Creepy imuri

Meille ostettiin roomba. Se on robotti-imuri. Se käyttää iRobot'sin AWARE(tm) systeemiä joka vaatii hyvin vähän ihmisen inputtia. Robotin hankinta on tietenkin järkevää koska imurointi on ollut minun vastuullani ja sitä on tapahtunut aika vähän. Tätä kautta robotti uhkaa tehdä minut kotityöttömäksi. Mikä on tietenkin kaltaiselleni luddiitille odotettu asiantila.

Roombassa on fiksu järjestelmä jossa monet eri sensorit hakevat ympäristöstä dataa, lähettävät ne robottiin joka sitten prosessoi robotin toimintaa asiaankuuluvasti. Ensin Roomba arvioi huoneen kokoa. Roomba myös väistelee askelmia ja muita vastaavia asioita. Lisäksi siinä on törmäyssensoreita jotka kertovat että se on törmännyt esteeseen. Infrapunasensorit ja monet muut saavat sen kiertämään erilaisia kohteita ja samalla siivoamaan myös seinien läheltä ja nurkasta. Välistä Roomba pysähtyy ja hakee suuntaa ja menee sitten siihen.

Se on hyödyllinen kodinkone jossa on yksi erikoinen piirre. Se on hemmetin creepy. Meillä on myös lattianpesurobotti Raava. Joka on algoritmiltaan selvästi suoraviivaisempi. Se ei ole läheskään yhtä creepy.

Tämä on nähdäkseni hyvin kiinnostava asia. Creepyys on niin ilmiselvä että en pääse pakoon asiaa. Toisaalta tiedän sen niin järjettömäksi kuin vain voin uskoa. Toisin sanoen Roomba ei ole vaarallinen. Se ei ole tietoinen. Se ei ole vaaniskelija. Mutta siihen liittyy silti tunteita kuin se olisi. Tämä tilanne on hyvin mielenkiintoinen sen kanssa että mitä ylipäätään tarkoitetaan kun sanotaan että ”uskotko että Roomba on pahantahtoinen”.

Ilmiö ei ole itselleni yhtään poikkeuksellinen. Boston Dynamicsin robotteja katsellessa koin aikaisemmin sääliä koska niitä potkittiin ja ne horjahtelivat jotenkin orgaanisen oloisesti. Toisaalta kun katsoin videota jossa Boston Dynamicsin robotti avaa oven, en kokenut sääliä vaan se oli creepy kuin jokin lähettiläs Helvetistä. Uskoisin että tällä on yhteyttä siihen että pidän eläimistä. Minulla on melko vahva agenttiuden ylihavaitsemisjärjestelmä joka koskee ei-inhimillisiä kohteita. Tämä on mielenkiintoinen piirre koska en ole mitenkään erityisen samastumiskykyinen. ; Olen itse kokenut asian hankalaksi. Meillä on sellaisia käsitteitä kuin empatia ja sympatian. Empatia tarkoittaa kykyä ymmärtää mitä toinen ihminen kokee tämän näkökulmasta, eli itsensä asettamista toisen henkilön asemaan. Sympatia taas tarkoittaa myötäelämistä eli kokea iloa heidän kanssaan. Itse koen että olen enemmän empaattinen kuin symoaattinen. Mutta aika vähän kumpaakaan. Joten nämä robotteihin ja tulkintani mukaan eläimiinkin kokemani tuntuvat vaativan vielä kolmannen tyylisen elementin.

On varsin tunnettu asia, että tekoälyjen tietoiseksituleminen on vielä aikamoisen kaukana. Silti ihmiset jo nyt kokevat esimerkiksi empatiaa Robotteja kohtaan. Jopa siinä määrin että jostain Smithsonianin lehdestä voidaan lukea miten neurotieteilijät tutkivat ihmisten empatiaa robotteja kohtaan. ; Ihmisten kyky kokea tunteita elottomia kohteita kohden ei tietenkään sinällään edes ole hirveän erikoista. Leikkiväthän jo lapsetkin pehmoleluilla. Lisäksi monet pehmolelut on itse asiassa muotoiltu siten että ne maksimoivat tunteita ihmisissä. Robert Wesson on esimerkiksi kertonut miten leluista tehdään neoteenisiä; Toisin sanoen niihin lisätään vauvankaltaisia piirteitä. Pyöreitä muotoja. Suuria päitä. Suuria silmiä ja vastaavia piirteitä. Näin niistä syntyy asioita jotka ihmiset säännönmukaisesti kokevat söpöiksi. Tämäkään ilmiö ei tietenkään ole sen kummempi kuin siinä että taiteilijat ovat tehneet veistoksia ja taideteoksia jotka herättävät heteroseksuaaleissa miehissä muun muassa erektioita ja muita hienostuneita kulttuurielämyksiä.

Robottien kohdalla aika tunnetusti puhutaankin oudosta laaksosta, uncanny valleysta; Siinä ihmiset pitävät roboteista jos ne ovat melko ihmisenkaltaisia. Mutta jos ne ovat liian ihmisenkaltaisia niistä tulee jollain tavalla kammottavia. Siksi jos haluaa miellyttävyyttä robottiin on pysyttävä joko riittävän ei-inhimillisenä jotta uncanny valleyyn ei jouduta. Tai sitten oltava todella lähellä ihmisenkaltaisuutta. Tämä ongelma on tullut vastaan tietotekniikassa aika vahvasti. Monissa tietokonepeleissä ja 3D -piirretyissä ja erikoistehoste-elokuvissa on ollut ongelmana juuri se, että grafiikka on ollut juuri niin hyvää että uncanny valleyyn on jouduttu. Mutta ei niin hyvää että siitä olisi päästy pois.

Mutta tämä ei selitä miksi Roomba on niin hirvittävä. Se kun ei näytä yhtään ihmiseltä. Se on käytännössä pyöreä huristelija. Robottien kohdalla on tietenkin jotain jota perinteisissä leluissa ei ole. Ne nimittäin liikkuvat. Roombassakin creepyys johtuu juuri sen tavasta hiiviskellä erikoisesti ja taukoja pitäen. ; Olen onnistunut yhdistämään kokemuksenvaraisesti omia tunteitani siihen mitkä robotit herättävät enemmän tunteita liikkeensä perusteella. Tästä tuskin voi vetää hirveän pitkälle vietyjä kaikkia ihmisiä koskevia päätelmiä.

Mutta oman kokemukseni mukaan robotit joiden reittialgoritmit ovat kaavamaisia eivät ole pelottavia. Sen sijaan Roomban ja Boston dynamicsin robottien tyyliset ovat creepyjä koska niiden ytimessä on optimointi. Tämän ajatuksen sain Robert Kurzbanin kirjasta jossa käsiteltiin modulaarista päätöksentekoa. Kirjassa sivuttiin myös evoluutiota ja robotiikkaa. Vaikka kirjan otsikko käsittelikin tekopyhyyttä.

Se tekee niistä koneita jotka toimivat orgaanisenoloisesti ympäristössä. Pieni muutos jossain ympäristössä johtaa siihen että robotti ei toimi aina samalla tavalla. Toisaalta optimoinnissa on usein kysymys siitä että laite samanaikaisesti hakee jotain ja väistää jotain muuta. Ja lopputulos on näiden kahden välillä tehtävä tila joka tekee koneisiin asioita jotka vaikuttavat epäröiviltä. Toisin sanoen ne näyttävät tekevän päätöksiä. Itse asiassa on jopa mahdollista, että analogisuus robottien ja eläinten välillä johtuukin siitä että eläimienkin elämä on sen tyylinen että siinä optimoidaan homeostaasia. Näin ollen reagointimallissa on jotain samaa vaikka eläimet ovat tietoisia ja Roomba ei.

Erikoista onkin se, että kenties creepyys johtuukin kognitiivisesta dissonanssista kun eri prosessit mielessämme kertovat erilaista viestiä. Tätä ajatusta on ehdottanut ainakin Vsaucen Michael Stevens. On itse asiassa mahdollista, että creepyissä kummitusjuttuissakin on osa sitä että osa tunnejärjestelmästämme kertoo että asiassa on jotain vaarallista vaikka toinen puoli mielessämme sanoo että mitään ei ole.

---

Viitteet:
Smithsonian Mag, ”Neuroscience Explores Why Humans Feel Empathy for Robots” [https://www.smithsonianmag.com/science-nature/neuroscience-explores-why-humans-feel-empathy-for-robots-38883609/]
CNN, ”Robot gets hilariously abused” [https://youtu.be/0VgxAnZKM14]
Guardian News, ”New dog-like robot from Boston Dynamics can open doors” [https://youtu.be/wXxrmussq4E]
Robert Wesson, ”Beyond Natural Selection” (1993)
CNBC, ”Hot Robot At SXSW Says She Wants To Destroy Humans” [https://youtu.be/W0_DPi0PmF0]
Jan-PhilippStein & PeterOhler, ”Venturing into the uncanny valley of mind—The influence of mind attribution on the acceptance of human-like characters in a virtual reality setting” (2016)
Robert Kurzban, ”Why Everyone (Else) Is a Hypocrite: Evolution and the Modular Mind” (2012) 
Vsauce, ”Why Are Things Creepy?” [https://youtu.be/PEikGKDVsCc]

Hot or not -listaukseni. Ja kertooko tämä mistään?

Olen systematisoinnista kiinnostunut tyyppi. Lukioaikani kirjassa oli silloin minua häirinnyt kysymys siitä että minkälaisista seurustelukumppaneista pitää. Kirjassa oli jätetty tilaa tälle kysymykselle. Sulkuihin oli kirjattu erikseen että väärää vastausta kysymykseen ei ollut. Nuorempana ajattelin että mikä tahansa vastaaminen olisi väärin.

Nykyään olen systemaattisempi enkä pidä itseäni idealistisena. Tai pidän itseäni idealistisena. Mutta tiedän että ihmisillä voi olla preferenssejä joista he eivät ole tietoisia tai joista he eivät pidä. (Se on se jonka oppii kognitiotieteen tempuissa ensimmäisenä. Ja se on kenties koko oppialan tärkein opetus. Ei pidä luottaa siihen mitä ihmiset sanovat pitämisistään ja tekemisistään. Kyse ei ole välttämättä tahallisesta valehtelusta edes.) Kävin sen vuoksi listauksenomaisesti läpi "vain kaiken".

Kävin läpi elokuvia joissa oli mielestäni kivannäköisiä naisia. Mietin missä televisiosarjoissa oli hottiksia. Mietin minkälaista pornoa selasin. Mietin minkälaisia tyttöystäviä minulla on ollut. Ja keitä olisin halunnut olevan. Opin tästä yhden asian. En viitsi demonstroida asiaa sen enempää, mutta vihjaan että mieltymyksissäni on hyvin voimakkaita tilastollisia yli- ja aliedustuksia. Olen jossain määrin ollut tietoinen niistä. Mutta en ollut tiedostanut että ne ovat niin vahvoja ja ehdottomia.

En viitsi lähestyä asiaa nimilistauksen kautta. Riittää että laitan viereen kuvan joka karkeistaa mieltymyssuhteitani. Siinä on televisiosarjojen ja elokuvien näyttelijöitä rooleissa joissa pidän heistä eniten. Muutama. Mutta se kertoo vahvan viestinsä. Loppulistaus näyttää melko vahvasti samalta. Minulla on aina ollut hyvin valikoiva maku. Jopa silloin kun olen ajatellut tämänlaisen olevan pinnallista ja epäeettistä.

Viihteen kuluttamisessa ei tietenkään tarvitse asua tai viihtyä ihmisen seurassa. Ja tämä näyttää keskittävän ulkonäköön liittyviä piirteitä. Toki roolilla on jotain merkitystä.
* Naiset ovat kuitenkin ennen kaikkea brunetteja. Seassa on toki jonkin verran myös punapäitä. Blondina voi päästä listalle mutta ne ovat oikeasti anomalioita anomalioiden joukossa. Hiusten on syytä olla pitkiä. Tosin lyhyet käyvät. Ja kampaukset joiden kanssa on vaikeaa nähdä ovatko hiukset pitkiä vai eivät. Tukkalaitteet ja rakennelmat ovat itse asiassa kivoja.
* He ovat käytännössä ikäryhmältään "nuoria tai nuoria aikuisia tai sellaiseksi meikattuja". (Tämä on minulla selvästi muuttunut ajan mittaan. Nuorempana viehätyin nykyistä nuoremmista enkä katsonut vanhempien perään. Nyt näkökantani on laajentunut, joskin aivan nuorimmasta päästä on selvästi karsiutunut. Jotkut varhaisnuoruuteni ihastukset - esim. Dawson's Creekin Joey Potter - ovat nykyään yököttävää pedofiliaa. Jos siis eivät olisi vanhenneet.) Eurooppalaistaustaisia.
* Jonkinlainen leuka ja poskipäät täytyy olla. Nenän voisi kloonata naamasta toiseen. (Tosin en ole mikään nasaaliconnoisseur, nenät lähinnä ensisilmäykseltä näyttävät melkotavalla samoilta, mutta kuinka paljon variaatiota niissä voi nyt ylipäätään olla?)
* Ja jos rooli on älykkään tai aktiivisen ja jopa toiminnallisen naisen, niin sitä parempi. (Hahmon ei tarvitse olla älykäs jos se on toiminnallinen. Eikä toiminnallinen jos älykäs. Mutta en löytänyt ainuttakaan poikkeusta jossa ei olisi jotain tämänlaatuista.)

Jos ulkonäkö pitäisi kuvata maahan liittyvine stereotypioineen sanoisin, että "preferoin italialaisia, mutta kyllä espanjalainenkin kelpaa". (Toki teininä heittämäni "intiaaniprinsessa" -kuvauskin itse asiassa on osuva. Makuni kansallisten stereotypioiden kanssa on vaan tarkentunut. Olen hienovaraisemmin tietoinen monenlaisista ennakkoluuloista. Mikä on tavallaan surullista.) Pienehkö koko, tummat hiukset, jonkin verran luonnetta...

Tyttöystäväpuoli näyttää samalta. Minulla ei ole ollut ainuttakaan selvästi eksoottisen ihonväristä tyttöystävää. Tämä "voisi johtua tarjonnasta", mutta listaa katsellen epäilen naismakuni olevan "rasistinen". Toisaalta minulla on ollut muutama vaaleatukkainen kokeilu. Punatukkaista tyttöystävää ei ole ollut, mikä tosin johtuu siitä että yksikään ei ole suostunut. (Ovatko punapäät muita krantumpia? Herra tietää!) Hiustenväripuoli on tässä kiinnostava. (Oma puolisoni on vaalea itse asiassa.) Luonnepuoli tuntuu korostuvan. Kaikki ovat olleet älykkäitä ja jollain tavalla aktiivisia. Lisäksi korostuu hyvin voimakas hyveellisyys tai eettinen painotus luonteessa. Jonkinlainen jämerä reiluus, ahkera doo-gooderius tai jopa hoopo naïvi hyväntahtoisuus ovat vielä hiustenväriäkin kantavampi teema.

