Jos ei läpällä niin armo tulee viimeistään kännissä?

Alkoholin ja vastuun suhteen on hyvin paljon erityisiä tilanteita joita on haluttu ratkaista käytännönläheisesti. Ja tämän sivutuotteena on syntynyt se, että isot linjat ovat hyvinkin sellaisia että laajojen ja koherenttejen teorioiden rakentaminen aiheesta on hyvinkin vaikeaa.

Ongelman ydin on tavallaan siinä, että toisaalta humalatila esiintyy viattomuuden ja harmittomuuden tilana jossa saadaan anteeksi. Ja toisaalta humalatilassa tehtyihin asioihin kuitenkin liittyy vastuuta. Jopa kovennettuja rangaistuksia.

Näen että tämä johtuu suurelta osin siitä että moraali on usein vain teoreettinen käsittelymalli ja reaktiomalli todellisen maailman partikulaareihin ongelmiin joihin on usein ymmärrettäviä reaktioita ja kantoja näinä yksittäistapauksina. Ja laajempi koherentti teoretisointi ei tavallaan ole edes se juttu. Ja siksi se, joka näkee kaksoisstandardeja ja ristiriitoja saattaa katsoa maailmaa liian yksinkertaisilla kartoilla. Näkemättä miksi kaksi aivan eri asiaa on haluttu suojella samanaikaisesti.

Vastuun filosofia on tavallaan vakiintunutta ja vanhaa. Aristoteles esitti että vastuuseen liittyy (1) vapaaseen tahtoon liittyvä valintatoiminta ja (2) se, että ymmärtää tekojensa seuraukset. Eli jos teet vapaaehtoisesti jotain ja ymmärrät mitä siitä seuraa, olet vastuullinen. Suostumus on määritelty hyvin samalla tavalla. Suostumus on itse asiassa lähes synonyymi jos asiaa alkaa tutkimaan tarkemmin.

Nämä voivat lyödä kättä sopimusetiikassa, jossa moni ajattelee että sopimus ei ole pätevä jos joku juotetaan humalaan ja pistetään allekirjoittamaan papereita. Tämän takana on yksinkertainen ajatus siitä, että emme halua että meitä huijataan kun olemme avuttomassa tilassa. Temppu joka ei selvänä menisi läpi saattaa humalassa näyttää hyvältä peliliikkeeltä. ;

Etiikan termimääritelmien takaa voi nähdä että alkoholista puhutaan kahta kautta (1) alkoholin sanotaan poistavan impulssikontrollia jolloin tekijä ei tavallaan ole oma itsensä. Tämä on isku vastuuseen liittyvään valitsemiseen. (2) Toisaalta hulamatila iskee tämän määrittelytavan kohdalla myös siihen että alkoholi tyhmentää eikä seurauksia tule mietittyä.

Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että humalatila toimisi aika hyvänä vastuuta vähentävänä argumenttina vaikka kännipuheluille. Ainakin jos sen liittää Aristoteleen ajatuksiin.

Tällä ei-vakavastiotettavuudella olisi sitten myös toisia puolia. Jos humalatila todellakin poistaa vastuullisuutta, niin sitten todellakin tapahtuu myös sekin että humalassa annettu suostumus seksiin ei olisi validi. Ja toisaalta rattijuopoilla olisi jotenkin vähennetty syyllisyys muihin hurjastelijoihin ja vastaaviin verrattuna.

Laki on siitä mielenkiintoinen, että se sisältää sellaisen konseptin kuin vilpitön mieli. Se on kätevä tähän eettiseen – ja tätä kautta ei-lakitekstiseen – asian pyörittelyyn. Vilpitön mieli vaatii että henkilö ei ole tiennyt eikä hänen pitäisikään tietää. Tämä on kätevä koska mukaan saa sellaisen ajatuksen kuin tahdonalainen humalatila. On totta että päihteet rajoittavat mentaalisia kykyjä – siksi niissä autolla ajamisissa on perusteltua pitää ajatus siitä että auto, joka sopii vain vastuullisille täysi-ikäisille on promillepykälien takana. Ihminen joka tietää tai hänen pitäisi tietää humalan vaikutuksesta on jossain määrin vastuussa.

Koska tälläisiä päätelmiä voi tehdä selvin päin on niihin ryhtymättömyys monesti pelkkää hölmöyttä jossa ei korostukaan vilpitön mieli vaan tahallinen ignoranssi. Samasta syystä se, että joku hakee rohkaisuryyppyä on nähtävissä sinä, että ihminen todella haluaa tehdä jotain ja humala on väline tähän. Vastuu on mukana. Kyseessä on Prior fault -vastuukysymys. Selvästi tämänlaiset kysymykset palauttavat vastuun siihen Aristoteeliseen kontekstiin.

Voidaan sanoa että jos ei ole vilpitöntä mieltä, niin ei voi vedota siihen että ei ole ymmärtänyt tekojensa seurauksia. Tai ymmärtänyt että valinta-avaruus humalassa muuttuu. Tämän vuoksi moni haluaa tuomita kolarin ajaneita rattijuopon automaattisemmin, pienemmin todistein ja toiminnaltaan vakavampana liikenteenvaarantajana kuin selvin päin kolarin ajaneita. Vastuu on tavallaan kovempi tällöin. Mikä on hyvin eri asia kuin se miten kohtelemme kännipuheluita soittavia tai heitä jotka ryhtyvät Timo Hännikäisiksi juhannuksina.

Oikeasti kysymys on siitä kiehtova, että selvästi moraalikysymykset ovat hyvin domeenispesifejä. Haluamme ratkoa käytännön ongelmia, kuten maakauppoja joiden paras myyntiargumentti on ollut yllytyshullun isännän juottaminen tukevaan humalaan omatekemällä pontikalla. Lakiperusteet on rakennettu ratkaisemalla näitä ”ennakkotapauksia” ja vähän samalla logiikalla arkikokemus on hionut ratkaisuja myös muuhun. Ja tässä toistuvasti ympäristöä vaarantanut rattijuoppo on sekin käytännön ongelma joka sitten tuo humalan ja vastuun kohdalle toisenlaisen kulman.

Tässä mielessä tietoisesti itse hankittu humala voisi kuitenkin olla oleellinen mittari joka jaottelee tilanteita. Tietoisesti otetut kännit säilyttävät moraalisen vastuun toisin kuin kuppiin salassa livautettu asi.

Minusta olisi tervettä huomauttaa, että jos ihmiset heittävät kännissä ja läpällä asioita, on lopputuloskin vastuuttomien kakarain öyhötystä ja vininää josta puuttuu vastuullinen aikuisuus ja tätä kautta vakavastiotettava kunnoitettavuus. Jos kerran on niin vilpitön mieli niin tällöin nämä toimijat eivät ole olleet vakavastiotettavia sanomisineen. He eivät ole kuuntelemisen tai arvostuksen arvoisia.

Kenties tämä tarkoittaa myös sitä että nämä tuiteroijat eivät olisi valideja ja vastuullisia äänestyskopissakaan. Mikä heittona tavallaan korostaa pointtiani. Humalatilan ei nähdä poistavan vastuuta ja kykyä päätöksiin äänestystilanteessa ja siksi autolla ajamiseen on kovemmat promillevaatimusrajat kuin Perussuomalaisten politiikan vetämisessä hämmentävän korkeallakin tasolla.

Toki tässä ei ole mitään uutta. Poliitikot ovat tehneet päätöksiä saunassa ja humalassa toinen toistensa selkiä läimien. Ja kenties samasta syystä ihmiset harvoin näkevät että jos kaksi humalikkoa haluaa kännipanna toisiaan että he olisivat raiskanneet toisensa. Näin vaikka seuraavana aamuna olisikin pettymys vastassa.

Toki tässäkin on varmasti sukupolviteemaa joka vahvistaa pragmatismikulmaani; Minun sukupolvelle on vielä ollut luontevaa ja normaalia että suurin osa vastakkaisen sukupuolen lähentymistilanteista sisältävät vähintään jossain määrin alkoholia. Ja siksi suostumuksen puute kulkee luontevammin jossain vastapuolen sammumisen kohdalla. Kun taas nuoremmat tuppaavat olemaan minun sukupolveani raittiimpia joten heille tämä on poikkeuksellisempaa ja kenties tämän käytännön muutoksen vuoksi lähentyminen onkin katsottu tiukemmin lähentelyksi. Koska humalaiselta naiselta katoaa vastuu kuin VOK -polttopulloiskuja tehneillä.

Toki asiaa mutkistaa sekin että jos joku humalainen lähentelee naisia hän usein vetoaa omaan syyntakeettomuuteensa. Joten kenties joku näkisi tämän kaiken siten että molemmat ovat syyntakeettomia raiskaajia. Tosin jos muistaa vilpittömän mielen ja prior -ajatukset, niin kenties tämä ei oikeasti suojelekaan ketään..

---

Viitteet: 
Susan Sauvé Meyer, ”Aristotle on Moral Responsibility: Character and Cause” (2011)

Biljoonia; Tragedia horisontissa

Olen bingekatsellut "Billions" -sarjaa. Se on hienosti tehty talouselämään sijoittuva sarja, jossa joustamaton Chuck Rhoades yrittää saada tuomiolle hedgerahastoilla omaisuutta tuottaneen äärimmäisen vapaamielisesti ja avomielisesti toimivan Bobby Axelrodin. Molempien taakse on saatu heijastettua suuria ideaaleja ja mahtipontisia teemoja yhteiskunnasta ja reiluudesta. Lisäksi kysymys on mahdista ja sen eri muodoista. Ja siitä onko mahti samaa kuin oikeus.

Ensimmäinen ja usein suosimani tapa olisikin katsoa näitä teemoja. Mutta oikeastaan tässä on kyse enemmästä. Sillä omalla tavallaan katsotusti sekä Rhoades että Axelrod ovat kahta asiaa. He ovat äärimmäisen samastuttavia antisankareita. Sarja on uskottava ja aidontuntuinen siitä huolimatta, että se tapahtuu vain sellaisissa konteksteissa, jotka ovat tyystin normaalin ihmisen oman kokemusmaailman ulkopuolella.

Mutta kenties toinen tie onkin parempi. Billions on äärimmäisen nykyaikainen sarja. Ja siinä on vastakkain kaksi voimaa. Mutta nämä eivät ole hyvä ja paha. Kaikessa on kysymys perspektiivistä. Joku voisi pitää tämänlaista kamppailua relativistisoituneena. Mutta oikeastaan se on vain kyynistynyttä. Ja näiden kahden välillä on ero.

Eroa voi olla vaikeaa huomata.

Tässä epäonnistumisesta voidaan ottaa monenlaisia esimerkkejä. Ehkä tavanomaisin on ottaa perinteinen kristillinen kasvatusnäkökulma ja sen konkreettisin ilmentymä, mediaa sensuroiva huolestunut äiti. Jos näitä moraalipaniikkeja katsoo, siis niiden absurdiuden ulkopuolelta, niin niissä on yleensä ongelmana se, että niissä pahuuden paikallaolo nähdään samaksi, kuin pahuuden hyväksyntä. Siksi vaaditaan hyveellisiä sankareita jotka eivät ole kovinkaan kompleksisia. Moralismi näyttääkin tuottavan pinnallisia hahmoja. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten naissankareita haluavat tahot nykyään haluavat erilaisia mary sue -hahmoja. Kysymys ei siis ole pelkästään ideologiasta ja niiden välisestä taistelusta. Oikeastaan paras ilmentymä siitä että feminismissä ei ole kysymys relativismista on siinä että he haluavat näitä mary sue -hahmoja joissa ei ole särmää.

Toinen näkökulma korostaa tätä epäonnistumista on se, miten kävin aikanani kiivan debatin kristityn kanssa joka oli vahvasti sitä mieltä että antisankarit ovat median keino tuhota kristilliset arvot. Hän näki että antisankarit ajavat suoraa pahuutta ja pahuudelle pikkusormen antamista. Kyseessä ei siis ollut relativismin tekemä arvojen kadottaminen vaan suoranainen pahaan kannustaminen.

Näistä saa jotain ymmärrettävää. Jos mary sue -sankareita katsoo niin niissä oletetaan lapsenomainen katsoja joka ei osaa luokitella ja jäsentää näkemäänsä. Ja tästä helposti seuraisi se, että hahmojen täytyy olla selkeästi hyviä tai pahoja. Hyvin monisärmäisestikin. Ja tämä perinne on johtanut esimerkiksi kansansatujen mutilointiin. Disney -elokuviin satuja on yleensä kaunisteltu ja sensuroitu. Ja siksi sankarit ovat hyveellisiä ja jopa ulkonäöltään kauneita kun taas pahat ovat myös rumia. Jotta mitään mahdollisuutta erehtyä ei voisi olla. Samalla on kuitenkin voinut kadota sadun alkuperäinen opetus ja moraali.

Ehkä selkein ja karkein tästä on prinsessa ruusunen. Alkuperäinen satu on yllättävän raaka. Ja siinä korostuu vahvemmin se, että kuningas ja kuningarat ylisuojelivat prinsessa ruususta. Tämä sensuuriteema näkyy alusta lähtien. He halusivat vain hyvää lapselleen joten he jättivät pahattaren kutsumatta. Tämän vuoksi lapsi kirottiin. Tämä suojeluprosessi on tavallaan juuri se jota nykyvanhempi tekee kun vaatii pyytettömiä sankareita lapsilleen. Ilman tälläistä tasoa satu ruususesta muuttuu sellaiseksi että prinsessa on jokin tajuton kohde jonka tahdonvastainen häirintä on jotain jota prinssi ansaitsee seikkailtuaan.

Aristoteles viittasi asiaan mielestäni hyvin. "Runousopissaan" hän esitti että tragedian ideana on tuottaa katsojalle katharsis, tunteiden puhdistuminen. Ja tragediassa hahmo ja kosmos asetettiin vastakkain tavalla joka korosti kosmoksen merkitystä. Kohtaloaan ei voi välttää ja usein kohtaloon ajaa jokin hamartia, virhe tragedian keskushenkilössä. Ja tragedia oli antiikin kreikassa muutenkin hyvin vahvasti eettinen konsepti. Tragedian ydin on traaginen sankari jolla on jokin virhe ja siksi hän tuhoutuu. Tarinassa on toisin sanoen ideana se, että on hahmo joka tunnettaisiin meidän aikanamme antisankarina. Ja hänen ympärilleen syntyy moralistinen varoittelutarina joka sanoo, että ”älkää tehkö noin”. Eli tarinassa oli ideana nimenomaan se että seurataan antisankaria jolle lopuksi käy huonosti ja tämä on nimenomaan moraalisen opettamisen kannalta oleellista. Ei siis hajuakaan mistään relativismista tai pahuuden tukemisesta.

Tähän liittyen on tuore ja hyvin kiehtova Wisecrack -video. Video liittyi antisankarien yhteen alatyyppiin, kusipäisiin sankareihin, ja siihen miten niitä palvotaan ja kunnioitetaan. Videon yksi pohjasävy on kontrastoida fanien reaktioita tuottajien ja käsikirjoittajien asenteisiin. Yleinen teema on se, että fanit pitävät erilaisista kusipääsankareista vaikka kirjoittajat ovat aika alleviivatustikin pitäneet näitä ei-toivottavina hahmoina.

