Optimismi sopii lähinnä askeetikoille

Optimismin korostaminen on muodikasta. "Self-help" -oppaat opettavat usein lähinnä ajattelemaan asioista positiivisesti. Luin tähän liittyen Mark Mansonin suhtautumisen "The Secret" -teokseen. Otan tähän alkuun osia, "pitkinä lainauksina". Sen jälkeen jatkan tästä hieman omilla täydennyksillä.

Saat mitä haluat?

Mansonin mukaan em. teos osuu hyvin vakiintuneeseen genreen. "The funny thing about all of these books is that they all more or less say the same thing: mind your own thoughts, stay positive and focused on your goals, ignore self-doubt and criticism, visualize and concentrate on what you want and you will eventually have it." Eli kyseinen materiaali on sitä mistä Jari Sarasvuon "Sisäinen sankari" on tehty. Siinä tavoitellaan jossain mielessä sellaista optimismia jota löytyy Esa Saariselta ja oppipojaltaan Pekka Himaselta. Tai Lauri Järvilehdolta. Yhteyksiä voidaan löytää myös kvanttimystiikan ja New Age -ajattelun suuntaan. "“The Secret” is simply the “law of attraction.” Essentially, the law of attraction states that whatever consumes your thoughts is what you will eventually get in life. So, if you think of all the things you don’t want in your life, you’ll only get the things you don’t want. By contrast, if you only envision the things you want in your life, then you will get everything you want in life." ... "Whereas previous self-help authors have hardly even bothered trying to explain why the law of attraction works, Byrne unabashedly dives into some cosmological nonsense. She argues that the reason The Secret works is because The Universe is made up of energy (and, as Einstein taught us, matter can be converted to energy and vice versa) and all energy has a frequency"

Manson korosti, että tässä on jonkinasteinen totuus. Vahvistusharha. Eli universumin värähtelyjä ei tarvita. "Essentially, The Secret is an attempt to leverage the confirmation bias to one’s advantage. The idea is that if you’re constantly thinking positive thoughts about yourself, you will begin to notice little things in your experiences that confirm these beliefs, thus helping them come true. On the other hand, if you’re constantly thinking negative feelings about yourself, the negative feedback in your environment will stand out to you, thus making you feel worse." ... "Essentially, The Secret tells you to become delusionally positive about yourself for a long enough period of time that your natural confirmation bias kicks in and you only attend to the things in your life that match these new beliefs." Tämä valitettavasti tarkoittaa myös sitä että tosiasiassa tässä ei olla muuttamassa maailmaa ja mitä siinä tapahtuu vaan sitä miten maailmaa siedetään. Ja tällä on merkitystä, koska vahvistusharha johtaa riskejenhallitsemattomuuteen ja ongelmien piilottamiseen niiden korjaamisen sijasta. "the confirmation bias on steroids and it can be dangerous: taking on risky business ventures or investments, ignoring red flag behaviors from a romantic partner, denying personal problems or health issues, avoiding necessary confrontations, failing to weigh the possibility of failure in decision making, and so on. While this sort of “delusionally positive” thinking may make one feel better in some (or even many) situations, as a long-term life strategy, it is utterly disastrous." Jos ihminen onnistuu ajattelemaan positiivisesti, ja kieltäytyy ajattelemasta negatiivisesti, Nigerialaiskirjeet sähköpostissa muuttuva saataviksi.

Manson jopa ehdottaa että oppiminen ja kasvaminen on aina raskasta ; "changing and improving your life requires destroying a part of yourself and replacing it with a newer, better part of yourself. It is therefore, by definition, a painful process full of resistance and anxiety. You can’t grow muscle without challenging it with greater weight. You can’t build emotional resilience without forging through hardship and loss. And you can’t build a better mind without challenging your own beliefs and assumptions. So why would we ever expect that becoming a better person is easy or pleasant or…positive?"

Kompromissipakko.

Olen itse nähnyt että onnellisuus-optimismi -teemassa korostuu hyvin vahvasti hedonismi. Vieläpä sellainen hedonismi jossa halutaan kaikki ja tästä ei suostuta tekemään kompromisseja. Self help myy kannustavassa ilmapiirissä ajatuksia siitä miten ihminen voisi helpoilla kikoilla tehdä itsestään älykkäämmän, sosiaalisemma, vaikutusvaltaisemman, rikkaamman ja onnellisemman. Ja kaiken ajatellaan olevan mukavaa. Eli asian täytyy olla saavutettavissa, ei vain perittävissä. Ja sen täytyy vieläpä olla miellyttävää. Koska ilmapiiri on mukava ja asia on haluttava, syntyy ilmapiiri jossa on kivaa uskoa näin. Ja tämän kautta paras tapa menestyä self helpin avulla on ryhtyä self help -konsultiksi.

Ja tämä on joko huijausta tai naurettavaa, jossain tapauksissa myös kvanttimystistä taikauskoa. Selvästi Manson on oikeilla jäljillä. Sillä on havaittu että optimistit todellakin tulkitsevat onnistumisprosenttejaan yläkanttiin. (Vaikka onnistumisen mittarit ovatkin objektiivisia, optimistiset ihmiset muistavat onnistuvansa paremmin kuin ovat onnistuneet.) Ja tämä ei ole erityisen uutta tai mullistavaa. Optimismi ei välttämättä haittaa, mutta tämänlaiste illuusioiden vuoksi sen varaan rakennetaan enemmän kuin pitäisi. Toisaalta self helpin ongelma on siinäkin että optimismi ja pessimismi ovat yllättävän vahvasti geneettisesti korreloituja. Eli toisin sanoen optimismi ja pessimismi eivät ole vain asenteita jotka vaihdetaan toiseen kovinkaan helposti. Koska tämänlainen asennemuutos on self helpin "taikaluoti", se kertoo että jokin muu tapa lähestyä asiaa on kenties parempi. Ja koska ihmiset yleisesti ottaen ovat muutoinkin ylenmääräisen optimistisia itsestään, ja kaikilla ei silti mene hyvin, on syytä uskoa että asennepuoli ei kenties oikeasti vaikutakaan niin merkittävän paljon että siihen puuttuminen on niiden kaikkien teosten arvoista. Ja jos puolustuksena edellämainittuun on se, että self-helpiä tarvitsevat ne harvinaisen vähän optimistiset, niin sitten selitys ampuu itseään jalkaan sillä optimismi on näiden kohdalla havaittu jopa vaaralliseksi.

Mihin optimismi sitten kelpaa?

Olen itse pessimistinen hahmo, "melankoolikko". Tai ainakin raivopää jonka kyynisyydessä on mennyt pohja läpi niin pitkälle että jäljellä on lähinnä "tietty ironisuus". (Joka joskus näyttää yllättävän paljon positiivisuudelta.) En silti sano että optimismista ei ole mihinkään. Itse asiassa olen jo aiemmin tavallaan korostanut että mikä on se asia johon optimismi oikeasti vaikuttaa. Tavallaan. Kysymys on vain muotoilutavasta.

Jos ilmaisee että ihminen elää harhassa, mainitsee asian negatiivisessa valossa. Mutta positiivisesti ajatellen voidaankin lähteä vaikka siitä että tosiasiassa ihminen joutuu valitsemaan ; Haluaako hän elää onnellisena vai sellaisena että kasvaa ihmisenä. Kasvu ja uuden oppiminen vaatii kognitiivista dissonanssia ja vaivaa. Positiivinen ajattelu taas auttaa elämään sen kanssa mitä on. Eli jos haluat harjoitella ja harjoitella saat taitoja. Tai voit elää mukavasti elämää jossa koneet ja muut tekevät rasittavat jutut puolestasi. (Yhteiskunta - meidän einerojen tai muutenkin erityistaidottomien onneksi - toimii siten että jopa viisaimmat joutuvat käyttämään jonkun muun taitoja.) Toki joku voi kertoa että innostus voi tehdä harjoittelusta nautintoa. Mutta tämänlainen puhe sopii sellaiselle ihmiselle jolla ei ole takanaan 10 000 tuntia "sen saman" tekemistä. Jokainen joka on edes muutaman tuhannen tunnin tuolla puolen tietää että harjoittelu vaatii työtä.
1: Olen itse kohtuullinen kitaristi. Kyllästyin siihen että musiikkiopisto tarjosi minulle yhä vaikeampia ja vaikeampia sormiharjoituksia. Pidin soittamisesta ja olin innostunut. Siihen asti kunnes en enää ollut. Kysymys on juuri siitä että piiskaatko sinä tai piiskaako joku muu sinut harjoittelemaan tämän askelman jälkeen vai ei. Ja siitä onko tämä piiskaaminen oikeasti sen arvoista.

Joka tarkoittaa sitä että jos haluaa saada enemmän ja enemmän, edessä on kärsimystä. Hedonistia ja tavoittelijaa kuvaakin psykologiassa tunnettu ilmiö, hedonic treadmill. Ihminen ei silloin tyydy. Uusi omin ansioin ansaittu miljoona ilahduttaa vain hetken ja sen jälkeen olo on sama kuin ennen miljoonan saamista. (Samoin jos harjoittelusta saa hyvän mielen, on salille mentävä seuraavana päivänä uudestaan.) Askeetikko sen sijaan tyytyy siihen vähään mitä hänellä jo on. Sitä ei voi nähdä läpeensä paheellisena.

Tämä kulma korostaakin sitä miten toiset rääkkäävät itseään taitoihin ja toiset sitten harjoittelematta olettavat, optimistisesti, olevansa samalla tasolla harjaantuneiden kanssa. Ja tämä ei tunnu reilulta. Jossain määrin yhteiskuntamme tiedekeskustelua leimaakin tieteen popularisoinnin vähyys yhdistettynä siihen että jokainen ihminen uskoo tietävänsä oikeat mielipiteet ties mihin, ilman oikein minkäänlaista koulutusta tai harjoittelua.
1: Mieleni tekee tässä jopa mennä niin pitkälle julmuuteen että viittaisin Leonardo da Vinciin. Hänet tunnetaan taiteilijana ja yleisnerona ja muutenkin humaanina heppuna. Harva kuitenkaan tietää sitä, että hänen muistiinpanojaan leimaa tietty elitismi. Hän ihaili ihmisen ruumista, mutta monien ihmisten luonne sen sijaan tuotti hänelle pettymystä. Sotiminen ja ihmisten typeryys vaivasivat häntä. Ihmiset jotka olivat julmia tai lähinnä ulosteen tuottajia. Hänestä karket ja heikkotasoiset ihmiset eivät oikeastaan edes ansaitsisi hienoja elimistöjään. En ole yleisnero mutta jopa minä tiedostan, että ihmisten väliset taitoerot ovat kammottavan suuria.

Tähän voidaan liittää jopa "Arhi Kuittistyylistä" kommentointia : "Tyytyväisyyden osoittamisesta on tullut dogma. Tyytymättömät ovat häiriköitä ja kateellisia. Jos minä olen tyytyväinen ”tähän”, jokaisen tulee olla tyytyväinen. Jos minä tienaan rahaa, jokainen pystyy tienaamaan rahaa. Jos minä hyödyn korruptiosta on vain muiden kateellisuutta jos he eivät hyödy salaisista sopimuksista." Optimismi onkin jotain jota kannattaa myydä jos on itse sattunut saamaan hyväpalkkaisen viran. Optimismi kun ajaa muita, vähemmänkin menestyneitä, askeettisuuteen. Vallanpitäjien kannalta optimismi on keino syyllistää epäonnistuneet "kateellisiksi laiskoiksi" (osittain jopa syystä) ja ylläpitää vallitsevia jo saavutettuja etuja.

Luciferinpäivä (ja tukasta nousee valo)

13. joulukuuta, eli pari päivää sitten, oli jokavuotinen Lucian päivä. Tämän juhlapäivän taustat ovat varsin häiritsevät. Tämän juhlapäivän taustalla oleva tarina on mielenvikainen. Sellaisella tavalla joka on uskottavaa vain teinielämää eläville. Mentaalinen tasapainoisuus on samaa kuin Shakespearen "Romeossa ja Juliassa" jossa pikaihastus johtaa itsemurhaan kun elämän rakkaus, johon on tutustunut vain hieman aiemmin ja jota hädin tuskin tuntee ulkonäöltäkään... Josin Lucian päivän tarina on monta astetta seksuaalisen pidättyväisyyden suuntaan.

Tämä taustatarina on saanut Arhi Kuittisen kirjoittamaan siitä miten tämä tarina ylläpitää neitsytkulttia. "Tänään on Santa Lucia -kultin päivä suomalaisissa kirkoissa. Eikä se näytä feministejä häiritsevän. Useimmat feministit luulevat että naitsyt tyttöjen palvominen kirkoissa on naisen ylistämistä." ... "Ei varmasti Pohjoismaissa juhlittaisi juhlavana joululegendana sellaista tarinaa, jossa nuori mies tekisi itsemurhan ennemmin kuin suostuu seksiin!" Taustatarina on tietenkin tosi. Ja Kuittinen on luonut omanlaisensa perinteen kertomalla Luciasta toistuvasti. Sisältö on aina suunnilleen sama. Tärkeintä Luciassa on muistaa "Suvun ylpeys: neitsyt. Kirkon ihanne kiltiksi ja kelpaavaksi nuoreksi: neitsyt. Tämä on aika järkyttävää, katolista pyhimyskuva-palvontaa: juhlitaan naista, joka silpoo itseään, jotta pysyisi neitsyeenä. Palvottava uhri, joka tekee kaikkensa pysyäkseen neitsyenä. Ja äidit ovat ihan ekstaasissa julkisesti neitsyttytöiksi julistettavien kulkuetta katsoessaan; äitien ja isien kontrollijuhla, lapsen seksuaalisuuden omistamisen ja väheksymisen rituaali."

Näkemyksen ongelma onkin siinä että se tarkastelee ns. teologisesti korrektia tasoa. Tässä tasossa rituaalin sisältö on historiassa. On perinne joka nojaa tarinaan. Tässä ylimmäisen arvon saa alkuperä. Ja oikeaoppisuus. Käytännössä tämä ei vain vastaa kovin hyvin sitä miten asioita sitten käytännön tasolla hoidetaan. Haasteena onkin se, että tosiasiassa perinteet ainoastaan vetoavat mielikuvaan ikuisuudesta. Tosiasiassa niiden sisältö modernisoituu hyvinkin helposti. Symbolit muuttuvat. Siksi olemme esimerkiksi riisuneet joulusta pakanalliset tarinat mutta pitäneet perinnäistavat. Juhlat on pidetty, ne on vain kristillistetty sisällöllisesti.

