Jos harrastaa itsepuolustus tai kamppailulajeja, on niissä mielikuva että itsepuolustus on lempeämpää. Harrastuspuolella tämä voi pitää paikkaansakin. Kuitenkin itsepuolustustilanne on helposti pahempi kuin vaikkapa rituaalinomainen "monkey dance", jossa kyseessä on kahden (yleensä kännisen) välisestä tappelusta jossa molemmat ovat valmistautuneita. Se eroaa vahvasti myös vartijan voimankäytöstä, jossa tilanne on ennakoitu ja jossa välineet ovat käsissä ja usein työpari mukana tukemassa toimintaa, joka antaa erikoista tehoa esimerkiksi käskytykseen. Tappelu, itsepuolustus ja voimankäyttö ovat kukin ytimeltään aivan erilaisia tilanteita.
Normaalin ja terveen ihmisen tarvitsee oikeastaan välittää vain itsepuolustustilanteesta. Silloin asian ytimessä on yllätys. Itsepuolustustilanteeseen ei voi olettaa olevansa "valmistautunut henkisesti". Tälläisessä tilanteessa kysymys ei ole televisioviihteestä jossa on koreografioita. Yleensä ottaen itsepuolustustilanteeseen joutuva vahingoittuu, selviääpä hän tilanteesta "voittajana" tai ei. Vaikeinta ei ole se, osaako potkaista lentopotkun päähän vaan se jähmettymisen voittaminen, se että kykenee tekemään yhtään mitään. Ilman lentopotkun hallintaa voi pärjätä.
Poliisi ja kanssaihmiset ovat hyvä asia. Mutta luultavasti poliisit ovat liian kaukana, he ovat usein paikalla rikoksen jälkeen. Ja sivulliset tulevat väliin yllättävän harvoin. Tätä kautta voidaan laskea yhteen huutelun teho. Se toki voi pelastaa tilanteen, mutta pelkästään sen varaan ei voi laskea.
Useimmiten suositeltu pakoonjuokseminen on hyvä konsti. Sen ainut ongelma on se, että se vaatii jonkinlaista tilannekontrollia. Jos joku esimerkiksi tarraa sinusta kiinni, et pääse pakoon ennen kuin saat tämän otteen irti. Joskus saatat myös ajautua "pussiin", josta oikeasti ainut pakotie on hyökkääjän läpi/vierestä. Ja joskus hyökkääjä juoksee nopeammin kuin sinä. Pakomatkan jälkeen voidaan lisäksi ajautua siihen että tilanne ei ole loppunut, jolloin olet juoksun jälkeen lisäksi väsynyt. Juokseminen toimii siis vain joskus. Kannattaa sitä silti kokeilla jos tilanne tulee.
Välineiden käyttäminen voi olla hankalaa. Joku voi kantaa pippurisumutetta taskussa. Sen esiinkaivaminen vie kuitenkin aikaa. Ja itsepuolustustilanteessa sitä ei ole. Luultavasti kaivelun aikana ehditään motata kerran tai kahdesti. Oma karkea sääntöni on, että jos sinulla on aikaa kaivaa väline taskusta, sinulla on aikaa potkaista hyökkääjää haaruksiin ja juosta karkuun. Pakenemisajan voi sitten lomittaa sen putkilonkaivelun kanssa.
Tilannetta ei tarvitse hoitaa "siististi", kunhan voimankäyttö on perusteltua. Maahanheitetyn hyökkääjän päällä ei kannata ruveta pomppimaan tai raajoja murtamaan vaikka se kieltämättä tarjoaisikin roimasti ihastuttavaa kostonriemua.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tappelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tappelu. Näytä kaikki tekstit
maanantai 17. tammikuuta 2011
lauantai 31. heinäkuuta 2010
Pikkumustaa miehille.