Wisecrackissa korostettiin, että antiikin kreikassa tarinat olivat nimenomaan aika etäännyttäviä ja eeppisiä. Hahmot olivat hyvin karrikatyyrimäisiä verrattuna nykyaikaan. Näyttelijöillä oli selventävät ja hyvin vahvasti piirteitä liioittelevat maskit. Ja teemana oli nimenomaan se, että sankarin vastassa on kohtalo. Nykyajan antisankarit taas eivät ole puhtaassa tragediassa vaan Billionsin tapaan ne ovat tavallaan ympäripyöreämmin draamassa. Tai komediassa. Ja tässä ytimeen on tullut samastuttavuus. Ymmärrän hyvin sen, että nykyajan viidetuotanto tukee bingekatsomista. Se, että hahmot ovat todentuntuisia ja uskottavia on tässä hyvin tärkeää. Tässä ei haeta katharsista vaan melodraamaa. Billionsissa innostavat ennen kaikkea hyvät peliliikkeet ja muut dick movet.

Ja siksi draamoissa pahalle ei usein käy huonosti. Ja tämä tarkoittaa sitä että vaikka sarja itse asiassa ei olisi pahuuden tai relativismin puolella, niin viestin tunnistaminen on vaikeaa. Tämä on hyvin kiehtovaa koska olen itse huomannut että nykyaikana on paljon kiinnostavia ja kompleksisia sarjoja jotka käsittelevät monimutkaisia asioita monilta kannoilta ja näen tämän usein syvänä tapana viestiä sitä miten syvä moraalintaju käsikirjoittajilla itse asiassa on. Mutta jos ei ole filosofis-analyyttistä mieltä jota on hionut samassa määrin kuin itse, niin tästä iso osa menee taatusti ohi. Jolloin yhä suurempi osuus katsojista ymmärtää viestin aivan eri tavalla kuin käsikirjoittaja. Josta malliesimerkkinä olkoot Wisecrackin mainitsema Rick Sanchez -fanit jotka imitoivat Rickin käytöstä vaikka Harmon itse on pitänyt tätä jokseenkin kauhistuttavana.

Wisecrack näkee että konkretisoituminen on tavallaan ongelma. Koska perinteisessä maailmassa traaginen sankari taisteli Jumalaa vastaan ja tässä on taistelu jossa ei voi voittaa. Mutta jos maailmaa naturalisoidaan vastaassa onkin se, että vastassa ei ole Jumala vaan jokin maallinen konstrukti. Ja usein tämä on yhteiskunta. Joka taas on inhimillinen, epätäydellinen ja jokin jolle voi tehdä jotain. Lopputuloksena on se, että vastassa ei ole pömpöösi voima joka mielikuvissa on automaattisesti hyvä. Vaan päinvastoin antisankarille luetaan aktiivinen ongelmienkorjaajan rooli. Siksi jos itse katson Punisheria ja hänen toimiensa samastuttavuutta sitä kautta että ihmisissä itsessään on pahuuden tunteita, moni näkee Punisherin oikeudenmukaisena hahmona joka rankaisee rikollisia jotka ovat yhteiskunnan inkompetenssin vuoksi jääneet rankaisematta. Joka ei ole, kuten itselläni, sitä että ihminen tiedostaa katsovansa sosiopaattia ja tiedostavan sosiopaattia itsessään, vaan sitä että Punisherista tulee roolihahmo joka ei sano että ”tämä on se mitä sinäkin vähän olet” vaan ”tälläinen sinä haluatkin olla”.

Naturalisoidussa maailmassa ongelmana on sekin, että uskottavuus vaatii usein sitä että paha voittaa. Sillä tosiasiassa paha usein voittaa. Ja juuri siksi, että paha on valmiimpi käyttämään erilaisia keinoja. Hyvä joutuu olemaan käyttämättä pahoja keinoja joka vähentää sitä mitä lopputuloksia voidaan hakea. On selvää että pahuus tarjoaa johonkin jotakin strategista etua. Jonka seurauksena paha voittaa joskus. Jopa useammin kuin hyvä.

Tämä kaikki johtaa siihen, että Billionsissa käsitellään kahta hyvin erilaista uskottavaa perspektiiviä jotka molemmat käsittelevät reiluutta. Ja katsoja ei näe tätä tilannetta hyvän ja pahan taisteluna siksi että hän tiedostaa että tosiasiassa molemmat nämä näkökulmat puhtaana eivät riitä. Todellisuus on tavallaan monisyisempi ja siksi mikä tahansa oikotie johtaa isoihin ongelmiin jossain tietyissä reunaehdoissa. Tämä huomio ei tavallaan ole mitään moraalin kadottamista vaan sen tajuamista että perinteinen tapa lähestyä moraalia yksinkertaisin ja joustamattomin moraalilaein on äärimmäisen ongelmallinen ja jopa epäeettinen tapa toimia. Jopa silloin kun sitä käyttää Axelrodin ja Rhoadesin tapaiset ihmiset jotka ovat itse asiassa ytimeltään älykkäitä, tilannetajuisia, päätäntäkykyisiä ja muutenkin hallintaa ympäristöönsä ohjaavia ja itse asiassa myös enimmäkseen hyviä.

Mikä johtaa kysymyksen eteenpäin. Aika moni tuntee termin parodiahorisontti. Olen itse käyttänyt sitä melko pitkään. Parodiahorisontissa on kysymys autoritaarisuudesta ja siihen liittyvästä lojaaliudesta joka johtaa siihen että erilaisia absurdejakin asioita saadaan rationalisoiduksi asian ympärille. Ja tämän lopputuloksena asiaa ei voi parodisoida koska se muuttuu parodiaksi omasta itsestään. Ääriliikkeet, äärimmäisen paljon arkijärjestä vieraantuneet ideologiat ja uskonto, joista viimeinen saattaa olla turhaa redundanssia, muuttuvat ennen pitkää omiksi parodioikseen.

Mutta komedialla tavallaan vielä menee hyvin koska komedian tulee pyrkiä jotenkin hauskaan. Ja tähän on monia hyviä keinoja. Jos esimerkiksi katsomme Master Kenin Ameridote -videoita ne ovat pinnallisesti katsoen pelkkiä videoita siitä miten jotakuta lyödään munille. Mutta ne ovat itse asiassa hyvin hauskoja jos on sisällä itsepuolustusskenessä sellaisella tavalla jossa tietää sekä siitä miten itsepuolustusasiat toimivat että miten ne sitten käytännössä ovat. Ihanteet ja toteutuma kohtaavat monesti hyvin epätyydyttävällä tavalla ja ymmärrys siitä minkälaista bullshitopettajaa onkaan liikkeellä on tarjonnut oivan tilan Ken -hahmolle. Tämä onnistuu selvästi olemaan huumoria vaikka pintavilkaisulla joku yellow bamboo on jotain jonka voisi keksiä parodiaksi. (Odotan jaksoa jossa Mestari Ken lyö vastustajaa munille henkisillä voimilla etäältä.) Tämä johtuu siitä, että Yellow Bamboo on pömpöösi kun taas Mestari Ken on keveä.

Tragedia – tai modernisoidussa muodossa draama - on itse asiassa pahempi. Sillä jos otetaan tarkoitus pyhittää keinot -filosofia niin se ei enää muodoltaan eroa siitä että keksitään argumentteja joiden mukaan antisankari ei oikeasti enää olekaan antisankari vaan puhtaasti sankari. Ja koska näissä epäonnistutaan usein, niin selvästi tässä on takana jokin relevantti ongelma.

Siksi pitäisikin puhua kenties myös tragediahorisontista.

Kenties tässä kaikessa on kuitenkin kysymys tyhmyydestä. Joka on erityisen ironista "Rick and Morty" -kontekstissa. Kyky ymmärtää vastapuolta on ainakin yksi osa "trolling problemia". Esimerkiksi Jonathan Haidt on korostanut että liberaaleilla ja konservatiivisilla asennetyypeillä on erilainen kokoelma arvoja. Ja koska konservatiivit käyttävät useampia erilaisia muuttujia moraalisissa valinnoissaan, liberaalit tuottavat usein sellaisia mukaelmia konservatiiveista jotka konservatiivit nappaavat feikeiksi. Toisaalta konservatiivien tuotoksia ei välttämättä osata erottaa näistä feikeistä liberaalejen puolella.

Suuri osa ongelmista tulee juuri siitä että televisiosarja on fiksumpi kuin katsojansa. Tämä johtaa siihen että erehdykset ja virhetulkinnat yleistyvät. Joka tietenkin kulminoituu varsin ongelmallisiin juttuihin. Ongelmana on tietenkin se, että jos vanha viihde oli yksinkertaista ja se ymmärrettiin siksi aika harvoin väärin, on nykyään huomioitava miten ihmiset saattavat innostua. Ja tällä on myös yhteiskunnallinen seurausmaailma. Tyhmyys on mahtava voimavara.

Pelko ja vahvistus ; Tragedian synti

Meillä on töissä yksi muslimi. Islamissa ja juutalaisuudessa on yksi sellainen puoli joka minua viehättää. Joka tekee siitä paremman kuin kristinuskosta. Ne eivät ole julistususkontoja. Tämä antaa mahdollisuuden siihen, että he eivät töni minua joten minun ei tarvitse töniä heitä.

Tämä työpaikan muslimi on oikeastaan työpaikan ainut tyyppi jonka kanssa oikeastaan kaveeraan. Selvää on että hänelle uskonasiat ovat ilmeisen tärkeitä. Ja hänellä oli vaikeuksia ymmärtää että miten ihmisellä voi olla sellainen vakaumus ja siihen liittyvä asenne kuin minulla. Toisaalta itselläni oli hänen kohdallaan tiettyjä vaikeuksia ymmärtää asioita kuin älyllisellä tasolla. Ja tätä kautta tavallaan kokonaan. Mutta on syytä muistaa että ihmisissä on aina enemmän yhdistävää kuin erottavaa. Uskonnot erottavat, mutta on jotain yliesmaailmallista joka yhdistää. Uusi "Punisher".

Olen huomannut että supersankarisarjat ja elokuvat toimivat usein sosiaalisena liimana hyvin erilaisten ideologioiden välillä noin laajemminkin. Ne ovat helppoja, tarinamuotoisia ja niihin tarttuminen on helppoa. Ne ovat jaettua pinnallista kulttuuria joka muistuttaa siitä miksi monet taiteelliset, poliittiset ja älylliset asiat ovat ensin muhineet kahviloissa ja baareissa. Näissä paikoissa on ollut hedelmällisyyttä koska niissä eri uskonnot ovat voineet kohdata ja vaihtaa ajatuksia. ; Kahvila on nykyäänkin paikka jossa ateisti ja muslimi voivat keskustella keskenään – ja mikä Isisin kannalta järkyttävintä, tulla toimeen. Ei ihme että ISIS on iskenyt kahviloihin. Se on siitä fiksu järjestelmä että se tietää mikä heitä pahiten uhkaa. Pilapiirtäjät, kahvilat ja neutraalit ihmismassat. Sen sijaan ISIKSELLÄ ei ole ollut tarvetta iskeä äärioikeistolaisiin ja uusnatsistisiin mekastuskerhoihin tai puolustautua naisia urheasti kuviteltujakin vihollisia vastaan puolustavien katupartiolaisia vastaan erilaisin taktisin iskuin.

Syynä on varmasti se, että uskonnot eivät ole esimerkiksi niinsanotusti yhdistäneet kansaa pitkään aikaan. Jopa vahviten yhtenäisyyttä tukevat konservatiivit erottautuvat uskonnolla liberaaleista, ovat ikään kuin se ajatuspoliisi joka paitsi luo eriarvoisuuksia jossa laki ei ole sama kaikille, niin myös määrää että he ovat niitä joille laki tarjoaa parhaat privileegiot.

Viihteessäkin oli vaihe jolloin kadotettiin yhtenäiskulttuuri. Mutta kiitos kaupallisuuden ihmeiden, viihde on monopolistunut ja näin suosutuimpien ohjelmatallennepaikkojen tarjonta-algoritmit ja mainokset tuottavat kulttuurisia hyperilmiöitä. Ja nämä ovat niitä jotka yhdistävät vahvastikin.

Ne itse asiassa ovat hieman samantapaisia kuin uskonnot. Paitsi että niitä ei oteta samalla tavalla turhan vakavasti. Ja tämä on tärkeää. Ilmapiirieron voi aistia vaikkapa ”Shadiversityn” käydessä läpi Mormoneille pyhää Labanin miekkaa. Paikassa on usein läpikäyty erilaisia miekkoja ja esimerkiksi elokuvien fantasiahahmojen aseiden autenttisuutta on käyty läpi. Niiden kohdalla ei ole samanlaista efektiä kuin silloin kun hän esittelee mormonina oman uskontonsa miekkaa periaattessa samalla otteella ; Otetaan aika ja kulttuuripiiri ja tehdään tästä yleistyksiä jotka ovat perusteltuja ja johdetaan tästä johtopäätöksiä.

Uskonnot otetaan pömpöösisti niin mormonin kuin mormonismin vastustajien puoella ja yht’äkkiä ollaan erikoisessa disclaimerviidakossa. Jossa itsekin huomaa reagoivansa tavallisuudesta poikkeavasti. Näin siitä huolimatta että videota katsovan täytyy olla aika kovasydämienn että analysoijan into asiastaan ei jollain tavalla koskettaisi. Siis vaikka pitäisikin mormonismia harvinaisen hölmönä uskontona joka pilaa ydintään vielä sillä että on julistususkonto. Vieläpä sitä pahinta ovikellonsoittamis-lähetystyömallia. Sitä voi olla jopa hyvin vaikeaa ymmärtää mormoneja. Mutta toisaalta Shadiversityä seuraavalla saattaakin olla järkytys kun rationaalinen tyyppi sitten jossain videossa yllättäen paljastaakin olevansa vaikkapa jotain mormonin tyylistä.

Ja tämä tavallaan on se perusongelma. Thunkissa on pieni video siitä miten eletään kulttuurissa jossa ymmärtämättömyydestä on tehty argumentti. Se, että juuri sinä et kykene ymmärtämään miten joku voisi olla jotain tarkoittaa sitä että vastapuoli on jotenkin läpeensä typerä. Olen itse tottunut retoriseen lausuntoon jossa joku ei voi ymmärtää miten joku rationaalinen tyyppi voisi olla vaikkapa ateisti. Mutta toisaalta aivan yhtä paljon on heitä, jotka sitten liberaalilta puolelta eivät ymmärrä miten kukaan rationaalinen ihminen voisi uskoa rautakautiseen taikauskohömppään aka kristinuskoon. Tai miten ei voi ymmärtää ihmistä joka äänestää ja kannattaa Brexitiä tai Trumpia. Kun oma ignoranssi nostetaan tällä tavalla korskeasti hyveeksi ollaan luonnollisesti saavutettu jonkinlainen nollapiste.

Ja tässä yhteydessä Punisher on hyvä.

Sillä Frank Castle eli Punisher on hyvin erityinen sankari. Tarkalleen ottaen hän on hahmo jota osa pitää sankarina ja osa antisankarina. Hän edustaa perinteisiä sotilashyveitä ja pahaa vastaan taistleua tavalla joka ei juurikana eroa monista glorifioiduista actionsankareista. Kostamisen, sotilaallisuuden ja taistelun teemat ovat monien mieleen. Mutta kuitenkin Punisherissa on helposti muitakin puolia. Etenkin tässä modernisoidussa Punisherissa.

