Kuvan mahti, somekohinat - ja internettarinat

Olli Immosen kohun kanssa oli selvää, että valokuvilla oli merkittävä rooli. Immosen itsensä julkaisemat kuvat Schaumanin haudalta ja suunnittelutalkoissa ovat olleet hyvin keskeisessä roolissa. On luultavaa että niistä tulee jollain tavalla ikonisia. (Kenties niitä jopa mukaellaan erilaisissa tilanteissa.)

Kiinnostavinta tässä onkin se, että ihmisillä on hyvin voimakas suhde kuviin. Immosen itsensä kannalta kuvat ovat varmasti olleet hyvin lähellä lomakuvia. (Noita eimukanaolleista helposti unettavia asioita.) Kuvien kohdalla on itse asiassa hieman epäselvää että onko kuva auttamassa muistia niin että matkan muistoihin on helpompi palata, vai ovatko kuvat itse asiassa sitä varten että niillä todistetaan että ollaan oltu paikalla. Luultavasti nämä asenteet jossain määrin kietoutuvat yhteen. Kuvan katsominen uudestaan palauttaa muistoja mutta toisaalta auttaa meitä luomaan tarinaa tapahtumien ympärille.

Internetissä on jopa "somesanontoja" kuten "kuva tai ei tapahtunut". Ja toisaalta salaliittoteoriat koostuvat usein juuri siitä että eri asioiden valokuvista etsitään samanlaisia detaljeja joita sitten nähdään evidenssinä jonkin tietyn tahon läsnäolosta. Nämäkin omalta osaltaan kertovat miten ihminen on visuaalinen eikä loogisesti pyörittelevä olento. (Emme intoile ääninauhoista yhtä vahvasti.) ; Ja interenetissä valokuvien takana on varmasti se huomio että kirjoitettuja väitteitä voi tehdä kuka tahansa. (Hyviä argumentteja kun voi kirjoittaa kuka vain?) Ja tämän epäluotettavuusongelman kiertämiseksi tarvitaan evidenssiä, varmistelua. (Koska kukaan ei osaa käyttää photoshoppia?)

Jopa monet nettiskeptikot mieluummin katsovat youtubevideoita kuin lukevat kirjoja. Ja he tekevät näin vaikka videoiden kohdalla lähteistys jne. kirjoihin onkin usein hieman hankalaa. Ruutuun voi toki kirjoittaa tekstiä joka näkyy muutaman sekunnin. Kaavat ja kaaviot muuttuvatkin erilaisiksi infografeiksi. Jotka taas ovat alttiita kaikenlaisille psykologisille illuusioille. Datan näyttämisen tapa vaikuttaa vahvasti siihen miten uskottavina datan sisältöä koskevat väitteet nähdään. Josta seuraa se, että "sosiaalinen totuus" ei ole täysin eri asia kuin evidenssi mutta se ei ole kuitenkaan ihan samakaan asia.

Tästä voi jossain määrin tulla jopa ongelma. Valokuvaaminen on siitä näppärää että teknologia nykyään tekee siitä halpaa. Ja kameran mukanaolo voi motivoida tarkkailla ympäristöä. Samalla se voi opettaa dokumentoimaan asioita. Probleemana saattaa sitten olla se, että menee tilaisuuteen käyttämään kameraa jolloin todistat että "se tapahtui" mutta oikeasti kamera ja muu tekninen häiritsi olemista niin että "oikeasti sitä ei tapahtunut". (Siitä huolimatta sinulla on siitä vakuuttavaa evidenssiä. Mahdollisesti rakeinen kuva antaa myös todisteita siitä että sukulaisesi on kuin onkin reptiliaani - aivan kuten pitkään oletkin uskonut!)

Joka tapauksessa Immosen kuvista on nyt syntynyt tarina joka ei ole enää hänen itsensä hallinnassa. Ja jotenkin kaksi hyvin yksinkertaista kuvaa tuntuu evidenssiltä paljon enemmän kuin vaikka kirjoitettu teksti tai muunlaiset dokumentit. Valokuva on jonkinlainen "sosiaalisen totuuden" perustavanlaatuisin todiste.

Ja tämä tarina noudattaa "jonkinlaisia internetlakeja".  (Jotka ovat "Amerikoissa astetta pahempia ja kaupallistetumpia kuin meillä". Ainakin mikäli Crackedin artikkelia on uskominen.)
* Immosen tapauksessa on tärkeää huomata että tarinoita syntyy kaksi. Ja ne ovat melko yksinkertaisia mutta keskenään vastakkaisia. Somekohu nykyään näyttää vaativan sen että asia tiivistyy pariin yksinkertaiseen tarinaan. Ja nämä tarinat on jotenkin sidottu identiteettien väliseen kilpailuun ja maailmankuvaan. Somekohu nykyään tuntuu vaativan - paitsi kannattajaryhmän joka pitää sanomaa arvokkaana - myös kisaamistarpeen jonkun kanssa joka on vahvasti erimielinen. Tässä mielessä en olisi "kansankirkon puolella" huolissani ateisteista jotka puhuvat uskonnosta vaan niistä jotka ovat hiljaa uskonasioista elämässään.
* Somekohussa tärkeintä ei ole vedota tai suostutella vastapuolta omalle puolelle vaan nimenomaan korostaa että ollaan eri puolilla. Tehtävänä ei ole vastapuolen saaminen omalle puolelle vaan tämän ärsyttäminen.

Haasteena onkin nähdä tarinoiden taakse mitä kuvat todella kertovat. (Itse asiassa kohtuu vähän. Niistä saa ajan ja paikan ja sen että ollaan samassa paikassa samaan aikaan. Tämä voi olla evidenssiä ideologisista yhteyksistä. Mutta on itse asiassa vaikeaa nähdä miten voimakkaasti valokuva todistaa. Ainakin minulle joku jäsendokumentti olisi huomattavasti vakuuttavampi todiste natsiudesta kuin oleminen samassa paikassa samaan aikaan, toistuvasti. Jos ei muuten niin siksi että käyn monissa nettiateistien nettimiiteissä ja minut voitaisiin olemassaolevalla materiaalilla todistaa ateistiksi. Tosin minulla on kieltämättä vahva yhteys kyseiseen alakulttuuriin vaikka en olekaan ateisti.)

Toisaalta somekohu on siitä mielenkiintoinen asia, että niitä voi lähestyä massahysterian käsitteen avulla. Ja tätä käsitettä voidaan liittää asiaan riippumatta siitä onko itse levietty tarina tosi vai ei. Valokuvat joka tapauksessa luovat "sosiaalista totuutta" jossa on kenties jotain evidenssiä johonkin. Joko leviävä tarina on tosi toiselta puolelta (jolloin kyseessä on "oikeassaoleva ja väärässä oleva") tai sitten totuus on jotain näiden välistä ja molemmat puolet esittävät puolitotuuksia. Tai kaikki ovat väärässä. Mitä tähän voi sanoa? "Truth- lies, it's all irrelevant. The Best Story Wins."

Tiedän, koska kaverini näkivät sen tästä

Markus Kajon eräässä vitsissä on rakenne, jossa tieto esitetään varmistetuksi sillä, että hänen kaverinsa olivat varmistaneet asian siitä samasta artikkelista itsestään. Tämä on tietysti koomisen kehäinen tapa perustella asioita. Mutta sillä on samalla hyvin inhimillinen puoli. Nimittäin se, että tieto on usein sosiaalista ja sisäänpäinlämpiävää.

Ja vaikka internet on julkisen ja vapaan tiedon maineessa, se on kuitenkin lisännyt tämänkaltaista. Puhutaan "echo chambereista". Mediakontekstissa tämä tarkoittaa sitä, että sisäänpäin lämpiävä piiri jakaa tietoa, ideoita ja uskomuksia keskenään ja luo väitteille uskottavuutta pelkästään sillä että sisäpiiri toistaa keskenään ja ristiin samoja tietoja. Tähän usein liittyy voimakas väärien mielipiteiden sensuuri. ; "Echo chamber" on siis medianhallinnan tapa jossa joku tekee väitteen ja moni samanmielinen ihminen sitten toistaa tätä väitettä. Ja uudestaan kuuleminen johtaa usein "rikkinäiseen puhelimeen" jossa viesti muuttuu liioittelevammaksi. Mutta aina se johtaa siihen että se, että samaa asiaa toistetaan tavallaan muuttaa sen tosiasiaksi, sillä "echo chamber" luo illuusion siitä että sama uskottava tieto on peräisin useasta eri lähteestä.

En yleisesti ottaen suhtaudu "echo chambereihin" juuri mitenkään muuten kuin huvittuneisuudella. Otan tästä esimerkin.

"Paholaisen Asianajajan" blogi joutui blogaamaan facebookryhmäänsä liittyen. Syynä oli klassinen joulurähinä ; Joulun aika muistuttaa kristityille että he ovat kristittyjä ja tästä seuraa kasvanutta julistustarvetta. Joskus tämä purkautuu siten että he menevät erilaisiin ryhmiin jotka ovat melko kaukana heidän omista mukavuusalueistaan. Ja täällä heille mitä tavallisemmin vittuillaan.

Mielenkiintoista oli sen sijaan se, mikä tästä rähinästä oli jatkoseurauksena. Ja en puhu herjausoikeudenkäyntien ehdottelusta. (Joku voi yllättyä, mutta tämä ei koskenut minun sanomisiani, vaan ihan muita ihmisiä.) Nimittäin tilanteen jatkoseurauksena "Vastustamme sukupuolineutraalia avioliittoa" -facebookryhmä (tästä lähtien "vsna") aloitti tehopuhdistuksen. Tämä ei yllätä, sillä loukkaantunut ja vittuiltu kristitty oli ryhmässä varsin hallitsevassa roolissa. Ensimmäinen vaihe oli itse asiassa aivan ymmärrettävä ; Ne joiden sanomisista oltiin loukkaannuttu, poistettiin ryhmästä. Vaikka metelöintiä ei tehty "vsna":n ryhmässä, voidaan käyttäytymistä pitää varoitusmerkkinä.

Pian asenteet tiukkenivat. Ryhmässä tehtiin asteittaisia siivouksia, joihin lopulta riitti pelkkä kytkös "Paholaisen asianajajan" ryhmään. Bannityiksi päätyivät myös ne ihmiset joiden asiallista keskusteluasennetta arvon kristittymme tuossa katastrofiin vajonneessa ketjussa kehui! "Vsna" on tunnettu ryhmä. Ja ryhmän yksi tunnetuiksi tehneistä piireistä on juuri siellä harjoitettu viestien sensuuritoimi ja järjestelmä jotka tekevät siitä sisäänpäinlämpiävän.

Mielestäni tämä ei haittaa. On ihan hyvä että saavat olla keskenään. Itse asiassa minun kannattaisi jopa maksimaalisesti tukea tuon ryhmän "echo chamberiutumista". Sillä jos hetken miettii mitä "echo chamber" -ryhmä itse asiassa on, huomaa monta asiaa. Ne ovat aktivistiryhmiä joilla ei ole vaikutettavia kohteita. Kun he käännyttävät keskenään jo kääntyneitä, he tekevät "echo chamberistaan" agendan suosion kannalta mahdollisimman huonon. Siitä tulee mukava ajanhaaskuupaikka, joka toimii ikään kuin ryhmäterapiana. Lisäksi tähän sisäänlämminneeseen ympäristöön tottuvat ovat aivan ihmeissään jos joku on heidän kanssaan erimielinen - saati perustellusti erimielinen. Ja tästä järkytyksestä seuraa - paitsi klassinen marttyyrikortin vetäminen niin myös - se, että sisäänpäinlämpiävä kerho vaikuttaa entistäkin mukavammalta paikalta josta ei halua mennä muualle.

Tämä sopii "anonyymeille alkoholisteille". Mutta jos tavoitteet koskisivat lainmuutoksia ja vastaavia, strategia on täysin tehoton. Tämän vuoksi en ole itse liittynyt "vsna" -ryhmään. Tuen sen echo chamberiutumista, joka tosin ajaa asiaansa ilman minun tukeanikin. Nähdäkseni tämä on fundamentalistien kulttuurin "uusi musta". Ja mielestäni se on hyvä. Sillä aikaisempi versio oli echo chamber yhteiskunnan kokoisena, tavalla josta seurasi muun muassa saatanapaniikiksi kutsuttu joukkohysteria. (Joka näyttää kenties jälkikäteen naurettavalta pelleilyltä, jota se olikin, mutta se ei siihen aikaan näyttänyt kovin kivalta elettäväksi ja koettavaksi.)

Haluan kuitenkin ottaa esimerkin "echo chamberin" ns. "manufactroversyjen" eräästä hauskasta piirteestä.

"Echo chamber" ottaa usein faktoja valikoiden ja päätyy tässä korostamaan sitä että jonkun kiistan täytyy olla relevantti kun siitä kiistellään. He haluavatkin ikään kuin opettaa sitä että kina on olemassa ja että se on relevantti. Ja tämän päälle vasta tulee se agendan levittäminen. Usein tässä käytetään hyvin vääristyneitä faktoja, faktoja jotka uskotaan koska ne ovat lähtöisin useasta eri lähteestä.

