Paikoillaan harjoittelu.

Moni ajattelee että treenaaminen on aina liikkumista. Olen kuitenkin tässä varsin konkreettisesti oppinut, miten ihminen voi laihtua tekemättä yhtään mitään. Olen nimittäin huomannut että se, mitä "Ostos TV" myy, on mahdollista. Ainut ongelma tässä on se, että kyseinen laitos myy aina jonkinlaisia värinäkoneita. Ja jättä mainitsematta sen että kalorinpoltto tarkoittaa tuskaa, fyysistä kipua.

Tästä löytyy esimakua Donn F. Draegerin "Ninjutsu" -kirjasta. Siinä ninjat opettelevat roikkumalla paikallaan puussa. Mitään leukoja ei vedetä, vaan puussa voidaan roikkua. Aluksi lyhyitä, mutta kunnon kohetessa yhä pidempiä aikavälejä. Harjoittelussa opittiin muun muassa hengittämään oikein. Tätä olisi vaikeaa oppia muutoin. Myös taijquanin ystävät tietävät, että siinä liikutaan hitaasti. Ja usein siinä tehdään harjoituksia, joissa seisotaan pitkään paikallaan. (Puolen tunnin päästä kun saa kämmenet kääntää toisin päin, on kääntäminen ihanaa ja riemun paikka.)

Myös eurooppalaisessa miekkailussa, ainakin Windsorin salilla, on "balance training". Se tarkoittaa sitä että otetaan jokin stance ja siinä seisotaan pitkiä aikoja. Valitettavan usein se on "Posta longa" (ohessa.) Siinä miekka on ojossa, joten se on asennoista raskaimmista, ellei peräti ihan se raskain.

Tämä opettaa seisomaan oikein. Se ratkaisee myös monia ongelmia joita ei olisi helppoa huomata. Sillä se, että luut saadaan asentoon ei vielä riitä. Asento näyttää samalta, mutta eri lihakset työskentelevät. Ihmsen suurissa lihaksissa riittää voimaa, mutta kun ihminen tekee uusia asioita, hän helposti ylikäyttää pieniä lihaksia.

Tämä ongelma on tuttu pesäpallossakin. Siinähän tarkkuus ja ohjailu tehdään ihanteellisesti pienillä lihaksilla ja voima saadaan suurista lihaksista. Siksi aloittajista tulee helposti hitaita ja jäykkiä. Sillä he hakevat voimaa käyttämälä pieniä lihaksia kovemmin. Tämän vuoksi he eivät osu kovin hyvin. Tai sitten he toimivat kuten minä: Minusta tuli erinomaisen tarkka pesäpalloon osuja, en juuri koskaan lyönyt ohi. Mutta löin sellaisia surkeita näpyjä, niin että kun minun vuoroni mennä lyömään tuli, kaikki muut viisaasti pakkautuivat etukentälle. En saanut voimaa, koska en osannut hakea niitä isoista lihaksista.

Sama miekkailun kanssa. Aloittelijoilla jäykkyys tarkoittaa voimaa. Kokeneelle se tarkoittaa vain hitautta. Paikallaan seisten pienet lihakset väsyvät nopeasti ja tämä tuntuu hyvin kipeältä. Seisoessa keho ikään kuin opetetaan käyttämään lihaksia oikein. Siksi siinä missä minä irvistelen kälyisiä minuutteja, on henkilöitä joille pitkät rupeamat eivät ole mitään "utopiaa".

Tärkeä asia on siinä että kivunkin täytyisi tuntua oikeissa paikoissa. Aloittelijat ja huonot (aka minä) väsyvät hartioista. Taitavammat väsyvät ensin kainaloiden alta. Oikein hyvät kuulemma tuntevat sykkeensä sormenpäissä "ja muualla", jolloin tuntuu jännittäviä virtauksia ja kihelmöintejä. - Jotka ovat btw. juuri sellaista, jota Ki -voimien kokeminen kuvataan. Miekkailuporukoissa ajatellaan usein mekaanisesti, mutta itämaissa tämä tuntemus liitetään ylimääräiseen luonnonvoimaan, vitaaliseen elämänvoimaan.