Jos Luciferinpäivällä olisi
nettimeemi, niin se näyttäisi
suunnilleen tämänlaiselta.
Juhlassa on perimmiltään
kysymys aivan perustavasta
asiasta : paloturvallisuudesta.

Lucia -juhlassa on kysymys hyvin yksinkertaisesta rituaalista. Kouluissa ja muualla pyritään pimentämään käytävät ja sitten nuori nainen, ja sitten lauletaan toistorakenteista laulua yhdessä. Kun on pimeää ja joku kulkee palavat kynttilät hiuksissaan, se on tavallaan siistiä. Lucian päivän tarinaa ei sen sijaan kerrota. Juhlan kerrotaan viittaavan "Lucian päivää vietetään valon juhlana 13. joulukuuta. Lucia-juhla on perinteeltään suomenruotsalainen, mutta myös suomenkielisille juhla on tullut tutuksi vuosittain valittavan Suomen Lucian kruunaustilaisuuden ja siihen liittyvän kulkueen sekä Lucia-markkinoiden kautta" ... "Lucia-perinne on sekä näytelmää että todellisuutta, se on sadun hohtoa ja sosiaalista vastuuta." Päivästä ei kerrota verenhurmeisia silvontatarinoita. Mikä tavallaan siivoaa siitä kaiken coolin, mutta toisaalta tekee siitä lapsille ja lapsenmielisille sopivan. Sitä ollaan edetty niin kauas tästä alkuperäisestä tarinasta että olisi kenties viisainta sanoa "Kunnia olkoon Luciferin, valontuojan". Juhlan nimeä ei tarvitsisi muuttaa montaa kirjainta.

Neitsyydenpalvontaa on siitä käytännön Luciatarinassa vain hyvin niukasti. Itse asiassa kun katsotaan että on jonkinlainen kunnia olla lucia -neito, on tässä juhlassa kaiken kaikkiaan hieman sellaisia sävyjä mitä on modernisti laitettu ns. missikisoihin. Lucia -neidon on oltava siveä ja nätti ja osattava laulaa. Missikisoissa naisella täytyy olla ulkonäköä ja jokin hauska talentti. Molempien on hyvä olla ainakin maineeltaan neitsyitä. Avioliitossa olevia ei hyväksytä. En silti lähtisi sille linjalle että esittäisin että missikisat olisivat jonkinlainen neitsyyden vahtimisen työväline. Erot eivät ole käytännössä vaan taustatarinoissa joita kukaan ei oikein jaksa muistaa. (Ja viralliset kirkon edustajat eivät ilmeisesti oikein kehtaa muistaa. Juhlaperinteen kauniit tarinat ja taustat löytyvät pääasiassa ateisteilta ja muilta vastaavilta uskontokriitikoilta.)

Monesti viitataan siihen että on tärkeää ymmärtää "Raamatusta" lainattujen sanontojen taustoja koska tämä näyttää miten kristinusko läpitunkee kulttuurimme. (Samalla kun henkilöt eivät nimenomaan halua tietää mistä nettimeemistä joku sanonta on nuorison kieleen pompahtanut vaan pitävät tätä hapatuksena.) Kuitenkin suurimman osan ajasta ihmisillä ei ole mitään hajua siitä mikä on oikeaoppinen tausta. Eikä tällä ole merkitystäkään. On virhe luulla että rituaali on teologiaa. Että rituaali on absurdi teko joka hakee voimansa akateemisen rationaalisesta teologiasta. Tilanne on toinen. Juhlat ja yhteinen toiminta on siistiä. Pimeässä ohikulkeva kynttiläkulkue on siisti perinne. Siksi uskonnot mielellään pitävät vanhoja perinteitä ja selittävät ne uusiksi. Sillä tosiasiassa teologia koostuu hiustenhalkojasaivartelijoiden absurdeista mietteistä joilla ei olisi mitään merkitystä ja arvoa jos ne eivät saisi oikeutustaan juhlista ja rituaaleista.

Piikittelyä

Eilen harvinaisen moni erosi kirkosta. Esimerkiksi MTV3 uutisoi aiheesta lyhyesti. Eikä ihme, sillä "eropiikit" ovat nykyään ainut tapa jolla kirkkokeskusteluun syntyy eloa, kiinnostusta ja reagointipakkoa. Media kiinnostuu ja papit aukovat sanaisia arkkujaan. (Sillä kirkon sisällä voi vaikuttaa, eroamalla joukoittain.)

Syitä arvailtiin ja ehdotettiin sen olevan Päivi Räsänen. Kenties siksi että se yleensä on Räsänen. Räsäsen liittäminen piikkiin johtuu siitä että hän oli Turun Sanomissa ottanut kantaa siihen miten kristillisdemokraatit tekevät jos tasa-arvoinen avioliittolaki menee läpi. Myöhemmin hän on selittänyt, että mistään sellaisesta ei ole ollut kyse. Ihmiset ovat syystä ihmeissään siitä miksi Räsäsen lausunnoissa ei ole tolkkua. Tässä mielessä olisi miellyttävää huomautella Räsäselle kuinka hänen oma toimintansa "ei ole millään tavalla johdonmukainen reaktio". (Päivi Räsänen tosin on epäjohdonmukaisuuden suurmestari joten hänellä on tässä lausunnossa syvä kokemusasiantuntijuus. Ottakaamme hänet vakavasti.)

Mutta tässä tapauksessa piikki on luultavammin kasautuma useasta eri asiasta. Ja ne liittyvät vähintään valtavan relevantisti ja johdonmukaisesti juuri kirkkoon. Kirkon seurakuntavaaleja on mainostettu ahkerasti. Vaalit ovat kirkon yksi tärkeimpiä PR -työkaluja. Ne selittävät että juuri näillä vaaleilla ja niissä äänestämällä voi vaikuttaa asioihin. Kirkon virallinen kanta on näyttänyt tässä olevan selvä. Kuulukaa kirkkoon niin voitte itse vaikuttaa. Että asioihin ei pidä vaikuttaa eropiikeillä vaan toimimalla sisältä päin. Seurakuntavaaliehdokas Pirkko Kuvamo edusti ihmisryhmää joka uskoi tämänlaisia puheita. Hänet sensuroitiin pois Seurakuntaväki-nimisen ehdokaslistan kustantamasta vaalilehdestä koska hänellä oli väärä mielipide homoista. Monille tämänlaatuinen todistaa että kirkko itse asiassa valehtelee heille näillä "vaaleilla voit vaikuttaa" -jutuilla.

Lisäksi kirkko on menossa sexhibition -messuille. "Kotimaassa" Teemu Laajasalo on esittänyt että teko ei ole kovin viisas. Hänestä sexhibition -messuissa kirkon rooli on joko tukea pornoa tai sitten olla ilonpilaajana, mikä tunnetusti lisää positiivista suhtautumista kirkkoon kuin ämyyreillään pilkkaa huutavat jeesusbussilaiset rock -konserteissa. Nuorempaa kristillisyyttä edustava Eveliina Ojala oli sitten aiheen parissa tuohtunut hieman erilaisesta syystä. "Tulevana viikonloppuna järjestetään Sexhibition-erotiikkamessut, jonne on menossa seurakunnan työtekijöitä paikalle kohtaamaan ihmisiä. Mutta tätä ei nähdäkään kirkon uudenlaisena jalkautumisena ihmisten pariin, vaan tunkeutumisena asioihin, jotka eivät kuulu kirkolle. Ja taas kirkko on tehnyt jotain väärin." Nämä puolet korostavat että sexhibitionmessut ovat nostaneet eripuraa eri linjoissa oleellisesti eri syin. Samaa mieltä ollaan lähinnä siitä että temppu ei ole kovin hyvä. ; Itse olen tässä tosin kohtuullisen liberaali. En nimittäin koe että olisi mitään uutta tai innovatiivista siinä että kirkko ns. tunkee petipuuhien tiimoille lausuntoineen. Se on suorastaan sen vakiintuneimpia tehtäviä. Toisaalta kuitenkin epäilen että onko sexhibition -messut riittävän avomielisiä kirkolle. Mutta nämä ongelmat olisivat toki relevantimpia (joskin hieman uudella kulmalla) jos sexhibitionmessut vallottaisikin katolinen kirkko. Sen parissa näkyvyyttä saaneet perversiot kun ovat toki perverssejä, mutta myös maassamme laittomia.

Arhi Kuittisen linkkisillisalaatti tuo toki esiin jotain muutakin pientä. Arkkipiispalta on tullut äärimmäisen laittamaton lausunto ykkösaamuohjelmassa. Aiheena oli ollut se, että nuoriso oli huolissaan eläkkeistään. Arkkipiispa, hyvätuloinen ihminen, korosti tässä "Kun toimittaja on juuri kertonut nuorten ahdistuksesta niin piispa sanoo "En minäkään huolehtinut nuorena... eläkkeestä"." Ei tässä voi muuta sanoa kuin että arkkipiispa huolehtii tässä henkilökohtaisesti siitä miten köyhyyteen ja markkinatilanteeseen tulee reagoida "Minäkään". Arkkipiispan sana lienee relevantti kirkon viralliselle kannalle. Lisäksi lausunto riippuu herran oman navan ympärillä ja nojaa kummalliseen ajatukseen siitä että hänen sukupolvensa aikana työnteon logiikka olisi samanlaista kuin nykyään. X -sukupolvelaiset harvemmin uskovat tuota. Takkiraudassa on tästä työnmuutoksesta kirjoitettu. Ja olen itsekin kirjoittanut juuri tästä aiheesta. Nämä lausumat eivät toki välttämättä ole absoluutteja ja Jumalan Sanaa. Mutta oleellista on, että tämä työnteon ero on ajatuksena tuttu monille nuorille ja varhaiskeski-ikäisille. Ja ironista kyllä, Arkkipiispa itse demonstroi tätä eroa sillä että hänen nuoruudessaan tälläisistä asioista ei tarvinnut huolehtia ja huolestua. Kun nykymaailmassa on. Mutta se riittää että uskoo tämänlaiseen poliittiseen rakennemuutosajatukseen. Sillä sen jälkeen arkkipiispan lausunto näyttää typerältä, idioottimaiselta ja muutenkin vastenmieliseltä. Ja tämänlainen olisi varsin koherentti syy erota kirkosta. Kirkkohan myy itseään köyhien ja heikompien auttamisen asialla. Tässä ne asenteet näkyivät sitten konkreettisesti.

Kirkon haastaminen ; Hieno tapa sanoa "turpa kiinni" vaikuttamatta sensuristilta.

Uskontokriitikkona kohtaan usein varsin erikoista moitetta. Sellaista, että minun ei pitäisi moittia kirkkoa vaan haastaa se. Tässä ei ole oikeastaan koskaan mitään kovin konkreettista ohjeistusta siitä mikä erottaa haastamisen moittimisesta. Mutta aina siihen haastamiseen kehotetaan. Diskurssissa esiintyy jonkinlainen rakentavuuden tematiikka. Mutta on hyvin vaikeaa ymmärtää mitä tämä rakentavuus on.

Asiaa on kenties lähestyttävä samalla tavalla miten Kuhn näki tiedemiesten oppivan tieteentekoon. Ottamalla esille exemplareja, kuvaavia esimerkkejä jotka edustavat hyvää tiedettä. Ja muu tulkitaan analogisina näiden kanssa. Tämä on luonnollisesti tärkeää, sillä vaikka olenkin tarvittaessa hyvinkin häijy, mutta en ole itsetarkoituksellisesti häijy.

Exemplaria metsästän (tahdon saada suuren)

Kirkko ei tiemmä vastusta suoraan provokatiivisuutta. Tästä hyvää ideaa saa Ville Rannasta. Hän on tehnyt sarjakuvia "Kirkko ja kaupunki" -lehteen. Hänen haastattelunsa on peräti otsikoitu "Ville Ranta ei pelkää ärsyttää". Itseni on vaikeaa nähdä kuvissa mitään provokatiivista. Otan sieltä kuitenkin jatkoa varten huomioksi sarjakuvan jossa on suuri massa hiljaisia ihmisiä. Yksi tyyppi huutaa naama punaisena "Kirkko vastustaa sitä". Otsikko on "kirkko ottaa kantaa tasa-arvoiseen avioliittolakiin". Tämä edustaa siis jotain jota kirkko kokee kantaaottavaksi, tiedostavaksi ja asialliseksi. Riittävän provokativiiseksi.

Toinen esimerkki on sitten Sadinmaa. Hän on saanut viime aikoina näkyvyyttä "10 käskyä kirkolle"-kirjallaan. Hän on liittänyt kuvioon Luthermaisia sävyjä, mutta hyvin liennytetysti. Teesejä ei esimerkiksi naulata kirkon oveen vaan käytetään jeesusteippiä. Teos onkin herättänyt keskustelua esimerkiksi "kirkonkellarissa". Sadinmaa onkin tuottanut keskustelukirjan. Jossa hän haastaa kirkon, yrittämättä rynnätä ateismiin tai kirkostaeroamiseen.

Sadinmaa ei ollutkaan.

Arhi Kuittinen kuvaa miten Sadimaahan on suhtauduttu. Hänen  sillisalaattimaisen paranoijansa takaa löytyy muutama oleellinen detalji. Ensimmäinen on se, että Sadinmaata on pidetty liian provokatiivisena. "Kirkko ja kaupunki" -lehden päätoimittaja on esimerkiksi tyystin kieltäytynyt julkaisemasta arviota Sadinmaan teoksesta. Syynä on se, että kritiikki on nähty liian repivänä.

Sadinmaa on siis provokatiivisenpi kuin Ranta. Joka on tärkeä huomio, sillä tarkastelemalla Rannan ja Sadinmaan välisiä eroja, voidaan löytää se elementti joka tekee kritiikistä rakentavaa ja repivää. Kun toinen hyväksytään ja toinen hylätään, on erojen tarkastelu hyödyllistä. Päällimmäinen huomio on se, että Ranta ei haasta kirkkoa vaan kirkon jäsenet. Ne, jotka Rannan kuvassa puuttuavt. Ne, jotka huutavat että "Kirkon pitäisi sallia - mahdollisimman pian". Samaan aikaan juridiikka ja käytänteet sanovat yhtä. Ja se sanoo täsmälleen samaa kuin se yksittäinen huutaja.

Kuittinen alustaa ja kysyy yhden oleellisen asian. "Kriittisyys kirkkokulttuurissa ei saa siis uhata lainkaan kirkkoa eikä vaatia muutosta itseensä tyytyväisille koska kirkkoa ei saa tuhota vaan rakentaa. Niinkö?  Ketkä määrittävät tämän rakentamisen ilman purkamista?"

Rakentavuus ja repivyys, eli haastetun kirkon madonluvut.

