Jumala haluaa opettaa sinut partitioimaan ja formatoimaan flashmuisteja

Uskonjulistamisen keinot ovat monet. Entinen miekkailunopettajani Guy Windsor oli ostanut Emtec 64GB -flashmuistin jossa oli täytteenä 6GB kristillistä julistusmateriaalia. (Esimerkiksi videon "The Story of Ruth" ja tekstitiedostija "TIME ALONE W GOD") Sellaista jota ei vieläpä voinut poistaa normaalilla delete -komennolla ja muilla vastaavilla. Toisin sanoen tässä oli leikitty "syvemmälä datlla" ja tätä kautta viety aika paljon muistitilaa ja tehty tämä tavalla jossa muistitilaa ei voi ottaa uusiokäyttöön vaan kristillinen propaganda menee mukaan kaikkialle mihin tämän flashmuistin kanssa sitten meneekin.

Keinot ja kekseliäisyys tämänlaisten takana on usein hämmentävää. Vielä hämmentävämpää on tietenkin se, että tämänlaisten temppujen harjoittaja todella kuvittelee tämänlaisen lisäävän heidän suosiotaan. Tosin vaikuttaakin kovasti siltä että valtaosalle niistä kristityistä joille julistaminen maistuu, tuntuu näkökulmana olevan se että asioiden sanominen on tärkeämpää kuin se että se myös menee perille.

Jopa Jack Chickiä pidetään julistuksellisena menestyksenä koska joku on tämän kautta kääntynyt. Mikä on hauskaa kun huomioi sen että jos julistusmateriaalia levitetään massana niin vaikka sen vaikutus olisi vain yksi käännynnäinen sadasta tuhannesta, sitä kautta saadaan käännynnäisiä pelkästään sillä että yritetään riittävän monta kertaa. Ja samalla unohdetaan että aika moni ihminen vieraantuu kristinuskosta samailsella Jack Chick -materiaalilla.

Jos sananlevitys tehtäisiin sellaisella tavalla joka huomioi yleisönsä se olisi huomattavasti vähemmän ärsyttävää. Tämä tosin johtaisi siihen että kristityt eivät saisi kokea olevansa sorrettuja. (Heidän mielensä toimii aika usein siten että jo yritys kiertää deleetiosuojaus ja yritys poistaa flashmuistista kristillistä propagandaa sama kuin halu sensuroida kristinuskoa...) Moni kristitty onkin tässä suhteessa vähän kuin palomies joka sytyttelee paloja voidakseen tuntea olonsa tärkeäksi ja tarvituksi. He eivät toki ehkä teknisesti halua että heitä kohdellaan ilkeästi mutta he kyllä samalla jotenkin tarvitsevat tätä elämäänsä ja hakeutuvat tilanteisiin joissa heille käy näin.

Tämänlaatuinen on toki jotenkin tyypillistä kaikille moralisteille, kukkahattutädeille ja "social justice warrioreille". Ja tämä on syy katsoa toimintaa eikä vain sitä mitä tämän toiminnan sanotaan tarkoittavan tai edustavan. Ideologinen tausta ja pinnallinen motiivi ei ole kaikki. Ei tämänlaisia flasheja tehtaileva kristitty selvästi mieti sitä että hän saa pelastettua ihmisiä, vaan että hän saa huutaa sanomaansa.

Lähes Käsittelemättömissä

Muuton yhteydessä koulun oven
tarra lakkaa olemasta
"erikoisesti osuva" ja siitä tulee
pelkästään "normaalisti osuva".

Olin miekkailukoulun joulujuhlissa. Nämä olivat melko tärkeät juhlat siinä mielessä että koulun perustaja Guy Windsor on muuttamassa Iso-Britanniaan. Mikä tarkoittaa sitä, että muut kuin hän opettavat tästä lähtien. Windsor on hieno mies, joten muutto "ei ole läpeensä hyvä asia". Hän on ollut elämässäni enemmän tai enemmän aika monta vuotta, joten muutos on tässäkin mielessä suuri. Asiat tulevat olemaan eri lailla.

Juhlista käteen jäi paljon. Muun muassa absintin liekittämistä. Ja ennen kaikkea tulin "ostaneeksi" itselleni uuden miekan. Se on koulun "ylijäämäpurkista". Käytännössä se oli joululahja josta maksoin symbolisen 2 euroa jotta se ei olisi lahja johon liittyy jonkinlainen velka. (Windsor lukee mielenliikkeitäni kohtuullisen hyvin.)

Annoin miekalle nimeksi "itsetunto". Koska minulla on nimeämissäännöt. Kukaan ei voi sanoa että minulla ei olisi kunniaa ja omaatuntoa. Harva kykenee punnitsemaan ja mittaamaan omiaan. Harvan velvollisuudentuntokaan on yhtä freudilainen symboli kuin minulla.

Kyseinen miekka on käsittämätön. Hyvin täsmällisellä tavalla. Tarkalleen ottaen se on selvästi tehty hyvin. Sen rakentaja on tiennyt oikein hyvin miten miekka kuuluu tehdä. Siinä ei ole varisevia osia. Se on tehty oikeista metalleista oikeilla paikoilla. Ja se kestää käytössä kuten sen pitääkin. Se värisee ja on painotukseltaan järkevä. Tästä huolimatta se on aika kauhea. Päällimmäisenä on se, että se on pitkämiekka joka painaa vähän päälle kolme kiloa. Se on painoltaan ja tähän liittyvine kömpelyyksineen hirvittävä. Sen muotoilu on muutenkin vähintään omituinen.

Se on siis tavallaan hyvin huono miekka jonka tarkoitusta on vaikeaa ymmärtää. Koska se ei ole huono sellaisella tavalla jota aloittelijat tekee. Se on huono sellaisella hyvin täsmällisellä tavalla jonka voisi kuvitella syntyvän skenaariossa jossa joku myisi sielunsa Saatanalle osatakseen tehdä huonoja miekkoja, lopputuloksena olisi tämänlaisia tuotoksia. Kuka tahansa osaa pilata miekan. Mutta tämänlaisen tekeminen vaatii oikeasti jo jotain. Tätä kautta kokonaisuus on jotain joka huutaa kysymyksiä. Sellaisia kuin "miksi tämä miekka on olemassa?"

Se on kuitenkin erinomainen yksinharjoitteluun. Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin sen käsittämätön paino on hyvä samasta syystä miksi roomalaiset legioonalaiset harjoittelivat normaalia painavammilla aseilla. Ei siksi että heistä tulisi nopeampia niiden kevyempien vuoksi vaan siksi että sellaisen heiluttaminen käy punttisalista. Toisaalta kyseinen miekka on siitä hyvä että tekniikka on sen kanssa pakko tehdä oikein. Sillä se ei ole niin painava että se pelkällä massallaan murskaisi nivelet. Mutta jos sitä käyttää hiemankin kovemmalla nopeudella ja väärällä tekniikalla, miekka kyllä ilmoittaa siitä. Pienetkin virheet, jopa mitättömän pienet virheet, tuntuvat välittömästi ranteissa tai muissa nivelissä. Tavalla jota on vaikeaa jättää huomaamatta. Tekniikka on ennen kaikkea pakko tehdä oikein.

Tälläisen hankinta onkin jossain määrin perusteltua. Etenkin kun hinta on kohdallaan.

---

"Hoikkakätisenä" rimpulana ymmärrän tavallaan kyllä miten jotkut nuoret jääkiekkoilijat ryhtyvät käyttämään steroideja ja muita dopingeja. Heillä on tavoite ja tämän tiellä ongelma. Johon tarjotaan ratkaisua. Kiveksethän siinä pienenevät, mutta ei saa unohtaa että hormoneilla on myös haittavaikutuksia. Muut voivat ratkaista ongelmiaan nostelemalla toistuvasti tarpeettoman painavia esineitä. Jos on huolimaton, itsetunnon pommelilla saattaa lyödä itseään myös suoraan munille.

Miekkahuoltoprojektin ääreltä

Koska olen ollut työttömänä, kärsin tylsyydestä. Koska tämänlainen tuppaa kaltaisillani persoonilla johtamaan tylsistymiseen, olen pyrkinyt järjestämään itselleni ohjelmaa. Yhtenä ohjelmana on ollut se, että olen saanut Guy Windsorilta avaimen ja pääsyn koulun tiloihin sen aikaa kun huollan "yleisessä käytössä" olevat miekat.

Itse, kuten koulun monet muutkin oppilaat, pidän omaa miekkaani oppilaiden hyllyssä. En huolla näitä yksityisomistuksessa olevia miekkoja. Sen sijaan koululla on miekkoja joita etenkin alkeiskurssilaiset - sekä ne joilla ei ole varaa tai halua ostaa omaa miekkaa - käyttävät. Koululla on myös "nurkkaämpärissä" miekkoja jotka eivät ole yleisessä käytössä. En huolla myöskään näitä.

Hinkkaaminen on meditoivaa, tavallaan. Toiminta on mekaanista. Hion teriin tulleet lovet pois (tai enemmistössä tapauksissa pyöreäsärmäisiksi niin että terässä ei ole teräviä siruja ja miekka on tylsä eikä saha.) Poistan myös ruostetta. (Pronssiaseet patinoituisivat mutta miekat ovat terästä joten ne ruostuvat.) Hinkatessa oppii sen miten käy kun ruumis tekee samaa toimintaa pitkän aikaa. Mieli vapautuu. Lisäksi oppii arvostamaan aivan uusia puolia itsessään. Viilaaminen on sen verran raskasta touhua että sitä toivoisi hyvinkin pian että olisi (vielä) kovempi runkkari kuin on.

Huonossa kunnossa?

Tässä huoltaessa voisi toki korostaa miten hieno ja tärkeä tämä projekti on. Tosiasiassa puuhaan melko mitätöntä hommaa pro bono lähinnä jotta vuorokausirytmini on edes teoreettisesti muun ihmiskunnan kanssa samanaikainen. Ja pysyn jonkinlaisessa vireessä. Windsor päästi minut tekemään tätä luultavasti aika isosti sen vuoksi, koska homma ei ole taatusti haitallista ja on ilmeisen ystävällistä antaa minun tekemään jotain joka on edes marginaalisesti hyödyttävää.

Mietteideni puoli onkin tavallaan juuri tästä. Yleisessä käytössä olevat miekat eivät ole erityisen hyvässä kunnossa. Mutta itse asiassa ne eivät ole erityisen huonossa kunnossa. Ei siis ole niin että ne olisivat vaarallisia harjoitella ja siksi jotenkin kokisin tarpeelliseksi korjata tilanteen.

Otin tähän alkuun kuvan.
* Siinä ylimpänä on oma miekkani. (En valokuvaa muiden yksityisiä miekkoja ilman lupaa.) En ole kovin innokas huoltamaan omaa asettani. Sanovat freudilaiset mitä tahansa niin miekka ei ole mikään penis joka tarvitsisi puleeraamista joka päivä. Tässä mielessä olen "laiska perusmiekan omistaja". Osa huoltaa aseitaan tarkasti. Otan tämän esille siksi että oma miekkani ei missään nimessä edusta sitä "siisteintä osaa" oppilaiden omista miekoista.
* Keskellä on yleisessä käytössä oleva miekka. Kuten kuvasta voi näkyä se on hieman .. sanotaanko "patinoituneempi" ... kuin oma miekkani. Mutta se on periaatteessa aivan käyttökuntoinen.
* Alimpana on sitten "ämpärimiekka" joka ei ole käytössä. Se on saanut rapistua ilman huoltoa ja käyttöä. (Se on ollut ämpärissä vuosia. Se on minusta hauskan macho miekka. Painava ja muutenkin sellainen joka voisi olla hauska ostaa kotiin koska siellä sillä voisi elvistellä vieraille.)

Miekkakolmikko demonstroi jännittävää ongelmaa.

Miekkakolmikko on kolmen otos. Jokainen edustaa yhtä ryhmää. Sanoisin "silmämääräisesti" että demonstraatio kuvaa laajempaa miekkakirjoa koulullamme ainakin kohtuu hyvin. Se ei kuitenkaan niinkään todista kuin helpottaa ymmärtämään eräitä altruismin ja talousteorian dilemmoja.

Ensimmäinen asia on se, että koska julkisissa yleiskäyttöisissä miekoissa on kysymys yhteisomaisuudesta, siihen pätee itse asiassa yhteismaan tragedia. Koulu ei mitenkään erityisesti huolla näitä, sellaiseen ei ole aikaa eikä rahaa. Joten huoltoja tehdään vapaaehtoisvoimin. Tästä seuraa se, että jos et huolla yleiskäyttömiekkoja hyödyt kuitenkin jos joku toinen huoltaa. Sinun ei tarvitse ostaa jatkossakaan uutta miekkaa koska työkalut pysyvät käyttökunnossa kauemmin. Mutta jos panostat ja huollat niin kaikki hyötyvät. Joten miksi ihmeessä joku huoltaisi kun voisi sen sijaan olla vapaamatkustajana?

Yhteismaan tragedia on jossain määrin tosi. Se näkyy siinä että yleisessä käytössä olevat miekat eivät ole yhtä hyvässä kunnossa kuin yksityisessä käytössä olevat miekat. Kun itse ostat, maksat kohtuullisesti - tai jopa enemmän - ja käytät itse, on tässä motivaatiota pitää miekasta jonkinlaista huolta. Se ei kuitenkaan ole kovin pitkälle tosi. Yleiskäytössä olevat miekat ovat kuitenkin selkeästi saaneet jonkinlaisen huolehtimisen.

Jos talousasioita lähestytään perinteisen homo economicuksen avulla, se mitä minä ja ilmeisesti jotkut muutkin tekevät miekoille on  eräänlainen mysteeri. Minun projektini on toki vain melko pientä. Mutta sama ilmiö kulminoituu majakanrakennusongelmaan ; Jos rakennetaan majakkaa, siitä hyötyy koko tienoo. Mutta sen rakentaminen maksaa paljon. Ei ole kannattavaa osallistua majakan rakentamiseen verrattuna vapaamatkustamiseen. Joten miksi ihmeessä ihmiset sitten kuitenkin rakentavat majakoita?

