Evoluutio ja peliteoria.

Biologiassa lähes kaikki liittyy jonkinlaiseen vuorovaikutukseen. Eläimet ja kasvit saalistavat ja ovat saaliita. Lajitoverit auttavat ja kamppailevat keskenään. Immuunijärjestelmä estää viruksia ja virukset kaivelevat immuunijärjestelmän aukkoja. Tästä päästään siihen, että evoluutio ja luonnonvalinta eivät ole mitään kovinkaan abstrakteja asioita : Evoluutio ei sinällään ole pelkkä historiakertomus joka antaa ihmiselle lajina provenienssin. Se liittyy aivan konkreettisiin ja arkisiin tapahtumajoukkoihin. Kaikki tämä liittyy siihen kuka elää, kuka kuolee. Ja kuka elää niin kauan että ehtii jatkaa sukua ennen kuin kuolee. Koska kysymys on erilaisista vuorovaikutuksista, ei ole yllättävää että evoluutioon liittyy olennaisesti peliteoria. Itse asiassa kun peliteoria oli vielä pieni, tuntematon ja merkityksettömäksi koettu ala, eli ennen kuin taloustieteilijät alkoivat soveltamaan sitä, sitä mietittiin evoluution kannalta.

Kuitenkin John Maynard Smith vasta nosti evolutiivisen peliteorian tieteen "yleisesti tunnetulle alueelle". 1970 -luvulla hän sai arvioitavaksi George Pricen tutkimuksen. Aiheena oli se, miksi yksilöt eivät aina taistelleet kuolemaan asti. Tämä oli sinänsä merkittävä asia, koska voisi aivan hyvin luulla, että jos kamppailu käytäisiin loppuun asti, vain vahvin selviäisi. Kuitenkaan evoluutio ei ole "tälläistä" kamppailua. Smith opiskeli matematiikkaa vasta myöhemmin, mutta ongelma oli jäänyt hänen mieleensä. (Tiedemiehet miettivät usein ongelmia ja keksivät niihin ratkaisuja. Täten saadaan nimi historiankirjoihin. Sen sijaan he eivät tee sitä että jos johonkin ongelmaan ei ole ratkaisua, he päättävät että kukaan ei voi sitä keksiä, kun "viisaita on ollut pirusti ennen minua, jos he ei ole keksinyt miten minä voisin".)

Smith oivalsi että peliteorialla voitaisiin auttaa asiaa. Sillä eliöillä on erilaisia strategioita selvitä tilanteista. Voidaan ajatella että kun on kyseessä eri strategiat, voidaan puhua eräänlaisesta "konkreettisesta pelistä". Pelin nimi on tällöin "evoluutio" ja sitä pelaavat kaikki elossa olevat yksilöt. (Valitettavasti pelistä ei voi vapautua paitsi kuolemalla. Tämä taas on häviämiseen suuntaava toimenpide.) Smith oivalsi että eläinten ei tarvitse olla älykkäitä tai rationaalisia, koska niiden toiminta on joka tapauksessa strategia. Jos mato väistää kivun edessä taaksepäin, sen ei tarvitse miettiä tätä tekoa, ja sillä on ainakin joskus vaikutus tilanteeseen. Eläin on kokonaisuutena oma strategiansa.

Lisäksi Smith teki oivalluksen, joka tekee peliteoriasta ehdottoamasti paremmin evoluutioon sopivan, kuin mitä se sopii talousteoriaan. Syynä on se, mitä kelpoisuus on. Ja mitä talousteorian rationaalisuus on. Talousteorian utiliteetti nimittäin on keinotekoinen: Siinä yhdelle mittarille laitetaan hyvinkin erilaisia tuloksia. Tyttöystävän menettämiselle, tikkunekulle, omalle kuolemalle ja tuhat dollaria ovat samassa asteikossa ilman mitään sen kummempaa selitystä miksi nämä olisivat sama asia. Yksi suure, yksi numeroarvo. Talousteoriassakin on kuitenkin riittävästi piirteitä, jotta peliteoria toimii siinä. Evoluutiossa sen sijaan on yksi olennainen mittari, kelpoisuus. Lisääntymään pääsevien jälkeläisten määrää voi olla vaikeaa laskea vaikka kaikille pellon heinäsirkoille, mutta jokaisella pellon heinäsirkalla on kelpoisuus. Ja se on yksiselitteinen. Tämän vuoksi, kun talousteoria voi käyttää peliteoriaa ilman isompia ongelmia, evoluution piirissä sitä voidaan taatusti käyttää.

Ennen kaikkea Smithin oivallus auttoi ymmärtämään kaksi asiaa:
1: Miksi täysi aggressiivinen taistelu ei ole paras tapa.
2: Miksi luonnossa on monimuotoisuutta, eli "yksi strategia ei pyyhi koko pottia".