Hänethän laitettiin aika nokkelasti aluksi "Daredeviliin". Daredevilin vastinpariksi. Tämä oli erinomainen ratkaisu koska ketään ei kiinnostanut että oliko Wilson Fisk hyvä vai paha tai voittaako Daredevil tämän lopuksi. Kiinnostavaksi tilanne muuttui kun erilaiset oman käden oikeutta harrastajat pistettiin yhteen. Punisher oli tässä kontekstissa astetta selvemmin paha joka tekee pahaa pahoille. Ja se oli kiinnostavaa. Toki Punisheriakin tuomitaan. Punisheria pidetään mielettömänä ja suunnilleen pinnallisimpana sarjakuvahahmona mitä olla ja saa. Jos Peter Parker on edes nörttien voimaannuttamisfantasia ja murrosikäallegoria jossa teini saa lihakset ja alkaa ravistelemaan valkoista seittimäistä juttua käsistään, ei Punisher tarjoa edes tätä. Punisheria pidetään mielettömänä ja jopa mielenvikaisena.

Mutta väittäisinkin että Punisheria vihaavat eniten ne jotka eivät ole punisheria ymmärtäneet. Ne ihmiset joista on kaikista ilmiselvintä että Punisherissa ei ole mitään mitä järkevä tai tunteiltaan terve voisi ymmärtää, väheksyvät sitä kaikista eniten.

Josta päästään siihen että Punisherhan ei ole mielenvikainen. Moni kutsuu Punisheria mielisairaana koska hän juoksee ympäriinsä ampumassa ihmisiä hengiltä. Hän onkin selvästi teknisessä mielessä sarjamurhaaja sanan mitä täysimmässä mielessä. Mutta hän ei ole psykopaatti, sillä hän tuntee tiettyjä asioita joita psykopaatit eivät tee. Hän ei ole myöskään PTSD -tyyppi koska hänen väkivaltansa ei ole satunnaista ja äkillistä vaan suunnitelmallista. Punisher ei mahdu mielenvikaisten ihmisten profiileihin.

Tämä ei tietenkään sinällään olisi vielä kovin tärkeää, sillä viihteen osuvuus psykologisessa kuvauksessa nyt ei vain ole kovin laadukasta noin yleensä. Tärkeää on kuitenkin että hänet on käsikirjoitettu nimenomaan valitsijaksi joka tekee tietoisia ratkaisuja. Punisherin motiiveista onkin haluttu tehdä mahdollisimman ymmärrettäviä ja jopa samatuttavia. Viha järjestäytynyttä rikollisuutta kohtaan oikeutetaan tunteilla jotka ovat varsin normaaleja. Punisher vähintään yrittää olla samastuttava ja ymmärrettävä toimija.

Punisher on, kuten Aristoteles esitti. ”Tragedia on esitys sellaisesta toiminnasta, joka on vakava ja joka muodostaa kokonaisuuden ja jossa on laajuutta. Tragedia esitetään kielellä, joka on maustettu eri muodoissa kunkin osan vaatimusten mukaan. Tragedia on toimivien puhetta, eikä se ole kertovassa muodossa, ja synnyttämällä sääliä ja pelkoa se saa aikaan näiden tunteiden puhdistumisen”.

Vaikka Punisherin toimintaa ei hyväksyisi hänen tekojaan voisi silti ymmärtää. Jopa samastua miksi hän tekee mitä tekee vaikka se ei mukailisikaan omaa ideologiaa. Ja tämä on se ongelma; Nykyaikana on aika vaikeaa samanaikaisesti ymmärtää ja olla hyväksymättä. Joskus eroa korostetaan mutta silloin taustalla on aika vahvasti sellaista henkeä että tekoja ymmärretään ja tekojen muodon toteutustapaa ei kehdata hyväksyä. Jossa korostetaan että toimijan ideologia vastaa omaa mutta sitten halutaan irtautua itse aktiosta. ; Jossain määrin siis venkoillaan omien ajatusten ja niihin aika luontevasti sitoutuvien toimenpiteiden tuottaman kognitiivisen dissonanssin tai sosiaalisen nolouden kanssa. Ja tämä tietenkin liittyy siihen miksi ”en voi mitenkään ymmärtää miten joku” -henki ylipäätään toimii.

Itselleni Punisher on ollut jo aika kauan kohtuu tärkeä sankari. Eikä pelkästään siksi että hänellä ei ole supervoimia, hän ei käytä naamiota ja hänen kykyjensä selitys on taidoissa. Vaan siksi että Punisherin ytimessä on aina ollut ajatus siitä miten pieni töytäisy muuttaa yhteiskuntakelpoisen yksilön joksikin joka on määritelmällisesti sarjamurhaaja termin täysimmässä mielessä. Ja että itselläni ei itse asiassa ole käynyt kovin kaukana jokin vähemmän onnistunut vastaava.

Sitten kun jotain ymmärrystä haetaan se tehdään puutteellisesti.

Punisherin kaltaiset väkivaltaiset ekstremistit sidotaan helposti tiettyihin ideologioihin tai mielisairauksiin ; Karkeasti ottaen vielä niin että kuvaus kertoo kuvaajastaan enemmän kuin kuvatusta. Ne ihmiset joista kulttuuri, yleensä erityisesti heidän oma kulttuurinsa, on oleellinen pitämään ihmisiä tappamasta toisiaan, korostavat vihollisten ideologiaa. Ja sitten ne jotka uskovat ihmisten hyvyyteen yrittävät patologisoida sen ja muuttaa asian ”mielettömäksi”. Ja osa sekoittaa näitä molempia selittämällä miten itsensä vihaama ideologia on traumatisoinut ihmiset ”mielettömiksi”. Näissä sentään väitetään että ilmiötä ymmärretään, joten ne ovat kuitenkin sentään puhtaan mielivaltaisuuden ulkopuolella.

Väkivaltaisia ekstremistejä näkemyksineen on analysoitu. Siitä on tehty kunnon tutkimustakin. On selvää että jokainen militantti ekstremisti kirjoittaa asioita oman ideologiansa kautta. Toisin sanoen islamilainen ekstremisti käyttää islamia ja Breivik manifestissaan esimerkiksi ajatusta jossa sosiaalidemokratia uhkaa yhteiskuntajärjestelmää ja johtaa sen tuhoon.

Mutta eri ideologisia ekstremistejä yhdistävät tietyt yhteiset piirteet. Toisin sanoen jos kultuuri erottaa niin näiden takana on paljon keskenään yhteistä. Väkivaltainen ekstremismi nojaa seuraaviin näkemyksiin. Luettelen tunnuspiirteet ja avaan niitä hieman tutkimuksen kautta ja omin sanoin.
1: Tarve epäkonventionaalisille ja äärimmäisille toiminnoille. Ekstremismi ei siis näe pelkästään uhkia maailmassa vaan näkee myös että systeemin sisällä toimiminen ei voi ratkaista ongelmaa.
2: Ekstremistillä on perusteita joiden nojalla hänellä on vähentynyt vastuu väkivaltaisuudestaan. Väkivalta on esimerkiksi ”välttämätöntä” joko uhan vakavuuden vuoksi tai siksi että ilman spektaakkelia omalle asialle ei saa huomiota. Väkivalta ei siis ole vain nautinto jota haetaan vaan nimenomaan jokin asia joka on ikävä asia mutta on vaan tehtävä.
3: Sotilaallisen terminologian käyttö konteksteissa joissa sitä ei ole tavattu käyttää. Sotafantasioinnissa on se puoli että normaali arkinen ei-sotatilanne väritetään eräässä mielessä sellaiseksi käyttämällä siihen liittyviä sanoja. Sitä ollaan itse ”sen ja sen sotilaita” ja vastapuolella on sitten vaikkapa kansanpettureita.
4: Uskomus siitä että omalle viiteryhmälle kuuluva ansaittu paikka – yleensä tietenkin vallassaolopaikka- on jotenkin estynyt ja että tämä on traagista ja jopa uhkaavaa. Uhoava uhriutuminen on toisin sanoen varoitussignaali.
5: Menneisyyden glorifiointi. Tämä on tietenkin oleellista koska kun ekstremisti samanaikaisesti alleviivaa sitä että nykytilassa ollaan jotenkin uhattuna ja omalla ryhmällä on jokin erityinen asema, on tämän aseman oikeutuksen tapahduttava jotain kautta. Glorifioitu menneisyys on tässä hyvin käytetty teema.
6: Kun sotilaallinen terminologia korostaa aktiota ja menneisyys on glorifioitu ei ole ihme että ekstremismiryhmiä kuvaa utopia-ajattelu. Toisin sanoen heillä on mielessään ihanneyhteiskunta. Joka tietenkin mukailee tarkasti heidän ideologiaansa tavalla jossa suojaudutaan tehokkaasti ja asianmukaisesti sitä vaarantavista tahoista.
7: Katastrofiointi. Luvataan yhteiskunnan ja oman viiteryhmän tuhoa ja kokemaa välitöntä uhkaa. Maailma on kaatumassa ihan kohta pian.
8: Yliluonnollinen elementti. Usein tähän liitetään ihmeenomaisia tapahtumia. Aivan puhtaasti ateistinen väkivaltaekstremismi on tietenkin mahdollista mutta se on vaikeutunutta. Koska rohkeus lähteä taistelemaan tilanteesta joka on omassa päässä kuvattu alisteiseksi on jotain jossa ei valeta toiveikkuutta. Itse asiassa uhriutuminen voi jopa lannistaa hengettömäksi uhoajaksi jos mukana ei ole jotain yliluonnollista lupausta.
9: Tarve poistaa paha, kaikki paha, maailmasta. Ja pahaa tietenkin edustaa se ryhmä jota eksremismi itse vastustaa.
10: Asian puolesta kuolemisen glorifiointi.
11: Velvollisuus osallistua vihollisia tuhoavaan sotaan.
12: Tarkoitys pyhittää keinot -ajattelu erityisesti jos vastassa on vihollisia.
13: Sotilashyveiden yleistäminen kaiken elämän hyveiksi. Tähän liittyy myös ajatus koston hyveellisyydestä ja yliluonnollisten olentojen militanttejen ominaisuuksien korostamisesta vaikka harva armeijan käynyt niitä siihen liittisikään.
14: Vihollisten dehumanisointi. Toisin sanoen se, että vihollinen nähdään puhtaasti pahana. Ja toisaalta tätä ei nähdä ymmärrettävänä toimijana jonka lainen kukaan järkevä terve ihminen voisi olla.

Merkittävää on kuitenkin se, että nämä arvot ovat ekstremismeillä lähinnä vahvempia kuin tavallisilla ihmisillä. Ainakin omalla kohdallani muutama listan varoitusmerkki on suorastaan arkikäytössä. Ideologioiden torjuminen on ylpeilyn aihe. Mutta tosiasiassa se kertoo että ihmisillä ei ole mitään kovin hyvää käsitystä kritiikkinsä kohteesta. ; Ekstremismissä, jopa väkivaltaisessa ekstremismissä, pelottavinta on se, että se ei ole mitään vieraan ideologian ja mielipuolten juttua. Juuri sinäkin olet mitä luultavimmin joitain ripauksia vaille valmis Frank Castle. ; Asioita voi ymmärtää. Mutta ei hyväksyä. Koska jos ne hyväksyy ne saattaa hyväksyä itsessään.

---

Lähteet:
Aristoteles, ”Περὶ ποιητικῆς” (320-330eaa) [Suom. ”Runousoppi”]
Saucier, Akers, Shen-Miller, Stankov & Knezevic, ”Patterns of Thinking in Militant Extremism” (2009) 
”Shadiversity”. ”What did the Sword of Laban look like? from Book of Mormon”
”Thunk”, ”On Understanding Others”
KLyfe, ”Psychology Of THE PUNISHER - Science Behind Superheroes”

Argumentoinnin kolme asenneilmapiiriä

Ihmiset ovat argumentoineet aina. Sen ideana on ollut se, että keskustelulla yritetään vaikuttaa muiden ihmisten toimintaan. Tätä kautta on syntynyt ajatuksia joiden mukaan politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin. Tai kenties sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Taustalla on ajatus siitä että ihmisten on järkevää ottaa osaa tämänlaiseen keskusteluprosessiin. Tämä on se josta on varmasti helppoa olla samaa mieltä. Loppu onkin sitten erikoista.

Aloitetaan antiikin ajasta. Ateenassa kehiteltiin demokratia. Ei toki nykymielessä. Siellä hallitsevaan eliittiin kuuluvat mieskansalaiset päättivät keskenään asioista. Tähän liittyi paljon keskustelua. Ja politiikassa ja juridiikassa käytettiin paljon puhetaitoisia ihmisiä ; Tässä ytimessä sofisteilla oli paljon valtaa. He julistivat ja opettivat rahasta. He myivät puhetaitoaan ennen kaikkea käytännön kautta; He opettivat ja harjoittivat menetelmiä joilla ihmisiä sai puolelleen päätösprosessissa. Miten mielivaltainen, ailahteleva ja muutenkin satunnainen ja satunnaisen järkevä valamiehistö saatiin tekemään sellaisia päätöksiä joita itse halusi.

Sofisteja kuvasi relativismi siinä mielessä, että heistä asia vaihtui kontekstin ja maksajan ja yleisen ilmapiirin mukana. Ja tätä myytiin taitona (technē) joka liittyi hyvän kansalaisen perusolemukseen, ennen kaikkea hyveelliseen kuntoisuuteen (aretē). Abstraktin tai filosofisen tiedon mukaan tilanne oli ennen kaikkea käytännöllistä.

Sokrates taas kyseenalaisti kaikki nämä puolet. Hänen ideanaan oli muun muassa hylätä relativismi. Tämä on sinänsä kiinnostava ajatus sillä tämä ei usein tule Sokrateesta mieleen monille. Aristofaneen pilvet kuvasi Sokrateen yhtenä sofisteista. Toisaalta nykyään suurin osa muistaa Sokrateesta vain sen, että hän tiesi että ei tiennyt. Ja tätä kautta alleviivataan sokraattista asennetta joka kyseenalaistaa tietämisen. Platon korosti Sokrateen puolustuspuheessa sitä, että ihmiset pahastuivat kun Sokrates kyseenalaisti että heidän käytännönläheisyytensä olisi tietoa. Eikä korostanut että hän itse tietäisi. Kuitenkin samalla korostuu se, että Platonin mielestä Sokrateen toiminnan ydin oli tiedon kätilöinti (elenkhos) jossa kysymyksillä saavutetaan yhteys tietoon joka on kaikilla ihmisillä valmiina. Tämä korostaa sitä että ei-relativistinen ideamaailma oli kaiken kyseenalaistamisen tavoite.

Platon korostikin asennetta jossa filosofi eroaa sofisteista siten että sofistin tavoitteena on miellyttää yleisöä ja saada se puolelleen ja saamaan se muuttamaan mieltään kun taas filosofia kiinnostaa totuus. Taivuttelukeskeisen retoriikan sijaan pyrkimyksenä oli harjoittaa dialektiikkaa jonka avulla saavutetaan viisaus.

Kuitenkin Aristoteles korosti että todistaminen ja demonstraatio olivat jotain jota ei löytynyt Platonin dialektiikassa. Hänestä sokraattisen metodin ja muun kyselevän lähestymistavan takana oli kyseenalaistaminen eikä asioiden perustelu. Dialektiikalla tökittiin aukkoja perusteluihin sen sijaan että perusteltaisiin asioita. Hän näkikin että dialektiikka ei ollut korkeinta asioiden käsittelyn muotoa. Hän esitti että todistaminen perustui lähtökohtiin (arkhai) ja niiden kautta sitten selitettiin miten asiat olivat jotenkin.

