"Hulluuteen vajoamisesta", alitajunnasta ja kommunikaatiosta

Eilinen tekstini kuvasi/puolusti/ajoi vahvasti presuppositionalistisen asenteen välttämistä. Pidin tätä vahvasti filosofisena epäonnistumisena. Tämä liitti sen myös eettiseen verkkoon, jossa epäonnistuminen johtaa usein desisionismiin joka taas on myös eettinen riski. Toisaalta kuitenkin korostin myös sitä, miten ihmiset epäonnistuvat psykologisesti lähes väistämättä ja tätä kautta rakensin kompromissin, jossa tasapainoillaan sosiaalisella tilanteella. Eli eletään sen epäonnistumisen kanssa.
1: Sanavalintani ovat tietysti tapani mukaan konnotaatioiltaan tiukkoja, häijyjä ja provokatiivisia, mutta jos luet niiden läpi, niin karkeasti ottaen tämä on se idea. Jotenkin näin muotoillen se vaikuttaa lempeämmältä. Sisältö on kuitenkin sama, joten tästä ei pidä hämmentyä. Minua ei pidä lukea "fiiliksellä" vaan "sisällöllä". Ihan siksi että retoriset taitoni eivät ole kovin kummaiset. (Ne ovat lähinnä kummalliset.) Ja toisaalta silloinkin kun retorisessa tasossani on jotain arvokasta ja harkiuttua, ne ovat usein eettisesti hieman likaisia ; Tykkään manipuloida ja kikkailla tälläisillä sanavalintapiirteillä vain siksi että ne ovat usein sisällön kannalta irrelevantteja ja vaikuttavat argumentaation kannalta epäoleelliseen tunteistoon.

Tätä kirjoitusta tarvitaan, koska kun katsoo eksistentialisteja, ei voi olla huomaamatta että Heidegger meni äärioikeistolaisen natsiliikkeen mukaan kun taas Sartre meni sitten vastaavasti aika aggressiivisesti vasemmiston suuntaan ; Usein tässä korostetaan että filosofia ja ihminen eivät ole sama asia. Kuitenkin tavallaan juuri eksistentialistien "huonosti käyttäytyvät filosofit" on nähtävissä filosofiansa heijastumina. Eksistentialismin autenttisuus johtaa helposti desisionismin kautta äärimmäisyyksiin heittäytymistä ; Eksistentialismi on ihmisyyttä jossa huolimattomuus johtaa siihen että touhusta menee helposti "jarrut pois päältä".

Tämä presuppositionistinen desisionismi voidaan liittää eksistentialistiseen mielenterveyspohdintaan. Binswangerin mukaan mielisairaus on yksinkertaisesti sitä, että ihminen kiinnittyy ensi sijassa omaan mieleen. Monesti on ajateltu että mielisairaus särkisi ihmisen eheyden, mutta Binswangerin mukaan juuri omaan maailmaan ajautuminen on mielenterveysongelmille leimallista. Kokemus siitä että mielenterveysongelmaisilla on omituisia käsityksiä jotka ovat erityisen lujassa ja vaikeasti kumottavissa, jopa niin tiukasti että heitä ei usein saada edes ymmärtämään että heidän tilassaan on jotain vikaa, oli Binswanerille "hulluuden ytimessä". ; Hänestä kysymyksessä on se, että ihminen vajoaa identiteettiinsä niin lujasti että se ei ole yhtä vastustuskykyinen. Ihminen siis menettää joustavuutensa eikä voi olla enää muuta kuin kiinnittyneenä omaan mieleensä. Ihminen ei siis menetä mielensä eheyttä tai identiteettiään vaan päinvastoin, menettää kykynsä vapautua tästä ja tulla muunlaiseksi kuin on. ; Tämä ei toki tarkoita sitä että kaikki psesuppositionistit desisionistit olisivat mielisairaita. Mutta se tarkoittaa sitä että mielisairaat olisivat presuppositionisteja siksi että ovat niin vahvasti desisionisteja. Kysymys on tietysti aste -erosta. Voidaan sajoa että desisionismi on se pieni palanen hulluutta meissä jokaisessa ihmisessä.