Tässä mukaan tulee "haukat ja kyyhkyt" -peli. Siinä ajatellaan että jos on kahdenlaisia lintuja, haukkoja ja kyyhkyjä, jotka elävät samassa alueessa. Lisäksi on "ruokaa". Kun kaksi lintua kohtaa toisensa ja ruuan, niillä on kaksi tapaa reagoida. Taisteleminen ja pakeneminen. Jos taistellaan, voittaja saa ruuan, häviäjä ei saa mitään. Mutta voittajakin voi haavoittua, jolloin "ruuan hinta" nousee. Sen saamiseen liittyy isompia riskejä. Häviäjä ottaa vain tappion, mutta ei saa mitään vastinetta sille. Pakenemistilanteessa taas kohtaaminen muuttuu sellaiseksi, että ruuasta luovutaan, jolloin sitä ei saada, mutta mukana ei ole myöskään riskiä saada häviön haittaa.
1: Haukka on aggressiivinen. Se päihittää aina kyyhkyt, ja taistelee ruuasta. Se syö hieman useammin mutta maksaa voittojen ja häviöiden kohdalla aina hieman taistelujen hintaa.
2: Kyyhky on passiivinen. Siltä voi jäädä aterioita saamatta, mutta se ei haavoitu taisteluissa koska ei ota niihin osaa. Jos kaksi kyyhkyä kohtaavat, ne molemmat saavat "puolikkaan ruuan".

Jos vielä oletetaan että "ruuan" saaminen määrää sen, miten haukat ja kyyhkyt maailmassa yleistyvät. (Yksilö on elämänsä ajan joko haukka tai kyyhky.), käy yleensä niin että kumpikaan strategia ei valtaa koko pöytää. Se asettuu Nashin tasapainoon: "Ruuan" ja "tappion" arvot loppupeleissä määräävät lopullisen suhdeluvun. Se on yleensä kuitenkin sellainen, jossa on sekä haukkoja että kyyhkyjä.

Tämä on esimerkki, mutta luonnossakin sama pätee. Kuitenkin ei tarvitse "jäädä vielä tähän". Kun menestys on sama kuin kelpoisuus, on eri strategioilla jokin arvo. Näistä voidaan tehdä "kelpoisuusmaisema". Jokin toimiva strategia on "vuorenhuippu" ja huono "syvä rotko". Ne vaihtelevat tietenkin alueellisesti, esimerkiksi sama strategia ei ole hyvä etelänavalla ja päiväntasaajalla. Siksi kelpoisuusavaruudet vaihtelevat myös paikallisesti. Yhdellä "leveyspiirillä" tietty "pituuspiirin" kohta on kukkula, mutta toisella "leveyspiirillä" sama "pituuspiirin" kohta on syvällä kuopassa. Voidaan siis ajatella, että jos toisaalla on maapetoja ja eläimellä on vaisto rynnätä veteen, se on hyvä stategia, jos ollaan jyrsijä ja pelätään kotikissoja jotka ovat niin laiskoja eivätkä pidä kastumisesta. Mutta kun sama jyrsijä laitettaisiin saarelle, jota ympäröivät krokotiilit, pelästymisen automaattireaktio "hyppää jorpakkoon" muuttuu melko typeräksi. "Voittajat" ja "häviäjät" määrittyvät kätevästi tätä kautta.

Evolutiivinen maisema ei myöskään ole pysyvä. Sillä eläimet muuttavat sitä. Tätä kautta, vaikka luonnonkatastrofit ja muut vaihtavatkin "evolutiivista maisemaa" isostikin, myös eläimen asettaminen pelilaudalle muuttaa sitä. Yksikään laji kun ei ole luonnossa ilman vuorovaikutussuhdetta toisiin:
Jos olet myyriä syövä kettu, ja myyriä on vähän, olet pulassa. Lisäksi jos alueella on paljon kettuja, ne kisaavat keskenään ja tämä vaikuttaa haitallisesti ateriointeihisi, vaikka olisitkin sitten erityisen taitava kettu. Joku tampikettu kuitenkin joskus syö sinun aamiaisesi. (Ja erikoista kyllä: Jos on paljon myyriä, ketut yleistyvät ja vähentävät myyriä jolloin myyriä on vähemmän ja kilpailua enemmän. Eli ketun menestys johtaa siihen että kettujen menestys on "seuraavalla kierroksella" hieman vaikeampi. Vaikka ketun nopeus, äly ja muut ominaisuudet koko ajan vaikuttavatkin siihen miten hyvin kyseinen kettu yksilönä saa saalista. Tai jää kivivyöryyn.) Menestys liittyy siis paitsi taitoon, myös paikkaan ja muuhun tilanteeseen.

