Soveliaasta puheesta (jota et ehkä löydä tästä kirjoituksesta)

Kalervo Niementaus paheksui kiroilukulttuuria. Hän kuvasi kirosanavetoista kulttuurista "suvaitsevaksi alennustilaksi". Ymmärrän toki sen, että kiroilua pidetään pahana. Mutta poliittisten blogien kontekstissa on hieman omituista törmätä siihen että asiaan vedottiin ensi sijassa "huolestuneena, näin neljän lapsen isänä". Ja korostettiin, että "Nuorena poikana oltiin kovia kun uskallettiin se sanoa, nykyisin se lähinnä huvittaa..aikuisen ja eritoten naisen kirjoittamana lähes naurattaa." Tässä ei selvästi ole kysymys enää hyvistä tavoista. Kysymys on moralismista. Kun kirosanan käyttöä kiinnitetään ikään ja sukupuoleen, on selvää että kiroilussa on kyse paitsi siitä että kiroillaan niin myös siitä ketkä kiroilevat.

Pekka Pihlanto viittasi kiroilun kohdalla myös siihen ajatukseen että kiroilu on älyn puutetta. "Joka joutuu turvautumaan törkeyksiin, osoittaa paitsi sivistymättömyytensä myös sen, että asia-argumenttien pakki on tyhjä." Teoria on yleinen. Ja se varmasti johtuu siitä, että kiroiluun usein turvaudutaan kun muunlaiset sanat loppuvat. Joten tämä sitten koskisi kiroilua noin kategorisesti. ; Oli mielenkiintoista huomata myös miten kommenteista löytyi toinenkin suuri linjaus. Jorma Moll kertoi että "Väitetään myös että kiroileminen on osoitus epäselkeästä ajattelusta. Kun tuon aikanaan kuulin aloin seurata ihmisten puheita siltä kannalta. Nykyään yhdyn väitteeseen. Melkein samaa tekee mieli sanoa sivistyssanojen käytöstä, paitsi ammatti- ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä." Pihlanto tukee viestiä "Totta on - kun ajatus tökkii, ei keksitä muuta kuin kirosana. Se vastaa usein englanninkielisten well -sanaa tai muuta täytesanaa, joka antaa pienen hengähdystauon ajatella sopivaa vastausta. Sivistyssanojen käyttö on turhaa keikarointia tavallisessa keskustelussa." Niementauskin ilmaisee olevansa tästä samaa mieltä "Täällä toki kirjoittelee professoreja, sun muita oppineita, joilta asian jotenkin ymmärtää, mutta kun (kenties itseään korostaakseen?) sitä tekee "rahvaskin", niin se tuntuu huvittavalta. Toki sellaisen kirjoittajan vika ole se että itsellä vain kesken jäänyt keskikoulu, mutta jonkun verta potuttaa, kun pitää aina välillä googletella että tietää mistä toinen puhuu."

On selvää että kysymys ei ole kohteliaisuudesta, pelkästä kohteliaisuudesta. Tai itse asiassa kohteliaisuudesta lainkaan. Tämä toki paistaa kommenteista joissa selvästi kiroilijoita käsitellään tavalla josta on haastavaa löytää sivistystä, saati sydämen sivistystä. Selvästi tässä ei niinkään ajeta sinänsä monesti tarpeellisiakin hyviä tapoja. (Tätä tietysti voi olla vitun vaikeaa uskoa minun sanomakseni. Mutta ei tämäkään paskaperse nyt vittu ihan kaikkialla perkele kiroile. Saatananvittu sitä pitää tietää mitä jumalauta laukoo helvetti kellekin.)

Olen paikoitellen erittäin samaa mieltä kirosanoista. Kun kirosanat jättää pois, on ilmaisuun käytettävissä oleva sanasto suurempaa. Tai oikeastaan ei ; Tutkimuksissa ne jotka keksivät paljon kirosanoja tuntevat muitakin sanoja enemmän. (Kirosanat ovat osa sanavarastoa joten tämä nyt tuskin mullistaa kenenkään mieltä.) Mutta onhan se miellyttävämpää.

Samoin on hyvä tiedostaa että kieli on kommunikaation väline. Ja jos viesti ei tule ymmärretyksi on syytä miettiä johtuuko tämä siitä että viestiä ymmärtämätön ei ole viestin tarkoitettua yleisöä. Vai siitä että viestijä on huono. Tosin jos jokin minun tekstini saa ihmisen oikeasti menemään sanakirjan ääreen, niin sitten olen tyytyväinen. Sillä se tarkoittaisi sitä, että tekstistä on opittu vähintään tuo yksi sana. Ja kiinnostusta sanan oppimiseen on ollut joten se on varmasti kunniakasta elinikäistä oppimista korostavan yhteiskuntammekin silmissä. (Tosin en usko että sanakirjaan oikeasti mennään. Sanotaan vaan tl;dr. Joskus ei voi kuin ihmetellä miten tiedottomassa tilassa on mahdollista ylipäänsä näpytellä kasaan tekstiä. Tekstiä joka ilmeisesti ei läpäisisi vanhan keskikoulun seulaa.)