Jos ratkaisua tähän altruistisuuteen hakee, yksi syy voi olla maineessa. Ihmisten kannattaa pitää lähellä ihmisiä jotka tekevät asioita joiden avulla he saavat itse vapaamatkustaja. Ja jos vaihtoehtona on se, että tämänlainen toimija lähtee pois, on kenties mahdollista lahjoa hieman jotenkin. Tämä korostaa sitä, että jos hyvistä teoista saa mainetta, se voi seurata vastavuoroisuuteen joissain muissa asioissa. Kysymys voi siis olla "avoimen velkakirjan laatimisesta". Tämä resiprokaalinen altruismi on hyvä strategia jota esimerkiksi verta imevät lepakot käyttävät menestyksekkäästi. Jos ne eivät joku päivä löydä ruokaa ne voivat kerjätä kaverilta oksennusvälipalaa. Jos kaveri on avulias, tätä kannattaa auttaa jos tämä on pulassa. Ja jos kaveri ei ole avulias niin sitten tätä ei auteta kun tämä on kerjäämässä.

Itse asiassa uskoisinkin että tämänlainen ympäristö on luonut evoluutiossa yhteistyöstrategioita. Sellaisia joissa tuetaan tiedettyjä avuliaita tyyppejä koska heistä on hyötyä. Tämänlaisten arvostaminen - ja jopa pieni tukeminen - on kannattavaa kaikille, sillä vapaamatkustajan kelpoisuus nousee siitä että hänen lähellään on niitä ei-vapaamatkustajia. Vasta kun tämänlainen arvostusjärjestelmä on syntynyt, on tuntunut hyvältä auttaa. Ja vasta tässä kontekstissa anonyymi hyväntekeminen on mahdollistunut. Aito altruismi voikin olla "sivutuote" joka ei tue hyvän tekemisen ja avuliaisuuden kannattavuutta. (Aito altruismi tätä kautta "ylittääkin hyödyllisyyden" eikä ole välinearvoinen vaan itseisarvoinen.) Mutta ei sen tarvitsekaan koska maineperustainen avuliaisuus hoitaa tämän homman.

---

Kirjoittajan käsiä polttelee siinä määrin että on aivan täysin varmaa että tänä iltana heillä ei masturboida ; Näin saadaankin ohje siveyden sipuleille, kuten Päivi Räsäselle joka kuulemani mukaan haluaisi kieltää masturboinnin alle 18 -vuotiailta. On turhaa yrittää korjata asiaa kristillisellä propagandalla, Kellogg'sin muroilla, ympärileikkauksella (joka oikeasti kasvattaa lähinnä käsirasvan tarvetta ja käyttöä projektissa) ja muulla. Miekanhuolto on tärkein prinsiippi lähestyttäessä ei-itsesaastutuksellista elämäntapaa!

Pieni ajatus ; Oksennus

Mikä tyyli lyylin lemmikeillä!
Byäärgh!

Havis Amandan hylkeet sylkevät vettä suustaan. Siinä on myös kaloja jotka syöksevät vettä suustaan. Tämä ei ole mitenkään ainutlaatuista. Moni muukin suihkulähde koostuu patsaista joiden suusta tulee vettä.

Minun makuani pidetään makaaberina. Mutta jopa Manneken Pis kusemiskuvastoineen edustaa mielestäni arkista hyvää ja asiallista makua tämän oksennuskuvaston vierellä. Joku on päättänyt että on sivistynyttä pistää joka paikka täyteen yrjöäviä olentoja. Kuin jonkun kaamean mahataudin kourissa jokainen suihkulähde. Eikä kukaan sano mitään!

Ehkä he ovat, hieman Rabelaisin hengessä, ymmärtäneet että ilman ruumiinaukkoja ihminen on umpinainen. Eli olemme kaikkien reikiemme kautta yhteydessä kosmokseen. Kenties oksentavien patsaiden kohdalla on sekin, että kun se on selvästi mekaaninen eli deterministinen, eikä sitä voi ymmärtää niin sitten se olisi jotenkin transsendenttia. Mutta en usko tähän. En tosin voi ymmärtää mikä muukaan tämän muodin takana on?

Kuitenkin. Kun tämä pöntölle puhumisen kulttuuri on niin yleinen, niin minua hämmentää ennen kaikkea se, että tätä taiteellisuuden riemuvoittoa ei ole viety loppuun asti. Missä ovat suihkulähteet joissa vesi tulee nenästä kuin patsaalla olisi jättiläsimäinen aivastuslima tai räkänenä tulossa? Yllättävän harvassa ovat myös suihkuavat perseet. Kun tälle laatoituslinjalle on jo kerran lähdetty, olisi tämä ripulilinjakin aivan yhtä asiaankuuluva. Tälläisten suihkujen väistely toisaalta myös imitoisi aitoa elämää, kuten Guy Windsor opettaa.

Ruumis keskoskaapissa

Guy Windsor kuvasi blogissaan Italiaa. Siellä on näytillä kaikenlaista vanhaa. Eikä vain museoissa. Tähän liittyen he olivat myös käyneet kirkkorakennuksessa. Ja lapset olivat oikein halunneet mennä sinne. Eikä ihme, sillä siellä oli oikea kuollut ihminen oikeassa lasiarkussa. Hieman kuin "Lumikki" olisi kohdannut "Muumio" -elokuvan. Windsorin lausunto oli minusta mainio. "Dead bodies in glass coffins are apparently perfectly kid-friendly. Who knew?"

Tämä on jotain joka on hyvä muistaa aina kun puhutaan vaikka uutisten ikärajoista. Usein järkyttävyyttä tuomitaan aikuisten ehdoilla. Kuitenkin monesti asioiden karmivuus iskostetaan. Moni asia tuntuu "sairaalta" vasta kun meille on syvästi opetettu että se on moraalisesti väärin. Jo Michel de Montaigne käsitteli tähän liittyen kokemuksiaan eri kulttuuripiireissä ja huomautti että näissä oli syviä mieltymyksiä jotka kulttuurinvaihdon myötä muuttuivat toisen kulttuurin sisällä absurdeiksi. Lapset järkyttyvät lasikaapissa olevasta ruumiista vasta kun heihin on iskostettu tietynlainen kuolemanasenne.
1: Pelko täytyy iskostaa. Hieman samaan tapaan kuin minä en pelännyt avonaisia vaatekaapinovia, kunnes koulussa oli voimaannuttavaa pelkojen kertomista. Jonka jälkeen kuulin että tämänlaisen pelkääminen on ylipäätään mahdollista. Enkä minä vieläkään pidä avonaisista vaatekaapinovista. Hiton heikoonnutusta oli kyllä tuo pelkojen tunnustamisrituaali.

Ja kyllähän se
kidutuspaalumieskin
jostain muistuttaa...

Ja tämä kuolemanasenne on kulttuurissamme syvässä. Ja sen syynä ei ole pääosin edes mikään kirkon moralismi. Itse asiassa päin vastoin. Perinteisesti kirkoissa on voinut olla esillä ruumiita. Kun vanhoissa kirkoissa vierailee, oppii että lattian alla on kuolleita ihmisiä. Olen itse kävellyt itsensä Mestari Charles Darwinin haudan päältä "Westminster Abbeyssä". Siellä on lattian alla maatumassa ellei peräti kokonaan kadonnut. Samoin on Suomessa vanhoissa kivikirkoissa. Hautuumaat ovat vanhoissa kirkoissa myös itse kirkkorakennuksen ympärillä tai lähimaastossa.

Sen sijaan nykyään olemme medikalisoituneet. Siihen tietysti liittyy sinänsä terveellinen hygienian käsite. Joka itse asiassa on pakosti jonkinlainen sensuristinen projekti. Koska sairaudet leviävät jonkinlaisen kontaminaation kautta ihmiset eristetään sairaista karanteeniin. Joka on käytännössä väkisin jonkinlainen kanssakäymisen rajoite. Medikalisaatio on johtanut myös siihen että sairauksia voidaan hoitaa. Ja niitä hoidetaan yleensä keskitetyissä laitoksissa joita kutsutaan sairaaloiksi ja terveyskeskuksiksi. Tämän sivutuotteena sairaat ja kuolevat päätyvät joka tapauksessa pois kuljeksimasta. He eivät ole katukuvaa häiritsemässä.

Ongelma hoidetaan siis samalla niin taudinaiheuttajien kuin häiritsevien mieleentulojen kohdalla. Katukuvan siisteytyminen on siis paitsi lääketieteellinen tapahtuma niin myös asenneilmapiiriä koskeva tapahtuma. Ja molemmissa häiritseviä elementtejä siivotaan.

Tämä johtaa siitä erikoiseen tilanteeseen että kuoleminen muuttuu eräällä tavalla välitilaksi. Voidaan aivan vakavasti ottaen puhua vaikkapa "sosiaalisesta kuolemasta". Tässä voidaan nähdä että sairaalassa oleminen muuttuu jonkinlaiseksi siirtymäriitiksi jossa hän ensin kuolee sosiaalisesti ja vasta tämän jälkeen oikeasti. ; Voi olla huvittavaa miettiä miten sairaalavierailu silloin tällöin on kuin jokin jossa tuoreesti kuolleen omaiset käyvät meediolla joka sitten välittää viestejä tuonpuoleisesta. Toki luonnontieteellis-faktuaalisella tasolla ero näiden kahden välillä on suunnaton. Ja muun esittäminen on mielenterveydeltään kyseenalaista. Mutta asennemaailmassa ja kohtaamisen tavassa niiden samankaltaisuus on silmiinpistävää.

Voidaankin nähdä että sairaalan eristetty kuolintila on hieman samanlainen välitila mikä keskoskaappi on keskoselle. Siinä ei tavallaan olla vielä käyty syntymisen/kuolemisen prosessia loppuun. Mutta tavallaan kaikki oleellinen on silti jo loppuun käsitelty.

Tähän kuolemaan initioimiseen voi tietysti olla kasvanutta tarvetta jo senkin vuoksi että katukuvasta sensuroitu kuolema - peräti kuolema johon on iskostettu karttamissuhde - on jäänyt helposti reflektoimatta niin syvästi että tässä kuollessa rupeaa olemaan kiire. Toki kuolema kuolemista reflektoimatta ei ole mikään tappio. Mutta ongelmana onkin se tunteidenkäsittely ja ahdistus joka kuolemaa edeltää. Se ei varmasti ole helppo prosessi. Eikä valmistautumaton mieli ole tässä avuksi, ainakaan jos valmistautumatonta mieltä on kuitenkin iskostettu kuoleman epämiellyttävyydellä.

Kenties monien pitäisi tulla tässä kohden enemmänkin lasten kaltaiseksi. Heidän kaltaistensa on kuoleman valtakunta.

Onko "formi" äärellinen vai ääretön?

Karatessa kataa arvostetaan paljon. Kyseessä on tekniikoiden suorittaminen peräkkäin ja ilman vastustajaa. Ja tätä tehdään hyvin tietyssä kaavamaisessa järjestyksessä. Tämä on tietysti hieno keino ; (HEMA)miekkailussa vastaavaa toimintasarjaa kutsutaan formiksi. Tämä on mielestäni hauska sana koska se pitää sisällään ajatuksen muodosta.

Harjoittelimme torstaina uudistunutta Syllabus formia. Suurin osa sen muutoksista korostaa sujuvuutta. Sitä miten liikkeet saadaan nivoutumaan yhteen tauotta. Mahdollisimman tiivis ja yhtenäinen liikesarja jossa on kaikki oleelliset tekniikat on jotain joka ikään kuin pakottaa katsomaan tekniikkasarjaa kokonaisuutena.

Tunnilla Windsor lähestyikin formia nimenomaan kahdesta suunnasta.
1: Ensimmäinen on se, että tekniikat ovat erityisen tärkeitä. Sillä Fiore opettaa ne kirjoissa. Nämä ovat se lähde. Tässä mielessä formi on ikään kuin lause joka sanotaan näillä tekniikoiden kirjaimilla. Ja tärkeämpää on saada kirjaimet oikein.
2: Toinen on se, että jossain eksistentiaalisessa mielessä formi on kokonaisuus, ja tekniikat ovat itse asiassa abstrakteja inhimillisiä konstrukteja joiden pääasia on helpottaa muistamista. Näin ollen voidaan jopa ajatella että formi on kokonaisuus joka voidaan pilkkoa minimaalisen pieniin osiin joista saadaan ääretön jatkumo. Pilkkominen on kuitenkin huono asia koska sitä kautta syntyy helposti taukoja itse suorittamiseen.

Tämänlaatuinen ajattelu voidaan liittää paljon syvällisemmiltä vaikuttaviin asioihin. (Sanon tahallani syvällisemmältä vaikuttaviin. Sillä eihän formia syvällisempää asiaa tavallaan olekaan!) Nimittäin ajan ja tilan filosofiaan. Tilan ja ajan yhteys miekkailuun ei luonnollisesti ole mikään ihme. Fioren älykkyyttä symbolisoiva harpinkantajailves, prudentia -hyve, keskittyy havaitsemiseen, etäisyyden hahmottamiseen ja oikeaan ajoitukseen. Miekkailu on tietyssä mielessä geometriaa jota tehdään ajassa ja tilassa. Joten ei pidä hämmästyä jos ajan ja tilan filosofia tulee aihepiirin kohdalla vastaan.

Formi Zenonin paradoksin kohteena.