Aihe on tietenkin jokin josta kirjoitetaan paljon. Usein selitetään siitä miten herrat pitävät vaaleaveriköistä. Sitä voidaan tutustua jopa tutkimuksiin jossa mietitään vaaleaverisyyden evoluutiopsykologisia puolia. Blondius liitetään nuoruuteen. Ja neoteeniset piirteet viehättävät miehiä useimmiten. (Olisin siis jotenkin vähän outo.) Kuitenkin samalla kiinnitetään huomiota siihen miten miehet jakautuvat joko niihin jotka pitävät blondeista tai niistä jotka pitävät bruneteista. (En olisikaan poikkeus.) Aika paljon tuodaan esiin myös sitä miten useampi mies pitää bruneteista blondien yli kuin toisinpäin. Yleistä jutustelua käydään esimerkiksi tutkimuksesta jotka vihjaavat että miehet jotka pitävät bruneteista pitävät seikkailun ja vaaran tunteesta. (Johon malliin omat mieltymykseni näyttävät muuten osuvan.)

Reifikaatio ; Nopeammin, Kompleksisemmin ja Vääremmin?

"Epiphenomissa" on kuvattu Marjaana Lindemanin tekemää kognitiivista uskontotiedettä koskevaa tutkimusta. Tässä tutkimuksessa tutkittiin sitä onko erilaisilla vakaumuksilla yhteyksiä minkäkinlaiseen ajatteluun.

Tutkimus taustoitti sitä mikä on itse asiassa tuttua jo aivan arkisestakin uskontokeskustelusta ; Ateistit pitävät uskontoa typeryytenä. ("belief in the supernatural is founded upon a misunderstanding of how the world works (see: You either believe in it all, or you don’t".) ja uskovaiset taas ovat sitä mieltä että ateistit ovat kylmiä eivätkä ymmärrä asioita ("Atheists lack empathy and understanding".) Molempiin on itse asiassa saatu jonkin verran tukea todistusaineistosta. Lindemanin tutkimuksen mukaan uskontoon liittyy se, että he ovat noin yleisesti ottaen ateisteja empaattisempia. Mutta heidän todellisuuskuvansa on sitten toisaalta myös epätäsmällisempi.

Jos minun pitäisi käsitteellistää tulokset, en käyttäisi kohteliasta kieltä. Vaan korostaisin jotain sellaista millä asenteella hikipedia kommentoi F. Scott Fizgeraldin vaimon ja Ernst Hemingwayn välistä kiistaa. "Zeldalle tuli riitaa Fitzgeraldin ryyppykaverien, erityisesti Hemingwayn, kanssa. Hemingway luonnehti Fitzgeraldin vaimoa seinähulluksi; Zelda vastasi arvelemalla, että Hemingway oli surkea, ämmämäinen juoppo, joka yritti epätoivoisesti esittää machoa kelvatakseen itselleen. Molemmat osuivat naulan kantaan, mikä ei ainakaan auttanut kiistan ratkeamista."

Lindemanin tutkimus todellakin näytti siltä että ateistit eivät ole yhtä empaattisia kuin uskovaiset. Mutta toisaalta uskovaiset ovat sitten herkempiä sekoittamaan maailman jäsentämisessä käytettyjä skeemoja. Lindeman onkin usein tutkinut nimenomaan maailman skeemoittamista joten ei ole ihme että tutkimus koski tätä aihepiiriä. Kuitenkin tässä itseäni kiinnosti tapa jolla tutkimus otti asian esille ; "It’s worth spelling out how they tested ability to think clearly. The first test was around something called teleological bias. This happens when people habitually think in terms of things existing or happening for a purpose, even though logically they do not. For example, agreeing with the statement “Earthworms tunnel underground to aerate the soil”. The other was ‘core knowledge’ confusion. Basically this involves confusing metaphors with reality – for example thinking that when someone says “A house knows its history” they mean it literally does!"

Toisin sanoen siinä missä moni käyttää "todellisuudentajuna" jonkinlaista fysikaalista tapahtumaa, on tässä tutkittu enemmänkin sellaisia asioita kuin taipumusta reifikaatioon. Reifikaatiossa on kysymys argumenttivirheestä jossa abstrakti sekoitetaan konkreettiseen. Olen toki tietoinen konseptista. Mutta olen pitänyt sitä melko epäkiinnostavana. Pääasiassa siksi että yleensä reifikaation taustalta löytyy jokin muu looginen päättelyvirhe. Esimerkiksi jonkin konseptin ekvivokaation kautta sen määritelmä muuttuu ja tämän vuoksi abstrakti kielikuva ja konkretia hämärtyvät. Tai sitten argumentti pitää sisällään olkiukon. Tämän vuoksi käsite on ikään kuin sateenvarjokäsite joka on vähemmän tarkkarajainen - ja on tätä kautta vähemmän informatiivinen - kuin se että viittaa näihin spesifimpiin virhetyyppeihin. Psykologisesti niiden takana on kuitenkin yhteys.

Miksi konservatiivit oikovat?

Ja tämä yhteys on oikeastaan aika ilmiselvä. Samalla on hyvä huomata että uskonnollisuus liittyy varsin helposti mielikuvissa konservatiiviuteen ja ateismi liberaaliuteen. Nämä ovat toki keskenään hieman eri käsitteitä. (Ei ole ihan suoraviivaista puhua uskonnosta ja siirtyä konservatiiviuteen.) Mutta jotain relevantteja yhteyksiä tähän selvästi tuntuu olevan.

Olen ihmetellyt miten hyvin moni konservatiivi harjoittaa perustelua jossa ytimessä on ajatustapa jossa tietyt moraaliset käyttäytymiset ovat jotain joita ei enää pidetä eettisenä vaan täysin pragmaattisina konsepteina. Esimerkiksi "Syvemmällä" -blogin kirjoittajalla on vahva taipumus tämänlaatuiseen ajatteluun. Toisaalta "Takkiraudasta" on aivan osuvasti sanottu että hänen teksteissään on usein taipumusta hyvin vahvaan reifikaatioon. Hänen spesiaaliutensa on sanontojen konkretisointi "esitellään näkemys, jossa joukko aforistisia heittoja pätee teräksenlujien aksioomien tavoin." Ja he eivät edusta mitään tyhmäistöä, päinvastoin. Tämä vihjaa että Lindeman on ollut oikeilla jäljillä.

Tämä on toki ymmärrettävissä sitä kautta että esimerkiksi kommunismi voidaan nähdä nimenomaan utopistisena järjestelmänä jossa tavoitellaan utopiaa, ihanneyhteiskuntaa. Utilitarismin perusongelma on kuitenkin se, että ei tosiasiassa ole mitään "pelkkää logiikkaa" ilman arvoja ja niiden arvottamista. Sillä utilitaristisessa ajattelussa pragmaattinen osuus tarkoittaa vain sitä että jos teemme asian tavalla A₁ päädymme asiaan B todennäköisemmin kuin tekemällä tavalla A₂. Mutta utilitarismin avulla ei voida sanoa onko B tavoittelemisen arvoinen asia vai ei. Esimerkiksi yhteiskunnan säilyminen ja rikastuminen nähdään usein joksikin joka ei enää olekaan arvovalinta vaan käytäntöä. Tätä asennetta kuvaa ihan laadukas kommentti jonka sain aikaisempaan tekstiini joka käsitteli homoavioliittojen vastustajien argumentaation suhdetta seurausetiikkaan. Se sisältää konservatiivisen lukija-kommentoijani näkemystä jonka avulla kokonaiskuvaa voi kenties täsmentää ; "Se muuten, että kannattaa homoliittoja ei tietenkään tarkoita, että pitäisi kannattaa moniavioisuutta tms. Mutta se riippuu siitä, mihin perustaa argumenttinsa. Jos perustaa silkkaan logiikkaan olisi moniavioisuus ja samaa sukupuolta olevien insesti hyväksyttävä samoilla periaatteilla kuin homojenkin avioliitto hyväksytään. Jos sen sijaan perustaa argumenttinsa arvoille eli mielivallalle, kysessä on ratkaisematon kiista. Avioliitto on minulle miehen ja naisen välinen asia piste. Jollekulle toiselle se on kaikkien täysi-ikäisten ja samaa sukupuolta olevien ei-sukulaisten oikeus. He saavat olla sitä mieltä, mutta arvokysymyksenä heillä ei ole sen taaksen kummempia argumentteja kuin minullakaan. Paitsi, että itse luotan traditioiden viisauteen nykyajan kotkotuksien sijaan." Tradition viisaus on viisautta suhteessa johonkin. Yhteiskunnan säilyminen ei enää olekaan arvovalinta eli mielivaltaa vaan jotain aivan konkreettista ja mielipideriippumatonta.

Joskus enemmän on enemmän

Lindemanin ajatus reifikaatiosta on hyvä, sillä skeemojen sekoittumisen kautta voidaan vetää huomiota muihin asioihin. Intuitioihin. Viittasin aikaisemmin tuloksiin joiden perusteella konservatiivit käyttävät enemmän intuitiota kuin muita järjestelmiä. Kahnemanin käsitteisiin viitaten voidaan sanoa että konservatiivit käyttävät nopeaa mutta virhealtista. Tämä ns. systeemi 1 harjoittaa prosesseja jotka ovat nopeita, automaattisia, toistuvia, stereotyyppisiä ja alitajuisia (fast, automatic, frequent, emotional, stereotypic, subconscious). Ja tämä tarkoittaa myös sitä että tämä tarkoittaa sitä että konservatiivinen ajattelu on ihmiselle helpommin luontevaa ja "luonnollista". Ei siis ole ihme että asioita pidetään "ilmiselvyyksinä". Toki tämä tarkkuuden kannalta tarkoittaa lähinnä vaivatonta. Ajattelun helppous ja lopputuloksen ilmiselvyys sekoittuvat keskenään. Kenties prosessin taustalla on se arjesta tuttu kokemus että vasta kun vastauksen saamiseksi joutuu ponnistelemaan sen täytyy olla vaikea asia.

Toisaalta tämä ei ole uskovaisia tai konservatiiveja pilkkaava asia. (Toisin kuin voisi luulla.) Sillä tämänlainen tilanne voidaan varsin napakasti sitoa Jonathan Haidtin ajatuksiin. Haidtin mukaan moraalikysymyksissä Haidt aloitti uransa löytämällä todisteita sille että ihmisten moraaliarvostelmat eivät ole rationaalisia vaan emotionaalisia. Perustelut luodaan pään sisällä myöhemmin. Ensin on johtopäätös ja sitten mietitään millä vakioargumenteista tähän lopputulokseen päädytään. Tämä sepittämisprosessi ei ole tietoinen. Ihminen kokee moraalisuutensa aivan eri tavalla kuin miten heidän mielensä asian rakentaa.

Myöhemmissä tutkimuksissaan Haidt on panostanut siihen miten moraali-intuitiot pohjautuvat evolutiivisiin adaptaatioihin. Ja että konservatiivien ja liberaalien kohdalla näissä prosesseissa on eroja. (Tosin Haidt on itse käännynnäinen, liberaalista konservatiiviksi muuntunut joten ero ei ole oikeasti niin kiveen hakattua. Hän uskaltaa olla oman teoriansa vastaesimerkkinä.) Haidt korostaa että argumentit jossain määrin heijastelevat näitä perustason tiloja. Liberaaleilla näitä perustasoja on vähemmän. He korostavat ihmisoikeuskysymyskiä jossa kaikki ovat samanarvoisia. He panostavat reiluuteen ja vahinkojen estämiseen. Sen sijaan konservativeilla on näiden lisäksi taipumuksia lojaaliuteen, pyhyyteen ja auktoriteettien kunnioittamiseen. Nämä Haidtin arvostelmat eivät ole moralisoivia. (Liberaali ei ole huonompi vaan erilainen. Mikä kieltämättä kuulostaa samalta millä käsitellään vammaisia ja muita ... erilaisia sen nolostuttavan ylimääräisen tauon jälkeen.)

Merkittävää tässä on myös epäsymmetria ; Haidtin huomioiden mukaan konservatiivi ymmärtää yleensä paremmin liberaalin ajattelun kuin liberaali konservatiivin. Konservatiivit spottaavat harhaoppisen liberaalia parodioivan olkiukon paremmin kuin liberaalit konservatiiveista väsätyn olkiukon. Toisaalta on hyvä havaita sekin että Haidtin näkemys on aika raju myös konservatiiveille. Esille kun tulee esimerkiksi se, että jos puhutaan insestin tai abortin moraalittomuudesta, tälle löytyy hyvin lukuisia perusteluja. Mutta näiden elementtien poistaminen ei muuta konservatiivin mielipidettä yhtään. (Jos insestin kohdalla argumenttina käytetään sitä että jälkeläisistä tulee vammaisia, korostetaan että seksissä käytetään ehkäisyä jne.)
1: Kokemus on muualta tuttu niille jotka muistuttavat homon ja Raamatun välisestä suhteesta  vanhatestamentillisista väkivaltaisista käskyistä. Konservatiivilla on tuhat ja yksi selitystä sille miksi nämä "olisi ihan tyhmiä". Itse asiassa jos näitä tuo esiin niin ateisti koetaan idioottina. Itse asiassa heillä on tähän toki jotain taulukoitakin joissa eri syntejä luokitellaan eri lokeroihin. Mutta niiden objektiivisuus onkin sitten vähän niin ja näin. Psykologisesti nämä väärät raamatunjakeet ovatkin psykologisesti samanlaisia kuin kondomi sisartaan panevalla. Se ei ole relevanttia koska moraali ei perimmiltään ole sellaista loogista tai argumentatiivista.
 
Summa summarum

Mielestäni on kiinnostavaa että Lindemanin tutkimus näyttää osuvan hyvin tähän lokeroon. Koen hänet jopa jonkinlaisena siltana Pascal Boyerista Jonathan Haidtiin. Mikä on kiinnotavaa koska nämä aihepiirit ovat olleet aiemmin mielessäni "jokseenkin toisistaan irrallisia asioita" ; Mieleni on ikään kuin pitänyt Boyeria "hengellisessä regimentissä" ja Haidtia "maallisessa/poliittisessa regimentissä". Kuitenkin liimana näiden välillä on tradition auktoriteetti ja Pyhän konsepti. Ja näiden suhde intuitioon. Etenkin moraaliseen intuitioon.

Boyer korostaa että uskonnolliset ja hengelliset konseptit eettisine näkemyksineen ja pyhyyttä korostavine rituaaleineen johtuvat siitä että skeemoja sekoitetaan. Tämä on todellakin reifikaatiota. Ei kenties arjen kannalta typerästi tai haitallisesti mutta tieteellisen ajattelun kannalta turhan oikovasti. Toisaalta Haidt korostaa että tässä samassa maailmassa asioita nähdään enemmän tai kenties jopa syvemmin.