Itse olen harjoitellut tätä tällä hetkellä määrällisesti melko paljon. Paino on laskenut reilun kilon verran. Jo sanaparin "posta longa" ajatteleminen tekee kipeää - jo ennen suoritteen alkua. Ja teen asentoa jopa unissani. Edistymistä ei tosin ole tapahtunut. Itse asiasssa kykenen seisomaan yhä lyhyempiä ajanjaksoja kerrallaan! Korvissa kaikuu vain Windsorin rakastama sana "yet" (vielä), jonka hän sanoo aina jos viittaan että jokin asia ei nyt oikein näytä sujuvan. Se on tavallaan hyvä ja kannustava sana.

Laihdutustuotteiden sijasta suosittelenkin että otat vaikka harjan varren. Seisoskellessa voi vaikka katsella DVD -elokuvia, niin ei lopu harjoitus tympäisyyn vaan siihen mihin pitääkin, eli tuskaan. Takaan että sinun ei tarvitse tehdä tylsiä seisomaannousija tai ostaa kallista stepperiä. Eikä tarvitse miettiä osamaksuosuuksia. Eikä aikaakaan tarvitse varata kuin viisi minuuttia silloin tällöin. Että työpaikallakin vain tupakkatauon sijasta...

Sankarin myytti : Syntyminen, Vahvistaminen ja Uho.

Elokuvissa on voittamattomia Kung-Fu -sankareita. Samoin mytologiat ovat pullollaan monenlaisia suurtekoja tekeviä hahmoja. Nämä ovat sankareita. Osa sankareista on tietenkin täysin fiktiivisiä. Mutta myös todellisista hahmoista voi syntyä liioiteltuja kuvia.

Tässä kohden otan apuuni Ropecon 2009 luentoja: Janne Kempin sotatieteellinen luennon "Taistelukenttä", joka käsitteli sodan aikaansaamaa vaikutuksia sotilaan psyykelle. Ja Guy Windsorin "Realities of Steel" -luento, jossa käsiteltiin myyttejä joita liittyy itsepuolustuslajeihin, sekä totuuksiin niiden takana. Vetelen näistä tietysti juttuja muihinkin lähteisiin.

Janne Kemppi toi esiin vahvasti sen tosiasian, että sota on ihmisen mielelle raskas. Tätä kautta syntyy tilaa erilaiselle maagiselle ajattelulle ja taikauskoille. Yhtenä syynä on se, että tosiasiassa suurin osa sodassa ammutuista luodesta menee ohi. Tätä kautta jokainen sotilas on ollut "luotisateessa" josta "kuin ihmeellä" haavoittuu vain vähän ihmisiä. "Läheltä pitää" usein. Tätä kautta stressaantuneet sotilaat alkavat helposti keräämään erilaisia taikakaluja: Ohi menneen kranaatin sirpale mukana kannettuna suojaa mystisesti luodeilta. Ja kun "tein sinä aamuna jotain" ja "pelastuin täpärästi/pelastuin selkeästi pahasta paikasta" tästä seuraa usein sinänsä virheellinen päätelmä, että jälkimmäinen johtuu ensimmäisestä.

Myös sodan jatkuminen johtaa erikoisuuksiin: Jos sotaan lähtee paljon, ja suuri osa heistä kuolee, jäljelle jääneet eivät selitä elossaoloaan tuurilla, sillä että he kuuluvat onnelliseen vähemmistöön, "jolla kävi pulla". Jos paljon kuolee, sitä selitetään yliluonnollisilla syillä. Sankarille itselleen sattumaperustelu ei ole selittävä, koska se ei selitä emotionaalisesti sitä selvinneelle yksilönä keskeisintä asiaa: "Miksi JUURI HÄN on selvinnyt eikä JOKU MUU?" Sattumahan selittää vain se, että miksi jokin prosenttimäärä ja tätä kautta myös jokin lukumäärä on selvinnyt hengissä (taistelussa kuolemisien ja satunnaisten kuolemisten todennäköisyydet ovat laajentuneet ja toistuneet.) Kuolleilta ei kysytä, ja koska he eivät ole paikalla, he ovat "hukkuneen rukouksia".

Tässä kohden viittaan riskinottaja -opportunisteihin liittyvään luonteenpiirteeseen : Nassim Taleb viittaa "Musta joutsen" -kirjassa siihen, miten isoja riskejä ottaneet, mutta riskeissään onnistuneet usein ajattelevat että he ovat erityisiä. Niitä jotka "nousevat aina jaloilleen". Tässäkin menneisyydestä katsotaan seuraavan jotain. Ja kun epäonnistuminen koittaa, he helposti ajattelevat että "jaloilleen nouseminen" on vain ajan kysymys.