Kirkon kohdalla ongelmaksi nähdään selvästi kirkostaeroamisen ja kirkkokritiikin välinen yhteys. Suun kiinni laittamisen vaatiminen ei toimi nyky-yhteiskunnassa. Joten vaihtoehdoksi on näyttänyt muodostavan se, että "kirkko kuuntelee" mutta ei tee mitään. Tässä korostetaan että kirkon jäsen saa olla mitä mieltä tahansa, kunhan maksaa kirkollisveroa eikä ala aktivistiksi. Sillä asioiden muuttaminen olisi moniarvoisuuden vähenemistä. Kirkon rakentavuus on kuuntelua ilman toimia. Kirkon provokatiivisuus on asioihin ja toimeen tarttuvien kirkon jäsenten hiljentämistä.

Siksi on vaikeaa nähdä eroa Rannan "provokatiivisuutta" siitä kirkon puolustamisesta jota tuli blogiini. En voisi itse keksiä tätä, joten annan sen sellaisenaan näytille.

"Usein etenkin nettikeskusteluissa tykätään syytellä uskiksia homojen toivottamisesta helvettiin. Kuitenkin suurin osa papeista olisi valmis homoliittojen kirkollisen vihkimiseen (kun taas kansanedustajista suurin osa ei tähän suostuisi). Tuntuu, että ainakin sen äänekkäimmän ateistien osan mielikuva kristinuskosta on täydellinen irvikuva. Ja yksi asia, mistä aina jaksetaan muistuttaa, ovat tyhjät kirkot. Käyn messussa melkein joka viikko ja ikinä kirkkoon ei jää kovin paljoa tyhjää tilaa. Samaa kertovat tilastotkin. Jumalanpalveluksessa käy vuodessa yli kuusi miljoonaa ihmistä ja kun jaetaan se järjestettyjen jumalanpalvelusten määrällä, saadaan tulokseksi, että jokaisessa kävi lähes sata ihmistä. Ja koska lisäksi kirkossa järjestetään niin valtavasti muita tilaisuuksia kuin jumalanpalveluksia, on kirkkoon usein hyvin vaikea saada sovittua esimerkiksi kenraaliharjoitusaikoja konsertille tms. Musiikkitilaisuuksiin kirkossa osallistui muuten lähes kaksi miljoonaa ihmistä, säännöllisissä ryhmissä kävi sata tuhatta ihmistä jne. Lisäksi on mm. kaikki kirkon toimitukset, kuten häät, hautajaiset ja ristiäiset ja muita työmuotoja, kuten diakoniatyö. Eli vaikka paljon on kirkon toimintaan osallistumattomiakin ihmisiä, kyllä aktiivisia kristittyjäkin on paljon. Ja aktiivisista kristityistä vain pienenpieni osa edustaa sellaista kristillisyyttä, jossa esimerkiksi pyritään aktiivisesti evankelioimaan ihmisiä. (Ja usein nämä ovat sitten sitä mieltä, että muut ovat huonoja kristittyjä tai eivät kristittyjä ollenkaan ja siksi puhuvat vain pienestä omasta joukostaan "meinä kristittyinä". He eivät esimerkiksi ymmärrä, että Jumala voi tehdä työtään kristityn kautta muutenkin kuin siten, että on joka välissä kerrottava Jeesuksesta.)"

Tässä on tietysti paljon asiaakin. Huomiotaherättävää on kuitenkin se, minkä aina tälläisissä nostan esiin. Eli mielipidejakaumat eivät ratkaise, jos käytänteet eivät mukaile niitä. Kirkossa ei tietty ihmisryhmä pääse naimisiin. Poliitikot todennäköisesti muuttavat asian paljon ennemmin kuin kirkko. Joten kirkko tässä nyt lähinnä demonstroi tehottomuutensa.

Tehottomuutensa joka näkyy myös tilastoissa jotka tässä on annettu. Luvut on annettu tavalla joka hämää lähinnä ihmisiä jotka ovat kohtuullisen huonoja tilastomatematiikassa. Kun mietitään kirkon arvoa keskivertojäsenelle, on käytimäärät jaettava jäsenten määrällä. Kirkossa on vähän päälle neljä miljoonaa jäsentä, joten keskiverto kristitty käy kirkossa noin 1,5 kertaa, ei se kovin innostava paikka ole.

Kun muistetaan että kirkossakäymisessä rippijuhlat ja joulujumalanpalvelus ovat suosituimpia, voidaan huomata keskittyminen. Kaikki jumalanpalvelukset eivät ole läheskään yhtä suosittuja. Itse asiassa voidaan sanoa että jumalanpalvelusten suosio vaihtelee sekä maantieteellisen lokaation että jumalanpalveluksen ajankohdan mukaan tavalla jota voi kuvata Zipfin lakia. (Jonka erityistapaus on ns. Pareton periaate jossa 20% asiakkasista tuo 80% tuloista.) Ja aina kun esillä on Zipfin jakauma, mediaani on paljon informatiivisempi tieto kuin keskiarvo. En ollut yllättynyt siitä että kävijä ei kertonut sitä ihmismäärää jonka kohdalla puolet jumalanpalveluksista on tätä mainittua lukua vähämääräisempi.

Oma käsitykseni kirkosta perustuu kokemukseen joka ylittänee monien kirkkoaktiivien vastaavan.
1: Sen, mitä itse opin nimenomaan toimimalla jotain vähän vajaat 8 vuotta (7 ja risat) kirkkokuoroaktiivina. Tietyt harvat ihmiset käyvät kirkossa käytännössä joka viikko. Tietyt harvat päivät ovat tupatentäynnä. Vajaina viikkoina rippikoulua käyvät kirkossakäyntirasteja keräävät ihmiset ovat yllättävän yleisiä ja joskus jopa päihittävät ne vanhemmat mummelit. (Minun rippikoulussani piti vierailla 8 jumalanpalveluksessa noin puolen vuoden aikana. Tämä taatusti vaikuttaa tilastoihin.) Rippikoulun jälkeen heitä ei sitten enää näy.
2: Lisäksi vaikeus saada tiloja kirkosta johtuu melko suurelta osaltaan siitä että kirkon käytettävyys on ns. paska. Olen tässä viime aikoina huvin vuoksi yrittänyt sovittaa työelämän ja kirkossakäymisen. Yllättävää on se, että jos lähtee normaaliin toimistoaikaan töistä Sörnäisistä ja kävelee Kallion kirkolle, oppii että kirkon aukioloajat ovat loppuneet. Kirkko taas on se, jonka tietää paikkana. Seurakuntataloja ja muita joutuu etsimään. Kirkko näkyy pirun pitkälle. Kun siinä kolkuttaa lukitulle ovelle, oppii yhden asian. Sen, että helvetin harvoin sieltä oven toiselta puolelta kuuluu konserttien ääniä tai sitä että siellä olisi toimintaa. (Ellei siivoojia lasketa toiminnaksi. Nuorempana ja eiavioituneena saattaisin kyllä laskea.) Se, että minä töideni ohella vierailisin kotikaupunkini Keravan kirkossa arkipäivänä on mahdottomuus. Pitäisi siis jättäytyä työttömäksi?

Tilastoilla on tärkeä yhteys. Sillä Timo Eskola Suomen Teologisesta Instituutista on katsonut kirkon lukuja. Hän näkee tilastoista sen, minkä niistä näkee jos katsoo käsiäheiluttavien keskiarvojen taakse. Mediaania lähestytään kuvaavalla sanalla "promilleliike". "Tavallisena ”vihreän värin” sunnuntaina paikalle vaivautuu selvästi alle prosentti seurakunnan jäsenmäärästä. Kyse on promilleliikkeestä." Eskola kuvaa lukuja masentaviksi. "Vasta julkaistu kirkon nelivuotiskertomus Haastettu kirkko on lohdutonta luettavaa. Sen ovat todenneet myös monet kommentaattorit, jotka ovat koonneet avaintietoja eri tilastoista. Etenkin etelän kaupungeissa kaikki mittarit näyttävät alaspäin ja putoaminen on nopeata. Monien mielestä luterilainen kirkkomme on suorastaan tienhaarassa. Kyynisempien tarkastelijoiden mielestä taas tilanne kuvaa jälkikristillistä todellisuutta, eikä mikään tule muuttumaan näillä laskukäyrillä."

Itse sanonkin, että kirkko on käskenyt haastaa sen. Nyt kirkko on haastettu. Reaktiot kertovatkin sitten loput. Kirkko on lauselmissaan toistuvasti luvannut että jokainen voi vaikuttaa ja että vain kuulumalla voi vaikuttaa. Mutta kaikki vaikuttaminen on joko julkisuudessa leimattu repivyydeksi tai sitten se on ennakkonsensuristisesti jätetty tyystin pois esimerkiksi Kirkko ja Kaupunki -lehdestä ja muusta vastaavasta kristillisestä mediasta. Kirkko ei ole vastannut haasteeseen, paitsi provosoitunut ajamaan omaa vallitsevaa järjestystään kieltäytymällä muuttamasta käytänteitään. Ainut mikä saa kirkon reagoimaan ovat kirkosta eroamiset. Eivätkä pelkästään eroamiset vaan nimenomaan eropiikit. Massapako vaikuttaa, kirkon jäsenyys ei.
1: Räsäsen homokohun aikana selitettiin, että muutos olisi tosi lähellä. Siitä on mennyt kauan aikaa. Miksi sitä ei ole tapahtunut? Etenkin jos saamani kommentti on asiallinen ja faktuaalinen, eikä samanlaista silmänkääntöä kuin huomion kiinnittäminen suuriin lukuihin ja keskiarvoihin asiassa jossa takana on lähinnä jäsenmäärien kautta syntyvä "promillejengin" suurelta näyttäminen ja Zipfin lain seurauksesta tapahtunut keskiarvon luonteen muutos.

Kirkko kuuntelee mutta ei toimi. Siksi se harjoittaakin Rannan tyylistä "kirkon rituaalivaltaa ylläpitävää provosointia", jossa muutosyritykset torjutaan fundamentalismina ja aktivismina. Samalla kirkko pitää yllä illuusiota vaikutusmahdollisuuksista. Siksi haastettu kirkko osaa lähinnä esimerkiksi vittuilla kirkosta eronneille kirjeillä. Kun katsoo exemplareja jotka näyttävät minkälaista kritiikkiä kirkko pitää rakentavana ja mitä ei, on varsin selvää että kirkko sallii kirkkokritiikin joka ei kohdistu kirkkoon ja jossa ajetaan kaikkea muutosvastarintaa.

Hyvin harva tuntuukaan tiedostavan että kirkkokritiikissä on hyvin usein kysymys nimenomaan siitä että ihmiset tiedostavat että läheskään kaikki kristityt ja papit eivät ole fundamentalisteja. Itse kohdistan kiukkuni pääasiassa "leppoistoksi" kutsumaani joukkoon. Kirkossahan kukaan ei aja liberaaleja asioita, koska kirkon fundamentalistit huutavat dogmejaan ja näkemyksiään. (Ja käytänteet ovat heidän puolellaan vaikka he ovat vähemmistö.) Muut sitten pitävät suojatyöpaikkojaan ja nysväävät siitä miten näitä vihaisia kristittyjä pitää suvaita. Lopputulos näyttääkin yllättävän kovasti Rannan piirtämältä pilakuvalta. Valtaosa on hiljaa ja vain vihaisella fundamentalismilla on ääni ja aktivismin ja vaikuttamisen voima. Ja tätä kautta valta ja merkitys instituution sisällä. Kuvasta puuttuu täysin se joka on ääneen tämän fundamentalistin kanssa erimielinen ja joka yrittää muuttaa asioita. Ja tätä ei näy siksi että heille ei anneta ääntä ja vaikutusvaltaa. Sillä he ovat sitä fundamentalismia jonka tulee "suvaita suvaitsemattomuutta" ja olla hiljaa. Toisin kuin sen fundamentalistiaktivistin. Tämä asenne taas on poissavustamista. Jos savustettaessa eroaa, ei pidä valittaa hupenevia tulotasoja. (Käyn silti joskus kirkossa, ja jos ehtoollinen tarjotaan, otan sen vastaan, koska juon aina kaiken ilmaisen alkoholin. Kirkko onkin tosin lainaillut ja pumminut kaiken kaikkiaan niin paljon, että onkin kirkon vuoro tarjota kierros!)

EU -vaikenija ; Madonsyönnin alkeet

"Madventures" -ohjelmastaan tuttu juontaja Riku Rantala kommentoi ennen eurovaaleja että äänestäminen on tärkeää. Tarkemmin, että vain hullu jättää äänestämättä. Minä en äänestänyt. (ERGO .... □) On hyvin ymmärrettävää lähestyä demokratiaa ja äänioikeutta siten että kyseessä on tärkeistä asioista välittäminen tavalla jossa äänioikeus lähentelee äänivelvollisuutta. Ja on hyvä että itsensä julkisuuteen pääasiassa matoja syömällä saaneet ihmisetkin kertovat tämän meille. Sillä tämän takana on vähintään puolet totuudesta. On selvää että äänestämättä jättäminen on passiivista ignorointia jossa valta annetaan jollekulle muulle kuin itselle. Äänestämistä voi myös tukea wisdom of crowds -ilmiöön viitaten. Kun kysytään kantaa useilta, tietyin ehdoin lopputulos osuu keskimäärin paremmin yhteen todellisuuden kanssa kuin jos arvio annettaisiin muutamalle spesialistille.