On kuitenkin melko selvää että kun isketään sekä sivistyssanoihin että kirosanoihin, on kysymys enemmän kielen "normalisoinnista". Tai oikeastaan kielen keskiluokkaistamista. Paheksumalla tiettyjä puhumisen tapoja luodaan hyvien tapojen ja "huolestuneen vanhemman" harrastamalla lasten suojelulla ilmapiiri joka normittaa hyvin monia ihmisiä. Sitä on helppoa viitata sivistykseen kuuluviin hyviin tapoihin ja etikettiin samalla kun unohtaa että sanavarasto kuuluu yleissivistykseen. Ja että ihmisten alentaminen paarialuokkaan väärän sanavalinnan kautta on kohtuu vahvasti ns. sydämen sivistyksen vastaista.

Itselleni, jolla -erityisesti "livenä"- joka toinen sana on sivistyssana ja joka toinen kirosana on törmännyt tähän ongelmaan. Saan kuulla siitä miten on syytä siistiä puheita. (Yllättävän harvoin tosin.) Ja toisaalta saan kuulla siitä miten teitittelu ja muut vastaavat muodolliset läsnäolon tapani ovat "etäännyttäviä". ; Mutta mitä minä tälle voin. Aloitin lukemisen hyvin nuorena ja turmelin mieleni lapsesta lähtien korkeakulttuurikirjallisuudella. Olisi turhaa väittää että tämä ei olisi vaikuttanut siihen miten käsitän "kielen käyttämisen". Kiroilemaan opin vasta melko kypsässä iässä. (Olin lukioon mennessäni tunnettu siitä että en kiroile.) Mutta sitä on sitten tullut harjoitettua sellaisissa elinympäristöissä joissa kiroilu on toinen äidinkieli.

Tämä on lähinnä täydennys hyvin yleiseen ilmapiiriin jossa tietyt aiheet ovat tärkeitä ja jaettuja. Jossa niistä kannattaa olla samaa mieltä kuin muutkin. Kun retoriikkakin pitää sovittaa muottiin, on hyvin vaikeaa löytää sitä osaa kielenkäytössä jolla sitten voisi oikeasti tehdä sitä mitä varten kieli on. Eli ajatusten välittämiseen. Tuntuu että kommunikointia normitetaan niin paljon että viestintä tavallaan loppuu. Olen muutenkin erityisen kiinnostunut siitä miten ns. "kunnon ihmisillä" on oikeasti tapana määrittää sallittu kieli hyvinkin tarkasti. Eihän tässä voi kuin lainata Stephen Frytä joka esitti asian ytimekkäästi "The sort of twee person who thinks swearing is in any way a sign of a lack of education or a lack of verbal interest is just f*cking lunatic."

Kun "kohteliaisuus" on tekosyy jolla syytellään ja moititaan ihmisiä esimerkiksi typeriksi tai huvittaviksi briljeeraajiksi pelkästään siksi että he käyttävät jotain omasta mielestä vääriä sanoja. Sanoja jotka tuntuvat liian banaaleilta tai oman käsityskyvyn ylittäviltä. Kun tälläinen haukkumisasenne nousee esiin, on selvää että kyse ei ole ystävällisyydstä, kohteliaisuudesta ja siitä että pyritään olemaan toisille decent human being. Kun retoriikkaantarttujien asenne on näin haukkumiskeskeistä ja ihmiseenkäyvää, on selvää että vastavuoroisuuden nimissä syntyy into vastata samalla epäkohteliaalla linjalla takaisin.

Mutta niinhän se on. Kuolemaa ei tarvitse pelätä. Koska kun on elossa sitä ei ole ja kun se on kohdalla siitä kärsivät muut. Tyhmyys, kusipäisyys, asenteellisuus, huono sanavarasto ja pikkumainen asenne ovat vähän samanlaisia.