Jos otamme Zenonin paradoksit, niissä käsitellään aina jotenkin ajan ja tilan filosofiaa. Näiden paradoksien ytimessä on yleensä juuri äärettömyyden käsite.
* Jos Akilles jahtaa kilpikonnaa, kilpikonnalla on etumatka. Akilles joutuu ensin juoksemaan siihen missä kilpikonna oli aikaisemmin, mutta kun Akilles ehtii tähän on kilpikonna ehtinyt liikkumaan vähintään pikkiriikkisen, joten Akilles joutuu kulkemaan vielä hetken tähän, mutta kilpikonna on taas liikkunut. Ja näin Akilles ei koskaan saavuttaisi kilpikonnaa.
* Jos Akilles olisi matkalla jonnekin, hän joutuisi ensin kulkemaan matkan puoleen väliin. Ja sitten sen jäljelle jääneen osan puoleen väliin. Ja tämän jäljelläolevan matkan puoleen väliin ... ja näitä matkoja tulisi ääretön määrä, joten on ihme että kukaan koskaan ehtii mihinkään.
* Jos Akilles ampuukin jousella, voidaan ottaa äärettömän lyhyt pätkä aikaa. Ja kun nuolen kulkemia matkoja pilkkoa äärettömän pieniin osiin, päädytään tilanteeseen jossa nuolen pitäisi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa jotta liike olisi mahdollista.

Hyvin klassinen tapa ratkaista asia on korostaa juuri sitä että havaintomme osoittavat että Zenonin päättelyssä on pakosti jokin ongelma.
1: Yksi tapa ajatella asiaa onkin se, että aikaa ei ole mahdollista pilkkoa äärettömän lyhyisiin pätkiin. Tällöin paradoksi ei tietysti voi päteä koska ajatuskoe vaatii juuri sitä että aikaa voitaisiin käsitellä kuin se pilkkoutuisi äärettömän pieniin osasiin. Tämä on mielestäni hyvin uskottava vasta-argumentti. Fyysikot eivät puhu Planckin pituuksista ja Planckin ajasta turhaan. Tämä on hyvin kiinnostava vasta-argumentti. Sillä se korostaa että logiikka ja tosiasiallinen maailma eivät ole samoja asioita. Zenonin ajattelussa ei ole rationaaliselta kannalta mitään vikaa. Ajatus on loogisesti koherentti ja mahdollinen (necessary true) mutta se on kuitenkin fyysisesti katsoen väärä (contingently false).
2: Toinen lähestymistapa asiaan on se, että tosiasiassa ihmiset vain segmentoivat asioita. Jos esimerkiksi otamme suoran, voimme argumentoida että se koostuu pienemmistä alaosasista joita on ääretön määrä. Matemaatikko kiittäisi ajatusta ja kertoisi että jopa lukujen 1 ja 2 välissä on äärettömän monta desimaalilukua. Mutta tosiasiassa voidaankin ajatella että tämä suora on kokonaisuus ja ihmiset vain sitten pilkkovat kokonaisuutta pienempiin osasiin. Nämä jaottelut ovat konseptuaalisia. Ja näin ollen niiden tuottamat äärettömyydet eivät ole kunnollista äärettömyyttä (actually infinite) vaan potentiaalista äärettömyyttä (potentially infinite). Henkenä on juuri se, että vaikka tekisimme kuinka monta pienemmäksi pilkkomista ja vaikka tämä pilkkominen olisi mahdollistakin, voisimme tosiasiassa vain lähestyä ääretöntä mutta emme koskaan saavuttaa sitä. Tämäkin ajattelu toki nojaa siihen että ihmiset voivat kuvitella puolikkaan Planckin pituuden puolikkaassa Planckin ajassa. Ja tässä mielessä ihmisen kuvittelukyvyn voidaan ajatella olevan suuremman kuin todellisuuden, mutta tässä pilkkomista ei itsessään pidetä mahdottomana.

Kuinka universumin alku ja tekniikkasuoritteen aloittaminen ovat samantapaisia kysymyksiä.

Jälkimmäinen ajattelutapa on kiinnostava koska siinä on ääretön joka epäintuitiivisesti kyllä ei ole "oikeanlaista ääretöntä". Tuo puolustus on tullut itselleni tutuksi William Craigin ajan filosofiassa. Olen hänen kanssaan melko harvoista asioista yksimielinen. Mutta eräs niistä on se, että emme pidä ajallisessa maailmassa olevista aktuaalisista äärettömyyksistä. Näin ollen voisinkin sanoa että jossain mielessä formi on eksistentiaalisesti jatkumo ja tässä mielessä "potentiaalisesti ääretön" mutta se ei ole kunnollista todellista äärettömyyttä. Se on "katedraalin rakentamista tyhjään". Se on hetkellistä ja rajallista, ja ääretön ja täydellinen on siinä mukana korkeintaan ajatuksena. "Make it perfect, make it pure" on tässä suhteessa ihanne. Ja niin kauan kuin vastaus ihanteeseen ei ole "I don't know any other way" on ylipäätään mitään mieltä harrastaa koko asiaa. (Windsor kehottaa usein edelliseen ja oma itseironisuuden saastuttama tapani on joskus vastata jälkimmäisellä.)

Puryear on kirjoittanut tuoreen kritiikin Craigille. Artikkeli toki koskee sitä että Craig on joutunut ankarasti torjumaan kaikki aktuaaliset äärettömyydet. Sillä jos se olisi mahdollista, Craigin universumin alkua koskeva kalam -argumentti olisi väärä. Siksi Craig korostaakin että äärettömyys ei ole aktuaalista. Eli voimme kenties pilkkoa sekunnin ties miten pieniin murto-osiin mutta nämä olisivat vain potentiaalista äärettömyyttä. Sellaista joka johtuu siitä että ihmisen mieli konstruoi asioita joka eivät ole "oikealla tavalla reaalisia". Puryear ottaa tämän Craigin argumentin täydestä. Mutta käyttääkin sitä siten että jos oletamme fysikaalisen universumin, niin tosiasiassa Craigin ongelmana on se, että periaatteessa se, että pilkomme tämän jatkumon tunteihin ja sekunteihin voi olla vain konseptuaalinen ongelma. Eli Craigin argumentit joissa naturalismi huutaa aktuaalista äärettömyyttä ovatkin vajaita. Ne eivät ota huomioon sitä mahdollisuutta jonka Craig tunnistaa muualla.

Itselleni tämä on luontevaa. Sillä näen että universumilla on alku. (Aikakin on fysikaalinen ominaisuus joten on turhaa olettaa jotain universumia edeltävää aikaakaan.) Ja tästä eteenpäin laskien voimme aina edetä hieman eteenpäin ja lähestyä ääretöntä koskaan sitä saavuttamatta. Joten mitään aktuaalista äärettömyyttä ei ole eikä tule. Syllabus formikin alkaa miekan huotrastavetotekniikalla ja jatkuu sitten. Kyllä senkin voi filosofisesti konseptualisoida äärettömän lyhyisiin pätkiin ja tässä mielessä siihen voidaan soveltaa äärettömyyden kaltaisia filosofisia konsepteja. Tosin sen jälkeen toimiminen vaatisi teleportaatiokykyä tai kykyä olla kahdessa paikassa samanaikaisesti. Silti formia voi tehdä ja tämä syntynyt paradoksi ja looginen virhe ei tosiasiassa rajoita todellisuutta kovinkaan paljoa. (Eli samaan tapaan kuin Craigin ajatukset siitä että "naturalismi" ei voisi olla mahdollista koska hän konseptualisoi sitä tietyllä tavalla.)

Ihminen kestää äärettömyyttä lähinnä sillä että ääretön ei ole aktuaalista. Se on vain päässä oleva konstrukti, samantyylinen ajatus kuin kaikkivaltius, kaikkihyvyys ja kaikkivoipuus. Ihminen elää sillä että sitten kun formi on suoritettu, kaikki päättyy fenestra destraan. Toivottavasti äärellisessä ajassa. Ihanteena tähän olisi minuutti, koska siihen aikaan sen saa tehtyä jos toimii ripeästi ja ilman pysähtelyjä. Mutta se on vaikeaa. Ja sen vuoksi saattaa tuntua jopa siltä että suorituksen tekeminen voisi vaatia äärettömän paljon harjoittelua ; Onneksi tuo aika ei kuitenkaan vaadi ihmisen fyysisten rajoitusten ylittämistä joten vaadittu harjoitteluaika on paljon vähemmän. Ääretön on jopa potentiaaisen harjoittelun kohdalla vihje siitä että jos jokin vaatii äärettömän ajan harjoittelua, se on vain ovela kiertokeino sanoa että se on mahdotonta.

---

Muumipeikko on silti ihana. On, vaikka jyrkimmät realistit kyseenalaistavat hänen olemassaolonsa.

Kuka on "mainostaja" ja kuka "asiakas" sosiaalisessa mediassa?

Usein puhutaan vain "sosiaalisesta mediasta". Ja sitten siihen niputetaan kaikki. Kuitenkin jos asiaa katsoo hitusen tarkemmin voi huomata että sosiaalisen median sisällä on toimintaa joka on hyvinkin erilaista. Sosiaalinen media on kuitenkin hyvin suuri ja tärkeä asia. Monilla ihmisillä iso osa elämästä menee sosiaalisen median äärellä. Tätä kutsutaan vapaa-ajaksi ja velttoiluksi. (Osa tekee sitä jopa töissä.)

Eikä pelkästään ajankuluna ; Guy Windsor on käyttänyt sosiaalisen median antamia hyötyjä kirjoittaessaan hyvin tarkasti rajatulle ja pienelle kohderyhmälle. Perinteinen mainostamistapa tarjoaa hyvin vähän mahdollisuuksia tämänlaiseen. Mutta jos kirjoittaa juuri tietyn segmentin mieltymyksiin sopivaa materiaalia jonka tuotteille on vähän kilpailua, kohdennettu mainonta on hyvä tapa lisätä käteisvirtoja. Sosiaalinen media auttaa pienyrittäjiä ja lisää monimuotoisuutta juuri siinä muodossa missä se on rikkaus.

Sinätuubi

Jos minulta kysytään, YouTube saa toimia esimerkkinä siitä miten sosiaalisen median "pohja" toimii äärimmäisen hyvin. Se on paikka joka saa uskomaan Adam Smithin näkymättömään käteen.

YouTubessa rahavirrat eivät toki ole huimaavia, mutta siellä on kuitenkin liikkeellä ajatus siitä että jos teet suosittua sisältöä, sinun on hyvinkin mahdollista tienata tällä. Suosittu kanava saa katsojia. Ne mainostajat jotka haluavat mainostaa näillä kanavilla rakentavat mainoksia joita sitten yritetään asettaa juuri näihin aiheen kannalta relevantteihin kanaviin. Klikkaukset taas tuovat rahaa sisällöntuottajalle.

YouTube yrittää tehdä kanavista suosittuja ja näyttää mahdollisimman relevanttia ja kiinnostavaa sisältöä. Se on sen etu. Ja tämä etu tukee sisällöntuottajien etuja. Ja mainostajakin hyötyy prosessissa.

Faece/off

Facebook ei toimi yhtä miellyttävästi. Itse asiassa se on hieman siltä kuin sen takana ei olisikaan mikään näkymätön käsi vaan Saatanan käsi. Syy on yksinkertainen. Facebookin tärkein toimintaperiaate on se, että se piilottaa asioita. Ja näkyvyyttä voi parantaa rahalla.

Et näe kaikkia ystäviesi päivityksiä etkä seuraamiesi ryhmien keskustelunaloituksia. Kun teet päivityksen, se jää aluksi vain hyvin pienen joukon nähtäväksi. Ja jos nämä pitävät siitä - eivätkä vain "pidä" vaan joko klikkaavat "likeä" tai kommentoivat - se näytetään hieman useammalle. Josta seuraa se, että facebookissa pitäisi aktiivisesti reagoida. Jos luet ja nautit ystäviesi asioista, se ei riitä ; Ystäväsi päivitykset ja elämäntapahtumat jäävät sinulta pikku hiljaa näkemättä. Lopputuloksena on se, että
* Facebookryhmien aktiivisuuden odotetaan vähenevän ajan mittaan. Facebook itse on ottanut asian avoimesti esiin. "We expect organic distribution of an individual page's posts to gradually decline over time" YouTubea taas ajaa ajatus kanavien ävijämäärien kasvusta, koska se tuo lisätuloja täsmä mainostajille.
* Ryhmät muuttuvat helposti joko kaikukammioiksi tai riitelyryhmiksi, koska ne ovat ne tavat joilla saadaan reagointeja.

Kokonaisuus on häiritsevä. Paikka jossa ytimessä ovat muut ihmiset ja sosiaalisuus tuntuukin harjoittavan kaikkea sellaista jota ei ihmisten kanssa toimeentulemiseen tavallisesti liitetä. Facebook kannustaa käyttäytymään läheistesi parissa siten kuin heidän parissaan ei hyvien tapojen mukaan saisi olla.

Lisäksi piilotustapa, jossa yksilöt ja ryhmät ja yritykset joutuvat maksamaan saadakseen näkyvyyttä ihmisille jotka ovat jo aktiivisesti ilmoittaneet olevansa kiinnostuneita vaikka jostain aiheesta tai tuotteesta on jotain joka ei viehätä yksittäistä käyttäjää tai edes mainostajaa. Itse asiassa facebook on tässä mielessä käänteinen YouTube ; Facebookissa joudutaan maksamaan jotta ihmiset saavat nähdä asioita sen sijaan että facebook yrittäisi näyttää mahdollisimman paljon kiinnostavaa sisältöä. "Facebook pitää tietoa panttivankinaan" ja yrittää saada maksua jokaisesta markkinointitapahtuman mahdollistamisesta. kun YouTube yrittää lisätä kanssakäymistä ja markkinatilanteita ja luottaa että tämä on se mistä ihmiset haluavat maksaa YouTubelle itselleen. Jos sosiaalista mediaa katsoisi pelkkänä monoliittina voisi näyttää että pinnallisesti samanlaiset tilanteet pitävät sisällään vastakkaissuuntaisia strategioita, joissa raha virtaa päinvastaisiin suuntiin.