Asia ei toki kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Muutaman esimerkin kautta.
1: Mika Sipura huomioi että äänestämättömyys kertoo konfliktittomuudesta. Laiskanpulskea ignoroija jota ei kiinnosta on hänen huomioissaan eräänlainen vallankumouskapinallisen vastakohta. "Poliitikot eivät ymmärrä, että monia ei valta kiinnosta. Päätöksenteko on raskasta työtä - juuri siksi niitä päättäjiä valitaan - eikä elämäänsä taapertava sorru sellaiseen ilman syytä. Sisällissota on pahinta mitä yhteiskunnassa voi tapahtua, alhainen äänestysprosentti sen vastakohta. Nukkuminen viestii luottamusyhteiskunnasta: vaikuttakoot ne jotka tuntevat siihen tarvetta, osaavat varmaan valita oikein. Vaaleissa äänestäminen on jossain sisällissodan ja luottamusyhteiskunnan välissä. Äänestäminen on hyvä tapa muuttaa maailmaa, mutta kesäauringon helliessa on perusteltua olla äänestämättä."
2: Arhi Kuittinen korostaa enemmän sitä puolta jossa äänen antaminen jollain tavalla määrittelee sitä mikä olet itse. Ei siis äänestetäkään vähiten huonoa. (Siinä hengessä jossa sävy on "jos et anna ääntä, ääni menee sille jota kaikista epätodennäköisimmin et äänestäisi jos siis äänestäisit, jota ei nyt tapahdu...") Sen sijaan äänestys ikään kuin antaa vahvennettua mandaattia siinä hengessä että valittu poliitikko sitten todella edustaa omaa asiaa. (Hengessä "Kun minua äänesti 10 000 ihmistä niin olen tärkeämpi poliitikko". Jossa "vähiten huono" on mukana antamassa arvovaltaa vaikka äänestäjä ei oikeasti pitäisi valitusta ehdokkaasta juuri yhtään.) Ja siksi pieni äänestysprosentti tarkoittaa suoraan sitä että "Valituilla ei ole demokratian tukea. Ei ole kattavaa tukea vaan vain ENEMMISTÖN vihaa ja halveksuntaa. Ei äänestämättömyys ole passiivisuutta jos vähänkään juttelette äänestämättömien kanssa. He maistavat jokaisesta TV-lähetyksestä ja jokaisesta keltaisen lehdistön toimittajan lauseesta kusen maun kaikessa kusetuksen kirjossa." (Melko rohkeaa joskin uskottavaa puhetta henkilöltä joka oli itse ehdolla EU -vaaleissa.)
3: Suvi Auvinen taas korostaa miten vaalien rakenne on itsessään "rikkinäinen puhelin". "valta on jo suuryhtiöillä ja populisteilla. Lobbarit ajavat läpi ehdotuksiaan ja suuryhtiöt rahoittavat heitä. Tätä ei muuteta tämän systeemin sisältä, eikä muutosta systeemiin saavuteta äänestämällä yhtään ketään." Eli itse asiassa valitsijalla on illuusiovalinta. Hallinnan harha luodaan siten, että joku muu päättää vaihtoehdot, joista sitten saat valita. Syvin valta on aina jossain muualla koska paljon jää tämän äänestäjän hallussa olevan valinnan ulkopuolelle.
4: Unkurissa asia selitettiin varsin kaunopuheisesti. Demokratiassa äänet legitimoivat vallan, eli kysymys ei ole pelkästään siitä kuka saa eniten ääniä. "jos ihmiset jättävät vaaleissa äänestämättä, eduskunnalla ja hallituksella ei ole enää legitimoitua valtaa. äänestämättä jättämällä voit kritisoida nykyistä politiikkaa kokonaisuudessaan. äänestämällä taas legitimoit kaiken minkä puoluepolitiikka tuottaa. osallistumalla olet hyväksynyt pelin, johtipa se mihin tahansa. osallistuminen on vapaaehtoista. jos olet eri mieltä päättäjien kanssa, on äänestämättä jättäminen voimakkain ja tehokkain tapa osoittaa mieltä."

Näkökannoissa on tietysti keskenään ristikkäisiä näkemyksiä. Mutta tuskin kukaan äänestämättä jättänyt niitä kaikkia kannattaakaan. Äänestämättömyys ja sen suuri prosenttiosuus on kuitenkin politiikassa ollut vaikuttavaa. Vaalien jälkeen ei ole puhuttu pelkästään siitä että kenellä oli menestystä ja yllätystappioita. Äänestämättömyys on noussut yhdeksi tärkeimmistä puheenaiheista.
1: Tämä edustanee samantapaista noloa ongelmaa poliitikoille, kuin mitä kirkosta eroavat edustavat kirkolle ; Virallisessa jargonissa kannustetaan asettumaan ehdolle vaaleissa, ja vaikuttamaan. Ja sitten kun joku kokee että tällä annetulla "päätöksillä" ei oikeasti ole niin väliä kun mikään ei konkreettisesti muutu, tai ei halua legitimoida yhtään mitään ja yhtään ketään toimijaa niistä joita on tiskin alla lobbaamalla annettu tarjolle niiden kesken jotka "oikeasti valitsevat", niin ollaan noloina. Helpointa on tietysti tuomita äänestämättömät ja poistuvat typeryksiksi. (Etenkin jos tarjolla on madonsyöntirituaaleja jotka kiinnostavat monia ihmisiä spektaakkelinomaisuudellaan.) Ja kirkko onkin tässä kohden hyvin avoimesti legitimoinut valtaansa jäsenmäärillä. Kirkon jäsenluku on eräs toistuvimpia lukuja joilla kirkon arvo ja oikeus tehdä tiettyjä asioita nojaa. Onkin kiinnostavaa huomata, että ainoat yritykset aidosti muuttaa kirkkopolitiikkaa näyttävät kirkollakin liittyvän aina eropiikkien hallintaan. Äänestämättä jättäminen on selvästi signaali joka aikaansaa myös poliitikkojen parissa pöhinää. Näyttää siltä että äänestämättömyyskin on tapa vaikuttaa ja viestiä, boikotti onkin kaupankäynnissäkin tehokkaaksi havaittu vaikuttamisen keino, vaikka meitä tietysti aina kannustetaan muuttamaan maailmaa ostopäätöksillä, eikä sillä että pihtaamme rahaa lompakoissamme kuin Roope Ankka.

Mutta miksi minä en äänestänyt?

"Nauratti HS:n vaalikoneessa kun on mahdollista vastata "ehkä" tai "ehkä joo" tai "ehkä ei". Ja sit ruksittaa että "tämä on tärkeää". Niin vastaukseksi tulee parhaimmillaan "ehdoton ehkä"."
(Esa Turkulainen)

Minulla on luonnollisesti monia syitä. (Ihan yksinäni.) Ensimmäinen syy oli mielenterveydellinen. Äänestämisvaiheessa EU -ehdokkaissa minua kiinnosti lähinnä se, kuuluuko hän joukkoon "jampan lähialueella elävä autoiluikäinen ihminen (~3500 ihmistä) jolla on sininen auto (noin 10% autoista ~ 350) jotka sattuvat olemaan naisia (50%, ~ 175 ihmistä) jotka ovat ruskeahkotukkaisia (~33% ~ 60 ihmistä)". Ja jos tämä kriteeristö sattuisi osumaan kohdalle, niin äänestäminen ei olisi tarkalleen ottaen se joka tässä olisi ollut aktiviteettina.

Toinen syy oli myös mielenterveydellinen. Nimittäin syvä vitutus. Tähän minulla on kuitenkin pitkä, mutkikas ja mielestäni jokseenkin oikeutettu rationaalinenkin perusta.

Tilanne lähtee liikkeelle näppärästi siitä että jos ehdokkaita alkaa läpikäymään yksitellen, oikean ehdokkaan löytyminen on hyvin hyvin työlästä ja inhottavaa. "Napoleonin komplekseissa" tätä tunnetta tiviistettiin varsin mainiosti.
* Vaalisloganeita ja tiedotteita vaivaa ympäripyöreys. Sanoissa on lähinnä positiivisia konnotaatioita eikä mitään konkreettista sisältöä jonka oikeutuksesta voisi olla perustellusti jotain mieltä. "Lupaan muistaa juureni ja Suomen - aina."
* Toinen, nimenomaan näitä kyseisiä vaaleja kuvaava piirre on ollut eipoliittisilla sirkustempuilla päteminen. Jos Halla-ahon tasoinen poliitikko perustelee valintaansa niinkin relevantisti kuin selittämällä että "Olen luvannut, että valituksi tullessani pyöräilen Kilpisjärveltä Hettaan kesäkuun alkupuolella." (Juho Eerola paini samassa sarjassa "Jos tulee 20 000 ääntä, niin leikkaan tukkani kokonaan." En minä voi sanoa tuollaiseen ehdotukseen muuta kuin että jos lupaus olisi pään leikkaus, niin sitten olisin kiinnostuneempi.) Olen toki itsekin syönyt matoja rahasta pikkupoikana, mutta olen ymmärtänyt että vaikka monet tositv -julkkikset ovat tehneet matojen syömisestä suosittua. Ja vaikka nämä julkkikset ovat matoja syöden nousseet tulotasoille joita en pikkupoikana voinut kuvitellakaan talenttiini liittyvän. Niin siitä huolimatta olen elänyt sellaisessa kuvitteellisessa maailmassa jossa EU -tasoisen suuren poliittisen puolueen toimintaa ei päästetä johtamaan sellaisia ihmisiä joilla perusteluluetteloon on valittu edes yhtenä vaihtoehtona mukaan tuollaisia matojensyöntisirkustemppuja.

Vaikka mukana oli toki järkeviäkin ehdokkaita, niin vaaliehdokkaista valtaosa oli sen tasoista epä-älyllistä ryönää että niiden lukeminen polttaa skeptikon mieltä. On oikeasti raastavaa nähdä miten korkeisiin virkoihin pyrkii ihmisiä joita ei pitäisi olla edes olemassa. Ja mikä pahempaa, itsen pitäisi muka jotenkin antaa ääni siihen että juu, tuollainen tyyppi me pistetään hyville palkoille! (Saataisiin heidät tosin maasta pois, jokin bonus. Mutta globaalissa tietoyhteiskunnassa media välittää heidän sanomisensa vaikka maapallon toiselta puolelta. Tai kuusta. Joten ei etua tästäkään.)

Ja koska yksilöiden läpikäyminen niin että saadaan perustellulle ratkaisulle riittävä otos on raastavaa, niin raastavaa että sitä ei mielenterveys kestä ilman suisidaalisia pakkomielteitä, on pakko käyttää vaalikoneita. Marko Hamilo kirjoitti muutama vuosi sitten ongelmista joita liittyi vaalikoneisiin. Tai siihen miksi vaalikoneet antavat omituisia tuloksia. Näissä vaaleissa esimerkiksi Piraattipuolueen linjattomuus johti siihen että heidän ehdokkaitaan tuli esille vastasipa suunnilleen mitä tahansa. Osittain tämä johtaa siihen että kyky paitsi kylvää epämääräistä retoriikkaa (joka toimii kansalaisen kanssa laittoman hyvin) vaatii lisäksi tietoa vaalikoneiden toiminnasta ja siitä miten niihin kannattaa vastata jotta saisi itselleen näkyvyyttä myös näissä.

Vaalikoneiden perusongelma on siinä että ne ovat vain yhtä hyviä kuin sen takana oleva algoritmi. Ja jokaisen lukuisan koneen toimintaperiaate muuttuu hyvin tärkeäksi. Toki vihjeitä saa jo siitä että kysytäänkö vaalikoneessa sitä saako koira nukkua edustajan sängyllä vai ei. Toinen ongelma tuleekin siitä että monet kysymykset ovat niin relevantteja että terve ihminen ei sen jälkeen enää ota kantaa koko asiaan.

Sillä tosiasiassa ainakin minä äänestän pääasiassa ns. arvokysymyksistä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien vaalikone vaati kannanottoja esimerkiksi budjettiasioista ja siitä pitäisikö niitä suurentaa vai pienentää. Harvalla on asiantuntemusta jotta voisi rehellisesti antaa tietopohjaisen vastauksen yhteenkään tämäntyyppiseen kysymykseen. ; EU on myös siitä ongelmallinen että sen kohdalla suuri osa ns. semiarvomaailmallisista kysymyksistä on myös hyvin vahvaa tietopohjaa vaativia. Toki jos ottaa kantaa EU:n ja sen jäsenmaiden itsemääräämisoikeuteen, siihen voi vastata täysin periaatteellisesti. Ja ajaa vaikka täydellistä kansallisvaltioaatetta. Mutta toisaalta jos mietitään erilaisia skenaarioita, niiden todennäköisyyksiä ja sitä minkälaisiin sysiin ja saviin tässä voidaan mennä puolin ja toisin. (Jäsenmaiden häsläys ja siitä seuraavat globaalit ongelmat tai lokaali konkurssiherkkyys vs. keskusjohtoinen jäykkä järjestelmä.)

Loppuyhteenvetona

EU -vaaleissa äänestäminen houkuttaa varmasti niitä paksumahaisia joita matojen syöminen kiinnostaa. Sillä monet ehdokkaat tuntuvat olevan liikkeellä madonsyöntiasenteella. Ja vaalikoneiden kohdalla sirkushenki vain syvenee. Ja jos prosessista oppii jotain, niin sen että kenties itsenkin olisi viisaampaa olla äänestämättä ja syödä matoja. Koska kysymykset joita EU käsittelee ovat sen verran mutkikkaita että osaamista ei löydy.

Wisdom of Crowds -ilmiötä ei voi käyttää perusteluna. Sillä sillä on toimintaehdot, jotka EU -vaaleissa eivät täyty. Ja siksi populismi onkin se jolla pelataan tehokkaammin kuin asia-argumenteilla. ; En ymmärtäisi perusteluja vaikka näkisin ne omin silmin, todennäköisesti. Mutta sen sijaan populistisen heiton arvolauselmista ja kansallistunteesta kykenisin ymmärtämään. Ja jos ideana on EU:n paras ja globaali hyvä - tai edes Suomen paras - niin ei voida jäädä siihen että "se jota vähiten todennäköisesti äänestäisit saa äänesi". Sillä jos aiheena on maan paras, en voi väittää että oma äänestystodennäköisyyteni heijastaisi maan parasta. Paitsi jos Wisdom of Crowdsin ehdot täyttyvät. Silloin on mielestäni perusteltua olla hiljaa. Lappaa suuhun lisää matoja.

Tämä johtaakin siihen, miksi tavallaan silti pätee se että jos ei äänestä niin ei ole lupaa valittaa. Jos tavoitteena on se, että kritiikki on perusteltua, se vaatii jotain tietoa asiasta. Olen tunnustanut että EU -asioissa minulla ei ole tarvittavaa kapasiteettia. Joten en voi EU -asioista sitten valittaakaan. No, toisaalta valittaminen ylipäätään on suurimmaksi osaksi turhaa. Se antaa luulon että on vaikuttanut johonkin. Mutta useimmiten asia on yhtä tyhjänpäiväinen kuin like -killaus facebookissa. Muutos omassa päässä on kenties merkittävä mutta muutos maailmassa mitätön, lähinnä virtuaalinen. Valittamisen sijasta pitäisi panostaa lobbausryhmiin. Niihin jotka päättävät mitä on tarjolla rahvaan valittavaksi. Ja retoriikkaan jota nämä käyttävät. Ja vaalikoneiden heuristiikkaan liittyviin "oivalluksiin" joilla saadaan etu omalle asialle. Suurin osa näistä on kaupan. Äänioikeudella on sen sijaan asian kanssa hyvin vähän merkitystä.

Utilitarismi ei säästä ketään

Jos yhteiskunnallista argumentaatiota katsoo, löytyy lähes kaikkialta utilitarismia. Tämä ei ole huono tai irrationaalinen asia. On aivan järkevää lähestyä asioita tilastollisella tasolla ja tavalla jossa tavoitellaan parasta mahdollista lopputulosta sen sijaan että mietittäisiin utopianäkökulman tapaan maksimaalista onnistumista.