Kuinka "tasa-arvo -argumentti" hämää keskustelukenttää

Viime päivinä homoavioliittokeskustelussa on noussut harvinaisen usein esiin se, miten avioliittoa ajava ei voi puhua tasa-arvosta. Esimerkiksi Sami Liedes kommentoi aihetta seuraavalla tavalla "Haluamisen lisääminen yhtälöön tekee tämän melko ongelmalliseksi. Eikö samalla logiikalla tasa-arvon käsitettä voisi laajentaa mihin tahansa muuhunkin mitä joku haluaa? Joku haluaa naida vastakkaista sukupuolta olevan suostuvaisen henkilön, toinen haluaa ryöstää pankin. Yksi saa tehdä sen mitä haluaa, toinen ei. Tasa-arvo tulee siitä, että molemmilla on oikeus keskenään samoihin tekoihin (eli naida vastakkaisen sukupuolen edustaja). Se, että toinen haluaisi tehdä sen sijaan jotain muuta mitä laki ei salli ei tee asetelmasta epätasa-arvoista. Tasa-arvo ei mitenkään järkevästi voi sisältää oikeutta tehdä mitä haluaa pelkästään sillä perusteella, että joku toinen saa myös tehdä jonkin toisen asian, jonka hän haluaa tehdä." Ajatus on jostain syystä toistunut ja toistunut. Tämä "tasa-arvon määritelmään perustuva" on selkeän reaktiivinen argumentti. Se on reaktio siihen että homojen avioliittoa kannattavat kutsuvat hakemustaan tasa-arvoiseksi. Argumentti ei puolusta heteroavioliittoa argumentein, vaan reagoi tasa-arvoksi kutsumiseen sen, että tasa-arvo on sitä että sama laki koskee kaikkia.

Liedeksen lisäksi voidaan katsoa Jussi Karin blogista. Hän ei ole suoraan lakia kohtaan, vaan iskee samaan teemaan juridisen semantiikan kautta. "Perussuomalaisten Maria Lohela totesi helmikuussa blogissaan, että avioliittolaki ei ole syrjivä, sillä homoseksuaali mies voi mennä naimisiin naisen kanssa siinä missä heteromieskin. Kirjoitus aiheutti melkoisen kohun, sillä Lohelan päättelyketju vaikuttaa ihan suoralta vittuilulta. Eihän homoseksuaalille miehelle ole mitään iloa siitä, että hän voi avioitua naisen kanssa! Mutta juridiselta kannalta Lohelan päättely on täysin validia. Juridisesti tasa-arvo ei tarkoita sitä, että yhteiskunnallinen instituutio tai muu järjestely miellyttää juuri sinua, vaan sitä, että mahdollisuus sen käyttöön on avoinna ilman syrjivää käytäntöä. Esimerkiksi islaminuskoiset ihmiset saavat mennä Suomessa baariin kaljalle siinä missä kristityt, ateistit tai vaikka shintolaiset. Tästä ei tosin ole muslimeille kovin paljoa iloa, sillä islam kieltää alkoholin nauttimisen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että baarit syrjisivät islaminuskoisia!"

Argumentit ovat sisäisesti koherentteja. Niiden ongelma on toisaalla. Tarkalleen ottaen siinä että ne eivät osu kohteeseensa. Ne ovat vääristelyjä, luovat kohteen jota kukaan ei kannata ja sitten pieksevät tätä "helppoa vihollista". Sen jälkeen on tietysti helppoa virnistää ja "kokea voittaneensa". Mutta riemu on kyllä ennenaikaista. On kuitenkin hyvä katsoa mitä Sami Liedeksen (Jussi Karia astetta laajemmassa) lausumassa on kysymys. Tätä on hyvä katsoa argumenttianalyysin kautta. Sillä juridiikka on tässä tavallaan keinona salakuljettaa ekvivokaatio järjestelmään huomaamatta.
1: En jaksa vääntää tarkasti siitä miten Kassi Jurin argumentissa on suppeudestaan huolimatta virhe jota Liedeksellä ei, laajemmasta perspektiviistään huolimatta, ole ; Ei toki ole syrjivää jos alkoholia myydään mutta islamilaiset eivät suostu juomaan. Mutta kun homojen avioliittoa rajoittavien toiminta onkin verrannollinen siihen, että islamilainen haluaisi kieltää alkoholinjuonnin kaikilta, myös kristityiltä ja ateisteilta, siksi että hänen oma uskontonsa kieltää sen. Tämä epäanalogia ansaitsee toki tulla mainituksi. Mutta siihen liittyvät implikaatiot ja seuraukset tasa-arvoon ja sortamiseen jätän kyllä "kotitehtäviksi".