Binswangerin näkemyksessä mielisairaan hoitaminen on tärkeää, koska hän liitti identiteettiin vajoamisen ytimeen ahdistuksen. ; Ihminen ei kykene olemaan muuttumatta oma itsensä kärsimättä tästä kovasti. Ihminen joka luopuu valinnanvapaudestaan ja sitoutuu identiteettiinsä kärsiikin taatusti kognitiivisen dissonanssin puolella niin paljon että keksii mitä tahansa assimiloivia rationalisointeja voidakseen poistaa väärässolon mahdollisuuden tuoman ahdistuksen. (Kun on sitouduttu omaan identiteettiin mahtavin panostuksin, se, että kaikki se olisi vaivan, ajan ja resurssien totaalista haaskausta tuntuu yhä pahemmalta aivan terveillekin ihmisille.)

Binswanger korosti että mielenterveen kannalta mielisairaan näkemykset ovat outoja ja käsittämättömiä, absurdiudessaan sairaita. Kuitenkin sairaalle itselleen niillä on vahva eksistentialistinen merkitys ja arvo. Ulkopuolinen logiikka tuntuu niiden kautta vieraalta ja vääristävältä. (Ne uhkaavat tätä eksistentialistista arvoa.) Siksi terapiassa ahdistusta ei vähennetä kertomalla todellisuudesta valistushenkisesti. Vaan päin vastoin lähestymällä asiaa potilaan oman logiikan kautta. Binswangerin idea terapoinnista muistuttaakin yllättävän vahvasti näkemystäni siitä että vaikka presuppositionismi on epäonnistuminen - Binswanger pitää sitä mielenterveyden häiriönä, itse olen tässä vähemmän tiukka tai vähintään pidän normaalia ihmistä hullumpana kuin luulemme - mutta silti "haastetun" ehdoilla on mentävä.

Tosin Binswanger on itse asiassa näkemyksissään vielä paljon minua kovempi. Syynä on suhde tietoisuuteen. Binswanger on nimittäin eksistentialistisen suuntauksen tavallisen käytänteen tapaan hyvin vastahankainen alitajunnalle ; Hänestä mielenterveyden häiriö on valinta. Tämä korostaa Sartren korostamaan valitsemien linjaa, jossa kysymys on aina tietoisesta valinnasta joka tehdään joko hyvässä uskossa tai huonossa uskossa. ; Sartren mukaan Freudin käsitys esitietoisuudesta oli väärä, ja että oikeasti minuus on vain tietoisuutta ja valintaa ja se, mitä Freud kutsuu torjunnaksi ei oikeasti ole sitä. Sartresta esitietoisenmielen olisi oltava tietoinen siitä mitä se on torjumassa, jotta voi torjua sen. Näin ollen torjunta on oikeasti vain itsepetosta, eli huonoa uskoa ja epäautenttisuutta. Sartre siis korosti tietoisuuden oleelliseksi ytimeksi ja perimmäiseksi ihmisenä olemiseksi.

Toki itsekin olen äärimmäisen kriittinen Freudilaiselle alitajunnalle. Mutta eri syistä kuin Sartre. Freudilainen alitajunta on nimittäin lähempänä skientologien ja Hubbardin tapaa nähdä ihmisen mieli rajattomana muistisäiliönä ja kauempana Eaglemanin alitajuisesta prosessoinnista jossa on vahvemmin kysymys suorasta elimellisestä yhteydestä joka liittyy - Freudilaisen tarkan muistamisen sijasta - vahvemmin synnynnäisiin reagointiketjuihin kuten yleiseen temperamenttityyppiin. ; Freudilla alitajunta on vähän kuin laajennettua tietoisuutta. Jossa on rakenteet jotka ovat oleellisesti samanlaisia kuin muistamisessa ja mieleentallentamisessa. Kuitenkin tosiasiassa alitajunta ei aivotutkimuksen valossa näytä olevan mikään muistisäiliö ja varasto jossa on kaikki ja suuri osa torjutaan. Muistamme yllättävän vähän asioita siksi että unohdamme ne, emme siksi että ne olisivat oikeasti tallennettu johonkin ja vain torjuisimme niiden mieleenpalautuksen liian traumaattisina. Muistamattomuus on siis enemmän "passiivista dementiaa" kuin "aktiivista kieltämistä ja alaspainamista". Muistaminen on poikkeus, ei pääsääntö.

