Biljoonia; Tragedia horisontissa

Olen bingekatsellut "Billions" -sarjaa. Se on hienosti tehty talouselämään sijoittuva sarja, jossa joustamaton Chuck Rhoades yrittää saada tuomiolle hedgerahastoilla omaisuutta tuottaneen äärimmäisen vapaamielisesti ja avomielisesti toimivan Bobby Axelrodin. Molempien taakse on saatu heijastettua suuria ideaaleja ja mahtipontisia teemoja yhteiskunnasta ja reiluudesta. Lisäksi kysymys on mahdista ja sen eri muodoista. Ja siitä onko mahti samaa kuin oikeus.

Ensimmäinen ja usein suosimani tapa olisikin katsoa näitä teemoja. Mutta oikeastaan tässä on kyse enemmästä. Sillä omalla tavallaan katsotusti sekä Rhoades että Axelrod ovat kahta asiaa. He ovat äärimmäisen samastuttavia antisankareita. Sarja on uskottava ja aidontuntuinen siitä huolimatta, että se tapahtuu vain sellaisissa konteksteissa, jotka ovat tyystin normaalin ihmisen oman kokemusmaailman ulkopuolella.

Mutta kenties toinen tie onkin parempi. Billions on äärimmäisen nykyaikainen sarja. Ja siinä on vastakkain kaksi voimaa. Mutta nämä eivät ole hyvä ja paha. Kaikessa on kysymys perspektiivistä. Joku voisi pitää tämänlaista kamppailua relativistisoituneena. Mutta oikeastaan se on vain kyynistynyttä. Ja näiden kahden välillä on ero.

Eroa voi olla vaikeaa huomata.

Tässä epäonnistumisesta voidaan ottaa monenlaisia esimerkkejä. Ehkä tavanomaisin on ottaa perinteinen kristillinen kasvatusnäkökulma ja sen konkreettisin ilmentymä, mediaa sensuroiva huolestunut äiti. Jos näitä moraalipaniikkeja katsoo, siis niiden absurdiuden ulkopuolelta, niin niissä on yleensä ongelmana se, että niissä pahuuden paikallaolo nähdään samaksi, kuin pahuuden hyväksyntä. Siksi vaaditaan hyveellisiä sankareita jotka eivät ole kovinkaan kompleksisia. Moralismi näyttääkin tuottavan pinnallisia hahmoja. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten naissankareita haluavat tahot nykyään haluavat erilaisia mary sue -hahmoja. Kysymys ei siis ole pelkästään ideologiasta ja niiden välisestä taistelusta. Oikeastaan paras ilmentymä siitä että feminismissä ei ole kysymys relativismista on siinä että he haluavat näitä mary sue -hahmoja joissa ei ole särmää.

Toinen näkökulma korostaa tätä epäonnistumista on se, miten kävin aikanani kiivan debatin kristityn kanssa joka oli vahvasti sitä mieltä että antisankarit ovat median keino tuhota kristilliset arvot. Hän näki että antisankarit ajavat suoraa pahuutta ja pahuudelle pikkusormen antamista. Kyseessä ei siis ollut relativismin tekemä arvojen kadottaminen vaan suoranainen pahaan kannustaminen.

Näistä saa jotain ymmärrettävää. Jos mary sue -sankareita katsoo niin niissä oletetaan lapsenomainen katsoja joka ei osaa luokitella ja jäsentää näkemäänsä. Ja tästä helposti seuraisi se, että hahmojen täytyy olla selkeästi hyviä tai pahoja. Hyvin monisärmäisestikin. Ja tämä perinne on johtanut esimerkiksi kansansatujen mutilointiin. Disney -elokuviin satuja on yleensä kaunisteltu ja sensuroitu. Ja siksi sankarit ovat hyveellisiä ja jopa ulkonäöltään kauneita kun taas pahat ovat myös rumia. Jotta mitään mahdollisuutta erehtyä ei voisi olla. Samalla on kuitenkin voinut kadota sadun alkuperäinen opetus ja moraali.