Kun peliteoriassa usein onkin "pelejä", jotka ovat luonteeltaan sellaisia että "oikea toiminta" ei ole pelkkä strategianvalinta, vaan se riippuu myös siitä, mitä muut tekevät, ei ole mikään ihme että peliteorian laskuja käytetään evoluutiossa.

Ryhmästä.

Olen jo aikaisemmin käsitellyt evolutiivisen valinnan eri muotoja. Nyt keskityn niistä yhteen, ryhmävalintaan. Teen tämän siksi että se on ehkä muita vaikein käsittää. Lisäksi se oli vähän aikaa melko vähän suosittu, mutta on ilmeiseti viime aikoina muuttunut jälleen hieman "muodikkaammaksi".

Ryhmävalintahan tarkoittaa karkeasti ottaen geenifrekvenssissä tapahtuvia muutoksia jotka johtuvat ryhmien välisistä lisääntymisnopeuksista. Kysymys on nimen omaan sosiaalisista ryhmistä, jossa tapahtuu kelpoisuuteen vaikuttavia vuorovaikutuksia. Siksi ryhmävalintaa ei välttämättä tapahdu kaikissa populaatioissa ; Tästä seuraa ensimmäinen tärkeä erottelu : Ryhmän lisääntyminen voidaan erottaa ryhmän kasvusta. Molemmat toki johtuvat yksilöiden lisääntymisestä. Lewontinin määrittelyn mukaan ryhmävalintaa tapahtuu silloin kun se silmikoi uusia samanlaisia ryhmiä. Tällöin asiaan liittyvät populaatioita pienempiin osasiin pirstovat isolaatiotekijät, yksilöiden muutto ryhmästä eli emigraatio ja nämä yhdessä.

Ongelmallista on kuitenkin se, miten ryhmävalinta erotetaan muusta. Voidaan kuvitella että ryhmävalintaa tukevia elementtejä tulisi sivutuotteena muiden mekanismien kautta. Lisäksi sen kannalta merkityksellinen populaation sukupuuttoon kuoleminenkaan ei ole niin helposti ja yksimielisesti määritelty, kuin voisi luulla: Esimerkiksi koko ryhmän muutto alueelta niin että alueella ei ole sen yksilöitä, voidaan toisten mielestä nähdä sukupuuttoon kuolemisena, kun taas toisista tämä ei ole vielä riittävä, koska muuttoon liittyy kuitenkin tytärpopulaatioiden syntymisen mahdollisuus. Kompromissina tutkimusta on ainakin suunnattu siten että tutkitaan ryhmien kilpailusta johtuvia ja paikallisia sukupuuttoon kuolemisia.

Asiaa on kuitenkin mallinnettu matematiikkaa apuna käyttäen. Niissä vertaillaan erilaisia ryhmiä keskenään ja katsotaan mikä niistä menestyy parhaiten.

Populaatioille määritellään erilaisia pariutumisrakenteita sekä vuorovaikutusrakenteita. Näistä muodostetaan deemejä, jotka on erotettu toisistaan pariutumisrakenteiden mukaan. Niidne sisäisesti katsoen pariutuminen on satunnaista ; Tästä seuraa se, että esimerkiksi jos urosten valtajärjestys määrää sen, miten lauma pariutuu, lauma ei ole deemi. Monien mielestä ryhmävalinta luonnossa on nimen omaan deemivalintaa. Tässä on takana seuraava syy : Michael Wade esitti että sukulaisvalinnassa altruismigeenin muutos(Δq) = ryhmävalintakomponentti(Δq_G) + yksilövalintakomponentti(Δq_I). Altruismin kohdalla ΔqI on alle nollan ja ΔqG on suurempi. Altruismi yleistyy laskelman mukaan jos Δq_G:n itseisarvo on suurempi kuin Δq_I:n itseisarvo. Hänestä tämä voi olla voimakkaampi kuin Hamiltonin säännön rajaamat olosuhteet. Wadesta ryhmävalinta oli sukulaisvalinnan yksi muoto, kunhan vain vuorovaikutusryhmävalinta sallitaan yhdeksi sukulaisvalinnan muodoksi. Samaa mieltä ovat myös muutamat muut. Sukulaisvalinta ei kuitenkaan sovi ollenkaan deemivalintaan.