Utilitarismin puolesta puhuu ainakin se, että se tuntuu olevan väistämätöntä. : Epätäydellisessä maailmassa vastaan tulee ns. Arrown paradoksi (Arrow’s Impossibility Theorem) joka käsittelee sekä taloustiedettä että politiikkaa. Se osoittaa että jos vastakkain on useita tavoiteltavia hyviä asioita, ei ole täydellistä tulosta vaan lopputulos on aina kompromissi.

Toisaalta utilitarististyyppinen rakenne johon kuuluu yksilöiden uhraamista voi olla jopa väistämätöntä altruistiselle käytökselle. Eli voidaksemme toimia ylipäätään yhdessä ja yhteisönä meillä olisi oltava jonkinlainen "tavoite oikeuttaa keinot" -toimintastrategia. Ainakin evoluutiolaskelmissa on usein arvioitu altruismia ja yhteistyötä kannattavuusarvioin. Sukulaisuus helpottaa toteutumista, mutta myös lajienväliseen yhteistyöhön liittyy kehitystä joka ei ole ryhmävalintaa eikä sukulaisten tukemista. Tämä liittyy esimerkiksi tuoreeseen Science Dailyn artikkeliin. Hyönteisten välisessä yhteistyössä ei ole aina kysymys sukulaisuudesta. Christopher Hauert onkin havainnut että altruismi voi kehittyä ja että jos eisukulaisten välinen ryhmä kehittää yhteistyön ilman ryhmävalintaa, on siinä oleellinen vapaamatkustajien rankaiseminen. Ja että tämä vapaamatkustajien rankaiseminen voi kehittyä.
1: Ja että tämä kehitys ei vaadi sukulaisuutta tai ryhmävalintaa. Ja tässä onkin hyvä muistaa, että tämänlaiset ovat tarpeen koska vaikka nyt ryhmävalinta joskus toimisikin, vertaisrangaistuksen pitää syntyä pohjimmiltaan jotenkin yksilövalinnan kautta. Rankaisu maksaa, mutta se myös maksaa vaivan, joten se on adaptiivista.

Utilitarismi voidaan vetää historiallisesti vankkaan teologiseen perinteeseen. Leibniz esitti pahan ongelmaan ratkaisuksi ns. paras mahdollisista maailmoista -lähestymistavan, jossa kärsimys oikeutetaan sillä että asioiden muuttaminen millään tavalla tarkoittaisi sitä että kärsimystä olisi enemmän. Jumala kaikkivaltiaana on tietysti valinnut parhaan maailman joka voisi olla olemassa. Voisimme kuvitella laadukkaampia ja mukavampia asioita, mutta näitä ei voisi olla olemassa. Leibniz ei siis ollut optimisti vaan hän kannatti optimoimista. Näiden kahden välillä oleva ero on huikea.

Tietyssä määrin voidaan jopa sanoa että juuri pahan ongelman kautta on hyvin vaikeaa olla kristitty olematta jonkin sortin utilitaristi ; Kärsimys on olemassa, kristitty ei taatusti anna tosiasioiden haitata sitä että Jumala on olemassa, joten Jumalan ultimaattinen rakkausluonto ja kaikkivoipaisuus on jotenkin pakko selittää. Ja käytännössä kaikissa näissä ratkaisuissa jotenkin oikeutetaan pahaksi koettu kärsimys suuremman hyvän puolesta.

Yhteishyvän sisällä oleva väistämätön paha.

Mutta on hyvä miettiä mitä utilitarismin soveltaminen tarkoittaa. Otan aiheeksi rokottamisen. "Takkiraudassa" oltiin kovin pessimistisellä mielellä liikenteessä. Mahdollisesti rokotuksen vaikutuksesta oli saatu jälkivaivaksi ns. jäätynyt olkapää. Jokin joka on Takkiraudan kaltaiselle purjehtijalle - tai kaltaiselleni miekkamiehelle - hyvin kamala asia. (Siinä viedään yhtä oleellinen asia kuin monille on näkökyky. Ellei pahempaa.) Tässä kohden on hyvä huomata, että rokotteiden puolustaminen ei perustu siihen että rokotteiden sivuvaikutuksia kiistettäisiin lähtökohtaisesti. (Esimerkkiksi yhteys narkolepsiaan myönnettiin heti kun siihen liittyvä data oli esillä. Wakefieldin väitteet rokotteiden ja autismin yhteydestä taas ovat huijausta, eikä niitä sen vuoksi hyväksytä.) Rokotteisiin liittyvässä keskustelussa on vahvasti kysymys siitä että jos pelastetaan monen ihmisen terveys, on pari narkolepsiaa hyväksyttävä riski.

Influenssarokotus otettaisiin vaikka tiedettäisiin ennalta narkolepsiayhteys. Nyt ei tiedetty, mutta testeissä onkin kysymys havaittavuusrajoista. Tiedettiin että merkittävän suuruista haittaa ei voi olla. Tuntematon uhka on aina mahdollinen, mutta suuruusluokka saadaan esille. Jos riski on valtava se näkyy pienemmissä otoksissa. ; Rokoteohjelmia arvioidaan siis tilastollisesti. Näin ollen "Takkiraudan" tyyppinen post hoc -asenne on utilitaristisesta näkökulmasta tyhjää vinkumista. Sen logiikka rinnastuu jälkiviisauteen jota voi verrata lottovoittaja -ajatuskokeeseen. Joku viisas voi laskea loton voiton odotusarvon ja päätyä siihen tulokseen että lotto on tyhmyysverotusta ihmisille jotka ovat huonoja matematiikassa. Jos tämän viisaan naapuri pelaa ja sattuu voittaa hän voi heilutella pankkitilinsä isoa saldoa tämän viisaan naaman edessä ja ilkkua. Pelaamisen viisaus arvioidaan tilanteena kun pelilappu vedetään läpi, se antaa parhaan tiedon, ei absoluuttista lopputulosta. Ja naapurin ilkkuminen on tältä osin syvästi virheellistä ; Hänhän on voittanut tosiasioista huolimatta eikä niiden ansiosta.

Kuitenkin samalla on todella ikävää sanoa joka ikiselle narkolepsian rokotuksesta saaneelle että he olisivat vain hävinneet tosiasioista huolimatta. Teknisesti tämä on toki aivan totta. Syynä on reiluuden käsite. Utilitarismissa on kysymys jonkinlaisesta lotosta, jossa viattomien uhraaminen on täysin sallittua. ; Yhdistettynä talousteoriaan utilitarismi voi päätyä jopa uusliberaaliin ajatteluun jossa tunnustetaan että jokaisella pitää olla mahdollisuus onnellisuuden tavoitteluun, mutta jossa tiedetään että onnellisuuden saavuttamista ei luvata kuin harvoille. Kaikilla on mahdollisuus yrittää, ja voitot päätyvät harvoille.

Utilitarismissa onkin usein "ylhäältä päin katsova" Jumalaperspektiivi. Politiikassa ja teologiassa näkökulma on tietysti aivan pätevä. Ihmisten kanssa pyöriessä se näyttää jotenkin vääristyneeltä. Ex ante (tapahtumaa ennen) ja ex post (tapahtuman jälkeen) -ajattelussa on usein valtava psykologinen ero. Ja Jumalaperspektiivi/THL -perspektiivi ennakoi tilastollisesti.

Politiikka ja kohtaaminen ; Toisen ihmisten käsittelyä Jumalaperspektiivistä?

Poliittisessa mielessä tämä näkyy aivan kaikessa, esimerkiksi autoteiden suunnittelussa. Kun tehdään autoteitä, hirvikolareiden mahdollisuus otetaan huomioon. Valtio voi tehdä säästöjä joiden sivutuotteena on kuolema ; jos arviona on että kymmenessä vuodessa yksi tai kaksi kuolee hirvikolarissa, säästö voidaan nähdä perusteltuna. Mutta jos valtio käskisi että yhteishyvän edessä yksilöt Mikko Mallikas ja Aku Ankka on arvottu ammuttavaksi ja heidän omaisuutensa valtion kassaan siirrettävä, tätä pidettäisiin pahana vaikka kysymys olisi yhtä monesta ihmisestä ja samasta säästetystöä summasta. ; Ja jos asia viedään vielä pidemmälle, jokainen auto lisää auto-onnettomuuksien määrää. Mutta koska kuolemat ovat tilastollisia ne ovat utilitaristisessa arviossa ja ihmisten psykologiassa reiluja. Sillä uhrit eivät ole tiettyjä. Kaikilla on mahdollisuus. (Mahdollisuus murskautua nopeasti liikkuvan metallikasan alla liiskaksi kivuliaasti ja vastaanpanemattomasti.)

Tässä mielessä on hyvä muistaa Takkiraudan "machiavellismiä kenties ylikorostavasta" kulmasta. Hän näkee että yhteiskunta on väkivaltakoneisto. "Jo muinaiset roomalaiset totesivat, että jokainen valtio on iso rikollisorganisaatio. Valtion auktoriteetti ei perustu Jumalaan, ei kansalliseen yhtenäisyyteen, ei myyttiin eikä kansan antamaan mandaattiin. Valtion auktoriteetti perustuu vain ja ainoastaan väkivaltaan. Niccoló Machiavellin mukaan valtion ensisijainen tehtävä on luoda etuoikeuksia vallanpitäjille ja tästä seuraa että jokaisen vallanpitäjän tavoite on pysyä vallassa. Valtio on siis pohjimmiltaan rikollisorganisaatio, jolla on oma maa-alue." Tätä on luonnollisesti pakko liennyttää muutaman asteen verran.

Ensinnäkin Machiavellikin kirjoitti teoksen vankeudessa, ilmeisesti liehitelläkseen vallanpitäjiä oikeuttamalla heidän harjoittamansa vallankäytön. Hän ei siis välttämättä kuvannut ihannevaltiota tai edes valtion toimintaa niin laajasti kuin joskus ajatellaan. Hän kuvasi yhtä hyvin poikkeuksellisen julmaa vaihetta sinänsä julmassa historiassa. Utilitarismissa väkivalta ei ole tavoite jolla ylläpidetään valtaa. Utilitarismissa väkivalta ei ole intentionaalista, sitä päin vastoin yritetään minimoida.

Lisäksi laajentaisin Machiavellismiä muuhunkin kuin vallan kolmijakoon tai valtion suoraan legitimoimiin väkivaltakoneistoihin. Toki itsekin komppaan hieman ajatusta siitä että "... jokainen valtio ylläpitää kahta väkivaltakoneistoa. Toinen väkivaltakoneisto on sisäinen, ja sitä kutsutaan poliisiksi. Toinen on ulkoinen, ja sitä kutsutaan armeijaksi. Kolmantena koneistona on oikeuslaitos. Oikeuslaitoksen ensisijainen tehtävä on legitimoida vallanpitäjien asema ja rangaista sen uhmaajia. Tästä syystä valtaan kohdistuvia rikoksista, kuten ylinopeudesta tai veronkavalluksesta, rangaistaan erityisen ankarasti. Vasta sen toissijainen tehtävä on riitojen ratkominen ja konfliktien selvittäminen." Mutta korostaisin että suurin valta ei ole oikeasti laissa vaan käytänteissä.

De jure -taso ja de facto -taso ovat hyvinkin erilaisia. Ja laki tyypillisesti häviää - etenkin demokratioissa ja anarkioissa. Tästä mainiona esimerkkinä on
1: Lapsuuteni ajan kiistelty lainmuutos lasten kurittamisesta. Laki kielsi, mutta asiaa katsottiin kasvatuksen eikä väkivallan kautta vielä pitkään. Meillä kasvatettiin myös vitsalla, eikä tämä pilannut elämääni. Kuitenkin on hyvä huomata, että koulussa opettajat tiesivät asiasta, asiasta keskusteltiin suoraan vanhempien kanssa. Laki olisi kenties vaatinut jotain mutta käytännössä sitä ei noudatettu. Asioita katsottiin sormien läpi. Nykyisin tilanne on muuttunut tältä osin. Oikeustietoisuus oli, ja minäkin osasin uhata lastenhoitoviranomaisilla kiukuttelujeni ja uhmaikieni yhteydessä.
2: Kun olin koulussa, uskonnonopetus oli vakaumuksetonta. Kuitenkin käytännössä monella uskonnonopettajalla oli vakaumus. Ja se "lipsahteli" osalla esiin hyvinkin säännöllisesti. Koulutettavilla lapsilla ei tuohon aikaan ollut pääsyä internettiin, eikä laintuntemus ollut vahva. Kun ei ole ns. oikeustietoisuutta on aivan sama mitä oikeudet ovat. Käytänteet marssivat tällöin esillä hyvinkin vahvasti ilman mitään ongelmia niille jotka ovat lakia vastaan rikkoneet.

Tässä on huomattava että suomalaiseen eetokseen ei ole kuulunut auktoriteettien seuraaminen. Tästä helposti seuraa ajatus että vallankäyttö ei kuvaisi Suomea. Mikäli tämä mielikuva on myös tosi (olettakaamme näin), emme seuraa helposti järjestelmää tai karismaattista Johtajaa. Mutta se ei silti estä sitä että meillä on yhteiskunnassa ns. "kristilliset arvot" joihin kuuluu esimerkiksi "luterilainen työmoraali". (Joka on oikeasti väärinkäsitys, Luther oli ilon asialla kuten Jolkkonen tietää aivan oikein. Tämä ihanne on huonosta nimestään huolimatta tosi ja se riittää.) Ahkeruus on toki hyve, mutta puurtamiskulttuuri on stressaavaa. Tästä saa kuvaa vaikka tämänpäiväisestä "Metron" kolumnista. "Suomalaisessa kulttuurissa ahkeraa työntekoa on kautta historian pidetty ihanteena. Luterilaisten arvojen noudattaminen on kuitenkin jossain vaiheessa mennyt yli. Moni työssäkäyvä ajattelee, että on tärkeää suorittaa työura ikiliikkujan lailla, eläkkeellä sitten on aikaa nauttia elämästä." Jarruttaminen on vaikeaa jos ns. downshiftaamista paheksutaan.