Sotilaiden kohdalla syntyy helposti myyttejä. Kun joku selviää vuosia sodasta, niitä "täpäriä paikkoja" riittää. Lisäksi tapahtumien kuvaukset muuttuvat liioitteleviksi. Siksi saman henkilön tarinoissa hänen tappamansa määrät ovat suuremmat. Osa syistä voi tietysti olla sellaisiakin että sodassa ammutaan usein ohi, eikä usein olla kovinkaan varmoja siitä mitä taistelun aikana on tehty: Kempin mukaan tyypillistä on, että vaikka taistelu olisi kestänyt tunteja, siitä voidaan muistaa vain hajanaisia sirpaleita, kuten vaikka muistaa taistelusta vain pätkä jossa hevonen juoksee kranaattitulessa. Muistikuvat eivät ole selviä, eikä kuolemaa helposti pääse "varmistamaan". Raatojen kokonaismäärästä ehkä saadaan jotain arvioita, mutta jos on ampunut paljon "miltei osumia" toisiin, voi tietysti ajatella että on "supersotilas", tehokas tappokone verrattuna muihin. (Ja kun tämä illuusio voi toistua useiden kohdalla samanaikaisesti...) Windsor nosti tästä esimerkkinä tapauksen, jossa 50 -kiloinen henkilö olisi voittanut - vaikka hänet oltiin yllätty nukkumasta - 7 suojuksin varustettua -henkilöä. Kun hän oli tarkistanut tarinaa, hän oli saanut numeron 4. Joka sekin on tietysti valtava saavutus. Tarinat siis paitsi saavat "tuntemattomasta puhtia" myös aktuaalisesti paisuvat. Tätä kautta "isoisien sotajuttujen" pohjalta tehty historiantutkimus antaisi aivan erilaisia tuloksia kuin "normaalit historiantutkimustavat". Vaikka kukaan ei epäile sitä että rintamalla ei oltaisi oltu ja taisteluissa oltu mukana.

Windsor nostikin esiin muutamia sankaritarinoita. Ehkä tunnetuin näistä oli Akilles. (Olette kenties kuulleetkin hänestä.) Akilleen ajateltiin olevan voittamaton. Hän kuitenkin kuoli melko tavalliseen tapaan, nuolenhaavaan kintereessä. Windsor esitti että periaatteessa, jos oltaisiin oikein reiluja, ja haluttaisiin ottaa ajatus siitä että myytin takana on totta, mutta ollaan samalla varovaisia eikä uskota mitään taikauskoista ihmekertomusta eikä tätä kautta pudota puhtaan taikauskon ja "kertomukset on dokumentti eli ne on täysin totta" -asetteluun, voitaisiin kertomuksista löytää monia hieman uskottaviakin "voi olla" -skenaarioita. Hän esitti että monissa kamppailulajeissa on kovetusharjoituksia, joissa ihminen kovettaa raajansa kestämään kovemmin iskua. Kyseessä on paitsi tottumus, niin oikein tehtynä myös se, että luiden tiheys kasvaa. Tästä ei seuraa haavoittumattomuutta, mutta se antaa vahvaa etuasemaa joissain tilanteissa. Myös haarniskoiden käyttö antaa suurta etuasemaa haarniskoimattomia vastaan, joten jo se että käytösä olisi kovetustekniikoita ja vastustajia laadukkaampi tai paremmin aseteltu haarniskatyyppi, voisi syntyä helposti pientä "voittojen kasautumista" yhdelle. Ja kun legendat kasvavat, ne tietysti saavat erikoisia piirteitä. Ja kun maine on jo saavutettu, ja sankari sitten kuoleekin "tavallisesta syistä", ihmismielen ensimmäinen teko on usein assimilaatio. Tämän seurauksena tämä haavoittuminen ja kuolema ei aikaansaa myytin kuolemaa: Henkilö ei osoittaudukaan haavoittuvaksi. Vaan sen sijaan keksitään muita syitä. Pitää keksiä tarina siitä, miten juuri se paikka johon nuoli osui, oli ainut haavoittuva kohta. Lapsi oltiin kastettu styksiin, ja häntä oltiin pidetty kiinni kintereestä. Mutta palatessa lapsi ei ollut läikutellyt vettä jaloillaan, eikä jalkaa muuten oltu sitten kastettu. Uudelleenkastaminen ei ollut tärkeää, jos tarinassa ei yritetä rakentaa kuolematonta supersankaria, vaan yritetään selvittää se, "miksi suuri ja haavoittumaton ei ollutkaan sellainen".