Tämä on tietenkin jotain jota facebookin on pakko tehdä. Sillä facebook ei ole youtube. Facebook on liikeyritys jonka tehtävänä on tehdä rahaa. Ja koska "sosiaalinen media" ei ole mikään monoliitti, on erilaisten firmojen käytettävä erilaista ansaintalogiikkaa.
1: Monella on satoja facebookystäviä ja hän on kiinnostunut ja seuraa monia eri aiheita. Ei ole mielekästä klikkautua sisään ja saada tuhatta päivitystä. (Jos sinulla on 300 ystävää ja keskimäärin ihminen päivittää facebookissa 4 päivitystä, tulee pelkistä ystävistä 1200. Puhumattakaan ryhmistä joihin ihmiset kuuluvat ja joista valtaosa omasta facebookajastani kuluu.) YouTuben julkaisutahti ja julkaisutapa on äärimmäisen erilainen, joten sillä ei ole tätä ongelmaa.
2: Toinen asia on se, että facebookin pääsisältö, se joka siellä kiinnostaa, ovat ihmiset eivätkä asiat. Tälläisessä ympäristössä on vaikeaa kohdentaa mainontaa. YouTubeen mennään viihtymään, oppimaan ja tekemään vastaavia asioita. Facebookissa taas pääsijassa ovat kaverit, kuvien jakaminen ja vastaava.
3: Kolmas asia on se, että facebookin julkaisualustassa on monia päivityksiä peräkkäin. Tämä tekee hyvin vaikeaksi mitata yksittäisen ryhmän arvoa. YouTubessa pitämiset, seuraajat ja näiden seuraajien vakaus tarjoavat varsin objektiivisen mittariston juuri tälle. Jos arvoa ei voi mitata, on vaikeaa päättää olisiko siitä kannattavaa maksaa. Joten facebook välttää riskit ja on valinnut tien jossa sille maksetaan, eikä sitä tietä että se maksaisi jollekin joka ei sitten tuottaisikaan rahaa facebookille.

Taustavoima

Suurin ero on siinä että YouTubessa sisällöntuottaja, mainostaja ja yleisö ovat yllättävän eri asia. Toki sama ihminen voi mainostaa tuotetta, tehdä videoita ja katsoa muita videoita, mutta tämän ei pidä antaa sekoittaa. Kun ihminen katsoo, hän on yleisö tuolle tietylle kanavalle ja tietylle videolle tietyn ajan. Ja YouTuben kannalta miellyttävintä on se, että siellä on suuri yleisö joka ei ole sisällöntuottajana lainkaan. Joka tarjoaa hyvän yleisöpohjan mainostamiselle. Tämä on YouTuben voima ja tämän avulla se pystyy tarjoamaan rahaa sisällöntuottajille.

Facebookissa taas ei ole oikeastaan mitään eroa. Sisällöntuottajat nähdään samaksi kuin mainostajat. Jos sinulla on ryhmä, facebook käsittelee tätä kuin se olisi jonkinlainen yritys joka hakee itselleen suosiota. Ja jos katsotaan facebookin perusrakennetta voidaan huomata että jokainen facebookpäivittäjä on perimmiltään sisällöntuottaja. Eli facebookin kannalta mainostaja. Facebook tiedostaa tämän ja siellä onkin mahdollista ostaa rahalla näkyvyyttä päivitykselleen. Erikoisinta on, että näkyvyydenosto halvimmillaan tarkoittaa sitä että maksat rahaa jotta päivitys näkyy kaikille ystävillesi, siis henkilöille jotka ovat jo klikanneet itsensä ystäviksesi.

Otin tämän asian esiin siltä kannalta, että sisällöntuotanto näyttää olevan kriisissä. Internet on tuottanut ongelmia musiikkibisnekselle ja kirjoille. Ja suurimpina kärsijöinä näyttävät olevan juuri sisällöntuottajat. Kenties YouTuben toimintaperiaatteesta saattaisi löytyä apuja siihen miten musiikintekijä voisi muuttua maksajasta (joka käyttää aikaansa ja rahaansa editoimalla ja tuottamalla levyjä) palkansaajaksi.

Audatiaa haastamassa ; eli pelien eleganssista

Lautapelit ovat yleisesti ottaen sosiaalisia pelejä. (Lue ; En ole hirveästi panostanut.) Tämän Ropeconin aikana tulin kuitenkin pelanneeksi kohtuu paljon. Suuri osa peleistä joita pelasin oli minulle aivan upouusia/uppo-outoja. Uusina peleinä tuli tutustuttua esimerkiksi sellaisiin peleihin kuin "The Great Dalmuti":in, "Ca$h 'n Gun$" ja "Manhattan". Tämän lisäksi kokeilin paria sellaista peliä jonka nimiä en enää muista.

Eli tässä on jo esillä kuinka melko lyhyessä ajassa voi oppia pelaamaan viittä peliä. Sillä tavalla että sitä pystyy pelaamaan muiden kanssa ja joskus jopa olemaan haaste. Sillä tasolla että kykenee kenties selittämään muille miten sitä peliä pelataan Syynä on se, että yleensä pelit yritetään tehdä helppokäyttöisiksi. Tämä ei ole sama asia kuin se, että peli olisi huono. Päin vastoin ; Esimerkiksi klassikkopeli "tammi" taipuu hyvin yksinkertaisiin sääntöihin. Se vaatii strategiaa ja älyä. On toki helppoa arvostaa "shakkia" jonka erilaiset nappulat luovat peliin kompleksisuutta. Ja shakki muistuttaa että joskus melko kompleksinen peli voi olla todella elegantti. (Shakin nappulat, aloitusasema ja siirrot vaativat jo aika paljon muistelua.)

Toisaalta esimerkiksi "Ca$h 'n Guns" on perusrakenteeltaan yksinkertainen mutta hyvä. Siinä on kuitenkin mahdollisuus ottaa erilaisia lisävariantteja, kuten omalle roistolle jonkin erikoisominaisuuden, jotka lisäävät peliin kompleksisuutta mutta jotenkin myös vähentävät sen "eleganssia". (Se on silti oikein hauska peli.) Kompleksisuus ei ole sama kuin hienous. (Shakki on tammea elegantimpi peli, mutta ei pelkästään sen takia että sen nappulat ja siirrot on vaikeampi oppia.) Nykyään pelien käytettävyys on kunnossa ja niitä voi oppia monia ja nopeasti. (Jos aikaa vain riittää pelaamiseen.)

Mutta pääasiaan.

Sitten otankin esille "Audatia" -pelin. Itse Guy Windsor on ollut mukana kehittämässä tätä uutta korttipeliä. "Sattumalta" minullakin sattuu nyt olemaan se aivan omana. Ja miksi ei olisi? Siinä on maailman hienoin ja tärkein aihe. Siinä on Fiorea. Se on pelinä kaunis. Siihen on tiivistetty jotain hyvin oleellista miekkailusta. Sen detaljeihin on panostettu kiitettävästi. Hahmojen pukeutuminen on ajanmukaista ja jokainen kortin strateginen yksityiskohta on vahvasti perusteltu ja kontekstoitu mukavasti.

Se on myös ihan kiva peli. Pidän siitä miten peli aloitetaan valitsemalla vuoron perään hyveitä. (Aloittaja on haastaja joka aloittaa audatialla, haastettu saa valita jäljelle jäävistä kolmesta yhden, haastaja jäljellä olevasta kahdesta minkä haluaa ja viimeinen menee haastetulle.) Nämä vaikuttavat siihen mitä tekniikoita on parempi tehdä.

Tätä voi sitten manipuloida lisää valitsemalla joko omaa hyvejoukkoa tukevia tai heikkouksia paikkaavia perusasentoja. Perusasennot myös rajoittavat mitä tekniikoita itse voi ja ei voi tehdä ja samoin se jossain määrin sulkee joitain vaihtoehtoja vastapuolelta. Jotka sitten valitaan "puolistrategisesti sokkona" ja avataan peliin yhtäaikaisesti. Ja vasta tämän jälkeen aletaan käyttämään niitä tekniikkakortteja.

Asennot ja iskut ovat erikseen. Jota ei yleensä tule vastaan missään vastavassa. Koska pelit ovat aina tekniikkakeskeisiä eivätkä mieti perusasentokysymyksiä tai muutakaan joka tekisi korttimäiskimisestä jotain joka muistuttaisi enemmän jotain jota kehtaisi kutsua nimellä martial art. Peli on taktinen ja opettavainen. (Ja mikä parasta, korttien joukossa on se, että vastapuolta potkitaan munille! Juuri kuten Fiore meitä opettaa! Täysillä!)

Korttien funktiot on kuvattu erilaisin symbolein, joten miekkailutaitoa ei tarvita.

Mutta sitten yläreunassa on ties mitä kaaria, kuvissa mustia reunakuvioita ja kuvan alla vaakunaeläimiä jotka kaikki vaikuttavat peliin. Eikä asiaa auta se, että keskivertopelaajalle "Frontale ditta Corona" sanoo vain aivan ei yhtään mitään. Kuvat onneksi auttavat, esimerkiksi perusiskuissa on vain yksi miekkamies ja selvästi liikettä kun taas tästä eteenpäinjatkavissa tekniikoissa on kaksi miekkailijaa. Mutta hieno vanha italia ei tässä auta pelaajaa. Se vain toimii referenssinä. Ja tätä kautta se tietyllä tapaa tukee pelin snobistisuutta, eikä pelattavuutta. Tosin pelin tarkoituksena lienee myös tehdä juuri näistä termeistä tutunoloisia, joten ratkaisu on jossain määrin hyväksytty ja tuettu muullakin kuin egoilulla.

Kaiken kaikkiaan pelin detajien runsaus ja yleinen perusteltu monimutkaisuus johtavat siihen että pidän "Audatiaa" enemmän sofistikoituneena pelinä kuin eleganttina pelinä. Ja sen perusidea on melko työlästä oppia. Ja oikeastaan vasta kun pelin idea on opittu sitä voi pelata. Sitä ennen tarvitaan joku joka ehdottaa minkä tyyppisiä asioita pitää katsoa ja etsiä pakasta. Nämä eivät ole totuttelupelejä vaan demonstraatioita jotka simuloivat etäisesti pelaamista.

Tämä vaikeus ei toki ole uutinen. ; Pelin omilla sivuilla on kiitettävästi tutoriaalimateriaalia jotta tämän mainion pelin voi oppia. Tässä kohden perusongelma on kuitenkin se, mikä käytettävyyden kanssa on aina. Ideaalimaailmassa käyttöohjeita ei tarvita. Jokainen kerta kun sinun on pakko delegoida tutoriaalia on siis jonkinlainen epäonnistuminen. (Siitäkin huolimatta että on kaltaiseni willage idiot.) Näkisin että syy on siinä että peli on varsin nopeatempoinen, miekkailun tapaan voitto ja häviö varmistuvat "kohtuu pian". Kysymys on osumasta. Ja tämä saavutetaan yllättävän lyhyin sekvenssein. Ja jos sekvenssi menee "umpisolmuun" ja venyy pituutta se itse asiassa iteroituu alkuun joten pituus on niissäkin tapauksissa näennäistä. Ja näihin muutamaan korttiin liittyy joka ikisessä vaiheessa se, että niissä on uusia rajoituksia, uusia "jos niin niin tee A ja jos ei niin tee jotain ihan muuta". Näin ne pari korttia eivät yhdellä kokeilulla sisällä kuin marginaalisen määrän pelin kokonaiskompleksisuudesta. Ja kaikkien juttujen opettelu tilanteenmukaisesti vaatii siksi tosi monta kierrosta.

Lisäksi pelin käytettävyyttä heikentää, toki vain hitusen, se että eri henkilöiden pakat ovat samalla taustakuviolla. Korteissa olevat piirrokset ovat mallikkaasti konsistentin vaatetuksen avulla erotettavissa. Mutta vain kuvapuolelta. Lisäksi meille kerkesi käymään siten että jokaisessa pakassa oleva materiaali sekoittuu helposti yhteen. Esimerkiksi hyvekortit voivat livahtaa siten että yht'äkkiä pakassa olisi valittavana kaksi audatiaa kun toisen kortin spesiaalit ovatkin livahtaneet väärän pakan mukaan. Taustavärityksellä tämänlaatuisen voisi täysin välttää. Mutta toisaalta tämän voi välttää myös yleisellä siisteydellä. Kun pitää pakat siistinä ja asianmukaisilla paikoilla, ei häiriötä tule. Tässä mielessä peli voidaan nähdä jonain joka kasvattaa pelaajan järjestelmällisyyttä ja auttaa häntä näin kasvussa kohti ihmisyyttä. Mutta valitettavasti käytettävyysnäkökulmassa tämänlaatuinen kasvatustyö on usein eitoivottua. Jos jokin vaatii kärsivällisyyttä se kertoo että sen sujuvoittaminen parantaisi käytettävyyttä. Jos järjestelmällisyydelle asetetaan rimoja, pelin ykskantaistaminen ja yleinen murphyn lain toteutumisen estäminen parantaisivat käytettävyyttä.

Toisaalta peli on sen perusrakenteen oppimisen jälkeen hauskaa läimittävää. Siihen saadaan vaihtelua siten että peliä pelataan eri henkilöillä. Pelaaminen tosin vaatii tätä kautta vähintään sen kaksi eri pakkaa. (Ja tällä hetkellä niitä on kaksi valmiina.) Saman idean laajentamisella mukaan ollaan tiettävästi lisäämässä ainakin aitoon historialliseen henkilöön sidottua naistaistelijaa, jolla on omanlaisensa kuvat ja tekniikat. Näin peliin saa myös elävyyttä. Toisaalta tämä korttipeli tuntuu olevan sellainen että siihen on hyvä sitoa jonkinlaista tarinankerrontaa. Itse asiassa pelin kulun ymmärtäminen muuttuu yksinkertaisemmaksi kun tapahtumat selitetään auki vaikka siten että "counteroin säälittävän frontalesi ja lyön sinua kostoksi päähän, mitäs haukuit uljaan maamme viiniä, kurja fransmanni jolla on paskanväriset kengät." Tämänlaiset selitykset auttavat molempia pysymään kärryillä onko seuraavaksi jotain johon pitää torjua vai tehdä mitäkin. Pelin kulku helpottuu tämän pelin kohdalla jos sitä pelaa immersiivisesti. Tämä on yleensä harvinaista. Tarinan lisääminen useimpiin lauta/korttipeleihin vaikeuttaa niiden pelaamista. Tässä tapauksessa se parantaa peliä niin paljon että siitä pitäisi tehdä suositus!