Näen siis Freudin tapaan että tietoisuus on vain hyvin pienessä osassa toimintaamme. Mutta toisaalta en korosat alitajuntaa muistisäiliönä jonne tallentuu valtava määrä asioita. Pikemminkin muistaminen on sitä, että päähän tallentuu hyvin pieniä ja fragmentaarisia osuuksia. Muistimme on periaatteessa yksi iso siivilä, täynnä aukkoja. Jossa tietoisuuteen tullessa aukot peitetään yllättävänkin usein "koherentisoivilla arvauksilla". On toki selvää että nämä arvaukset ovat perusluonteeltaan presuppositionistisia - koska assimilointi on mielessämme pääsääntö ei poikkeus. Näin ollen ne liittyvät vahvasti eksistentiaalisiin merkityksiin, joten opputuloksena tulee desisionistisia piirteitä juuri sellaisella tavalla jotka sopivat osittain Binswangerin näkemyksiin.

Positivismi on kuollut - kauan eläköön positivismi!

Ihminen on filosofiassa nojannut varmuuteen. Sokrates kritisoi sofisteja, "joita ei kiinnostnut totuus, vaan voittaminen", eli jotka ottivat jonkun kannan ja puolustivat sitä. Sokrateesta totuus oli selvitettävissä. Siksi, vaikka hän myönsikin että hän ei tiennyt, ei suinkaan kiistänyt tietämistä. Sokratesta voidaankin kuvata oppijana. Hänen ajattelutavassaan perustelun vedenpitävyys oli olennaista. Perustelujärjestelmä joka oli ristiriidaton oli hänestä hyvä. Tämä sopiikin hyvin intuitioon.

Sittemmin, paljon myöhemmin, ruvettiin tietysti vaatimaan havaintoja ja testejä. Enää ei riittänyt että koherentisoitiin järjestelmä, joka saattoi olla oikeassa. Alettiin vaatimaan varmistuksia. Mukaan tuli empirismi. Aluksi tässä oli vallalla verifiointinäkemys, eli että asiat havaitaan. Tämäkin sopi hyvin intuitioihin.

Empirian huipentumana oli tietysti positivismi. Sen unelmana oli luoda koherentti ja ristiriidaton kokonaisuus, jossa ei ollut metafysiikkaa. Eli vapauduttaisiin mielipidepohjaisista arvauksista. Kaikki saataisiin havaittua ja todistettua ja tiedettyä. Tämä oli intuitionmukaista.Valitettavasti tämä intuition ja arkijärjen mukaan "ilmiselvä" kuitenkin "romahti omaan mahdottomuuteensa". Se oli sisäiseti ristiriitainen ohittamattomalla tai kiertämättömällä tavalla. Havaittiin että verifiointi on mahdotonta, puolustaminen on puutteellista. Tämän jälkeen alettiin puhumaan enemmänkin itsekriittisyydestä ja Popperilaisittan falsifioitavuuden vaatimisesta, periaatteellisesta kumottavuudesta. Ja "toisenlaisella rintamalla" esimerkiksi Heidegger esitti että tiede ei suinkaan kiellä metafysiikkaa, vaan se on vallitsevin metafysiikkaa levittävä kanava.

