Nössiäiset todellakin tarvitsevat suojelua?

Tapasin Venäjätä peräisin olevan tyypin. Hän oli peräisin pienestä kaupungista ja tullut maahamme taskussaan 800 euroa. ; Hänelle oli alun perin ollut luvattuna työpaikka, mutta koska hänellä ei ollut ollut jotain dokumenttia, luvattu työpaikka otti tilalle jonkin toisen. Hän ei ollut aivan varma siitä miksi ei palannut tässä vaiheessa takaisin Venäjälle.

Mutta hän jäi maahamme ja on asunut täällä muutamia vuosia. Hän on työskennellyt monissa hanttihommissa, rakennuksilla, varastoissa ja siivoamassa. Sen lisäksi hän on perustanut yrityksen joka on välttävästi kannattava. Hän elää omillaan.

Venäjällä oman yrityksen perustaminen ei olisi kuulemma onnistunut samaan malliin kuin täällä. Sillä Venäjällä rakastetaan raskasta byrokratiaa. Ja byrokratiaseinän kiertäminen onnistuu lähinnä voitelemalla asioihin jouhevuutta ns. rahalla.

Hän näkeekin Suomen ihanteellisena maana. Ja tässä mielessä hänellä oli erikoinen suhtautuminen maahanmuuttokritiikkiin. Hän näkee että maahanmuuttokriitikot ovat hyvin pikkumaisia ja heillä on surkea stressinsietokyky. ; Mieleen tulevat lähinnä ne heikkohermot jotka tiputtavat lautasen lattialle ja menettävät särkyneestä astiasta mielenrauhansa. Suomessa ei tiedetä väkivallasta, sen näkemisestä tai muista vastaavista uhista mitään. ; Suomalainen ei ole esimerkiksi tottunut kohtaamaan tai näkemään minkäänlaista väkivaltaa. Kauhea numero ja kauhistelu ja järkytys seuraa sellaisesta joka on Venäjällä monesti "vähän harvinaista mutta tavallaan aika normaalia".

Ja tässä mielessä maahanmuuttokriitikot ovatkin tavallaan naurettavia. He hukkaavat paljon potentiaaliaan. Sillä heidän sanomisiinsa voitaisiin saada paljonkin järkeä sitä kautta että Suomi on näin hyvä maa. Että kansalaisemme ovat tottuneet hyvään ja helppoon eivätkä kykene ymmärtämään tai selviämään vähänkään kovemmissa oloissa. Ja siksi vieraiden maiden marginaalisempikin riski olisi suuri ja merkittävä. Suomen säälittävä kansa tarvitsisi apua ja tukea ja vahvan suojelusysteemin joka holhoaisi heitä ja tätä kautta rajaisi pienimmätkin riskit rajan tuolle puolelle. Rakentaisi kuplan apua tarvitseville ihmisille.

Mutta ei. Suomalaiset maahanmuuttokriitikot teeskentelevät olevansa vahvoja sankareita jotka eivät mitään suojelua tarvitsisi. Uhoa riittää ja ovat olevinaan niin vapauden puolella ja byrokratiaa vastaan. Eivät näytä tajuavan että vaikka he puhuvat vihaavansa byrokratiaa niin ovat itse asiassa vaatimassa rajoituksia ja kieltoja esimerkikisi ihmisten kulkemiselle ja mielipiteistölle. ("Suvakit" ovat vaarallisia kansanpettureita jne.) Näin he luovat kuvan kuin kestäisivät maksimaalisten vapauksien konfliktit ja rajoituksettoman vallankäytön sivutuotteet. Tämä ei ole järkevää. Tunnustaisivat olevansa suojelua vaativia säälittäviä epämiehekkäitä nössiäisiä joita ovatkin. Niin jutuissaan olisi järkeä ja koherenssia.

Raskaat huvit

Buddhan mukaan tahtominen aikaansaa kärsimystä. (Tämän sanomiseen ei toki mitään Siddharta Gautamoita tarvita.) Nykyään kärsimystä tuottaa myös työpaikka-yritysten tahtotila. Ja näitä tahtotiloja on vaikeaa ohittaa. Sillä niiden ohittaminen tuppaa tuottamaan tyydyttymätöntä ruoan ja vuokran tahtomista, joka taas on lähtökohta kärsimykselle. Siksi on tärkeää osata käsitellä stressiä.