Kaiken kaikkiaan pelaaminen saakin hauskuutensa puolesta paljon pisteitä. Sen ainut merkittävä heikkous on lähinnä sen vaikeus. Ideaalina olisi että pelin vaikeus syntyisi strategioinnista eikä taustapelistä itsestään. Mutta tietenkin on syytä muistaa että Windsor on tunnettu pedanttisena ja tarkkana miehenä joka haluaa ennen kaikkea että asiat ovat oikein. Tämä mielessä pitäen uskallan sanoa että peli on onnistuttu tiivistämään varsin näppärästi. Sillä tiivistettävän kohteen ollessa hyvin kompleksinen, on automaattista että joko leikataan autenttisuudesta (yliyksinkertaistetaan ja tuotetaan pelejä joissa on huonoa miekkailua eli syntiä) tai sitten luodaan hirvittävän vaikea peli. Tämä mielessäpitäen peli on yllättävän hyvä.

Näyte puolisoni kanssa pelaamasta kierroksesta.
Osaatko esillä olevasta nähdä kumpi (sininen vai punainen) voitti?
Tai onko peli kesken? Huomaatko myös hukatun potentiaalin?
Kaikki on ihan selvää kun mietit että syntyykö korttien yläreunojen
kaarista täysiä ympyröitä vai ei. Ja miten reunojen seitsemän iskun
kaavakuvat vaikuttavat pelidynamiikkaan.
(Rehellisyyden nimissä en silti takaa että tässä kierroksessa ei olisi virhettä.
En vai itse ole huomannut sellaista, mikä ei tarkoita että sitä ei olisi.)

Käytännöllisesti sanoen epäkäytännöllistä

Eräänä päivänä, lähimenneisyydessä, miekkailukoululla keskustelin mr. Windsorin kanssa erinäisistä asioista. Kesken keskustelun hän kontekstoi vastauksen siltä kannalta että minä olen käytännönläheinen tyyppi. Ajatus oli hämmentävä. Sillä minua on elämäni aikana kutsuttu ties millä tavoin. Mutta juuri tämä ei ole kuulunut niihin.

Itse asiassa minulla näyttää olevan jonkinlainen abstraktin teoreetikon maine. Olen epäkäytännöllinen, en osaa rakentaa oikein mitään, en osaa ajaa autoa ja tehdä vastaavia arkisia toimia. Ja vihaan kotitöitä. Ja suurta määrää muitakin asioita joista normaalien ihmisten arki itse asiassa koostuu. Harvat tekevät ja toteuttavat taitoni ovat niin spesifejä että niitä ei oikein saa sovellettua missään niin epämääräisessä kontekstissa kuin arjessa. ; Minut paremmin tuntevat ihmiset sanovatkin jopa sen tyylisiä asioita että on ihme että älynlahjoistani huolimatta moni aivan arkinen tekeminen on niin vaikeaa. Kontrasti hämmentää.

Kuitenkin tietyllä tavalla Windsorin huomio oli myös oleellisen tosi. Siitä huolimatta että olen niin arjesta vieraantunut ja abstraktien käsitteiden hurmaamana kielellisessä vankilassa, että minusta on hyvä kutsua käytäntöä korostavia ihmisiä "pragmaattisiksi".

Tämä on kenties vahviten esillä juuri miekkailussa. (Ja siksi kukaan muu ei tee tämänlaisia ajatuksia.) Eikä sitä kautta että olisin hyvä ja taitava. Ei. Vaan sen takia miten suhtaudun käsitteisiin. Moni ihminen suhtautuu käsitteisiin teoreettisesti. Tällöin heillä on jäykkä mutta perfektionistinen tapa. Miekkailussa tämä lähestymistapa johtaa siihen että he tekevät harjoittelusta sitä että he etsivät esimerkiksi täydellistä roverso sottanoa. Heille tämä käsite on tärkeä, ikään kuin jokin metafyysinen arvo. Tekniikka on kuin Platonin ideamaailman heijastuma ja aina hieman epätäydellinen.

Minulle käsitteet ovat likiarvoja. Likiarvoja jotka itse asiassa vääristävät todellisuutta ; Tosiasiassa miekaniskuja on lähes ääretön määrä, samoin kuin tilanteita. Käsitteitä käytetään siksi että ilman viitekehystä ei ole päämäärätietoista harjoittelua vaan pelkkää käytännöstä tekemällä oppimista. Käsitteitä luodaan jotta voidaan luoda konsepteja. Ja nämä ovat usein sekoittuneet. Jossain tilanteessa on vaikeaa sanoa onko jokin isku mandritto fendente vai mandritto mezzano. Ja sekoittumistilanteessa vastatekniikaksi luultavasti kelpaa kumpi vain. Siinä on vain variaatiota, vapautta valita. Ja jos näin ei ole, niin tähän väliin ei todennäköisesti toimi kumpikaan ja siksi siinä pitäisi olla käsite. Ja sen jälkeen asia olisi korjattu. Minulle käsitteet ovat välttämätön paha, jotain joka helpottaa harjoittelua. Keskustelun loppu. Jos olet mystikko niin en oikein jaksa kiinnostua. "I am shallow guy, you know, talk someone wiser".

Asenteeni ei siis tässä mielessä heijasta kotityön ja arjenhallinnan kömpelyyttäni. Ja tätä kautta on hyvä huomata, että minulla on karkeasti ottaen varsin banaali suhde metafysiikkaan. En ole looginen positivisti, joten tiedän että metafysiikkaa on kaikessa arkisessakin tekemisessäni. Miekkailun käsitteellistäminen tekee siitäkin välittömästi jossain määrin teoreettisen konseptin. Sen sijaan metafysiikka on suurimmaksi osaksi sitä että ihmiset kuluttavat aikaansa kysymyksiin jotka olisi kenties parasta naulata vessan seinälle. Heidän näkemyksensä alkaa usein jäsentymään teoreettisesti joidenkin hyvin abstraktien käsitteiden ympärille. Ja totuuden sijasta etsitään maailmankuvan jäsentämiskeinoja. Jokaisella on maailmankuva, mutta en näe miksi sen pitäisi johtaa tämänlaiseen käsitemasturbaatioon.

Noin karkeasti ottaen näen että moni klassinen filosofinen ajattelu onkin tässä kohden jotain joka soveltuu hirvittävän huonosti oikein mihinkään. Syy on se, että luonnollinen kieli ei ole loogiikkapohjainen ilmaisusysteemi. Eli kun ihminen käyttää jotain kommunikointikieltä joka ei ole matematiikkaa tai suoraa logiikkaa, hän ei esitä loogisia propositioita. Itse asiassa jopa niin syvästi että valtaosa ns. sofistikoituneimmista filosofisistakaan erimielisyyksistä eivät ole erimielisyyksiä logiikan yli vaan erimielisyyksiä premisseistä. Ja vielä useammin erimielisyyttä merkityksistä. Arkipuheessa tämä vieläpä korostuu. Ja tätä kautta ontologia on mitätöntä. Ja jopa epistemologia on useimmiten huvittavaa. Mutta epistemologia voi sentään olla kätevää. Sillä sen puolella saadaan kuitenkin vapautta siitä että maailmassa olisi pelkästään joko mielipiteitä tai loogisia abstraktioita. Epistemologia on siis epämiellyttävä kompromissi joka on pakko tehdä. Se on kuin sitä että maailma jossa ei muuten olisi järjestystä laimennettaisiin muotoon jossa pystyy elämään ja toimimaan ja josta kuitenkin saadaan irti jotain muutakin kuin kaaoottista mielipiteilyä. Se on sitä että kehitetään kaaoottiseen kamppailuun sen tyylisiä käsitteitä kuin etäisyyttä arvoivat nyrkkisäännöt zogho largo ja zogho stretto. Joka on toki etäisyyttä mutta myös riippuvainen omasta ja vastapuolen ruumiinrakenteesta ja täten yllättävän harmaasävyinen ja kompleksi.

Teoriaa käytäntöön

"To show that a theory assumes a given object, or objects of a given class, we have to show that the theory would be false if that object did not exist, or if that class were empty; hence that the theory requires that object, or members of that class in order to be true."
(Quine, "Existence and Quantification", 1966)

Ja tämä on varmasti yksi niistä syistä joiden vuoksi Quine on juuri minulle hyvin sopiva tieteenfilosofi. Hän toki painotti yhä loogisuutta ja logiikkaa hyvin vahvasti. Mutta hänen suhtautumisensa falsifikaatioon, teorioiden yhteennivomiseen ja käsitteellistämiseen ovat jotain joka on ollut itselleni hyvin tärkeää. Ajalla ennen muutaman vuoden "internettyhjiötäni", eli vuosituhannen alkupuolella, olin ajattelutavaltani melko holistinen. Yhdistelin asioita tavalla joista oli paha sanoa olivatko ne oikein vai väärin. Tämä on tietysti turvallinen tie. Mutta sitten ns. harjoitin opintoja aiheesta. Ja tässä kohden ongelmaksi tuli se, että tiedostin miten tehokas ja hyvä ajattelutapa itsekriittinen reduktio on. Samalla tiedostin miten epäluonteva ja itselleni vaikea tämä prosessointitapa on. Minulla meni valehtelematta 2 ja puoli vuotta elämästä pelkästään tämän yhden asian kanssa. Onneksi "internettyhjiöni" aikana sain syvennyttyä Quinen näkemyksiin. Sillä hänen mallissaan reduktio on mukana mutta ei ehdottomana. Quinen malli on tästä huolimatta kuitenkin holistinen. Se arvostaa reduktiota mutta ei nojaa yksin siihen.

Ja ennen kaikkea sen terve suhde käsitteisiin on varsin pragmaattinen. Yllättävän pragmaattinen. Esimerkiksi hänen "Existence and Quantification" korostaa että sellaiset olemassaoloväitteet kuin "on olemassa yksisarvisia" tai "on olemassajäniksiä" voivat olla harhaanjohtavia. Quinen idean voisi tiivistää seuraavalla tavalla ; Hän korostaa että on olemassa ero arkijärjen eksistenttiväitteiden, kuten jänisten, ja filosofisten olemassaoloväitteiden kuten, numeroiden, loogisten operanttien ja attribuuttien, välillä. Ja tämän lisäksi on olemassa ero sillä filosofille olemassaoloväite ei ole ihan samanlainen kuin arkipuheessa. Sillä on eri asia puhua empiirisistä kuin kategorisista oletuksista.

Tämä erottaa Quinen esimerkiksi Hegelistä. Hegelillä oli ytimessään Absoluutti. Ja tämä johtaa siihen että Hegeliläinen ei oikeastaan koskaan kohtaa tilannetta jossa hän joutuisi muuttamaan uskomuksiaan riippumatta siitä mitä he kohtaavat. He ovat lähinnä koherentteja. Ja kuten itse olen usein korostanut, koherenttius on välttämätön mutta ei riittävä ehto siihen että on minun silmissäni mitään muuta kuin hupsu. Quinelainen unohtaa absoluutin ja nojaa sen sijaan sellaiseen asiaan kuin parsimonia. Quinelainen filosofia käsittelee toki sanoja ja käsitteitä, mutta siinä kysymys ei tavallaan enä ole mistään "lingvistisestä joustavuudesta tai joustamattomuudesta". Se sen sijaan keskittyy selitysvoimaan, konsilienssiin ja muihin vastaaviin soveltaviin kulmiin. Hyvä tiede ei siis vain sovita itseään muiden keksimiin intellektuellisiin konsepteihin ja koherentisoi itsensä näin osaksi yleistä intellektuellia käsiteakrobatiaa. Vaan siinä on nimenomaan jotain joka hyödyttää monia muita tieteenaloja. Presuppositionisti, joka ajaa absoluutin asiaa, miettii siis tavallaan siten että miten hän voi hyötyä muista tieteenaloista. Quinelainen taas miettii miten tämä ja tämä konsepti hyödyttää muita. Koherenssi ja käsitteiden muotoilu ovat jotain jonka nämä päinvastaiset lähestymistavat jakavat. Asenne esimerkiksi viittaamiseen on kuitenkin tyystin päinvastainen. Ja tämä tekee Quinelaisuudesta yllättävän pragmaattisen. Mutta omituisella logiikkakeskeisellä abstraktilla tavalla.

Käytäntöä teoriaan.

Tämä ero näkynee melko vahvasti siinä blogini kohtaamassa kommentoinnissa joka on koskenut MBTI -persoonallisuustestiä. Oma lähestymistapani nojasi yleisesti sovellettuihin konsepteihin. Kuten validiteettiin jota tässä käytän esimerkkinä. (Ei pidä nyt luulla että minulla iski päälle MBTI -lukkiuma. Maailmalla pyörii monia, vielä MBTI:täkin heikommalla tieteellisellä tolalla olevia psykometrisiä työkaluja. Kuten Rorschachin testi. Ja vielä tätäkin höpsömpi Warteggin testi, joka jostain surullisesta ja käsittämättömästä syystä on melko suosittu.) Kritiikin ydintä oli ilmeisen vaikeaa huomata, koska kommentoija puolustautui siten että MBTI -teoria ei ole sellainen teoria. Hän on toki oikeassa siitä että tuon tyylinen kritiikki sopisi erityisen hyvin siihen teoriaan jonka Jung aikanaan esitti. Eli jossa ihmisillä olisi jokin introvertti-ekstrovertti -persoonallisuustyyppi. Ja nykyään MBTI -testaajat harvemmin uskovat näin.