Aristoteles näki että sofistinen, retorinen ja dialektinen esitys lähti siitä, että otettiin jotain oletuksia (endoksa) ja niistä sovellettiin eteenpäin. Hänelle retoriikka oli dialektiikan julkinen vastine. Jos reetori vetoaa yleisön mielipiteisiin, nojasi dialektiikka älyllisen eliitin lähtökohtiin. Reetori toisaalta yksinkertaisti vaikeita asioita, dialektikko ei. Aristoteleen mukaan reetori tekee enemmän puheita jolloin prosessi on yksisuuntainen ja pitkä. Kun taas dialektikko harjoitti dialogia joka oli vuoropuhelunomaisempaa. Vasta Aristoteleen kohdalla propositionaalinen tieto (epistēmē) eroaa teknisestä tietotaidosta (technē). Aristoteleen mukaan tietämisessä keskitytään kokonaisiin väitelauseisiin eikä yksittäisiin ideoihin.

Tätä kautta niidenkin takana oli alkeita tietämisestä. Toki Aristoteles korosti myös sitä että reetorit käyttivät myös huonoja keinoja. Aristoteles oli hyvin kiinnostunut erilaisesta väittelystä ja hän keskitti huomiota erilaisiin virhepäätelmiin. Hän korosti että reetorit käyttivät keinoja jotka eivät perustuneet varsinaiseen päättelyyn. Ihmisiin vedottiin ajoituksella, puheen rytmityksellä ja muilla vastaavilla.

Nämä kolme ajattelemisen tapaa ovat tietenkin sitten kulkeneet eri muodoissaan läpi koko länsimaisen sivistyksen. Eikä voida oikeasti sanoa että jokin ajattelun suutaus olisi pelkästään yhtä ja saanut vaikutteita vain siitä. Mutta kuitenkin tämän kolmikon kautta voidaan tehdä jaottelu joka on näppärä. Se paljastaa maailmasta asioita.

Karkeasti ottaen kun katsotaan nykymaailmaa voidaan sanoa, että;
1: Sofistejen retorisiin taitoihin vetoavat menestyvät erityisesti populistisessa politiikassa. Tätä suuntausta korostaa anti-intellektuellismi jossa korostetaan että kansa tietää eikä sen siksi tarvitse päntätä ja miettiä asioita tarkemmin norsunluutornissa. Tieto on käytännöllistä. Ja tämän tiedon kyseenalaistaminen on loukkaavaa. Kaikilla on kuitenkin samalla jotenkin myös oikeus mielipiteeseensä ja ennen kaikkea sen ääneen ilmaisemiseen. Vaikka samalla ollaankin kovasti viittaamassa siihen että tieto on konkreettista eikä ”vain mielipide”. Tunteen tuoma varmuus ja tilannekohtainen ihmisiin vetoaminen jossa ei rakenneta koherenttia kokonaisuutta on hyvin yleinen. Tässä mielessä sofistit ovat hylänneet relativismin sanojen tasolla mutta eivät konkretian tasolla. Tässä toki luotetaan myös tieteeseen. Mutta hyvä tiede tunnistetaan usein enemmän omien mielipiteiden rapsuttelun ja lausujan poliittisen värin kuin tutkimusmetodiikan kautta. Nämä ihmiset käsittelevät omasta mielestään kyseenalaistamattomia tosiasioita, eivät väitelauseita tai argumentteja. Argumentoinnissa osuvasti muotoiltu väitelause onkin usein argumentinkorvikkeena.
2: Sokrateen dialogiakeskeinen menettely taas kuvaa postmodernia filosofiaa joka perustuu kaiken varman tiedon kyseenalaistamiseen ja siihen aukkojen tökkimiseen. Se on saivartelevaa ja irtautunut Sokrateen – tai Sokrateen suuhun laitetuista Platonin ideoista. Tässä voidaan korostaa elitistisiä sävyjä jossa luotetaan asiantuntijoihin. Oikea sitaatti oikealta tyypiltä lisää ei-lopullisesti-varman-tiedon älyllisyyttä. Toisaalta dialektiikkaa löytyy akatemian ulkopuolelta hyvinkin erikoisista paikoista. Dialektista asennetta löytyy postmodernien humanistien ulkopuolelta. Esimerkiksi Intelligent Designin ja ilmastonmuutosdenialistien argumentit ovat äärimmäisen dialektisia. Jos muu postmoderni mannermaisuus koetaan elitistisenä ja vieraantuneena, nämä ovat usein mukana popuolistien työkalupakissa luomassa fiksuuden leimaa.
3: Skientistit ja analyyttisen filosofian kannattajat, empiristit ja muut vastaavat taas ovat Aristoteleen periaatteen seuraajia. He ovat teknisesti vaikeita eivätkä usein viehätä populisteja. Elitistisyys ja tylsyys tekee näkemyksestä hyvin epäsuositun. Tätä kautta objektiiviset luonnontieteetkin voidaan kokea ”epäkäytännöllisinä” ja ”maailmankuvallisina. Etenkin jos moittijalla on dialektisia asenteita käytössään. Tätä kautta heillä on hyvin pieniä sisäänpäinlämmenneitä piirejä. Jostain syystä näistä piireistä hyväksytään yleensä myös jokunen auktoriteetiksi. Jopa kaikkiin asioihin kommentoivaksi auktoriteetiksi, olivatpa aiheet sitten oman alan tiedettä, jotain muuta tiedettä, etiikkaa tai soveltavaa estetiikkaa. Tosin tämä onnistuu vain jos hän ottaa käyttöön myös retoriikan ja dialektiikan menetelmiä.

---

Lähteet:
Aristofanes, ”Νεφέλαι” [suom. ”Pilvet”]
Platon, ”Ἀπολογία Σωκράτους” [suom. ”Sokrateen puolustuspuhe”]
Platon, ”Σοφιστὴς” [Sofisti]
Platon, ”Θεαίτητος” [Theaitetos]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ πρότερα" [Suom. ”Ensimmäinen analytiikka”]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ ὕστερα" [suom. ”Toinen analytiikka”]

Tieteen kaikkivoipuusnäkökulman sijaan tiedepuolustus on tärkeää aivan muista syistä.

Olen skeptikko ja skientisti. Tämä yhdistelmä on monista varsin pelottava. Syy on nähdäkseni ymmärrettävä. Aika moni skeptikko ja skientisti suhtautuu asioihin sellaisella asenteella että antipatia on ymmärrettävää. Ja itsekin olen ärsyttävä. Joskin hieman eri tavalla kuin mihin tässä viittaan.

Näkökanta ja sen puolustaminen nähdään usein turhaksi koska nykyaikana aika harva on tiedettä vastaan tai vihaisi teknologiaa. Ironista kyllä, itse olen teknofoobinen verrattuna moneen sellaiseen ihmiseen joka selittää tieteen rajallisuudesta käyttämällä uusinta kivaa mobiiliteknologiaa siihen että voi jakaa energiahoitopaketteja kavereilleen facebookissa. Tässä kohden moni näkeekin että olisi tärkeämpää vastustaa skientismiä koska se on syrjivä ja rajoittava ja kylmä ja kova. Tässä korostetaan sitä että vastassa ei olisi tiede vaan skientismi eli usko siitä että kaikki tieto mikä meillä on on tieteellistä tietoa.

Itse näen että skeptikkoyhteisössä ollaan tässä kohden todellakin osa ongelmaa. Mutta ei sellaisella tavalla joka ilahduttaa skientismikriitikoita.

Otan tästä esimerkiksi rokotedenialismin. Otan tämän esimerkiksi sen vuoksi että itse en koe suuria tunteita lääketieteeseen. Olen pessimistinen kaveri joka painii suisidaalisten ajatusten kanssa, ja tätä kautta pitkä ja terve elämä on jotain joka kuuluu tasaisesti onnellisille ihmisille joilla on tulevaisuutta kohden toivoa ja odotuksia. Tai muuta varmuutta. ; Terve ruokavalio ei tässä mielessä kiinnosta. Riskini kuolla muista syistä ennen sydäntautia on kuitenkin mahdollista. Voisin ottaa esimerkiksi vaikka kreationismin josta tiedän paljon. Mutta tämän vlogauksen viestin takia on hyvä ottaa vastaesimerkiksi rokotekriittisyys.

Rokotedenialismi on omasta mielestäni oppi joka on sekä epätosi sekä seurauksiltaan niin yksilöille kuin yhteiskunnalle hyvin haitallinen. Rokottamatta jättäminen jättää ensinnä rokotettavat ilman suojaa ja toisaalta se iskee rokotteiden tarjoamaan ryhmäsuojaan sitä kautta että tosiasiassa rokote ei johda kaikilla immuniteettiin. Rokotedenialismista on helppo pahastua. Etenkin jos on omia lapsia, toisin kuin itselläni.

Onkin selvää että rokotedebatissa molemmat puolet ovat kuitenkin kiinnostuneita samoista asioista. Lasten hyvinvoinnista. Tässä rokotekriittinen saattaa moittia rokotteita ottavaa vanhempaa siitä että antaa jonkun big pharma -eliitin jäsenen myrkyttää lapsensa ja piikittää heihin autismia. Toisaalta rokotemyönteinen näkee lapsen jättämisen taudeille alttiiksi lapsen vanhemman uskomuksen vuoksi enemmän kuin ongelmallisena ; Tässä mielessä ongelmat muistuttavat niitä ongelmia joita monissa uskonnoissa tulee. Jehovan Todistajien aikuisten ihmisten verensiirtokiellot voivat järkyttää vähän. Mutta jos vanhempien usko vaarantaa heidän lapset, se herättää suuria tunteita verensiirtoihin luottavassa tavallisessa ihmisessä. ; Rokotedenialismissa molemmat puolet haluavat hyvää lapsille. Ja tämä hyvä on aikalailla samaa; Lapsen terveyttä. Tässä mielessä se eroaa vaikkapa ytimeltään uskonnollisemmasta kreationismista jossa eri osapuoli on hyvin erimielinen siitä mitä tämä "hyvä" ja "asianmukainen" tarkoittavat.

Kun katsotaan rokotekriittisyyttä on selvää että perusongelmana on se, että jokin auktoriteettitaho pistää sinuun ja lapsiisi aineita joiden toimintaperiaatetta ja seurauksia et ymmärrä. On ikään kuin vain auktoriteetti joka väittää jotain. Lisäksi esimerkiksi narkolepsiakriisissä moni näki että perinteinen lääketiede oli erehtynyttä ; Ensin rokotetta pidettiin turvallisena ja myöhemmin – rokotekriittisten mielestä liian myöhään – havaittiin että narkolepsiaa todellakin syntyi. Ja kun tämän tunnustaminen ei johtanut siihen että rokottamisesta luovutaan syntyy tietenkin epäilyjä. Näin siitä huolimatta että rokotetta käytetään koska hyödyt ovat yleisempiä ja suojelevat vakavammilta ongelmilta kuin mitä narkolepsia on yleisyytensä ja haittojensa vuoksi.

Tässä mielessä rokotedenialismi on toki liitoksissa ihmisiin jotka luottavat vaihtoehtohoitoihin. Mutta usein vaihtoehtohoitojen kannattajat eivät ole kategorisen vastahankaisia koululääketiedettä kohtaan. Heillä on hyvin spesifejä yksittäisiä asioita joista he ovat erimielisiä. Näin ollen he ajattelevat että lääketiede johtaa joskus toimiviin löytöihin ja on tätä kautta yksi keino saada tietoa. Ja tätä on syytä täydentää joillain toisenlaisilla tietämisen tavoilla koska tiedemiehet erehtyvät joskus – esimerkiksi tästä narkolepsiakysymyksestä.

Näin ollen moite ei kohdistu tieteeseen vaan skientismiin. Lisäksi valtaosa moitteista ei ole edes tieteellistä metodia koskevaa vaan koskee rahanhimoa. Lääketieteessä on taloudellisia intressejä ja tätä kautta on herkullista kuvitella salaliittoja joissa tietämättömiä koijataan rahanhimo mielessä. Ihmiskunta tuntien näitä asioita ei ole vaikeaa kuvitella.

Mutta tosiasiassa tuossa yllä on se miksi skeptismiä tarvitaan. Ylläkuvattu ei ole leppoisaa maailmankuvariippumattomuutta vaan koko ongelman ydinmehu. Taustalla on koko ajatus siitä miksi tiedettä tarvitaan ja miksi tiede toimii. Ja jos tietyt asiat hylätään niin tosiasiassa tiedeaiheen tuloksisto muuttuu pelkäksi vaihtoehtoisten totuuksien maailmaksi.

Kun me mietitään empirian historiaa, se on todella uusi. Empirististä käännettä ja tieteen nousua juhlitaan ja korostetaan. Eikä ihme. Sen keksiminen oli vaikeaa. Vain hyvin harva kulttuuri on kyennyt keksimään ajatuksen meidän tuntemastamme empiirisestä tieteestä. Ihmiset ovat muissakin kulttuureissa olleet fiksuja ja ovat tarkkailleet ympäristöään. Mutta hyvin erilaisilla tavoilla. Asenne on ollut intuitiivisempi.

Tästä hyvä esimerkki on miten tiedonhaku on ollut heikkoa. Aristoteles esitti että painavammat esineet putoavat nopeammin kuin kevyet esineet. Ajatus on varmasti intuitiivisesti ollut hyvinkin uskottava. Painavat esineet painavat enemmän ja ovat raskaita. Joten voisi kuvitella että ne myös putoaisivat vauhdikkaammin. Siksi Aristoteleen sanaan uskottiin parisen tuhatta vuotta ennen kuin se osoitettiin virheelliseksi. Ja se opittiin virheeksi siten että otettiin Aristoteleen teoria, eripainoisia punnuksia, riittävän korkea putoamismatka jotta erot voitaisiin havaita selvästi. Koeasetelma oli hyvin helppo tehdä. Mutta silti ilman empirististä otetta jossa otetaan teoria ja vaaditaan sen testaamista ei tätä keksitty pitkään aikaan. Vaikka ihmiset olivatkin aivan järkeviä ja tarkkaavaisia olentoja.

Tarvitsemme tiedettä koska se on oppimisen metodi. Ja tarvitsemme oppimisen metodia siksi että muuten maailmankuvamme ja intuitiomem otetaan sellaisinaan ja sitten niistä syntyy pitkäaikaisia väärinkäsityksiä.

Tässä tieteen ”mielipiteenmuutokset” ovatkin tärkeä todiste siitä miten meillä on päädytty siitä että emme osaa pudottaa kiviä torneista muuten kuin sotatilanteessa siihen että voimme jakaa reikiparannuskvanttiparannusideaaleja facebookissa. Tiede toimii siksi että intuitiomme eivät usein toimi ja tiede on ainut keino joka kykenee korjaamaan näitä intuitioita sellaisella tavalla joka tuottaa testattavia todellisuuksia ja kokemuksia kuvaavia ennusteita. (Empiriahan on tavallaan ihmiskokemusten ennustamista; Kun ihminen asettuu kokemaan koejärjestelmän X hän kohtaa tietynlaisia aistiärsykkeitä ja niihin liittyviä kokemuksia. Tässä on tietenkin vahva korostus siitä että empiriaa kutsutaan kokemusperäisen tiedon hankinnaksi.)