Stressin käsittely onkin vaikeaa. Sillä se on hieman kuten Banachin–Tarskin paradoksi ; Jos stressin pilkkoo pienemmiksi osiksi ja nämä osat järjestelee uusiksi, niin jotenkin ihmeellisesti tätä stressiä tulee tällälailla lisää ; Keskeisintä stressin ehkäisyssä onkin se, että yrittää jotenkin katkaista tuollaisen stressin käsittelyn.

Tämä voi onnistua miltei millä tahansa häiriötilalla. Itse saatan katsoa miehekkäästi "My Little Ponyja", ainakin jos puolisolta ei tule hänelle mieluisaa animea DVD:ltä juuri silloin samaan aikaan. Sitä voi myös seilata toimitotuoleilla täysillä pitkin työpaikan pisintä käytävää. (Kiellettyä!) Kun ei keskity stressiin, se katoaa.

Mutta joskus stressi on kovaa ja häiriöihin ei ole aikaa. Silloin vastaan tulee perinteinen Suomalainen Sanonta ; "Raskaat työt vaativat raskaat huvit." On otettava erityistä laatuvapaa-aikaa joka on raskasta jotta voidaan kestää stressaava työpaikan tahtotila. Silloin ei voi muuta kuin kuvitella olevansa ylipainoinen ranskanluppakorvapupu ; 15 kiloa ehtaa flegmaattista jänistä.

Aryan tappolista ja oikeudenmukaisuus

Arya Stark on "Game of Thronesin" niitä hahmoja jotka ovat eräänlaisia kostajahahmoja. Hän selvästi myös nauttii kostamisesta. Ihmiset ovat myös jokseenkin sympateettisia häntä kohtaan, ellei enemmänkin.

Arya näyttää toimivan murhanhimoisesti, kostamalla pahat teot hyvin vastaavilla teoilla kuin "almost instant karma". Siinä missä moni muu sarjan hahmo "ylikostaa" Aryan teot ovat selvästi alleviivatun samanlaisia kuin teot joita hänen surmaamansa ihmiset ovat tehneet muille. Lisäksi hän selvästi nauttii teoistaan. Aryan kostoissa on myös vahvasti se sävy, että hänen uhriensa on tiedettävä miksi heidät tapetaan. Ei siis riitä että he kohtaavat väkivaltaa ja kuolevat. Ei riitä että he ovat tehneet aiemmin itse samanlaista väkivaltaa. Heidän on tiedettävä että tämä väkivalta liittyy heidän aiempiin tekoihinsa.

Aryan elämäntapa nähdän jollain tavalla oikeudenmukaisena. Toisaalta hän on selvästi asenteessaan ei-kristillinen. Nykyaikana voidaan korostaa anteeksiannon merkitystä. Tai jopa kuvata sitä, miten anteeksianto vähentää anteeksiantajan omia stressitasoja. ; Erilaiset self-help -oppaat usein korostavatkin anteeksiannon merkitystä.

Armottomuuteen on tietenkin monia syitä. Yksi voi olla se, että ei halua päästää väärintekijöitä kuin pälkähästä. Armo ja anteeksianto ei pidä sisällään kompensaatiota. Kompensaatio taas nähdään hyvin usein oleeliseksi osaksi oikeudenmukaisuutta. Tässä mielessä esimerkiksi kristinuskon armokäsitys eroaa hyvinkin paljon esimerkiksi buddhalaisesta karmasta. Kristityillä Helvettiin eivät joudu kaikki jotka tekojensa puolesta ansaitsevat sen. Sen sijaan sinne joutuvat ne jotka eivät saa Jumalan armoa. Anteeksianto onkin jossain määrin mielivaltaa, sitä että ei anneta pahan kärsiä rangaistustaan jonka tämä ansaitsee. Tämä on Aryalle vierasta.

On kuitenkin kenties kiinnostavampaa lähestyä ilmiötä Aristoteleen kautta.