Deemivalintaa käytetään selityksenä tavallisesti vasta sitten kun yksilövalinnan vaikutukset ja muut on ensin otettu huomioon. Siksi sen käsittely on keskittynyt altruistisiin geeneihin, eliöiden itseuhrautuvuutta aikaansaaviin ominaisuuksiin. Sen toiminnassa paras teho saadaan aikaiseksi metapopulaatioissa, joissa on toisistaan irrallisia rajattuja ympäristöjä, joiden välillä vaihtuvuus on melko pientä. Näiden alueiden välille voi syntyä pysyviä perinnöllisiä eroja. Tätä voi auttaa se, jos on muutamia erilaisia hyviä strategioita toimia. Tällöin eri alueilla voi syntyä samasta lähtökohdasta hieman eri strategioita ; Jos näistä siirtyy muihin osiin pieni määrä muuttajia, aluksi käy niin että eri hyvät strategiat yleistyvät ja tämän jälkeen muuttoliike siirtäisi ne kohti sitä korkeinta huippua. Yksittäisessä suuressa populaatiossa taas löydettäisiin vain yksi hyvä strategia, ja siitä ei sitten yhtä helposti voitaisi luopua.

Ryhmävalintaan on tietenkin muunkinlaisia näkokantoja.

Wynne-Edwards kehitti erilaisiin itsesäätelyihin perustuvan ryhmävalinnan muodon. Hänestä esimerkiksi eläinlaumojen hierarkia ja muu sen yksilöiden lisääntymisen säätely ovat itsesäätelymekanismeja, jotka estävät populaatiota kasvamasta liian suureksi ympäristön kantokykyyn nähden. Tässä kohden ravinnon määrä ajatellaan yleensä rajoittavaksi elementiksi. Tässä ajatellaan että populaation sisäinen kilpailu ei ole ratkaisu, jos tästä seuraa se, että kaikki kuolevat nälkään, joten tarvitaan konventionaalista kilpailua oikeuksista lisääntymiseen ja muuhun, joka nähdään aina välillisessä suhteessa ravintoon. Wynne-Edwards oli sitä mieltä että tästä seuraa positiivisia muutoksia koko ryhmään ja tämän geneettiseen rakenteeseen. Tämä näkemys ei ole saanut kovin paljoa suosiota. Sen elementit voidaan käsittää yksilövalinnan kautta, eikä suuri jälkeläismäärä ole aina paras lisääntymisstrategia, ja siihen liittyisi todennäköisesti myös yksilöille suuresti haitallisten ominaisuuksien yleistyminen.

Vuorovaikutusryhmävalinta taas perustuu siihen että eri populaatioilla on erilainen perinnöllinen koostumus, ja ne tuottavat eri määrän yksilöitä "koko populaatioon", josta nämä kaksi populaatiota ovat ikään kuin erilliset osat. Tämä voi ymmärryttyä esimerkin kautta: Voi olla vaikka eläin, jossa on sekä toisia saalistajista varoittava että niistä ei varoittavia yksilöitä. Jos joku ei varoita, on todennäköistä että joku toinen syödään. Se itse siis selviää. Kuitenkin jos se varoittaa, kasvaa todennäköisyys sille että kaikki pääsevät karkuun. Tässä on ristiriita yksilövalinnan ja ryhmävalinnan välillä; Hiljaiset ovat yksilövalinnan kannalta edullisia kun taas äänekkäät ovat ryhmävalinnan kautta. Tässä valintamallissa on erikoista se, miten sen äärimuodot muuttavat valinnan tyyppiä: Jos alleeli on joissain populaatioissa jokaisessa yksilössä ja toisessa populaatiossa toinen alleeli on kaikissa, se on deemivalintaa. Jos taas ryhmien kesken ei ole eroa, systeemi näkyy yksilövalintana. Yksilö ja deemivalinta olisivat siis vain saman jatkumon ääripäät.

Lajivalinnassa ajatellaan että toiset lajit kuolevat toisten kustannuksella, ja että lajiutuminen olisi siksi tärkeää. Ne lajit jotka tuottavat enemmän uusia lajeja olisivat menestyvämpiä. Se välttää deemivalinnan vaikeuksia : Populaatioiden lisääntymisisolaatiota vaativana se vaatii erillisiä eristäviä elementtejä. Lajit taas ovat sellaisia että ne määritetään suoraan lisääntymisesteen kautta: Jos eläimet eivät saa keskenään lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä, ne eivät ole samaa lajia. Tällöin erillistä eristystekijää ei vaadita. Sen ongelmana on kuitenkin se, että monet lajivalinnan ilmiöt on ymmärrettävissä ilman sitä. Voidaan ajatella että lajit ovat yksilövalinnan sivutuote. Maynard Smith on moittinut lajivalintaa tuomalla esiin antilooppeja: Yksi ryhmä on sellainen että sillä on vain yksi laji, impala, kun toisella on peräti seitsemän lajia. Kuitenkin ensimmäisen yksilömäärät ovat suuremmat kuin niiden seitsemän yhteensä. Hänestä impala on pärjännyt paremmin kuin ne toiset alalajit.

Ryhmä ja yksilö.