Väkivaltaa käsitellään usein pelkkänä aktiivisena aggressiona. Kuitenkin väkivalta ilmiönä on paljon kompleksisempi asia. Se johtuu joistakin asioista, kuten vinoilusta tai rikollisuudestsa. Ja sen seuraukset voivat olla henkisestä pelästymisestä kipuun, vammautumisiin ja kuolemaan asti.
Moni väkivaltaa harjoittava tekee sitä aggressiivisesti testosteronipuuskassa miettimättä miten paljon elämää yksi katutappelu voi muuttaa. Jokaisessa pienessäkin katutappelussa on potentiaalia. Se voi levitä - kuten esimerkiksi Linnanmäellä tapahtui. Pieni jonossa tapahtunut riita levisi joukkotappeluksi : "joukkokahakkaan osallistui poliisin eilisen arvion mukaan jopa 150 maahanmuuttajataustaista nuorta. Kukaan ei tiettävästi loukkaantunut vakavasti. Pennasen mukaan poliisilla on käsitys, että Linnanmäen kahakan osapuolina olisi ollut kaksi etnistä ryhmää, ja jonossa etuilu olisi saattanut laukaista yhteenoton."
Tämän tajuaminen muuttaa vahvasti esimerkiksi itsepuolustuksen sävyä : Voittaja ei ole se joka saisi eniten pisteitä ja osumia, vaan se joka kävelee tilanteesta omin jaloin kaikkien osiensa kanssa - ja joka selviää asiaan liittyvästä juridiikasta. Ja silti : joskus väkivalta on väistämätöntä. Tällöin artiivinenkin väkivalta voi olla perusteltua. Syy ja mitoitus vain on oltava mukana vahvasti.
Tätä kokonaisuutta käsittelee melko hyvin Lawrence Kanen, Kris Wilderin ja John Finchin kirja "The Little Black Book of Violence: What Every Young Man Needs to Know About Fighting." Kirja on kohdistettu nuorille miehille aivan siitä syystä, että tämän ikäiset ja sukupuoliset ovat ne jotka useiten (1) tekevät väkivaltaa (2) joutuvat väkivallan kohteeksi.
Kirjan väkivallan käsittely alkaa siitä miten väkivaltaa voi välttää. Asioita käydään seuran vaikutuksesta ja reittien valinnan tärkeyteen asti. Väärille ihmisille ei kannata vinoilla tai käyttäytyä huomiotaherättävästi tai muuten väärin. Tämä onkin hyvä yksityiskohta, joka nostaa esiin sen, miten monella tavalla väkivallan kohtaaminen johtuu omista valinnoista. Tämä kohta voi tuntua vapauden kahlitsemiselta, jossa aggressiivinen voittaa. Mutta tärkein idea on siinä että ihminen kävelee kaikki jäsenensä kunnossa kun hän on väkivallan tapahtuessa jossain muualla.
Toinen kohta käsittelee aggressiivista kohtaamista. Siinä neuvotaan esimerkiksi sitä että juopuneiden kanssa ei kannata riidellä. Tässä mainitaan myös että humaltuneen hakkaaminen ei tuota hyviä tuloksia, vaan parempi tapa on väistellä ja horjuttaa tämän tasapainoa. Syy on se, että humalainen ei tunne kipua samalla tavalla kuin selvänä, mutta hänen tasapainonsa on sen sijaan keskiverroin muutenkin heikompi.
Kolmas osa taas käsittelee sitä, miten annetaan ensiapua. Ja muistutetaan siitä että väkivaltaan liittyy psykologinen valta joka tapahtuu pääasiassa väkivallan jälkeen. Tätä traumaakin on käsiteltävä. Itsetunto ja luottamus ihmisiin voi väkivallan vuoksi laskea pahastikin, eikä tätä ole syytä ohittaa olankohautuksella. Myös se, miten poliisin kanssa on toimittava on nostettu esiin. Väkivalta päättyykin lakitupaan asti, mikä muistuttaa suomalaisellekin siitä että väkivallasta on helposti juridisiakin seurauksia.