Mielestäni Aristoteleen "Nikomakhoksen etiikka" on tässä kohden mielenkiintoinen. Sillä sitä kautta saadaan kuvattua sitä miten Aryan toiminta on sekä kuvaus Aristoteleen oikeudenmukaisuudesta. Että hän toisaalta demonstroi sitä, miksi hänen etiikkansa on paikoin epätarkkaa siinä mielessä että vaikka periaatteet tiedostaa, on joskus vaikeaa nähdä mikä on käytännössä Aristoteelisesti oikeaoppinen oikeudenmukainen teko.
1: Lisäksi näkökulma on mielestäni relevantimpi kuin kristinuskon. Ja se liittyy vahvasti omiin ... sanotaanki henkilökohtaisiin piirteisiini ... joita kuvaa se, että ei anneta armon käydä oikeudesta oikein ikinä missään. Kristinusko tuomitsee tämän dogmaattisesti ja suoraan. Aristoteles on monisärmäisempi ja tulkinnanvaraisempi ja antaa siksi tilaa erilaisille pohdinnoille ja mielipiteille. Asia joka on noin muotoiltuna kiva. Joskin se tarkoittaa samalla suunnilleen sitä että Aristoteles on asian kohdalla vaikeasti jos ollenkaan sovellettavissa antamaan vastauksia.

Aristoteles käsittelee oikeudenmukaisuutta monimielisesti ;
1: Laajasti oikeudenmukaisuus on lainkuuliaisuutta ja epäoikeudenmukaisuus on ei-lainmukaisuutta. Tässä mielessä oikeudenmukaisuus on koko hyveellisyys ja epäoikeudenmukaisuus koko paheellisuus. Oikeudenmukaisuuteen liittyy hyve, joka on hyvin kokonaisvaltainen. Tässä lainmukaisuus liittyy Aristoteleen teleologiseen ajatteluun. Lainkuuliaisuutta ei lähestytä sitä kautta voiko inhimillinen laki erehtyä. Sen sijaan lakia lähestytään sen ideaalitilasta käsin. Teleologiset lait koskevat Aristoteleen maailmassa kaikkia maailman asioita. Ja ne tuottavat hyveellisyyttä ja tarjoavat onnellisuutta.
2: Suppeasti oikeudenmukaisuus on tasapuolisuutta ja epäoikeudenmukaisuus esimerkiksi sitä että ei jaa asioita reilusti tai ahnehtii yli oman osansa. Oikeudenmukainen ihminen haluaa tällöin jakaa kullekin - ei välttämättä saman verran - vaan jokaisen oman ansion mukaan. Näin ollen esimerkiksi tuloero ei ole epäoikeudenmukaista mutta epäreilu kahmiminen yli oman ansion voi johtaa epäreiluun tuloeroon. Kun tapahtuu epäreiluutta, täytyy Aristoteleen mukaan asiaa kompensoida niin että yli oman osansa saaneelta otetaan pois ja annetaan sille jolta tämä on ollut pois. Prosessiin tarvitaan reilu tuomari jolla on käsitys siitä mikä on tasapuolista. Suppeassa mielessä oikeudenmukaisuus on yksittäinen hyve ja epäoikeudenmukaisuus yksittäinen pahe. Oikeudenmukaisuuteen liittyy tällöin hyveellisyys joka on enemmänkin luonteenpiirre. Oikeudenmukaisuus on kuitenkin jossain määrin "hyveiden hyve".
+: Nämä kaksi osiota ovat tärkeitä siinä mielessä että ne eivät välttämättä ole sama asia. Aristoteleen filosofiassa ne ovat kuitenkin varsin selkeästi yhteennivoutuvia. Oikeudenmukaisuus on hänelle sosiaalinen hyve. Kysymys on siitä että oikeudenmukaista on se mistä hyveellinen ihminen nauttii. Aristoteleen näkemys on tässä mielessä esimerkiksi omaan makuuni melkoisen optimistinen siinä mielessä, että ihmisen halut ja perusolemus nähdään ensisijassa hyveellisenä. Oikeudenmukaisuus on tämän määrittelyn kautta ristiriidattomasti sellaista että yksilön hyve tuottaa etua ja hyötyä sosiaalisesti yhteisölle. Ja yksilö saa iloa prosessista.