Charles Darwin mietti sitä miten evoluutio aikaansaa sosiaalista käytöstä ja älykästä toimintaa kirjassaan "The Descent of Man". Hänestä se oli evoluution seuraus. Moni kuitenkin pitää moraalin luonnontieteellistä tutkimusta epäonnistuneena, koska siihen liittyy subjektiivisuutta jota ei voitaisi tutkia objektiivisesti. Heistä asia on tavallaan luonnontieteen ulkopuolella ; esimerkiksi Matti Sintosen "Moraalin evoluutio" -jutussaan joka on kirjassa "Kaikki evoluutiosta" kuvaa (mutta ei kannata) näkemystä, joiden mukaan evolutiivisella selittämisellä on filosofista taakkaa, koska se kertoo vain siitä miten asia on voinut syntyä, eikä kerro sitä onko se todella syntynyt niin. Tämä perustelu antaa monille sosiologeille ja uskonnollisille näkemyksille ikään kuin luvan väittää evoluutioteoreettisia selityksiä väärinä ja epäonnistuneina, ja ajattelevat että tämä tarkoittaa sitä että jokin uskonnollinen selitystapa olisi parempi. Kuitenkin tässä on siitä erikoinen seuraus, että toiset tulkinnat ovatkin itse asiassa "tasa -arvoisempia kuin toiset" : Unohtuu että esimerkiksi uskontokin kertoo samaan tapaan miten "voi olla" aktuaalisesti todistamatta että niin aivan varmasti myös on.

Toisaalta Ilkka Pyysiäisen jutussa "Uskonnon evoluutio" (joka on samassa kirjassa) mainitaan siitä, että vaikka monet ajattelevat että moraali tulee uskonnon normien kautta, se jättää itse asiassa täysin auki sen kysymyksen, miksi kukaan haluaisi seurata niiden esimerkkiä. Hän esitti, että Raamatusta löytyvät moraaliset ohjeet ja monista muista uskonnoista löytyvät moraaliohjeet ovat tulleet sinne sitä kautta, että niihin on onnistuttu sitomaan sitä miten ihmiset kokevat ja ovat kokeneet asioita. Pyhä kirja ei siis ole moraalin lähde, vaan ne ovat moraalikannanottoja.
1: Mielestäni tämä näkemys on hyvä: Uskonto jonka tapa määritellä hyvä olisi ihmisille vastenmielinen, ei saisi suosiota. Sen sijaan jos sen hyvyys tuntuu jo omalta, sen seuraaminen on helppoa. Ja siksi käännyttäjätkin aloittavat usein selittämällä sellaisia asioita jotka ovat kaikista hyviä ja sitovat moraalin Jumalaan vasta myöhemmin: Eli käännytys ei mene niin että ensin perustellaan vakuuttava Jumalatodistus ja tämän jälkeen muutetaan henkilön moraali, vaan ensin esitetään että jokin asia on hyvää, ja kun tästä ollaan samaa mieltä, tehdään ikään kuin induktiivinen hyppäys, jonka seurauksena se, että moraaliarvostelmat ovat sellaisia että ihminen hyväksyy ne, johtaa siihen että myös muut esitetyt asiat, kuten väitteet tuonpuoleisen luonteesta, ovat yhtä oikeita.
2: Mielestäni tämä Pyysiäisen näkökanta ei myöskään suinkaan vähennä uskonnon arvoa, pikemminkin päin vastoin: Ideana on se, että kaikki uskonnot sitovat jotain näkemyksiä, mutta kaikki uskonnot eivät menesty. Näin ollen ne uskonnot jotka menestyvät, vetoavat eettisiin arvoihimme harvinaisen hyvin. Ideana on hieman sama kuin mikä taiteen kohdalla tulee vastaan: Hyvä esteettislähtökohtaine taiteilija osaa vedota siihen mikä ihmisistä yleensä on kaunista. Kaikki osaavat nähdä että se on hyvä taulu, mutta harva osaa maalata ihastuttavaa taulua. Jos minä maalaan taulu, voi amatöörikin moittia sitä vaikka ei osaisi: "Ei tarvitse olla lehmä voidakseen sanoa että (lehmän)maito on hapanta, mutta täytyy olla lehmä voidakseen tuottaa sitä." Siksi menestyneet uskonnot kiteyttyvät tunnetta ja ovat samaan tapaan enemmän hyviä kuin arvostettujen maalareiden taulut ovat kauniimpia kuin minun töherrykset.
3: Tietenkin tässä on ongelmana maailman muuttuminen ja sen vaikutus. Erilaisissa tilanteissa erilaiset moraalinormistot voivat olla tarpeen ja tuntua hyviltä, ja maailman muuttuminen voikin johtaa siihen että se mikä ennen on kiteyttänyt hyvin ihmisten tuntemukset eivät toimikaan toisessa kontekstissa, eli toisenlaisessa maailmassa. On hyvä miettiä onko joku näkemys sopinut vanhaan systeemiin mutta ei vain toimi uudistuneessa maailmassa. Tässä on kahdenlaisia kohtia:
___3.1: Esimerkiksi se, onko lapselta oikein viedä tikkari on sellaisenaan kysymys, joka on ollut olemassa vain vähän aikaa, mutta se voidaan rinnastaa siihen onko kivikauden ihmisestä OK viedä lapselta maukas keitetty luu mistä tämä imee luuydintä. Tilanne on sovellettavissa, eikä yhteiskunta muuta sen pohjimmaista ydintä. (Tosin tämä toimii vain jos moraalia ei näe yksityiskohtakäskyinä - jolloin esimerkiksi kynän antaminen lahjaksi ja kumin antaminen lahjaksi olisivat aivan erillisiä asioita jotka tulisi tulkita erikseen ilman että toisesta seuraisi toinen - vaan yleisempien periaatteiden, moraalilakien, mukaan.)
___3.2: Toisaalta voidaan ajatella että systeemi on muuttunut isommissa määrin: Esimerkiksi yhteiskunta joka on muutaman kymmenen metsästäjä-keräilijä -heimo toimii sosiaalisesti, fyysisesti ja muutenkin erilaisissa tilanteissa kuin maanviljelijäporukka, jonka on mahdollista kerätä omaisuutta jota ei jaksa kantaa mukana, puhumattakaan nykykulttuuria, jossa tilanteet toimivat eri tavalla ja jossa suurin osa ihmisistä joita kohtaan on ventovieraita.