"Kotimaa" on kristillinen blogipalsta. Ja paikkana jotain joka on pitkin matkaansa harrastanut jonkinlaista väen ulosajamista. Ensin blogit olivat vapaita. Sitten niitä rajoitettiin. Rajoitukset ovat tiukentuneet ja tiukentuneet. Mutta uskoisin, että syynä on laadun tavoittelu eikä echo chamberiutuminen. Tästä saa mielestäni hyvän kuvan kun katsotaan tuoretta eutanasiakeskustelua. Kirjoittaja blogasi hyvin tuttuun tyyliin, melko pelottavia asioita Belgiasta. "Voiko lapsi päättää omasta kuolemastaan? Riittääkö syyksi syvä masennus? Mielipiteet jakautuvat ja rajat liukuvat Belgiassa. Belgia laillisti aikuisten eutanasian lääketieteellisesti toivottomissa tapauksissa vuonna 2002. Armokuolemien määrä on kymmenessä vuodessa kasvanut rajusti, ja käytännössä syyksi on kelvannut myös masennus tai se, että ei enää pärjää omin avuin. Nyt Belgiassa ollaan hyväksymässä lakia lasten eutanasiasta. Armokuolemaa ajaneet olisivat halunneet sisällyttää syihin myös psyykkiset sairaudet, syömishäiriöt ja väsymisen elämään, mutta vastakampanja rajoitti eutanasian kuolemansairaille lapsille. Maan uskonnolliset johtajat vastustavat uutta lakia, mutta tutkimusten mukaan kolme neljästä belgialaisesta kannattaa sitä. BBC raportoi kuitenkin viime viikolla, että asiantuntijatkaan eivät ole silti yksimielisiä tilanteesta. Eräs saattohoidosta vastaava lääkäri katsoo, että keinot lapsen kärsimyksen lieventämiseksi ovat jo olemassa." .. "Toiset pitävät Belgian eutanasiatilannetta humaanisuuden voittona, toiset varoittavana esimerkkinä siitä, että kun armomurha sallitaan, sitä ei saada pysymään päätetyissä rajoissa. Englantilainen lääkäriblogisti Peter Saunders kertoo, että joissakin osissa Belgiaa joka kolmas armokuolema ei ole ollut vapaaehtoinen ratkaisu. Eutanasian väljemmästä käytöstä ei ole myöskään nostettu syytteitä."

Jani Salminen tarttui asiaan kriittisesti "on vielä pakko ihmetellä väitteitä ei-vapaaehtoisesta eutanasiasta, joka olisi joillain alueilla jopa 30 % tapauksista. Se kun on Belgian lain mukaan kiellettyä. Eutanasialle on mahdollista kahdessa tapauksessa. 1) Etukäteen ilmoitetun hoitotestamentti-tyyppisen korkeintaan 5 v ennen käsillä olevaa tilannetta allekirjoitetun ja oikeaksi todistetun kirjallisen dokumentin kautta silloin, kun henkilö on esim. vaipunut koomaan. Näitä tapauksia on noin 2 % kaikista tapauksista eli noin 25 kpl vuodessa (2010-2011). 2) Lääketieteelliset kriteerit täyttävässä tilanteessa oikeustoimikelpoisen henkilön vapaaehtoisesti, toistuvasti ja harkitusti ilmaiseman tahdon perusteella. Tähän tahdonilmaukseen ei saa liittyä painostusta. Tämän lisäksi lääkärille on asetettu joukko velvoitteita, jotka sisältävät sekä lääketieteellistä konsultaatiota että läheisten ja potilaan kuulemiseen liittyviä seikkoja. Suomessa ollaan pahoillaan siitä, että naapurimaa Venäjällä tiedotusvälineissä kerrotaan faktoina vaikka mitä Suomen lastensuojelusta. Varmaankin belgialaiset ainakin ystäväni kommenteista ja sikäläisen keskustelun referoinnista päätellen kokevat, että heidän eutanasialainsäädäntönsä ja -käytäntöjensä käsittely ulkomaisessa mediassa on toisinaan samalla tasolla." ja Tarja Koivumäki nosti esille linkitetyt lähteet ja niissä olevat ristiriidat "Jos blogistille saisi antaa neuvon (kun kerran blogi tuo katsauksenomaisesti esiin keskustelun avauksia), niin olisi voinut selkeämmin erottaa BBC:n artikkelin brittiläisen blogistin mielipiteistä. BBC:n artikkeli on hyvää journalismia, se valottaa vaikeaa asiaa monitahoisesti yksittäisin esimerkein. Englantilainen blogisti sen sijaan on omalla asiallaan, sillä kun esim. BBC:n artikkeli toteaa, ettei yhtään ainoa armokuolematapausta ole tehdyn vastoin lakia, englantilaisblogisti tietää lähdettään ilmaisematta kolmanneksen Belgiassa myönnetyistä armokuolemista Belgiassa tehdyn vastoin lakia ja puolen jääneen kokonaan ilmoittamatta! Lähteiden uskottavuuden kohdalla on oleellinen tasoero, itse en olisi liittänyt niitä noin saumattomasti yhteen. Saunders mm. kertoo, että v. 2002 laillistettujen armokuolemien määrä kasvoi 10 vuodessa (2002 – 2012) 500% ja 11vuodessa (2011 – 2012, vuoden 2013 vahvistettuja lukuja ei ole artikkelia marraskuussa 2913 kirjoitettaessa ollut käytettävissä) peräti 5000%. Näin äkkiseltään tulee mieleen että tuollaisessa tilastomatematiikassa voi olla muutakin mielenkiintoista."

Mon ami, harrmaat aivosolunni
rratkoivat perräti kiperrän 
mummomurrhamysteerrin.
He lavasstivat kuólemanssa
ja ellivät pitkän ellämänsä
miltei loppuun assti onnellisenà.
Merci pour votre temps.

Blogisti antoi linkkejä, jotka olivat kahta mallia. Niitä joista ei voinut sanoa muuta kuin että "ei löydy annetusta lähteestä" ja niitä jotka, blogauksen kirjoittajan omia sanoja mukaillen "Tiedon hakemisessa on se ongelma, että haitoista puhuvat yleensä ne, jotka ovat eutanasiaa vastaan." ja joiden luotettavuutta tukee oikeastaan vain se, että "Peter Saunders on puolestaan seurannut aihetta pitkään ja vaikka hän on eutanasiaa vastaan, samoja tietoja löytyy myös muualta." Tosiasia on, että tietoa ei ole perustellulla tavalla lähteistetty pelkästään vetoamalla auktoriteettiin ja kutsumalla joku nimi. Saunders on validi sanomisineen jos ja vain jos hän sitoo väitteensä virallisiin tilastoihin jotka hän myös lähteistää. Se, että BBC antaa huomattavasti vähemmän pelottelevan kuvan kertonee siitä että Saunders on osana manufactroversyä jossa väärin faktoin levitellään pelotteluja ja selitetään että eutanasia on tärkeä ja vakava ongelma koska "moni asiantuntija on erimielinen". Eikä kerro moniko näistä asiantuntijoista on uskonnollisin syin lokerossa - ja kuuluu keskenään samaan echo chamberiin vielä peräti todennäköisesti.

Joku voisi tässä korostaa Saundersin epämääräistä "jossain alueilla" -tyylistä heittoa. Siinä kun on faktan varmistamisen vaikeus. Että se, kun eutanasiaa tosiasiassa tehdään hirvittävän vähän, niissä tapahtuu helposti erilaisia heilahteluja jotka eivät kerro eutanasiasta mitenkään. Liian pienen otoksen rajaaminen sanoilla "joillain alueilla" tunnetaan cherry picking -argumenttivirheenä.

Mutta tämä ei ole tärkeää. Tärkeää on se, miten Saunders ja hänen tukijoukkonsa ovat selvästi muodostaneet echo chamberin. Mutta kotimaan blogit eivät. Tätä kautta on selvää, että kysymys ei ole uskonnosta itsessään. Ja se toisaalta muistuttaa siitä että vaikka mielipidekirjoitus ja faktateksti usein erotetaan toisistaan, niin lähdekritiikistä ja laadusta on hyötyä molemmille. Siksi kun kotimaassa kirjoitetaan "viidennestä kolonnasta" "Taistelu mielipidesivustoja vastaan on varmasti hävitty, jos yksityisten tai yhdistysten ylläpitämiltä portaaleilta ryhdytään vaatimaan samaa "objektiivisuutta" kuin organisaatioviestinnältä. Koko demokratiamme perustuu sanojen ja tekojen eli virallisen tahon tiedon ja toimien analysointiin, epäilyyn ja puntarointiin. Tiedon julkistamisen jälkeen mielipideuutisointia ei voi vaientaa oikaisuilla vaan mielipiteillä! Journalismi ei ole organisaatioviestintää eikä mielipideuutisia. Ammattilaismedian tärkein kilpailuvaltti ei ole monipuolisuus vaan luotettava tieto. Sen kriteeri on yksinkertainen: se kestää arvostelun niin organisaatioissa kuin mielipidesivustoillakin." Ei voi korostaa muuta kuin että mielipide on paska jos sen väitteet koostuvat epämääräisistä vihjailuista, valheista ja puolitotuuksista. Jos echo chamber tuottaa mielipidekirjoituskoneiston, paras tapa sotia sitä vastaan ei nimenomaan ole kirjoittaa toista mielipidekirjoitusta, vaan tuoda esiin faktat. Sillä niiden esiintuominen kyseenalaistaa koko agendan. Kun echo chamberin epäluotettavuus tulee esille, epäilys levitetään helposti muihinkin sanottuihin asioihin.

Esimerkiksi uskon, että toiston vuoksi aika moni uskoi "yhteen kolmasosaan" jo valmiiksi. Hieman useampi uskoi siihen luettuaan että joku on sanonut niin. Mutta faktojen esiintulon jälkeen tapahtui varmasti jotain johon mikään määrä minun ovelinta trollaamistani ei riittäisi. Nimittäin siihen, että yhteen kolmasosaan uskoo yllättävän harva.

Polybius

Moni ihminen on muutosvastarintainen. Tähän väliin on mahdollista heittää leimaavia käsitteitä kuten "teknofobia". Ja ne kertovat vähintään puolet totuudesta. Tämä koskee usein etenkin viihdettä. Työnteko koneistuksella on muuttanut yhteiskuntaa - ja siinä teknologian riskitkin ovat konkretisoituneet - mutta tähän suhtaudutaan suopeammin kuin viihteeseen. Näin voidaan oikeuttaa vaikkapa negatiivista suhtautumista tietokonepeleihin.

On ikään kuin ajateltu, että narraatio on vaarallista, koska tarinat ohjaavat ihmisiä. Se on sukua sille ajattelulle, jossa uskonto korostaa dogmaattista oikeaoppisuutta ja jättää yhteiskuntarakenteet sivuseikaksi. Yhteiskunnan ongelmien korjaamisen sijasta hyökätään kerettiläisyyden kimppuun. Ja lopputuloksena on teokratioiden ongelma ; Jos dogma itse luo ongelmat, niin ongelmia tahdotaan silti tulkita siten kuin ei oltaisi oltu riittävän oikeaoppisia ja siksi syntiä vastaan pitää taistella entistäkin vahvemmin.

Esimerkiksi "Don Quijote" on kirja jonka ideana oli varoitella ritariromanttisten kirjojen harhauttavista vaikutuksista. Sittemmin televisio ja tietokonepelit ovat saaneet oman osansa. Moderneinta puolta tämän linjaman ilmiö on ns. saatanapaniikkiin liittynyt roolipelien kammo. Ilmiö joka sittemmin on redusoitunut miltei koomisilta näyttäviksi "Harry Potterien" kirjaroviolle laittamiselta.

Tälle sensuristiselle ja pseudotieteelliselle asenteelle on usein käytännössä syynä vain ideologinen pakkomielteisyys yhdistettynä siihen sidotuilla turhanpäiväisillä ennakkoluuloilla ja peloilla. Siihen on helppo suhtautua kriittisesti ja jopa huvittuneesti. Tai sitten pelolla kun tiedostaa että tämäntapainen asenteisto vaikuttaa nykyaikana poliittisestikin ja määrittelee yhteiskuntarakenteita ongelman sijasta fantasiaan sitoutuneena. Sen jälkeen voidaan miettiä miksi jotkut puhuvat uskonnon ja valtion erottamisesta. Kun pitäisi miettiä tämäntapaisten asenteiden ja valtion erottamisesta. (Mutta uskonto onkin ideologia, se on helppo nähdä vastanarraationa sen sijaan että katsottaisiin mitä yhteiskuntarakennemuutoksia siihen liittyy.)

Mutta sitten

Viihde on joskus osoittanut riskinsä. Joku voi muistaa "Nuoren Wertherin kärsimykset". Tämä on surullisesta rakkaudesta kertova kirja, johon liittyi itsemurha-aalto. Kirjan lukijat tappoivat itseään surevisssa emootioissaan. (Nykyajan nuori tappaa itsensä lähinnä jos joutuu lukemaan kirjan kannesta kanteen.) Jotain oikeutustakin pelkojen takana siis voi olla. Massahysterioita tunnetaan suuntaan jos toiseenkin - onhan esimerkiksi mainitsemani saatanapaniikki tämänlainen. Tämäntapaiseen joukkoliikehdintään kyetään kunhan kuulutaan ihmislajiin, typerehtiminen ei ole kristittyjen yksinoikeus. (Joskin kun touhujaan katsoo, joskus näyttää siltä kuin he olisivat tehneet siitä jonkinlaisen tekijänoikeusasian.)