Kun tätä kautta lähestytään Arya Starkia voidaan nähdä että hänellä kostot ovat sekä henkilökohtaisia että sosiaalisia. Hänen listalleen päässeet ovat usein tehneet pahaa hänen läheisilleen tai ystävilleen. Eivät Aryalle itselleen. Tämä on itse asiassa kenties selvin, joskin vaikeasti huomattava, näkökulma Aryan kostolistalle. Listalla ei ole ihmisiä jotka ovat loukanneet Aryan kunniaa. Tai jotain vastaavaa mitä usein liitetään klassiseen kostajahahmoon. Arya on tässä mielessä astetta lähempänä ulkopuolista karmaa kuin jotain jonka kosto on suoraan Aryan omaan persoonaan sidottua. Selvästi Aryan kosto on jotain josta hän sekä nauttii että joka on sosiaalinen hyve.

Mutta mikä on Aryan rooli.

Aristoteles puhuu tähän liittyen myös vapaaehtoisesta ja tahdonvastaisesta kanssakäymisestä. Moni voi nähdä että Arya on varsin tavoitteellinen. Hän myös selvästi nauttii kostamisestaan. Monelle voisi tulla julmista surmateoista paha mieli tai tunnontuskia, mutta Arya ei tämänlaisia tunteita koe. Itse prosessi tuntuu selvästi hyvältä ja tätä seuraa ei-katumuksen vaihe.

Tämä on niitä puolia joiden mukaan monesta kostaminen ei ole hyvä asia. Kostaminen voidaan nähdä itsekkäänä hedonistisena aktiona jota kuvaa joko se, että ihminen antautuu vihantunteelleen ja kenties myös paatuneisuus jossa hyvyydentunteet ja katumus kuolettuvat. Arya demonstroi selvästi miksi ja miten näin voidaan nähdä. Väkivalta ja surmaaminen salamurhin ovat kauhea asia ja se että näitä ei ymmärrä pahuutena on jotain jonka äärellä tekee mieli kaivaa esiin psykologian sanakirjoja ja puhua traumatisoitumiseen liittyvistä epäterveist mielistä.

Aristoteleen kohdalla teleologia on siitä jännittävä että hän ei pidä tunteita tai nauttimista sinällään pahana. Itse asiassa kun teleologia on perimmäistä hyvyyttä ja lainkuuliaisuutta, oletuksena on että terve ihminen nauttii hyvien tekojen tekemisestä. Joskin Aristoteleen mukaan hyve on siitä jännittävä että hyveellinen ihminen nauttii hyveellisten tekojen tekemisestä mutta ei tee näitä tekoja näiden tunteiden vuoksi. Aryan kohdalla on tietenkin kaksi ongelmaa. On katsottava että (1) Tekeekö hän tekonsa vain siksi että hän nauttii niistä vai tekisikö hän niitä muutenkin (2) Ja kun hän nauttii niistä niin johtuuko tämä siitä että hän on hyveellinen ihminen vai onko tämä päinvastoin demonstraatio siitä että hän ei ole hyveellinen ihminen.

Tässä kohden perustelut helposti muuttuvat kehäiseksi.
1: Jos näkee koston Aryan tyyliin kompensationarisina aktioina joissa Arya on oikeudenmukainen tuomari, kostaminen on hyvyyttä ja niihin liittyvät tunteet johtuvat siitä että Arya nauttii velvollisuuksistaan. Hänen henkilökohtaiset lahjakkuutensa kohtaavat yhteiskunnan tarpeet ja näin hän on äärimmäisen hyveellinen.
2: Jos näkee Aryan hedonistina jonka näkemys hyveellisyydestä on vääristynyt ja Arya on menettänyt kontaktinsa teleologiseen minäänsä ja hukannut aidon minänsä niin että hän on vain rooli, hän edustaa pahuutta. Jopa äärimmäistä pahuutta.

Entä jos Arya on paha?

Olisi helppoa jättää käsittely tähän. On mahdollista ottaa käyttöön täydentäviä osia "Nikomakhoksen etiikasta". Aristoteles nimittäin lähestyy hyvää ja pahaa, paitsi suhteessa onnellisuuteen ja nautintoon, niin myös heikkoluonteisuuteen ja eläimellisyyteen.