Ihmiset ja heidän intuitionsa ovat siitä ikäviä että he ajattelevat tiedettä samanlaisena tiedonhankintavälineenä kuin heidän omia kokemuksiaan. Näin ollen tieteen tiedon tarkistaminen johtaa helposti ajatukseen siitä että tiedemiehet vain arvailevat. Tässä unohtuu helposti se, että tieto on usein tarkentunutta. Voidaan esimerkiksi sanoa että Aristoteleen ajatus putousnopeuksista korvautui ajatuksella jossa korostetaan sitä että kaikki esineet putoavat samaa vauhtia ja sitten tiedemiehet ovat lähteneet linnut ja laskuvarjot mielessään arvailemaan että tosiasiassa esineiden muoto ja painopiste vaikuttavat putoamiseen oleellisesti. Tämä voi näyttää siltä että tiede vaihtaa mielipiteitään. Mutta tosiasiassa vanha tiede on korvattu paremmalla ja tarkemmalla tieteellä. Tämä on tietenkin vaikeaa muistaa kun asiaa lähestyy konkreettisesti ja siten että korosteaan että asiat ovat Totuuksia ja että Totuus on ikuinen ja muuttumaton. Siinä se että ensin korosteaan A -vitamiinin olevan vitamiini ja siksi elintärkeä kun taas sitten aletaan puhumaan ihon kesimisestä ja jääkarhunmaksasta jolloin se olisikin myrkkyä. Tämä vaikuttaa epäluotettavalta. Koska asia nähdään Totuuteen suhteessa olevana mielipiteenä, eikä tietona joka tarkentuu ja jota korjataan. Tässä mielessä homeopatian ”ikuinen ja muuttumaton faktasto” vaikuttaa varmasti mukavalta. Aristoteleen putoamisopin fanitkin varmasti pitäisivät siitä että tietoa ei muuteta jollain uudella Galileolaisella arvailulla ja mielipiteenmuutoksella ja arvailulla.

Ongelmana onkin se, että tämä arvailu nähdään joksikin joka antaa tilaa monipuoliselle tulkinnalle niin että jokainen saa oman maailmankuvansa perusteella päättää mikä on itselle sopiva totuus. Että järkevän mielipiteenvapauden mukaan kaikilla on lupa valita itselleen mieluisin tulkinta.

Tästä on lopputuloksena se, että eri poliittiset ryhmät alkavat lobbaamaan omia harhaoppiklimppejään. Esimerkiksi oikeistolaiset ovat kannattaneet ilmastonmuutosdenialismia ja siellä olevat tietyt fragmentit ovat tukeneet holokaustia koskevaa revisionismia tai kreationismia. Toisaalta liberaalit ovat ottaneet oikeistolaisia vahvemmin osaa rokotekriittisyyteen ja toisaalta heistä löytyy enemmän erilaisten New Age -terapioiden kannattajia. ; Näissä kohden usein käy niin että oikeistolainen näkee että jos osa liberaaleista kannattaa hörhöilyjä niin sitten liberaalit ovat hörhöjä. Ja vastaavasti jos oikeistolaisissa on hörhöjä niin sitten oikeistolaiset nähdään kategorisesti hölmöinä. Omista ystävistä nähdään että hörhöt ovat kuitenkin poikkeus. Media joka pitää erimielisyydestä antaa hörhöille tietenkin lukumääräänsä enemmän näkyvyyttä. Asiaa mutkistaa se että vaikka itse sattuisit kuulumaan siihen joukkoon joka on todellakin hörhöä, niin heidänkin kohdallaan korostuu se miten he pitävät niitä oman puolen hörhöttelyjä vakavasti otettavana tieteenä ja tätä kautta vähemmän ongelmallisena. Näin ilmastonmuutos-kreationistihörhö voi pitää itseään vakavana tieteestä kiinnostuneena rationalistina kun taas vastapuolen liberaali joka uskoo pelkästään rokotuksen aiheuttavan autismia on hänen kirjoissaan - sinänsä ymmärrettävästi mutta vähän huvittavasti - hörhö.

Tässä syynä on se, että kun tiedettä ei jakseta lukea, päädytään helposti siihen että ei vastusteta tiedettä. Mutta tieteelle tulee rooli auktoriteettina jos ja vain jos ja vain silloin kun se tukee niitä asioita joita itse pitää luotettavana. Muuten voidaan korostaa vaikka täydellisen konsensuksen puutetta tai vedota muutamaan staraan. Jolloin käy niin että poliittinen mielipide painottaa sitä että ne tieteen teoriat jotka eivät vastaa niitä omia intuitioita ovatkin huonoa tiedettä. ; Tässä mielessä on hyvä muistaa että aika moni kreationisti on insinööritieteiden kannattaja ja jopa pahin nuoren maan kreationisti pitää suunnattomasti termodynamiikka -sanan ylilausumisesta tavalla joka ei vastaa fyysikoiden näkemyksiä termodynamiikasta. Suuri osa tiedevastaiseksi tulkitusta onkin sitä että vastustetaan spesifejä omaan maailmankuvaan sopimattomia teorioita.

Tässä kohden ongelmana onkin se, että tiedettä tarvitaan juuri näistä intentioista vapautumiseen. Ja toisaalta kun meillä on vahva maailmankuva se itse asiassa painottaa meitä ottamaan asiasta vahvan mielipiteen jolloin arviointimme tehdystä tieteestä vinoutuu sekin. Jos jokin teoria uhkaa maailmankuvaamme vahvemmin, tartumme helpommin vaikka miten marginaaliseen yksinäiseen toisinajattelijatutkijaan. Turvaudumme intuitioon vahvimmin juuri siellä missä siitä on tietämyksemme kannalta eniten haittaa ; Tartumme puolustamaan ja vastustamaan vääristä syistä ja tätä kautta jo intomme osallistua keskusteluun on helposti todiste siitä että pitäisi keskittyä johonkin ihan muuhun aiheeseen. ; Tässä mielessä emme kenties koskaan ole täysin neutraaleja. Mutta tosiasiassa tiedettä tarvitaan koska joissain asioissa olemme todella paljon maailmankuvallisempia kuin toisissa. Olemme joissain asioissa hyvin epäneutraaleja vaikka toisissa olisimme järkeviä ja kykeneviä tuottamaan analyyttistä sisältöä josta on asian arvioinnissa hyötyä.

Tässä mielessä tiedekeskustelu on usein sivistyssanarikkainta mutta puupäisintä. Jopa lukkiutuneempaa kuin uskontoa koskevat näkemykset. Ja se ei ole ihme.

Tässä mielessä olisikin syytä muistaa että usein tiededenialismi narratoituu. Koska hyväksymme heikommatkin mallit jos ne rapsuttavat meidän omaa maailmankuvallista korvasyyhyämme. ; Itse esimerkiksi kiinnitän huomiota siihen kiinnitetäänkö huomiota dataan vai ihmisiin. Denialismi elää usein salaliittoteorioilla. Intelligent Design -liike esimerkiksi mainosti sitä että heillä oli vähän tutkimuksia koska heidän oppinsa oli uusi ja darwinistit vainosivat heitä. Mainio teoria mutta todisteet vainosta puuttuivat. Ja ID -tutkimuslaitokset, kuten ISCID, sitten eivät saaneet kuitenkaan tutkimuksia julkaistua vaikka ne olivat pelkästään ID -myönteisiä. Samoin rokotekriittinen Wakefield lietsoi ajatusta big pharmasta ja tulosten manipuloinnista, vaikka hänen oma tutkimuksensa havaittiin tutkijaetiikan ja vakuttavuuden kannalta kyseenalaiseksi. ; Jos hyvät paradigmankorjaukset ja uudet nousevat teoriat nousevat siitä että puhutaan datasta eikä datan piilottamisesta, niin useimmat pseudotieteet tunnistaa ennen kaikkea siitä että he haluavat puhua datan sijaan ihmisistä. Kreationismin kohdalla halutaan helposti puhua naturalistien pahuudesta, toisinajattelijoiden vainoamisesta ja arvotyhjiöydestä ja kytköksistä natsismiin. Rokotekritiikissä halutaan ennen kaikkea puhua ihmisistä jotka haluavat rahaa ja myrkyttää lapsia. Fiksut tiedonhaluiset tutkijat ja avomieliset etsijät puhuvat datasta ja omien teorioidensa falsifiointikriteereistä. ALhaiset kakkosluokan ajattelijat puhuvat erimielisistä ihmisistä.

Salaliitoissa on kyse vähän samasta kuten vieraissakäynnistä. Mustasukkaiset ihmiset toki luottavat intuitioihinsa mutta usein lähinnä rikkovat parisuhteensa ja ajavat vastapuolta kohti vieraissakäymistä. Kuitenkin monet ovat varsin kykeneväisiä käymään vieraissa tavoilla joissa tätä yritetään salata. On melko selvää että terve ajatus on että ihminen on syytön kunnes toisin todistetaan. Toisin todistaminen taas keskittyy tosiasioiden setvimiseen. ; On katsottava todisteita jotta toinen jää rysän päältä kiinni. Nuuskiminen ja siitä saadut tulokset ovat tässä se joka erottaa tunteilevat paranoidit ja aidosti petetyksi tulleet. Näin siitä huolimatta että joskus joku käy vieraissa ja on niin maan maar ovela piilottamaan jälkensä.

Jos huomaa että on mennyt keskusteluun jossa oman ajatuksen puolustus on sitä että selittää miksi omalle asialle ei ole todisteita, sen sijaan että näyttää todisteita siitä että vastapuoli on piilottanut tietoa niin että siitä on parempaa tietoa tarjolla, niin on syytä lopettaa keskustelu. Jos syyttää vastapuolta ”tiedon monopolista” joko tulosten vääristelyn, kätkemisen tai toisinajattelijoiden vainoamisen kautta sanoo että itsellä on tarjota vain selityksiä todisteiden puutteelle mutta ei itse todisteita. Vaino todistetaan sillä että löydetään nykytietoa parempi tieto jonka toinen on kätkenyt. Mutta jos oma maailmankuva on kovin tietyn asian perään, tämänlaiset tuntuvat vakuuttavammilta; Jos joutuu ylipäätään puhumaan siitä miten tieteen status quo on omaan näkemystä vastaan, on antanut lähinnä tunnustuksen siitä että oma näkemys ei edusta sitä tiedemiesten nykyään suosimaa kantaa. Toki jokin näistä voi olla tuleva uusi paradigma. Mutta jokaista uutta paradigmannousua kohden on hyvin lukuisa määrä hörhöttelyjä joiden tausta-asenne on oman maailmankuvan lobbaaminen ja se että faktoja sovitetaan omaan poliittiseen tai ideologiseen agendaan sivistyssanakirja edellä.

Jos nappaa itsensä kiinni tämänlaisesta, kannattaa yksinkertaisesti vaihtaa aihetta. Muualla on kenties tarjoamassa lisätietoa. Mutta tämänlaisessa asiassa argumentaatio ei aja muuttamaan omaa mielipidettä. Joten sitä joko ei opi mitään kun johtopäätöksen tietää jo valmiiksi. Tai sitten ajautuu olemaan pitkäjänteisellä ja yhä saivartelevammalla ja foliohattuisemmalla tavalla väärässä. Pahinta on vielä se, että salaliittoteorioissa usein tulee loukanneeksi vastapuolta. Ja tätä kautta he eivät ainakaan halua muuttaa mieltään.

Esimerkiksi itselleni on syntynyt sellainen vaikutelma että ”skientismiä” ei sallita ”erilaiseksi maailmankuvaksi” ja sitä halutaan vastustaa ja mollata typeräksi, kylmäksi ja puutteelliseksi. En ole ainakaan toistaiseksi kokenut tämän luovan sellaista oloa että haluan kuunnella enemmän ja tarkemmin vastapuolen näkökantaa. Päinvastoin, virheet ja loukkaukset vaikkapa syrjimisestä ovat pikemminkin nostattaneet puolustuskannalle. Tässä ilmapiirissä eivät valistusihanteet elä. Itse asiassa itse olen käyttänyt skeptikkopalstoja lähinnä trollaamiseen. Koska siellä ihmiset vetävät ”skeptikkojen haastamisia” ideologiapohjalta ja loukkaavin salaliittoargumentein, ideanaan tuhota väärä skientistinen lattea kylmä maailmankuva ja takoa nöyryyttä tiederunkkareihin, on selvää että asenteet ovat sen verran innostuneita että tämä tärkeyden kokemus ja tärkeily pakottavat rakentelemaan trooleja ja lietsomaan. Kun ihmisiä ei saa harkitsemaan kantojaan tai muuttamaan mieltään missään asiassa, on ainut keino hämmentää ja heittää läskiksi.

Eli näin lopuksi ja lyhyesti; Itse olen skientisti siksi että en usko että on tieteestä poikkeavaa tapaa saada omia virheitämme korjaavaa tietoa. Intuitiomme ovat ilman tämänlaisia mielipiteitä pelkän oman maailmankuvan kuvauksia ja siihen liittyvän vallan lisäämispyrintöjä. Tiede ei ole mielestäni täydellinen keino saavuttaa tietoa. Näen että aika moni korostaa liikaa huomiota siihen että onko huomio skientismissä vai tieteen kunnioittamisessa. Huomio pitäisi kiinnittää siihen missä sitä tiedettä pitäisi käyttää. Kyseenalaistamaan omia ennakkokäsityksiä. Falsifiointiperiaate muuttuu tässä näkökulmassa psykologisten vinoumien käsittelymekanismiksi eikä pelkästään joksikin abstraktimmaksi normatiivisen tieteenteon dogmiksi. Aina kun tiedemaailma on omaa mielipidettä vastaan ei pitäisi tuudittautua siihen että monet mielipiteet ovat tiedemaailman mukaisia. On helppoa kokea itsensä tiedemaailmaa fiksummaksi toisinajattelijaksi. Indiivi ainutlaatuinen lumihiutale on tietenkin miellyttävää olla. Tämänlainen egoismi johtaa kuitenkin usein lähinnä siihen että rakennetaan suvaitsevaisuutta sellaiseen asenteeseen jonka seurauksena kivien putoaminen pysyy kylttuurissa harhakäsityksenä useita tuhansia vuosia.

Skientismi on kenties monista liikaa. Itse toki en usko että tiedeverkon ulkopuolella on tietoa. Mutta usein skeptikkojen maailmankuvallisuutta käsitellään latteutena tavalla jossa allaviivataan sitä että tosiasiassa skientismin kohdalla ei ärsytä se, että se on niin rajoittunutta. Vaan enemmän se että tiede toimii ja se on ansainnut lähes kaikkien luottamusta sillä, että se toimii. Skientisteissä ärsyttää se että heistä löytyy tyyppejä joilla on omasta mielestä vastenmielisiä mielipiteitä. Skientistien rahanahneus, halu myrkyttää lapsia ja naturalismien arvotyhjiö viittaavat että erimielisten ideologioiden latistaminen on tärkeä innoke haukkua skientistejä. Väärä mielipide evoluutiosta ärsyttää kreationismia samasta syystä kuin evoluutikkoa ärsyttää kreationismi. Tässä ei ole kysymys siitä että skientistien vastapuoli olisi toisinajattelijuutta ja sananvapautta puolustava uuden tiedon airut. Tunnereaktioon oleva syy on yleensä maailmankuvallinen ja poliittinen. Ja jo tämä tunnereaktio on sinällään vihje siitä että keskustelua ei pidä aloittaa. Se pitää lopettaa. Tai muuttaa pelleilyksi ja trollaamiseksi. Koska jos trollaa ja vetää läskiksi, niin silloin keskustelu sentään vastaa sille asetettuja ihanteita. Tai ainakin tavoitteita.