Windsor esitteli myös toisen sankarin, irlantilaisten sankarin, Cú Chulainnin ("Hound of Culann" ~ "Culannin hurtta") joka myös esitettiin voittamattoman ylivertaisena. Kuolemansyy ei ollut mikään mystinen, vaan "ihan normaali keihäänisku". Tämän autenttisuutta voisi tukea se, että tarinassa hänen harjoittelussaan kerrotaan olevan "kattilassa keittäminen". Tämä taas liittyi oikeasti hieman saunankaltaiseen tilaan: "Henkilöä ei laitettu pannuun pää edellä", eikä tavoitteena ollut keittää häntä. Vesi oli kuumaa. Tämä nopeuttaa palautumista lihasrasituksesta. Tätä kautta irlantilaisten sankarissa voi olla taustalla aivan oikeakin henkilö. Tai harjoittelu

Tämä yhteensopivuus ei sinällään tietenkään sellaisenaan riitä muuttamaan tarinaa näistä myyttisistä sankareista faktapohjaiseksi. Kuitenkaan tämä skenaario ei ole myöskään mahdoton tai "täysin epäuskottava". (Eli ovat ikään kuin "aihetodisteita".)

Tästä hyvän esimerkin saa Donn Draegerin "Ninjutsu - the art of invisibility" esitetään että ninjojen tunkeutumismenetelmiä salattiin, ja levitettiin jopa keksittyä informaatiota ninjojen maagisista kyvyistä. Näitä uskottiin. Tätä kautta se, mikä armeijalle voisi olla vain "maastopuku" muuttuukin "näkymättömyysloitsuksi", ja käsiin laitettava kiipeilyapuväline, joka ei välttämättä näy käden rakenteessa ulospäin mitenkään, aikaansaa sen, että miekaniskuja voi torjua siihen: Onhan metallilevy ja piikit hyvä tapa ottaa se hallintaan. Tästä voidaan rakentaa jopa kaksi myyttiä: Rautaihomyytti, jossa ninjoilla on maaginen kyky muuttaa itsensä iskunkestäviksi, ja transformaatiomyytti, jossa "aseettoman näköisen" raapaisujäljet tulkitaan pedon tassun kynsien aikaansaamiksi jäljiksi.

---

Windsor osoitti myös että osa nähdyistä "myyttisistä kung-fu -tempuista" on sirkusta. Esimerkkinä hän otti usein nähdyn tempun, jossa lauta rikotaan henkilön selkään. Se ei ole mahdoton, koska lyöjä tekee aina pari asiaa. Hän tähtäilee ensin iskuradan laudan kärkiosalle, mutta lyödessään siirtyy eteenpäin. Tätä kautta isku ei osukaan laudan pääosalla, vaan muualta. Ja kun iskun teho on suurin kärjessä, tapahtuu kaksi asiaa: Isku ei ole merkittävän kova, ja kun se lyödään "kehon tietyille alueille" jotka ovat muita kestävämpiä, vammautumisen vaaraa siihen ei liity. Toinen tapahtunut asia on se, että kehosta tulee tukipiste, jonka suhteen kärjen suuri liikevoima muuttuukin vääntövoimaksi "kohteen ympäri". Tästä seuraa laudan - tai kipsilevyn tms. - katkeaminen. (Eli takana on sama ilmiö, jolla sauvaa kieritetään kaulan ympäri. Jos teet väärin, sattuu, jos taas sauva kiertää tukipisteen kautta, se on täysin kivuton toimenpide.) Katkeamisen syy on perusfysiikassa, ei siinä että kungfumunkilla olisi KI -taikavoimia joita meditaatio on hänelle tuonut. Toinen, ei luennossa kerrottu, mutta muuten tietämäni "vastaava" on tietysti "fakiirin vuoteen sovellus", eli sellainen jossa munkki nostetaan useiden keihäiden varaan. Jos keihäitä on useita, paino jakautuu niille, eikä vahinkoa synny. Tämä tarkoittaa sitä että taito onkin enemmän "avustajien päässä". Itse "mr. rautaihon ja kivunsiedon" tärkein rooli onkin luottamus näihin avustajiin: Hänen elämänsä riippuu näiden avustajien kyvystä jakaa hänen tasapainonsa suhteellisen tasaisesti eri keihäille. Windsorin mukaan näitä temppuja on, mutta ne ovat siitä hankalia, että jos niiden tempun paljastaa, ne eivät ole myyviä. Siksi on helpompaa myydä hengellistä sävyä ja tukea toimintaa vaikka ihan normaalilla ja toimivallakin itsepuolustuksella.