Yleisesti ottaen kirja tuo hieman vaihtelua perinteisiin itsepuolustusoppaisiin : Moni itsepuolustuskirja joka on tarkoitettu arkiväkivallasta selviämiseen - eli ei ole jonkin ensisijassa kilpailuun tai salitoimintaan sidotun lajin esittelyä - ovat pohjasävyltään aktiiviseen väkivaltatilanteeseen keskittyviä ja niitä on maustettu aimo annoksella pahistelua ja macho bullshittiä. - Etenkin naisille suunnatut ovat sisällöltään melko julmia ohjeita aktiiviseen väkivallasta selviämiseen voimakeinoin. Tässä mielessä kirja tuo esiin sen, mitä väkivaltaa tekevän tai kohtaavab olisi oikesti osattava ja tajuttava.
1: Kirjassa tosin mainitaan että nainen on lakituvassa vahvoilla suhteessa mieheen. Siksi miehen ei kannata lyödä naista ennen kuin tällä on ase. Kirjan mukaan sukupuolikysymyksen kohdalla se kuka on tehnyt mitäkin punnitaan hyvin naista tukevasti. Tämä itse asiassa voi osaltaan selittää sen, miksi naisten "street self defence" on hyvin väkivaltaista : Yksi syy on toki siinä että jos nainen on keskimäärin fyysisesti heikompi, on hänen tasoitettava tilannetta käyttämällä julmempia keinoja. Mutta kun lisänä on se, että juridisia ongelmia tulee epätodennäköisemmin, se myös kannustaa käyttämään vahvemmin ja julmemmin väkivaltaa. Onhan jopa Suomessa feministejä joista on ilmiselvää että naiselle kuulu uhristatus - eli diskurssissa jossa on nainen ja mies tappelemassa mies on tekijä ja nainen uhri - ja tämän avulla on haettu oikeutusta naisten aseistamiselle.
Moni väkivaltaa harjoittava tekee sitä aggressiivisesti testosteronipuuskassa miettimättä miten paljon elämää yksi katutappelu voi muuttaa. Jokaisessa pienessäkin katutappelussa on potentiaalia. Se voi levitä - kuten esimerkiksi Linnanmäellä tapahtui. Pieni jonossa tapahtunut riita levisi joukkotappeluksi : "joukkokahakkaan osallistui poliisin eilisen arvion mukaan jopa 150 maahanmuuttajataustaista nuorta. Kukaan ei tiettävästi loukkaantunut vakavasti. Pennasen mukaan poliisilla on käsitys, että Linnanmäen kahakan osapuolina olisi ollut kaksi etnistä ryhmää, ja jonossa etuilu olisi saattanut laukaista yhteenoton."
Tämän tajuaminen muuttaa vahvasti esimerkiksi itsepuolustuksen sävyä : Voittaja ei ole se joka saisi eniten pisteitä ja osumia, vaan se joka kävelee tilanteesta omin jaloin kaikkien osiensa kanssa - ja joka selviää asiaan liittyvästä juridiikasta. Ja silti : joskus väkivalta on väistämätöntä. Tällöin artiivinenkin väkivalta voi olla perusteltua. Syy ja mitoitus vain on oltava mukana vahvasti.
Tätä kokonaisuutta käsittelee melko hyvin Lawrence Kanen, Kris Wilderin ja John Finchin kirja "The Little Black Book of Violence: What Every Young Man Needs to Know About Fighting." Kirja on kohdistettu nuorille miehille aivan siitä syystä, että tämän ikäiset ja sukupuoliset ovat ne jotka useiten (1) tekevät väkivaltaa (2) joutuvat väkivallan kohteeksi.