Arhi Kuittinen viittaakin tässä mielestäni oikein. Hän kuvaa kulttuuriamme saksalaisena moralismina. "Hoitokulttuurimme on vieläkin käskevä ja nuhteleva normikulttuuri. 1800-luvun saksalaista tabu-kulttuuria. Hyvän kansalaisen, työkykyisen, synti-tabukuttuurille pelokkaksi ja tottelevaiseksi muokattu,  kelpaavan  muotti-kansalaisen valvontaa ja ohjeistusta; Miksi ei itsemurhaaja näe mahdollisuuksiaan kilpailla ja menestyä ja näyttää muille kelpaavuuttaan?" Itsemurhaa lähestytään pärjäämiskulmasta, joka kertoo siitä miten syvään uurrettu ahkeruus-pärjäämis-yrittäminen on arvostuksessa. Tässä tietenkin sekoitetaan yrittämisen ja onnistumisen suhde, ne väitetään samoiksi. Kalvinistiseen tyyliin ajatus onkin se, että kaikille annetaan mahdollisuus yrittää, ja sitten unohdetaan epäonnistumisen mahdollisuus niin, että loppujen lopuksi nähdään että jos yrittää riittävästi niin onnistuu. Näin ollen ne jotka yrittävät ja epäonnistuvat eivät ole yritäneet oikeasti ja riittävästi, joten heitä ei ikään kuin lasketa. Tämä on kritiikki-immunisoimista.

Normikulttuureihin taas liittyy usein latistamista. Esimerkiksi ateistejen moittiminen voidaan nähdä moralistisena kulttuurina jossa ajatellaan että ateismi johtaa moraaliseen rappioon. Siksi vastustaminen on oikeutettua, kokonaisuuden kannalta. Utilitarismin henki johtaakin asenteisiin jossa kiusaaminen muuttuu moraaliseksi argumentiksi. Siksi ei pidä ihmetellä jos joku aivan vilpittömin kasvoin kertoo että ei pidä kiusaamisesta, mutta että homoseksuaalien ei pidä antaa adoptoida koska heidän lapsiaan kiusattaisiin. Viattoman uhrin uhraaminen kun kuuluu oleellisena osana utilitaristista eetosta ja taustalogiikkaa.

Ja ei, en ole tässä "vain vanhoillisia konservatiiveja vastaan". Sillä vastapuolella vastaan tulee syvää moralisoivaa paheksuntaa. Tämä ei ole toki uskonnollisesta jargonista ponnistavaa, mutta molempia yhdistää utilitarismin henki jossa yhteistyö ja alamaisuusasenne johtavat siihen että ihmisten puolesta tiedetään paremmin, ja poikkeaminen on uhka. (Ja siinä missä rokotteiden kohdalla kuolemat lisääntyvät, arvojen kohdalla ei ole odotettavissa yhtä tiukkaa tappiota, joka yhtä laajasti hyväksyttäisiin eitoivottuna haittana läpi eri maailmankuvien ja maailmankatsomusten.) Arvokeskustelussa ei poliittisella tasolla ole useinkaan kysymys siitä puretaanko utilitaristinen holhouskulttuuri vaan kysymys on siitä kuka holhoaa ketäkin ja kenen arvoilla. Purkamisen kannalla ei näytä olevan kukaan.
1: En siis tavallaan ihmettele miksi joku Pasi Turunen paniikkivaahtoaa homoseksuaalisuuskysymysken kohdalla. Hän tietää että valta on murtunut, ja toiset ovat valmiita tekemään hänelle sen mitä hän on itse harjoittanut muille. Tietämäni mukaan joissain kirkoissa esimerkiksi työhönotossa on alettu suosimaan liberaaleja arvoja kannattavia pappeja koska naispappeuskysymys ja homous nähdään töiden hoitamista vaikeuttavana ja vanhoilliset papit arvoineen ongelmana. Jos se mitä mieltä olet muuttaa työpaikan saamista, on jossain jotain omituista. Vain se että monet vanhoilliset papit eivät arvoihinsa vedoten suostu tekemään töitään on se joka tekee ratkaisusta missään määrin hyväksyttävää. Tämän kulman ulkopuolella ... not so much.

Kuittinen laittaa asenteen yhteen itsemurhakulttuuriin. Tässä on vaikeaa sanoa mikä on syy ja seuraus. Kulttuurissamme on paljon itsemurhia, moralistinen latistava eetos. Osa näkee että itsemurhia pitää paheksua juuri siksi että niitä tapahtuu paljon. Eli moralismi vähentää itsemurhia verrattuna vaihtoehtoonsa. Toisaalta ne voidaan nähdä saman ilmiön eri puolina. Moralistis-paheksuvassa asenteessa yhteiskunta tekee olosuhteet joissa itsemurhariski kasvaa, ja tätä sitten yritään hillitä lisämoralisoimalla.

Jos minulta kysytään, niin itsemurhat selittyvät varmasti osittain kulttuurilla. Ja tässä mielessä taustalla tuskin on pahaa intentionaalista agendaa. Moralisoiva kulttuuri vain noudattaa utilitarismin logiikkaa. Yksilötasolla tällä Jumalaperpektiivissä oikeudenmukaiselta näyttävällä tasolla ei ole sitten oikein mitään väliä. Karkeasti ottaen jos ennen "kerettiläisiä" (ajan henkeen sopimattomia) poltettiin roviolla, nykyään ollaan moraalisempia kun "kerettiläisiä" tallataan ja latistetaan niin että he kuolevat mieluummin kuin elävät ja tekevät itsemurhan.

---

Kuvassa "teloittajan miekka", jonka teksti "ich schone niemand" muistuttaa minua eräästä haudankaivajatuttavastani joka totesi saunan päätteeksi humalassa että "haudankaivaja ei säästä ketään!" Ammattiylpeys on hyvä vetää loppuun asti.

"Ohipuhumisen viikko" eli Päivi Räsänen kirkon red herringinä

Seppo Simolan lausunnot Päivi Räsäsestä ovat herättäneet kohua. Syynä on tietysti se, että foorumi on "Kirkko ja Kaupunki". Ja foorumin lisäksi Simola moitti varsin provokatiiviseen sävyyn kristillisdemokraatteja. Myöhemmin on sitten pitänyt esimerkiks irtautua siitä että tässä olisi kannustettu laillien poliittisen puolueen nimeltä KristillisDemokraatit kieltämiseen.

"Kotimaassa" otetaan kantaa siihen, miten "tavallisen aran helsinkiläisen usko" on ohitettu. Blogi keskittyy tunnevarauksiin. Siihen että faktatason ohi pitää katsoa tunnereaktioita. "Kun Simola provosoi, jotkut ihmiset provosoituvat. Onko kohtuullista, että provosoitunut ihminen ilmaisee olevansa provosoitunut? Voiko provosoidulta ihmiseltä odottaa järkevää reaktiota? Ja kun Raittila kuittaa provosoituneen ihmisen suuttumuksen aiheuttajan sanoilla "tekevälle sattuu", miten odottaisit provosoituneen ihmisen reagoivan?" Suhde provokaatioon ja tunnetasoon on mielenkiintoinen, sillä se tuntuu puuttuvan esimerkiksi uskonnottomien käsittelyssä. Onneksi tästä saadaan kommentteihin kristityn suusta osuva kommentti joka tuo tämänkin teeman mukaan. "Yksi oma teesini on ollut se, että kaikkien meidän, jotka olemme kasvaneet jostakin jonnekin, on syytä varoa sitä, että emme keskustelisi vain oman entisen itsemme kanssa ja olettaisi, että ne sinne toiseen paikkaan jääneet olisivat samanlaisia kuin me itse olemme olleet." Esimerkiksi uskonkeskusteluun osallistuminen nähdään vain jumalanvihan ja uskonnon kiinnostavuuden kannalta. Vaikka tosiasiassa syynä voi olla kyllästymist-tympäytyminen jossa jyrähdetään siitä että asiaa on liikaakin esillä. Muodissa oleva sekularismi pyrkii uskonnon ja politiikan eroon. Se on näkyvää. Ja jotenkin ihmiset silti näkevät että sekularisti yrittäisi nimenomaan lisätä uskontopoliittista keskustelua. Kun se kuitenkin itse asiasa vain tuo esille sitä että uskontotematiikka salakuljetetaan lähes aiheeseen kuin aiheeseen ja että he tästä huolimatta haluavat olla omaa mieltään. Blogi kutsuu keskustelua "ohipuhumisen viikoksi" "Kulunut viikko voitaisiin nimetä ohipuhumisen viikoksi. Viikoksi, jolloin kirkollisen keskustelun osallistujat puhuvat, mutta läheskään kaikki eivät pysähdy kuuntelemaan. Vuorottelevien monologien viikko on tuskallista luettavaa. Luulen, että keskustelun osapuolet ajautuvat toisistaan entistäkin kauemmaksi."

Itse näkisin että on huvittavaa nähdä ohipuhuminen vahinkona. Se on päin vastoin oleellinen piirre jonka tunnistaminen johtaa oleellisiin huomioihin. Itse olen esimerkiksi huomannut että saat hieroa yksinkertaistakin asiaa jopa vuoden verran uskovan naamaan eikä tämä tunnista sitä vielä sittenkään. Ei vaikka tämä vaikuttaisi aivan leppoisalta. Ymmärrys ei kenties edes ole mahdollista uskovaiselle, joka on jumittant siihen yhteen maailmankuvaan ja joka ei joudu irtautumaan siitä elämänsä varrella. Ja toisaalta on huvittavaa olettaa että ohipuhuminen olisi ollenkaan vahinko. Kenties asiat ymmärretään suoraan sanoen aivan tahallaan väärin.

Arhi Kuittinen on toki laadultaan erittäin satunnainen mies. Mutta joskus hänen teologin koulutuksensa aivan selvästi kantaa hedelmää. Hän ihmettelee, kuten hyvä terävänenäinen ihminen tekeekin, ei sitä mitä sanotaan, vaan sitä mikä jätetään sanomatta. "Simola ohittaa täysin sen, että piispat ovat hyväksyneet viidesläisen, vähemmistöfundamentalistin kirkkoministeriksi, valtionkirkon poliittisen roolin ja etuoikeuksien pönkittäjäksi. "Hiljaisesti", sympaattisella ja väistelevällä mediahiljaisuudella mutta varsin vankasti piispat ovat hyväksyneet erilaiset ei-luterilaiset lahkot, viidesläiset ja lestadiolaiset, valtionkirkon virallisen tuen piiriin, epädemokraattisen seurakuntapolitiikan ja kirkolliskokouksen valtakeskiöön ja sekä työntekijöiksi ilman teologista perustaa." Hän nostaa esiin sen, että Räsänen ei ole mikään poikkeama vaan seuraus. Kuittinen korostaa että Räsäsestä on tehty syntipukki. Kirkko on politisoitunut, koska sen sisällä toimii mielenkiintoisia tahoja joista on peräti yliedustus "Räsäsen edustama kalvinistinen kirkkovaltio-poliittinen teologia on vaijettu mediassa mutta se on kirkon eliitin hyväksymää ja suojelemaa teologiaa kaikkien ruusuisten mediapuheiden takana. Kirkolliskokouksen edustajista 2011 jopa 74% ilmoitti olevansa viidesläinen viiteryhmältään, uskonkäsityksiltään ja "arvoiltaan". (Kotimaa-lehden toimitus 2011) Räsänen ja viidesläisten yliedustus kirkolliskokouksessa edustaa vain pienen 6% viidesläis-vähemmistön paisuteltua osuutta kirkon jäsenistä." Ja Päivi Räsänen on vallassa tiettyjen mielipiteiden kantajana kaikkea muuta kuin sattumalta. Kirkon sisäinen valtapolitiikka on luonut hänet, ja jotta valtapolitiikkaa ei tarvitsisi muuttaa, on yksilö Räsänen haluttu vaientaa. "Räsäsen on rehellisyydellään, viidesläisten saavuttamalla valta-asemalla, sidosryhmänsä vetoomuksilla ja omalla laskelmoimattomalla fanaattisuudellaan, "sinisilmäisyydellään", nostanut esille kirkon epärehellisen valtapolitiikan ja olemuksen valtion virastona: kirkko on ilman teologiaa, linjaa, päämäärää ja uskontofilosofiaa."

Kirkko on täynnä poliittista peliä. Se on ideologialtaan tarkoituksellisen hämärä. Sillä esilletuotuna se vaikeuttaisi varojen käyttöä. Jos ideologiset yliedustukset olisivat esillä, erittäin moni eroaisi. Kun joku sanoisi että Räsänen ei ole poikkeus, vaan hän edustaa marginaalista kahdeskymmenesosaa uskovaisista jotka käyttävät kolme neljännestä kirkollisesta vallasta, se haittaisi näiden rahojen käyttöä ideologisiin tarpeisiinsa. Kirkollisverovarojen ohjaaminen ja viiteryhmien avulla tehty poliittinen vaikutusvalta on jotain josta ei haluta luopua, koska se ajaa "marginaalisen valtaeliitin" ideologista näkökantaa parhaiten. Simolaa onkin käytetty todisteena siitä että "kirkko ei ole sellainen". Että kun kirkko ja kaupunki -lehti tuomitsee Räsäsen se osoittaa että kirkko on leppoisa paikka jonne mahtuu kaikenlaista. Ei. Päivi Räsänen nimenomaan on red herring. Ei erhehdys, vaan tiedetty vedätys.

Siksi olenkin Kuittista pessimistisempi. Kun hän esittää retorisen kysymyksen "Ovatko kaikki suomalaiset käsittäneet väärin kirkon olemuksen rippikouluaikana ja pakkosukonnonopetuksessa? Harhauttaako kirkko suomalaisia tahallaan rippikoulussa, eroamista ehkäisevissä nostalgisissa vetoomuksissa ja juhlapuheissa ajaakseen nyt fundamentalistisen vähemmiston tukemaa konservatiivista kirkon valtapolitiikkaa?" hänen oma vastauksensa voi olla että ihmiset osaavat. Itse näen että valtaosalla ihmisistä ei ole mitään aavistusta suunnilleen mistään. Sillä ainakin minun aikainen uskonnonopetus voitaisiin aivan täysin poistaa. Sillä se on helppo aine. Aine joka ei ole helppo siksi että uskonto tai teologia olisi helppoa. Ei edes siksi että uskonnolla ei tee elämässä yhtään mitään. Se oli helppo ja turha aine koska substanssia oli laittoman vähän. Kirkon olemuksesta ei opita mitään koska siitä ei opeteta mitään. Kun eroajia moititaan uskontotiedon keveydestä, on selvää että katse tulisi suunnata uskontotiedon lähteeseen, eli rippikouluun ja koulun uskonnonopetukseen. Kysymys onkin sen jälkeen että miksi uskontotieto on kaikesta pakkokurssittamisesta huolimatta onttoa. Ja miksi tälläistä tehotonta uskonnonopetusta ylipäätään tarjotaan kun se selvästi ei opeta yhtään mitään tarpeellista. Ja että miksi ihmiset silti valtaosin kuuluvat kirkkoon josta he eivät de facto tiedä yhtään mitään eivätkä siksi edes voi kannattaa sen ajamia asioita (joista eivät tiedä mitään) tai tunne sen opetuksia itselleen rakkaiksi ja tärkeiksi (koska ne eivät ole edes mielessä, saati sydämessä).