Koska MBTI:n teoria ja se mitä se teoria sanoo ja ei sano on toki jossain määrin tärkeää. Mutta se oli samalla jotain joka vaikeutti koko kritiikin ymmärtämistä. Hänen oli vaikeaa nähdä että validiteetin kohdalla ytimessä on se, että testin lopputuloksena meillä on neljästä merkistä koostuva profiili, jotka koostuvat neljästä keskenään dikotomisesta merkistä joista saat aina jomman kumman mutta et koskaan molempia. Näiden yhteisvaikutuksesta syntyy lopullinen profiili. Ja validiteetti on nyt vain sitä että mihin todelliseen tämä kaikki viittaa. Teoriakeskeisen on vaikeaa nähdä että näiden lukujen kannalta validiteetti kasvaa jos ihmisten persoonallisuus muodostuisi siten että asiat olisivat joko-taita.

Se, että MBTI -teoriassa ei kannateta tämänlaista luokittelua ei muuta sitä että luku olisi validimpi jos näin olisi. "Ei ole sellainen teoria" on tosi mutta testin validiteetin kannalta irrelevantti totuus. Se, että testi mittaa "suhteellista luonnetta" ei muuta sitä että testi olisi hyödyllisempi jos se mittaisi psyykessä olevia jakolinjoja ja arvioisi tätä kautta "absoluuttista ominaisuutta". Jos esimerkiksi jatkovalottaa MBTI -testin tapaa tulkita vaikka profiili ESTJ. Indikaattorin mukaan ekstrovertti (E), tosiasiallinen (S), ajatteleva (T) ja järjestelmällinen (J). Ja hänelle kerrotaan että tyypillisimmillään tähän tyyppiin kuuluvat toimeenpanijat, esimerkiksi sotilasjohtajat. Tämä ei tarkoita että hän ei olisi sisäänpäinkääntynyt, vaan että hän latautuu seurassa eikä yksin. Ja muutenkin se ei, paitsi ehkä vanhimmassa MBTI -teoriassa, tarkoita kyvyttömyyttä yksinoloon.

Tämä johtaa siihen että korrelaatioiden ja joko-tai asetelmien puute ei kumoa teoriaa teoreettisena konseptina. Sen sijaan se iskee MBTI -testin antamien tulosten parsimoniaan. Ja kädessä olevan tuloksen kykyyn tarjota tehokkaita sovelluksia.

Se kuitenkin vähentää sitä miksi tuollaisella tuloksella on väliä. Jos voi olla molempia saman jatkumon päitä, se tarkoittaa että voit olla vahva molemmissa tai heikko molemmissa. (Jos tätä verrataan kaikkiin muihin ihmisiin.) Ja esimerkiksi itselleni hyödyllistä on tietää myös joustavuuspuoli. Selvästi itse pelaan vahvasti "yhteen pussiin" siten että MBTI todennäköisesti toimii minulle monin paikoin paremmin kuin monelle muulle. Olisi kuitenkin tärkeää tietää heikkoudet ja sen että osalla on pelivaraa paljon enemmän. Tämän tiedostamista tosin heikentää se, että MBTI antaa kehuvia positiivisia mielikuvia joissa maistuu vahva absoluutti. ESTJ;nä esimerkiksi kuulet olevasi "vartija" joka johtotehtävissä "tosiasioihin nojautuva käytännön toimija". Kaikki kuvaukset ovat kuitenkin suhteellisia, joten et välttämättä ole keskivertoisesti tosiasioihin nojautuvampi kuin muut. (Joten on ihmeellistä miksi tässä testissä ei voi epäonnistua. Se kun parantaisi sen laatua. Mutta MBTI -testin yhtenä suosion piirteenä onkin juuri se, että se on psykologisesti niitä testejä joiden tekemisestä tulee hyvä mieli. Se hivelee egoa kun mikä tahansa profiili saa positiivisen ja optimistisen kuvauksen.)

Validiteetti katsoo mitä tuolla saadulla tuloksella mitataan. Se ei katso että "onko teoria koherentti havaintojen kanssa" eikä "miten teoria tulkitsee numerot metafyysisesti kumoutumatta ristiriitaisuuksiin" vaan siitä miten hyvin ja yksiselitteisesti annettu luku kuvaa jotain jota maailmassa on ja tapahtuu. Ja näin Quinelaiselle tulee helpommin mietittyä sitä "minkälainen teoria saisi tämän luvun valossa paremman validiteetin kuin jokin toinen teoria". Vastapuoli ei tässä tietysti oikein voi ajatella muuta kuin "näin meitä taas olkiukotetaan" sillä eihän heidän teoriansa sano mitään tälläistä. Ei kukaan toki tätä väitäkään. Kun kysymys onkin lopputuloksesta ja sen luonteesta.
1: On toki ymmärrettävää miksi tekstini tulkittiin kuten tulkittiin. Esimerkiksi tuoreehko "Vox" -lehden kritiikki MBTI:stä sekoittaa tässä asialliseen kritiikkiin asiatonta näkemystä MBTI:n taustateoriasta. Hekin ovat hämääntyneitä käsitteistä ja vahvan absoluutin vallassa. Ja tässä näkökulmassa kovimmat iskut koko konseptia vastaan jäävät vieraiksi.

Loppukommentti:

Toki tämä paljastaa myös erään varjopuolen asiasta. Terry Pratchett kuvaa tätä jopa jonkinlaisena ihmistyyppinä historiallisuudella maustetussa "Viemärin valtias" -nuortenkirjassaan. Absoluutteja välttävään pragmaattiseen mutta ovelaan ihmistyyppiin viitataan seuraavasti (s. 216) "Herra Dickens, en pitänyt erityisesti ystävästänne Disraelista. Hän on niitä ihmisiä, jotka näkevät kaksi puolta joka kysymyksessä. Hän ikään kuin leijuu ilmassa, mikäli ymmärrätte mitä tarkoitan. Aivan kuin kaikki olisi, tuota noin, kuin jokin kangas jonka voisi puistella ja taitella taas kokoon. Äiti sanoi, että sellaiset ihmiset ovat viattomia mutta vaarallisia."

Ihmiset ajattelevat ryhmiin kuulumisen ja identiteettien kautta. Ja minulla ja kaltaisillani on pahana tapana rikkoa ihmisiä, ei tavoitteellisesti vaan ikään kuin sivutuotteena. Sillä abstraktiot joihin maailmankuvat sidotaan ovat identiteetin polttoainetta. Ja vaikka monet esittävätkin että "vihataan syntiä mutta rakastetaan syntistä" niin tosiasiassa et voi iskeä ihmisen identiteettiin iskemättä myös tuohon ihmiseen. Ei ne ole eriytettävissä, ja jokainen joka leikkii muuta on kuin kiduttaja joka ei kiduta asiakkaitaan ihmisinä vaan ainoastaan laittaa puutikkuja heidän kynsiensä alle. Ja selittää kuinka hän ei koskaan piinaa sielua vaan aina tavalla tai toisella ruumista. Sillä kaikesta arjessa elämisestään huolimatta ihmisiä vetää puoleensa Abstraktinen Absoluutti. He ovat kenties käytännönläheisiä, mutta maailmankuvallisissa kysymyksissä liiankin abstrakteja ja teoreettisia. He ovat minun antiteesini. Ja he ovat myös enemmistö.

Likaa eli patinaa

Kirjoitin kun sain harjoittelutikarini uutena. Itse Guy Windsor valmisti sen omakätisesti, joten se oli tätäkin henkilökohtaisempi. Sen muotoilu sopi uhuisiin sormiini. (Ja sopii yhä.) Liitin näytille kuvan siitä silloin. Ja liitin tämän mukaan tuohon tämän blogauksen alkuun. Nyt tuo sama tikari näyttää hieman erilaiselta. Aikaa ei ole kulunut kuin pari vuotta. Tai ainakin ne ovat tuntuneet "vain -vuosilta". (Toisista näkökulmista ne samat vuodet tuntuvat ikuisuudelta ja yhdeltä tervassa uimiselta.)

Kyseessä on aivan sama esine. Sitä voi olla vaikeaa uskoa, kun kuvaa katsoo. Mutta se on. Jossain määrin tämä demonstroi sitä, miten kaikki mihin kosketan tuppaa muuttumaan likaiseksi. Ja tätä kautta jonkinlainen lian estetiikka/etiikka. olisi mukana. Lika on merkki siitä että asioita on tapahtunut. En siis sotke paikkoja, vaan saan tapahtumaan. Tässä mielessä on jopa ehdotettu että lian siajsta pitäisi puhua patinasta. Patina kun on likaa jolla on kaupantekijäisenä karisma.

Omasta mielestäni tikari oli aluksi hienompi, mutta nyt siinä on enemmän muistoja. Tikarin tekijä itse taas on sitä mieltä että se on nyt paljon hienompi kuin sorvista tullessaan. (Muistojen määrä lienee hänestäkin noususuuntainen.) Nykyisin kykenen myös samastumaan tikarini kanssa paremmin kuin silloin uutena. (Jos sitä nyt koskaan voi tietää miltä tuntuu olla eloton puunkappale jos sitä ei Nagelin mukaan tiedä edes miltä tuntuu olla lepakko. Ja monet fenomenologit kiistävät tämänlaatuisen mahdollisuuden jopa muiden ihmisten kohdalla.)

Joka tapauksessa tikarissani on nykyään niin paljon hikijäämiäni - että myös ripaus verta sen vuoksi että olen kerran telonut itseni sen kanssa - että jossain geneettis-biologisessa mielessä tuo puunkappale on minulle läheisempää sukua kuin sisareni. (Tai mahdollisesti jotkut heistä?)

Talenttilaarista ei voi kauhoa kauaa - ellei kauho kauan!

Kun Takkiraudalta kysytään "Mitä sanoisit nuorelle, sekä älykkääksi että kypsäksi itsensä tuntevalle tytölle, joka on ahdistunut kokiessaan ettei häntä sukupuolensa takia arvosteta niin paljon kuin hän ansaitsisi, ja joka pelkää kehityksensä jäävän jälkeen 25 vuoden iässä niin, ettei hän voi haaveillakaan olevansa yhtä älykäs, viisas ja vastuullinen kuin mies?" Minä vastaan Dunning-Kruger -efekti.

Eli vihjaan suoraan että Galilei -syndrooman ja feministisen naisviha -selityksen sijasta kannattaa kenties katsoa peiliin. Kenties muut eivät tuomitse sinua epäreilusti, vaan kenties olet niin oman itsesi lumoissa ja tiedät asioista niin vähän että et edes käsitä miten vähän asioita osaat. Oliko riittävän ilkeää? Ei se ollut! Se on päin vastoin kannustavaa. Sillä vaikka attribuutit kehittyvät ja jäävät keskimäärin johonkin tiettyyn kohtaan, niin taidot kehittyvät läpi elämän. Jos ja vain jos tekee päämäärätietoista harjoittelua.

Tosiasiassa tässä kohden kyseessä on syvä ongelma joka kattaa kysyjän lisäksi koko yhteiskunnan. Ongelma on kenties tiivistettävissä siihen että
1: Ihmiset on nykyään kasvatettu kehuilla joita ei ole välttämättä edes ansaittu. Heidät saadaan kokemaan olevansa fiksuja. Tosiasiassa kehu saa meidät vain tuntemaan olomme mukavaksi sen sijaan että ne kehittäisivät taitojamme. Moni pitääkin "rakentavana keskusteluna" jotain jossa korostuu asioiden kehittämisen sijasta kohteliaisuus ja mukavuus. Ei se ole rakentavaa keskustelua vaan jotain jossa laadulla ei ole väliä joten kaikki tuntevat olonsa mukaviksi.
2: Arvostamme ja ylikorostamme talenttia emmekä tiedosta että se ei ole sama asia kuin taidot. Tämä johtaa lyhytjänteisyyteen. Näemme että olemme ominaisuutemme, jotka taas ovat ennen kaikkea jotain jota perimmiltään olemme. Ja siksi haluamme tuloksia nopeasti tai ajattelemme että lahjakkuutemme ovat jossain muualla. Älykkyys ei tässä vaiheessa enää olekaan lahja, vaan taakka. Sillä siitä tulee identiteetti jota epäonnistuminen haastaa. Ja näin päädymme tekemään kognitiivisesti kohtuullisen keveitä asioita. Lahjoja ei käytetä koko tehollaan, koska se vaatisi haasteteita jotka uhkaisivat mielikuvaa omasta neroudesta ja erinomaisuudesta.

Muut ihmiset kuitenkin perimmiltään arvioivat taitojamme. Guy Windsor on kirjoittanut tästä tuoreessa blogauksessaan. Hän korostaa Dweckiä joka on kirjoittanut kirjan "Mindset: The New Psychology of Success". Windsor korostaa miten hän itse oli yliopistossa vaikeuksissa koska hän ei ollut oppinut miten opiskellaan. Hän oli aina ollut fiksu joten läksyjä ei ollut tarvinnut puurtaa. "Fiksun ja laiskan ongelma" tiivistyi siihen että epäonnistuminen haastaa koko identiteetin koska epäonnistuminen vihjaa että ei olisikaan fiksu. Yliopisto -opinnot viittasivat kuitenkin toiseen ongelmaan kuin tyhmyyteen. Laiskuuteen. Laiskuuteen jota oma identiteetti älykkyydestä peräti ajoi ; Windsor esitti itse asian seuraavalla tavalla "I read a lot, and wrote essays when asked (never more than one draft), but I had no idea how to actually work through difficult problems, come up with solutions and test them against the evidence, all that sort of thing. Rhetoric, logic and grammar, yes; I could write a decent argument. But nobody had ever taught me how to work things out, how to wrestle a body of knowledge down from unattainably complex to I know this. It wasn’t thought necessary to teach me this, because I was “clever”. And I would have resisted it anyway, because it was equivalent to failure."