Tämän argumentin ydinongelmahan on se, että
1: Demokratia nimenomaan perustuu yleiseen haluamiseen. Kyllä. Periaatteessa demokratian ydin on juuri siinä että mikä tahansa muutos voidaan ottaa ehdotukseen. Ja se myös menee läpi jos riittävän moni haluaa sen. Jos joku haluaa ryöstää pankin, siitä saa laillista kun riittävän moni haluaa että se on laillista. Liedeksen kannalta tämä johtaa tietysti ongelmiin siinä että kaikki hänen esimerkkinsä ovat näin ollen pakosti epäanalogisia. Homojen avioitumisjuttuja kannattaa moni, ja siksi asia on käsittelyssä asti in first place. Sen vaihtoehtoina on sitten tarjota koirien kanssa avioitumisia joiden kohdalla vastaavaa yleistä haluamista ei ole.
2: Toinen syvä heikkous on siinä että kun tehdään analyysiä argumenteista, on katsottava mitä toinen tarkoittaa. Ja tässä kohden Liedeksen ongelmana on se, että hän tekee väärän todistuksen lähimmäisestään. Hän nimittäin olkiukottaa vastapuolta ekvivokaation avulla. Syynä tähän on juuri se, että tämä argumentti on reaktiivinen. Kun rakennetaan omaa argumenttia on tapana että määritelmät sidotaan tilanteeseen. Ja tässä on argumentoija vapaa. Kun argumenttia analysoidaan ja sitä kritisoidaan tai siitä etsitään virheitä niin samaa vapautta ei ole. Jos vastapuolen argumentin kaataa sillä että sen premissit ja käsitteet vaihtaa toisiksi - käsitteet sellaisiksi mitä toinen ei ole sanonut ja premissit sellaisiksi mitä tämä ei kannata - syyllistyy vähintään yhteen argumenttivirheeseen, olkiukkoon. (Ja kun määritelmiä vaihdetaan homonyymeihin, tapahtuu myös ekvivokaatio.) Vedotessaan tasa-arvoon tässä muodossa Liedes ja kaikki muut tätä argumenttia käyttävät esittävät että vastapuoli sanoo että "vaadimme homoavioliittoa koska laki ei nyt ole sama kaikille, eli lailla ei ole kaikille samaa funktiota". Mutta kukaan ei ole sanomassa mitään tämänlaista, joten puolustautuminen tällä tavalla on älytön. Sen sijaan kun sanotaan, että nykyinen laki ei ole tasa-arvoinen, sanotaan että "nykylain funktio itsessään on syrjivä, sillä tasa-arvo tulisi mitata yksilön kyvyissä naida haluamansa henkilö, ei haluamansa henkilö ennalta määritellystä binäärisukupuoliparametrista." Taustalla on juuri ajatus siitä että homojen halu avioon on oleellisesti analoginen ja eettisesti samanarvoinen kuin heteroiden halu avioon. Ja tässä mielessä epätasa-arvoiseksi sanominen on nimenomaan tässä määrittein aivan koherenttia. Sillä heteroavioliiton monopolia ajavasta homot ja heterot eivät nimenomaan ole samanarvoisia.

Toisin sanoen Liedes voi omissa argumenteissaan käyttää tiettyä tasa-arvon määritelmää. Hän voi todella sanoa että tasa-arvo on deontologisia velvollisuuksia, joissa pääasia on se, että sama laki koskee kaikkia. Tässä systeemissä mikä tahansa lakijärjestelmä jota noudatetaan on tasa-arvoinen. Ja tämän lopputulos on se, että minkä tahansa lakijärjestelmän kutsuminen epätasa-arvoiseksi olisi oksymoroni, suoraan määritelmää vastaan. Ja tämän vuoksi sen seurauksena onkin se, että myös ajatus siitä että mustat eivät saa mennä naimisiin valkoihoisten kanssa on aikaisemmin pätenyt. Ja silloinkin on syytä huomata että jokainen musta on saanut mennä naimisiin mustaihoisen kanssa. Mutta jos Liedes on reaktiivinen siihen että joku kutsuu systeemiä epätasa-arvoiseksi tai jos hän tulkitsee homojen ja heteroiden kohdalla tasa-arvoista lakia, hän joutuu ottamaan selvää mitä toinen tarkoittaa sanoessaan "tasa-arvo". Tai muuten hän tekee itsestään julkisen pellen. (Taas.)
1: Edes monella tavalla asioita lähestyvä kulma ei tässä auta. Sillä jos otetaan yhteenveto siitä että meillä on kaksi skenaariota. Ja (a) yhdessä tilanteessa tasa-arvo on ennen lainmuutosta ja sen jälkeen, koska sama laki joka tapauksessa koskee kaikkia ja (b) toisessa tialanteessa aluksi on epätasa-arvo ja toisessa tasa-arvo. Kun nämä laitetaan yhteen niin tasa-arvo ei vähene yhdessäkään skenaariossa ja kasvaa osassa. Joten monelta kantilta katsoen yhteenveto on se, että tasa-arvo nimenomaan kaiken kaikkiaan kohenee. Joten nimitys ei selvästi ole väärä.

Siksi en sano muuta kuin että esimerkiksi seka-avioliitot eri "rotuisten" ihmisten kesken olivat jotain jota kutsuttiin epätasa-arvoiseksi. Sillä kukaan tuskin oikeasti tarkoittaa Liedeksen ajamaa tasa-arvon määritelmää sanoessaan tämänlaisia asioita. (Muun odottaminen vaatisikin perusoletuksen että vastapuoli on idiootti, joka ei osaa ajatella yhtään. Sitä voisi pitää epäkohteliaana halveksuntana. Mutta koska kyseessä on Sami Liedes, syy lienee viattomammin ja asennevammattomammin projisoinnista.)