Samalla en voi olla miettimättä sitä miten ainakin oma etiikkani näyttää olevan äärimmäisen vahvasti situationistista. Intuitioissani tuntuu olevan kaikilla tasoillaan jokin syvästi väärin. Mikä taas on ollut syynä siihen että en oikein voi luottaa siihen. Peruskokemukseni itsestäni onkin se, että olen itse itseni pahin vihollinen. Tämä ei toki paikkaa intuitiotani, vaan johtaa enemmänkin siihen mitä eilinen turhaumatekstini heijastelee ; Minulla on selviä moraalisia intuitioita jotka ovat loogisessa järjestelmässä argumentoituja mutta jalosti keskenään ristiriidassa. Kokonaisuus ei ole tolkullinen. (Intuitioni puute pakottaa minut huomaamaan nämä paremmin kuin muut. Ja tämä tekee minusta lähinnä itseeni tyytymättömämmän, ei laadukkaamman eettisen ajattelijan saati hyvän ihmisen. Kahnemanin hidas mutta laadukas Systeemi 2 on tarpeen lähinnä jotta tiedostaa että "taikauskohömppä on jo oman pääni sisällä". Kysymys on kontrollista ja varovaisuudesta, ei siitä että tämä olisi jotenkin ylitetty ja ohitettu.)
1: Haidtin ajatusten mukaan syynä on varmasti se, että minä - kuten blogiini kommentoinut konservatiivikin - käsittelee argumenteissa yleensä muutamaa erikseen esilletuotua piirrettä. Eikä tasapainoile kaikilla mahdollisesti keskenään ristiriitaisilla moraaliperustoilla samanaikaisesti. Kun laskelmassa on liian vähän muuttujia, on kokonaisuus stereotyyppinen. Ja mitä intuitiivisemmin päätös tehdään sitä vähemmän sitä luultavasti prosessoidaan. Ja sitä stereotyyppisempiä ja keskenään ristiriitaisempia ilmiannetut tulokset ovat. (Päätös ei tietenkään ole sen kummempi koska rationalisointi tapahtuu päätöksen jälkeen, ei ennen sitä.)

Jossain määrin Haidtin ajatuksissa huomiota herättää myös aiheen biologisen kulman korostaminen. Haidt pitää evoluutiosta. Yllättävänkin paljon. Tässä maailmassa arvot eivät tosiasiassa enää ole perimmiltään mitään mielivaltaa. Ne lähestyvät ajatusta joka kattaa Sam Harrisin "Moraalisen maiseman". Eli ajatuksen siitä että moraalisia asioita voidaan lähestyä tieteellisesti tarkkailemalla ihmisiä ja heidän käytöstään, tekemällä psykologisia kokeita ja aivotutkimusta ja vastaavia. Jossain määrin tämä taas alustaa näkemystä nimenomaan objektiivisen moraalin mukaan. Tosin Harrisin tilanteesta poiketen tämä vie kohti maailmaa jossa näitä moraalisia malleja on sitten useampia.
1: Ajatus siitä että arvolauseet eivät olekaan relativistisia loukkaa tietysti valtaosaa nykyajan ihmisistä. Mutta toisaalta minua viehättää esimerkiksi bioestetiikka jossa mietitään tilastollisia yhteyksiä siitä mitä ihmiset kokevat kauneudeksi vaikkapa "seksikkäissä naisissa". Ihmiset pitävät tätä yleensä latteana. Ja kenties minulta puuttuu tasoja Lindemanin kuvaamasta empaattisesta elementistä, eli olen jotenkin keskivertoa kyvyttömämpi "antamaan oikeaa vastausta". Mutta olen huomannut että bioestetiikan hylkääjät saattavat hurmioitua renessanssinerojen korostamista kultaisista leikkauksista. Että tässä matematiikka, harmonia, kauneus ja muut ovatkin sitten varsin kaavamaisesti kuvattavissa! Eli ilmeisesti en olekaan bioestetiikka-ajatusteni kanssa niinkään yksin kuin voisi luulla.

Itse tosin olen yleensä kannattanut situationistista etiikkaa. Jossa ei nojata mihinkään kategorisiin imperatiiveihin vaan asia katsotaan siinä kontekstissa missä ne sattuvat vastaan tulemaan. Syynä on juuri se että olen huomannut miten intuitionvastaisiin tuloksiin periaatteideni seuraaminen yleensä vie. (Ja tässä luotan intuitiooni enemmän, eli jos eettinen laskelma tuottaa vääriä tuloksia teeskentelen että tiedän laskelmaa paremmin ja että käyttämäni teoria ei sovi tilanteeseen.) Siksi on parempi tehdä asiaa koskeva päätös tilanteessa. (Joskin tästä huolimatta reaktio näyttää usein olevan spontaani ja ärhäkkyydessään stereotyyppinen.) Tässä ei tiedostetulle ja jäsennetylle objektiiviselle moraalille ole tilaa. Siinä moraali jää perimmiltään mysteeriksi, joksikin joka tapahtuu just because. (Ja usein nämä tapahtumat johtavat jonkinasteisiin vaikeuksiin.)

Kissojen suosiosta

Kirjoitin Uuden Suomen vapaavuoron puolelle pienen, muutaman irtovitsin sisältävän, jutun kissoista. (Vitsitkin olivat blogiini kirjoittamista irtovitsestä uudelleenkoostettu kokonaisuus, koska tuo palsta nyt on sellainen mitä päivitän koska haluan keskittää yhteen paikkaan juttujani jotka on tehty jo valmiiksi aiemmin.) En ollut lainkaan yllättynyt siitä että se sai kohtuu hyvin lukijoita nopeasti. Sillä se oli kissoista. Ja siinä on myös sievä kuva.

Kissat pärjäväät internetissä. Ja tämä ei ole sattumaa. Voidaan sanoa että kissat eivät ole kenties täydellisiä lemmikkejä, kuten koirat, mutta ne ovat täydellisen viihdyttäviä, toisin kuin koirat. Kissat ovat valloittavia. Jopa silloin kun niillä on vakava lukihäiriö ja ne kaipaavat juustohampurilaisia.

Kissoilla on juuri sopivia ominaisuuksia että ne vetoaisivat ihmisiin. Siinä missä koirat ovat domestikoituneet hyödyttämään ihmistä, kissat ovat viihdetähtiä enemmänkin luonnostaan. Osa niiden valloittavista piirteistä koskee juuri sitä että ne oikeastaan ovat aika huonoja lemmikkejä. (Jos hyvällä lemmikillä tarkoitetaan helppoutta ja hallittavuutta ja sosiaalisuutta ja silitettävyyttä.)

Kissat ovat suloisia.

Ja tämä ei ole subjektiivinen mielipide, vaan nojaa hyvin tietynlaiseen suloisuuteen. Kissoilla on paljon neoteenisia piirteitä. Suuret, pyöreät, silmät, pieni nenä, suhteellisen pyöreä naama. Nämä ovat piirteitä jotka ovat ihmisvauvoilla. Voidaankin sanoa että ultimaattisina K -strategioijina ihmiselle on evolutiivisesti hyödyllistä pitää vauvoistaan, ihastella niitä ja olla ylipäätään tappamatta näitä nurkissa pyöriviä ja kuolaavia pikku häiriköitä.

Kissojen pitämisestä ei ole geneettistä hyötyä. Mutta evoluutio onkin täynnä sivutuotteita. Se, että jostain piirteestä on enemmän hyötyä kuin haittaa johtaa sen yleistymiseen. Ei se, että se pätee positiivisena joka ikisessä tapauksessa. (Hyvä muistutus niille joista uskonnon yleisyys tarkoittaisi sitä että siitä väistämättä olisi hyötyä "koska muutoin evoluutio olisi karsinut uskonnollisuuspiirteen ihmiskunnasta". En tiedä mikä evoluutio heillä on mielessään, ei ainakaan se biologiasta tuttu evoluutio.) Kissojen neoteeniset piirteet ovat ihmisille ylinormaali ärsyke. (Joka ei tarkoita sitä että kissat olisivat ärsyttäviä. Tai, monesti ne ovat. Mutta ylinormaali ärsyke koskee reagointia noin yleisemmin.)
1: Piirrettyjen tekijät ja lelujen valmistajat käyttävät tätä samaa ihmisten ominaisuutta hyväkseen. Lelujen ja piirrossankareiden pyöreät muodot ja suuret silmät eivät ole sellaisia vahingossa. ; Jossain mielessä bronyjen kannalta voi olla kiusallista tajuta, että he luulevat pitävänsä vain hauskoista pienistä hevosista ja ystävyyden taijasta, mutta osittain takana on se, että näissä on neoteenisia piirteitä jotka tuottavat ylinormaalin ärsykkeen. Jossain mielessä bronyt siis sekoittavat hyvin perustavalla tavalla pikkuponit omiin lapsiinsa. Tämä on kieltämättä häiritsevä ajatus.

Neotenian voi huomata siitäkin, että ihmiset lepertelevät eläimille. Tämä on minullekin hieman arka asia. En yleisesti pidä ihmisistä. Mutta eläimet ovat aivan toinen asia. En yleensä ilahdu ruuhkajunassa että "kiva nähdä ihmistä". Mutta jos koira tai kissa tulee vaunuun se on aina kiinnostavaa. Vähäisessä määrin kommunikoin vapaaehtoisesti myös vauvojen kanssa. Sitten kun 3 vuotta tulee täyteen ja ihminen alkaa käyttäytymään ihmismäisesti ja kykenee jallittamaan minua, kiinnostus heihin lakkaa. Käytännössä tyystin. (Daniil Harms fantasioi siitä että leikki-ikäisiin lapsiin voi istuttaa jäykkäkouristuksen että nämä olisivat hiljaa. En voi moittia häntä.)

Lepertelylle on englannissa "baby talk" -nimitys. Ja nimitys on osuva. Käytämme sitä myös lasten kanssa. Ja teemme tämän aivan luonnostaan. Asia on kiinnostava, koska minun lapsuudessani mammat tiesivät hiekkalaatikolla että lapsille pitää puhua selkeästi. Lepertelyä tuli välttää jotta lapset oppisivat puhumaan kunnolla. Psykologia on näyttänyt tämän teorian vääräksi. Leperrellessä nimittäin käytetään hitaampaa puhetahtia ja yksinkertaisempia lauseita. Ja vauva kiinnittää niihin paremmin huomiota ja oppii kielen. On helpompaa oppia puhumaan ensin yksinkertaisesti ja väärin. Ja vasta tästä päästään sitten "puhumaan kunnolla". Koska eläimillä on neoteenisia piirteitä, vääristyy ajatuksemme niidenkin kohdalla. Siksi lepertelemme kissoille.
1: Koira ei hyödy vauvapuheesta. Se tosin ymmärtää siihen liittyvät eleet, ilmeet ja tunnetilat hyvin. Joten tämä ei ole mikään varsinainen ongelma. Etenkin kun koirien omassa viestinnässä korkeat äänet ovat valittavia, matalat äänet murisevia ja vihaa ilmaisevia. Kun taas onnelliset äänet ovat keskirekisterissä. Ja ihmisten vauvapuhe osuu juuri tälle tasolle. Kissa sen sijaan ei välitä vauvapuheesta tai sen puutteesta.

Kissat ovat ketteriä ja ilmeikkäitä.

Koirat ovat mahtavia eläimiä siinä mielessä että ne osaavat tulkita hyvin ihmisten ilmeitä, eleitä ja ruumiinkieltä. Ne on domestikoituneet tavalla joka korostaa sitä että koira on laumaeläin jossa laumanjohtaja on ihminen. Ja siksi niille on ollut tärkeää ymmärtää käskyjä. Tämä vaatii intentiontajua. Niiden ilmekkyys ei sitten ole kovin suurta. Koirilla on ilmeitä. Mutta niiden lihaskontrolli on pientä verrattuna kissoihin.

Kissat ovat taipuisia ketteriä olentoja joilla on hyvä lihastenhallinta. Niiden taipuisat nivelet tarjoavat potentiaalia erilaisiin taipumisiin. Sen vuoksi kissoilla on elekieltä ja ilmeitä. Niiden naama ja ruumis taipuu moneen sellaiseen johon koirien naama ei taivu. Ja tämä sisältää paljon "ilmepotentiaalia". Ihmiset taas lukevat kissojen naamoista ilmeitä. Jopa silloin kun näitä ilmettä vastaavia tunnetiloja ei edes ole. "Grumpy Cat" -meemi rakentuu yksistään sen varaan että kyseinen kissa näyttää pahantuuliselta, jopa silloin kun kissa itse ei ole. (Tai jos olisi, kyseessä olisi vakava eläimen hyvinvointia uhkaava rikos kissakuntaa kohtaan. Sen sijaan että kyseessä olisi ylikäytetty meemi joka uhkaa lähinnä ihmiskuntaa ja sen jäsenten mielenterveyttä.)

Kissojen luonne on utelias ja vaikeuksiin joutuva.

Kissat ovat luonteeltaan omapäisiä ja uteliaita. Tämä johtaa siihen että ne ovat jatkuvasti tekemässä jotain yllättävää. Kissat ovat uteliaisuutensa vuoksi tunkemassa mitä erikoisimpiin paikkoihin. Ja näin tehdessään ne joutuvat vaikeuksiin. Kissat kuitenkin ovat myös ketteriä, evoluutio on sopeuttanut niiden elimistön sellaiseksi että ne eivät mene rikki siitä huolimatta että ne käyttäytyvät siten kuin käyttäytyvät.

Ja tämä on täydellinen yhdistelmä huumorille ; Benign violation theoryn mukaan vaaran tuntu yhdistettynä lopputuloksen ei-vaarallisuuteen tuottaa ihmisille huvia. Huumori rakentuu osittain tämänlaatuisen varaan. Kissat tekevät tämänlaisia vitsejä kuin luonnostaan. Koirille vastaava temput pitäisi käsikirjoittaa ja opettaa. Mutta kissat luovat uutta kaaosta koko ajan. Ja kissat tekevät näitä asioita olipa ihminen paikalla tai ei.

Ihmisen ei siksi tarvitse tehdä muuta kuin olla paikalla, seurata kissaa ja pitää kameraa lähialuella. Ihmisen ei tarvitse käsikirjoittaa tai keksiä juttuja. Kissat tekevät kaiken tämän työn ihan itse.

Kauneuden suhteellisuudesta

Usein rumille ihmisille sanotaan, että kauneus olisi katsojan silmässä. Ja sitten kerrotaan että tärkeintä on sisäinen kauneus. Joka sitten ei välttämättä ole katsojan silmissä. Tai sitten on. ("Kummelin" "Rumat ihmiset" -video ainakin minun silmiini demonstroi miten ulkoisen kauneuden haukkuminen on sisäisen rumuuden ilmituomista. Ja ainoat kiinnostavat ihmiset ovat ne laulussa halveksitut.)