Näkisin että harhautus ei ole täysin tahallista. Kirkko on täynnä liberaalejakin pappeja joille kirkko on moniarvoinen. Mutta valtaeliitin ei nimenomaan kannata tulla esille. Viidesläiset ovat kahmineet pikku hiljaa valtaa kuten kunnon kalvinistisen dominionistin kuuluukin. Prosessissa on mennyt kymmeniä vuosia, eikä evankelis-luterilainen kirkkomme nosta meteliä siitä että se rahoittaa tahoja joiden teologia ei ole luterilaista teologiaa, vaan on jopa luterilaisuuden vastaista teologiaa. (Viidesläisten kalvinistiset vaikutteet ja vanhoillisleastadiolaisuus joka pitää valtionkirkkoa ja tapauskontoa pahuutena.) Yksi syy on myös siinä että ihmiset pelkäävät uskontoa, mutta puutteellisilla tavoin. (Ottakaa tässä hyvät ihmiset oppia minusta. Minä osaan dissata kirkkoa paljon monisäikeisemmin ja mielenkiintoisemmin.) Ihmiset pelkäävät vain fanaattista käännytys-julistusta, mutta he eivät sen sijaan pelkää sitä että joku käyttää valtaa fasadien takana. Julistus on toki julmaa, mutta sen pahuus on näkyvää.

Aina kun Räsänen jyrähtää, esille tulee epämiellyttävä totuus "kirkon virallisesta kannasta", ja rehellistä olisi tunnustaa valtaenemmistö ja sanoa että asiaan tulee muutos ja sitten tehdä se muutos. Tai sitten sanoa että kirkko on todella tälläinen eikä muuttaa mitään ja erotkoon ne jotka eroavat. Kumpaakaan tietä ei ole valittu. Se kertoo kaiken olennaisen. Kirkon sisäinen valtapeli halutaan pitää ennallaan, ajamaan pääosin (74%) marginaalisen (6%) vähemmistön asiaa. Siksi siitä ei haluta vuotaa ulkopuolelle, koska valtaosa ei tätä valtapeliä hyväksyisi vaikka tämä valtapeli pelataan käytännössä heidän rahoillaan. Sitten ihmetellään että ihmiset vieraantuvat, eivätkä pidä kirkon esoteeriseksi jäävää hössöhöpinän taakse täysin käsittämättömäksi jäävää "virallista kantaa" itselleen rakkaana. Ja eikä se haittaa jos näin käy, kunhan ovat jäseniä ja maksavat kirkollisveronsa. Sillä vähemmistö (6%) tietää että valtaosaa ei kuitenkaan saada omalle puolelle, joten on Jeesukselle parasta nyhtää pennit irti harhaoppisilta tekokiristtypakanoiltakin.

Onneksi kirkon tiimoilla on tässä kohden rehellisiäkin. Jaakko Löytty - jota ei ainakaan voida pitää minään uusateismin airueena - on sanonut suorat sanat kirkon vallasta - ja ennen kaikkea siitä kuka ja ketkä sitä oikeasti käyttävät. "esimerkiksi Kansanlähetys ei ole enää kirkon häirikköliike, vaan se on kaapannut vallan piispoja myöten. ­- Tyynempi kristillinen linja, tai kasvatuskristillisyys jos niin halutaan sanoa, kyyristelee piilossa ja pyytää anteeksi olemassaoloaan." Nykytila onkin se, että kirkollinen valtaenemmistö on vähemmistöllä joka elää jonkinlaita vainofantasiointia jossa se myös esittää näitä vainotuksitulemislausuntoja mediassa ja etenkin keskinäisessä kommunikaatiossaan. Sen sijaan asiallinen uskova joutuu pyytämään anteeksi sitä että vainoaa tätä valtaeliittiä olemalla julkisesti erimielinen. Valtaeliitille "Jeesus on julkisesti yhä arka ja sensuroitu asia" - ja vain siksi että he eivät kestä erimielisyyttä ja sekoittavat oman tiukkapipousuutensa ja herneen nenään vetämisensä ja ärsyyntymisen vainotuksi marttyyriksi tulemiseen. Tätä marttyyrinkruunua ja anteeksipyytelyasenteen vaatimista tarvitaan koska se on koko valtaeliitin rahapelin ylläpidon ydinasia. Ilman sitä ja koko korttitalo romahtaa.

Ja rehellisesti sanoen tämän korttitalon romauttaninen voisi aidosti rakentaa sellaisen kirkon johon kaltaiseni ihminen voisi kenties jopa palata. Tai ainakin johon kuuluminen ei olisi minun silmissäni jonkinlainen nolo henkilökohtainen piirre joka vertautuu enemmän johonkin pornofetissin julkiseen kannattamiseen - eli joka sinällään tulee sallia, mutta jota voi silti katsoa vähän alta kulmain.

Samaa sukupuolta oleva avioliitto imitaationa ja statuskiipimisenä

Jukka Hankamäki ja Arhi Kuittinen ovat hyvin erilaisia ihmisiä. Heillä on kuitenkin yhteinen näkemys homoliitoista. Molemmille se on valtionkontrollin muoto.
* Jukka Hankamäki kuvaa niitä seuraavasti "Se, että sanoo puolustavansa heteroavioliittoja vastustamalla homoavioliittoja, on samanlaista kuin puolustaisi poliisia vastustamalla palokuntaa. Eivät ne heteroavioliitot siihen murene. Tässä asiassa Timo Soini onkin Simo Toini. Voisi jopa nähdä, että kristillinen avioliittoperinne siinä vain vahvistuu ja kirkollinen kontrolli kasvaa, jos homoavioliitot hyväksytään. Eli pallo jalkaan kaikille, niin homotkin joutuvat kärsimään rakkaussuhteidensa alistamisesta julkiselle valvonnalle, josta pahinta näyttöä tarjoavat Ruotsissa eilen nähdyt kuningashuoneen häät. Perussuomalaisesta näkökulmasta homoja pitäisi tarkkailla ja rangaista enemmänkin kuin heteroita, joten tässä valossa avio-oikeuden voisi saattaa voimaan ”nopeutettua käsittelyn järjestystä noudattaen”, kuten Vennamo aikoinaan kimitti pilkkilakia säädettäessä. Kaiken logiikan mukaan puolueen tulisi olla kärjessä vaatimassa homoavioliittojen laillistamista."
* Kuittinen taas esittää samasta aiheesta sanoin "Miksi porvariaatteen kannattajille aatelisten etuoikeudet ovat itsestäänselvyys ja ihailun kohde - mutta homojen ja köyhien perusoikeudet ovat pelottava ajatus? Miksi homoseksuaalien onni aiheuttaa vielä ihmisissä ahdistusta? Vaikka homot haluavat nyt noudattaa jopa heterostandardeja avioliitorituaaleissa." ... "Varmuus identiteetin ja onnen ehdoista näyttää järkkyvän jos "ne erilaiset" julistavat onnea ilman samaa alistumista porvariarvoille. Homo tai vasemmistolainen. Siis kaikki se alistuminen ja samanmukaistuminen, jota koulu, media ja kirkko ovat meille saarnanneet ”arvoina” (eli porvarillisina ehtoina), "ihmisyyden" ehtoina eli kriteereinä ”tavoiteltavan” hyväksynnän saavuttamiseksi - on kiinteästi yhteydessä koskemattoman ja "esikuvallisen" eliitin ihailuun, kunnioittamiseen. Häiriöttömän hierarkian ideologiaan. Homojen kirkkoavioliittohekuma on pyrkimys saavuttaa hyväksyntää ja imitoida heteroiden onnen konventioita."

Itselleni avioliitto on lähinnä pragmaattinen konsepti joka koskee omistuksenjakoa esimerkiksi kuoleman jälkeen. Se on juridinen konsepti. Ajatus siitä että olisi jokin eivaltiollinen avioliitto on siksi minulle varsin absurdi. Sillä tämän puolen jälkeen avioliitosta ei ole minulle jäljellä mitään. Parisuhteeni hoidan ihan itse, ei siinä Herra Presidentti ole hoitamassa perheriitoja tahi aviollisia velvollisuuksiakaan. Moni kuitenkin kokee että avioliitto on jotain joka ei edes kuulu valtiolle. Ja vielä useampi tuntuu haluavan mukaan tähän. Ja avioliitto näyttää itse asiassa enemmistön ajasta olevan juuri sitä mitä Hankamäki ja Kuittinen nostivat esille. Eli se on statusjärjestelmä ja valtion valvontajärjestelmä samanaikaisesti.

Itse koin hauskan hetken kun törmäytin ajatuksen "Takkiraudasta" saadun idean kanssa. Siellä oli kuvaus liberaaleista ja konservatiiveista. Siinä liberaalit kuvattiin älykkäinä ja konservatiivit viisaina. "Tuntuu kuin korkea älykkyys olisi kuin riikinkukon pyrstö: pelkkä kallis signaali, jolla viestitään evolutiivisesta kelvollisuudesta. Ja kuitenkin tässä maailmassa pärjätäkseen ei tarvita ydinfyysikon aivoja, vähemmänkin riittää. Kunhan vain on sitä tolkkua. Älykkäillä ihmisillä on paha taipumus vetää elämänsä umpisolmuun. Miksi? Siksi, että he ovat älykkäitä ja tietävät sen. He ylisoveltavat analyyttistä ja loogista järkeilyään sellaisiin asioihin joihin se ei kuulu, kuten yhteiskuntaan, perheeseen, sosiaalisiin suhteisiin, talouteen jne ja lopulta kuvaan tulee se muuttuja, jota kukaan ei ottanut huomioon, ja lopputuloksena on että kaikki menee pieleen." Älykkäät ihmiset voisivat siis sotkea asiansa monissa asioissa. Syytä täsmennetään poliittiseksi "Konservatiivi on paljon liberaalia herkempi huomaamaan hei, tää ei nyt oikeen toimi, ja jos tätä jatketaan eteenpäin, niin hommat menee v*tuix kun taas liberaali on taipuvaisempi ajattelemaan maaston ja kartan ollessa ristiriidassa seurataan karttaa. Tunteet ja tolkku kertovat, että nyt hommat ovat menossa pahemman kerran pieleen."

Sillä samaa sukupuolta olevien avioliitto on tavallaan tästä vahva poikkeus. Liberaalit selvästi haluavat homoseksuaalit tämän varsin konservatiivisen statuksen piiriin. Tässä kohden on kuitenkin oleellisempaa kysyä "miksi" tämä on juuri sellainen poikkeus. Eikä ole vaikeaa huomata että liberaalit eivät puolusta samaa sukupuolta olevien avioliittoja samalla tematiikalla kuin millä konservatiivit puolustavat avioliittoa. (Ei, tämä ei ole ydinfysiikkaa tai edes "havainto". Se on lähinnä huomautus.) Näissä selityksissä esille nousee aina yksi ero. Tosiasiassa liberaalit toimivat eettisesti. Konservatiivit taas ovat kiinnostuneita siitä mikä toimii.

Tämä hämärtyy helposti, koska liberaalit korostavat analyyttisyyttä ja konservatiivit käytännöllisyyttä. Liberaalit haluavat kokeilla ja konservatiivit pitäytyä hyväksi havaitussa. Nämä ovat jakolinjoja jotka molemmat puolet ovat hyväksyneet. Tosiasiassa ero on kuitenkin useimmiten siinä että liberaaleille yhteiskunta on ihmistä varten ja konservatiiveille ihmiset ovat yhteiskuntaa varten. Ero on oleellinen. Ja tästä seuraa jopa se, että toimivan yhteiskunnan mittarit ovat aivan erilaisia.

Konservatiivit katsovat toimivia yhteiskuntia ja romahtavia yhteiskuntia. Liberaalit taas katsovat onnellisuutta. Konservatiivi näkee älykkyyden saavutukset evolutiivisena koreiluna, kun taas liberaali joka katsoo konservatiivin kauan vakaana perusmuotonsa säilyttäviä ja kestäviä yhteiskuntia näkee että paska joka kestää tuhat vuotta on entistä pahempaa paskaa. Se on paskaa joka tallaa ihmisiä ylläpitääkseen itseään ; Tämä oikeastaan kulminoituu Takkiraudan huomautukseen jossa hän vastustaa rationaalista omaa etuaan maksimoivaa homo oeconomicus -ihmiskuvaa ; "Ihminen yksinkertaisesti ei ole sellainen. Ihminen ei ole järkiolento, joka maksimoi oman etunsa. Thorstein Veblen oli oikeassa. Ihminen on irrationaalinen tunneolento, joka etunsa sijaan maksimoi oman statuksensa." Kyllä, kysymys on siitä että rationaalisten ratkaisujen vastakohtana ei ole etiikka ja tunne, vaan status.

Yhteiskuntasuunnittelun kannalta jännittävää onkin se, mitä tapahtuu kun järki ja yhteiskuntasuunnittelu kohtaavat. Silloin saadaan toimivia yhteiskuntia. Ja vaikka "Sim City 3000" on vain tietokonepeli, eikä yhtä kompleksi kuin maailma eikä 1:1 maailman kanssa, se kuitenkin opettaa jotain olennaista. Konservatiivisen maailmankuvan kannalta toimivin Sim City -maailma on nimittäin tehty. "Cracked" kertoo tästä hieman ; Tekijä oli ensin ottanut selvää syy-yhteyksistä pelissä ja arvioinut niitä. Sitten hän oli rakentanut sen mukaisen maailman. Strategia ei perustu onnellisuuteen, eli erilaisten piristävien aktiviteettien ja insentiivien käyttöön. Sen sijaan asukkaita kohdeltiin kuin karjaa. "They have all been successfully dumbed down, sickened with poor health, enslaved, and mind-controlled just enough to keep this system going for thousands of years. Fifty thousand years, to be exact. They are all imprisoned in space and time." Vaikka kyseessä on "vain peli", niin tämä on itse asiassa oppi joka olisi hyvä tiedostaa myös muussa maailmassa.