Kirjan väkivallan käsittely alkaa siitä miten väkivaltaa voi välttää. Asioita käydään seuran vaikutuksesta ja reittien valinnan tärkeyteen asti. Väärille ihmisille ei kannata vinoilla tai käyttäytyä huomiotaherättävästi tai muuten väärin. Tämä onkin hyvä yksityiskohta, joka nostaa esiin sen, miten monella tavalla väkivallan kohtaaminen johtuu omista valinnoista. Tämä kohta voi tuntua vapauden kahlitsemiselta, jossa aggressiivinen voittaa. Mutta tärkein idea on siinä että ihminen kävelee kaikki jäsenensä kunnossa kun hän on väkivallan tapahtuessa jossain muualla.
Toinen kohta käsittelee aggressiivista kohtaamista. Siinä neuvotaan esimerkiksi sitä että juopuneiden kanssa ei kannata riidellä. Tässä mainitaan myös että humaltuneen hakkaaminen ei tuota hyviä tuloksia, vaan parempi tapa on väistellä ja horjuttaa tämän tasapainoa. Syy on se, että humalainen ei tunne kipua samalla tavalla kuin selvänä, mutta hänen tasapainonsa on sen sijaan keskiverroin muutenkin heikompi.
Kolmas osa taas käsittelee sitä, miten annetaan ensiapua. Ja muistutetaan siitä että väkivaltaan liittyy psykologinen valta joka tapahtuu pääasiassa väkivallan jälkeen. Tätä traumaakin on käsiteltävä. Itsetunto ja luottamus ihmisiin voi väkivallan vuoksi laskea pahastikin, eikä tätä ole syytä ohittaa olankohautuksella. Myös se, miten poliisin kanssa on toimittava on nostettu esiin. Väkivalta päättyykin lakitupaan asti, mikä muistuttaa suomalaisellekin siitä että väkivallasta on helposti juridisiakin seurauksia.
Yleisesti ottaen kirja tuo hieman vaihtelua perinteisiin itsepuolustusoppaisiin : Moni itsepuolustuskirja joka on tarkoitettu arkiväkivallasta selviämiseen - eli ei ole jonkin ensisijassa kilpailuun tai salitoimintaan sidotun lajin esittelyä - ovat pohjasävyltään aktiiviseen väkivaltatilanteeseen keskittyviä ja niitä on maustettu aimo annoksella pahistelua ja macho bullshittiä. - Etenkin naisille suunnatut ovat sisällöltään melko julmia ohjeita aktiiviseen väkivallasta selviämiseen voimakeinoin. Tässä mielessä kirja tuo esiin sen, mitä väkivaltaa tekevän tai kohtaavab olisi oikesti osattava ja tajuttava.
1: Kirjassa tosin mainitaan että nainen on lakituvassa vahvoilla suhteessa mieheen. Siksi miehen ei kannata lyödä naista ennen kuin tällä on ase. Kirjan mukaan sukupuolikysymyksen kohdalla se kuka on tehnyt mitäkin punnitaan hyvin naista tukevasti. Tämä itse asiassa voi osaltaan selittää sen, miksi naisten "street self defence" on hyvin väkivaltaista : Yksi syy on toki siinä että jos nainen on keskimäärin fyysisesti heikompi, on hänen tasoitettava tilannetta käyttämällä julmempia keinoja. Mutta kun lisänä on se, että juridisia ongelmia tulee epätodennäköisemmin, se myös kannustaa käyttämään vahvemmin ja julmemmin väkivaltaa. Onhan jopa Suomessa feministejä joista on ilmiselvää että naiselle kuulu uhristatus - eli diskurssissa jossa on nainen ja mies tappelemassa mies on tekijä ja nainen uhri - ja tämän avulla on haettu oikeutusta naisten aseistamiselle.
Tunnisteet:
ensiapu,
feminismi,
Finch,
itsepuolustus,
Kane.L,
macho bullshit,
Pennanen,
tappelu,
tasa -arvo,
uhri,
väkivalta,
Wilder
perjantai 10. heinäkuuta 2009
Tappelijat, Soturit ja Itsepuolustuksen Harrastajat.