Kuitenkin jossain määrin, tilastollisesti tarkastellen, jotkut ihmiset ovat selvästi useamman mielestä rumia kuin kauniita. (Tai toisin päin.) Joten asia ei ehkä sittenkään ole aivan niin tulkitsijakohtaista. (Vaikka "kauneus" itse asiassa voikin olla vain ihmisen lajikohtainen mieltymystapa eikä sama estetiikka enää ollenkaan sovellu esimerkiksi norsuihin.) Ja tämä tilastollinen kauneus sitten mahdollistaa esimerkiksi sellaiset hieman epäkohteliaat huumorisivut kuin "27 Pretty Girls Making Ugly Faces". Jossa opitaan ainakin se, että harittavat silmät, vino suu ja leuan kadottaminen vaikka kaulamakkaroihin lisäävät ulkonäköön rumuutta. (Ja lisäksi opitaan, että osa kuvista on kenties eri ihmisistä.)

Tästä huolimatta kauneus on myös kontekstisidonnaista. Dan Ariely on tähän liittyen kuvannut "Predictably irrational" -kirjassa miten ihmiset saadaan muuttamaan kauneuspreferenssejään. Yksi hauskimmista keinoista on ollut etsiä joku joka on melko saman näköinen kuin itse. Mutta hieman rumempi. Jos tälläisessä tilanteessa kaksi yhtä hyvän näköistä miestä asetetaan rinnakkain, naiset arvostavat enemmän sitä miestä josta on tarjottu myös "parodiaversiomies".

Mutta kenties systeemi toimii hieman toisellakin tavalla. Aina ei kannata hakeutua "itseään rumempien seuraan". (Mikä on tietysti lohdutus itselleni, jolle tämänlaiset ovat hieman hankalia. Sillä vaikka laihuutta arvostetaankin, naisissa, niin miesihanne ei yleisesti ottaen ole vielä sitä keskitysleirivanki -ihannetta. Mikä on kenties tervettä, tosin kuin laihuutta korostava naisihanne, mutta on silti itselleni pirun hankalaa.) Joskus tilanne näyttää toimivan toisin päin. Jos se verrokki sattuukin olemaan eri sukupuolta.

Tämänlaisesta ilmiöstä voi demonstroida hupaisan omakohtaisen anekdootin kautta. Olin tässä eräänä päivänä Narikkatorilla. Seurassani sattui olemaan nainen jota on kuvattu yleisesti varsin hyvän näköiseksi. Olemme lähinnä jonkinlaisia tuttuja, suhteemme ei siis ole mainittavan läheinen. Kuitenkin se, että eräät toiset naispuoliset tuttavani näkivät minut tämän naisen kanssa johti omituiseen keskusteluun jossa sävynä oli se, että he eivät olleet koskaan pitäneet minua komeana ennen kuin olivat nähneet minut tuon naisen seurassa. Oli jotenkin korostunutkin ne hyvät piirteet. En ollutkaan laiha tyyppi jolla on outo hattu, vaan tummaan asukokonaisuuteen pukeutunut pitkä ja ryhdikäs mies. He olivat oikein heränneet tähän. Sen verran että tulivat tämän minulle kertomaan. (Tarkalleen ottaen minkä? Sen minä he ovat minua aina pitäneet? Sen minä he pitävät minua nyt?)

Joko Henry Laasanen on oikeassa. Että jotenkin alitajuisesti ja automaattisesti naiset arvioivat miehien haluttavuutta jonkinlaisessa kontekstissa jossa mitataan erilaisia asioita. Ja jossa halutusta miehestä tulee haluttu koska on haluttu. Tai sitten itse olen jotenkin automaattisesti ja alitajuisesti tehnyt seurassa jotain sellaista mikä vertautuu siihen kun oikein lihava mies imee mahansa sisään. Kummassakin tapauksessa kauneus ei ole kohteessa vaan kontekstissa.

Kauniit ja rohkeat - eli söpöistä ja siisteistä

Linkitin facebookiin kuvan miehestä joka hoitaa vauvadelfiiniä. Viestini sisältönä oli esittää kysymyksiä söpöydestä. Mies ei ole silmiini "erityisen kaunis", joten kysymys oli siitä miksi delfiinivauva on söpö kun taas häntä hoitava mies on cool. Mutta ei toisinpäin. Delfiiniä ei voi sanoa cooliksi eikä miestä söpöksi. mutta sain eriäviä mielipiteitä. Sain kuulla esimerkiksi kannanoton jonka mukaan eläinten kanssa lempeästi olevat miehet ovat "cute as buttons".

Tämä valintani mennee arvostelukyvyttömyyteni ja epäkohteliaisuuteni piikkiin. Mutta itse kysymys on jossain määrin kiinnostava. Miksi pidämme pehmeistä ja pörröisistä asioista. Ja ennen kaikkea miksi pidämme aivan toisenlaisista asioista. Mutta nämä asiat eivät mene saman arvostusluokan sisään. Coolit asiat ovat vain melko harvoin söpöjä.

Japanilaiset sarjakuvat ovat ilmeisesti ymmärtäneet jotain oleellista tästä. Sillä heillä on aivan tyypillistä että hahmoista on esillä erilaisia versioita. Hahmot läpikäyvät dramaattisia metamorfooseja jotta muoto vastaa viestiä. Länsimainen piirretty käyttää tätä keinoa melko vähän. Olen valinnut linkkeihin esimerkiksi "Narutosta" monille tutun Hatake Kakashin.
1: Söpönkoomisissa tilanteissa hahmoista on piirretty chibi -versio. Tämä on söpöä (kawaii). Nämä ovat pyöreitä, suurisilmäisiä ja pyöreitä. Pään ja ruumiin suhde on huima. Hahmot ovat likimain pelkkää päätä, pää on joka suurempi kuin ruumis. Tästä esimerkkinä olkoon Kakashin chibiversio.
2: Sankarillisissa cooleissa tilanteissa hahmoissa taas korostetaan siisteinä pidettyjä piirteitä. Pään ja ruumiin suhde on 8 tai jopa 8.5. Eli ruumiin pituus on 8 tai 8.5 päänmittaa. (Normaali ihminen on 7.5) Sankarillinen Kakashi on pitkänhuiskea.

Selvästi muodolla ja käyttäytymisellä tuntuu olevan jonkinlainen yhteys muotoon ja käytökseen. Mitä siis on söpöys ja coolius ja miten ne eroavat toisistaan? Vsauce -kanavalla on käsitelty kysymystä "Why Are Things Cute?" ja kysymystä "What is Cool?" Karkea vastaus on se, että söpöys on muotokysymys. Ja että coolius on asennekysymys. Vaikka Vsauce ei käsittele onko näillä eroa vai yhteistä, voidaan silti tiivistää että näiden viestien implisiittinen vastaus kysymykseen on se, että söpöyden ydin on ulkonäössä ja coolius asenteessa. Yksi on ja toinen käyttäytyy. Ja näin ne olisivat tyystin yhteismitattomia. Coolius korostuu hänen viesteissään myös jonain jossa muoti vaikuttaa syvästi.

Söpöys

Vsaucen viestin söpöydestä voi tiivistää ihan validiin teoriaan. Konrad Lorenzin neoteniateoriaan. Konrad Lorenz, eläinten käyttäytymisen tutkimisestaan tunnetuksi tullut mies, on lähestynyt tätä kysymystä. Hän tiivisti aihetta tutkimukseensa "Studies in Animal and Human Behavior" listan asioista joita yleensä pidämme söpöinä (cute). Tämä oli ensimmäinen aihetta luonnontieteellisesti lähestynyt tutkimus. Näistä eräs kenties keskeisimmistä teemoista voitaisiin tiivistää käsitteeseen "vauvanmuotoinen". ("Vauvanmuotoisuus" taas todellakin vaikuttaa kokemusmaailmaan.) Lorenzin merkittävin esitys listastaan oli se, että kaikki nämä piirteet löytyvät ihmisvauvoista.
1: Esimerkiksi suuri pää suhteessa ruumiinkokoon on merkittävä elementti jonka kautta ihmiset kokeva asian "söpöksi". Eläimillä ja ihmisillä suuret silmät vaikuttavat söpöiltä. Samoin pyöreys, ulokkeiden lyhyt mitta verrattuna muuhun jne.

Itse haluaisin tiivistää tähän evolutiivista puolta. Evolutiivisesti katsoen "söpöyden neoteniateoriasta" on jännittävä. Sillä siinä on kaksi osiota joita voidaan pitää oleellisina tai potentiaalisesti oleellisina.
1: Manipulointia korostavan kulman mukaan vauvat ovat sen mallisia että emme jätä niitä heitteille. Näin ollen jos jokin geeni vetoaa ihmisten mieliin, ne yleistyvät. Näin ollen voi olla että vauvanmuotoisuus johtuu siitä että on jostain muusta johtuva söpöyden skeema johon vauva osuu.
2: Jälkeläisien hoitamisen kohdalla taas voidaan huomata, etä K -strategiaisina eläiminä ihmiset hoitavat jälkeläisiään. Ja tämä on oleellinen osa jälkeläisten henkiinjäämiselle. Näin ollen jos hylkäämme vauvamme, emme lisäänny evoluution kannalta relevantilla tavalla koska synnytetyt lapset eivät elä levittämään sukuaan. "Näin ollen ihmiset muuttuisivat tyhmiksi ilman manipulaatiotakin." Ja siksi muutoin irrationaaliselta tuntuva aww -tuntemus ja kaahottaminen ja eijärjellinen pöyhöttäminen vauvojen kanssa onkin tärkeä osa sitä että lajimme ylipäätään selviytyy hengissä. Daniel Dennett on lähestynyt asiaa ja hänen viestinsä on likimain se, että tämän sivutuote on se, että jos vauvoilla olisi rupinen naama ja kolme sierainta, me ihmiset pitäisimme tämäntyylisiä asioita söpöinä - ja tällä olisi rajuja vaikutuksia esimerkiksi muotiin.
+: Näissä molemmissa on järkeä. Erityisesti vauvojen pyöreys ja lyhyys liittyvät johonkin josta itsessään on hyötyä tai jotka ovat seurausta synnytyksen "reunaehdoista". Vauvojen vararavintokerros tekee niistä pyöreitä. Vauvat kasvavat paljon koska niiden tulee olla synnytettävän kokoisia ja kasvu pitää varmistaa jollakin. Näiden sivutuotteena syntyy siis piirteitä jotka ovat odotettavissa joka tapauksessa, joten ei ole ihme että koemme vetoa niihin. Toisaalta vauvat ovat pirunmoisia manipuloijia. Matt Ridleyn mukaan äidin ja vauvan välillä on evolutiivista konfliktia, vauva haluaa maksimimäärän itselleen, koska hänelle syntyvä sisarus on vain puolet samaa geenistöä kuin vauva itse. Äiti taas on geneettisesti yhtä läheistä sukua kaikkien vauvojensa kanssa.

Eräässä mielessä voidaankin sanoa että "vauvankaltaisuus" on samantapainen "esteettinen skeema" kuin karmivuutta kuvaava uncanny valley jossa ihmiset pitävät yleensä miellyttävinä asioita jotka muistuttavat ihmistä. Paitsi jos ne muistuttavat liikaa ihmistä olematta kuitenkaan ihmisestä käyviä. Näitä "miltei ihmisenkaltaisia" piirteitä pidetään karmivina. - Ja erikoista onkin se, että suuri osa söpöydestä tulee ikään kuin päälleliimattuna. Esimerkiksi "ExplOratorium" näyttää miten "vauvankaltaisuudella" voidaan saada söpöyttä paitsi ihmisiin niin myös esineisiin. Ja tämä vihjaa siitä että Lorenzin teorian mukaan se, että koemme monet asiat, kuten delfiinivauvat, söpöiksi ovat eräänlaisia evolutiivisia sivutuotteita (epiphenomenon). Emme suoraan hyödy lajillisesti tai evolutiivisesti siitä että nautimme delfiinivauvoista muutenkin kuin tonnikalankalastuksen sivutuotteena.

Viileys

Söpöys on kuitenkin jossain määrin "helpompi" kuin vastakohtansa, nimittäin siisteys. Näkisin nimittäin että söpöydessä on vahvasti myös käyttäytyminen. Tässäkin neotenia on hyvä lähtökohta. Esimerkiksi "kömpelöt asiat" tuntuvat usein olevan söpöjä. Tätä kautta asenne ja ulkonäkö eivät välttämättä olekaan oleellinen erottava tekijä. Sillä jos otamme muodikkuuden esille, voimme huomata että vaikka röyhelöiden määrä vaihtelee muodissa huomattavasti, yleistä on ollut nimenomaan vallapitäjien matkiminen ja rauhallisuus jossa ollaan ikään kuin tilanteen yläpuolella.

Ja jos katsomme että söpöyden kohdalla muodissa on tapahtunut muutoksia, mutta ne kaikki jotenkin heijastelevat neoteniaa, voidaan huomata että cooliudessakin on helposti kysymys jonkinlaisesta sprezzaturasta, joka ilmenee esimerkiksi Fiore dei Liberin miekkailutyylissä audatiana. Tietynlaiseen stoalaiseen tyyneen rohkeuteen liittyvä karisma. Tätä taas kuvaa tietty macho bullshit. Rohkeus ja vallassa oleminen tavalla jossa auktoriteetti itsessään tuottaa karismaa jotta voidaan ikään kuin olla tilanteen yläpuolella. Nyrkkisääntönä voitaisiin saada se, että coolius voisi olla "miehenkaltaisuutta". Ja kuten söpöydenkin kohdalla, tässäkin on kysymys käsitteen laajennuksesta "suuremmaksi epifenomenaaliseksi skeemaksi". - Aivan kuten ei tarvitse olla vauva ollakseen söpö ei tarvitse olla mies ollakseen cool!

Siksi cooliuteen kuuluu helposti se, että nainen hankkii cooliutta ottamalla tatuoinnin tai nahkatakin. Tämä on jotain jota sitten koetaan helposti miesmäisyydeksi. Osa voi pahastua kun emansipoitunut nainen näyttää mieheltä ja kaipaa siksi aikaan jolloin nainen oli nainen ja mies oli mies. Ja toisaalta myös emansipaatiota kaipaava feministi voi pahastua kun maskuliiniset piirteet liitetään valtaan ja että vahvuuteen liittyvät piirteet on ikään kuin määritelty miesten omaisuudeksi. Ja jossain määrin jos ajatuksessani "coolin ja söpöyden perusolemuksesta" on järkevä, voidaan sanoa että nämä molemmat näkemykset ovat jossain määrin tarkkasilmäisiä ja tosia.
1: Mutta jossain määrin se tekee niistä myös hieman hassuja. Se avaa ainakin tilaa queer -teorialle jossa korostetaan että biologinen sukupuoli ei ole sama kuin sosiaalinen sukupuoli. Sex ja gender voi olla järkevää erottaa, jos tajutaan että cool on maskuliinista ja sillä on tietyt piirteet jotka ovat (korkeintaan) korrelaatiossa biologisen sukupuolen kanssa.

