissä. Tämä tukee sitä ajattelua jossa Jumala olisi tukevana ja auttavana voimana etenkin siellä missä on vaikeaa. Että Pahan ongelma ratkeaisi ikään kuin siten että hyvyys on ihmisen sisällä olevaa toivoa ja iloa - ja ulkoinen pahuus on vain irrelevanttia materiaa. Tämä selittänee kaikkihyvään rakastavaan Jumalaan uskovien mieltymyksiä sellaisiin sloganeihin kuin "Juoksuhaudoissa ei ole ateisteja." Sekä ne kertomukset joissa hyvinä aikoina näkyy kahdet jäljet ja pahoina aikoina yhdet, koska vaikeina aikoina enkelit kantavat. Helvetin enkeli olisi siis suuri pelastajasankari. Varmasti monesta kiinnostava syy nimetä itsensä Helvetin Enkeleiksi. Mutta on aika vaikeaa uskoa että tästä on kysymys.

Toisaalta Helvettiä on kuvattu nimenomaan ikuiseksi rangaistukseksi josta ei ole pelastusta. Ateistien pelottelu uskovaiseksi huutelemalla sellaisia ideoita kuin "joudut helvettiin kunnes rukoilet Jumalaa avuksi" olisi varsin erikoinen. Sillä jos moni olisi ateisti koska ei ole nähnyt Jumalaa, niin liekeissä oleminen ja muutaman demonin näkeminen konkreettisesti omin silmin saisi varmasti valtaosan ateisteita tekemään todennäköisysyarviot uusiksi. Helvetistä ei siis haeta. Katolinen kirkko edustaa tätä muissakin kristillisissä suuntauksissa suosittua näkemystä selittäen että helvetti on "a state of definitive self-exclusion from communion with God and the blessed." Helvetti olisi siis varsin yksinäiseltä tuntuva paikka, ainakin jos Jumala ja enkelit lasketaan seuraksi. Itse asiassa Helvettiä onkin monesti kuvattu juuri Jumalan ja jumalisuuden puutteen kautta. Helvetissä oleva enkeli olisi siis oksymoroni. Helvetin Enkelit olisi siis ironinen "meitä ei ole" -vitsi.

Toisaalta kun mietimme mitä demonit ovat teologisesti, huomaamme miten ulkonäkökuvasto voi hämätä. Enkelit ja demonit kuvataan usein hyvinkin erinäköisiksi. Kuitenkin "Raamatun" koko idea on se, että demonit ovat langenneita enkeleitä. Helvetin enkelit ovat siis langenneita enkeleitä, eli itse piruja miehiksi. Luultavasti tämä on se tematiikka jolla moottoripyöräjengi on lähtenyt nimeään hakemaan. Se on itse asiassa yllättävän syvällinen tullakseen moottiripyöräjengiltä - taholta joita ei yleensä liitetä sivistyksen ja intelligentsian ydinjoukkoon kuuluvaksi poppooksi.

Eikä teologisointi edes jää tähän. Kristillinen doktriini nimittäin ei pidä sisällään kovinkaan konsistenttia helvettikuvaa. Itse asiassa uusi testamentti pitää sisällään kaksi kreikkalaista sanaa (Tartarus & Hades) ja hepreankielisen sanan (Gehenna). Erot eivät ole vain sanavalintoja ja synonyymejä.
* Hades on hyvin samanlainen kuin Vanhan Testamentin Sheol, joka on yksinkertaisesti kuolleiden paikka. "Unger's Bible Dictionary" kertoo tästä jotain yllättävää ; Hades ei ole erotteleva. Se ei erottele hyviä pakanoista, ja sinne ikään kuin joudutaan joka tapauksessa. Tässä määrittein Helvetin enkeli on hyvinkin mahdollinen, arvoneutraali. Rikollisjengiin kuulunut liivijengiläinen ikään kuin olemuksella alleviivaa ja korostaa, että kaikki pääsevät taivaaseen.
* "The New Schaf-Herzog Encyclopedia of religious Knowledge" kertoo, että Gehenna viittaa Hinnonin laaksoon, joka oli itse asiassa konkreettinen paikka Jerusalemin lähellä. Karkeasti sanoen se oli kaupungin kaatopaikka. Tässä kohden helvetti kuvaa vain sitä että kuollaan synnissä ilman toivoa ja pelastusta. Tähän ei liittynyt rangaistusta vaan poisheittämisen tematiikka. Helvetin enkeli siis viittaa jo enemmän siihen, että "siihen mihin puu kaatuu, siihen se maatuu."
* Tartaros taas löytyy vain yhden kerran uudesta testamentista. (2 Pietari 2:4), jossa sitä kuvataan rangaistuksen paikaksi jossa on 200 langennutta enkeliä. Merkittävää on, että tämä ei mainitse mitään ihmissieluista. Raamattu ei siis esitä että ihmisten sielut kuoltuaan joutuisivat Tartarokseen. Helvettimielikuvat ja helvettikuvasto taas nojaavat juuri Tartarokseen. Helvetin Enkelit ovat itseään nimetessään tuskin liittäneet itseään jonkinlaiseksi sadomasokistipoppooksi.