"Everybody was kung-fu fighting. / Those kicks were fast as lightning. / In fact it was a little bit frightening. / But they fought with expert timing."
(Carl Douglas, "Everybody was Kung Fu Fighting")
Yleisesti ottaen itsepuolustukseen liitetään usein väkivaltaisuus. Oma, ihmisen moraalin nollaava käytännönläheisyysperustelu, "kyyniseen realismiin" (vai onko nimessä redundanssia, kaksi synonyymiä peräkkäin?), perustuva selitys on että harrastaja joka pieksee toisen ei jatka harrastamista. Ja kun siitä hommasta pitää, kun sitä harrastaa, niin sitten sitä ulkopuolista väkivaltaa tekee vähemmän. Kuitenkin tappelijoitakin on. Tappelijat, Soturit ja Itsepuolustuksen harrastajat on syytä erottaa. Niissä on nimittäin eroja.
Tappelijat.
Tässä kohdassa otan ensin avuksi James Lafondin jutun "The Truth about Street Fighters - Research revelas what the average attacker is like." Se on populaarijulkaisu, joka tutkii hieman asiaan liittyviä tutkimuksia. Aloitetaan siitä että katutappelijoita olisi jokainen, joka esittää sellainen olevansa. Tästä lähdetään sitten tarkentamaan erilaisia profiileita.
Lafond lähestyi tilanteen määrittelyä etsimällä kysymyksiä:
1: Itse tappelijoiksi itseään kutsuvien jutuissa "voitetut" tappelut on lukumäärällisesti usein aika isoja. Tästä herää ihmetys, koska monet eivät koskaan joudu tappeluun. Ja minäkin, joka olen aika ärsyttävä olento, en ole yhteensä saanut kasaan mitään useita kymmeniä katutappeluita. Miten toiset voivat voittaa satakin kertaa? Helpoin selitys on että suurin osa on rehentelijöitä.
2: Toinen asia on, että miksi häviöitä ei yleensä lasketa? Toisaalta, miten lasketaan "katutappelu" tai "voitto"? Miten voitetaan ryöstö tai raiskaus. Ja ovatko nämä tappeluita? Esimerkiksi jos joku vanha mies tulee uhittelemaan kävelykepillä, ja nuori jannu heittää kädessään olevan limulasin tämän naamalle ja pakenee saamansa hetken avulla ohimenevän bussin kyytiin väistellen kävelykepin iskuja, ja pääsee vahingoittumatta perille. Onko kyseessä tappelu? Ja jos on, kuka oli voittaja?
Näiden kysymysten avulla on kartoitettu sitä miksi tappelu yleensä koetaan. Ne katsotaan kahdella tavalla:
1: Hyökkäykset, jossa on aggressori joka käynnistää tilanteen. Tosin usein hyökkäyksen kohde ei laske tilannetta tappeluksi, se saa "epäreilumpia sävyjä". Toisaalta aseellinen ryöstäjä, esimerkiksi puukolla uhkaileva, kokee tilanteen tappeluna. Mutta monissa tilanteissa aggression aloittamisen jälkeen tilanne katsotaan tappeluksi. Raiskauksen uhri joka pistää vastaan katsoo useammin olevansa tappelussa kuin raiskaaja, ilmeisesti sen vuoksi että .
2: Vapaaehtoiset tappelut, jotka taas ovat enemmän egopohjaisia kohtaamisia, jossa tappelevat jonkinlaisen sidosryhmän jäsenet. Tällä pääasiassa haetaan kunniaa.
Nyt ensin "rehentelijät" putsataan, ja tätä kautta aineistosta voidaan saada luokituksia siitä, minkälaisia "oikeat katutappelijat" ovat:
Yleisesti he ovat kohtuu hyvän näköisiä. Lisäksi he voittavat suuren osan tappeluista, koska he ovat siinä hyviä. Osa tietenkin myös valikoi tappelut ja ottaa tai provosoi vain sellaisia jotka katsoo voittavansa. He ovat naimisissa joko erittäin vahvatahtoisen tai erittäin pehmeiden ja heikkojen naisten kanssa. Tarkemmin tappelijat ovat:
1: Teinitappelijoita, jotka ovat yksinäisiä ja jotka pitävät menestymisestä. Heidät on usein erotettu koulusta. Yleensä heillä ei ole useita kymmeniä tappeluja. Ja aikuisena tappelu voi jäädäkin.