Ja ei. Tämä ongelma ei koske pelkästään homoseksuaalisuuskysymystä. Katsoin nimittäin televisiosta Stephen Fryn lyhyen dokumenttisarjan nimeltä "Out There". Hän käsitteli siinä homoseksuaalisuutta. Ja hän nosti esiin monia ihmisiä joiden asenteet saivat sitten käsittelyä. Kuitenkin en voinut samalla olla huomaamatta miten Fry selvästi päästi filmille asti ongelman joka kylmäsi itseäni. Hän ihasteli miten hindulaiset päästivät homoseksuaalit tekemään mitä tekivät. (Paitsi jos nämä olivat transgendereitä, jota dokumentti ruoti.) Vanhemmat halusivat että lapsi on onnellinen. Samalla esille tuli kuitenkin se, miten vanhemmat kuitenkin pitivät rajoitteita. Homoseksuaalisuus oli OK ja saa mennä avioon kenen kanssa haluaa kunhan puoliso on tietyistä kasteista ja kunhan on hindulainen. Minun on hyvin vaikeaa olla näkemättä että tässä on kysymys aivan samanlaisesta rajoitteesta kuin muidenkin asioiden kanssa. Fry ohitti tämän. Mielestäni tämä on täsmälleen samaa kuin jos joku olisi katsonut että "menkööt minkä tahansa kastisen kanssa naimisiin, koska lasten onnellisuus on se pääasia - kunhan on vaan heteroseksuaalinen suhde".

Fry onkin minulle tästä kohden esimerkki ns. domeenispesifisyydestä. Hän tiedostaa ongelmat ja siihen liittyvät aspektit yhdessä kohdassa (homoseksuaalit) mutta ei toisessa (kasti, uskonto). Ja tämä sylettää itseäni kyllä. Sillä epätasa-arvo on epätasa-arvoa. ; Minä en esimerkiksi voisi kuvitellakaan että minä säätäisin että ateistitytöt eivät saisi mennä naimisiin kristittyjen miesten kanssa. Mielestäni jos joku ateistityttö vaikka nai Sami Liedeksen, niin siitä vaan. Silti toki jos kaikilla olisi käytössä tämä Sami Liedeksen tasa-arvon määritelmä niin toki tämänlainen "jokainen naikoot vain oman uskontonsa sisältä" olisi tasa-arvoinen. (Ja sitä peräti voitaisiin perustella erilaisella harmonisilla ja sosiaalisilla syillä.) Mielestäni se olisi silti tasa-arvoinen. Ei välttämättä yhtään uskontokuntaa syrjivä. Mutta saatanan epätasa-arvoinen silti. Sillä en voi ymmärtää miksi koskaan käyttäisin Sami Liedeksen suosimaa määritelmää tasa-arvolle.

Itse asiassa "tasa-arvon määritelmä" -siilipuolustus, niin suosittu kuin se onkin, tuo mieleeni kaksintaistelun. Kaksintaisteluita voidaan tehdä miekoin ja pistoolein. Ja se voidaan käydä herrasmiesten välillä tai aggressiivisempana "yks ykkösenä". Kaksintaistelu voi olla ritualisoitu ensimmäiseen verihaavaan käyty taistelu tai se voi olla apinatanssi joka loppuu sitten kun väsytään. Tai loppu voi tulla kuolemassa. Ennen kuin aloittaa kaksintaistelun on syytä tarkistaa minkälaiseen versioon on hyppäämässä. Se on määritelmien kanssa sama juttu. Sami Liedes määrittää "tasa-arvoa" eri tavalla kuin se kohde jonka sanomisia hän sen avulla ruotii. Ja näin hän ikään kuin päätyy miekan kanssa pistoolitaisteluun. Vain sen takia että ei viitsinyt ottaa selvää ja edes vähän keskittyä. Jos ei muuten niin sen kahdeksannen käskyn vuoksi. Jota Sami Liedeksen kaltaisen kristityn luulisi kunnioittavan.

Knoppia ikä kaikki

Briteissä pyörivä televisiosarja "QI" ("Quite Intresting") purkaa yleisiä harhakäsityksiä. Se on vähän kuin tietovisamainen kilpailu jonka kysymykset liittyvät asioihin jotka erittäin moni ajattelee tietävänsä, mutta jotka ovat enemmänkin luuloa. Kysymyksiin ei sitten välttämättä haeta niinkään oikeaa vastausta kuin enemmänkin hyviä arvauksia. Juontajana on Stephen Fry joka hoitaa asiaa lempeydellä ja huumorilla ollen silti erittäin pro-sivistys -henkinen.