Kun seuraavan kerran mietit, miksi nahkatakki korostaa ylävartaloa tai miksi machoilussa ei korosteta leveää lantiota edes naisten muodissa, voidaan huomata että kenties käyttäytyminen ja ulkonäkö eivät tässä aihepiirissä ole kovin kaukana toisistaan. ; Kenties Vsaucen näkökulmat johtuvatkin kulttuurisista syistä, siitä mikä on poliittisesti korrektia. Meidän kulttuurissamme käytös ja muoti nähdään kulttuurisina eikä biologiaan redusoituvina piirteinä. Söpöysteorian siirtäminen cooliuteen lietsoisi liikaa mielikuvia sovinismista ja heteronormatiivisuudesta, joten se ei ikään kuin voi irtautua vallan kautta tapahtuvasta selittämisestä. Siksi söpöyttä on vielä korrektia lähestyä biologisesti, mutta coolius on siihen liian tulenarkaa. - Mutta voi olla, että kaikki menee vain arvostelukyvyttömyyteni ja epäkohteliaisuuteni piikkiin.

Pornoa ja robotiikkaa ~ dominator blow up

Kirjoitin melkoisen äskettäin siitä, miten pornotähtien ulkoasu on sellainen että se helpottaa heidän esineellistämistään. ; Tässä taustassa minulla oli teema jota voinee valaista valokuvaamisenkin kautta ; Kun aikanani kävin Suomenlinnassa valokuvattavana, kuvaaja selitti parilla sanalla kameransa erilaisista filtteröintimahdollisuuksista. Yksi tapa oli pehmentää ja poistaa poikkeuksia. Tällöin kuvista tulee "pornahtavia". Kun ihohuokoset ja finnit poistetaan, saadaan siloiteltu kuva. Minun kohdallani päädyttiin sitten päinvastaiseen strategiaan jossa poikkeuksia lisätään. Finnit ja ihohuokoset ikään kuin korostuvat ja näin saadaan koluuntuneen ritarin estetiikkaa. Olenkin tämän jälkeen aina kiinnittänyt huomiota siihen, miten pornokuvia leimaa vahva pehmennys. Meikkaus ja muut vielä korostavat tätä.

Ajattelin pornoa tällöin korostetusti bioestetiikan kautta ; Ihon virheettömyys on kertonut ainakin sairauksien kestämisestä ja vastaavista. Kolhut ovat pieniä epäonnistumisia ja niissä voidaan nähdä olevan jonkinlaisessa suhteessa kelpoisuuteen. Tässä teoriassa korostuukin, että silikonirinnat ovat enemmänkin extended phenotypeä, joilla kasvatetaan omaa seksikkyyttä. Näin ollen pornotähdet ja pornonuket yrittäisivät toimia ikään kuin "elävinä atrappeina" ja innostaa miehiä ylinormaaleilla ärsykkeillä. Tämä korostaa että muutokset tekisivät kohteistaan hyvin spesifillä tavalla esteettisempiä.

Tämä teema meni yllättävän syvälle, kun huomasin Wired -lehdessä olleen tekstin joka huomauttaa että seksinuket ovat kehittyneet "pumpattavista barbaroista" melkoisesti. Itse asiassa plastiikkakirurgia muuntelee ihmisiä ; "Talk about a race to the bottom. Advances in materials science are giving us lifelike sex dolls, while advances in plastic surgery are giving us doll-like porn stars. At this point, they’re both so far down in the uncanny valley that it can be hard to tell them apart." Mukana on valaisevia kuvia sekä "naamakuvia työvarustuksissa olevista pornotähdistä" että "huippuunsa hiotuista seksinukeista". Niiden erottaminen toisistaan on vaikeaa. theory.isthereason -blogi linkittää aiheeseen liittyen humoristisia ja vakavampia artikkeleita ja nostaa Wiredissäkin mainitun "uncanny valley" -käsitteen esille yhtenä syynä sille miksi pornopelit epäonnistuvat. Niitä on yritetty tuottaa, mutta koska peleissä ajaudutaan uncanny valleyyn, ei porno tuota kunnollista viihdettä peliformaatteihin. Tietokonepeli on malli johon pornoa ei oikein hyvin voida siirtää koska siinä riski uncanny valleyyn ajautumisesta on niin suuri.

Uncanny valley vihjaa kuitenkin että mukana voi olla jotain muutakin kuin bioestetiikka. Uncanny valley on nimittäin robotiikassa huomattu asia. Sen ideana on se, että ihmiset pitävät ihmisenkaltaisista roboteista, noin yleensä. Kuitenkin jos hahmo ei ole riittävän ihminen mutta on kuitenkin liikaa ihminen, se koetaan hyvin ahdistavaksi. Tämä kuilukohta on se "uncanny valley". On siis raja jossa ihmisyyttä on liikaa mutta ei riittävästi ja tätä ei koeta mukavana.

Kysymys onkin siitä, että koetaanko pornotähdet tai pornonuket kuvottavina vai ei. Esineellistämisteorian mukaan niille voitaisiin tehdä melkein mitä vain koska kohde ei tavallaan enää ole ihminen. Ei koeta ahdistusta jos kuvotusta vastaan tapahtuu ties minkälaisia perverssejä akteja. Tämä ei tosin selitä sitä, miksi pornopelit eivät myy. Jos tämä olisi tavoitteena, uncanny valleyyn ajautuneet pornopelit olisivat yhtä haluttavia kuin muutkin.

Näin ollen pornotähtien ja pornonukkejen voidaankin uskoa olevan "uncanny valleyn reunoilla". Niitä ollaan etäännytetty "tavallisista ihmisistä" joten niille voidaan tehdä jo jotain sellaista mitä ei naapurin tytölle haluaisi tapahtuvan. Mutta ne eivät ole niin konemaisia että ne ahdistaisivat. (Huolimatta siitä mitä "girl next door" -sivustot antavat ymmärtää.) Tämä kuilun reunalla kiikkuminen myös selittää osaltaan sitä, miksi ne näyttävät niin samanlaisilta.

---

Kysymys kuuluukin ; "Kuvottavatko pornotähdet sinua?" Huomiollasi voi olla epämiellyttäviä seurauksia. ; Kadottaako hän ihmisyytensä ja kuvotus johtuu tästä? Vai vetoaako hän biologisiin pintavietteihisi? Kas siinä pulma, on maailma julma.

Siitä miten omat aivosi vihaavat sinua (osittain)

"Pulchra enim sunt ubera quae paululum supereminent et tument modice, nec fluitantia licenter, sed leniter restricta, repressa sed non depressa."
(Umberto Eco, "Ruusun nimi", 1980, sivu 293)

Tuo alkuun laittamani lainaus on analyysi kauniista naisten rinnoista. Eco kuvaa romaanissaan tämän avulla sitä miten siveyslupauksien alla elävät munkit eivät aina ole mieleltään kovinkaan siveitä. Moni voisi nähdä että vain selibaatti voi rakentaa monisyisen argumentin kauniista naisten rinnoista ja muotoilla sen latinalaiseksi määritelmäksi. Tämänlaista kutsutaan tekopyhyydeksi tai kaksoisstandardeissa elämiseksi.

Edellämainitsemani rintojen kuvaus on myös sisällöllisesti kiinnostava. Se ei nimittäin vain käsittele ihanaa aihetta, vaan sen lähestymistapa noudattaa Aristoteleen kultaisen keskitien periaatetta. ; Määritelmissä on nimittäin vastakkaisuuksia, ja kauneus haetaan näiden ääripäiden väliltä. Näin ollen rintojen täytyy olla sen verran raskaat että ne pullistuvat mutta eivät niin raskaita että ne eivät roikkuisi.

Olen joskus käyttänyt tätä "rintakuvaa" viitatakseni siihen että seksuaalivalinnassa on piirteitä jotka vaikuttavat olevan kohtuu pysyviä. Kauniiden rintojen periaate on lähes universaali. Bioestetiikassa ulkonäköpiirteiden, myös rintojen esteettisyyttä tietysti jopa aivan tutkitaan ja selvitetään. (Se ei tosin ole työnä yhtä kivaa kuin ensiajatellen kuulostaa, mittaamista ja prosentteja "ihmismassojen" reagoinneista tavalla jossa kaikki on otoksia eikä sitä miten itse saa tai ei saa erektiota.)

Tällä kertaa ajattelin kuitenkin ajattelin tarkastella asiaa hieman toisella tavalla.

Aristoteleen perusideana on se, että ihmisellä on luonnollinen tila, jonne hän pyrkii. Ihmisen intentio pyrkii kohti onnellisuutta ja luonnollisessa tilassaan hän on onnellinen. Näin intentio ja maali ovat ikään kuin yhteenkietoutuneita. Hänen maailmassaan konflikti oli vain harmoniaa varten. Eli esimerkiksi kauniit rinnat löytyvät kun keskenään riitelevien teemojen välistä löydetään keskilinjan tie.

Schopenhauer taas on ollut enemmänkin sillä kannalla että ihmisen intentio ja tahto ovat tuhoamassa onnellisuutta. Schopenhauer ei toki olisi erimielinen sen kanssa ovatko munkkien määrittelemät rinnat ihanaiset. Hän oli enemmänkin sillä kannalla, että kauniit rinnat ovat ansan syötti. Ansa taas on muualla. Schopenhauerin mukaan ihmisen elämäntahto tähtää jälkeläisten saamiseen ja näiden elämään. Näin ollen ihminen helposti ajautuu valikoimaan sellaisia seksuaalipartnereita joiden kanssa on mahdollisimman vaikeaa elää.
1: Tämä on mahdollisesti mielenkiintoinen kulma tulkita Laasaslaisten pessimismiä. Hänhän sitoo seksuaalisen markkina-arvon erilaisiin ominaisuuksiin ja piirteisii, joista ihanaiset rinnat ovat tietysti yksi mutta vain yksi esimerkki. Samalla he kuitenkin ovat pettyneitä siitä miten naiset vaihtavat kriteereitään tai että kun he ensin haluavat yhtä ja sitten kun tätä tottelee niin tuleekin pitkäjänteisiä vaikeuksia. Kenties Schopenhauerin elämäntahdossa on tässä kohden jotain sanottavaa asiaan. Nainen voi esimerkiksi toivoa "kanna minut metsään apinamiestä" mutta ei sitten kykene elämään sellaisen kanssa. Schopenhauer voisi jyrähtää että Laasasen ohjeilla ei pitkäjänteistä onnellisuutta olisi saatavilla.

Schopenhauerin ajatuksena oli että lapsi oli ikään kuin jokin jossa tähdättiin kultaiseen keskitiehen ; Esimerkiksi jos mies oli luonteeltaan kiivas, elämäntahto ajoi häntä valikoimaan tasoittavaa naista. Kuitenkin tästä seuraisi ihmisten yhteiselämän hankaluus. Erilaiset intressit ja asenteet maksimoivat konflikteja. Schopenhauerin kannalta vastakohdat siis vetävät toisiaan puoleensa ja tämä mitä me haluamme on tehokkain keino pilata elämämme. Ihmiset siis ikään kuin haluavat kumppaneita joiden kanssa heidän olisi mahdollisimman vittumaista elää. Siksi tahdosta vapautuminen ja järjen korostaminen oli Schopenhauerille oleellista.

Aristoteleen ongelma

Aristoteleen esillenosto on oleellista koska hän oli viisas mies. Hänen ihmismielen käsittelynsä on kuitenkin yhtä puutteellista kuin hänen fysiikkansa oli. Siinä oli puutteita, ja voidaan sanoa että se oli väärässä.
1: Hänen fysiikkansakin oli fiksua, mutta koska se ei tuntenut inertian käsitettä, se käsitteli aiheet joissa inertiaa havaitaan hyvin erikoisin keinoin. Aristoteleelle liike-energia oli lyhytaikaista ja intentio loi energiaa. Näin esimerkiksi kuulantyöntäjän intentio siirsi voimaa kuulaan ja kun se loppui ei kuula enää edennyt. Nykyisin taas ajatellaan että kuula jatkaisi lentoaan suoraviivaisesti ja ikuisesti elleivät ilmanvastus, gravitaatio ja muut voimat vaikuttaisi siihen.

Aristoteleen mielen ongelma oli se, että hänellä oli vain "yksi mieli". Telos oli hyvinkin tarkasti määrittynyt ideaalitila. Konflikti oli tässä illuusio. Erimielisyys oli erehdys. Aristoteleen tätä puolta ei huomata kovin helposti, lähinnä sen vuoksi että kulttuurimme on kartesiolaisen dualismin sävyttämää ; Itse asiassa monet ihmiset jotka eivät usko sieluun ja yliluonnolliseen, ovat hekin pitämässä yllä ajatusta jossa olisi yksi mieli joka ohjaisi kehoa.

Schopenhauerin ajatus on mielestäni oleellinen koska se toi mukanaan ripauksen "skitsofreenisuutta". Tässä en korosta sitä että ihmisellä olisi todella kaksi persoonaa, joista toinen olisi oma itse ja toinen olisi elämäntahto. Sen sijaan korostan että ihmisellä on yksi persoona, joka rakennetaan selittelemällä ristiriitaisia haluja asioihin.

Tähän liittyen esillenostamani munkkiesimerkki on oleellinen. Sillä siinä on kysymys itsepetoksesta tai kaksinaismoralismista. Itsepetoksen kohdalla filosofit ovat usein olleet vaikeuksissa. Ja yleensä syynä on ollut juuri se, että on jämähdetty ajatukseen jossa ihmisen ytimessä olisi yksi erottamaton ja jakamaton minuus. Esimerkiksi filosofinen itsepetosta käsittelevä kirja "Self and Deception" selittää että itsepetosta ei voisi oikeastaan edes olla olemassa koska "The person cannot, of course, be S1 and S2", jossa S1 on uskomus johon uskoo ja S2 on tälle ristiriitainen toinen uskomus. Tämä perustelu toimii jos ja vain jos oletetaan että of course pitää paikkaansa, eikä ole vain keino peittää sitä että taustalla on oletuksenvarainen uskomus ja heittää horse laughia kaikille kriitikoille naamaan jo ennakolta.

Tosiasioiden mukaan tämä ei ole kovin uskottava tila sillä siveysmunkki joka on tehnyt siveyslupauksen ja samanaikaisesti haaveksii analyyttisesti tisseistä on mitä herkullisin esimerkki siihen miten ihmiset voivat samanaikaisesti uskoa että S1 ["tissit ovat hyvä"] ja S2 ["tissit ovat paha"]. Munkki kaihtaa että tuntee vetoa samaan kohteeseen.