Mutta palataan siihen evoluution miettimiseen. (Tuli harvinaisen pitkä alustus. Minua fiksumpi olisi varmaan jakanut parin eri päivän blogauksille. Mutta en ole minua fiksumpi.)

Järjelle on helpohko keksiä erilaisia evolutiivisia menestymisen syitä: Sehän tuo joustavuutta toimintaan. Jos vaihtoehtojen punnitsemisesta on hyötyä niin että henkilö ei kuole koska osaa miettiä oikeaa toimintaa, luonnonvalinnallinen etu täyttyy. Tälläinen vaihtoehtojen punnitseminen on hyödyllistä etenkin jos elinolot muuttuvat, ja jos tilanne on monen tekijän vaikutusten alla, jolloin pinnallisesti samalta näyttävässä tilanteessa voikin olla hyvä toimia eri tavoin kuin toisinaan taas ei. Toisaalta älykkyys voi auttaa myös toisten ihmisten hurmaamisessa, jolloin seksuaalivalinnan ehdot täyttyvät. Darwin edusti aikansa kantaa, jossa järki ja moraalisuus olivat ikään kuin samanlaisia asioita, eikä hän tietenkään ollut aikanaan poikkeuksellinen tässä kohden.

Järki ja tunteet voivat kuitenkin olla myös toisistaan erillisiä. Tämän vuoksi etiikan kohdalla tilanne on astetta mutkikkaampi. Tässä kohden mietitään yleensä altruismia. (Ja tämä näkyy uskonnoissakin: Kielletyiksi/synneiksi tulkitaan usein teot jossa yksilö auttaa itseään muiden kustannuksella ja kunnioitettaviksi hyveiksi taas sellainen jossa yksilö auttaa yhteisöä omalla kustannuksellaan : Toisin sanoen on syytä muistaa että altruismin selittäminen ei välttämättä ole moraalisuuden tutkimista ja selittämistä, mutta jos pidät altruismia moraalisena, se sitten kyllä on sitä.) :
1: Jos altruismi määritellään sellaiseksi toiminnaksi, että henkilö aiheuttaa itselleen haittaa josta tulee muille etua, on sille vaikeaa keksiä syitä joilla se voisi yleistyä populaatiossa. Henkilö ei saa enempää jälkeläisiä jos hän esimerkiksi kuolee toisten puolesta. Tällöin altruistille muiden huomioiminen on itsessään hyvä tavoite, eikä siihen sidota egoistista ajattelua, jolloin niihin sidotaan ajatus omasta hyödystä (esimerkiksi vastapalveluksesta tulevaisuudessa) tai hedonistisia, jolloin henkilö auttaa muita siksi että siitä tulee hyvä mieli, jolloin auttaminen on väline omaan hyvään.
2: Toisaalta jos altruismi määritellään sellaiseksi toiminnaksi, että siinä ihminen auttaa toista, tälläinen voi syntyä hyvinkin evolutiivisesti : Esimerkiksi sukulaisvalinnan kautta syntyy tilanne, jossa se että pelastat 3 lastasi ja kuolet itse, on itse asiassa evolutiivisesti viisas strategia. Joten se, että henkilöt kokevat tunnetasolla tälläistä auttamis ja pelastamispakkoa aidosti saisi evolutiivista etua.
___2.1: Tällöin esimerkiksi Kantin määritelmä moraalista täyttyisi hyvinkin: Hänhän määritteli moraalisen toiminnan siten että siihen liittyi henkilön motiivi sekä mietintä siitä mikä tuottaa hyvää. Eli Kantin mielestä moraali vaatii jonkinlaisen motiivin ja sen että toiminta on rationaalinen tämän suhteen.
___2.2: Samoin Humen ehto siitä että moraali liittyy sympatiantunteisiin täyttyy. Näiltä näkemyksiltä katsoen evoluutio voisi tuottaa jonkinlaista moraalista toimintaa.