ninjadieetti.

Kiinassa on perinteisesti korostettu ravinnon merkitystä myös kamppailulajeissa. Tyypillisesti niissä korostuu syötävän olennon "olemuksen" siirtyminen. Eli käärmeistä saa nopeutta (koska käärmeet itse ovat nopeita) ja niin edespäin. Tässä on erityisen tärkeää mitä syö. Se on kuitenkin taikauskoa. Toisen tavan mukaan taas syömistä ei korosteta, kunhan harjoittelee keskittyneesti. Tämä taas tekee erikoisia oletuksia ihmisten syömistottumuksista.

Kuitenkin syömisellä on tietty merkitys. Historiallisesti tämä on merkittävää, koska sotureita on ollut muutamaa sorttia.
1: "Farmerityypissä" on ollut sellaisia, joilla on ollut ravinnon puutetta muutenkin. Osa sadosta on mennyt veroihin, ja työ on ollut fyysistä jo ennen itsepuolustusharjoittelua. Heidän on täytynyt syödä energiapitoisempia ruokia.
2: "Soturityyppisten" taas ei ole tarvinnut varsinaisesti viljellä, vaan heidän ravintonsa on kuljetettu. Heillä on ollut mahdollista syödä riittävästi ja paikata mahdollinen ylijäämä vaikka ylimääräisellä harjoittelulla. Toisaalta kun ravinto on pakko myös kuljettaa, se tarkoittaa sitä että ruokapuolen pakattavuutta ja koostumusta on täytynyt miettiä eri tavalla. Ruuan täytyisi "riittävän monipuolista", eli siinä olisi paikata ihmisen erilaiset tarpeet ja olla mahdollisimman kevyttä jotta sitä saataisiin paljon ja myös mahdollisimman säilyvää. Tässä voidaan jopa ottaa huomioon olosuhteet: Esimerkiksi Draegerin "ninjutsu - the art of invisibility" -kirjan mukaan ninjat pakkasivat mukaansa ravintoa, joka oli tiivistä siinä mielessä, että se sisälsi olennaisia ravintoaineita, ne olivat kevyitä ja lisäksi niitä ei saanut helposti luonnosta : Jos jokin "kasvaa maassa", sitä ei välttämättä tarvitse raahata mukanaan.
3: Lisäksi on ollut munkkityyppisiä ratkaisuja. He eivät yleensä ole kuljettaneet ruokaa. Esimerkiksi kiinassa on ollut "kamppailuluostareita" - tai on, kuuluisin lienee "Shaolinin (kung-fu)munkit". He ovat harjoitelleet päivät pitkät, mutta ovat myös viljelleet luostarin yhteydessä.

Nykyisin ihmiset elävät oloissa, jossa ylensyönti on helppoa, ihminen saa helposti niin paljon ravintoa että mikään kaksi kertaa viikossa suoritettu itämainen huitominen. Toisaalta alisyöntikin voi tietysti olla ongelma : Ihminen kuluttaa ja syö. Jos hän syö enemmän kuin kuluttaa, hän lihoo, ja tästä seuraa terveysongelmia (ellei se painota kohti "tervettä"). Ja jos hän kuluttaa enemmän kuin syö, hän laihtuu, ja tästä seuraa terveysongelmia (ellei sama).

Syöminen on tärkeää. Sekä määrä että laatu. Jos harjoittaa jotain liikuntaa, sen merkitys korostuu, vaikka luulisi että kävisi päin vastoin. Ehkä se liittyy siihen että TV:n tuijottamiseen pystyy panostamaan täysipainoisesti vähemmänkin terveenä.