Kovaa sadattelua

"Kova sade" on depressiivis-aggressiivinen peli joka on periaatteessa miniepisodeista koostuvan kliseisen sarjamurhaajasarjan kaltainen. Toki tässä pelissä on hyvin useita lopetuksia ja tarinat etenevät valintojen mukaan hyvin paljon. Joten peli on kokonaisuudessaan enemmänkin "valitse oma seikkailusi" -kirjan ja "Saw" -elokuvasarjan yhdistelmä. Peliä pelataan useilla eri hahmoilla.

Tässä pelissä huomiotaherättävin ratkaisu on tietenkin se, että pelaaja laitetaan pelaamaan myös sitä sarjamurhaajaa jota kaikki pelihahmot etsivät. Tämä on toki selvää pelin alusta lähtien. Mutta sarjamurhaaja ei ole kuitenkaan se pelihahmo jota pelaaja ensimmäisellä pelikerralla olettaa olevan murhaaja.

Pelin tärkein idea onkin se, että se on hyvin "noir". Siinä sarjamurhaaja on tavallaan koko pelin sympaattisin ja oikeamielisin hahmo. Ja hänen toimensa selittyvät tällä sympatiakyvyllä. Murhaajalle kysymys ei ole lasten hukuttamisesta vaan testeistä joissa uhrit onnistuvat tai epäonnistuvat. Murhaaja toimii kuten toimii koska hän käsittelee hylätyksi tulemista ja rakkautta.

Heavy Rain onkin hyvä esimerkki siitä miten kristilliset konservatiivit käsittelevät perinteisesti ihanteellisia tarinoita väärin ; Heille kysymys on ideaalista. Ajatus on toki peräisin antiikin kreikasta. Aristoteles esitteli "Runousopissa" idean että samastuttava sankari on hyveellinen. Sankari olikin jotain joka oli tavallisen ihmisen ja Jumalan välimaastossa. ; Samassa mielessä antagonisti edustaa selkeää pahaa.

Tästä on kasvanut konservatiivinen idea jossa taiteen tulee edustaa jotain ideaalia. (Näin valtion tulisi tukea vain kansallismielistä taidetta tai vastaavaa.) Antisankareiden käyttö tässä yhteydessä nähdään moraalittomuuden lietsomisena ja moraalin turmelemisena. ; Tällä halutaan tukea ajatusta objektiivisesta moraalista jossa hyvä on hyvää ja paha on pahaa ja erityistapausten ymmärtäminen on irrelevanttia korkeampien hyveiden rinnalla. Tarinan pitää alleviivata sitä onko hyvä hyvää ja paha pahaa. ; Tarinassa pitää olla kauneutta joka kiinnostaa ihmisiä ja estää heidän katsettaan harhailemasta kyseenalaistaiseen ja pahuuteen.

"Heavy Rain" demonstroi sitä että osa tästä on aika totta. Lihava yksityisetsivähahmo on sympaattinen ja empaattinen ja on hyvin vaikeaa olla samastumatta häneen kun hänen tehtävänsä sisältävät esimerkiksi vauvan vaipanvaihtoa. Pelin sankariksi valittua isää on sen sijaan vaikeaa sympatisoida tilanteissa jossa hän ampuu huumediileri-isän. (Pelissä tapetaan aika vähän verrattuna normaaleihin peleihin mutta niihin ladataan tunnetta.)

Kuitenkin "Heavy Rainin" hahmojen uskottavuus syntyy juuri heikkouksista. Yksityisetsivähahmon hyvyys on uskottavaa vain kontekstissa. Maailma ympärillä on kyyninen ja tätä kautta hahmo tuo maailmaan pieniä hyviä ja kauniita asioita. Hahmolla on muita heikkouksia. Puhtaasti hyveellinen hahmo ei olisi samastuttava ollenkaan samalla tavalla.

Tässä mielessä tarinan ei pidäkään heijastella Platonin perustavaa arvoa nimeltä hyve vaan perustavaa arvoa nimeltä Totuus. Ja tässä mielessä kuvitteelinen hahmo voi paljastaa monia asioita. "Heavy Rain" on peli joka muistuttaa siitä että tosielämässä ei ole yleensä puhtaasti sankarillisia tai puhtaasti paheellisia hahmoja. Antisankareiden maailma on jotain joka muistuttaa siitä että ulkonäkö saattaa pettää ja asiat eivät ole ensivaikutelmien mukaisia. On kyettävä kyseenalaistamaan. On kyettävä arvioimaan asioita tilannekohtaisesti.

Konservatiivinen tarina tukee ennakkoluuloja ja ennakkokäsityksiä. Niissä seurataan itseä suurempia voimia ja sankari on sankari koska on oman elämänsä sivuhenkilö. Tämänlaisessa tarinamaailmassa on vaikeaa muuttua. Antisankareiden kohdalla kyse on usein alleviivatummin tilannetajusta ja valinnasta kuin kohtalosta ja tottelemisesta. Jos perinteisessä tarinassa väkivalta on jotain joka oikeutetaan jollain suuremmalla ideaalilla, on antisankareiden maailmassa tappaminen aina ennen kaikkea valinta jolla on ultimaattisia lopputuloksia siitä huolimatta että niiden lähde on oma itse. Jopa silloin kun paperiorigami käskee.

Propaganda onkin usein kitchiä ; Tämä ei ole sattumaa. Kauneuden, hyvyden ja totuuden halutaan olevan selkeitä ja sellaisia että ne ovat ensivilkaisullas selvää. Sanoisin jopa niin että konservatiivinen elämäntapa nojaa uskontoon ja isänmaahan ja vastaaviin konsepteihin jotka heidän käsissään ovat enemmän ideaalinarraatioita kuin jotain joka huomioi mitään tosielämän piirteitä. Tässä mielessä onkin tavallaan piristävää että konservatiivit ovat muuttuneet. Poliittinen korrektius on hylätty ja nojattu rehellisyyteen ja totuuteen.Tämä on toki muuttanut heidät totaalisiksi antisankareiksi. Jopa siinä määrin että he itse käyttävät tästä epäkohteliaampaa "L" -sanaa...

Kuinka ystävyys on niin vaikeaa?

Itselläni on aika vähän ystäviä. Suopeita ihmissuhteita on jokseenkin enemmän. Osittain koen asian niin, koska olen hyvin tarkka. Moni voisi laskea ystäväksi huomattavasti kepeämmin perustein. Filosofiassa kun on ystävyyden määritelmiä jotka ovat mielestäni hyvin kepeitä. Niissä voidaan esimerkiksi vaatia lähinnä hyödyttävää ihmissuhdetta. Tällöin suurin osa työelämän suhteista esimerkiksi kaupankäynnissä olisivat ystävyyssuhteita. Ne eivät kuitenkaan tuota sen tyylistä aitoa iloa ja nautintoa jota ystävyyteen liitetään.

Toisaalta tarjolla on ystävyyden lähestymistä jossa korostetaan seuran tuomaa nautintoa ja hyötyä. Mutta näiden kohdalla esineisiin kiintyvä ihminen voisi harjoittaa ystävyyssuhteita. Tämäkin tuntuu vieraalta, vaikka kieltämättä kiinnynkin esineisiin, tunteenomaisella ja nostalgisella mutta ei-saidalla tavalla.

Mutta olenkin tässä suhteessa Aristoteelinen. Siinä ystävyydeltä vaaditaan periaatteessa aika paljon. (1) Suhteen pitää olla molemminpuolinen, eli itsen ja kohteen täytyy jakaa arvoja tai kiinnostusta tai molempia. Vastavuoroisuusvaatimuksessa ystävyys on sellaista, että stalkaajakaan ei voi sanoa lähtevänsä ystävän kanssa kävelylenkille ja että vain toinen sattuu tietämään tästä. (2) Suhteen pitää olla tasa-arvoinen eli molemmat osapuolet olisivat samanarvoisia eikä toista koeta jotenkin paremmaksi kuin toista. Taidoissa ja ominaisuuksissa voi olla eroja, mutta suhde ei ole hierarkista. (3) Ystävien pitää toimia useassa eri kontekstissa. Heidän täytyy tehdä yhteistyötä monessa erilaisessa tilanteessa. (4) Ystävien pitää olla autenttisia ja rehellisiä. Heidän välillään on luottamussuhde jossa ei salailla, olla informaation kulussa kovin rajoittuneita, saati että tietoa käytettäisiin manipulointiin.

Itse tulen usein toimeen ihmisten kanssa kontekstissa jossa jaetaan yhteinen kiinnostuksenkohde, mutta joka on tekemistä tietyssä kontekstissa. Näin ollen esimerkiksi miekkailussa on ihmisiä joiden kanssa viihdyn mutta jotka eivät voi olla ystäviäni koska en jaa elämääni kuin tässä yhdessä tilanteessa. Toisaalta en laajenna suhteita koska en ylipäätään luota juuri kehenkään ennen kuin olen jakanut heidän kanssaan paljon kokemuksia eri konteksteissa. Toisaalta yhdessäolo perustuu usein tavoitteelliseen tekemiseen jossa on taitoeroja. Ja nämä taitoerot ovat oleellisia koska sitä tavoitellaan sitä että ollaan hyviä tässä asiassa. Tältä pohjalta ystävyyttä on vaikeaa rakentaa.

Onkini ihme että minulla on ystäviä ylipäätään. Tosin Aristoteleen vaatimukset ovat niin kovia että moni kutsuisi sitä enemmänkin "tosiystävän" kuin "ystävän" määritelmäksi. On ihme jos oikein kellään on tämänlaisia ystäviä. Ainakaan kovin monia. Siksi on kai lohdullisempaa elää sosiaalisessa mediassa jossa "ystävä" on sellainen tyyppi joka haluaa jostain syystä, aivan mistä tahansa syystä, seurata sinua. Ja jonka kanssa vastavuoroisuus tarkoittaa sitä että sinä et vastaavasti aktivoidu ja poista häntä kaverilistasta. Ystävyys jossa ei tarvita kaveripyynnön hyväksymistä kovempaa aktiivisuutta on jotain jota riittää meille jokaiselle. Se lohduttaa niinä hetkinä kun tajuat eläväsi yksin ilman vertaista ja luotettavaa lajikumppania.

Metatasolle vapautumisesta

Vapaus on hyvin moderni arvo. Se on niitä perusasioita joiden voidaan nähdä olevan nykyään se jaettu arvo joka yhdistää muuten riitelevää oikeistoa ja vasemmistoakin.

Tässä voi usein helposti huomata tilanteita joissa vapauden puute viittaa hallittuna olemiseen ja tällöin esimerkiksi kapinointi (vallitsevia) normeja vastaan nähdään helposti vapautumisena. Teini joka kapinallisesti polttaa tupakkaa vastoin vanhempiensa kieltoa saattaa kuitenkin tehdä tätä pakonomaisesti ja tupakointi voidaankin nähdä jonain joka demonstroi miten riippuvaisia vanhempiensa mielipiteistä - ja paheksunnasta - tässä ollaan. Eikä nikotiiniriippuvuuskaan välttämättä edusta sitä vapauden vahvinta ydintä. Toki tupakasta kieltäytyminen pakonomaisesti ei sekään ole vapautta. Joten selvästi tässä on kysymys muusta kuin siitä että noudattaako vai rikkooko normeja.

Tässä mielessä voi olla hyvä katsoa vapautta kategorisoimalla käsitettä hieman.

Yllättävää kyllä vapaus ei ole mitenkään yksiselitteinen asia. Niitä kaikkia yhdistää kuitenkin yksi asia. Nimittäin valta. Vapaus nähdään jonain jossa ihmisellä on kyky tehdä valintoja. Vapaalla toimijalla on kapasiteettia toimia eri tavoilla. Toki pelkkä valta ja valinta ei riitä. Vapaus voidaan nähdä kaikille vapausnäkemyksille yhteiseksi piirteeksi joka on kuitenkin aina lähinnä välttämätön mutta ei riittävä ehto.

Tämän lisäksi tarvitaan tiettyjä lisämääritteitä. Ja näiden kohdalla koulukunnat alkavat nousemaan esiin;
1: Itsellisyys on vapautta johonkin korostaa sitä että ihmisellä on valta tehdä jotain jota hän itse jotenkin edustaa. Karkeimmillaan tämä näyttäytyy siinä että ihminen saa tehdä sellaisia valintoja kuin hän haluaa tehdä. Tämä sitoutuu usein jonkinlaiseen tematiikkaan jota voisi kutsua paremman sanan puutteessa autenttisuudeksi. Tässä kohden tilanne menee hankalaksi. Sillä esimerkiksi Aristoteleen mukaan ihminen on poliittinen eläin. Kristinuskossa on paljon teologista ajattelua joka nojaa siihen että kristinuskon opit kuvaavat ihmistä autenttisimmillaan ja tätä tätä kautta kristinuskon normien seuraaminen on autenttisena olemista. Tässä on yleensä takana teoria siitä mitä ihminen on.
2: Rajoittamattomuus on vapautta jostain, taas korostaa sitä että meidän valintojamme ei rajoiteta ulkopuolisella voimalla. Tässä on haasteellista se, että lähes kaikki aiemmin mainitut ihmisen autenttisuuden teoriat voidaan nähdä tämänlaisina rajoituksina.
3: Itsellisyys taas korostaa että teot ovat vapaita kunhan niitä eivät koske kohdan kaksi rajoittavuuksia muistuttavia asioita joita edustavat esimerkiksi (1) ulkopuoliset voimat jotka (1a) ovat fyysisiä reunaehtoja jotka tekevät joitain asioita täysin mahdottomiksi (1b) ulkoisia sosiaalisia reunaehtoja joissa jonkinlainen uhka joka on joko välitön, todennäköinen tai seurauksiltaan vakava. (2) Sisäiset voimat kuten jonkinlainen psykologisesti epäterve traumakäytös, vääristynyt omatunto, tai muu vastaava voima joka muistuttaa kovasti itsellisyysteorian kohdalla mainittua epäautenttisuutta.

Tästä seuraa se, että vapaus näyttäytyy helposti ihmiskuvan kautta.

Käsittelemme vapautta kuin se olisi hyvin yksiselitteinen asia. On kuitenkin selvää että se mitä ihminen haluaa voidaan käsitellä muootoon "mitä ihminen oikeasti haluaa jos hänellä ei ole rajoitteita". Tästä syntyy helposti sellainen tilanne että vääriä asioita haluava ihminen voidaan nähdä vaikkapa traumatisoituneena.

Toisaalta moraali, esimerkiksi vastuu ja anteeksianto, näyttävät hyvin erilaisilta. Esimerkiksi kristinusko on moraaliltaan hyvin Jumalakeskeinen. Ja synty on sitä että rikotaan Jumalaa ja Jumalan normia vastaan. Esimerkiksi kun joku raiskaa jonkun, tämä voidaan nähdä syntinä joka rikkoo Jumalan säädöksiä vastaan. Tässä mielessä on ymmärrettävää että ihminen rukoilee anteeksiantoa Jumalalta eikä raiskauksen uhrilla ole niin suurta merkitystä. (Katolisessa kirkossa pappi ei ole raiskauksen uhri mutta hän voi antaa lepyttelytoimenpiteet. Luterilaisessa kirkossa tätä tasoa ei korosteta, mutta sielläkään armon erityisehtona ei ole sopu uhrin kanssa.)