Siksi yksi hyvä kysymys sen suhteen, kun henkilöt auttavat toisiaan, onkin, että onko altruismi millä tavalla määriteltyä. Lisäksi voidaan vakavasti ajatella myös sitä, että jos altruismi määritellään ensimmäisellä tavalla, että onko sitä itse asiassa havaittavissa luonnossa ja ihmisissä vai ei. Jos sitä ei esiinny, ei sen olemassaoloa tarvitse selittääkään.

Tämän vuoksi koko itsensä uhraaminen muiden kustannuksella voidaan poistaa selittämistä vaativien ilmiöiden joukosta, selittämällä miksi sellaiselta tuntuvat toimintatavat voidaan selittää egoismin ja yksilön oman edun kautta.
1: Yksilövalinnallisesti etua saadaan vaikka Hamiltonin perustelun kautta : Jos henkilö on minulle läheistä sukua, hänen auttamisensa yleistää myös omia geenejäni, koska meillä on sukulaistemme kanssa yhteisiä geenejä. (Esimerkiksi minulla on ½ geeneistä isältäni.) Tämä tarkoittaa sitä että esimerkiksi lapsista ja suvusta huolehtiminen ei ole "pyyteetöntä altruismia", sillä se parantaa vanhemman kelpoisuutta. Toki tämä ei tarkoita sitä että vanhempi itsekkäästi miettisi, että "autan tuota kakaraa, jotta se levittäisi geenejäni." Itse asiassa tässä kohden on muistettava, että evoluutiossa automatisoituminen on monesti "hyvä kikka": Jos jostain toiminnasta on etua, sen automatisoituminen auttaa isosti, koska silloin sitä ei tarvitse aktiivisesti miettiä, toiminnasta tulee ikään kuin automatisoidusti järkevää. Ihmisen ei siksi tarvitse miettiä sitä auttaako lapsiaan, koska tässä mietinnässä on aina vain yksi tulos, ja sen miettiminen voi johtaa joskus erehdykseen päätelmässä. Jos eliö tekee lapsen auttaisen automaattisesti, ja tunteisiin sidutusti, se tekee tekee sen aina.
2: George Williamsin mukaan useat ryhmävalinnalla selitetyt asiat antavat itse asiassa itsekästä etua: Esimerkiksi jos päästän varoitushuudon, käy paitsi niin että jätän pakenematta ja jätän vähemmän valmistautuneita taakseni (jolloin saan etua muihin nähden) ja että huudolla kiinnitän saalistajan huomion itseeni (jolloi saan itselleni haittaa) aikaansaan lisäksi hässäkän, jossa pakeneminen on todennäköisempää (jolloin saankin tästä itse etua). Ja tietenkin lisäksi mahdollistan sellaisen tilanteen että kukaan laumassa ei kuole, mikä nostaa geenieni yleisyyttä, koska laumassa olevat ovat minulle todennäköisesti jotain sukua (mistä saan myös itse etua.)
3: John Maynard Smithin peliteoriaan liittyvät mietinnöt selittävät kuinka joltain epäitsekkäältä tuntuvissa jutuissa on kyse oman edun maksimoinnista. Hänen hyökkäävät haukkansa ja pakenevat kyyhkynsä saavuttivat aina tasapainotilan. Peliteoriassa lyhyen tähtäimen etu, eli huijaaminen, aggressio tai muu vastaava on pitkässä tähtäimessä huono. (Tätä efektiä voidaan vieläpä voimistaa, jos esimerkiksi huijarin kanssa ei suostuta pelaamaan, jolloin hän ei enää saa edes mahdollisuutta voittaa pisteitä.) Tätä kautta yhteistyöllä ja muilla vastaavilla on hyöty, johon evoluutiokin voi luonnollisesti tarttua.