2: Aggressiiviset, jotka ovat yleensä atleettisia. He treenaavat fysiikkaansa ja ovat kilpailuhenkisiä. Heidän tappeluissaan "alkoholilla on usein tekemistä asian kanssa". Määrät voivat olla huimia. Voi olla että tämä on lyhytaikainen periodi, josta tasoitutaan. Alkoholin käyttö tai muut voivat kuitenkin "laajentaa uran pituutta" (jos niin voidaan sanoa).
3: Epäsosiaalinen tappelija tappelee todella harvoin, koska suuri osa katutappeluista on jollain tavalla joko suoraan sosiaalista valtapeliä tai kilpailua "kumpi on äijä", tai on liitoksissa niihin joko sitten välillisesti että "yrität iskeä väärää tyyppiä" tai sitten yhteisen korrelaation kautta "ulkona illalla käydään sosiaalisista syistä ja tätä kautta voi törmätä kaikennäköisiin menijöihin". Yleensä hän on kärsinyt väkivaltaisuutta. Ongelmat psyyken, lain tai etiikan kanssa ovat tällä tappelijatyypillä yleisiä. Hän väistää haasteita, ja voitot ja tappiot ovat vaihtelevia. Hän kärsii tappeluista yleensä samaan tapaan kuin väkivallan uhrit. Mutta toisaalta hänet erottaa niistä se, että hän ei käsittele niitä vaan voi jopa nautiskella kostosta.
4: Tapatappelijat ovat normaalia vahvempia ja heillä on käytännönläheinen mielenlaatu. He tappelevat koska he osaavat tehdä sen hyvin. Heillä on yleensä myös tilannesilmää, ja keinot väistää vaarallisimpia tai liian tasaisia tappeluja ilman että se vaikuttaa hänen statukseensa. Tappelut tehdään yleensä ikään kuin "alakulttuurin sisällä", ja veitsien ja puukotusten ja muiden "ikävyyksien" käyttö on niissä harvinaista.
5: Pakkomielteinen tappelija taas on egoistinen ja hänellä voi olla jopa sadistisia taipumuksia. Hän nauttii "taiteensa" teosta ja ottaa riskejä. Tämän vuoksi hän häviää melko usein. Heillä on usein värikäs persoonallisuus. Pitkäjänteisyyden puute on yleistä.
Soturit.
Jim Wagner on sotilaspuolustustaitojen asiantuntija ja poliisi. Hänen mukaansa tärkeintä ei ole tekniikoiden määrä. Hänestä "pikaruokakonsepti" on taistelukäyttöön parempi. Hän on verranuutkin ruokailua ja "huitomsia" seuraavasti "The fast-food menu consept" -jutussaan. Sotilas on kuin sellainen joka menee McDonaldsiin hankkimaan nopeasti ruokaa joka pitää elossa. Lista on lyhyt ja kaikki vaihtoehdot voivat olla hyvin esillä. Sotilaan tulee siksi osata vain tietty, melko pieni, määrä tekniikoita jotka ovat nopeita ja toimintavarmoja. Sekä mahdollisimman suoraviivaisia jotta niitä voi tehdä väsyneenäkin ja paniikissa. Hän kuvaa itsepuolustuslajeja hienoihin ravintoloihin, jossa tilataan vaikeannimisiä annoksia ja jossa viinin valintakin on tarkkaa touhua johon varataan aikaa. Näissä lajeissa on satoja tekniikoita. "101 ways to kick opponent." "Pikaruoka" yhdistää myös vankilaelämän: Vankiloissakin vangit osaavat vain muutamia tehokkaita liikkeitä. Soturityypillä tekniikat keskittyvät olemaan joko harjoittelua tai totista paikkaa. Se on taito joka opetellaan "ammatin vuoksi", eikä se ole jotain jota treenataan kaduilla ventovieraille. (Sitä saadaan ilmeisesti muutenkin "ihan tarpeeksi". Näitä muutamaa tekniikkaa kun harjoitellaan. Ja harjoitellaan marssien ja muiden juttujen yhteydessä. Harva tekee mielellään töitä kotonaan vapaa -ajallaan.)