Pelimaailmassa ollaan yleensä nuivia väitteistä joissa pelaaminen johtaisi murhaamisiin. Syy on selvä ; Aiheella on peloteltu käytännössä pelaamisen alkamisesta lähtien, ja sille on ollut hyvin vähän mitään todisteita. Todisteet jäävät irrallisiksi anekdooteiksi joiden väitetään edustavan suuria linjoja. Joita suuret linjat, eli tilastotiedot, eivät sitten näytä.

Kuitenkin on yksi tapaus, jonka kohdalla osa pelaajista tekee poikkeuksen. Syy on luultavasti se, että tässä tarinassa pelaaja ei ole konna, jokin joka vain odottaa napsahdusta jotta pääsisi ampumaan sarjatulella ihmisiä kouluihin vain koska on pelannut darwinismisymboliikan läpitunkemaa roolipeliä ja on tätä kautta menettänyt todellisuudentajunsa ja kuvitellut itsensä todelliseen demonien maailmaan.

Tässä tarinassa pelaaja on uhri.

Otsikossa oleva "Polybius" -pelikonsoli on tämän tarinan ytimessä. Ja siitä voidaan käytännössä vain kertoa tarinoita, sillä tietoa siitä on hyvin vähän. Tiedetään että sen niminen Tempest -tyylinen peli oli olemassa 1981. Se oli julkinen vain vähän aikaa ja sitten se vedettiin pois. Pelissä oli erikoinen avaruus, jossa oli värikkäitä vilkkuvia kohteita ja erikoisia ääniä. Ja siinä oli suunnilleen se, mitä tästä tiedetään.

Muu on sitten mielenkiintoisempaa. Pelin kerrottiin olleen hyvin suositun, sellaisen jota pelaamaan jonotettiin, siihen aikaan vielä joutui tekemään niin. "Polybiuksen" pelaajien kerrottiin sitten olleen unettomia, nähneen painajaisia, masentuneen ja jopa tappaneen itseään. Kerrottiin, että pelin lähelle ilmestyi vakavahenkisiä miehiä jotka seurasivat pelaamista vakavan näköisinä, mutta eivät sanoneet mitään. Pian pelikone poistui.

Katoamisen ympärille liittyy vahvoja tarinoita. Pelikoneen kerrotaan olleen jonkinlainen aivopesukone. Koska itse laitetta ei ole ollut tutkittavana, on tämän ympärille kehittynyt rikas salaliittokulttuuri. Selitykset alkavat vilkkuvista värivaloista ja siihen liittyvien mielenterveysvaikutusten aikaansaamisesta, joka voi liittyä aseteknologian kehittämiseen. Usein esille nostetaan subliminaaliset viestit, joilla pelaajia on suoraan ohjattu. Pääkonnaksi päätyy yleensä USAN hallitus. Ja joka tapauksessa keskustelu päätyy MKULTRAan.

Ja ei, se ei ole mikään pelulamujen märkä uni kuten jokin "Mortal Kombatin" spesiaaliversio. ; Tämä ei ole huonosti perusteltu veto. Sillä USAn todella tiedetään kokeilleen aivopesumenetelmiä laidasta laitaan. Psykotrooppiset huumeet, totuusseerumi, hypnoosi, erilaiset keinot päätymättömistä ääninauhoista sähköshokkeihin ... ja monet muut vastaavat olivat kokeilussa. Huomattavaa oli, että usein koekaniineina käytettiin tavallisia ihmisiä jotka eivät tienneet, saati että olisivat suostuneet, tähän rooliinsa. ; MKULTRA oli sotilaallista tutkimusta, joten ainut syy miksi tiedämme siitä ylipäätään on "vahinko" tai "tietovuoto" ; Tämä osuus ei ole salaliittoteoriaa vaan salaliittotietoa. Ilman sitä emme esimerkiksi tietäisi Donald Cameronin laittaneet lievistä mielenterveyshäiriöistä kärsiviä lääkekoomaan ja hirveisiin koettelemuksiin jotta voitaisiin voittaa neuvostoliittolaiset kylmässä sodassa ja kylmässä ihmisten kohtelussa. 
1: Tähän liittyen suosittelen Streatfeildin "Brainwash" -kirjaa. Se on siitä hyvä, että se läpikäy hyvin monia MKULTRAan liittyviä aiheita ja lähestyy niitä myös muuta kautta saatujen tieteellisten tutkimusten kautta. Ja karkeasti ottaen osa asioista toimi, osa epäonnistui. Osa kokeista oli lähes koomisia, osa oli pirullisen julmia. Tämänlaisia teoksia tarvitaan koska "musta psykiatria" on aihe, josta on myös julkisesti saatavia eivaltiontekemiä tutkimuksia. Ja aihepiiriin liittyy valtavasti karismaattisten ihmisten kertomia ihmeellisiä väitteitä jotka ovat yhtä tosia kuin jokin joka ei ole yhtään totta.

MKULTRA on toki varsin löyhä aihetodiste. Polybiusta ei ole onnistuttu liittämään tähän projektiin. Se kuitenkin kertoo sen verran että ajatus siitä että valtio ei kykenisi tekemään jotain tämänkaltaista on naïvi. USA on nimenomaan ollut valmis. Tässä mielessä Polybiussalaliittoteoria on mahdollinen. Vahvuutta voidaan hakea siitäkin että "Battlezone" -peli oli Atarin tuotantoa, ja se oli tehty yhteistyössä armeijan kanssa - henkenä oli että peli voisi auttaa sotilaiden kouluttamisessa. Armeijan ja peliteollisuuden yhteys ei sekään ole "aivan kaukaa haeettu".
1: Simulaatiolla harjoittelu on idea jota toteutettiin myös minun aikanani armeijassa ; Komppaniamme luuseri Jumpponen kulutti aikaansa it -kiväärisimulaattorin kanssa ja oppi ampumaan tankkeja kolmella luodilla. Minä taas seikkailin Aragornina keskimaassa kiitos Playstation II, joka tupaamme salakuljetettiin.

Pidän tätä salaliittoteoriaa kuitenkin melko ohkaisena.

Lähes kaikki argumentoinnissa käytettävä aineisto perustuu siihen että mitään suoraa aineistoa pelin rakenteesta itsestään ei ole. Tämä tietysti tekee kaikesta kannanotosta arvailua. Osa arvailuista voi kuitenkin olla astetta parempia kuin toiset eivät.

Pääsyy omaan salaliiton poissulkemiseeni on se, että peliin liittyvät puheet masennuksesta ja unettomuudesta ovat jotain jota on liitetty nörttikulttuurin ylle aina. Myös saatanapaniikissa nämä piirteet nostettiin esille. Niidenkään kohdalla näyttöä ei ole ollut. Kun joku näyttää pelotteluhysterialta, se todennäköisesti on täsmälleen sitä.
1: Voidaan sanoa että luonteva selitys tälle on se, että nörttinuorten elämäntapa on sellainen, että siihen voi liittyä kiusatuksi tulemista ja muuta vastaavaa joka liittyy masennukseen. Ja masennukseen liittyy esimerkiksi unettomuutta ja itsemurhan tekemistä. Voidaan mennä vielä pidemmälle ja sanoa että mainitut oireet ovat masennuksen oireita ja masennus on itsessään yleinen. Kun pelaaminen on kohtuu yleistä ja masennus on kohtuu yleistä, se että nuorella on molemmat näistä tapahtuu niin usein että ihminen kasaa helposti anekdootteja. Yhtä hyvin vanhemmat voisivat kuitenkin hakea syyllistä hammastahnasta. Sitäkin kun löytyy itsemurhanneiden nuorten talouksista. (Mutta hammastahnaa ei pelätä koska se ei kerro tarinoita.)
2: Huvittavaa on, että pelivastainen kulttuuri, joka on yleensä ollut hanakka tarttumaan pieneenkin epäilykseen ja vaaran vihjeeseen, ei ole 1980 -luvulla maininneet Polybiusta varoittelukirjoituksissaan. Suositummat pelit ja pelikulttuuri yhteensä ovat olleet sen moitteissa sitäkin enemmän - ja esimerkiksi Zelda -pelisarjaa on kohdeltu asenteella jota voi kuvata lausumalla "en ole pelannut tuota Zeldaa, mutta se on varmasti sekin jokin tapposimulaattori". Polybiuksesta vastaavaa ei löydy aikalaisten aineksesta. Muutenkin näyttää siltä, että anekdootit kuolemista ovat vielä tavanomaista abstraktimpaa mallia. Sitä ei sidota edes oikeisiin itsemurhiin, toisin kuin roolipelivainoissa joissa sentään oli "hammastahnayhteys" tiettyihin oikeasti itsemurhan tehneisiin nuoriin. Edes tätä post hoc ergo propter hoc -tyylistä tarinointia ei löydy Polybiuksen kohdalta.

Toinen syy on siinä, että MKULTRAssa tarkkailu tehtiin paljon paremmin kuin mitä Polybiukseen liittyvissä tarinoissa. Valvontaa tehtiin esimerkiksi "puoliläpäisevän peilin takaa". ; Tokin tässä kohden on hyvä miettiä sitäkin että jos valvontaa ei ole ollut, sellainen on voitu keksiä. Tämä kertoo kuitenkin siitä miten vähän evidenssiarvoa tarinoilla valvojista oikeastaan on. MKULTRAN piilovalvonnan ollessa olisi keksitty kuvitteellinen valvoja nörttisalaliittoteoriakulttuurin parissa! Ja lisäksi MKULTRAlla ei olisi ollut mitään pakkoa ottaa pelejä nopeasti ja vaivihkaa pois.

Itse näkisin, että asialle on varsin yksinkertainen selitys. Ja se on itse asiassa "animesta tuttu". Nimittäin epilepsia. Se on jotain joka tiedetään liittyvän välkkyviin valoihin. Etenkin jos ne tapahtuvat tietyssä rytmissä. Joka ikinen nykyään pelikonsolilla pelaamani peli on pitänyt sisällään jonkinlaisen disclaimerin jossa pelintekijät pesevät kätensä epilepsiaongelmista. Tämä tehdään koska välkkyvalot voivat aikaansaada kohtauksia.

Joskus tämä yhteys on ollut uusi vakava löytö. Ja usein se tiedosta huolimatta konkretisoituu. Ja pelit ja lastenpiirretyt aivan vahingossa aikaansaavat kohtauksia ihmisille.

Tämä sopii siihen, että polybiuksen aikaan pelit olivat ärsyttävän yksinkertaisia. Subliminaalisten viestien teorioissa näytetään unohtavan se, miten vähän nopeasti välähtävää ja ihmisen reagointikykyä nopeammin pois-piiloon menevää informaatiota sen ajan masiinat kykenivät tekemään. Samoin äänikomennot, olivatpa sitten takaperin tai etuperin, olivat varmasti haasteellisia "sellaisella alkeellisella piipperityylisellä" äänivalikoimalla. ; Kaikki mitä pelistä itse asiassa tiedetään, ovat juuri välkkyvalot, jotka sopivat epilepsiaongelmiin.

Myös puheet valvojista sopivat itse asiassa ohjelmointiyrityksen virkamiehiin. Heillä ei usein ole lupaa puhua asioista koska he ovat tarkkailemassa. Yrityksilläkin on yrityssalaisuuksia joita ei usein paljasteta, etenkin jos siitä voisi seurata kalliita oikeusjuttuja. Jos tarkkailussa tulee esille ongelmia, on juuri pelikonsolin tekijän etu vetää tuote vaivihkaa markkinoilta.

Ahorinta Rorschachin testissä

Iltapäivälehdet ovat tunnettuja provokatiivisuudestaan. Olen kuitenkin yleensä niin paatunut että en ylläty. Tämänpäiväinen "Iltalehti" kuitenkin onnistui yllättämään minut. Aiheena oli se, että paljon medianäkyvyyttä saaneessa "Ulvilan surmassa" oltiin menty oikeuteen varsin omituisin syin. Teksti on netin puolella otsikolla "Auerin kirjeessä lapsilleen outo kuva "vuohen päästä"". Teksti selittää että "Kirjeessä Auer jostain syystä vitsailee lapsilleen aikovansa hankkia tatuoinnin, josta hän on piirtänyt kirjeeseen myös kuvan. Auer kertoo kirjeessä, että on saanut inspiraation kuviin vankilassa selaamistaan tatuointilehdistä." Kuva on merkittävä "Anneli Auerin lapsilleen kirjoittamaan kirjeeseen piirrettu kuvio on poliisin haastatteleman asiantuntijan mukaan vuohen päätä merkitsevä symboli" 

Iltalehden kilpailija, toinen provokatiivisia juttuja kirjoitteleva "IltaSanomat" osasi sekin kertoa samasta asiasta. Se ei aikaansaanut samanlaista provosoitumista. Siellä ollaan myös hieman informatiivisempia. Selviää että asiantuntijana on käytetty Keijo Ahorintaa jonka mielestä kuvassa on tosiaan vuohenpää. Ilta-Sanomat osasi kuvata asiaa hieman informatiivisemmin ; "Ahorinta esiintyi julkisuudessa paljon 1990-luvun lopulla, jolloin suomessa kohistiin nuorten saatananpalvonnasta. Katunuorten parissa toiminut Ahorinta on asiantuntijana kotikutoinen, sillä hänellä ei ole alan koulutusta tai ammattitaitoa."  IltaSanomat korostivatkin myös sitä, miten Ahorinta näki hyvin epämääräisissä toisistaan irrallisissa rei'issä kolmioita ja muita kuvioita joihin hän liitti saatanallista symboliikkaa.