Dweck on huomannut että optimistinen ominaisuuksien kannustus ei ole rakentavaa. Jos halutaan että ihmiset ovat hyviä ja taitavia, on tiedostettava työn merkitys. Talentin kohdalla onkin siten, että se antaa lähinnä pienen edun aluksi. Sitten työ ohittaa sen. Itse kohtaan tätä toistuvasti blogini kanssa. Moni ajattelee että kun kirjoitan nopeasti kohtuullisen fiksuja tekstejä, niin se johtuu siitä että olen älykäs. En kuitenkaan ole merkittävän älykäs. Kaikki tapahtuu pääasiassa siksi että olen tehnyt tätä paljon.

Näen että tässä on valtavasti merkitystä pseudotieteissä. P. Z. Myers kirjoitti tuoreessa blogissaan siitä miten ihmiset käyttävät erilaisia oikoteitä. Hän esimerkiksi ottaa esille sen miksi Hovindin oli käytännöllistä maksaa siitä että saa diplomimyllystä tohtorintutkinnon jolla ei tee mitään akateemisessa maailmassa. "Credentialism always makes for convenient excuses. We love to construct simple shortcuts in our cognitive models: someone has a Ph.D., they must be smart (I can tell you that one is wrong). Someone is a scientist, they must have all the right facts. And of course, the converse: we can use the absence of a Ph.D. or professional standing, to dismiss someone. Creationists are very concerned about this, and you see it over and over again: the desperate need to acquire a degree or title, even if it is from some unaccredited diploma mill or a correspondence school, in order to justify their wacky beliefs." Tämä korostaa sitä mitä olen aikaisemmin puhunut "konservatiivisesta think less -mindsetistä". Näin esimerkiksi kreationismin ongelmana ei ole tyhmyys vaan enemmänkin voimakas intuitioiden käyttö. Kahnemaniin viitaten he käyttävät paljon kevyttä ja kohtuulliseen tulokseen johtavaa ajattelutapaa sen sijaan että he koskaan pysähtyisivät ja tekisivät asian analyyttisesti, hitaasti ja vaikeasti.

Ihmiset käyttävät paljon intuitiota. Ja uskon että älykkäiden ihmisten kohdalla on jopa riskinä turtua omaan fiksuuteen. Jos on koulussa tottunut siihen että äly päästää läpi esseistä, on vaikeaa tottua siihen että totuus ja todellinen osaaminen kompleksisemmissa tilanteissa onkin vaikeaa. Älykäs ja laiska on siksi huono tiedemies. Sillä äly ei ole oikotie Totuuteen vaan oikotie siihen että haetaan oikoteitä.
1: Siksi esimerkiksi "Takkirauta" -blogi näyttää minun silmiini usein hieman kummalliselta. Kiinnostavalta mutta puutteelliselta. Blogi tarjoaa usein lupausta ilman täyttymystä. Sen kirjoittaja on ilmeisen fiksu ja laiska. (Hän jopa identifioi itsensä näin.) Ja tämän vuoksi tottunut siihen että hän voi käyttää mielleyhtymiä argumenttien sijasta. Ja tätä kautta syntyy todellakin niitä ajatuksia joissa ajatellaan että attribuutti on jotain joka voidaan laittaa yhtäläisyysmerkkeihin taitojen kanssa. Moni pitää häntä dogmaattisena kirjoittajana, minä taas intuitiivisena kirjoittajana. (Ja ero näiden välillä on syvä jos asiaa katsotaan elämänasenteessa ja aste-ero jos katsotaan itse argumentteja.) Toki monella muullakin konservatiivilla on riskinä ajautua siihen että "arkijärki" muuttuu tieteeksi, totuudeksi ja logiikaksi. Maailma pyörii tämän jälkeen "itsestäänselvyyksillä" jotka on joskus kerran oivallettu, mutta jotka ovat enemmän intuitiivisesti selviä (näille yksilöille itselleen) kuin jotenkin varmistetusti Tosia. (Älykkyys ei ole oikotie Totuuteen.) Luultavasti sillä että on oltu fiksuja.  Mutta ennen kaikkea koska ei ole oltu ahkeria.

Itse asiassa menen jopa niin pitkälle, että älykkäillä ja laiskoilla on suurin riski muuttua ns. epäluotettavaksi lähteeksi. Sillä he ovat älykkäitä ja osaavat tuottaa fiksuja ideoita. Joilla ostetaan karismaa ja uskottavuutta. Syvä ymmärrys kuitenkin jää puuttumaan. Mutta tätä on vaikeaa huomata, ellei ole heitä parempi. Tyhmä tekee toki asioita vielä huonommin. Mutta he eivät sen sijaan saa samanlaista karismaa, joten heidän kohdallaan "vääräksi auktoriteetiksi" muuttuminen ei ole yhtä suuri riski.

Miksi HEMA ei ole karatea.

Itsepuolustuslajeissa on paljon yhteistä perustaa. Samoja tekniikoita heitetään puolin ja toisin. Karate kuitenkin perustuu opetusperinteeseen. Ideana on katkeamaton ketju jossa tietty oppi siirretään sellaisenaan oppilaille. Historiallinen miekkailu sen sijaan nojaa perinteeseen jossa opettaja-oppilas -ketju on katkennut. Tämän vuoksi se perustuu rekonstruktioon. Rekonstruktio taas perustuu parhaseen sen hetkiseen tietoon. Sen vuoksi saattaa käydä kuten nyt. Eli perusteisiin tehdään muutoksia ja jatkokehityksiä. Tämä takaa sen, että historiallinen miekkailu ei koskaan ole valmis ja se kehittyy koko ajan. Syntyy jopa paradigmanmuutoksia. ; Joku keskiaikaisen kielen verbin taivutusmuoto saattaa muuttaa vain miltei kaiken. (Ja toisaalta opetusta kehitetään muutoinkin. Kurssit eivät kaiken kaikkiaan ole aivan identtisiä.)

Itseäni juuri tämä viehättää. Tylsistyisin karatessa. Siinä on perimmiltään vain auktoriteetti, mutta ei mahdollisuutta syvälliseen perusteita ravistavaan kriittisyyteen. (Johon toki ei ole mahdollisuutta jos ei osaa sopivia kieliä, kuten itse en osaa. Minulla on monia kykyjä mutta kielitaito ei kuulu niihin.)

Jos tämä sama opittaisiin esimerkiksi kristinuskon kohdalla voitaisiin huomata että jos todella tavoitteena on tavoitella alkukristittyje Oikeaa Oppia joka on saatu suoraan Jeesukselta, on siitä karsittava kaikki kiinalaiset kuiskaukset. Ja tämä muuttaa uskon rekonstruktioksi. Joka, ollakseen oikeaa rekonstruktiota, kehittyisi koko ajan. Mutta tätä ei tehdä. Joko sitä tavoitellaan eteenpäin kehittymistä tai konservatiivista nykytilan säilömistä perinteen nimissä.

Siksi dogmatiikka onkin, ainakin minun tyyppiselle persoonalle, uskomattoman tylsää ja miekkailu ei.

Takaisin trubaduuriaikaan : Eli miten musiikkibisnes läpikäynee täyden ympyrän

Olen harvoin tyytyväinen omiin tuotoksiini. Ne tuntuvat oivalluksina pikkunäppäriltä tai joltain joka on "korkeintaan fiksua". ; Ja älkää ymmärtäkö tätä väärin. Egoni ehdottomasti paisuu tuotosteni äärellä. Ja olen niistä ylpeä ja pidän hyvin monista niistä. Mutta vähän samalla tavalla kuin ollaan ylpeitä vammaisesta lapsesta joka on oppinut lukemaan. Ylpeys on aitoa, kuten vammaisuuskin. Eikä se taitokaan ole hirvittävän erikoinen.

Tällä kerralla sain kuitenkin "kuin salamana taivaalta" oivalluksen, joka mielestäni yhdisti monia eri asioita yhteen sellaisella tavalla, että minun miltei teki mieleni riisua vaatteet pois ja juosta ympäri Helsinkiä huutaen "Heurekaa". Oivalluksen ilo oli kova. Toivottavasti itse idea on edes puoliksi yhtä hieno. Nähdäkseni se seuraa aikaansa mutta jatkokehittää muodikkaita teorioita niin taloustieteen kuin taidekuratoinnin kuin musiikinkin alalta. Ja en myöskään tiedä että kukaan olisi sanonut ihan tämänlaista missään. (Tosin tämä on aina mahdollista. Pohjateoriat ovat varsin vakiintuneita joten joku on varmasti kehitellyt jotain tämänsuuntaista.)

Tämän blogauksen sisältö on niitä harvoja asioita jotka ovat tuoneet elämääni puhdasta valehtelematonta iloa ja riemua. Se ei pitänyt sisällään juurikaan perspiraatiota, vaan puhdasta inspiraatiota, jonka tausta jäi yllättäväksi ja mystiseksi tavalla joka tuo mieleen lähinnä vertauskuvia taiteilijoiden muusista. (Toivottavasti se ei ole aivan kaamea epäonnistuminen. Se on intoillessa aina mahdollista.)

Mutta alkuegoilusta siihen joka lässäyttää mahdollisesti odotuksenne.

"...new media art is like contemporary art - but different. New media art involves interactivity, networks, and computation and is often about process rather than objects. New media artworks, difficult to classify according to the traditional art museum categories determined by medium, geography, and chronology."
(Beryl Graham & Sarah Cook, "Rethinking Curating")

Markkinavoimista ja talousteoriasta puhuttaessa jokainen on kuullut kysynnän ja tarjonnan laista. Se on hyvin pätevä sääntö. Mutta on asioita joissa se ei toimi kovinkaan hyvin. Tai oikeastaan voidaan sanoa että se toimii hyvin, mutta hyvin epäintuitiivisilla tavoilla.

Jos esimerkiksi mietimme miksi "Mona Lisa" on arvokas, voidaan huomata miten vaikeasta asiasta on kysymys. Pelkkä ikä ei ratkaise. Sillä historiallisista esineistä oppii lähinnä sen, että niiden hintaluokka vaihtelee aivan älyttömästi. Ikä ei usein kerro edes tuotteen suuruusluokkaa, sitä kuinka monta nollaa shekkiin on raapustettava. "Mona Lisa" on myös tauluna kaunis, mutta ei maailman kaunein. Sen arvo ei ole esteettisyydestä tai edes siitä miten vaikeaa se on ollut maalata aikanaa. "Tieteen Kuvalehti historia" piti vähän aikaa sitten jutun jossa korostettiin miten medianäkyvyys joka liittyi teoksen varkauteen nosti sen arvon pilviin. Näkyvyys toi mukanaan myös mukaelmat.

Kyllä. Se, että tämä
parodiaversio on
blogissani lisää autenttisen
Mona Lisan arvoa.
Hyvin marginaalisesti toki.

Ja tästä päästään taulujen hintojen ihmeelliseen maailmaan. Karkeasti ottaen "Mona Lisa" on arvokas koska se on kuuluisa. Ja jossain määrin kuuluisuus leviää sen ikonisuuden kautta. Ja ikonisuus näkyy siinä miten paljon sitä kopioidaan. Jokainen T -paita jossa on "Mona Lisa" on eräänlainen mainos joka mainostaa Louvressa olevaa "Mona Lisaa" ja lisää sen arvoa. Tai vähintäänkin muistuttaa siitä ja ylläpitää sen arvoa. Molemmissa tapauksissa Louvre hyötyy taloudellisesti. Kopioiden määrä vähentää tietysti itse toisintojen arvoa. Niistä tulee kitchiä. Mutta originellin arvo kasvaa. Ja tämä huomioidaan kuratoidessa ja ennen kaikkea silloin kun määritetään taideteoksen arvoa.

Vastaavaa on nähty myös muissa asioissa. Juttelin esimerkiksi Guy Windsorin kanssa siitä miksi kannattaa tai ei kannata investoida aitoon historialliseen miekkailumanuaaliin. Itse olen sen verran "jalat maassa" oleva tyyppi että ajattelen että saman tiedon saa paperbackina alle kympillä. Mutta tosiasiassa tämä ei ole kirjan ainut arvo. Se on vain sen sisältämän tiedon käyttöarvo. Tosiasiassa historiallisten esineiden arvo tuppaa nousemaan, joten siitä tulee järkevä investointi. Toisaalta näiden teosten tekijänoikeudet ovat vanhentuneet joten niiden omistaja saa tehdä käännöksiä ja ottaa kuvia omiin aihetta käsitteleviin kirjoihin. Ja jokainen myyty teos joka käsittelee tätä kirjaa nostaa kyseisen kirjan jälleenmyyntiarvoa. Sillä nyt useampi tuntee sen. Eli tässä käy täsmälleen sama kuin "Mona Lisan" arvonkorotuksen kanssa.

Tämä vielä toimii kysynnän ja tarjonnan säännöillä. Mainonta tuo kysyntää ja autenttisten tuotteiden vähyys tekee tarjonnasta niukkaa. Molemmat kasvattavat hintaa. On toki jossain määrin epäintuitiivista ajatella että Mona Lisa -julisteet olisivat kopioita teoksesta jotka kasvattaisivat sen alkuperäisen arvoa. Sillä usein huomio on vain niissä julisteissa. Tarjonta vähentää näiden julisteiden arvoa. Mutta alkuperäisteos onkin tässä se johon huomio on syytä kiinnittää.

Ja tästä päästään musiikkiin.

Nykyisen musiikin kohdalla "musiikkibisnes on murroksessa", joka on kaunis tapa ilmaista käsitettä "vaikeuksissa". Syynä on se, että se on menestynyt myymällä levyjä. Ajatus levynmyynnistä ei ole typerä. Sillä kuten Nassim Taleb on huomauttanut, palkka voidaan sitoa kahdella eri tavalla työhön. Ja muusikkokin tekee työtä.