Ehkä selkein ja karkein tästä on prinsessa ruusunen. Alkuperäinen satu on yllättävän raaka. Ja siinä korostuu vahvemmin se, että kuningas ja kuningarat ylisuojelivat prinsessa ruususta. Tämä sensuuriteema näkyy alusta lähtien. He halusivat vain hyvää lapselleen joten he jättivät pahattaren kutsumatta. Tämän vuoksi lapsi kirottiin. Tämä suojeluprosessi on tavallaan juuri se jota nykyvanhempi tekee kun vaatii pyytettömiä sankareita lapsilleen. Ilman tälläistä tasoa satu ruususesta muuttuu sellaiseksi että prinsessa on jokin tajuton kohde jonka tahdonvastainen häirintä on jotain jota prinssi ansaitsee seikkailtuaan.

Aristoteles viittasi asiaan mielestäni hyvin. "Runousopissaan" hän esitti että tragedian ideana on tuottaa katsojalle katharsis, tunteiden puhdistuminen. Ja tragediassa hahmo ja kosmos asetettiin vastakkain tavalla joka korosti kosmoksen merkitystä. Kohtaloaan ei voi välttää ja usein kohtaloon ajaa jokin hamartia, virhe tragedian keskushenkilössä. Ja tragedia oli antiikin kreikassa muutenkin hyvin vahvasti eettinen konsepti. Tragedian ydin on traaginen sankari jolla on jokin virhe ja siksi hän tuhoutuu. Tarinassa on toisin sanoen ideana se, että on hahmo joka tunnettaisiin meidän aikanamme antisankarina. Ja hänen ympärilleen syntyy moralistinen varoittelutarina joka sanoo, että ”älkää tehkö noin”. Eli tarinassa oli ideana nimenomaan se että seurataan antisankaria jolle lopuksi käy huonosti ja tämä on nimenomaan moraalisen opettamisen kannalta oleellista. Ei siis hajuakaan mistään relativismista tai pahuuden tukemisesta.

Tähän liittyen on tuore ja hyvin kiehtova Wisecrack -video. Video liittyi antisankarien yhteen alatyyppiin, kusipäisiin sankareihin, ja siihen miten niitä palvotaan ja kunnioitetaan. Videon yksi pohjasävy on kontrastoida fanien reaktioita tuottajien ja käsikirjoittajien asenteisiin. Yleinen teema on se, että fanit pitävät erilaisista kusipääsankareista vaikka kirjoittajat ovat aika alleviivatustikin pitäneet näitä ei-toivottavina hahmoina.

Wisecrackissa korostettiin, että antiikin kreikassa tarinat olivat nimenomaan aika etäännyttäviä ja eeppisiä. Hahmot olivat hyvin karrikatyyrimäisiä verrattuna nykyaikaan. Näyttelijöillä oli selventävät ja hyvin vahvasti piirteitä liioittelevat maskit. Ja teemana oli nimenomaan se, että sankarin vastassa on kohtalo. Nykyajan antisankarit taas eivät ole puhtaassa tragediassa vaan Billionsin tapaan ne ovat tavallaan ympäripyöreämmin draamassa. Tai komediassa. Ja tässä ytimeen on tullut samastuttavuus. Ymmärrän hyvin sen, että nykyajan viidetuotanto tukee bingekatsomista. Se, että hahmot ovat todentuntuisia ja uskottavia on tässä hyvin tärkeää. Tässä ei haeta katharsista vaan melodraamaa. Billionsissa innostavat ennen kaikkea hyvät peliliikkeet ja muut dick movet.