Ahorinta on mitä ilmeisemmin "kaivettu naftaliinista". Hänen nimensä on tuttu roolipelaajille jotka kohtasivat aiheeseen liittyviä pelkoja 1990-luvun puolella. Silloin kokemus oli, että Ahorinta - ja etenkin Ahorintaa lainaavat ja kannattavat - tuppaavat näkemään saatananpalvontaa vain ihan joka paikassa. Perusteita tai ei, yhteys löydetään.

"Vihreässä Langassa" asiaa on puitu hieman tarkemmin. He ovat huomanneet Ahorinnan omituisen asenteellsein fiksaation aiheeseen ja herättävät esille tärkeän huomion "Syyttäjäpuoli tuntui jo keskiviikkona hätkähtäneen asian saamaa julkisuutta, sillä jutun pääsyyttäjä Jukka Valkama kiiruhti vakuuttamaan MTV3:n haastattelussa, että saatananpalvontaa pidetään vain mahdollisuutena, eikä se ole jutun pääasia. On epäselvää, miksi poliisi valitsi jutun asiantuntijaksi fundamentalistikristittyjä lähellä olevan harrastajatutkijan, kun saatananpalvonnasta on Suomessakin tehty akateemista tutkimusta, muun muassa väitöskirjoja. Helsingin Sanomien haastattelema teologian tohtori Marja Hermonen ei nähnyt Auerin kirjeen kuvioissa yhteyttä saatananpalvontaan. Radio Rockin Heikelä Korporaatio taas haastatteli saatananpalvonnasta väitellyttä Titus Hjelmiä, joka piti Auerin jutun palvontaväitteitä vastuuttomina ja muistutti ettei Suomessa ole tehty yhtään todistetusti saatananpalvontaan liitettyä henkirikosta."

Kenties paras argumentti on kuitenkin laittaa itse tatuointi esille. Koska en tiedä lehden kuva-aineistojen tekijänoikeuksia, toivon että käytte tarkistamassa kuvion. Se on nähtävissä esimerkiksi ensimmäiseksi laittamani IltaLehden artikkeliin. Sen sijaan piirsin version kuviosta ja laitan tämän kirjoituksen oheen. Näin kaikki voivat ihan omilla silmillään katsoa, miten pukinpartainen ja sarvekas vuohi sopii tulkintana teemaan. ~ Samalla voi miettiä vaikkapa sellaisia, että jos jonkun näkemänsä lehden pohjalta jotain tatuointimallia apinoi, ja tätä harkitsee (ilmeisesti sitten ottamatta kyseistä tatuointia) niin kuinka paljon voidaan olettaa että vaikka sisällössä olisikin jotain, että tämä merkitys olisi myös ymmärretty..

Kuvio on selkeästi varsin kliseinen tribaalitatuointi. Niitä käyttävät vain likimain kaikki ; Tribaalitatuointejen ongelma onkin se, että ne ovat juuri sitä tatuointityyppiä jota ottavat sellaiset ihmiset jotka vain "haluaa tatuoinnin" ilman sen kummempia. Trivaalit ovat erinomaisen yleisiä ja levinneitä tatuointimalleja. Itse pidän tämän "ylimuodistuneisuuden" vuoksi tribaalitatuointia itse asiassa mielikuvituksettomuuden ilmaisuna - ellei sitten ole jotain erityistä argumenttia miksi juuri tämä kyseinen tatuointimalli. Ahorinnan ongelmana onkin tässä se, että hän ei ole ymmärtänyt asioiden kokonaiskuvaa ; Toki on niin että jos olet "gootti", niin tribaalitatuointi todennäköisesti otetaan. Mutta tästä ei voida päätellä että jos otat tribaalitatuoinnin että olisit "gootti". Yhteys on samantapainen kuin päätelmässä "useimmat eurooppalaiset ovat vaaleaihoisia" ja "useimmat vaaleaihoiset ovat eurooppalaisia" välillä. Ensimmäinen on fakta, mutta sen oikeassaolosta ei voida päätellä jälkimmäistä koska maailmassa on muun muassa Australialaisia ja Amerikkalaisia. Itse asiassa tatuointikulttuuri onkin nykyään "latistunut" siinä mielessä että siinä missä minun lapsuudessani ne vielä olivat "iso asia" ja vahva symboli tiettyyn piiriin kuulumisesta, niin nykyään ne ovat melko arkinen asia. Nuorilla on yllättävän paljon tatuointeja. (Meidän työpaikallamme kaikilla alle 25 -vuotiailla on ainakin yksi pieni tatuointi jossain.) ~ Kyseinen tatuointi onkin jotain joka malliltaan näyttää hieman halveksivalla nimellä "trampstamp" -kulkevaa kuvaa joka laitetaan alaselkään/ylälantioon. Ne ovat tyypillisesti juuri symmetrisiä ja tytöillä aiheeltaan esimerkiksi juuri sydänaiheisia. Sen laittajat ovat tatuoijien stereotypioissa ns "helppoja tyttöjä" jotka ovat siis seksuaalisesti avoimia. (Toki tämäkin stereotypia on liioiteltu, mutta ei selvästi sekään saatananpalvontaan liittyvä.)

Tribaalitatuoinnin muodon kohdalla tulee kuitenkin kenties vielä selvempi ongelma. Se näyttäisi nimittäin olevan kliseisistä kliseisin tribaaliaihe, eli tribaaliaiheinen sydän. "Siivekäs sydän" onkin se mikä esimerkiksi työpaikallamme tuli ensimmäisenä mieleen monille. Tämä ei ihmetytä tatuointivalintana, koska se on yleinen. Ahorinta viittaa tietysti saatananpalvontaan oikeasti liittyvään vuohenpääsymboliin. Niitäkin toki tehdään, mutta ne ovat itse asiassa merkittävästi erinäköisiä. Abstraktein löytämäni vuohenpääkin on hyvin kaukana siitä vääntelystä jolla Ahorinta tätä kyseistä kuvaa kohtelee.

Lisäksi Ahorinta käsittelee "gotiikkaa" omituisesti. Se ei nimittäin oikeastaan liity saatananpalvontaan. Musta nahkatakki ja huonon musiikin kuuntelu ja alakulttuuriin liittyvä estetiikka ovat toki mielikuvituksettomia ja tyylittömiä, mutta eivät sentään saatananpalvontaa ; Goottinuorena oleminen tarkoittaa valitettavasti enemmän jopa (kristillisen siveys/seksuaalietiikan "oppaaksi" kirjoitetun) "Twilight" -kirjan fanitusta kuin "saatananpalvontaa". - Ja tässäkin huomiossa on muistettava että jokainen gootti jota kutsut "Twilight -fanittajaksi" suuttuu koska kyseisen alakulttuurin parissa tätä kirjaa pidetään yleiseti ottaen aika lapsellisena. Ahorinnan yhdistämitapa onkin tässä kohden niin hutaisten tekemä, että on omituista että kyseisiä päätelmiä ja heittoja tehnyt on suunnilleen koskaan missään ikinä ollut nuorten kanssa ainakaan viimeisen 15 vuoden aikana..

Tribaalitatuointi on sen verran tyylitelty/abstrakti, että siinä voi nähdä miltei mitä tahansa. Esimerkiksi itselleni, kun kuvaa katsoin, tuli valehtelematta ensimmäisenä mielikuvana "Kapteeni Amerikka". Syynä on se, että kuva on vaakasuunnassa symmetrinen ja alaspäinsuippeneva jossa on ylhäällä pari isompaa aukkoa, jolloin siihen helposti syntyy kasvojen vaikutelmaa. (Tämä tietysti koskee myös jokaista sydänmallista tribaalitatuointia joita on tehty ikinä.) Ja Kapteeni Amerikallahan on kypärässään sivussa sellaiset omituiset siivet. (Mikä tukee mielikuvaa Kapteeni Amerikasta, vaikka kyseinen tatuointi on aiheeltaan luultavasti viimeiseksi "Kapteni Amerikka". Ja toisiksi viimeiseksi vuohenpää.) Tämä kertoo kuitenkin enemmän omasta ajatuskuvioistani. Tämänlainen vaakakuva toimiikin "musteläiskätestinä". Eli hyvin tunnettua Rorschachin kehittämää testiä jolla kartoitetaan ihmisen persoonallisuutta (ei luovuutta). Ideana on juuri se, että symmetriset tai miltei symmetriset "musteläiskäkuvat" ovat jotain joka tuo mielleyhtymiä. Ja että kysymys ei ole siitä osaako ihminen nähdä tietyn kuvion, vaan testin kartoittava voima on juuri siinä että niissä voidaan nähdä monia, keskenään hyvin erilaisia, asioita. (Tosin henkilökohtaisesti pidän tätä musteläiskätestiä varsin kyseenalaisena. Mutta en siitä syystä että tahroissa ei voisi nähdä "ties mitä". Joten nämä heikkoudet eivät ole tässä kohden oleellisia.) Tässä mielessä Ahorinnan tapa tehdä kyseisestä kuvasta pitkälle viety vuohenpää-saatananpalvontakytkös näyttääkin vain Ahorinnan persoonallisuuden. Sen, jonka vuoksi viattomat nuoret joutuivat kärsimään 1990 -luvulla. (Kuulun Ahorinnan kirjoitusten lieveilmiöiden kohtaajiin itse henkilökohtaisesti.)

Itseäni ihmetyttääkin se, miten tämänlaista kotikutoista eiakateemista toimijaa käytetään poliisin apuna. Lisäksi ihmetyttää, että miten Ahorinta tuppaakin aina putkahtamaan esille eri aiheissa hyvin pitkän ajan kuluessa vaikka hänen menetelmänsä kritiikki on itse asiassa yleisesti ottaen tunnettua ja niiden sisältö on varsin tuhoisaa Ahorinnan varsin kevyesti tehdylle tulitsemistavalle metodina "noin ylipäätään".

Lisäksi tietysti ihmetyttää se, miten Ahorinta tuppaakin ilmestymään eri aiheisiin joissa itse vaikutan. Olin roolipelaaja juuri silloin. Ja kävin tatuointisalongissa viimeksi juuri tänään. En nimittäin ole saatananpalvoja tai saatananpalvontamielinen. ; Vain yksi asia tulee vastaukseksi mieleen. Olen moderni ja suhteellisen nuori. Teen asioita joita nykyajan melko modernit ja suhteellisen nuoret tekevät. (Ylläpitääkseen illuusiotaan ikuisesta lapsuudesta, kuten muodiksta on.) Ahorinta taas tulee jostain maailmasta joka on äärimmäisen sulkeutunut ja vanhoillinen. Siksi hänen maailmassaan roolipelaaminen on "uutta jossa nähdään vanha pelonaihe vääräuskoisuus". Ja tatuoinnit "vanha pelonaihe joka liitetään rikollisuuteen ja okkultistisiin symboleihin". Ahorinta on massahysterioiden lietsoja. Hän uskovaisena uskoo että Saatana on konkreettinen ja pelkää tämän voimia. Ja siksi hän näkee tätä vain ihan joka paikassa ja pyrkii levittelemään näitä pelkojaan totuuksina ja innokkaasti, koska hän kokee että pelonaihe on relevantti ja että hän vain pelastaa nuoria ja muitakin. Valitettavasti hän ei pelasta, vaan pilaa ihmisten elämää.

Tämänlaiset asiat nimittäin eivät koskaan koske vain yksilöä. Itse olen tutustunut jonkin verran Ulvilan surmaan ja itse asiassa Auer vaikuttaa "maallikon silmiin" kotikutoisesti helpommalta syylliseltä. Kenties hän ihan oikeasti onkin surmaaja. Ja kenties hän harjoittikin jotain pahuuksia ja saatananpalvontaa. Mutta ainakaan tuosta tatuoinnista ja Ahorinnan näkemistä kolmioista ja niiden tulkinnoista tätä ei kuitenkaan voi mitenkään perustellusti päätellä. Ja tämänlaiset päätelmät lukee sitten joku, joka tekee liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä aina kun hän näkee esimerkiksi tribaalisydämen. (Hänen pitäisi nähdä "muotioikkuja seuraava mielikuvitukseton" koska se on todennäköisempi. Mutta hän näkeekin "saatananpalvoja".) Ahorinta on kyseenalainen hahmo, jonka tapana näyttää olevan se, että hän demonisoi ihmisryhmiä käyttäen apuna omaan päähänsä rakentuneita stereotypioita joita ei voi kutsua "nuorisokultturin trendeiksi" ainakaan siinä määrin mitä niitä esimerkiksi työhöni liittyvissä markkinatutkimuksen demografioissa voidaan käyttää... Ja tämä selittääkin miksi akateemiset saatananpalvonnaj ja teologian osaajat ovatkin tulkinnoissaan niin eri linjoilla kuin Self-Claimed-Master Ahorinta.