Karkeasti ottaen Aristoteleelle nautinto on kärsimyksen vastakohta. Nautinto liittyy onnellisuuteen. Ja onnellisuus taas on liitoksissa teleologian määräysten tottelemiseen eli hyveellisyyteen. (Aristoteleen maailma on tässä mielessä optimistinen, jopa häiritsevän optimistinen, on kenties omituista lähestyä "Game of Thronesin" maailmaa kuin se olisi paras mahdollinen maailma...)

Nautinto ei kuitenkaan ole identtinen onnellisuuden kanssa. Luonnonmukainen toiminta on teleologista käytöstä joka lisää onnellisuutta ja vahvistaa luonnomukaisen toiminnan jatkamista. Jotkin nautinnot voivat kuitenkin häiritä tätä prosessia. Ja tästä em. epäidenttisyys johtuu.

Aristoteles luokitteleekin nautinnot kolmeen osaan;
1: Hyvät ja jalot itsessään valitsemisen arvoiset nautinnot jotka eivät ole välttämättömyyksiä. Nämä ovat älyllisiä hyveitä. Nämä jalot nautinnot ovat parhaita hyveitä.
2: Välttämättömät ruumiilliset nautinnot. Rikkaus, kunnia, hyöty ja jopa kulinaristiset nautinnot ovat nautinnollisia ja niihin voi liittyä aivan asiallista hyveellisyyttä. Näiden kohdalla on erityisen selvästi muistettava kohtuus. Kultaisen keskitien mukaan kohtuullisuus on erityisen merkittävä. Näissä hyveissä vikoja ovat siis sekä hillittömyys että tarkoitushakuinen liika asketismi.
3: Asiat jotka ovat nautinnollisia koska ihmisellä on joko vääristynyt sairaalloinen poikkeama, huonot tottumukset tai jopa luontaisen huonouden vuoksi.

Kostaminen voisi olla
1: Jalo aktio. Arya selvästi on monesti melkoisen pitkäjänteinen. Nimilistaa toistetaan pitkiä ajanjaksoja ilman että kukaan kuolee. Toisaalta hän tuntuu toimivan melko spontaanisti ja pikaisesti, jopa epä-älyllisesti. On selvää että murhaaminen ei ole hänelle välttämättömyys vaan valinta. Näin ollen on teoriassa mahdollista että kostaminen olisi hyve. Hän vain joutuu odottamaan tilaisuutta ja hän käyttää ne hyväkseen. Arya valitsee tekonsa ja selvästi harjoittelee pitkäjänteisesti eikä pitkien harkinta-aikojensa välissä armahda uherjaan. Näin ollen järkähtämättömyys viittaa siihen että tekoa voi teoriassa pitää hyvänä. Katumattomuus ei olisikaan pahe vaan jokin joka demonstroi että Arya on onnellinen toteuttaessaan telostaan. Hän ei myös selvästi ylikompensoi rangaistuksiaan, eli hänet voidaan nähdä tasapuolisena. Ihminen surmataan hyvin samanlaisella tavalla jolla hän itse on surmannut toisia. Tämä viittaa siihen että takana on oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden ideoita joita Arya punnitsee ja joiden kohdalla hän on ikään kuin tuomari. Vaikka tilanteet ovat usein pikaisia ja niiden takana on yllättävä ja pikainen kohtaaminen rangaistun kanssa, se ei muuta sitä että Arya on voinut miettiä rangaistuksia ja niiden toteuttamisia etukäteen pitkästikin. Aryan tuomariutta korostaa sekin että Aryan tappamat ihmiset tietävät tekonsa ja niiden kontekstin sille mitä heille itselleen tapahtuu.
2: Jos kostaminen on välttämätön ruumiillinen nautinto, olisi syytä miettiä onko Arya vahvaluonteinen, kohtuullinen ja kestävä. Vai onko hän paheellinen, heikkoluonteinen tai eläimellinen.
     2.1: Koska Aryan toiminta on varsin brutaalia voidaan hänen toimintansa nähdä eläimellisenä. Kaikki eläimellisyys ei ole suoraa pahuutta vaan lähinnä outoa tai eriskummallista. Eläimellisyyden vastakohta ei ole pahuus vaan jumalallisuus. Raaka Arya ei siis olisi jumalinen, ei vaikka opiskelisi assassiinitemppelissä. Näin ollen Arya ei kenties olisi paha ja häntä voitaisiin moittia lähinnä siitä että hän ei käyttäydy erinomaisesti. Erinomainen käytös kun vaatisi eläimellisen luonnon yläpuolelle nousemista. Arya ei olisi paha ja häntä voisi moittia siitä että hän ei ole sankari tai jumala.
    2.2: Toisaalta kosto voidaan nähdä heikkoluonteisuutena. Tällöin korostuisi tilanteen spontaanius. Aryaa motivoisi enemmän välitön tyydytyksen halu. Lujaluonteinen voisi pidättäytyä pahasta. Aristoteleen mielestä heikkoluonteiset teot ovat pahoja. Siinä annetaan periksi heikkoudelle ja välitön tyydytys korvaa pitkäjänteisemmän oikeudenmukaisen onnellisuuden. Heikkoluonteinen ihminen ei näe miksi hänen pitäisi välttää paheellista käytöstä tai välttää spontaanin nautinnon tavoittelua. Tässä kohden Aristoteles olisi kuitenkin hitusen armollinen. Heikkoluonteisista teoista puuttuu ennakkoharkinta ja tahallisuus. Siksi tästä asenteesta voidaan myös parantua, käytöstä voidaan ohjata.
3: Kunnollinen pahuus on kohtuuttomuutta ja paheellisuutta joka on sekä kroonista että parantumatonta. Arya vaikuttaa sekä paatuneelta että pitkävihaiselta. Teot voidaan nähdä edustamaan äärimmäistä pahuutta.