Itselleni tilanne on siinä mielessä erilainen että en näe että on mitään metafyysistä ihmiskunnan ulkopuolista moraalikäsitystä. Ihminen on sosiaalinen eläin ja laumaeläiminä meillä on tietynlaisia taipumuksia. Koska moraali on minulle ihmisistä lähtöisin, osittain evoluution säätämää lajityypillistä käytöstä, osin kulttuurin iskostamaa ajattelua, olemme vastuussa vain toisillemme. Joka tietenkin tarkoittaa sitä että Jumalalta anteeksi saaminen on melko irrelevanttia koska se aito anteeksiannon lähde, eli omien pahojen tekojen uhri, ei ole mitään anteeksiantoa antanut.

On esimerkiksi selvää että jos kristitty sanoo että moni ihminen sekoittaa normittomuuden ja vapauden ja että ihminen päinvastoin vapautuu kristuksen kautta, hän puhuu omasta ihmiskuvastaan ja korostaa myös että tämä on parempi kuin erimielisen ihmiskuva ja vapauskäsitys. Jos Jeesus kuvaa ihmisen autenttisena ei kyseessä tietenkään ole rajoittava normi vaan kuvaus siitä mitä ihmiset terveenä ja rajoittamattomana haluavat.

Kenties tästä erilaisuuden tiedostamisesta voi kuitenkin johtaa jotain.

Itse kuitenkin näen että tälläinen vapauden metakäsitys tuo esiin uusia huomioita jotka mahdollistavat argumentoinnin siitä huolimatta että vapauskäsitteissä on eroa. Syntyy ikään kuin ylätaso jonka kohdalla eri maailmankuvat sisältävät rajoitteita ja vapautteita. Kokonaisuutta voidaan katsoa laajemmin ja näin voidaan nousta moraalista joka on hieman erilaista kuin se että katsotaan yhden maailmankuvan ja yhden normin ja yhden tilanteen kautta.

Voidaan esimerkiksi huomata että kun uskovainen uhkaa vakaumuksellista ateistia helvetillä, tässä tilanteessa on niin että (1) uskovainen on uhkailija koska hän pitää antamaansa uhkaa relevanttina. (2) Hän ei kuitenkaan rajoita tällä uhkalla ateistin käytöstä koska ateisti ei koe uhkaa relevanttina. Tämä taas eroaa vahvasti siitä miten asiaa käsitellään keskustelussa. Usein ateisti moittii helvetillä pelottelijaa vapautta rajoittaavksi uhkailijaksi kun taas helvetillä uhkaaja korostaa että hän ei uhkaile vaan pelkästään varoittaa jostain relevantista ongelmasta joka seuraa. (Vaikka tämä on sekin ulkoinen uhka joka on relevantti eli se on nähtävissä vapauden rajoitteena.)

Piispa, oikeus uskoon ja uskonnottomien ylivalta

"Tuo ero on nyt poistettu lakitekstistä, mutta ajatus on oikea. Solvaus tarkoitti sellaista tietoa, joka on omiaan saattamaan henkilön halveksimisen alaiseksi. Sellaisia tietoja julkaistaan mm. minusta jatkuvasti. Herjaus tarkoitti henkilön väittämistä syylliseksi rangaistavaan tekoon, siis esim. ”Teosta tuomitun X:n sijasta murhan teki todellisuudessa Y, joka on edelleen vapaalla jalalla.”"
(Jukka Kemppinen, "lähdesuoja")

Perinteisessä ajattelussa on esitetty, että ihmiset olisivat rationaalisia olentoja joilla on vapaa tahto. Tälle perustalle on rakennettu esimerkiksi valistusihanne. Ihanteena on Sapere Aude. Ja jos jokin asia on Totta niin sitten tasapuolisessa ja neutraalissa keskustelussa tämä asia hyväksytään useammin. Ja näin ei tarvita erillistä valvontakoneistoa. Tosin valistukseen kuuluu pluralistisia ellei peräti relativistisia sävyjä siinä mielessä että siinä tiedostetaan että jos ihmisten annetaan vapaasti päättää asioita niin sitten he eivät päätä samalla tavalla. Tässä mallissa jos jokin joutuu erikseen painostamaan, indoktrinoimaan tai dogmatisoimaan, niin se vihjaa vapaan ajattelun rajoittamiseen.

Tästä ajatustavasta voidaan vetää juuria vaikka siihen miten Aristoteles esitti että puhetaidossa on kysymys siitä että sanomisen muotoilu kohtaa järjen ; Hyvässä viestissä logos (järki), pathos (yleisön tunteiden hakeminen) ja ethos (sanojan karismaattisuus ja hyveellisyys) ovat yhteistyössä.

Myöhemmin tämä on kääntynyt karkeasti ottaen siihen suuntaan että retoriikka nähdään huijaamisen ja manipuloinnin taitona kun taas logiikka ja järki ovat jotain joka kuitenkin paistaa ihmisissä. Luottamus järkeen on kuitenkin säilynyt monilla.

Oma pessimismi.

Itse olen niitä pessimistejä jotka mukailevat enemmän Arthur Schopenhauerin maailmaa. Siinä missä moni logiikan ja päättelyvirheiden kirja esittää olevansa järjen puolustaja, Schopenhauer näki että vänkäämisessä on usein siinäkin kysymys siitä että halutaan mahdollisimman vakuuttavasti oikeuttaa oma mielipide, vängätä ja puolustaa omia näkemyksiä mahdollisimman hyvin. Kysymys on siis siitä että jos perinteinen retoriikka tuomitaan usein tarpeettoman kategorisesti niin sama toimii kääntäen myös logiikan kohdalla: Loogisuus ei ole aina niin ihanteellista kuin se esitetään vaikkapa erilaisissa argumentointioppaissa. Schopenhauerin jäämistöstä löydettiinkin "Taito olla ja pysyä oikeassa" -teos, joka lähestyy väittelyä kisana jossa tavoitellaan voittamisena.

Tästä huolimatta minulla on jonkinlainen suhde vapaaseen tahtoon. ; Se vain ei ole kovin tavanomainen. Koska en pidä ihmisiä useinkaan kovin sisäisesti vapaina - he ovat kaavamaisia rutinoituneissa toiminnoissaan ja esimerkiksi heidän keksimänsä vitsit ovat varsin ennustettavissa, toisaalta myös ideologiaan heittäytyminen kaavamaistaa heidän ajatuksiaan hämmentävän ankarastikin. Mutta tällä ei ole merkitystä koska olen kompatibilisti. Toisin sanoen jaan vapaan tahdon sitä kautta onko lähde itse vai onko lähde painostava. Näin ollen esimerkiksi kasvatus on aina ideoiden siirtämistä ihmisiltä toisille. Mutta tätä voidaan tehdä indoktrinoivassa hengessä jolloin kyseessä on vapaan tahdon rajoittaminen. Tai se voidaan tehdä neuvottelullisesti ja neutraalisti jolloin ihminen päätyy valitsemaan kaavamaisesti sen mikä on hänelle itselleen luontevaa. Tämä on toki dogmaattista ja lukkiutuvaa ja ennustettavaa ulkopuoliselle. Mutta oleellista meille kompatibilisteille onkin tämän kaavamaisuuden lähde.

Ylläoleva oli pitkä alustus Piispan puheille.

Piispa Seppo Häkkinen sai näkyvyyttä "Verkkouutisissa". Tässä esitettiin melko tiiviitä väitteitä. Ja niiden perussääntö on se, että Häkkinen on hylännyt valistusihanteet. Ja hänen ihmiskuvansa on jopa negatiivisempi kuin minun. Ja hänen moraalinsa todennäköisesti myös. Tämänlaatuiset tilanteet ovat melko harvinaisia. Vielä erikoisemmaksi tilanteen tekee se, että piispat ovat tiettävästi oikein hyvin koulutettuja ja kirkko on sidottu eettisyyskysymyksiin aika tiukasti. Tässä mielessä ihanteen ja käytännön välillä on jännitettä joka kieltämättä ajaa kohti sellaista suuntaa että lienee parasta kyseenalaistaa valistusihanteet tai ainakin niiden toteutuminen kristillisten piirien sisällä.

"Seppo Häkkisen mukaan neutraali näkemys uskontoon johtaa uskonnottomuuden ylivaltaan." ... "Nykyään on yleistynyt näkemys, että uskontoa tai uskonnollisuutta tulisi arvioida katsomuksellisesti neutraalilta pohjalta." ... "Julkisuudessa on esitetty mielipiteitä, joissa on haluttu kieltää esimerkiksi kaikki päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuva uskonnonharjoitus" ... "Neutraalisuus ei siten merkitsisi kaikkien katsomusten tasa-arvoa, vaan yhden katsomuksen, uskonnottomuuden, ylivaltaa. Tämä riistäisi piispa Häkkisen mukaan samalla lapselta oikeuden omaan uskontoonsa." Huomattavaa on että Häkkinen ei puhu katsomusaineiden opettamisesta vaan nimenomaan uskonnonharjoittamisesta. Tämä voidaan sitoa muuhunkin kuin jostain "Enkeli taivaan" -laulamiseen joulujuhlassa. Tämä voidaan sitoa myös siihen että koulujen uskonnonopetus - jopa silloin kun opetetaan "lapsen omaa uskontoa", (lue "lapsen vanhempien uskontoa") - olisi tunnustuksetonta. Eli uskonnonopetus ei ole uskonnonharjoittamista vaan tästä uskonnosta neutraalisti kertomista. "Hänen mukaansa lapsella ei ole välineitä myöhemmin arvioida uskontoja ja katsomuksia, jos hän jää ilman uskonnollista kasvatusta." ... "Piispa toteaa, että ”hyvään elämään kuuluu lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan” eikä tätä oikeutta saa viedä."

Toki ensimmäinen ajatus on varmasti se, että tämä uutinen oikoo ja demagogioi. Mutta itse asiassa koko Häkkisen mielipidekirjoitus Suomen Kuvalehdessä on tätä uutista tymäkämpi. (Häkkinen toki haluaa myydä asiaansa jonain rationaalisempana ja vakavampana ja järkevämpänä, jopa akateemisen ajattelun popularisoimisella. Mutta sen kutsuminen mielipidekirjoitukseksi osuu lähemmäs totuutta.) Tässä korostetaan esimerkiksi juuri sitä että lapsen ei saao oikeasti valita. Vanhempien on valittava hänen puolestaan. "Kirkkoon kuuluvatkin vanhemmat saattavat nykyään jättää lapsensa kastamatta ja vaille uskonnollista kasvatusta. Ajatuksena on, että lapsi voi sitten aikuisena päättää, mihin uskoo vai uskooko mihinkään ja liittyykö johonkin uskonnolliseen yhteisöön vai ei. Kauniilta kuulostava ajatus on käytännössä lapsen uskonnollista heitteillejättöä."
Tässä hän viittaa jopa YK:n lastensuojeluun. "YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen 14. artiklassa taataan lapselle ajattelun, omantunnon ja uskonnon vapaus. Sopimuksen 27. artiklassa tunnustetaan lapsen oikeus hänen ruumiillisen, henkisen, hengellisen, moraalisen ja sosiaalisen kehityksensä kannalta riittävään elintasoon. Vanhemmilla on velvollisuus huolehtia tästä elintasosta. Lapsella on oikeus saada oman uskontonsa mukaista ohjausta, tukea ja kokemuksia." Tämä on niitä lausumia jotka ovat juridisesti haastavia. Koska tiettävästi YK:n lastensuojelulakia tulkitsevat eivät näe asiaa tällä tavalla. Se, että lasta ei kasteta kirkkoon tai hänelle ei opeteta iltarukousta ei nimenomaan nähdä lapsen heitteellejättönä. Häkkisen tämä kohta onkin haasteellinen. Sillä jos väittää että YK:n laki ei sano mitään tälläistä ei ole mitään järkeä sitä mainita. Mutta jos väittää että YK:n laki todella on relevantti tässä aiheessa niin valehtelee. Ja tästä päätyy helposti siihen tilanteeseen missä Päivä Räsänen oli taannoin. Hänhän puhui avioliittolain muutoksen yhteydessä siitä miten lasten oikeus isään ja äitiin on YK:n ihmisoikeuksissa. Ja sitten hän joutui selittelemään YK:n ihmisoikeusasioiden asiantuntijoiden korjausten jälkeen että ei ollut mitään sellaista tarkoittanut. Ei vaikka erikseen piti YK mainita.

Mitä tässä tehdään?

Oikeus on hyvin mielenkiintoinen sana tässä yhteydessä. Häkkinen käyttää melko ovelasti retoriikkaa juuri siinä muodossa missä sitä usein moititaan. Häkkinen käyttää uskontoon liittyviä oikeuksia ovelasti kaksoismerkityksessä. Ja tämän tempun huomaaminen on melko haasteellista koska monet ihmiset kulkevat sanojen antamien mielikuvien eivätkä määritelmäsisältöjen maailmassa.

Kun yleensä puhutaan oikeudesta uskontoon, puhutaan vapauksista. Eli ihminen saa valita oman uskontonsa ilman indoktrinointia. Häkkinen kuitenkin käyttää tässä sanan oikeus toisenlaista vakiintunutta merkitystä. Sitä että oikeus tarkoittaa likimain samaa kuin pakotettu resurssi. Eli jos on vaikka oikeus ruokaan tai juomaveteen, se on jotain joka pakotetaan. Oikeus -sanaa käyttämällä tämä hyppy uskonnonvapauden ja siihen liittyvän oikeuden uskoon merkitys voidaan kääntää suoraan nurinperin.

Häkkisen lausunnossa paistaa toki läpi sekin, että lapsen uskonnon ja lapsen oman ajattelun tilalle tulee se että lapsen puolesta tehdään asioita. Tätä tapahtuu toki monissa paikoissa lapsen elämää. Häkkiselle lapsi onkin korostetusti vanhempien uskonnollisen vallankäytön ja indoktrinaation passiivinen ja ei-arvostettu kohde. Sellainen kyvytön ja avuton jolle ei voi antaa valtaa päättää edes uskonkysymyksiään.

Itselläni on sellainen ajatus että jos jonkun ihmisten näkee kyvyttömäksi johonkin asiaan niin sitten hänelle on aivan turhaa opettaa sitä. Toisin sanoen lasten uskonnonopetus on missään mielessä relevanttia jos ja vain jos lapsen katsotaan olevan kyvykäs sen kohdalla. Jos lapsi on kyvytön niin sitten se ei ole ongelma.

Muuten voi päätyä siihen että oikoo logiikassaan kuten Häkkinen. Eli päättelee vaikka että kastamatta jättäminen on sama kuin se että ei kerro mitään uskonnosta. Tai että jos ei aja uskonnonharjoittamista niin sitten ei oikeastaan ole väliksi opettaa edes neutraalisti ja tunnustuksettomasti uskonnosta. (Koska jos näin ei ole kauhisteluperustainen ajatusketju katkeaa ja erilaisia asioita väitetään samanlaisiksi.)