Toisaalta moni haluaa selittää altruismia myös ryhmävalinnan kautta, jolloin myös "itsensä uhraava altruismi" on mahdollista. David Sloan Wilsonin ideana ryhmätason adaptaatio seuraa jos valintaa tapahtuu ryhmätasolla ja eri ryhmillä on erilaisia kelpoisuuseroja jotka johtuvat siitä että eri ryhmät toimivat eri tavoilla, eli niissä on variaatiota. Ryhmävalinnassa ryhmän säilyminen on ratkaisevaa: Esimerkiksi jos heimo A muodostaa yhtenäisen sotilaallisen ryhmän niin jokaisen sotilasyksilön olisi asetettava henkensä alttiiksi. Näin esimerkiksi sotaa käyvä porukka toki sallii henkensä vaaralle laittamisen, mutta saavuttaa kuitenkin parempaa etua ryhmän kautta.
1: Tosin taistelutoveruuttakin voidaan ajatella itsekkäästi: Jos kuulun ryhmään A, ja järjestäytynyt heimo B hyökkää maillemme (sukulaisvalinnan etua ei ole tässä esimerkissä edes mietitty, vaikka tyypillisesti saman heimon jäsenet ovat toisilleen myös sukulaisia. Eli käyttämäni perustelu on egoistisista egoistisin), vaihtoehdot ovat joko:
___1.1: Heimo A ei järjestäydy, jolloin heimon B tyypit voivat piestä yksinäisiä ryhmän A ihmisiä yksi kerrallaan. Ja tässä todennäköisin tilanne on sellainen että heimo B saisi heimon A tyypin maahan ilman että heimon A edustaja saisi vedettyä kenellekään heimon B edustajalle turpaan. Monta vastaan yksi tappelu kun on olennaisesti vaikeampaa. Näin tälläinen tiivis ryhmä jossa on vaikka kolme tyyppiä, voisi hyvinkin voittaa kymmenenkin yksittäistä tyyppiä ilman että ketään heistä rökitetään tässä välissä. Seuraus: Heimo A:lla ei ole käytännössä mahdollisuuksia. Tuhosta seuraa se että yksilö ei saa jälkeläisiä, eikä hänellä ole ainakaan resursseja ylläpitää niitä.
___1.2: Heimo A järjestäytyy, jolloin joko heimo A häviää tai se voittaa. Yhteistyö tuo mahdollisuuden, joka vaikuttaa yksilön geneettiseen menestykseen.
2: Kuitenkin ryhmävalinnan mahdollisuus liittyy ehkä hieman yllättävästi Simpson's paradoxiin, jossa esimerkiksi yliopisto voi olla tasa -arvoinen ja reilu vaikka selvästi suurin osa pääsykokeissa hylätyistä olisi naisia, jos naiset hakevatkin tyypillisesti aloille joille on vaikeaa päästä ja/tai miehet pyrkisivät yliopistoon menemällä aloille jonne pääseminen on helppoa. Tästä suora sovellutus evoluutioon kun on se, että vaikka ei-altruistit olisivat kelpoisempia kaikissa osapopulaatiossa, ei tästä seuraa, että ne ovat kelpoisempia myös koko populaatiossa keskimäärin. Tämän vuoksi esimerkiksi Elliot Sober on sitä mieltä, että ryhmävalinnan miettiminen on hyödyllistä, ja että sitä on syyttä väheksytty. Ryhmävalinnan kannattajat eivät toki ole sitä mieltä että yksilötasolla tai geenitasolla ei tapahtuisi valintaa, vaan että valintaan liittyy monta erilaista mekanismia ja tasoa, jotka kaikki on otettava huomioon, jotta ilmiötä voitaisiin aidosti ymmärtää
___2.1: Ryhmävalinnan ajatuksen kautta esimerkiksi uskonnollisuutta on selitetty: Se vahvistaa ryhmähenkeä, ja silloin uskonnollinen heimo taistelee rohkeammin ja häviää huonommin heimona, vaikka yksilöille voisikin käydä hassusti. Tällöin uskonnosta on hyötyä.
_____2.2.1: Tätä perustelua ei kuitenkaan kannata esimerkiksi Richard Dawkins. Syynä voi olla hänen tapansa kannattaa geenivalintaa yli kaiken: Hänen selityksensä altruismiin liittyy itsekkäisiin geeneihin, jonka todistukset liittyvät edellä mainittuihin esimerkkeihin joissa avunanto tuo etua ei yksilöille eikä ryhmille vaan sen sijaan yksilön geeneille. Dawkinsin mielestä uskonnollisuus selittyy samalla tavalla kuin se, että perhonen lentää kynttilän liekkiin: Ne ovat sivutuote jostain josta on muualla hyötyä, mutta josta on tälläisissä yksittäistapauksissa haittaa. Dawkinsista uskonto on siis esimerkiksi vanhempien tottelevuudesta syntynyt joko harmiton tai pikemminkin jopa haitallinen sivuoire, josta ei ole mitään hyötyä kenellekään. Minusta hänen näkemyksensä siis perustuu suoraan hänen kannanottoihinsa ryhmävalinnasta.