Metafysiikan mukanaolon pakottavuus olikin suuri ja tärkeä oivallus, joka väritti suurelta osin filosofiantekoa. Tämän jälkeen tiede ei enää ollut kovinkaan intuitionmukaista. Arkijärkeen on jääty kiinni, ja siksi monet ihmiset näyttävät siltä että he kannattavat nimen omaan positivismia.
Kuitenkin uskonnossa näytetään olevan vaiheessa, jossa skientismiä moititaan kuin se olisi positivismia. On yleisesti ajateltu että verifiointivaatimuksen hylkääminen olisi hyväksi Jumalauskolle. Sillä nyt suora havaitsematon saadaan mukaan (kun soraa havaittavuutta ei voida itse asiassa ollenkaan tehdä). Samalla ollaan saatu vettä myllyyn siihen, kun puhutaan ateismista uskontona. Ateismin metafysiikan painolastia käytetään perusteena tu quoque heilahtaa ja ateismin metafyysisyyden katsotaan olevan sama kuin luvananto uskonnon metafysiikalle.
1: Kreationistien evoluutiokritiikissä tämä on kenties menneet pisimmälle. Hehän vaativat evoluution todistamisesta aukottomia todistusketjuja. He vaativat evoluutiolta loogisen positivismin mukaisia verifiointiehtoja. Tämä on tietysti varsin naurettavaa, koska evoluutioteorian kannattajat eivät suinkaan nojaa mihinkään loogiseen positivismiin, vaan esimerkiksi yhteistä kantamuotoa on osoitettu "Nature -tasoisessa tutkimuksessa" tavalla joka on nykytieteessä laskettu formaaliksi testiksi. Jos vaatii loogisen positivismin ehtoja jotta jokin on perusteltua, se tarkoittaa sitä että kannattaa loogisen positivismin ehtoja. Tämä on ymmärrettävää jos olettaa että kreationismi on arkijärkeen ja arki -ihmisten tiedekäsitykseen vetoavaa populistista materiaalia. Ei, jos kyseessä on älykkäiden ihmisten liike, joka perustuu uusimpaan tietoon ja ymmärrykseen. Loogisen positivismin ehtojen vaatiminen perustelulta on perustelullisesti luultavasti pahempi virhe kuin kannattaisi flogistonteoriaa nykykemian puolella..

Tässä matkan varrella on kuitenkin jätetty huomioimatta muutokset. Ei huomata, että jos ateistiskientistit eivät olekaan positivisteja, tämä loogisen positivismin moittimiseen keskittyvä kritiikki on itse asiassa vakavaa olkiukottelua. Sen lisäksi uskontojen puolella unohdetaan usein ottaa huomioon että fallibilismi on Jumalan kannalta vähintään yhtä ongelmallinen asia kuin se verifiointikin. Tätä kautta positivismin jälkeisenkin tieteenfilosofian kohdalla Jumalan rationaalisuusperustelu onkin yleensä mallia "miksi se ja se tieteenfilosofian kriteeristö ei koske Jumalaa". Se, että positivismin kaatumisen kautta tuli helpotuksia ei suinkaan auta siis riittävästi. (Voidaankin sanoa, että positivismin kaatumisen taustalla on se, että empiristit ja Jumalauskoiset onnistui täyttämään kriteerit yhtä huonosti.)

Näin ollen teologia on jämähtänyt esimerkiksi Plantingan tapaisiin ajatuskiemuroihin. Plantingahan yritti aluksi rakentaa näkemyksen joka perustui "peruskokemuksiin". Tässä ongelmana oli se, että mikä tahansa voitiin väittää peruskokemukseksi. Hänen myöhemmässäkin näkemyksessään olennaisena on Jumala -aisti, joka antaa takeen aistejen luotettavuudelle. Tämäkin yrittää puhdistaa metafysiikan, luoda kuvan jossa kristinuskolla olisi erityinen asema, ja esimerkiksi naturalismi olisi sitä huonompi. Tässä ongelmana on se, että mukana livahtaa positivismi ; Jos systeemi ei toimi aistimusjärjestelmillä, ei auta että mukaan otetaan 1 aisti lisää. Lopputuloshan olikin se, että naturalisti "joutuu olettelemaan" juuri tietynlaisen toteutuneen tilan, joka ei ole ilmiselvä, jotta hän saisi aisteille varmuutta. Tämä on kiistatta metafyysistä taakkaa. Mutta myös uskovainen joutuu olettamaan juuri tietynlaisen Jumalan. Se, että naturalistin maailmankuvan mukaan "maailma nyt vaan on sellainen" ei ole sen enempää tai vähempää havaintoehtoja rikkovaa kuin uskovaisen "Jumala nyt vaan on sellainen kun maailmankuvani sanoo". (Ja Jumala -aistin avulla tilanne ei korjautunut vaan muuttui vain kehäpäätelmäksi, ristiriitaa ei siis ole, vaan pelkästään päättelyvirhe.)