Toisaalta hauskaa on se että Häkkinen puhuu uskonnottomien ylivallasta. Mutta hänen keinonsa eivät perustu vapauteen vaan siihen että kohde indoktrinoidaan uskontoon sisälle. Joka taas voidaan nähdä nimenomaan by definition ylivallaksi. Toisin kuin neutraali uskonnonopetus joka itse asiassa meille kompatibilisteille on niin vapaata kuin käytännössä ylipäätään voi. Siinä ylivalta on näkemyskysymys josta voi olla järkevästi erimielinen. On vaikeaa olla näkemättä Häkkisen asennetta nimenomaan vallankäytöksi jossa ihmisen ei anneta itse päättää koska hän kuitenkin neutraalissa tilanteessa valitsisi väärin..

Poliittisen korrektiuden synty

Aristoteles neuvoo "Topiikassa" siihen, että ei pidä keskustella kenen tahansa kanssa. (Teos käsittelee dialogi/keskustelutilanteisiin sopivaa dialektiikkaa, erityisesti väittelytilanteisiin sopivaa perustelua.) Aristoteles korostaa, että pitää keskustella vain sellaisten kanssa jotka tuntee. Tuntemista tarvittiin jotta voitiin tietää että kyseisellä ihmisellä ei ole tapana ajautua mielettömyyksiin ja häpeällisyyksiin. Ja jotta tiedetään että he eivät nojaa auktoriteettien mahtikäskyihin vaan kuuntelevat perusteluja ja perustavat omat sanomisensa niihin. Ja jotka ovat kohtuullisia. Jopa niin että voivat huomata ja tunnustaa jos ovat itse väärässä.

Tässä ei selvästi ole kysymys autoritaarisuudesta. Mutta elitistinen tämä näkemys on. Se on hyvin erilainen kuin Sokrateen lähestymistapa. Sokrates näki, että ihmiset olivat ytimeltään viisaita ja tietoa voitiin kätilöidä ulos kenestä tahansa. Sokrateelle ei toisaalta käynyt kovin hyvin, joten mitä ilmeisimmin

Aristoteleen suhtautumisessa oli takana aimo annos tilannetajuista tervejärkisyyttä.

(Tuppaan kutsua pessimistisiä, negatiivisia ja kyynisiä asioita tämäntapaisilla nimityksillä.) Moni ihminen ei mieti asioita. Ja vielä useampi ei jaksa miettiä asioita ja korvaa näkemyksen hankkimisen sillä että kerää kokoelman kunnioitettuja jotka ovat tehneet tämän heidän puolestaan. Ja pieni osa ihmisistä on pelottavalla tavalla vihaisia jo ihan yksinään - ja melko usea voidaan usuttaa laumahenkisyydellä olemaan tälläisiä.

Aristoteleen asennetta voidaan nähdä esimerkiksi Mertonin CUDOS -normistossa, jossa tieteenteon ihanteeksi asetetaan se, että tiedeyhteisö ei ole autoritaarinen vaan yrittäminen on tasa-arvoista. Onnistuminen taas sidotaan siihen että tiedeyhteisö jotenkin yhteisomistaa tieteellisen tiedon ja harjoittaa systemaattista skeptismiä. Jossa ihaillaan totuusarvoja ja niiden lähestymistä ei-yksilönäkökulmasta ei-maailmankuvapohjalta, neutraalisti viileiden yhteisten normien kautta.

Nykypolitiikassakin on hieman Aristoteleen henkeä. Politiikka esitetään usein muodossa "politiikka on yhteisten asioiden hoitamista". (Minulle se näyttää tosin koostuvan enemmän puoluepoliittisen puolueen valta-aseman säilyttämiseltä. Ja yhteiset asiat ovat vain tässä onnistumisen oletettu seuraus.) Mutta Aristoteleen asennetta varmasti tarvitaan. Sillä maailmassa on aika paljon ihmisiä jotka näyttävät seuraavan maksiimia "politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin". Ei riitä että hoidetaan yhteisiä asioita. Niitä hoidetaan keskustellen.

Edustuksellinen demokratia on tässä mielessä erikoinen, että siinä valtaan ei ole perinteisesti haluttu keskivertoisia ihmisiä. Poliitikkojen pitäisi - ainakin ihanteissa - olla jotenkin erityisen moitteettomia. Siksi valtaan ei valita keskinkertaista tyyppiä vaan tyyppejä joita keskinkertaiset äänestävät. (Tämä on tarkoituksellisen poleemisesti muotoiltu. Kun Robert Heinlein sanoi "you can sway a thousand man by appealing to their prejudices quicker than you can convince one man by logic" hän ilmoitti tämän totuuden aforismimuodossa, eikä syllogismina. Saati sosiologisena tutkimuksena.)

Tätä sivistysihannetta vastaan on tietenkin syntynyt jonkinlainen elitismi. Ei väkivaltakeskeinen elitismi. Vaan elitismi joka koskee sanavalintoja. Aristoteleen loogisuus-rationaalisuus-asiallisuuskeskeisyydellä saa aikaan hierarkian. Joka on varmasti eettisesti miellyttävämpi kuin omistamien teräaseiden ja niiden käyttämistaidon ympärille rakentunut hierarkia. (Tai tästä voin kyllä olla hieman erimielinenkin koska olisihan tuollainen järjestely itselleni kohtuullisen edullinen.) Se on kuitenkin hierarkia. Voidaan nähdä että tämän ympärille syntyy keskustelukulttuuri joka on itsessään poliittista korrektiutta.

Viime aikoina tätä on haluttu alleviivatusti purkaa.

Nykyaika on joukkoviestinten aikaa. Perinteiset taitokeskeiset mediat ovat kärsimässä. On erikoista että koulutetut journalistit ovat menettäneet tuloja siksi että amatöörijournalisteja on ilmestynyt mielipiteilemään ties mihin blogeihin. Ja tässä on puututtu nimenomaan keskustelukulttuuriin ja politiikantekoon.

Tämä näkyy melko alleviivatusti siinä miten puhutaan poliittisesta korrektiudesta ja siihen liittyvästä keskusteluvallasta. Toisaalta muutenkin kielenkäytön ympärillä käydään aika paljon keskustelua. (Kuten voidaan huomata omassa sivistyssana-kirosanalimbossani. Joka on itselleni luontevaa mutta joka ei synnytä ystäviä ja vaikutusvaltaa yhtään missään kontekstissa.) Tässä korostuu se, että sivistyksellisyydessä on aika usein kysymys siitä että sanavalinnat merkitsevät kenties liikaakin. Tätä kautta tietyt sosiaaliset ja kulttuuriset piirit saavat valtaa kun taas toisilta se otetaan pois. Kaikki saavat sanoa sanottavansa, mutta kaikkia ei kuunnella.

Schopenhauer onkin kirjoittanut siitä, miten väittelytilanteet ovat monille täynnä turhamaisuutta. Hän esitti että vastustaja helposti pahastuu hävittyään dialektisessa kisassa kuin jos häntä loukkaisi ilkeillä sanoilla ; Hävinnyt katkeroituu vaikka voittaja olisi pysynyt totuudessa ja väitellyt järkevästi ilman häijyyksiä. Schopenhauerista tämä kertoo siitä, että epäonnistuminen älyllisyydessä iskee turhamaisuuteen pahemmin. Tämä toisaalta kuvaa sitä, miten harvinainen Aristoteleen kuvaama ihmeellinen ihannekeskustelija olisi.

Tässä mielessä on hyvä tiedostaa että tarve elitismille on selvästi olemassa. Toisaalta elitismi itsessään voi olla osa tätä ongelmaa ; Siinä kun sivistyksellisyys on usein pinnassa eikä sisällössä. He eivät ole Aristoteleen ihannekeskustelijoita vaan teeskentelevät olevansa sellaisia.

Ruusuista, logiikasta ja seurauksista

Logiikka on vaikeaa. Monin paikoin se ei ole kovin kompleksista. Mutta se on epäintuitiivista. Ihmiset puhuvat logiikasta ja pitävät itseään loogisina. Mutta ihmisiä on hyvin helppo hämätä.

Hyvänä esimerkkinä on psykologien käyttämä ruusuesimerkki jossa kuvataan päätelmä.
P1: Kaikki ruusut ovat kukkia.
P2: Jotkin kukat lakastuvat nopeasti.
J: Jotkin ruusut lakastuvat nopeasti.

Perustelu tuntuu eheältä. Ja valtaosa kysyttäessä pitääkin tätä validina päättelynä. Eli heistä tuo on looginen ja ehyt päätelmä. Se ei tietenkään ole.

Ihmiset päättelevät tilanteen olevan järkevän pääasiassa siksi että kumpikin premissi on jotain jota pidetään totena ja johtopäätöstä pidetään totena. Ja tässä tohinassa unohtuu se, että tosiasiassa johtopäätös ei seuraakaan annetuista premisseistä. Ei vaikka "jotkin" -sana ja "ruusu" näppärästi siirtyy mukana. Päättely olisi deduktiivinen vasta jos laitettaisiin mukaan jokin P3 joka sanoisi että ruusut kuuluvat kohdassa 2 määritettyihin kukkiin. Ilman tätä lisämääritystä meillä on käsissäämme iso kukkien joukko eikä tiedetä kuuluuko ruusu siihen luokkaan jotka lakastuvat nopeasti vai joihinkin toisenlaisiin. (Päätelmä on tosi vain sen vuoksi että nämä lisäoletukset ovat nekin hyviä premissejä.) Ihmiset lisäävätkin tämänlaisia piilo-oletuksia automaattisesti. Tai oikeastaan he eivät pääse niin pitkälle että miettisivät tämänlaisten piilo-oletusten tarvetta ja oikovat ilman mitään lisäilyjä.

Tässä kohden on mielenkiintoista huomata että tässä hämmennystä herättää koko logiikan suhde asioihin. Se ei ole vaikea. Ja yritänkin luoda muistilaitteiston jonka avulla käytännössä kuka tahansa voi muistella pääpiirteet (ei välttämättä munkkilatinanimistöä, mutta idean) niin että voi toteuttaa ajatusten avulla "jotain". Itse asiassa lavennan tätä hieman. Ja tätä kautta voi selvitä monenlaisista, joskin hyvin yksinkertaisista, kategorisen logiikan haasteista.

Jo Aristoteleen ajoista lähtien on esitetty että tarvitaan kaksi hyvin erilaista konseptia käsittämään sitä mitä arkikieli tarkoittaa sanoessaan "päin vastoin". Aristoteleen puolella käsitellään erillään ristiriita (contradictio) ja vastakkaisuus (contrariety). Näistä contrariae -tilat ovat hieman mutkikkaampia mutta niistä on kuitenkin parempi lähteä liikenteeseen. Ne ovat sellaisia että molemmat eivät voi olla samanaikaisesti tosia. Esimerkiksi voitaisiin ottaa lause "jokainen ruusu on kukka" ja "yksikään ruusu ei ole kukka". Loogisesti nämä eivät voi olla tosia samanaikaisesti. Mutta ne eivät ole ristiriidassa (contradictio) koska kumpikin niistä voi olla samanaikaisesti epätosi. Voitaisiin nähdä että kenties vain jotkut ruusut olisivat kukkia. Sen sijaan ristiriita syntyy jos toisen epätotuudesta väistämättä seuraa että toisen olisi oltava tosi, tai totuudesta sen että toisen on oltava epätosi. Tästä esimerkiksi käy vaikka se minkälainen suhde väitteellä "Kaikki Ruusut ovat kukkia" on "Jotkut ruusut eivät ole kukkia" -väitteen kanssa. Tai "Jotkut ruusut ovat kukkia" -väitteen ja "Yksikään ruusu ei ole kukka" -lauseen kanssa.

Esimerkistön kannalta tämä on tavattu kuvata esimerkillä jossa kaikki miehet ovat valkoihoisia ja jossa yksikään mies ei ole valkoihoinen. Ne ovat contrariae -tilassa mutta eivät contradictio -tilassa. Ja tämä on helppoa tiedostaa, koska tosielämässä ne ovat molemmat väärin. Logiikan mekaniikka ei välitä puhutaanko ihmisistä vai kukista. Yhtä tosista premisseistä samoilla päättelysäännöillä tulee seurata samat lopputulokset.

Tämä on tärkeää. Sillä arkielämässä saattaa oikeasti syntyä hämmennystä ja jopa riitaa siitä onko "ei yhdenkään" vastakohta "jokin" vai "kaikki". (Itse olen saanut aikaan nipotusta tähän liittyvistä kommunikaatiokatkoksista yhden kerran. Se on harvinaista ja vaikeaa, mutta uskon että tämänlaiset mutkat vaikeuttavat elämää muillakin.)

Tätä on myöhemmin mutkistettu. Mutta jo 400-500 -luvulta asti on kuitenkin tunnettu sen hienostuneempi versio. Joka tuntuu olevan sen verran hankala että sen taitaminen puuttuu suurelta osalta 2000 -luvun jälkeen eläneiden logiikanprosessointitaitoja. Jaottelusta kehittyi ns. square of opposition. (Kuva ohessa.)

Ajatus voidaan kuvata ruusuesimerkilläni luettelomuodossa seuraavasti. On helppoa tiedostaa että väitelauseet voivat olla universaaleja tai partikulaareja, ja joko positiivisia tai negatiivisia:
1: (Universal positive) Jokainen ruusu on kukka.
2: (Universal negative) Yksikään ruusu ei ole kukka.
3: (Particular positive) Jotkin ruusut ovat kukkia.
4: (Particular negative) Jotkin ruusut eivät ole kukkia.

Nämä ovat lähtökohtia kulmissa jotka ovat jonkinlaisissa suhteissa muihin kulmiin. Näin ollen jokaisessa kohdassa on itse asiassa suhde kolmeen asiaan. Nämä suhteet ovat symmetrisiä, eli sama periaate pätee molempiin suuntiin. Eli jos kaksi väitelausetta ovat ristiriidassa yhteen suuntaan niin tämä ristiriita ei katoa jos tarkastellaan asiaa "suhdeviivan toisesta päästä". Koska suhteita on kolme, on syytä täydentää huomiota. Sillä Aristoteleella suhteita oli vain kaksi. Uusi, kolmas, suhde on subalternation. Kun miettii kuviona, voi tietenkin arvata että taulukosta puuttuu linja "Kaikki Ruusut ovat kukkia" ja "Jotkin Ruusut ovat kukkia" -välillä. Ja "Yksikään Ruusu ei ole kukka" ja "Jotkin ruusut eivät ole kukkia" -välillä. Ja subalternation kuuluukin juuri tähän.

Näissä kohden suhteet ovat erikoisia. Ne eivät ole "vastakkaisuuksia", vaan niistä voidaan vetää päätelmiä epäsymmetrisesti. Jos meillä on universaali positiivinen joka on tosi, tiedetään että myös partikulaari positiivinen on tosi. Eli jos kaikki ruusut ovat kukkia, tiedetään että ainakin jotkin ruusut ovat kukkia. Toisaalta jos tiedetään että jotkin ruusut ovat kukkia, tästä ei voida päätellä että väite kaikista ruusuista olisi tosi tai epätosi. Samoin tapahtuu tietysti negatiivisen kanssa. Eli jos yksikään ruusu ei ole kukka, tiedetään heti että ainakin jorkin ruusut eivät ole kukkia. Mutta jos jokin ruusu ei ole kukka, ei tiedetä onko lause yksikään ruusu eivät ole kukka tosi vai epätosi. (Toki tästä tiedetään toisia suhteita, eli esimerkiksi se, että jos jokin ruusu ei ole kukka niin esimerkiksi väitelause kaikki ruusut ovat kukkia olisi ehdottomasti epätosi. Mutta tämä ei enää ole subalternation.)