---

Kirjoittaja ilmoittaa olevansa vapaaehtoinen poliisin avustajaksi. Lupaan nähdä uskovaisten harjoittamaan uskonnollista vainoa vain ihan joka paikassa. Koska olen kotikutoinen ja innokas aiheen parissa pyörijä, ei minua saa sanoa fiksoituneeksi pakkomielteiseksi idiootiksi vaan asian parissa useita vuosia toimineeksi erikoisasiantuntijaksi.

On Kiellettävä.

Minulla on nyrkkisääntö, jonka mukaan jos joku taho haluaa rajoittaa elämää, tuomita tekoja ilman todisteita kiellon vaikutuksista ja jos tämä taho on taipuvainen massahysterioihin, kyseessä ovat yleensä fundamentalistit ; Näyttöä tästä on esimerkiksi roolipelivainoijen kohdalla. Lisäksi on kuitenkin toinen taho, joka toimii vastaavalla tavalla. Nimittäin liberaalissa linjassa löytyy aivan samanlaista toimintaa. Esimerkiksi 1970 -luvulla he halusivat karsia leluaseita.

Karkeasti voidaan sanoa että kieltojen taustat ja perusluonne eroavat hyvin paljon ; Fundamentalistit etsivät Raamatusta ties mitä, ja suuntaavat vastustuksensa hyvin monenkirjoitsesti eri ilmiöihin kirjallisuudesta parisuhdekäytänteisiin, vikana on vain se että oman vakaumuksen rajoitteet tungetaan pakotteiksi kaikille niillekin jotka eivät näitä näkemyksiä jaa. Liberaali kieltäjäpuoli kieltää yleensä ottaen nimen omaan viihteen ja leikkien vastustajia, vikana on se, että sensuuri iskee erilaisiin symboleihin itse asiaan puuttumisen sijaan.

Tämä nyrkkisääntö ja stereotypia on muistutuksen arvoinen siksi että lukaisin hieman "Jukan vihertuuletuksia". Siellä kerrottiin miten leikkiaseet on kiellettävä. "Mitä nämä pyssyleikit sitten edustavat? Oman näkemykseni nämä leikit edustavat väkivaltaa ja tappamista. Niitä mallejako me aikuiset tahdomme jatkaa lapsille?" Toisin sanoen leikkiaseet ovat väkivallan symboleja, ja opettavat väkivaltaisia toimintatapoja. Leikkiasesensuureja on löytynyt ja se on saanut paikoin jopa absurdeja piirteitä, sanktioita on suunnattu esimerkiksi siten, että lapsi on osoittanut sormilla kuin se olisi ase.

Leikkiaseiden kieltoa ajavaa näkemystä voi toki perustella sitä kautta, että jos vihaa purkaa vihaisena, se tuo hyvän olon. Tämä ei kuitenkaan rauhoita mieltä, vaan opettaa että raivoamalla aggression purkaminen on tehokasta. Näin kynnys käyttää väkivaltaa voi aivan oikeasti laskea. Kuitenkin tässä on mukana se, että leikki ei ole tositilanne. Leikissä lapset tietävät että ase ei ole mikään oikea murhalelu. Leikisti tapahtuvat asiat eivät ole tosia - ja tämän itse asiassa tietää lapsetkin. "Leikisti oikeesti" ja "aikusten oikeesti" ovat tärkeitä lasten totuusrajoja ja muistan itsekin käyttäneeni niitä. Tästä voi hypähtää vaikka "The New York Times" -in kirjoitukseen, jonka aiheena oli juurikin nämä leikkiasekiellot. Sitä kautta selviää että asiasta ollaan hyvinkin erimielisiä. Tutkimuksissa havaitaan aggressiivista kielenkäyttöä joka lisääntyy kun lapset saavat aseita. Ongelmana tässä on vain se, että aggressiivisuus kuuluu juuri niihin leikkeihin joita aseiden kanssa käydään. Kysymys onkin siitä, suuntaako leikkiväkivaltaisuus väkivaltaisuuden sivuun varsinaisesta väkivallasta. Leikkiminen voi nimittäin olla tapa purkaa aggressiivisia tarpeita vaarattomasti. Näin ollen aggressiivinen leikki voi suunnata tekoja pois aktuaalisesta väkivallasta.
1: Ajatus voi tuntua epäintuitiiviselta, mutta tosiasiassa vastaavaa tapahtuu pornografian kanssa. Joku voisi ajatella että seksikuvien katsominen johtaisi naisten välineellistymiseen ja objektisoitumiseen joka vääristäisi naiskuvaa ja aktivoisi raiskaushaluja. Kuitenkin pornografian vapauttmainen vaikuttaa rikostilastoihin nimen omaan vähentävästi. Tämä on tärkeää, koska sublimointi tarkoittaa käytännön rikoksia. Usein tässä aletaan venkoilemaan jostain ihmeen asennemaailmasta. En pidä ajatusrikosten pohjalta tuomitsemisesta. Minua kiinnostaa vain se, tuleeko rikoksia enemmän vai vähemmän.

Leikkiasekiellon toimivuutta vastaan voidaan sanoa vielä muutamia muitakin asioita.

Leikkiasekielto on sinälläänkin erikoista, koska traumaattisten kokemusten seulominen leikkien avulla nähdään usein hyvinkin tarpeellisena. Olen toki itse kauhuissani siitä, miten psykoanalyytikoiden traumaan palaamisen korostaminen on keskeistä. Leikki voidaan nähdä väkivaltaan lietsomisen sijasta traumaattisen kokemuksen purkutilanteena. Silloin leikkiaseiden kielto vähentäisi traumojen purkamista, ja se voisi heijastua aktuaalisena väkivaltana.

Usein leikkiasekiellossa korostetaan sitä, miten kulttuuri opettaa pojille tietynlaisia leikkejä ja että pojat opetetaan väkivaltaisuuteen aseleikeillä. Tosin tämä on hieman kyseenalaista, koska sukupuolisidonnaiset leikit löytyvät jopa simpansseilta. Onkin siis aivan mahdollista että kysymys on luontaisesta aggressiivisuuden käsittelystä. Tässä onkin mahdollista että rajoitteella nimen omaan karsitaan yksilöiden itseilmaisua. Tämäkin on tiettyyn rooliin pakottamista. Tosin on kyseenalaista toimiiko suojaaminenkaan roolin antajana. Nimittäin "pumpuloinnin" kautta voi olla vaikeampaa rakentaa käsittelymekanismeja maailmassa olevalle aggressioille. Pumpuloitu lapsi on sitten ikään kuin Siddharta Gautama (a.k.a. Buddha) , joka on elänyt lapsuutensa palatsissa näkemättä väkivaltaa tai puutetta. Kun hän sitten meni ulkomaailmaan, hän kohtasi sairaita ja kuolevia. Tämä oli hänelle kova shokki ja järkytys. Kevyt ja helppo palatsielämä ei tarjonnut välineitä tämän shokin käsittelyyn. Leikit ja väkivallan näkeminen viihteessä siis antavat mahdollisesti tilaisuuden ja välineistön kohdata traumaattisia asioita turvallisesti ja "ennakkoon".

Omalla kohdallani elin varsin väkivaltasensuroidun lapsuuden. Televisio ja leikkiaseet karsittiin. (Toki näin elävän elämän väkivaltaa, koska en elänyt missään palatsissa. On hauskaa miten väkivallan symboli haluttiin kieltää ja poistaa näkyvistä mutta itse väkivallalle ei tehty samaa.) Nyttemmin olen teräasefanaatikko, eikä tässä kohden voi kysyä kuin sitä, että otetaanko tässä jotenkin kadonnutta lapsuutta takaisin, eli kyseessä olisi kompensaation hakeminen ~ Itsereflektioni sanoo että en hae, mutta tiedän että ihmisen itsereflektio on monessa suhteessa valheellinen, voin kiistää ongelmani, enkä kuitenkaan kykene tuntemaan alitajuntaani.

---

Yksityiskohta kuvasta jossa bloggaaja ryöstää häissä morsianta. (En laita ihmisten naamaa näkyviin tänne ilman lupaa, joten kyseessä on todellakin yksityiskohta laajemmasta kuvakokonaisuudesta ja esimerkiksi kuvan asetelmaan liittyvät epäonnistuneet seikat on hyvä miettiä tämä tosiasia silmälläpitäen.) Jopa lapset erottivat leikkitilanteen todesta.

Ihan vaan varmuuden vuoksi.

Norjassa sensuroitiin tietokonepelejä. Tietokonepelejä on helppo syyttää. Ja yhteyskin löytyy likimain aina, koska sensuroidut tietokonepelit ovat ajan suosituimpia pelejä ; Jos kaikki pesevät hampaat, ei hammasharjan löytäminen likimain kaikilta murhaajilta kuitenkaan merkitse mitään. Jos "korrelaatio ei tarkoita kausaatiota" on klisee, on populaarius ei ole sama kuin kausaatio epäklisee koska se on vielä monta tasoa epävarmempi logiikan hyppäys.

Minusta oli mukavaa käydä kuuntelemassa "Ropecon 2011" kunniavieraiden omiin pelikokemuksiin liittyvää katsausta roolipelaamisen historiasta. On selvää, että roolipeleihin liittyvä joukkohysteria mainittiin. Roolipelaaminen kun liitettiin aikanaan itsemurhiin ja saatananpalvontaan. Pelaajien todellisuudentajun kerrottiin vääristyvän.

Oli hauskaa kuulla, miten 9 vuotiaan roolipelaajan äiti oli näyttänyt varoittelevan dokumentin. Se oli näyttänyt todella typerältä jopa lapsen silmiin. Muutenkin ilmiö näytti näin jälkikäteen huvittavalta;

Juttelussa ihmeteltiin varoittelijoiden fiksoitumista nimen omaan "D&D" -pelin kritisointiin. Muita pelejä ei ikäänkuin edes huomattu. D&D kun on luonteeltaan melko kevythenkinen luolastorymyämispohja. Sellainen josta on vaikeaa nähdä mitään kovin synkkää. Sen sijaan 1981 ilmestynyt "Call of Chuthulhu" -pelisarja sen sijaan jäi huomaamatta. Kyseinen pelisarja toi eteen uudenlaisen asetelman ; Ennen pelaajat olivat sankareita. Call of Chuthulhussa taas oli kauhuelementti, jossa ytimessä on se, että pelaajilla ei ole käytännössä mitään mahdollisuuksia. Kysymys on häviämispelistä, jossa pelaajan mielenterveys romahtaa pitkin matkaa pelin kauhuelementtien vuoksi. Kauheat saatanalliset voimat ja kauhuelementit jäivät huomaamatta. Kevyttä peliä kritisoitiin ja hyvinkin raskaita teemoja sisälläänpitänyt systeemi pääsi ikään kuin kokonaan kritiikkimyllyn ohi - vaikka sekin oli varsin suosittu pelisysteemi!

Pääsyy taisi olla se, että kriitikot eivät tunteneet kritiikkinsä kohdetta. D&D oli näkyvä ja koko piirin symboli. Siis hieman kuten "Harry Potter" nykymaailmassa vertautuu kaikkeen fantasiagenreen ja fundamentalistien varoittelupiirit (samainen ryhmittymä joka kohkasi roolipeleistä) keskittyvät suorastaan ihmetyttävällä innolla vain siihen.

Lisäksi vieraat kertoivat että varoittelu oli todennäköisesti hyvää mainontaa. Kohkaamisen jälkeen ihmiset kuulivat pelin olemassaolosta, moni halusi ottaa selvää. Ja lisäksi kielletyn leima kiehtoo etenkin nuoria.

Jotenkin odotan ja toivon tiettyjen pelien myynnin lisääntymistä!

Suuri voima tuo suuren vastuun vs. Suuret ongelmat vaativat (toistaiseksi) ongelmalliset ratkaisut.

Japanin maanjäristyksen ja tsunamin aikaansaamat ongelmat Fukushiman ydinvoimalalle muuttivat vaalikeskusteluja täällä Suomessakin hyvinkin paljon - paikoin asia on noussut jopa massahysterian määritteitä lähenevälle tasolle. Olin jopa eräänlaisena kuunteluoppilaan ja salakuuntelijan välimuoto muutamassa aihetta käsittelevässä keskustelussa. Siinä minulle selvisi monia asioita.

Karkeasti ottaen ydinvoimassa on suuri voima, ja joskus on vaikeaa erottaa asiallista ydinvoiman kritiikkiä siitä, miten ydinvoimaa vastustetaan siksi että siinä on suuri voima ja koska se on teknologiaa. Ja koska sillä on "epäluonnollinen imago" ; Eli toisin sanoen milloin ydinvoimassa vastustetaan itse asiaa ja milloin sitä mitä sen katsotaan edustavan. Ydinvoima on siis paitsi energianlähde, myös symboli jollekin ilmiölle ja asenteelle ja ydinvoiman kannattaminen nähdään näiden ilmiöiden ja asenteiden kannattamisena.