---

Kiinnostuneita varten internetistä saa käärmeenvalmistamisen perustaidot. Kodin pikku herkkusuita varten internet pursuaa myös tarkempia käärmeenvalmistusreseptejä.

Hienostunutta.

Koska televisiosarjat ovat hyviä yleensä sen vuoksi että näemme niissä naapureiden vikoja omiemme sijasta, ajattelin pilata pari hyvää televisiosarjaa itsekriittisyyden suossa. Nämä molemmat sarjat ovat komediasarjoja. Ensimmäinen on "Pokka pitää" ( englanniksi "Keeping Up Appearances") ja toinen "Frasier" (englanniksi "Frasier".)

"Pokka pitää" kertoo Hyacint Bucket nimisestä naisesta. Hän on naimisissa Richardin kanssa. On luultavaa että hän on joko nainut miehen väärässä luulossa, tai sitten hän on vain muuten muokannut sukunimeään. Sillä hänen oikea sukunimensä on Bucket (ämpäri), mutta hän lausuu sen suomennoksessa Bukeé (tuoksu) ja englanninkielisessä versiossa Bouquet (kimppu). Tämä nimenmuunnos on oikeastaan hyvin kuvaava. Sillä he ovat korkeintaan keskiluokkaisia. Heidän sukulaisensa ovat köyhiä, lihavia ja ronskeja. Mutta Hyacinth pyrkii näyttelemään yläluokkaista. Sarjan huumori syntyy epäonnistumisesta. Kaikki näkevät roolin läpi ja pitävät teeskentelyä ärsyttävänä. Hyacinth itse sen sijaan pitää itseään hyvinkin hienostuneena ja yrittää, todellakin yrittää, kaikkensa.

"Frasier" sarja taas käsittelee radiopsykiatri Frasier Cranen elämää. Hän sekä hänen veljensä Niles pitävät ylellistä elämäntapaa tärkeänä. Viinit, ooppera, kallis ruoka, vaatteet ja sisustus tietenkin mukaanlukien. Tämä määrittelee heidän elämäänsä. Etenkin Niles suorastaan tavoittelee hienostuneisuutta: Tämä käy selvästi esiin yhdessä jaksossa, jossa paljastuu että hän oli pitänyt "1812 Overture" -kappaleesta, kunnes oli kuullut että se ei ole sivistyneistön mukaan hieno kappale. Ideana on tietysti se, että Frasier muuttaa poliisi -isänsä luo tekemään radiopsykiatriaohjelmaa. Hän yrittää selvittää elämänsä tapahtumia ammattietiikkansa kautta, mutta hän tuntuu vain paikoin vierailevan isänsä ymmärtämisessä: Martyn maailma koostuu isoista pihveistä ja muista yksinkertaisista asioista. Kuten urheilusta, isoista pihveistä ja kaljasta. Sarjan suurin osa jännitteistä perustuu siihen että Marty on (1) onnellinen verrattuna älykkäisiin ja ulkoisesti erittäin menestyneisiin poikiinsa ja (2) hän pärjää muutenkin hyvin ja tajuaa erilaisia asioita jopa pelottavan hyvin. Tästä ristiriidasta on tehty esimerkiksi jakso jossa Frasier kamppailee sen kanssa että tämän isä voittaa tämän koko ajan shakissa. Olennaista on kuitenkin se, että Frasier ja Niles onnistuvat olemaan hienostuneita ja sivistyneitä. Heillä on koulutus, raha, työ, tunnettavuus. He eivät taatusti mokaile etikettiyksityiskohdissa tai yritä epätoivoisesti saada toimintaansa näyttämään joltain mitä se ei ole. Koska se on, sen ei tarvitse yrittää tulla. Se voi tosin joutua toimimaan, jotta se jatkossakin on sitä mitä se on.

Kyllä. Puhutaan snobbailusta.