Ensimmäinen tapa mitata työtä perustuu siihen että ihminen rakentaa jotain tai tekee tietyn tuntimäärän työtä. Tämä johtaa siihen että joko suutari tekee tietyn määrän kenkiä - joka ahkerallakin suutarilla on hyvin rajallinen - tai sitten ollaan kuin trubaduureja joka saa palkkaa siitä että soittaa. Tuntipalkollinen voi ahkeruudellaan lisätä ansioitaan, mutta tämä on lineaarista.

Levymyynnin ideana on kuitenkin se, että kun työ on ensin tehty, loppu on kopioimista. Trubaduurin ansio ei olekaan enää siinä montako tuntia hän soittaa vaan montako levyä hän myy. Tässä ansiotaso ei ole sidoksissa töihin ja sen myyntijakaumat muuntuvat eksponenttilakien maailmaan. Pareton periaatteen mukaan prosentuaalisesti pieni määrä muusikoista saa enemmistön kaikille muusikoille suollettavasta rahasta. Tämän ideana on se, että kopioita on halpaa tehdä.

Piratismi taas on iskenyt suoraan tähän. Koska mitä enemmän levyä voi vain ladata internetistä, sitä vähemmän halua on maksaa tuotteesta. Aikaisemmin levy-yhtiöillä ei ollut vaikeuksia, koska laitteisto joilla kopioita voitiin tehdä oli harvinaista. Näin tarjontaa rajoittamalla tuotteen hinta saatiin pidettyä sopivana. Ja nyt tätä rajoitetta ei ole. Kopiointi on käytännössä ilmaista, tai ainakin hyvin edullista. Ja kopiointilaitteistoja on vain aivan kaikilla.

Kysynnän ja tarjonnan lain mukaan levyjen arvo pamahtaa nopeasti pohjaan. Ja tämä on se perimmäinen syy miksi muusikot ja levy-yhtiöt ovat syystäkin huolissaan musiikkibisneksen tulevaisuudesta. Kun levyjen arvo romahtaa, on mahdollista että levyn tuotantohinta on suurempi kuin se mistä ihmiset ovat valmiita maksamaan. Tulotasot eivät enää nousekaan samalla eksponenttimäärällä. Riskit musiikin tekemiseen ovat laskeneet.

Ja asiaa voidaan vielä pahentaa. Jos mietitään mikä CD -levyllä oleva musiikkikappale on, niin se on ohje jolla tuotetaan tietyllä laitteistolla. Jos mietitään missä itse kappale on, voidaan huomata että se on esimerkiksi koneen kovalevyllä josta se änkee vaikka kuulokkeisiin. Ja sama on monessa muussakin paikassa. Ja vaikka tuorein aikaleima onkin levy-yhtiön tietokoneella, tämäkin on itse asiassa samanlainen ohje valmiiseen musiikkikappaleeseen. Bittijonot ovat itse asiassa ohjeita itse teoksen valmistamiseen. Karkeassa mielessä yksikään näistä ei ole autenttinen teos. Joka on ongelma. Sillä ilmainen piraattikappale ei kasvata originaalin arvoa. Musiikkikappaleella ei ole originaalia. "Mona Lisan" tapauksessa originaalin arvo kasvoi ja kopioiden laski. Ja CD -levyillä olevien musiikkikappaleiden kohdalla on vain kopioita joita soitetaan ja näin rakennetaan teos ajallisesti väliaikaisesti ilman värähtelyihin. Originaalia ei ole joten piratismi tuhoaa kaupallista arvoa kopio kopiolta.

Tämä asia on otettu vakavasti taidepuolella, kuratoinnissa. Bill Thompson on kuvannut modernin tekniikan avulla luotavia teoksia käyttäen esimerkkinä digitaalisia kirjoja. Kirja-ala on murroksessa, ja samoista syistä kuin musiikkibisneskin. "The process of ‘reading’ an ebook is the process of copying its bits from storage, interpreting them, and displaying them, and every time you create a perfect digital simulacrum of something that has no original." Nykyaikaa vaivaakin siis originaaliuden puute, yllättävilläkin tavoilla.

Tämä näyttää syvältä ongelmalta. Kunnes tajuaa että tosiasiassa muusikoilla on jotain originaalia. Nimittäin jos katsotaan konserttimyyntiä, niin jos jonkun muusikon kappaleita piratoidaan sikana, niin heidän konsertteihinsa tulee enemmän kävijöitä. Tätä kautta voidaan nostaa sekä lipun hintaa että siirtyä isommille areenoille. Ja lopputuloksena syntyy jälleen tilanne jossa työn tekomäärä ei ole aivan suoraan sidottuna työstä saatavaan palkkioon. Sillä tässä kulttuurissa piratoitu kappale on mainos joka nostaa kysyntää ja vaikuttaa sekä konsertissa kävijöiden määrään tavalla joka noudattaa hyvinkin pareton periaatetta. Ja myös lippujen hinnan suuruusluokka muuttuu prosessissa helposti matkalla. Näin ollen musiikkikappaleilla on originaali. Ja tässä mielessä se saattaa muuttua jopa joksikin joka muistuttaa sellaisia taloudellisia menestystarinoita kuin jalkapallo tai jääkiekko.

Musiikki onkin tässä paremmassa roolissa kuin vaikkapa elokuvat tai youtube -videot. Koska bändi voi tehdä konsertin jossa soittaa levyiltä tuttuja kappaleita (alueella jossa fanit osaavat sanat ulkoa vaikka ainuttakaan levyä ei välttämättä ole alueella myyty), ei elokuvanäyttelijä voi toistaa lavasteita ja vuorosanoja peräkkäin samalla tavalla. -Tai voi, mutta tätä kutsutaankin teatteriksi. Joka muuten on jo menestystarina. Elokuvien tekeminen teatterimainoksiksi ei kuitenkaan toimi, koska niitä yhdistää lähinnä näyttelijöiden työpanoksen käyttäminen. Musiikkialalla tämä toki johtaa pieniin muutoksiin. Kun nykyään moni muusikko ei korosta esiintymistä vaan kertoo että hän pääasiassa haluaa tehdä musiikkia, niin tulevaisuudessa voi olla niin että esiintyminen ja performanssi on se mitä kannattaa enemmän haluta tehdä. Levyt. Ne ovat vain promootiota ja mainosmateriaalia, hienosti editoituja näytteitä siitä mitä voidaan keikalla kuulla elävänä ja rosoisena massojen huutaessa ja laulaessa ympärillä. (Unohtamatta asiaankuuluvaa olutta.)

Markovin ketjupanssari

Guy Windsor kirjoitti tekstin jossa hän nosti esille keskiaikaisten miekkailumanuaalien käyttävän toistuvasti luokittelujärjestelmiä ja menetelmiä jotka ovat kaikille tuttuja taksonomiasta. (Ja miten miekkailumanuaalit käyttivät niitä ensin ja biologit olivat vasta jälkijunassa.)
* Hän nostaa esille esimerkiksi hienon kuvan jossa erilaiset lyönnit on järjestetty puun muotoon. "Viggiani’s tree of blows, from Lo Schermo". Toinen asia joka manuaaleissa on merkittävää on se, että luokiteltavaa aineistoa lähestytään niiden nimien sijaan niiden ominaisuuksien kautta
* Häntä kiinnostaa luokittelutapa ja siinä ennen kaikkea sen kattavuus ja systemaattisuus. "classify plants according to their inherent natural characteristics rather than their (human-imposed) names or uses."

Tarkemmin kiinnostuneet voivat lukea itse tekstin. (Ja että blogin jatkossa olevalle tekstille ei sen vuoksi riitä ehkä ainuttakaan kiinnostunutta lukijaa. Mikä on ihan hyvä asia)  Jatkan enemmänkin eteenpäin hieman toisiin suuntiin. Windsorin kuvaus koskee enemmän määrittelemistä ja luokittelua. Itse taas en voi olla tuomatta ... sanotaan nyt evoluutiobiologisempaa kulmaa ... asiaan.

Miksi juuri puumuoto on oikea taksonomiassa? Miksi ei esimerkiksi olemisen hierarkisia tikapuita joissa alhaalla on bakteeri ja tikapuiden päässä ihminen?

Nimittäin kun puhutaan taksonomiasta ja evoluutioprosesseista on syytä huomata että periaatteessa erilaisia luokittelutapoja voi olla hyvinkin erilaisia. Monet taulukot ovat vain erilaisten ominaisuuksien kombinaatioita. Ne eivät olisi kätevästi puumuodossa esitettäviä, mutta ne ovat kattavia ja systemaattisia. Puurakenne sen sijaan johtuu suoraan siitä että takana on enemmänkin prosessi kuin ilmiö.

Jos katsotaan fylogeniaa, puurakenne johtuu siitä että luokittelu on sellaista että se voidaan kuvata kätevästi "ryhminä ryhmien sisällä". Syntyy ns. "nested hierarchy". Evoluutio synnyttää nimenomaan tämänlaisia rakenteita koska se perustuu vähittäiselle kehittymiselle. (Jopa kreationistit ymmärtävät että välimuotojen puute olisi ongelma evoluutiolle, ja he ymmärtävät että mitä tahansa ei voi nähdä välimuotona). Evoluutio synnyttää "luokkia luokkien sisällä", jossa suuret pääjoukot jakautuvat pienempiin ja pienempiin kokonaisuuksiin, koska siinä entiset sukupolvet ovat pohjana kun mutaatioita karttuu yksilöihin ja populaatioihin.

Tämä tekee evoluutiosta kohteen joka tapahtuessaan sitoutuu matemaattiseen konseptiin nimeltä markovin ketju. Markovin kehittämässä matematiikassa tarkastellaan stokastisia prosesseja joissa edellinen tila vaikuttaa seuraavaan vaiheeseen. Iteraatio synnyttää paitsi satunnaiskävelyä, myös erilaisia jakautuvia puurakenteita. Tämänlaisella ajattelulla on voimaa skenaariopohjaisissa ajatuksissa, ja jossain mielessä evoluutio on nimeonomaan sitä että luonto tarjoaa kasan skenaarioita joista toiset saavat jatkaa ja toiset kuivuvat kokoon. Ja kokonaisuutena syntyy puumainen kokonaisuus jonka huipulla on sen hetken elossaoleva biodiversiteetti.

Asia on tietysti matemaattisesti melko syvällinen. Esimerkiksi Givnish ja Sytsma "Consistency, characters, and the likelihood of correct phylogenetic inference" esimerkiksi kuvaa miten stokastiset iteratiiviset prosessit, joka evoluutio on, tuottaa juuri tietynlaisia "luokkia luokkien sisällä" -rakenteita jotka on näppärä esittää puumuodossa. Tämä on se syy minkä vuoksi markovin ketjuihin kuuluvia matemaattisia kaavoja käytetään taksonomiassa. ; Ja samasta syystä erilaiset taksonomiset järjestelmät todistavat evoluutiosta. Kysymys ei ole pelkästään siitä että asiat ovat jollain tavalla analogisia. Kysymys on siitä että asiat ovat analogisia tietyillä hierarkisilla tavoilla. Joissa tarkastellaan nimenomaan eläinten ominaisuuksia eikä niiden nimiä.

Miksi miekkailu on kätevää esittää juuri puuna - eikä esimerkiksi matriisina?

On erinomaisen hyvä lähestyä asiaa sillä että taksonominen luokittelu ei itse asiassa sovi hyvin vaikkapa atomejen luokitteluun. Windsor itse asiassa esittääkin että miekkailutekniikoissa puumaisuus ei ole täydellinen tapa kuvata asiaa. Hän lähestyy asiaa sitä kautta että puurakenne on opetettavissa. "Pedantry compels me to point out here that this classification system is not as absolute as that for living beings; a single type of blow can exist with several, even all, weapons, unlike a living species which can only be in one Class, Phylum, etc. But the purpose of Art is to order the natural world into systems so that they can be studied and taught." Ajatus on hyvä. Mutta ei vastaa siihen miksi meillä on puurakenne eikä vaikka taulukkoa tai mind palacea. ; Windsor selittää miksi systemaattisuudesta on hyötyä minkä tahansa asian opettelussa. Mutta hän ei selitä miksi käyttää juuri tuota tiettyä systemaattisuuden muotoa.

Hän on tietysti hyvin kiinnostunut opettamismenetelmistä ... koska se nyt on se mitä hän tekee työkseen ... joten ajatus siitä että systemaattiset asiat voidaan takoa parhaiten ammattitaidoksi on aivan luonteva lähestyminen. Mutta itseäni kiinnostaa hieman eri puoli elämästä ja maailmasta, joten en yksinkertaisesti malta jäädä tähän.

Toki olisi mahdollista, että erilaisia muitakin rakenteita voitaisiin käyttää ja koska jotain joudutaan valitsemaan niin miksi ei puurakennetta. Mutta itse uskon että asian takana on sekin että tosiasiassa miekkailu nimenomaan on jotain joka ei ole vain kasa erilaisia tekniikoita. Se on martial art nimenomaan sen takia että se kuvaa prosessia. Siinä on tiettyjä hyviä alkutiloja (vaikka tietyt stancet) ja näistä voidaan valita tiettyjä jatkotapoja, mutta ei mitä tahansa. Vastapuoli taas joko häviää "kuolee" tai sitten hän käyttää jotain rajallista joukkoa vastatekniikoita. Joihin taas on vastattava tietyillä tavoilla jotta "alkuperäinen hyökkääjä ei häviäisi "ja kuolisi" pois pelistä.

Väitänkin siis astetta pidemmälle kuin Windsor. Että Kokonaisuus on kätevimmin kuvattavissa nimenomaan puumuodossa. Kaikki tekniikat eivät kenties sovi aivan supernäppärästi puuhun mutta jos miekkailua katsotaan tapahtumana, kyseessä on sarja tapahtumia jotka muodostavat prosessisarjoja joissa on välivaiheita jotka riippuvat edellisestä välivaiheesta. Ja tämä Systeemi tekee miekkailutaidosta jotain paljon enemmän kuin kasan temppuja.