Ydinvoimaa kritisoivien tahojen kautta mukaan nousi yksi hyvin yleinen argumentaatiotapa, joka tulee säännöllisesti esiin uusiutuvien energiamuotojen yhteydessä. Se on unelmatilan ja nykytilan sekoittuminen. Kun ihanteena on se, että energia tuotetaan uusiutuvilla energianlähteillä, on ydinvoiman kannattaminen nykytilan käytänteenäkin samaa kuin unelmien murskaaminen. Henki on se, että jos ei usko uusiutuvien energianlähteiden tehokkuuteen, ei niiden tehoja voida keksiä. Eli ydinvoiman kannattaminen on pessimismiä joka kiistää uusiutuvat energiamuodot jopa teoriassa. Näin ollen jos joku puhuu vaikkapa maalämmöstä saatavasta energiasta ja tätä kritisoi tällä hetkellä teknisesti liki mahdottomana toteuttaa, saa helposti kuulla ihmettelyä siitä, että eikö tässä ollakaan luonnon puolella ollenkaan.

Kuitenkin pragmaattisella tasolla ydinvoima voi olla myös vaihtoehto jota käytetään siksi että vaihtoehtoiset keinot eivät ole riittävän tehokkaita.

Tätä kantaa edustaa esimerkiksi Gaia -hypoteesin luonut James Lovelock. Syyksi ydinvoiman kannatukselle hän näkee ilmastonmuutosta vastaan taistelemisen. Vaihtoehdot ovat joko toistaiseksi tehottomia tai ovat vaarallisia ilmastonmuutoksen vahvistajia. Tämä on tärkeää muistaa, koska Lovelockin Gaia -hypoteesiin on suhtauduttu monissa luonnollisuutta kannattavissa piireissä hyvin myönteisesti. Se on otettu jopa sellaisella innolla, että luonnollista henkisyyttä korostavien New Agelaisten piirissä se on otettu omien argumenttejen ytimeksi.

selitysten sepittelystä.

Jukka Hankamäki kirjoitti attribuutioteorioista. Kysymys on siitä, miten ihmiset kuvailevat ja selittävät erilaisia ilmiöitä.

Hankamäki otti esimerkiksi Tampereella tapahtuneen ravintolapalon, jolle keksittiin nopeasti erilaisia teorioita ja joista tapeltiin innolla internetin ihmemaailmassa. Faktoja ei ollut riittävästi selityksen saamiseen, mutta ihmiset keksivät tapahtumalle erilaisia selityksiä. Osa epäili että kyseessä oli tuhopoltto, rasistinen terrori -isku. Toiset epäilivät maahanmuuttajien, kuten kurdien, olevan sisäisessä kinassa ja tätä kautta ilmiö selittyy ilman rasisteja. Selitystä voisi hakea myös taloudellisen intressin, vakuutusrahojen puolelta joka viittaisi epämuodikkaaseen ja yleisinhimilliseen ahneuteen. Jälkikäteen, tiedon kartuttua, viimeisin on "se oikea tulkinta".

Helpot selitykset tulevat mielestä. Hankamäellä pohjalla on ajatus siitä, että ihmisten omat ennakkoluulot ja intressit ohjaavat niitä selityksiä. Ihmisillä on ylipäätään monia psykologisia vinoutumia, jotka ajavat meidät tulkitsemaan hätäisesti monenlaisia asioita ja pitämään niitä todistettuina, kun faktat sopivat niihin.
1: Hankamäki tosin moitti niitä jotka korostivat sitä, että olisi syytä "tutkia ensin ja hutkia sitten", hänestä tämä oli hieman epäkohteliasta koska tyhmäkin tietää tämän asian. Toki näin ei ole. Hutkiminen on meissä syvällä. Faktapohjan vaatiminen on usein hyvä valinta. Ja se, että sitä tarvitaan koska ilmassa on hyvinkin lennokkaita teorioita "natseista" ja muista vastaavista, on itsessään hieman absurdia. Sloganin tunteminen ja sisäistäminen ovat tässä kohden kaksi aivan eri asiaa.

Ihmisen sisäiset tulkintamallit ovat iso asia. Niitä kautta syntyy esimerkiksi selvästi outoja kirjantulkintoja. "Crackedin" yleistyneet virheelliset kirjantulkinnat ovat tästä yksi esimerkki. Näin se vaikuttaa viihteeseen ja tarinantulkintoihimme. Mutta mukana on vakavampiakin sävyjä.

Ehkä selviten asia tulee kuitenkin esiin siitä, miten noitavainoja tulkitaan. Sillä tässä aiheessa näkyy selvästi henkilön vakaumus. Esimerkiksi valistushenkinen ihmien selittää vainoista taikauskoa ja tähän liittyvää harhaa ja paniikkia ; Uskontokriitikko näkee uskovaisten tärkeän roolin noituuden määrittelyssä ja aktiivisessa roolissa. Yhteiskuntaa voidaan syyttää koska syyllisten esiinkaivamisessa vaikuttivat poliittisetkin intressit. Myös yksilöiden rooli oli suuri, koska juuri he ilmiantoivat toisia ihmisiä. Uskovaiset yrittävät usein sekastrategiaa jossa heitetään esiin "kaikkea muuta paitsi uskontoa" ja niin edespäin. Itse asiassa histroriallisesti suomessakin on opetettu että katolinen inkvisiitio oli aktiivisessa roolissa noitavainoissa, koska tämä korostaa Lutherin oikeaa ratkaisua ja eroa tuosta "porttokirkosta".

Tämä ei selitä niinkään noitavainoissa oikeasti tapahtui, vaan kertoo enemmänkin kertojasta. Tämä on tietysti astetta eri asia kuin sanoa, että mikään näistä intressien sävyttämistä tapahtumaselityksistä ei olisi totuudenmukainen ja oikea. Mutta me keksimme hyvinkin erilaisia selityksiä tälle aiheelle, joka kehottaa muistamaan että se, että jokin teoria on oikea ei ole sama asia kuin, että on aivan perusteltua rakastaa sitä omaa suosikkinäkemystään.

Noitavainoteemaakin tietysti sotkevat tietysti monet harhaluulot. Pari mainitakseni :
1: Noidat liitetään usein naisiin ja köyhiin. Moni tuomittu oli nainen, mutta myös miehiä tuomittiin noituudesta. Pahamaineisessa ja naisvastaisena pidetyssä "Noitavasarassakin" 30% "noitaa" tarkoittavista termeistä on (alkukielisenä versiona) suvultaan maskuliinisia. Köyhiä tuomittiin, mutta tosiasiassa on vaikeaa sanoa oliko heitä yliedustus, eli oliko köyhyys noidaksi tuomitsemisessa todennäköistävä elementti vai ei. Tälläiset selitykset innostavat taatusti kuitenkin kommunisteja ja feministejä.
2: Seksuaalisuuden rooli teemassa ei ollut niin vahva, pelkoa herätettiin enemmän salaliittoajattelun kautta. Noita oli salaliitossa toisten noitien ja saatanan kanssa. Seksi oli koriste, ja sen nostaminen pääteemaksi on hieman sama kuin nostaisi lapsien syömisen tai lypsyonnen varastamisen ja muut taloudelliset intressit pääteemaksi - niitäkin kun tapahtui noitien toimista kertovissa asioissa.

On selvää, että noitavainot olivat massayhsteria, eikä mikään kuolleiden "yllättävään vähyyteen" vetoaminen poista tätä. Vaikka onkin totta että inkvisiitio oli vähemmän väkivaltainen kuin meille on kerrottu, oli ilmiö sen verran laaja ja epäsatunnainen että kyseessä eivät olleet mitkään "toisiinsa liittymättömät satunnaiset assaultit". Massahysterioita taas tunnetaan monenlaisia. Esimerkiksi natsien juutalaisten joukkomurha oli merkittävä esimerkki, jossa ytimessä ei ollut mikään yliluonnollinen asia, vaan juutalaisilla peloteltiin juutalaisuuden vuoksi. Saatana tai pahat henget eivät ollut tässä kovin isossa roolissa (paitsi joillain yksilöillä)- Kansa provosoitui kun sitä provosoitiin asioilla, jotka olivat kansalle valmiiksi provokaatioherkkiä. Natsi -ideologia provosoi, mutta niin kristillinenkin ideologia oli kasvatuskenttänä monenlaisille ilmiöille. Se yksin on tuskin kuitenkaan riittävä. Myös yksilöt on saatava mukaan.

Noitavainoissa on se hyvä piirre, että ne ovat ajallisesti jo melko kaukana. Tämänlaista tarkkailuasiaa voidaan katsoa, ja ehkä oppia ja ymmärtää siitä jotain. Paljon vaikeampaa tätä on tehdä kun katsotaan nykypäivää. Esimerkiksi Jokelan kouluammuskelija Auvinen on tästä hyvä esimerkki.

Häneen kohdistettiin paljon "demonisoitua ymmärrystä". Eli hänet nähtiin epäinhimillisenä hirviönä, johon pseudosamastuttiin. Eli kehitettiin hänen tunnemaailmaansa heijastava kertomus, jota kauhisteltiin. Keskusteluun syntyi jännite jossa oli toisella puolella "kykenen samastumaan hänen tunne -elämäänsä ja ymmärtämään tätä" ja samalla kauhisteltiin miten "kyseessä oli kauhea hirviö, jossa ei ole mitään inhimillistä". Hänestä rakennettiin hirviö, jonka motiiveita lähestyttiin ties minkä kautta. Esimerkiksi uutisen ollessa tuore, kävi hieman kuten Tampereen tulipalossakin. Selitykset nousivat nopeasti.
1: Fundamentalistit selittivät heti ja välittömästi (saman päivän aikana) että takana oli ateistinen yli -ihmisoppi. Teemana oli se, että tämä selitti miten "järkevä nuori mies" tekee tuollaisen väkivaltaisen murha-itsemurhan. Kaikki olisi ollut torjuttavissa Jeesuksella. Tietoa tulkintaan ei mitenkään voinut olla riittävästi tässä vaiheessa. Tarina on pysynyt sen jälkeen käytännössä ennallaan.
2: Toiset ymmärsivät ja näkivät vain, että Auvinen "oli yksinäinen ja koulukiusattu". Tästä syntyy toisenlainen tarina. Kostotarina. Minunlaisten ihmisten on helppo rakentaa tämänlainen kevytselitys ilmiölle. Ja se, että en näe tässä mitään vikaa kertoo omasta sokeudestani aiheeseen.
3: Kolmannet selittivät miten amerikkalaistuminen ja väkivaltaviihde tekee ihmisistä tälläisiä, riittää kun sensuroidaan televisiota. Tässä on järkeä kouluammuskelujen copycat -luonteen vuoksi.
4: Neljännen mielestä ampuma -aseiden saatavuus oli keskeistä, aseet lisäävät väkivaltaisuutta, mikä ei ole asevaikutus huomioon ottaen aivan typerää.
5: Nuorten psykiatrisen hoidon saamisen rajallisuus ja vaikeus lisäävät nuorten ahdistusta eikä hoitoa saada. Tämäkin tuntuu varsin hyvältä selitykseltä. Se on kenties hieman abstrakti, kunnes osuu itse tilanteeseen. Tavallisen ihmisen on helpompaa samastua vaikkapa kiusaamiseen tai vakaumukseen, koska sitä elämää he viettävät itse (enemmän).

Luultavasti kouluammuskelu oli monen tekijän summa, ilmiönä kompleksi ja vaikeasti ymmärrettävä. Luultavasti mielisairaan mieli on erilainen kuin terveen, joten oikea selitys ei välttämättä tunnu vakuuttavalta terveille, joten vaikka se tulisi esiin, se voitaisiin jopa torjua liian kaukaa haettuna. Oikea vastaus on, että ilmiön syitä ei ole täysin selvitetty. Mutta se tarkoittaisi hallitsematonta ja tuntematonta riskiä, eikä ihminen halua ajatella tämänlaisia asioita, koska se tekee arjesta kammottavaa.

Kaaokselta suojaksi rakennamme tälläisiä selityksiä ; On liian vaikeaa tunnustaa oma tietämättömyytensä ja sen, että tälläistä asiaa ei voida mitenkään totaalisti estää.

Selitykset ovat kuitenkin siitä käteviä, että muut kykenevät tunnistamaan meidät niistä ja laittamaan leireihin, laittaa leireihin joilla on "sosiaalisesti väliä". Saadaan rakennettua esimerkiksi "me" ja "viholliset" -luokat. Attribuutioteoriat ovat - kuten Hankamäki muistutti - vaikkapa markkeri lapsen kyvyttömyydestä nousta oman egon ulkopuolelle. (Kun lapsi selittää että hänen poissaollessaan vastaus on "äiti odottaa häntä kotiin".) Aikuisilla ne ovat myös profiloitumiskeino.

Olemme kaikki tässä suhteessa "lapsellisia" ; Ja lapsellisimpia ovat ne, jotka eivät omaa lapsellisuuttaan tiedosta. Dunning-Kruger -effect on kuin jyrä. Huonoimmat ovat niin inkompetentteja, että eivät tajua edes omaa surkeuttaan. Jopa epäonnistumisen huomaamiseen tarvitaan taitoa. Heille mieleen tulee helppo ja ilmiselvä selitys, jota he vahvistavat esimerkiksi aineiston asenteellisella tarkastelulla jossa itselle epäsopiva hylätään tai väännetään vääräksi. Sääli vain, että ilmiselvä ja helppo on tässä kohden nimen omaan se väärä vastaus. Helppous tekee siitä korkeintaan helposti levitettävän ja mainostettavan.