Näin sarjassa on esimerkiksi nähty kysymys keisarinleikkaus -sanan alkuperästä. Tämähän liitetään tarinoissa Gaius Julius Caesariin, mutta tätä yhteys on varsin hatara ; Äidin kun tiedettiin olleen elossa ja se oli sen ajan lääketieteen tason vuoksi varsin epätodennäköistä keisarinleikkausta vaatineille äideille. Voikin olla että nimi on peräisin Caesarin eläessään säätämästä laista jonka mukaan jos äiti on kuolemassa synnytykseen, pitää vauva yrittää pelastaa leikkauksella.

"QI" on itse asiassa jotain joka on hyvä muistaa skeptismissä. Se on nimittäin sarja joka toteuttaa skeptisen ajattelun ydinpiirteitä. Tuttujakin asioita kannattaa kyseenalaistaa. Ja tätä ei tehdä siksi että saadaan murskata, vaan sen takia että aito tieto on aina "melko kiinnostavaa". Huono uskomus voi olla hauska mutta se ei useinkaan kykene painimaan totuuden kanssa.

Toisaalta QI näyttää myös skeptismin suuren vaikeuden. On nimittäin lähes mahdotonta että tämä mainio sarja saataisiin siirrettyä suomeen ilman että koko sarjan ydinhenki murskautuisi. Sarjasta tulisi Suomessa helposti (a) joko sormi ojossa opettava ja tätä kautta kuivakka. Tiedon korjaamisen henki muuttuu helposti laitosmaisen asialliseksi valistuspuheeksi jossa ei ole enää lämpöä eikä viihdettä. (b) Tai sitten nenäkäs 'ähä-'ähä -henkinen, jotain joka olisi sävyltään vähintään kiusoitteleva ellei peräti ärsyttävä. Tässä olisi toki helpommin viihdettä mutta ei lämpöä.

Tätä ohjelmaformaattia ei yksinkertaisesti voi jättää suomalaisten mediakasvojen käsiin. ; Esimerkiksi Esko Valtaoja olisi tarpeeksi leppeä, mutta rehellisyyden nimissä hän ei ole koskaan ollut riittävän hauska ollakseen QI -ohjelmaan sopiva juontaja. Simo Frangén voisi olla sopivan sanavalmis, mutta hänen huitomisensa ei sopisi sen hengen kanssa. Lasse Lehtinen olisi ensiajatellen jopa hyvä, tottunut tietovisajuontaja ja leppeä, mutta ottaen huomioon hänen kokonaisminänsä hän olisi tiettyine änkyräpiirteineen ns. "potentiaalinen ongelma". Jos Marco Bjurström tekisi tätä ohjelmaa, hän ei olisi häijy ja olisi varmasti tarvittavan asiallinen tai optimistinen, mutta olisin näistä hyveistä huolimatta pakotettu itsemurhaan. (Think about it!)

Suomessa ei ole ilmeisesti riittävästi ihmisiä tai kulttuurimme on liian vieras brittiläiseen keskustelu-debattikulttuuriin että emme yksinkertaisesti kykene tuottamaan yhtä tässä kohden asenteiltaan ja olemiseltaan "riittövöstu Stepen Fryn" kaltaista yksilöä. ; Kun tämän tiedostaa, tiedostaa myös miten vaikeaa tehtävää tieteen popularisoijat itse asiassa tekevät. Tai mitä skeptikot tekevät. Tai mitä filosofian popularisoijat tekevät. Tai mitä minä yritän tehdä tässä blogissa. Kun tehtävä on näin vaikea, ei pidä ihmetellä jos epäonnistuvat ; On helppoa syyttää munapäisyydestä yrittäjiä koska epäonnistuminen on niin helppoa ja onnistuminen vaikeaa.

Going meta

Sue Magazine(6/2012):ssa oli kolumni tietämättömyyden syleilemisestä. Aiheena on Stephen Fryn suhde tietämättömyyteen. "Vaikka aiemmin kirjassaan Fry pohtii tietämättömyyden olevan vain tekosyy laiskuudelle, jostain syystä tässä tapauksessa hän antaa synninpäästön itselleen ja opiskelijatovereilleen. Kaikkea maailman kirjallisuutta ei vain yksinkertaisesti ehdi kahlata läpi, hän kirjoittaa." ... "On parempi tietää monesta asiasta vähän ja yhdestä kaikki tarvittava, Fry kirjoittaa kirjassaan. Ohjenuoransa avulla hän kertoo naamioituneensa opiskeluvuosiensa ajan älykkäämmäksi kuin hän oikeasti tuolloin oli."

On mielenkiintoista miten Fry itse asiassa minun silmissäni määrittelee itse asiassa pohjimmiltaan fiksuuden huijaukseksi. Eli hän ei minusta suinkaan osoita että olisi erityisen tyhmä tehdessään tämänlaisen tunnustamisen. Mielestäni oman rajallisuuden tunnustaminen on viisauden alku. Ja useimmat fiksut ihmiset ovat nimenomaan ja juuri kuten Fryn kuvauksessa. He ovat spesialisteja jollain yhdellä alueella ja osaavat yleisluonteisesti muita. Nykykulttuurissa tarvitaan spesialisteja, ei enää eletä renessanssiaikoja jolloin vielä oli mahdollista olla kaikkien alojen huipulla oleva yleisnero. Kaltaiseni äärimmäiset generalistit jotka osaavat vähän kaikesta ovat itse asiassa varsin turhia nykymaailmassa.