Itse asiassa olen valmis vetämään asiaa vielä pitemmälle. Olen nimittäin huomannut että uskonnoissa ja niiden seuraajissa on jännittävä ristiriita. Karkeasti sanoen ; Jos uskonto keskittyy mielenrauhaan, se houkuttaa häiriintyneitä ihmisiä. Syy tähän on ilmiselvä ; Uskonto ei oikeasti muuta ihmisiä niin paljon kuin voisi luulla. Se ei tee ihmisistä parempia. Mutta jos sinulla ei ole mielenrauhaa, haet sitä ja ajaudut helpommin sellaiseen paikkaan joka lupaa sitä. Näin uskonto muodostaa helposti "antiteesiklustereita". Tämän jälkeen ei ole ihmeellistä huomata että miten kristinusko, normeissaan rakkauden uskonto, vetää puoleensa erilaisia raivopäitä ja vihailijoita. Ihmisiä joiden on niin pirun tärkeää vastustaa ja lytätä vääränlaisia kerettiläisiä pakanaihmisiä. Uskonto joka pärjää yhteiskunnassa X toimii koska yhteiskunnasta puuttuu X. Uskonto joka onnistuu lupaamaan X ja rakentamaan ympäristön joka on X:älle tuhoisaa pysyy parhaiten pystyssä ; Ne ovat vähän kuin palveluita jotka eivät pysy pystyssä siksi että ne tyydyttävät tarpeen vaan jotka pysyvät pystyssä koska luovat sen. (Esimerkiksi synnillä ja siihen liittyvillä dogmeilla ja helvettikuvastolla luodaan armottomuutta ja vihaa ja uskolla luvataan armo ja rakkaus ja paratiisi.) Ja se sopii hyvinkin yhteen edellämainitsemani "konservatiivisen vakautta korostavan yhteiskuntasuunnittelustrategian" kanssa.

Toki liberaalien puolelle on myöskin pakko iskeä miina. Sillä kun mietitään mitä tarkoittaa "eettinen". Se ei tarkoita samaa kuin oikeassaolemista. Kun ihmisellä on järkeä ja tunnetta, tämä helposti keksii erilaisia tekosyitä joilla oikeuttaa tekonsa. Tarkallen ottaen tästä päästään Aaron Jamesin "Assholes : A Theory" -teoksessa esittämään kuvaan jossa kusipää nimenomaan ei ole nihilististä oikeudentunnon murtumista jossa annetaan lupa toimia epäeettisesti. Vaan kusipää on nimenomaan sellainen ihminen jolla on ns. moraalinen oikeutus toimilleen ja joka siksi antaa itselleen teoksyitä joustaa "muita koskevissa säännöissä". Siis hieman kuten autoilija joka kyllä voi pitää liikennesääntöjä tärkeinä, mutta joka silti itse ajaa ylinopeutta koska liikennesäännöt on tarkoitettu huonoille kuskeille joka hän ei koe olevansa. Älykäs ihminen kokee helposti että normit koskevat niitä joiden elämänhallinta ei riitä sen parempaan. Että säännöt suojaavat tyhmiä.

Lyttääjiä ja kusipäitä. Niitä ovat poliitikot ja poliittiset ihmiset. (Joista jälkimmäiseen luokkaan saatan hyvinkin kuulua. Ja vaikka en kuuluisikaan, olen tietoinen siitä että olen kusipää.) Tämä ei tosin liene uutinen kenellekään.

Peijakkaan peijaiset : Synkronisiteettiä prosessissa

Lontoon "Natural History Museum" pitää näyttelyssään ylläolevaa kiveä. Se näyttää maalaukselta ja kaupungin silhuetilta, jonka yllä on taivas. Se on kuitenkin ns. designoid. Se on syntynyt täysin luonnon prosessien kautta, eikä ihmiskäsi ole siihen koskenut. Tässä mielessä kivi on kuriositeetti. Sitä ei oikeastaan voi sanoa edes yhteensattumaksi, sillä itse muovautumisprosessissa ei edes ole mitään poikkeuksellista.

Se, mikä tässä on tietysti ihmeellistä on yhteensopivuus maisemaan, jonka vasta ihminen näkee ja kokee. Tämä kokemus on kuitenkin vahva, sillä (a) Natural History Museum on laittanut sen esille (b) minäkin oikein valokuvaan ja blogaan siitä. Itse asiassa kivi onkin tätä kautta ihmisjärjen valitsema. Maailmassa on pirusti eri näköisiä kiviä, mutta ohitamme ne. Kuriositeetti kiinnittää huomiomme ja otamme sen. Emme siis katso satunnaisesti valikoitunutta kiveä vaan satunnaisesti muovautunutta kiveä. Psykologia ja intentio todellakin kuuluu oleellisena osana designoidin selitykseen, mutta ei rakentamisen, vaan huomaamisen kautta.

Kun Natural History Museumiin - saati sinne tavaraa lähettäville geologeille ja muille ihmisille - on kuitenkin tullut kiveä jos jonkinlaista vastaan, on selvää että mukaan tulee tälläisiä sattumuksia. Jos jonkun mahdollisuus on 1/1 000 000 niin jos ottaa miljoonan otoksen, voi jo odottaa että tälläinen epätodennäköisyys tapahtuu. Maailmassa on paljon tapahtumia ja valtaosa niistä unohdetaan. Kuriositeetit kiinnittävät huomiota.

"Esoteerinen Maantiede" -blogi käsittelee tätä Jungin psykoanalyysin kautta. Hän ottaa esille tarinan kirkkoraamatusta johon natsien kirves oli tehnyt loven niin että kirves oli pysähtynyt tietyn sivun kohdalle ja tämä sivu sattui olemaan kuvainnollisesti tulkittavissa juuri natseihin ja tuohon tilanteeseen sopivaksi. "Tässä ei ole tarkoitus ottaa kantaa Raamatun ominaisuuksiin ”voimakirjana”, vaan nostaa esille ilmiötä, jota Jung kutsui synkronisiteetiksi. Kun SS:n kirves iskeytyy kirkkoraamattuun ja terä pysähtyy kaikista mahdollisista sivuista yllä toistetun tekstin kohdalle ja kulmakarvamme siitä kohoavat, ei kyse ole loogisesta syys-seuraus-suhteesta (kuten olisi jousiampujan tähdätessä ja osuessa napakymppiin), vaan havainnoitsijan kannalta ”merkityksellisestä sattumasta”. Muonion uskovaiset ovat ehkä kutsuneet sitä ”armon väliintuloksi”, kun ovat aikoinaan kirkkoaan siivonneet ja huomanneet kirkkoraamatun haavasta pulppuavat sanat - ehdan vanhatestamentilliset uhkaukset." Kokemus tarkoituksellisuudesta ovat tietysti ymmärrettäviä. Ja näistä syntyykin ns. ihmekertomuksia. Itse asiassa voidaan sanoa että olipa kysymys sitten hengellisetä tai materiaalisesta selittämisestä, aiheesta tai näkökulmasta tahansa, niin  post hoc ergo propter hoc (sen jälkeen-sen vuoksi) virhepäätelmä on psykologisesti vakuuttavan tuntuinen vaikka se on argumentatiivisesti roskaa juuri siksi että siihen liittyy synkronisiteettistä ajattelua. - Ja tälläiset yhteensattumat vain vetoavat mieleen niin vahvasti että järki unohtuu.

Tämänlaiset yhteensattumat ovat tietysti hyvää lähdettä vaikkapa huumorille. Voidaan ottaa vaikkapa sinänsä taatusti suunniteltu kohde. Ja nähdä siinä synkronisiteetin kautta jokin ylimääräinenkin viesti.

Tuonen lehto, öinen lehto...
Sinnepä lapseni, Satan.

Otetaan vaikkapa Suomessa oleva paikka nimeltä Kuhmo. Sen vaakunassa on mustalla pohjalla kolme kuusipuuta. Joku voisi ajatella että tässä on syvä yhteys sanaleikin kautta ; Kuusi on klassinen ja jopa lattea sanaleikki koska se on samanaikaisesti numero että puu. Kun Kunmon vaakunan puut numerisoidaan tämän sanaleikkilogiikan perusteella, huomataan että Kuhmo on saatanasta. "666", se tunnettu Pedon Luku. Tässä on erikoista se, että vaikka vaakuna on selvästi myös syntytavaltaan ihmisen intentionaaliseen toimintaan sidottavissa, on tämä selitys silti "kaukaa haettu". (Siitä huolimatta että pahat kielet ja paikalliset voisivat sanoa että tämä yhteys selittäisi monta asiaa Kuhmosta. Ja Kuuskuuskuuskajaskarista.) Ihmisillä voi olla vaakunaa tehdessään useita intentioita ja osa niistä voi todellakin olla pahanenteisiä ja jopa saatananpalvonnallisia. Mutta he myös eivät mieti joka ikistä mahdollista kielivitsiä kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Aina livahtaa jotain. Pikkupoikien (ja minun, mutta nythän minä jo toistan itseäni) taipumus etsiä kaksimielisyyksiä likimain aivan kaikesta - ja ennen kaikkea taipumus myös löytää niitä hyvin usein - johtuvat juuri siitä että kukaan ei pysty niin multidimensionaaliseen ja kaikenkattavaan tarkkailuun että jotain ei livahtaisi läpi.

Nähdäkseni juuri roolipelien liittäminen saatanapaniikkiin johtui juuri siitä että siihen astui mukaan panikoijia joilla synkronisiteetti oli jonkinlainen elämäntavan ydin ja keskiakseli. Esimerkiksi saatanapaniikissa nuorten kiusaajana ansioitunut "pro-nuoriso" -mies Keijo Ahorinta on tietysti tullut myöhemminkin julkisuuteen juuri siten että hän synkronistisoi tatuoinnin ja liitti sen saatananpalvontaan varsin ontoin perustein.

Tämä on kuitenkin alustus "peijaiskulttuurille" ja siihen liittyvälle "vakavalle vitsille" joka olisi hauska jos se naurattaisi.

Arhi Kuittinen on korostanut sitä että karhu on liittynyt vahvasti muinaiseen suomalaiseen uskomusperinteeseen. Hän näkee esimerkiksi petovihassa jäänteitä siitä että karhunpalvonta on ollut luterilaisen kirkon uskonsodassa oleellisen vahva vihollinen. Tämä on itse asiassa totta ; Suomen kulttuurihistoriaa opetellessa oppii suunnilleen sen, että luterilaiset ovat olleet aina kovia vastustamaan harhaoppia ja puhditsamaan uskoaan pakanavaikutteista. Luther halusi puhdistaa alkuseurakunnan vakiotilaksi, kun taas katoliset olivat raakuudessaan halukkaita yhdistämään pakanauskomuksia omaan pyhimysperinteeseensä. (Jota luterialiset vastustivat vahvasti osittain juuri yllämainittujen pakanayhteyksien vuoksi.)

Voisimme tästä lähtökohdasta spekuloida. Vaikkapa siten että kun karhupeijaisten - ja muiden itämerensuomalaisten muinaisuskon rituaalejen - tärkein juoma oli olut. Olut maistuu pahalta, mutta suomalaiset juovat sitä nykyään niin kuin menneisyydessäkin. Jospa ajatellaan että Karhu -olut olisi kulttuurihistoriallista kaipausta ja muistamista. Ja jospa jopa kristittyjen halu kieltää oluen myynti kaupassa liittyisi juuri siiehen että kyseessä on pakanarituaalijuoma joka on halveksuttavaa koska se yrittää päihittää Aidon Pyhän Juoman eli ehtoollisviinin. (Tämä on tietysti synkronisiteettiä. Mutta silti hauska "heittona".)

Voisimme tästä spekuloida siitä että Helsingissä on karhupuisto. "Mesikämmen" -blogissa kirjoitettiin miten tämä pentagrammin muotoinen puisto on tulvillaan saatanallista symboliikkaa. ; Puisto näyttää suorastaan samalta miltä Harry Potter näyttää saatananpalvontaa yhä tänäkin päivänä pelkäävien fundamentalitikristittyjen tulkinnoissa. Mesikämmen -blogin mukaan tällä on kytköksiä minuun henkilökohtaisesti. (Olen illuminatin jäsen. Oikeasti. Jäsen järjestössä jonka nimi on "illuminati". En kuseta. Tai tarkalleen ottaen kusetan ja trollaan useinkin, myös ja etenkin tässä blogissa jossa suuri osa teksteistä sanoo jotain mitä en ajattele tai kannata. Mutta juuri tässä kohdassa en kuseta. Tällä jäsenyydellä on vain valitettavan vähän tekemistä maailmanvalloituksen ja mediakontrollin ja aivopesun kanssa. Haluaisin että olisi enemmän. Sillä kaikki ne ei-illuminatien puheet siitä mitä illuminatit tekevät ajavat mieltäni aina siihen suuntaan, että sen täytyy olla vallan mainio järjestö, jolla on vain huonot -ja ilmeisen tehottomat keinot. Kun laajakaan valta ei auta vaientamisessa ja oman agendan ajamisessa ja tietoturvakin on perin kehno kun kaikki ovat kuulleet illuminatista ja kylähullukin voi nähdä kaikki ne salaiset symbolit ja viestinnän, joka pitäisi tehdä salaisesti - keinot näiden saavuttamiseksi, emme voi päätellä muuta kuin että illuminati koostuu kädettömistä amatööreistä. No, olenhan minä siellä jäsenenä so I rest my case.) "Tähän väliin kannattaa muistaa pari seikkaa Illuminatista Suomessa. Helsingissä toimi Walhalla-seura (1781-1786) ja Turussa Aurora-seura (1770-1779). Näistä jälkimmäisen tiedetään pitäneen symbolinaan pentagrammia. Varmana voidaan pitää, että myös Helsingin seura on pitänyt pentagrammia tärkeänä symbolinaan, kuten Illuminatissa maailmanlaajuisesti muutenkin tehdään. Miten karhu sitten eläimenä sopii tähän perkeleelliseen kuvioon? Karhuahan monet pitävät yksikantaan vain mainiona kansalliseläimenä. Karhu on valittu pentagrammin sisälle tietysti siksi, että karhu ja Suomalaisten harjoittama karhunpalvonta edusti kristinuskolle itse sielunvihollista."

Tämä muistaen Kallion oluen sävyttämä kulttuuri voidaan nähdä peijaisina. Jokaviikonloppuisena rituaalina jolla on hengelliset kytkökset Suomen Aitoon historiaan että Saatananpalvontaan. (Me illuminatit tosin palvaamme korkeintaan kinkkua. Saatanan liha on niin kovin sitkasta.) Näin Mikko Aholan humoristinen teksti siitä miten muslimit uhkaavat lasten kevätjuhlaperinnettä eli ryyppäämistä näyttääkin "hengentieteen esoteerisessa valossa" merkittävältä kysymykseltä. Toki tämä merkitys on vain synkronisiteettinen. Mutta kaikkeen synkronisiteettiseen tuntuu liittyvän sellainen omituinen sääntö, että jos tarina ei olekaan totuudenmukainen, niin se on kuitenkin parempi kuin tosi. Se on vähintään hyvä tarina, kenties jopa parempi kuin Totuus.