Toki tästä on jotain positiivistakin ; Joku ihminen voi keksiä ideologisten vaikutustensa takia joitain asioita helpommin kuin joku toinen. Jos vain totuus on ennakkoluulojen mukainen. Tämä vaatii tietysti tuuria. Jos itse ei kykene tarkastelemaan asiaa, joku erimielinen voi helpommin nähdä virheitä näissä keksityissä asioissa. Kriittisyyttä syntyy tätä kautta sosiaalisuuden ja erimielisyyden kautta.

Pelon mittasuhteet.

Barry Glassner on kirjoittanut kirjan, jonka nimi on lyhyesti ja ytimekkäästi "The Culture of Fear ~ Why Americans Are Afraid of the Wrong Things - crime, drugs, minorities, teen moms, killer kids, mutant microbes, plane crashes, road rages & so much more." Siinä tutkitaan pelon kulttuuria, eli sitä mitten pelko esiintyy ihmisten puheissa ja diskursseissa. Samalla mietitään sitä miten nämä ovat mittasuhteissa näiden asioiden tapahtumisen määrään. Näin saadaan vahvasti esiin se, mitten ihmiset pelkäävät liikaa erikoisia asioita.

Esimerkiksi pelkäämme vieraita ihmisiä emmekä tuttuja. Vaikka oikeasti suurempi todennäköisyys on että jos joudumme murhan, raiskauksen, ryöstön tai muun rikoksen kohteeksi, tekijä on tuttu eikä tuntematon. Ihmiset pelkäävät haiden hyökkäyksiä. Mutta auto -onnettomuudet huolettavat tuskin lainkaan. Sen sijaan korostetaan miten ei olla tarpeeksi huolissaan halloweenkarkkeihin piilotetuista partateristä.
1: Ironista kyllä, autoilussa syntyy paljon onnettomuuksia. Ehkä se nopeusvalvontaa tekevä ja autoja pysäyttelevä poliisi tekee tärkeämpää juttua kuin se joka tutkii jotain pankkiryöstöä tai jo tapahtunutta murhaa. Vaikka nämä poliisit aika usein saavatkin kuulla lausuman "Eikö teillä muka ole mitään tärkeämpää tekemistä?"

Glassner korostaa että syynä on esimerkiksi media joka näyttää uutisoinnissa poikkeuksellista tavallisen sijasta, opportunistiset poliitikot, yhden asian liikkeet.. nostavat asiat esille sellaisessa määrin mitä ne eivät ansaitse. Kuuluvuus muuttuu ikään kuin tärkeäksi, ja iso metelinpito aiheesta antaa kuvan siitä että asiaa tapahtuu koko ajan. Huolen määrä ei kerrokaan massahysteriasta vaan siitä että on syytä pelätä. Pelon kulttuuri leviää sanavalinnoilla, tilastojen valikoinnilla sekä tekemällä yliyleistäviä kannanottoja asioihin. Tehoja saadaan heittämällä todistamattomia väitteitä, epäilyksen ja suojelun nimissä - pahimmillaan jopa väärennöksiä apuna käyttäen. Haluttu mielikuva saadaan kääntämällä seuraus syyksi tai ottamalla yksittäistapaus tai yksittäistapauksia ja väittämällä että tämä on laajempi ilmiö josta nuo ovat osuvia esimerkkejä. Tai viittaamalla tiettyihin ihmisryhmiin joita pelätään hieman jo valmiiksi. Tämän jälkeen systeemi ruokkii itseään.

Suurin syy on tietysti se, että olematon riski kuvitellaan suureksi.
1: Glassner ottaa esiin työpaikalla olevien murhaajapsykopaattien pelon. Tosiasiassa todennäköisyys kuolla tälläisessä on vajaat yksi kahdesta miljoonasta.
2: Media nosti esiin autoista tehdyistä ammuskeluista 1980 - 1990 -luvuilla. Tämä aikaansai paranoiaa, kun kaikki tavalliset ihmiset alkoivat pelkäämään sitä, että hekin joutuisivat kohtaamaan tällaisen kohtalon. Kuitenkaan kyseessä ei ollut tapahtuma joka olisi kaikille yhtä todennäköinen. Tosiasiassa "drive by -shooting" liittyy sosiaalisiin suhteisiin : Jos pyörit huumejengeissä ja osallistut jengisotiin ja sinulla on huumevelkoja, ja olet nuori musta mies, tapahtuma on mahdollinen. Näiden piirien ulkopuolella riski on melkoisen pieni.
3: Esimerkiksi miespuolisissa opettajissa on varmasti historian aikana ollut pedofiilejä. Mutta miesopettajien pelko on silti yllättävän voimakasta. Tämä pelko ei suinkaan suojele. Syynä on tilastomatemaattinen ilmiö, johon viittasin rodun pohjalta tehdyssä profiloinnissa: Jos meillä on jokin suuri joukko, (kuten miesopettajat), ja näistä todella pieni joukko tekee jotain vaarallista (kuten pedofiliaa), ja on olemassa toinenkin joukko (kuten naisopettajat) jotka tekevät vähemmän tuota pelättävää asiaa, käy kuitenkin helposti niin että valvonnan keskittäminen tähän enemmistöön itse asiassa lisää sen toiminnan määrää, jota ollaan varomassa. Syynä on se, että tunnistaminen ei ole aivan varmaa. False positive ja false negative ovat kuvioissa, ja keskittymisessä tarkkailu painottuu. Massahysteria voi siis, hieman yllättäen, johtaa sen pelätyn asian lisäämiseen. Siksi pelot olisi osattava laittaa oikeaan mittasuhteeseen.

Hieman kuten maataloudessa riskinarvoinnissa on aina sekä onnettomuus, sen vakavuus sekä sen todennäköisyys. Vaikka meteoriitti voisi tuhota koko tilan ja tappaa tekijät, sen varalta ei kannata tehdä toimenpiteitä koska se ei ole todennäköinen.

Nykyihmiset saattavat naureskella, miten Orson Wellesin "Maailmojen Sodasta" tekemä radiokuunnelma sai aikaan massahysteriaa ja pakokauhua vuonna 1938. Tosiasiassa elämme yhä tällaisessa maailmassa. Tietenkin erilaisia riskejä on, mutta paras tulos saadaan aikaiseksi siten että heitetään syrjään kaikki tämä "huolestuneiden" halu "vaalia, varjella ja suojella", sillä heidän kuuntelunsa voi olla jopa asiantilaa huonontava asia. Sen sijaan tulisi kohdistaa voimavarat tapahtumien todennäköisyyksien ja riskien suuruuksien arviointiin.

Sillä sanovat relativistit mitä tahansa, rikoksen pelko ja rikoksen keskeisenä pitäminen ei ole sama asia kuin se että tuota rikosta tapahtuu paljon. Ihmiset voivat "pelätä olemattomia". Toki kulttuuri rakentaa näitä pelkoja. Minuakin, paatunutta skeptikkoa, jänskättää kauhuelokuvien jälkeen pimeissä öissä kotiin tullessa. Vaikka en usko kummituksiin muuna kuin sosiaalisena konstruktiona.

Saatana : Metallimusiikkia ja roolipelejä.

Uusimmassa ylioppilaslehdessä oli artikkeli black metallista. Se oltiin tehty haastattelemalla black metallisteja. Juttu on lehtihaastatteluksi pitkä, mutta otan siitä yhden kohdan lainaukseen: "Vandalismia tapahtui ympäri Suomen. Kirkon omaisuuden tuhoamisesta tuli lähes muodikasta, ja vaikka kaikilla tapauksilla ei ollut yhteyttä black metaliin, usein ne linkitettiin genreen tavalla tai toisella. Jos sen ajan mediaa olisi uskonut, oli saatananpalvonta Suomen merkittävimpiä sosiaalisia ongelmia 1990-luvun puolivälin jälkeen.
Julkisuuteen haluttiin myyviä kommentaattoreita ja niitä kaivettiin hurmosuskovaisten puolelta. Nuorisoevankelista Riku Rinteen, saarnaaja Leo Mellerin ja opettaja Keijo Ahorinnan lisäksi mediatilaa saivat "saatananpalvonnasta selviytyneet" Aki Jääskeläinen ja Päivi Niemi. Suojelupoliisi otti black metal -piirit tarkkailuunsa.
Mediajulkisuus johti genren piirien hajoamiseen. "Black metal -tyyppien omissa riveissä tuli hirveä hinku alkaa selitellä, miten jonkun Päivi Niemen ja Keijo Ahorinnan jutut ovat ihan paskanjauhantaa, vaikka niistä suurin osa oli ihan totta. Se oli niin naurettavaa. Samaan aikaan haluttiin olla sekä salonkikelpoisia että niin pahoja kuin mahdollista", Werwolf muistelee.
Nyt hautakivien kaatamiset ovat kutistuneet sanomalehtien alareunojen yksipalstaisiksi uutisiksi. Se on ollut osittain tarkoituksellista, sillä Norjassa huomattiin jo 1990-luvulla huomion vain lietsovan muita kirkonhäpäisijöitä. Vaikka mediakohu on vaiennut, eivät hyökkäykset kirkkoa vastaan ole loppuneet."

Lainaus tuotti ainakin minulle nostalgisen olon. En ole koskaan ollut black metallisti. (En itse asiassa edes osaa luokitella metallimusiikinlajeja toisistaan.) Tuossa nousee tietenkin esille se, miten jokin musiikintyyli voi tehdä alakulttuurin. Ja miten alakulttuuri voi olla jakautunut. Werwolf muistuttaa uskovaista fundamentalismia esittäessään että "salonkikelpoisuutta" tavoittelevat olivat epäaitoja. On kuitenkin selvää että Werwolfin sisäpiiriin esitetyt kritiikit sopivat. Jopa niin hyvin että tästä ollaan tietyllä tapaa ylpeitä tai se ainakin ääneen mainitaan.

Ulkopiiriin sopiminen on sitten oma lukunsa. Sillä black metallin kritiikki on osa laajempaa ilmiötä, saatanapaniikkia. Siitä suurin osa on liioittelua ja ylenmääräistä pelkoa.

"Michelle Remembers" -kirja 1980 -luvulla sai melko suurta suosiota ja näkyvyyttä. Siinä esitettiin lapsen joutuneet saatanallisten rituaalien kohteeksi. Tämä sai tietyt kristilliset kohderyhmät aktivoitumaan. Niin kristilliset psykoterapeutit, eksorsistit kuin muut vastaavat ryhmät ryhtyivät Jumalan Sotureiksi. (Ei minua Soturina olo haittaa, eikä oikeastaan se Jumalakaan. Mutta yhdistelmässä on jotain sairasta.) Tilanne oli pääosin salaliittoteorioihin perustuvaa asiaa. (Esimerkiksi valemuistojen rakentamiseen perustunut tapaus on aikaisemminkin ollut kirjoitteluni kohteena.) Jan Guilloun kirjaa jossa on noitavainojen esittelyä josta hän jatkoi modernissa Ruotsissa tapahtuneeseen hysteriaan olemattomista rikoksista, ei voi jättää tässä kohden mainitsematta.

Kuinka asiasta hypätään syyllistämiseen henkilökohtaiseen ärpytykseen? Tekemällä ideologisesti värittynyt loikka roolipelien maailmaan.

Suomessa etenkin helluntailaisten parissa asia sai eriskummallisen käänteen. Syynä oli se, että heidän ideologinen sotajoukkonsa USA:n puolella päätti että D&D on saatananpalvontaa. Tämä näkemys sai suosiota. Perustelut olivat usein analogisia. Esimerkiksi käytettyjen noppien muodot rinnastettiin okkultismiin. Tämä riitti. Koska fundamentalististen kristittyjen mielestä noituus ja velhous on saatanalta voimien pyytämistä, se tarkoittaa sitä että pelaaminen kannustaa saatananpalvontaan. Muita vaihtoehtoja ei heistä ole. Tämä sitten levisi Suomeen. Suomen kannalta roolipelaamisen saatananpalvontalinkittämiseen on jopa löydettävissä aikajanataulukko. 1980 -luvun lopulta eteenpäin roolipelaaminen on joutunut kovasti vastaamaan saatananpalvontasyytöksiin. Kovimmillaan se oli 1990 -luvulla.

Ehkä erikoisin tapaus oli "Pulling Trophy List", jota leviteltiin "tutkimuksen" nimellä : Siinä listasssa oli ihmisiä jotka olivat (1) pelanneet D&D:tä - eli yhtä tiettyä roolipelisysteemiä ja (2) tehneet itsemurhan. Kasaan saatiin peräti kymmenkunta nimeä. Motiivien ja tilanteiden rekonstruointi tällä tavalla on tietysti kyseenalaista. Minäkin tiedän henkilöitä jotka ovat (1) tehneet itsemurhan ja (2) ovat olleet kristittyjä..

Ilmiön synnyttäjä oli Patricia Pulling, jonka lapsi pelasi roolipelejä ja teki itsemurhan.