Ja itse hakisin tähän tilanteeseen helpotusta aivan muuta kautta. Voisin ottaa avuksi eksistentialistisen ajattelun. Binswanger otti käsittelyyn mielisairauden. Hän kiinnitti asian ytimen siihen että mielisairaiden sisäinen logiikka oli hyvin sidottua ; Juuri mikään ei saanut mielisairasta muuttamaan perususkomustaan. Hänestä tämä johtui siitä että mielisairaudessa ihmisen identiteetti oli voimakkaimmillaan. Näin koko maailma ikään kuin suodattuu ja muokkaantuu tämän perusnäkemyksen pohjalta. Ja samoin toimintaa ohjaa se, mikä tämä oma perusnäkemys on. Tätä kuvattiin vapaaehtoisena vapauden vähentämisenä.

Binswangerista mielen järkkyminen onkin täynnä merkitystä, sillä oli potilaalle valtava eksistentiaalinen sisältö ja arvo. Identiteetin murtaminen olisi sama kuin itsen murtaminen. Siksi hän kehottikin kuuntelemaan potilasta ja ymmärtämään tämän maailmaa, vaikka se olisi vääristynyttä, typerää ja täynnä aistiharhoja. Hän ei kuitenkaan jäänyt tilaan jossa on "vain näkökulmia", eli että mielisairaus olisi vain erilaista tapaa olla mielenterve. Tavoitteena oli päin vastoin auttaa ihminen takaisin normaalimaailmaan. Sillä yksilö ei ole irrallaan maailmasta, vaan on maailmaan heitettynä. Näin "omissa yksityisissä maailmoissa" olemista olisi seurauksena kärsimystä ja kiusaa mielenterveydeltään järkkyneelle itselleen. Kulttuuri, muut ihmiset ja historia ovat tärkeitä, koska niitä kautta maailma aistitaan.

Tämä ajattelutapa johtaa siihen että esimerkiksi tieteessä ei välttämättä tarvitse miettiä että onko meillä mitään autenttista todistetta siitä että kaikki mitä havaitsemme ei ole vaikka "Matrix" -elokuvan tapaisesta järjestelmästä. Ehkä koneen algoritmit luovat harhaisen maailman joka on jopa luonnonlaeiltaan erilainen kuin "sisällä järjestelmässä", eli vapautuminenkin olisi ikävä kokemus kun ulkopuolisen maailman eri todellisuus vaatisi paljon totuttelua. Sen sijaan tiede joka on empiiristä ajaa juttuja kokemuksiimme. Kenties kun rakennamme teknologisen vempeleen, se on vain bittien kalsketta. Mutta se kuitenkin ilmenee meille. Ja tästä voidaan sanoa vain että "koska ajattelen, niin olen". Ja "koska jokin asia ilmenee aisteillemme, se on jotakin, kenties vaan hallusinaatio, mutta se on kuitenkin jotain".

Ja näin tiedettä voi tehdä ilman että alkaa väistämättä vaatimaan jotakin "taetta", joka kalskahtaa vain siltä että tässä rakennetaan jotain jolla rakennetaan lähinnä havaintovarmuutta, jotain "metafysiikatonta oikeaa maailmankuvaa" joka on positivismin kumoutumisen jälkeen tiedetty mahdottomaksi.