Tämä on sinänsä merkittävä asia, sillä se tuo elämään yhden lisäelementin. Normaalisti ajatellaan että elämässä on muutama normaali "pitää".
1: Velvollisuusmielinen "pitää", joka tarkoittaa sitä että asia ei välttämättä ole moraalinen (toki velvollisuusetiikka on yksi tapa ajatella etiikkaa, mutta vaikka et hyväksyisi tätä näkemystä tuskin kiellät velvollisuuksien olemassaoloa.) Se vain pitää hoitaa. Hyvä esimerkki on vuokranmaksu tai muut vastaavat asiat.
2: Asiat, joiden pitäisi olla, jotka viittaavat onnellisuusasioihin. Tällöin ajatellaan että jos olet onneton, puuttuu jotain, ja tämä pitäisi korjata. Tämäkään ei välttämättä liity suoraan etiikkaan tai hyvyyteen. Ne eivät välttämättä liity velvollisuuksiinkaan.
3: Sellaiset pitää versiot, jotka koskevat puhtaasti etiikkaa. Silloin ajatellaan että tämän puute tekee jollain tavoin pahaksi.

Näissä tuodaan kuitenkin yksi "pitäisi" lisää. Heillä on lisäksi hienostunut maku. Heille hyvän maun "pitäisi olla". Asian pitää olla hienostunut. Tämä mutkistaa molempien televisiosarjojen ihmisiä. Monet kuitenkin osaavat arvostaa oopperaa koska se on hienostokulttuuria, ja halveksia saippuaoopperaa koska se ei ole hienostokulttuuria. Monesti tätä tehdään pelkän lajityypin mukaan, ilman että on edes nähty teosta.

Snobismi on monella tavalla ongelmallinen.
1: Nietzschen mukaan esimerkiksi taide on korkea hyve, ja snobit omalla tavallaan arvostavat ainakin sen statusta. Lisäksi he selvästi taistelevat kehittääkseen itseään. Snobi, jolla on runokokoelma selaamatta ja hienostoviini maistelematta pyrkii korjaamaan tilanteen. He harjoittavat ja edistyvät. Ja he kokevat vaikeuksia tämän vuoksi. Se vaatii työtä, aikaa ja rahaa. Kaikki uhrauksia jotka voisi käyttää johonkin muuhun. Kuitenkin heidän yli -ihmisyytensä on kyseenalainen, koska he eivät riko rajoja. Tämä on olennaista, koska jos he vain tekevät mitä heiltä odotetaan, he seuraavat. He seuraavat eräänlaista orjamoraalia, joka käskee ja jota seurataan.
2: Individualismin mukaan he voivat olla itseään toteuttavia tai ei. Riippumatta onnistumisesta; Jos he tekevät mistä nauttivat, tai jota pitävät tärkeänä, niin mikä ettei? Tästä seuraa se että Hyacinth Bucket elää individualistisen näkemyksen mukaista elämää. Hänen puolisonsa taas ei.
3: Epikurolaisen lähestymistavan mukaan heidän elämänsä on huonoa. Frasier ja Niles eivät ole läheskään yhtä onnellisia, kuin heidän isänsä. Koska he yrittävät liikaa. Epikuroshan korosti sitä, että ei pitäis yrittää liikaa. Frasier ja Niles saisivat kenties enemmän iloa irti, jos he yrittäisivät vähemmän ja tyytyisivät halvempaan. Ei tarvitsisi ponnistella. Tällöin snobismi vertautuu eräänlaiseen mässäilyyn. Mässäily keskittyy määrään ja tämä taas asettaa laatuvaatimukset liian korkealle.
4: Toisaalta konservativistisen ajattelun mukaan Hyacinth epäonnistuu ja Frasier onnistuu. Sillä he kaikki tavoittelevat onnellisuutta, joka taas näkyy menestyksenä. Frasier elää aidosti, hän on toteuttanut "Amerikkalaisen unelman", hän on sekä yrittänyt että saavuttanut. Hän on tehnyt tämän hyvin, koska hän on saavuttanut sivistystä ja rahaa, ja hänellä on perhe, jossa on siinäkin menestyneitä ihmisiä. Hänen ystävänsäkin ovat usein menestyneitä ja sivistyneitä. Häntä pidetään kiinnostavana. Hyacinth on pelkkä wannabe. Hän ei saa edes oikeaa seuraa, vaikka kovasti yrittää päästä piireihin. Kukaan ei arvosta häntä. Hän on se, joka yrittää päästä seuraan ja pitää muita kiinnostavina ja toivoo, että se tarttuisi häneen. Ja hän ei vaan osaa.