1980 -luvulta lähtöisin oleva "B.A.D.D." ("Bothered About Dungeons & Dragons") nosti esille roolipelaavien nuorten itsemurhat. Se oli perussävyltään fundamentalistikristillinen. Sen pääsyytös oli että roolipelaaminen aikaansai murhia, itsemurhia, huumeiden käyttöä ja tietysti saatananpalvontaa. Syynä oli se, että todellisuudentaju hämärtyy. Eli fantasiaa ja realismia ei osata erottaa toisistaan : "It appears that a significant amount of youngsters are having difficulty with separating fantasy from reality. Or in other instances, their role playing has modified their behaviour to the extent that they react in real life situations in the same fashion that they would react in a gaming situation. This is not always obvious or apparent to the suspect. The personality change is so subtle that in some cases the role player is unaware of any behaviour or personality changes."

Vaikka Pulling on ehkä kaikista voimakkaimmin liitetty roolipelien vastustamiseen, oli hän itse asiassa kuitenkin melko lievä tapaus. Hän oli toki näkyvä hahmo ja syynä siihen että toiminta otti vauhtia. Aivan kuten Guilloun kirjassa ollut noitavainoesimerkkikin lähti pienestä, joka sitten muuttui vaiheittain massahysteriaksi.

Tästä on suomeksi melko hyvä käsittely. Pulling ei ole sellainen vainoaja mitä häneen on yhdistetty roolipelaajien parissa. Kirja on toki sellainen että se voidaan melko helposti väärintulkita. (Sama koskenee tätä blogiakin.) Tulkintavirhe on kuitenkin vahvasti mukana siinä miten kirja vaikutti "maailmassa", ja etenkin kirjan suomennoksessa se on konkreettisena läsnä. Suomennos oli niin asenteellinen, että roolipelaajien näkemys Pullingin roolista on ymmärrettävä. "Pullingin pelastus" lisääkin tässä kohden vastuuta väärinymmärryksistä Suomessa nimen omaan hänen kirjansa kääntäjän niskaan.

Pullingin tapana oli "ylireagoida" itsemurhariskiin. Eli ottaa vakavasti itsemurhan uhka. Tähän taas kannustetaan nykyäänkin, kenties liiankin kärkkäästi ja väärissä asioissa. Mutta henki on olennaisesti sama. Takana ei siis ollut niinkään roolipelien vastustus kuin huoli. Huolta kenties liioiteltiin, mutta yhteys roolipelin ja saatananpalvonnan välille ei alun perin esitetty automaattisina vaihtoehtoina. Kysymys oli enemmänkin siitä onko pelaaminen riski pakkomielteenä. Toki tätä tuettiin amatöörin innolla. Ja väärillä tilastoillakin.

Sen sijaan kaikki eivät toimineet yhtä fiksusti. Tulkinnat ns. "menivät käsille".

"Kuva ja Sana" käänsi kirjan ilmeisesti tutustumatta varsinaiseen roolipelien terminologiaan. Esimerkiksi "character" on käännetty pelaajahahmon sijasta "henkilöksi". Muutenkin käännös on hämärtänyt sen, mitä tapahtuu pelissä ja sen ulkopuolella. Tätä kautta pelin sisällä tapahtuva rituaali jossa seisotaan ympyrän sisällä muuttuu tulkinnaksi ulkoisesta ympyräksi jossa pelaajat todella tekevät okkultistisia juttuja. Ja se, että pelinjohtaja voi halutessaan tuhota pelaajahahmot muuttuu siksi että pelaajat antavat oman konkreettisen elämänsä pelinjohtajan valtaan sen sijaan että pelinjohtaja vain tappaisi kuvitteellisen hahmon, jonka jälkeen pelaaja itse vain rakentaisi uuden hahmon. Kun tämän ymmärtää, konteksti muuttuu täysin. Asiaa ei tietenkään auta yhtään se, että "Kuva ja Sana" ymppäsi käännöksen alkuun osion, jossa käsiteltiin saatananpalvontaa Suomessa. Marja Rantanen liitti mukaan jopa lööppejä saatananpalvonnasta ja ohjeita siitä miten rukouksella voi poistaa pahoja henkiä. (Tässä ollaankin tosi vahvasti todellisuudessa kiinni. Ymmärtäähän sen että tämän tasoiset henkilöt ovat tarkkoja siitä että todellisuuskäsitykseen ei tule mitään kummallisia taikauskoja!)

Siinä missä Pulling ei suinkaan esittänyt että roolipelit automaattisesti tappaisivat pelaajat ohjaamalla nämä itsemurhaan tai olisivat saatananpalvontaa, suomeen tullessaan yhtä varovaisia ei oltu. Ja syy oli selvä. Asia sai hysterian hengen USA:Ssa ja roolipelien ja saatananpalvonnan yhteys yhdistettiin kirjaan jo ENNEN kuin sitä ryhdyttiin kääntämään. Tämä konteksti väritti kääntäjän mieltä, ja luultavasti aikaansai sen että se ylipäätään käännettiin

David Waldron kirjoittamasta läpikäynnistä selviää varsin hyvin että aihe herätti massahysterian tunnuspiirteet täyttävää liikehdintää USA:ssa.

Roolipelien vastustaminen sai aikaan moraalisen paniikin, joukkohysteriaan. Se täytti Cohenin ehdot siten, että siinä ensinnäkin ulkopuolinen väritti sisäpiirin tietyillä väitteillä joita sisäpiiri ei hyväksynyt. Toinen piirre on se, että ilmiö sai voimaa ennen kaikkea kuuluvuudesta. Vetoaminen vaikuttaviin poliitikkoihin ja muu vastaava aktiivisuus sekä tietyn piirin parissa saatu suosio olivat leviämisen syy, akateeminen maailma ei ottanut sitä vakavasti.

Sen sijaan väitettyjä yhteyksiä ei todistettu. Ei tehty tutkimuksia jossa vertaillaan roolipelaajien koko porukkaa ja heidän itsemurhiensa määrää muihin, esimerkiksi kristillisiin vastaaviin ryhmiin. Tästä seurasi sensuroimisia "varmuuden vuoksi". Ja huvittavaa kyllä, sensuuri tietenkin vahvisti käsityksiä siitä että takana on oikeasti jotain vaarallista.

Juttu sai eriskummallisen käänteen, kun kriminologistit tarttuivat kuvioihin. Esimerkiksi Robert Hicks huomasi että suurin osa todisteita oli lehtileikkeitä. Niissä ei ollut päiväystä, paikkaa eikä yksityiskohtia. Myös tilastoilla oltiin leikitty vääristelevästi.

Tässä vaiheessa tilanne otti suorastaan koomisia sävyjä. "700 club" ja muut vastaavat, BADDia komppaavat ja tästä eteenpäin jatkavat, tahot esittivät että roolipelit olivat astetta enemmän kuin tähän asti oltiin ajateltu. Ne olivat itsessään aina saatananpalvontariitti. Sen esitettiin, ilman sen kummempia lääketieteellisiä todisteita, aiheuttavan skitsofreniaa. Samoin esitettiin että roolipelaaminen aikaansaa lykantropiaa ja vampyyreiksi muuttumista. (Eli niiden pelaajat muuttuvat oikeasti ihmissusiksi ja vampyyreiksi! Tämä riski täytyy tietysti ottaa erityisen vakavasti huomioon!) Nämä erikoisuudet rajasivat ilmiön niin että siitä tuli täysin sisäpiirin juttu, jota ei enää massamedioissa tai muualla katsottu vakavasti. Täytyy olla "todella syvällä" näkemyksessä jotta niitä voitaisiin ottaa vakavasti.

Itse asiassa Waldronin jutusta selviää sekin, että roolipelaajat kohtasivat vainoa. Aggressiivisuuteen heitä vastaan kannustettiin. Jopa sitä että roolipelaajilta ei löydy pahaa materiaalia voitiin korvata sillä että "totuus tuodaan esiin väärennöksellä", eli livauttamalla pelitiloihin vaikkapa huumeita, saatanallista tai okkulttista materiaalia tai vastaavaa, josta heidät sitten "narautetaan". Kristillisistä piireistä peräisin olevat kohtasivat tämän tietysti vahviten. Heitä voitiin eristää koteihinsa ja katkaista sosiaalisia yhteyksiä. Heitä voitiin helpoiten pilkata.

Itse asiassa juttu ampuikin kristittyjä omaan nilkaan. Waldronin artikkelista on pakko ottaa kommentti: "The most obvious impact of the RPG moral panic is widespread hostility to Christianity, presented as a bigoted, oppressive and violent religion. Gary Pellino in his article on prejudice within the gaming community argues that the response by gamers to Christians, particularly committed or conservative Christians, is akin to the comments reserved in mainstream society for Nazis." Eli vihailu syyttömiä kohtaan, joka peräti paisui uskomattomiin väitteisiin ja mittasuhteisiin, sai aikaan sen että monet alkoivat näkemään kristinuskon ilmiönä jossa syyttömiä syytetään erilaisuuden vuoksi. Ja syylliseksi tuomitaan keinotekoisella ja väärennetyllä todistusaineistolla. Syyllinen valitaan ja sitten vain rakenentaan väkisin todisteita sille miten tämä voisi olla syyllinen. Ja syyttömyyttä ei edes oteta harkintaan.

Toki se, että koko kristinusko ilmiönä rinnastetaan on itse asiassa aivan sama virhe. Pitäisi katsoa että syylliset saavat ansionsa mukaan, mutta syyttömät eivät saisi syyllisten ansioiden mukaan, vaan oman ansionsa.

Hupaisinta tässä on kuitenkin tiettyjen piirien toiminta. Nimittäin saatanapaniikki ei ollut mikään pieni ilmiö. Ulkopuolinen ei siitä varmasti ole päässyt osalliseksi. Kuitenkin esimerkiksi minun puolisoni on ollut vuosia roolipelaaja, ja hänen vanhempansa muun muassa saivat kotiinsa soittoja, "varoituksia" ja "huolta" siitä miten toiminta ajaa saatananpalvontaan. Nyttemmin samat tahot kieltävät että mitään oli tapahtunutkaan.

Minun on helpompi ymmärtää niitä jotka ottavat moraalisen paniikin ja vetävät hernettä nenään ja hilluvat huolestuneina. Sitten erehtyvät ja pyytävät anteeksi tekojaan tai muuten osoittavat olevansa pahoillaan asiasta. Minun on helppo ymmärtää myös niitä jotka ottavat huolen, eivät ole riittävän älykkäitä, tai ovat liian hermostuneita tai uskossa miettiäkseen tilannetta rationaalisesti. Ja jotka tämän pohjalta yhä tänäkin päivänä valittavat aiheesta esimerkiksi "Harry Potterin" kohdalla. Mutta niitä jotka osallistuivat meteliin ja joiden tiedän nimeä ja osoitetta myöten osallistuneen toimintaan, ja jotka nyt ovat kuin eivät olisi mitään koskaan tehneetkään vaan olisivat aina olleet rationaalisia ja ystävällisiä. Heitä minä en ymmärrä. (Sylkisin heidän kasvoilleen. Mutta en voi, sillä sylkeni saastuisi.)

Kuitenkin tässä kohden suurin osa vain vaikeni. Nykyisin on itse asiassa aika vaikeaa törmätä "roolipelaaminen on saatananpalvontaa" -syytöksiin. Toki etsimällä löytää, ja kaivamalla saa aiheen piiristä mutaa. Mutta ennen oli vaikeaa olla törmäämättä. Piti nähdä vaivaa että reaktioita ei kohtaisi. Tätä vaiennutta porukkaa joka on ehkä hieman hämillään äänekkyydestään on varmasti melko runsaasti.

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa että:

Esimerkiksi Black Metallin kohdalla ainakin minusta näyttää siltä että sen sisäpiiriä on kohdeltu ns. "asiallisesti". Tästä on kuitenkin yleistetty liikaa, ja tuloksena on asiaton logiikkaloikka ja ponnistus. Pohjimmiltaan tämä syyllistäminen on identtinen sen kanssa että väittäisi että jokainen islamilainen on terroristi siksi että tietyt islamilaiset ryhmät ovat terroristeja. Keskustelu vain helposti siirtyy siihen että sen sijaan että rajaamista mietittäisiin, pitäisi kriitikon ottaa naurettavia positioita, joka vertautuu siihen että esittäisi että terrorismia ei olisi tai että kukaan islamilainen ei koskaan missään ikinä ole terroristi. Kysymys on edelleen siitä onko kyseessä "laaja uskonto", vai onko kyse harvinaisemmasta lieveilmiöstä, jota voi hyvin kuvata nimellä "järjestäytymättömät yksittäistapaukset". En siis väitä että blackmetallistien sisäpiirissä ei saataisi porukkapisteitä hautakivien kaatamisesta, Ylioppilaslehden haastattelujen pohjalta se näyttää jopa todennäköiseltä. Mutta se yleistäminen pitäisi tehdä perustellusti.

Suomen ongelma oli se, että roolipelipaniikki rantautui black metallin kanssa "liian yhtäaikaisesti". Se sai aikaan melko erikoisia sävyjä. Siinä kuitenkin oppii huomaamaan sen, miten suomessa on nykyään tahoja jotka esiintyvät rakkaudellisuuden ja totuuden nimissä, mutta jotka ovat valmiita äärimmäiseen vihapuheeseen valheellisen evidenssin nojalla. Rakkaus, joka näyttää ja kuulostaa vihalta. Se on se erityispiirre, joka (suomalaisessa) fundamentalismissa ei koskaan lakkaa ihmetyttämästä.