Ja siksi draamoissa pahalle ei usein käy huonosti. Ja tämä tarkoittaa sitä että vaikka sarja itse asiassa ei olisi pahuuden tai relativismin puolella, niin viestin tunnistaminen on vaikeaa. Tämä on hyvin kiehtovaa koska olen itse huomannut että nykyaikana on paljon kiinnostavia ja kompleksisia sarjoja jotka käsittelevät monimutkaisia asioita monilta kannoilta ja näen tämän usein syvänä tapana viestiä sitä miten syvä moraalintaju käsikirjoittajilla itse asiassa on. Mutta jos ei ole filosofis-analyyttistä mieltä jota on hionut samassa määrin kuin itse, niin tästä iso osa menee taatusti ohi. Jolloin yhä suurempi osuus katsojista ymmärtää viestin aivan eri tavalla kuin käsikirjoittaja. Josta malliesimerkkinä olkoot Wisecrackin mainitsema Rick Sanchez -fanit jotka imitoivat Rickin käytöstä vaikka Harmon itse on pitänyt tätä jokseenkin kauhistuttavana.

Wisecrack näkee että konkretisoituminen on tavallaan ongelma. Koska perinteisessä maailmassa traaginen sankari taisteli Jumalaa vastaan ja tässä on taistelu jossa ei voi voittaa. Mutta jos maailmaa naturalisoidaan vastaassa onkin se, että vastassa ei ole Jumala vaan jokin maallinen konstrukti. Ja usein tämä on yhteiskunta. Joka taas on inhimillinen, epätäydellinen ja jokin jolle voi tehdä jotain. Lopputuloksena on se, että vastassa ei ole pömpöösi voima joka mielikuvissa on automaattisesti hyvä. Vaan päinvastoin antisankarille luetaan aktiivinen ongelmienkorjaajan rooli. Siksi jos itse katson Punisheria ja hänen toimiensa samastuttavuutta sitä kautta että ihmisissä itsessään on pahuuden tunteita, moni näkee Punisherin oikeudenmukaisena hahmona joka rankaisee rikollisia jotka ovat yhteiskunnan inkompetenssin vuoksi jääneet rankaisematta. Joka ei ole, kuten itselläni, sitä että ihminen tiedostaa katsovansa sosiopaattia ja tiedostavan sosiopaattia itsessään, vaan sitä että Punisherista tulee roolihahmo joka ei sano että ”tämä on se mitä sinäkin vähän olet” vaan ”tälläinen sinä haluatkin olla”.

Naturalisoidussa maailmassa ongelmana on sekin, että uskottavuus vaatii usein sitä että paha voittaa. Sillä tosiasiassa paha usein voittaa. Ja juuri siksi, että paha on valmiimpi käyttämään erilaisia keinoja. Hyvä joutuu olemaan käyttämättä pahoja keinoja joka vähentää sitä mitä lopputuloksia voidaan hakea. On selvää että pahuus tarjoaa johonkin jotakin strategista etua. Jonka seurauksena paha voittaa joskus. Jopa useammin kuin hyvä.

Tämä kaikki johtaa siihen, että Billionsissa käsitellään kahta hyvin erilaista uskottavaa perspektiiviä jotka molemmat käsittelevät reiluutta. Ja katsoja ei näe tätä tilannetta hyvän ja pahan taisteluna siksi että hän tiedostaa että tosiasiassa molemmat nämä näkökulmat puhtaana eivät riitä. Todellisuus on tavallaan monisyisempi ja siksi mikä tahansa oikotie johtaa isoihin ongelmiin jossain tietyissä reunaehdoissa. Tämä huomio ei tavallaan ole mitään moraalin kadottamista vaan sen tajuamista että perinteinen tapa lähestyä moraalia yksinkertaisin ja joustamattomin moraalilaein on äärimmäisen ongelmallinen ja jopa epäeettinen tapa toimia. Jopa silloin kun sitä käyttää Axelrodin ja Rhoadesin tapaiset ihmiset jotka ovat itse asiassa ytimeltään älykkäitä, tilannetajuisia, päätäntäkykyisiä ja muutenkin hallintaa ympäristöönsä ohjaavia ja itse asiassa myös enimmäkseen hyviä.