Fryn näkemys on tärkeä, sillä usein älykkyydestä on hyvin yksinkertainen näkemys. Sitä pidetään knoppitietona. Saadakseen uskottavuutta historian osaajana pitää osata vuosilukuja ja nimiä. Ollakseen katutasolla uskottava filosofiassa pitää kyetä ennen kaikkea name droppaamaan kuuluisia nimiä. Kuitenkin suurin osa tiedosta on nimenomaan sitä että mennään metatasolle. Fry ei siis suinkaan riko sivistyskuvaa, vaan itse asiassa noudattaa sitä äärimmilleen. Ja rikkoo tätä kautta tämän sivistymättömien tason oletukset. Tämänlainen knoppiyleissivistys on kuitenkin nimenomaan sitä mitä Sue -lehdessäkin kerrottiin "Yleissivistys on monille älykkyyden mittari, ja luettu tieto merkki halusta osata ja ymmärtää asioita - tai ainakin tietää niistä mahdollisimman paljon. Tieto on monelle osa yhteiskunnallista hierarkiaa: mitä enemmän tiedät, sitä älykkäämpi ihminen olet." ... "Jos ilmoittaa, ettei halua tietää tai ottaa selvää jostain asiasta siksi, ettei kyseinen asia vain yksinkertaisesti kiinnosta, saa osakseen halveksuvia katseita ja putoaa automaattisesti alempaan älykkyysluokkaan." Fryllä onkin mahdollisuus nimenomaan sivistyneenä ihmisenä arvokas tilaisuus näyttää tämänlaisen knoppitietotason onttous.

Samalla Fry valitettavasti muistuttaa että minunkaltaisten generalistien kohdalla edessä on erittäin suuria vaikeuksia. Minullakin on ollut Fryn tapaan ilo ja onni liikkua aina itseäni viisaampien seurassa. (Lukiokaverini ovat kaikki jotain akateemisia tyyppejä, olen siis porukan virallinen luuseri kun olen vain ammattikorkean käynyt "pieni kandiparka".) Olen aina ollut generalisti joten olen tietyllä tavalla huijannut kaikkia, näyttänyt sivistyneemmältä kuin olen näyttämällä pelkkää yleistä lukeneisuutta.

Näen vain yhden tavan oikeuttaa tämänlaisen tilanteen. Se on metatasolle siirtyminen. Generalisteja tarvitaan vain ja ainoastaan siellä missä vaaditaan lateraalista ajattelua. Tämä tuottaa uusia, tosin mahdollisesti huonojakin, ajatuksia ja keinoja. Tämä ei toki toimi jos halutaan tehdä huipputiedettä. Mutta sen sijaan jos aiheena on skeptikkona oleminen ja pseudotieteiden kanssa puuhaaminen, on generalistina oleminen nimenomaan se, mikä antaa usein parhaan mahdollisen tuloksen.

Tähän on kaksi syytä.
1: Pseudotieteet pitävät siitä että aihe siirretään alueelle jossa keskustlija on huono. Näin ollen jos kreationisti keskustelee ammattifyysikon kanssa, hän välttää termodynamiikka -termiä ja puhuu jostain aivan muusta aiheesta. Heistä biologien kanssa on mukavaa puhua astrofysiikasta. Toisin päin kävisikin hassusti. Näin ollen tilanne on yleensä se, että jos alat pärjäämään keskustelussa, pseudotieteilijä vaihtaa välittömästi aihetta. Gish Gallopissa onkin taustahenkenä juuri se, että heitetään kaikenlaista hyvin erilaista tavaraa ja toivotaan että edes yksi menee läpi. Ja sitten keskitytään vain tähän.
2: Rehellisesti sanoen pseudotieteilijät ovat harvemmin niin hyviä kuin he ja heidän aateveljensä uskovat. Kun he viittaavat nimeen he eivät luo viittaussuhdetta argumenttiin tai tutkimukseen jonka oikeellisuustarkistuksessa nimi on apuna saati että odottaisivat ja toivoisivat että tätä tarkitussuhdetta testattaisiin ja katsottaisiin onko se tosi ja onko siihen viitattu oikeassa kontekstissa. He viittaavat name dropillaan pelkästään auktoriteettiin jonka uskovat tuovan karismaa asialle jolloin tarkistusta ei tarvita. Tekninen kieli on vain ad Tecnobabblea joka tekee asiasta vaikean kuuloista ja tuo tätä kautta uskottavuutta samalla tavalla kuin "hokkuspokkuksen" hokeminen niille markkinoiden silmänkääntäjille jotka haluavat puoskarilta ja hujarilta näyttämisen sijaan näyttää aidoilta maagikoilta, velhoilta ja poppamiehiltä. Heidän kanssaan toimiessa spesialistius on usein sitä että olet varustanut itsesi IT -tykillä vaikka pelkkä luodikko riittäisi. Siinä missä tieteenalan kärjessä oleminen on sitä että keskittyy ikään kuin olemaan hyvä joko nyrkkeilyssä, karatessa tai judossa, ja tavoittelevat kultamitalia tässä koska kaikissa ei voi menestyä, on generalistina oleminen sitä että pärjää niille luusereille jotka käyttää mitä sattuu kenties vähän karatelta, toisinaan judolta ja joskus nyrkkeilyltä näyttävää.