Loppuyhteenveto

Aristoteleen hyveellisyys on siitä haasteellinen, että se pakottaa palaamaan persoonaan. Esimerkiksi Aryan hyveellisyys on arvioitava nimenomaan Aryan persoonan ja oikeudenmukaisuuden kanssa. Tässä vaiheessa on hyvin vaikeaa olla päätymättä jonkinlaiseen ad hominem -argumentointiin jossa perustelut ovat varsin kehäisiä tai presuppositionistisia ; Ensin on näkemys mikä on oikein ja sitten perustelut sovitetaan tähän.

Tämä viittaa siihen että käytännön tasolla filosofiaa sovellettaessa Aristoteleen oikeudenmukaisuus vilisee hienoja ja ymmärrettäviä periaatteita jotka vaikuttavat hienostuneilta ja hyveellisiltä ja kauniilta. Mutta joiden kautta on hyvin vaikeaa sanoa mikä teko on todella hyvä ja mikä ei. Termejen takana on jotain sisältöä. Osa yhteyksistä ovat varsin määritelmällisiä. Mutta vaikka tämän ohittaisikin, tuntuu että määritelmistä puuttuu soveltamiseen tarvittavaa sisältöä. Tulkinnanvaraisuutta on niin paljon että on hyvin vaikeaa sanoa onko joku ihminen Aristoteleen mallissa oikeudenmukainen vai ei..

Mukavuusalue

Olen elänyt aika stressaantumisen sävyttämää elämää. Luen enemmän sellaisia ihmisiä joiden kanssa olen erimielinen kuin sellaisia joiden kanssa olen samaa mieltä. Tunkeudun mielelläni harrastamaan sellaisia harrastuksia jotka pelottavat minua tai joissa on kysymys taidosta jossa tunnen painetta jonka päätteeksi saan epäonnistumiskokemuksia.

Tämä koetaan helposti rohkeudeksi tai ainakin sellaiseksi käytökseksi jossa mennään omalle epämukavuusalueelle. Kuitenkin mukavuusalue ei ole siellä missä tulee onnelliseksi vaan siellä mihin on tottunut. Olen lähinnä laajentanut kokemuspiiriäni asioihin jotka ärsyttävät. Ja tämä taas on minulle tuttua.

Paneelit

Olin tänään pienimuotoisessa paneelikeskustelussa. En ole hyvä esiintyjä ja tilanne jännitti minua ennalta, vaikka keskustelu ei ollut edes mediassa. Hermoilin asian vuoksi eilen. Tässä yhteydessä juttelin kaverin kanssa joka on nähnyt minut muutamassakin paneelissa.