Itsepuolustuslajin harrastajat.
Richard Ryanin "Violence, passivity and warrior's mind" -jutussa käsitellään itsepuolustuslajien aggressiivisuuden myyttiä. Hän on perustanut muutamia itsepuolustuslajien harjoittelusysteemeitä, mukaan itsepuolustuslajien harrastajat ovat yleensä erityisen lempeitä, mutta toimintavapaita. Tämä erottaa heidät aggressiivisista ja passiivisista. Syynä on pelon käsittely: Aggressiivinen yksilö hyökkää pelkoa kohti, passiivinen taas väistää sitä ja antaa periksi. Itsepuolustuslajin harjoittaja taas käsittelee sen. Syynä on se, että lajin harjoitteleminen vaatii kärsivällisyyttä. Se lisää harkintaa. Lisäksi itsepuolustuslajien harjoittaminen pakottaa pelon, vihan ja itseriittoisuuden tunteita: Häviöt ovat tavallisia. Niitä kohdataan alussa ja kun taidot karttuvat saadaan parempitaitoisia vastakamppailijoita. Tätä kautta häviötä kohdataan jatkuvasti. Ja tietenkin väärä aggressio ja passiivisuus tai itseriittoisuuteen vaipuminen myös heikentävät voitonmahdollisuuksia, joten virhe näissä johtaa enempiin ikävyyksiin.
Ryan kuitenkin mainitsee harrastajissa kaksi ongelmaryhmää. Ne yhdistää huono tapa käsitellä pelkoa. Ne ovat saman kolikon eri puolet:
1: Passiiviset henkilöt, jotka vaipuvat ajan mittaan keskittymään kohti lajin esoteerisia piirteitä, kuten chitä. Heissä on se hyvä puoli että he eivät ole yhtään aggressiivisia. Ulkomaailman kannalta tässä ei ole tietenkään mitään pahaa. Ja harjoittelemalla heidän taitonsa tietenkin karttuvat, joskin sävy onkin enemmän henkinen. Harrastajina he eivät kuitenkaan edisty kovin nopeasti ja he näyttävät harvoin niitä superihmisen kykyjä, joihin he keskittyvät. Tältä kannalta se on hieman huono asia.
2: Toinen ryhmä onkin aggressiiviset toimijat, joiden mielestä voittaminen on tärkeintä. He yrittävät väkisin löytää heikompia vastustajia ja päihittää nämä mahdollisimman julkisesti. Kun he kohtaavat samantasoisen tai paremman, he perääntyvät ja/tai yrittävät jotenkin huijata, kikkailla ja manipuloida tilanteen edukseen.
Ryanin mukaan kunnon taidot saa vain saamalla mielentilan joka on samanaikaisesti rento että valpas. Ja tämä kehittyy lajien harjoittamisen kautta sekä itse prosessin vuoksi, että sen vuoksi että niitä korostetaan lajissa ihan "ideologisestikin". Näin ollaan valmiita toimimaan tai olemaan toimimatta tarpeen mukaan. Ryan tiivistää näkemyksen japanilaiseen sanontaan "Fastests swords are seldom drawn."
Tunnisteet:
Douglas,
itsepuolustus,
kamppailu,
kyyninen realismi,
Lafond,
profilointi,
Ryan,
tappelu,
Wagner.J
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)