Tässä mielessä Schopenhauer vastaakin yllättävän hyvin totuutta ; Esimerkiksi Eagleman kuvastaa sitä, miten pitkäjänteinen suunnittelu murtuu helposti lyhytjännitteisiin viekoituksiin. Ihminen tietää pitkäjänteisen parhaansa, mutta ei silti aina onnistu siinä koska hän haluaa samanaikaisesti jotain joka on tätä vastaan. Kahneman taas selittää miten intuitio ja harkinta ovat molemmat inhimillisiä prosessointitapoja, mutta ne molemmat antavat silti keskenään ristiriitaisia tuloksia, ja että näissä konfliktitilanteissa joskus voittaa järki ja joskus tunteet. (Ja toisinaan tunteet jyräävät ja järki ei saa edes mahdollisuutta. Ja jossain tilanteissa toisin päin.)
1: Toki Schopenhauer oli näkemyksissään alkeellinen. Hän on tässä suhteessa hieman kuten Newton fysiikalle - eli Einstein on parantelemassa näkemyksiä. Aristoteles on psykologialle samaa mitä Aristoteles on fysiikalle, mutta Schopenhauer on onnellisuusfilosofi/pessimisti joka mietti lähinnä sitä psykologiapuolta.

Schopenhauerilaiseen mieleen, todellisuuteen - and beyond.

Aristoteelisuuden hylkääisellä on yllättävän suuria vaikutuksia. (1) Sillä hänen teloksensa voidaan tosiaan liittää kaikkeen ajatteluun "yhdestä minästä" ja tätä kautta ajatus sielusta voidaan nähdä Aristoteelisesti sävyttyneeksi (b) Tämä ottaa tietysti kantaa esimerkiksi pahan ongelmaan. Itse asiassa Jeesus etääntyi asian selittämisestä, ja pahan ongelman selittely on tällä tasollaan enemmän juutalaista kuin kristittyä ajattelutapaa. Mutta koska kristillinen perinne kuitenkin otti ytimekseen sen, että Platon ja Aristoteles ovat suuret auktoriteetit joiden kautta kaikki oikeutetaan, ei ole ihme että joku on alkanut ajattelemaan että maailman syvin olemus pitää sisällään sen luonnon joka on hyvä asia. Kun luonnollisuus on telos on onnellisuus on oikeat tavoitteet, ei olla kaukana siitä että ajatellaan että kaikki ongelmat ja konfliktit vaativat vain harmonisen kultaisen keskitien löytämistä.

Mutta tässä on vaikutusta myös politiikkaan. Etenkin työn politiikka on aristoteelisesti sävyttynyttä. Itse asiassa nykymaailmassa onkin otettu onnellisuuden tärkeimmäksi mittariksi itsetunto. Aristoteelisessa mielessä se tietysti kelpaa teloksen mittariksi. Robert Kurzban kuvaa "Why everyone (else) is a hypocrite" -kirjassa sitä miten itsetunto on sosiaalitieteiden tutkituin yksittäinen teema. Hän kuvaa sosiaalipsykologian "Handbook of Self and Identityn" määrittelevän aihepiirin "It is almost axiomatic to social psychology that people seek to maintain, enhance and protect their self-esteem." Kurzban kuvastaa tätä asennetta tiukentaen "Axiomatic, as in, assumed, taken for granted, not to be questioned. This is not a subject open to, you know, falsification, which one might expect of people doing science." Itsetunto on aihe josta ollaan kiinnostuttu jota on tutkittu aihe, ja psykologiassa lähes kaikki aiheet käsittelevät joko tätä tämän nimellä. Tai sitten  se käsittelee onnellisuutta ja tähän liitettyä optimismia. Itsetunto, optimismi ja onnellisuus taas ovat keskenään - joko täysin tai ainakin miltei - synonyymit. Ainakin siinä tavassa miten niitä käytetään yleisesti.

Itsetuntoa liitetään esimerkiksi siihen että ihmiset kohtelevat hyvällä itsetunnolla varustettua paremmin, kokevat ihmisen miellyttävämmäksi, ja itsetuntoisen suorituskyky ja taidotkin kohenevat, luovuus harppaa uusille nerokkuustasoille eikä työstä enää tunnu vaivaakaan olevan. Kurzban korostaa että tehdyistä tutkimuksista kuitenkin paistaa se, että suurin osa tästä on illuusiota.
1: Kurzban kuvaa miten etenkin kouluttamattomat ihmiset ohittavat nämä epämiellyttävät totuudet koska heidän intuitionsa sanoo päinvastaista. Todisteet ovat tärkeitä vain jos ne tukevat tätä perusintuitiota ja jos joku on ristiriidassa sen kanssa tämä ohitetaan irrelevanttina koska se ei voi olla totta koska se on intuitionvastaista. Eli se vakio joka ylläpitää sielukonseptia, saa ihmiset riippumaan kartesiolaisessa dualismissa tai mielen homunculusteoriassa....

Jos sinulla on hyvä itsetunto, koet että muut ihmiset arvostavat sinua enemmän, että taitosi on kunnosa, että suorituksesi oli oikein hyvä, että olet karismaattisempi ja pidetympi - ja nokkelampi. Kuitenkin sinua voidaan pitää nokkavana egopullistelijana jona tekeminen on puolilaatuista ja että osaamisen aura on vain fasadi, jonkinlaista muiden petosta, tai ainakin itsepetosta.
1: "Kyökkupsykologian ystäville" asiaa voisi avata siten että optimistin maailmassa on aristoteelisia sävyjä ja pessimistisessä maailmassa schopenhauerilaisia sävyjä ; Optimistille hyvä itsetuntemus ja hyvä itseluottamus kulkevat käsi kädessä kohti onnellisuutta ; Ihmisen luonnollinen tila on onnellisuus, itsetuntemus ajaa kohti tätä ja kun sen saavuttaa saat itseluottamusta. Näin esimerkiksi hyvä työ on sitä että tekee mistä pitää ja tämä sitten hyödyttää yhteiskuntaa ja maailmaakin. Pessimistille itsetuntemus ja itseluottamus ovat monesti ristiriidassa. Se, mitä saa aikaan ja mitä kokee eivät ole sama asia. Eikä oma positiivinen asenne muuta maailmaa paremmaksi, vaan enemmänkin ajaa vaikeuksiin -ellei peräti tee ihmisestä itsepettäjää tai jopa muille valehtelijaa.

Kurzban kuvaakin sitä että tutkimusta on paljon ja se antaa ihan oikeaa tietoa aiheesta. On esimerkiksi havaittu, että itsetunto on miehillä hieman suurempi kuin naisilla. Mutta että tämä ero on niin mitätön että yksilökohtaiset erot ovat moninkertaisia tähän eroon verrattuna. Ero vaatii hyvin suurten ihmismäärien läpikäymistä. Muutoin ero peittyy kohinaan. Sukupuoliero on, mutta se on kuitenkin "lähes nolla". Kurzbahn korostaa että onnellisuus on mukava asia, mutta että tiede näyttää että se selittää yllättävän vähän asioita. 1: Esimerkiksi monesti korostetaan että optimismi boostaisi suorituksia. Tätä ei kuitenkaan näy testeissä. Yksi syy on se, että optimismi voi innostaa tekemään ja yrittämään, mutta toisaalta se myös heikentää itsekriittisyyttä. (Mikä voi selittää sen että optimismi tuntuu näkyvän puhelinmyynnin kaltaisissa toiminnoissa, jossa pessimistit ovat rehellisiä onnistumisprosenteissaan ja optimistit yliarvioivat kykynsä ja optimistit myyvät kaiken kaikkiaan enemmän, koska eivä lannistu. Mutta tämänlaiset ovat enemmän poikkeus kuin sääntö.) Itsetunto vaikuttaa käytännössä vain siten että ihmisten suhde suorittamiseen on se, että jos suoritustaso on sama, hyvällä itsetunnolla ihminen kokee sen paremmaksi ja huonolla itsetunnolla sitä arvioi alemmaksi. Itsetunnon efekti on siis se, että oma tyytyväisyys suoritukseen on eri, muiden arvio pysyy samana. Lisäksi näyttää siltä että epäonnistuminen lannistaa ja status nostaa itsetuntoa. Eli "Sarasvuolainen" yritys imitoida pärjäävien piirteitä on makaaberi, koska siinä seuraus määrittyy helposti syyksi.

Kurzban kuvastaakin paradoksia (s 140) "psychologist think that the need for self-esteem explains basically everything. The evidence suggest, in contrast, it explains almost nothing." Itsepetoksen teoriassa oleellista onkin huomata, että se selitetään usein siten että ihminen tietää pettävänsä itseään. Ja tällöin esiin nostetaan itsetunto. Että ihminen ylläpitää itsetuntoaan luomalla mainetta ja illuusiokuvaa suoritustasosta. Schopenhauerin korostamassa maailmassa asia ei ole näin yksinkertainen. Ihminen ei koe usein ristiriitoja sillä hän selittää ristiriidat mielessään pois ad hoc.

Schopenhauer oli esi-evolutionisti

Syy, miksi valitsin ärmätti-Schopenhauerin blogauksen pohjaksi ei ole välttämättä ensivilkaisulla ilmiselvä. Esimerkiksi jos puhutaan mielen jaottuneisuudesta, mieleen tulisi helposti ainakin se, että historia selittää usein ihmisen erilaisten riitelevien vaikutusten taakse. "Aku Ankkakin" tuntee tämän konvention piirtämällä akun toiselle korvalle demoni-Akun ja toisella pieni enkeli-Akun, tämä idea toistuu hyvin useissa tarinoissa.

Näissä on kuitenkin perusideana kartesiolaisen dualismin monistus. Niissä on skitsofreenisiä sävyjä. Niissä syntyy tilanne joka vertautuu siihen että luovuus on nähty tulevan muusajumalattarilta. Schopenhauerin selittämiseksi ei tarvita tämänlaisia pikku-ukkeleita koska hänen tietoisuudessaan on osa joka ei ole itsessään tietoinen vaikka se ohjaakin toimiamme. Elämäntahto ei ole mikään pahantahtoinen tai hyväntahtoinen persoona. Jälkeläisnäkökulma taas tarkoittaa sitä että Schopenhaueriin on tavattu liittää "esi-evolutionistin" leimaa. Ja tämä on oikein, koska Kurzbanista ei voi puhua olematta puhumatta evoluutiopsykologiasta.

Kuitenkaan evoluutio ei ole aristoteelinen. Toki useinhan evoluution mielikuva on sellainen että voisi luulla että se ajaa kohti juurikin aristoteelista maailmaa. Kaikki kreationistien puheet siitä että evolutionismi johtaisi hedonismiin perustuvat juuri tähän ajatukseen. Ja he käyttävät sitä menestyksekkäästi juuri siksi että muutkin kuin kreationistit uskovat tämänkaltaisia asioita. Tämä on kuitenkin näkökulmana virhe ja osoitus evoluution osaamattomuudesta.
1: Osa tästä virheilystä on helppo huomata. Esimerkiksi se, että ihminen on sopeutunut oloihin jotka eivät vastaa modernia elämäntapaa, ja koska evoluutio on hitaahko, emme ole vielä ehtineet täysin sopeutua näihin muuttuneisiin oloihin. Näin esimerkiksi sokeritauti on nyt suorastaan kansantauti. Sillä elimistömme pyrkii kohti itsesäilytystä, vararavinnon keräämistä. Luolamiesaikana ei ollut suklaapatukkakoppeja tai karkkikauppoja. Sokeritautiin johtava mässäily johtuu siitä että emme ole sopeutuneet selviämään niistä uhista ja riskeistä joita karkkikauppa työmatkalla tuottaa. (Sanoo henkilö joka osti tänään 2kg karkkia työpaikalla jaettavaksi. Ja selitti että ei halua kuittia koska olisi noloa jos verottaja tai vaimo saisi selville miten paljon karkkia äijä mässää. Etenkin nyt kun olen karkkilakossa.) Näin ollen evoluutio ja luonnollinen elämäntapa onkin modernissa maailmassa paha. Tunteiden kuuntelu ja onnellisuuden tavoittelu ampuu helposti omaan nilkkaan.
2: Vaikeampi syy on sitä että ihmiset ovat erittäin syvällisellä tasolla paskoja evoluutioteorian ymmärtämisessä - vaikka kaikki kokevatkin osaavansa sen koska sehän on heistä "helpoin teoria ikinä" ; (Helppous on illuusio joka johtuu siitä että ihmiset eivät osaa evoluutiota mutta heillä on aiheestsa intuitiivinen mielipide. Joka taas on juuri niin simppeli kuin ihmisen intuitiopohjaiselle ajatuskyhäelmälle voikin olettaa. Ihmiset ovat tässä kohden tyhmempiä kuin kukaan heidän lajitoverinsa oikein haluaisi tunnustaa.) Ihmiset ajattelevat evoluutiota yksilötasolla eivätkä geenitasolla kuten pitäisi. Evoluutio tuottaa toki asioita joissa onnellisuus ja oma hyvinvointi ja kelpoisuuden kasvu ovat sama asia. Mutta tosiasiassa evoluutio selittää myös uhrautuvaa toimintaa ; Esimerkiksi voidaan arvioida kuinka monen jälkeläisen puolesta kuoleminen on evoluution kannalta heritabiliteettia kasvattava itsemurha. Evoluutio ei välitä yksilöistä.

Siksi ei pidä ihmetellä että evoluutiopsykologia tunnetaan nimenomaan modulaarisesta mallista. Sen ytimessä on ajatus siitä että ihmisessä on useita eri toimintamalleja. Näin itsepetos ja kaksinaismoralismi ovat ikään kuin jotain jota evoluutio itse asiassa tuottaa. Rationaalinen havaitsija joka näkee maailman sellaisena kuin se on ja joka rakentaa tästä koherentin teorian ei ole se mitä evoluutio tekee. Modulaarisessa mallissa ristiriidat ovat yksinkertaisimmillaan sen tapaisia mitä syntyy kun nälkäinen rotta laitetaan labyrinttiin jossa on tarjolla ruokaa sähköiskuja vastaan. Rotta voi varoa ruokapaikkaa kun sen ei ole nälkä. Ja sähköiskujen voimakkuus rajaa sitä miten nälkä rotalla tulee olla ennen kuin se altistuu sähköiskulle saadakseen ruokaa. Rotta haluaa samanaikaisesti poistua paikalta että mennä paikalle.

Emme kuitenkaan havaitse kaikkia konflikteja. Eagleman on tässä korostanut sitä, että suurin syy on tietoisuudessamme. Tietoisuutemme ei oikeasti ole "minä". Se on vain jäävuoren huippu. Valtaosa prosessoinnista on "refleksinomaista" tai intuitiivisempaa. Vasta kun asia on niin tärkeä että se pitää ratkaista erikseen tietoisuudessa, me kiinitämme siihen huomiota.