Toki generalistinen strategia voi toimia vakavamminkin otettavissa aiheissa. Tällöin keskittyminen tapahtuu kuitenkin yleensä yhteen oppialaan. (Useinhan spesialistit ovat erikoistuneet oppialan kapeaan sektoriin.)

Tänään luin arvioinnin Philipsen kirjoittamasta "God in age of Science?" nimisestä kirjasta. Sen ideana ei ole se klassinen, eli että otetaan yksittäinen teologinen argumentti tai sen alaluokka kuten fundamentalistmi tai kreationismi syyniin ja moititaan tätä. Sen sijaan se lähestyy teologiaa metatasolla. Se sen sijaan katsoo alaa kokonaisuutena, katsoo minkälaisia erilaisia teologisia näkemyksiä Jumalasta on ja tekee näistä erilaisista Jumalanäkemyksistä "päätöspuun". Eli kartoittaa missä kohden tehdään kannanottoja mihinkin suuntaan. Ja sitten kirja tutkii sitä että miten ihmiset valitsevat missäkin päätöspuun vaiheessa. Ja vasta sitten se argumentoi jokaisen tässä jakautuvan puun oksan kohdalla eteenpäin. Eli ensin kirjassa kartoitetaan teologian Jumalakäsitykset ja sitten se katsoo onko niissä järkeä ja järjettömät eliminoiden jäljelle jää sitten se mikä on säilyttämisen arvoista (jos tästä prosessita sitten selviää yhtään mitään läpi mikä on sekin mahdollista.) ;  "One of the interesting structural features of the book is how Philipse organises the chapters around the strategic choices faced by the modern theist. As he sees it, these choices arrange themselves along the nodes and branches of a decision tree. At the first node, the believer faces a dilemma. They must ask themselves whether the proposition "God exists" has a truth value or not. That is to say, they must ask whether they are cognitivists or non-cognitivists about God's existence. If they are cognitivists (as most are) they face a second dilemma: do they think their belief in God is justified on evidential or non-evidential grounds? If they opt for non-evidentialism, they end-up with Plantinga-esque reformed epistemology. If they opt for evidentialism, they face a further dilemma: is the justifying evidence to be drawn from revelational texts, such as the bible, or is it to be drawn from empirical observations of the natural world (Natural Theology)?"

Lähestymistapa on vaikea ja vaatii ehdottomasti generalistia. Ja tämänlaiset teot ovat tärkeitä koska lopputuloksena on itse asiassa koko aihetta koskeva yleiskatsaus, jossa eri oppialat ja vaihtoehdot kuvataan ja näin saadaan laaja yleiskuva. Ja voidaan oikeasti tehdä relevantteja päätelmiä esimerkiksi koko jumalakysymyksen mielekkyydestä ja tämän mielekkyyden ehdoista. - Ja samalla erilaisia teologisia näkemyksiä estetään kiemurtelemasta oksalta toiselle ja vaihtamasta argumenttia lennosta, jos joku yrittää kikkailla vaihtamalla aihetta, jos joku tämänlaiseen saivartelukikkailuun vaikka yrittää lähteä. Strategia siis myös sulkee pakotiet saivartelija-kieroilijoilta.

Näkökanta on siksi ilmeisen hedelmällinen. Kirjan lopputulos näyttää siltä että jumalatodistuspuoli ei ole modernissa maailmassa kovinkaan vahvoilla. Tätä lopputulosta ei voitaisi saavuttaa uskottavasti oikein millään muulla strategialla. Sillä muutoin edessä on aina se, miten Jumala on epämääräinen ja vaikeasti määriteltävissä. Päätöspuun oksien ja näiden eliminoinnin kautta juuri tämänlaiset onglemat saadaan ammuttua alas.

En ole vielä lukenut tätä kirjaa, mutta jos se todella onnistuu siinä mitä se väittää, se on luultavasti hyvin voimakas isku agnostismille. Rehellisesti sanoen ajatus hirvittää hieman, mutta tämä kirja on kuitenkin tulossa lukulistalleni. Vähintään se on lukemisen ja kritiikin arvoinen.