Oma harrastukseni on eräällä tavalla hyvin elitistinen. Ja siitähän snobbailusta on kyse. Ainakin pyrkimisestä eliittiin. On vaikeaa sanoa pyrkiikö Niles vai Hyacinth enemmän eliittiin. Vaikka on selvää että vain toinen on sen tilan myös saavuttanut.

Tämä tuli selväksi, kun kävin Helsingissä. Katselemassa roskaelokuvaksi mainostetun "Unborn" -elokuvan. Elokuvan joka ei ollut kauhua, mutta ei vielä komediaakaan. Olin siellä hyvin trendikkäässä ja mukavassa homoseurassa, ainoana heterona. Juttelimme mukavia. Sain kuulla että "olen sellainen joka yleensä ottaa asioista selvää" , kun keskustelu kääntyi huumeiden kasvattamisen hienouksiin. Kun ihmettelin ääneen miksi osaan. Kutsukaa sitä "hei, kehukaa minua kun olen niin vaatimaton -kikaksi", snobismin nimeen. Poistulomatkalla olin junassa samassa penkkirivissä kahden selvästi melko hyvin menestyvän nuoren kanssa. Luin kirjaa. Heillä oli hienot vaatteet. Jutuista päätellen hieno työ ja hienot tyttöystävät. Toinen heistä mainitsi siitä, että häntä vituttavat ne hipit. Koska ne pätevät tiedoillaan. Kaveri yritti rauhoitella kivasti, ja selitti että jos ne hipit lukee paljon ja on viisaita. Kaveri selitti että hipit eivät ole mitään, kun ovat niin rumiakin. Tässä vaiheessa ilmemaailma vihjasi siihen suuntaan, kenelle samassa penkissä istuvalle nämä sanat oli osoitettu. (Minulla on joskus sellainen tapa koota tälläisiä tilanteita sanomatta mitään. Se liittyy varmasti jotenkin asentokieleen.) Hänen kaverinsa yritti kovasti siirtää puheenaihetta pois. En jaksanut provosoitua, joten en tarkoituksellisesti edes reagoinut. Jatkoin lukemista. Kirja on polvien päällä. En viitsinyt heittää vastavetoja. Siinä vaiheessa, kun kaveri mainitsi miten niitä olisi kiva lyödä, reagoin sen verran, että nostin lukemani kirjan kasvojen eteen. Nauroin. Lyhyesti. Kirja sattui olemaan Donn F. Draegerin "Ninjutsu - The art of invisibility". Kannessa on sellainen ninjan kuva. Molemmat vaikenivat. Poistuin omalla asemallani. Kaveri on varmaan jo selvinnyt humalastaan. Kaikille kävi hyvin, krapulaa lukuun ottamatta. Kirja ei sinällään sisällä lähitaistelu tekniikoita, vaan enemmän ninjojen historiaa. Tosin siinä kerrotaan yksityiskohtia ninjojen väijymis, piiloutumis, pakenemis ja muista vastaavista tekniikoista. Huvittavinta on tietysti se, että olen osa -aikaklenkka, jolla on tasapainoelimessä vaurio. Olennaista oli se, että he luulivat minusta muuta kuin mitä olin. En siis ollut tässä kohden Niles. Olin selvästi Hyacinth. Tosin sillä erotuksella, että onnistuin tavoitteessani.

Miksi esitin tämän reissun tarinan? Koska se näyttää selvästi sen, miten erilaista snobbailu voi olla. Ympäröin itseni, ja toimin siten, että saisin tietyn elitistisen auran. Snobismissani ylpeys kohtaa laiskuuden. Mässäilykin olisi kiva, ja olen toki muidenkin kuolemansyntien fani. Mutta olen niin laiska ja ylpeä, että niille muille ei oikein jää aikaa muuhun. Tietenkin joku voisi luulla, että ylpeä ei myöntäisi sitä. Mutta entä jos hän yrittää aikaansaada kuvaa siitä miten itsekriittinen ja vaatimaton hän on?

Tietyllä tavalla asiassa on kyse siitä, että välittää siitä mitä - ainakin jotkut - ihmiset ajattelevat. Ja on tämän vuoksi valmis teeskentelemään, pitämään mölyjä mahassaan, olemaan kohtelias vaikka ei pidä ihmisestä ja niin edes päin. Ei ihme, että etiketti katsotaan sopivaksi snobismiin kuin oliivi martiniin.