Mieli on tässä vähän kuin muistinauha. Emme huomaa taukoja, koska ei ole mitään joka tarkkailisi nauhaa näiden taukojen aikana. Ja jos meidän pitää rakentaa jokin tilanne, peitämme ilmiselvät aukkopaikat keksimällä niihin jotain.

Kutzban selittää miten joillain ihmisillä epilepsian korjaamiseksi tai aivovamman seurauksena aivopuoliskoja on eroteltu toisistaan. Tämän seurauksena syntyy erikoinen tilanne jossa toinen aivopuollisko voi saada informaatiota jota toinen puoli ei saa. Koska yhteyttä ei ole, viestit eivät kulje puolelta toiselle. Tämä johtaa erikoiseen käytökseen jolle "potilailla" on kuitenkin aina selitys. Ja se ei usein ole se selitys jonka luulisi. Ihminen voi jopa toimia hieman tätä ilmiötä kuvaavan "House MD"  -jakson potilaan tapaan, jossa tämän käsi nähtiin ikään kuin erilliseksi persoonaksi koska se teki asioita joita henkilö itse ei tietoisesti tehnyt. (Kädellä ei tietysti ollut persoonaa, eli kyse ei ollut skitsofreenisyydesta vaan "skitsofreenisyydesta" jossa ihmisellä on samanaikaisesti kaksi rinnakkaista vastakkaista uskomusta.)

Huvittavaa on esimerkiksi se, että jos näille potilaille antaa valintatilanteen jossa on neljä aivan identtistä housua, ja käsketään heidän valita niistä yksi, he valitsevat yhdet housut. Kun heiltä kysytään, että miten he päätyivät juuri noihin, he eivät selitä identtisyydestä samaan tapaan kuin normaalit ihmiset. He selittävät viittaamalla valitun housun ominaisuuksiin. Esimerkiksi "koska nämä housut olivat siniset". Heistä tässä selityksessä ei ole mitään omituista, koska valitut housut ovat siniset. Vain "normaaliaivoiset" ihmettelevät  että miten tämä on mikään selitys kun kaikki valikoimassa olevat housut olivat nekin sinisiä ihan samalla tavalla vieläpä.

Jonathan Haidtin mainio insestitarina kuvastaa hyvin sitä, miten vastaava toimii tavallisillakin ihmisillä. Ei toki housukysymyksessä, mutta idea on sama muissa. Haidt on tunnettu moraalikysymyksistään. Hän ajaa ihmisen lajityypillisen moraalin ideaa. Hän on kertonut tarinaa insestistä, jossa sisarukset päätyvät yhdessä keskustelemaan seksistä. Molemmat suostuvat kokeilemaan sitä. Toinen sisaruksista on nainen ja toinen on mies. Naisella on ehkäisypillerit ja mies käyttää kondomia. Seksi onnistuu, kukaan ei saa tietää asiasta. Suhde lujittuu yhteisen salaisuuden vuoksi. Teko ei toistu.

Haidt korostaa että ihmiset tuomitsevat tarinassa tapahtuneen. Kun heiltä pyydetään perusteluja, he viittaavat esimerkiksi lasten epämuodostumiin, joka on eliminoitu tarinassa ehkäisyn avulla. Kun nämä selitykset ammutaan pois, mieli ei muutu. Samoin jos perustelut ovat jotain muuta, ja nämä teemat siirretään hyväksyttävämpään paikkaan, mieli voi muuttua näistä perusteluista. Mutta mieli ei muutu siitä että teko on paheksuttava. Haidt korostaakin että insesti koetaan itsessään pahana, ja kaikki selitykset ovat vain tekosyitä jotka liimataan ad hoc tapahtumien päälle.

Tämä ei ole poikkeuksellista. Itse asiassa teemme tätä koko ajan. Kognitiotieteen piirrustustehtävät näyttävät että ihmiset täydentävät osittain nähtyjä asioita. He lisäävät tarinoihin yksityiskohtia ja täsmennyksiä joita siinä ei ole sanottu (liikkuminen voi esimerkiksi muuttua muistissa kävelyksi). Ihmisten perusideana on myös assimiloida asioita, eli he ylläpitävät vallitsevaa maailmankuvaansa. Ja aukot peitetään tämän maailmankuvan avulla. Valemuistot ovat yleisiä vaikka hyvin harva mitenkään kokee että heidän muistelunsa olisivat jonkinlaista illuusionrakentamisen ja valehtelun ristiriitosta jossa anekdootinkerrontatilanne olisi itsepetos muutetaan julkiseksi valehteluksi. Tätä listaa voisi jatkaa ikuisesti.

On hyvä että meillä on tämänlainen automaatti. Ihan sen takia että sisäinen konflikti on kokoaikainen tila. (Itsekin punnitsen tässä pizzan syömisen ja blogiin kirjoittamisen väliltä. Rehellisesti sanoen lopetan blogaamisen koska pizzanhalu on voittamaisill

Miten naturalisti ratkaisee pahan ongelmaan?

Tiukassa mielessä "pahan ongelma" on teologinen kysymys jossa ihmetellään ristiriitaa joka syntyy siitä, että rakastava ja kaikkihyvä Jumala voisi mahdollistaa juuri sellaisen maailman jossa elämme. Eli jossa paskaa tulee niskaan yli oman tarpeen. Laajemmassa mielessä pahan ongelma voidaan nähdä myös kysymyksenä siitä miksi maailmassa on ylipäätään kärsimystä.

Tähän minun on ollut suhteellisen helppo suhtautua. Syynä on se, että pidän tunteita adaptaatioina. Eli tunteilla on funktio. Mielihyvää aiheuttavat asiat ovat joko suoraan tai sivutuotteena syntyviä piirteitä joita seuraa ihmisen elinvoimaa auttavista asioita. Esimerkiksi vehmeä nurmikko on voinut kertoa ihmiselle hyödyllisen biomassan läsnäolosta (sen runsaasta määrästä) joka vihjaa ihmiselle mahdollisuudesta saaliiseen ja veteen joten tämänlaisten ympärille on järkevää haluta asettua. Bioestetiikkka on tässä evoluutioajattelua kauneimmillaan ; Kauneus liittyy helposti lisääntymiskykyyn ja jälkeläistenhuoltokykyyn. (Näihin ja muihin tilanteisiin voi liittyä symmetriantajua jotka sivutuotteena tuottavat jotain muuta. Onhan ihmisten miehilläkin nännit vaikka he eivät imetä. Se on sivutuote siitä että naiset imettävät ja miehet ja naiset syntyvät alkiosta joka on perustaltaan hyvinkin samanlainen.)

Tuska on kenties vielä helpompi ymmärtää, koska jos maailmassa on asioita joiden välttäminen on edullista, on siihen liittyvät karttamisen tunteet taatusti hyödyllisiä. Näin ollen jos tuskan tunteiden kohdalla kysymys on homeostaasin säilyttämiseen tähtäävästä vaistosta, niin on järkevää että tuskan tunnetta on. Itse asiassa tuskan puute olisi evoluutiolle hirvittävä selitystä vaativa ongelma, koska se voisi onnistua jos ja vain jos kaikki elämäntilat sallisivat yhtä hyvin elämisen jatkumisen. Tällöin kaikki olisivat kuolemattomia. Joka taas tarkoittaa käytännössä sitä että luonnonvalintaa ei ole edes mahdollista olla tämänlaisessa tilanteessa. Evoluutio ei siis olisi missään mielessä mahdollista. (Teologian ystävä taas joutuisi selittämään miksi Jumala halusi kuolemaa, tuskaa ja särkymistä eikä luonut muunlaista maailmaa ; Jos vasaralla sormeen lyöminen on haitta jota Jumala estää kipuaistilla, niin miksi hän loi meille särkyvät peukalot in first place?)

Eli koska luonnonvalinnalla on tilaa, on hyvä olettaa että maailmassa on asioita joista seuraa kuolema tai vakavaa haittaa lisääntymiselle. Näiden karttaminen on välitettävissä siten että johonkin aistimukeen tai aistimusjoukkoon liitetään tuskan kokemus. Tämä pakottaa väistämään kuolettavaa tai haitallista tilannetta. Näin ollen pahuuden ja tuskan kokemuksissa ei ole mitään ihmeteltävää.

Sen sijaan luonnon teleologisoinnissa, eli siinä että pahaa nähdään sekä ihmisten että tulivuorten toiminnassa, on mielenkiintoinen. Ne molemmat toki liittyvät tuskaan. Mutta on jännittävää että ihmiset vaativat papeilta selitystä siihen että miksi tsunami tappoi miljoonia ihmisiä. Uskovaisen silmin tämä on luontevaa koska kaikessa on tarkoitus. Ja tämä huipentuu aina Jumalan tahtoon ja suunnitelmaan. Naturalistin silmin kysymys on omituinen koska tulivuorilla ei ole emootioita tai aivoja joilla se voisi suunnitella mitään. Teknisesti ottaen naturalisti näkee että maailmassa tapahtuu kakkaa (jonka välttämiseksi on adaptaatioita ja siksi varomme tulivuorenpurkauksia vaikka ne eivät ole ilkeämielisiä.)

Luonnon teleologisointi-into näyttää sen sijaan jonkinlaiselta ydintiedon sekaantumiselta, kompleksilta idealta. Joltain jossa ihmisiin kohdistuva kosto, joka sosiaalisella ihmisellä on luonnollisesti voimakas, liitetään sellaisiinkin kohteisiin joille ei voida kostaa. Näin ollen esimerkiksi läheisen kuolema on aina läheisen kuolema ja iskee aina samalla tavalla oikeustajua vastaan. Se, että ihminen tuntee kaunaa tsunamiaaltoa kohtaan on siis hieman kuten miehen nännit. Sivutuote.

Naisten tatuoinnit ja miesten tasa-arvoistuminen

Laasanen kirjoitti tänään melko provosoivasta aiheesta : Hän kaivoi esiin tutkimuksen jonka mukaan miehet eivät pidä naisilla olevista tatuoinneista. 37% miehistä ei pidä niistä. 78% pitää naisten tatuointeja viiden vastenmielisimmän piirteen joukossa. Laasanen keskittääkin huomionsa markkina-arvoteoriaan ja korostaa että kun nainen ottaa tatuoinnin, se heikentää hänen markkina-arvoaan. (Miehillä se taas Laasasen kommenttien mukaan kasvaa.) Laasasen mukaan "Naiset ovat kovia tyttöjä projisoimaan. Koska menestyneet miehet ovat hotteja, menestyneiden naistenkin täytyy varmaan olla hotteja, naiset päättelevät. Sama pätee tatuointeihin. Tatuoidut miehet ovat ihqun vaarallisen hotteja. "Jos minä otan tatuoinnin, minustakin tulee hotti" nainen päättelee. Ei tule, vaan typerä ja ruma." Toisaalta Laasanen huomauttaa, että miehet hakevat pääasiassa seksiä ja ajattelevat että "tatuoidulta saa helposti, varsinkin kun jaksaa kehua heidän typeriä ja rumia tatuointejaan."

Tämä on nostanut paljon vastalauseita. Ensimmäinen ja oleellisin kysymys on tietysti se, miksi markkina-arvolla pitäisi olla väliä. Kuitenkin vakavammat kysymykset ja teemat nousevat esiin välittömästi kun ruvetaan miettimään sitä, miten Laasasen esittämä fakta sitten vaikuttaa naisten makkina-arvoon. ; Itse asiassa vaikka seksuaalisuus on tunnepitoista, on sen kohdalla hyvä muistaa että itse asiassa seksuaalisuuteemme ja aiheeseen liittyviin toimintatapoihimme liittyy paljon sellaista tunnepitoista toimintaa jonka säännönmukaisuudet eivät ole älyllisen käsittelymme alaisia tai edes ihanteidemme mukaisia. Ja aina emme ole tietoisia asioista jotka vaikuttavat aihepiirin parissa tapahtuvien toimiemme takana.

Ensinnäkin tämä on siitä mielenkiintoinen, että Laasanen korostaa että naiset ovat seksuaalisesti vallassa. Mies joutuu kosimaan ja suoriutumaan ja panostamaan koska naisella on tarjolla "rajoitettu hyödyke". Eli naiset säännöstelevät seksiä eivätkä ryhdy kenen kanssa tahansa. Tai oikeasti asia on vähemmän provokatiivinen ; Laasasen maailmassa miehet säännöstelevät seksiä huomattavasti vähemmällä innolla kuin naiset. (Mikä on tietysti ymmärrettävää jo siksi että naisilla on eitoivottujen raskauksien riski jota miehillä ei ole.)