Mikä johtaa kysymyksen eteenpäin. Aika moni tuntee termin parodiahorisontti. Olen itse käyttänyt sitä melko pitkään. Parodiahorisontissa on kysymys autoritaarisuudesta ja siihen liittyvästä lojaaliudesta joka johtaa siihen että erilaisia absurdejakin asioita saadaan rationalisoiduksi asian ympärille. Ja tämän lopputuloksena asiaa ei voi parodisoida koska se muuttuu parodiaksi omasta itsestään. Ääriliikkeet, äärimmäisen paljon arkijärjestä vieraantuneet ideologiat ja uskonto, joista viimeinen saattaa olla turhaa redundanssia, muuttuvat ennen pitkää omiksi parodioikseen.

Mutta komedialla tavallaan vielä menee hyvin koska komedian tulee pyrkiä jotenkin hauskaan. Ja tähän on monia hyviä keinoja. Jos esimerkiksi katsomme Master Kenin Ameridote -videoita ne ovat pinnallisesti katsoen pelkkiä videoita siitä miten jotakuta lyödään munille. Mutta ne ovat itse asiassa hyvin hauskoja jos on sisällä itsepuolustusskenessä sellaisella tavalla jossa tietää sekä siitä miten itsepuolustusasiat toimivat että miten ne sitten käytännössä ovat. Ihanteet ja toteutuma kohtaavat monesti hyvin epätyydyttävällä tavalla ja ymmärrys siitä minkälaista bullshitopettajaa onkaan liikkeellä on tarjonnut oivan tilan Ken -hahmolle. Tämä onnistuu selvästi olemaan huumoria vaikka pintavilkaisulla joku yellow bamboo on jotain jonka voisi keksiä parodiaksi. (Odotan jaksoa jossa Mestari Ken lyö vastustajaa munille henkisillä voimilla etäältä.) Tämä johtuu siitä, että Yellow Bamboo on pömpöösi kun taas Mestari Ken on keveä.

Tragedia – tai modernisoidussa muodossa draama - on itse asiassa pahempi. Sillä jos otetaan tarkoitus pyhittää keinot -filosofia niin se ei enää muodoltaan eroa siitä että keksitään argumentteja joiden mukaan antisankari ei oikeasti enää olekaan antisankari vaan puhtaasti sankari. Ja koska näissä epäonnistutaan usein, niin selvästi tässä on takana jokin relevantti ongelma.

Siksi pitäisikin puhua kenties myös tragediahorisontista.

Kenties tässä kaikessa on kuitenkin kysymys tyhmyydestä. Joka on erityisen ironista "Rick and Morty" -kontekstissa. Kyky ymmärtää vastapuolta on ainakin yksi osa "trolling problemia". Esimerkiksi Jonathan Haidt on korostanut että liberaaleilla ja konservatiivisilla asennetyypeillä on erilainen kokoelma arvoja. Ja koska konservatiivit käyttävät useampia erilaisia muuttujia moraalisissa valinnoissaan, liberaalit tuottavat usein sellaisia mukaelmia konservatiiveista jotka konservatiivit nappaavat feikeiksi. Toisaalta konservatiivien tuotoksia ei välttämättä osata erottaa näistä feikeistä liberaalejen puolella.

Suuri osa ongelmista tulee juuri siitä että televisiosarja on fiksumpi kuin katsojansa. Tämä johtaa siihen että erehdykset ja virhetulkinnat yleistyvät. Joka tietenkin kulminoituu varsin ongelmallisiin juttuihin. Ongelmana on tietenkin se, että jos vanha viihde oli yksinkertaista ja se ymmärrettiin siksi aika harvoin väärin, on nykyään huomioitava miten ihmiset saattavat innostua. Ja tällä on myös yhteiskunnallinen seurausmaailma. Tyhmyys on mahtava voimavara.