Oletetaan että Laasasen antamat numerot pitävät paikkaansa. Se, mitä niistä voidaan päätellä on mielenkiintoista. Ja lopputuloksesta eivät pidä feministit. Eikä Laasanen.
Tätä kautta naisen tatuointi vaikuttaakin kolmea kautta:
1: Joko se on tasa-arvoistava aktio. Eli nainen poistaa seksuaalista valtaansa tekemällä itsestään vähemmän haluttavan. Tällöin Laasasen kaltaisen maskulinistin pitäisi suosia eikä halveksia naisten tatuointeja koska tämä ajaisi tilannetta tasa-arvoisemmaksi. Näin ollen nainen rumentaa itseään mutta samalla antaa miehille valtaa. Tämä on naisen kannalta huono asia koska nainen vapaaehtoisesti lupuu peliliikkeistä ja vallankäytöstään. Maskulinistit tietysti haluvat tätä koska valittavat aina naisten ylivallasta. Mutta -mahdollisesti siksi että "pinnallisena miestuksuna" hän on itse asiassa esteetikko ja vähemmän kyyninen laskelmoija - Laasanen periaatteessa kiistää tämän kommenteissa. Hänestä naiset eivät opi muutostaan vaan yliarvioivat tatuoinnin jälkeenkin itseään eivätkä tätä kautta muuta rajoittamista.
2: Se on naiselle (tai tarkemmin naisen markkina-arvolle) merkityksetön asia. Tämä on todennäköisesti se, mitä Laasanenkin nostaa esiin. Hän nimittäin selittää että "miehet tykkäävät römpsästä sen kantajasta huolimatta." Tällöin tatuointi on miehistä vain ruma, mutta se ei oikeasti vaikuta naisen markkina-arvoon. Tällöin on tietysti totaalisen väärin laittaa otsikoksi että tatuointi romauttaisi naisen markkina-arvon. Kuitenkin tämä sopii Laasasen näkemykseen siitä että tatuointi olisi jotenkin mieheltä pois ; Nainen vähentää esteettisyyttään ja täten mies kärsii rumentumasta, mutta tämä ei kuitenkaan mitenkään vaikuta naisen vallankäyttöön. Nainen siis saa vallan ja mies kärsii esteettisen tappion nahoissaan. Siksi onkin erikoista miten voimakkaasti Laasanen irrottautuu tästä vaihtoehdosta ja korostaa sitä että tatuointi nimenomaan laskee naisten markkina-arvoa. Se oikeasti onkin "seksuaalivalinnan sijasta" vain "bioesteettisesti ruma" elementti ; Tatuointi laskee miesten silmissä vain naisten kauneutta, ei heidän seksikkyyttään.
___2.1: Itse asiassa voidaan jopa nähdä että nähdä että on relevantti vaihtoehto jossa tatuointi on miehistä ruma, mutta se siltikin nostaa naisen markkina-arvoa ; Itse asiassa tällöin tatuointi naisella voisi olla hyvä käytännön esimerkki Zahavin haittaperiaatteesta "naaraan soveltamana". (Ajatus ei ole aivan mahdoton, sillä vaikka nainen luultavasti todellakin valikoi voimakkaammin kuin mies, niin myös mies valikoi.)  Jos mies kerran näkee tatuoidun naisen helppona kohteena, se lisää yrittämistä. Etenkin jos kulttuuri on Laasasmainen kulttuuri jossa on useita seksuaalisesti hylättyjä betauroksia tai gammamiehiä, he voivat jopa arastella ajatusta jollekin rikkaan muodikkaan naisen kanssa puhumisesta. Näin ollen he voivat uskaltaa yrittää tätä naista. Tällöin naisen seksuaalinen markkina on itse asiassa käytännössä suurempi. Se ei vain kohdistu alfauroksiin ja pelimiehiin vaan aivan muihin.
_____2.1.1: Tämä vaihtoehto lienee relevantti naisilla joiden markkina-arvo on jo valmiiksi huono. Tatuointi voi olla tylsän ja eihaluttavan ja älyllisesti epäkiinnostavan naisen yritys tehdä itsestään jotenkin huomattava. Laasanen joka katsoo vain keskiarvoa unohtaa usein että markkinassa vallalla ei ole "jokainen nainen" vaan "naiset keskiarvoisesti". Tällöin on olemassa huonolla markkina-arvolla varustettuja naisia. (Heitä on vain tilastollisesti katsoen harvemmin kuin miehiä.) He ovat huonossa jamassa valmiiksi, ja tatuointi on yritys vedota osaan ; Huono markkina-arvo korvataan yksittäisellä piirteellä joka vetoaa vain osaan miehistä. Spesifioituminen on tunnetusti tehokas tapa myydä tuotetta joka ei mene suurille massoille kaupaksi. Laasanen kenties huomaa että tatuoidut naiset käyttäytyvät kuin heillä olisi suurempi markkina-arvo. Kun he ovat segmentoineet itselleen kohderyhmän, he itse asiassa ovat saavuttaneet paremman markkinasuosion tässä kohdennetussa ryhmässä (jonka kohtaamiseen voi vaikuttaa markkinoinnilla, eli esimerkiksi kulkemalla tietynlaisissa paikoissa) kuin mitä he saisivat tässä segmentissä ilman tatuointia. (Näin siitä huolimatta että tatuointi laskee heidän keskimääräistä markkina-arvoaan jos segmenttinä olisi koko mieskunta.)
3: Itse kuitenkin näkisin, että ratkaisu on se kolmas. Markkina-arvo on nimittäin hieman rajallien tapa katsoa asioita. Etenkin Laasasen tapa katsoa asioita keskiarvon kautta on ongelmallinen ; Markkinapohjaisen lähestymistavan pitäisi käyttää markkinoihin liittyvien laskutapojen ja toimivien strategioiden moninaisuus kunnolla ennen kuin sitä kautta voi puhua mistään kunnollisesta markkina-arvosta, saati myyntihinnasta. (McDonald's -strategia jossa miellytetän useimpia ei itse asiassa yleensä tuota parasta hintaa myydylle myyntiartikkelille, joka on oleellista kun mietitään "parisuhteeseen panostamiskauppaa" tai "avioliittokauppakirjaa".) Vielä oleellisempaa on huomata, että jos naisella on rajoitetumpi hyödyke, se tarkoittaa sitä että naisilla on käytännössä tuputettuna ylitarjontaa. Tämä johtaa siihen että naiset kohtaavat sitä mitä arkikielellä kutsutaan "seksuaaliseksi häirinnäksi." Laskemalla markkina-arvoaan nainen vähentää valintapainetta. Tässä on hyvä huomioida se, että naisten seksuaalisuus on heiman omintakeinen ; Naisiahan voi periaatteessa kiinnostaa kahtaa kautta. Laasanen ajattelee että tatuoiva nainen luopuu "rikkaista miehistä" eli miehistä jotka tarjoaisivat hyödykkeitä ja resursseja ; Mutta toisaalta tatuointi tuo hänet alakulttuuriin jossa on niitä "seksuaalisesti jännittäviä renttumiehiä". Näin ollen naiset panostavat "oleelliseen viidennekseen" He itse asiassa voivat tehdä näin ensi sijassa siksi että heillä on miehiä useammin "ylimääräistä mielisuosiota" josta he voivat leikata.
___3.1: Laasasen kannalta ongelmallista on se, että pieni prosentti ei merkitse kovin mitään ; Iso prosenttinumero voi hämätä ääliötä, joka ei ymmärrä että ihminen ei suinkaan saa elämässään "yhtä oikeaa" joka sitten joko osuu tai menee ohitse. Tosiasiassa jokainen kohtaaminen joka ikisen "kiinnostavaa sukupuolta" edustavan kanssa on potentiaalinen seksiakti. Tosiasiassa näistä arvoista valtaosa on tyhjiä. Kiinnostusta ei synny edes treffeihin. Ja jos treffeille asti päästään, niin niitäkin on helposti useita. Jopa "Ilman" kirjan Hännikäinen kertoo että hänellä on ollut elämänsä useampia kuin yksi seksuaalipartneri. Ne ovat vain olleet erityisen lyhytaikaisia. Jos arvio on 20%, niin se tarkoittaa tilastollisesti sitä että viisi treffailukumppania on odotettava määrä jolla on todella keskiarvojen mukaista päästä parisuhteeseen asti. Laasasen kohdalla on muistettava että otoskoko ei ole yksi. On laskettava todennäköisyyttä sille että "yksikään arpa ei voita" joka on huomattavasti todennäköisempää. (Rehellisesti sanoen en usko että esimerkiksi parrakas mies on vakavissa ongelmissa vain partansa vuoksi vaikka se onkin Laasasen tutkimuksessa naisten "ykkösyökötin". Ja joka on vielä voimakkaampi vastahankaan laittaja kun naisen tatuointi miehessä. Tämänlainen kontekstointi on kaunista koska se paljastaa Laasasen ajattelutavan yliyksinkertaistavan ja oikovan niin paljon että maisterismieheltä tämä on jo lähellä ns. älyllistä epärehellisyyttä.)

Sama lyhykäisemmin.

Laasanen argumentoi yksinkertaista yhtä tilastoa käyttäen. Sen mukaan tatuoinnit ovat miehistä inhottavia ja siksi nainen joka tekee niin laskee omaa seksuaalista arvoaan. Eli tuhoaa avioliittomarkkinoitaan. (Hänellä ei ole takana muita arvolauselmia.) Tämä on ongelmallista koska:
1: Tutkimus ei itse asiassa osoita että se olisi naisten avioliittomarkkinoita tuhoava. Tai ainakaan että Laasanen ei voi päätellä antamallaan aineistolla tätä ;On mahdollista, että taustalla on tila, jota Dan Ariely kertoo kirjassaan "Predictably irrational" ; Kun ihmisten seksuaalisuutta on käsitelty, he antavat haastattelututkimuksissa eri tuloksia kuin mihin käytännön toiminnan kuvaaminen kertoo. Kysyttäessä heijastuu enemmän "viralliset arvot". Käytännössä ihmiset toimivat eri tavalla. Tutkimus näyttää olevan juuri näitä kysymyksiä. Miehet eivät sanojensa mukaan pidä tatuoinneista. Näin lausunto on pohjimmiltaan esteettinen eikä seksuaalinen. Toki hyvä tutkimusanalyysi voisi paljastaa että tutkimuksessa on otettu huomioon käytännön ja sanojen välinen ero. Mutta tätä ei saa selville Laasasen antamista linkeistä. Näin ollen päättelystä puuttuu oleellisia ruuveja.
2: Tutkimus sallii teoriassa naisen lisäsuosion. Tässä on pääasiassa joko (a) Zahavin haittaperiaate, eli se, että joskus haitaksi nähty on merkki luottamuksesta muihin ominaisuuksiin. Ja tämä taas on itsessään seksikästä. (b) Tai sitten tatuointi on itse asiassa markkinoiden kohdentamista tiettyyn kohderyhmään. Tämä on kaupallisuudessa tuttu ilmiö jossa vähennetään kilpailua pyrkimällä alueille joissa kilpailua on vähemmän. Näin keskiarvotasolla toki tapahtuu avioliittomarkkinoiden romahdus. Mutta jos menestys tällä ei olisi muutoinkaan ollut kummoinen, on hyvä kaventaa marginaalia ja kohdentaa tietynlaisiin miehiin. Tämä voi jopa kasvattaa suosiota.
3: On jopa mahdollista että naisen ulkonäkö ei vaikuta oleellisesti koko heidän markkina-arvoonsa. Kysymys on siitä, että naiset voivat olla yököttäviä ja eihaluttavia, mutta he ovat "tuotteen tarjoajia" niin tiukasti että mikä tahansa jarru ei haittaa. Turn offilla ei ole väliä koska mies ottaa minkä pimpsan tahansa.
4: Laasanen on keskittänyt laskentatapansa ajatukseen "rajattomuudesta". Silloin seksin harjoittamisella ei ole ylärajaa. Tämän taakse voidaan kuitenkin nähdä evoluutiovoimat ; Seksi on syntynyt lisääntymiseen ei parittelumääriin. Mies tuottaa jälkeläisiä ylärajaltaan käytännössä rajatta. Naisella raja on paljon matalampi. Näin ollen miehen markkinat ovat rajattomat. Mutta naisten kohdalla voidaan nähdä että rajat ovat olemassa. Tällöin voi olla oikeasti hyödyllistä rajoittaa ylimäärää ; Markkina-arvon tahallinen alentaminen vähentää seksuaalista häirintää.
5: Jos nainen alentaa markkina-arvoaan, hän iskee Laasasen toiveeseen. Laasanenhan valittaa siitä että nimenomaan naiset hallitsevat seksuaalimarkkinoita kontrolloiden miesten saamaa seksiä. Laasasessta tämä on epätasa-arvoista ja tämä on ongelma joka tulisi ratkaista. Tällöin on järkevää arvioida markkina-arvoa jos on mies. Naisen kohdalla markkina-arvon alentaminen on kenties avioliittomarkkinoiden sabotointia. Mutta tällöin nainen väistämättä asettuu heikommin menestyneiden miesten puolelle. Alfaurokset eivät enää ole hänestä kiinnostuneita koska he saavat jotakuta viehättävämpää. Tatuointi on siis kenties miehen kannalta ruma, mutta sen ottaminen on tasa-arvo -aktio. Jos tässä kohden väittää että naiset ovat "silti kranttuja", niin ei heidän valta-asemansa ole mihinkään heikentynyt. Jos he taas päin vastoin antavat kehujille auliisti, niin sen parempi beta ja gamamuroksille.

On selvää että eri vaihtoehdot ovat tietysti jossain toisiaan poissulkevia ja toiset voivat olla yhteisvaikuttavia. Argumentti perustuukin siihen että jokainen voi vaikuttaa osaltaan ja toisaalta jos yksi ei toimi, niin siinä tapauksessa tilaa syntyy toiselle. Ilman tarkempaa tietoa on vaikeaa sanoa pitääkö tämä paikkaansa. Joka tapauksessa nämä ovat vähintään yhtä varteenotettavia kuin Laasasen päälleliimatun oloinen "projisointiteoria".

Yhteisanalyysi on kuitenkin itsessään argumenttikokonaisuus. Se nimittäin kaivaa esiin erikoisen lopputuloksen. Kun koko blogaus otetaan yhtenä argumenttina jossa vaihtoehdot yhteisvaikuttavat, voimme huomata että loputulos on se, että jos Laasasen tapaan korostaisin markkina-arvoteoriaa, en naistatuointejen kohdalla tekisi juuri sellaista juttua minkä hän on tehnyt. Jotkut asiat voivat pitää paikkaansa. Mutta on kuitenkin pakko muuttaa jotain kohtia ihan sen takia että muutoin sisällys on sisäisesti ristiriitainen.

Laasanen toki sitoo yhteen eri elementtejä. Mutta näin tehdessään hän ei huomaa sitä, että tämä muistuttaa logiikan kautta tehtyä hölmöläisen peitonsiirtelyä. ; Se yksi osa muuttuu joka tapauksessa kahden muun kanssa ristiriitaiseksi. On siis kolme vaihtoehtoa jotka Laasanen onnistuu yhdistämään toisiinsa lukuisilla "kaksi vaihtoehtoa sopivat yhteen syystä X" keinoilla. Ongelmana on vain se, että tästä huolimatta hän ei onnistu saamaan kaikkia kolmea aikaan samanaikaisesti. ; Kaikista monista yhdistelmistä katsoen Laasasen tuottamassa tekstikokonaisuudessa on jokin epäkoherentti palanen. ~ Joko markkina-arvon romahduksesta tai tatuointien dissaamisesta tai miesten tasa-arvon edistämisestä ja ajamisesta olisi luovuttava. Kaikkia kolmea ei yksinkertaisesti voi saada kerralla. Ei ainakaan markkina-arvoteorialla joka on Laasasen pravuuri, tai jonka suhteessa hän on vähintään ns. one trick pony.

---

Kirjoittajasta valtaosa tatuoinneista on tylsiä. Kliseinen tribaalitatuointi ei kuitekaan kerro hänelle että "olen huora" vaan "olen mielikuvitukseton". Joka kyllä leikkaa markkina-arvoa. Kiinnostava ja ihmistä oleellisesti kuvaava tatuointi jolla on "inhimilliseti mielenkiintoinen eli hyvä perustelu" olisi sitten asia erikseen, mutta näitä lienee hyvin vähän kaikista tatuoinneista. Asia tuskin hetkauttaa mitään, sillä hän on jo "tehnyt kauppansa" ja päätynyt yhteen eipelimiehiä ollenkaan haluavan älykkään naisen kanssa joka ei välitä siitä että kirjoittajan ulkonäkö on tatuoinneista ja aggressiivisesta urheiluharrastuksesta huolimatta antimacho. Sellainen, että häntä voisi verrata lähinnä nälkiintyneeseen rottaan, tai voisi ellei hän olisi niin laiha.