Hän muistutti minua tilaisuudesta jossa olin ottanut kantaa eläinten oikeuksista ja eläinkokeista. Itse pidin kyseistä tilaisuutta kannaltani hyvin epäonnistuneena. Mutta hän muisti että oli ollut hauskaa kun muiden ihmisten kommentit olivat selvästi saaneet minut empimään ja muuttamaan mielipiteitäni kesken paneelin. Tämänlaista olisi kuulemma hauskaa nähdä enemmänkin.

Olin aiemmin pitänyt tätä paneelia lähinnä epäonnistumisena ja oli hieman omituista että hermostusta vähennetään tuomalla esiin "traumaattinen kokemus". Ehkä siinä kuitenkin oppii sen verran että vaikka tilanne epäonnistuisi miten pahasti, niin siitä ei voi seurata mitään kovin pahaa. Ja vähintään joku näkee epäonnistumisessakin onnistumisen.

Antautumisjoukot

Nukuin viime yönä hyvin huonosti. Aivoni päätti kiusata minua luomalla painajaisia joista joutui kärsimään itse. Toisaalta se tuotti kiusakseni sellaisen unen että se on itse asiassa hauskaa jakaa maailman kanssa.

Unessani Venäjä hyökkäsi Suomeen. (Unen teema voidaan liittää Pihon profetioihin tai tämän hetken poliittisiin jännitteisiin. Teema on ymmärrettävä.) Putin julisti sodan. Ja hän lähetti valtavat joukot hyökkäämään maahamme. Sotilaat olivat "piippalakkeja" eli jotenkin neuvostohenkisiä eivätkä moderneja venäläisiä. Nämä joukot tulivat rajan yli, nostivat kädet pystyyn ja hymyilivät. Sitten minulle kerrottiin että olisin vastuussa kaikista noista sotavangeita. Ja että Punainen Risti vahtii minua kuin haukka. (En tiedä hoitaako Punainen Risti vai YK tämänlaisia asioita oikeasti, mutta unessani oli Punainen Risti.) Eikä Putin suostunut lopettamaan sotaa vaan nostatti yhä uusia ja uusia joukkoja antautumaan. Ja minä olin että voi perse. Mihin minä nuo kaikki lykkään.

Uni tuntuu näin valveilla ollessa absurdilta ja koomiselta. Mutta unessani se oli aivan kauheaa. Stressasi. Tuon jälkeen sitten heräsin, enkä saanut oikein nukuttua sen jälkeen.

Miksi järkevä ihminen on helposti sisäisesti ristiriitainen?

Päätöksenteko nähdään usein suoraviivaisena prosessina jossa on tietty päämäärä jota sitten tavoitellaan järkevillä toimenpiteillä. Näin valinta ja päämääräsuuntautuneisuus korostuvat. On maali ja sitten poikkeama nähdään virheenä. Tämä johtaa sen tyyliseen klassiseen teleologia-hamartia -näkemykseen joka oli suosittu antiikin kreikassa.

Moni korostaakin että ihmisen tulisi tavoitella jonkinlaista rauhaa ja yhteyttä. Että rationaalinen ja järkevä ihminen olisi siksi viileä. Eli objektiivinen ihminen olisi paitsi ei-subjektiivinen ja tunteeton niin päämääräsuuntautunut elämän tarkoituksen tunteva ihminen on sitten prioriteeteiltaan terve ja tasapainoinen. Sisäinen kiista ja erimielisyys nähdäänkin usein ongelmana joka pitäisi terapoida. Kognitiivinen dissonanssi on siis jossain mielessä paha asia, jokin joka vaatii maailmankuvan jäsentämistä tai psykoanalyysiä.

Tämä ei kuitenkaan ole ilmiselviö. Kognitiotieteessä ihmisen toiminta ei näytä tämänlaiselta. Eikä pelkästään siksi että ihmiset epäonnistuvat. Kurzbanin "Why everyone (else) is a hypocrite" kun kertoo että usein päätäntä on optimointia. Eli tosiasiassa samanaikaisesti tavoitellaan eri asioita. Ja prioriteetit ovat joskus keskenään ristiriidassa. Joskus yhden prioriteetin korostaminen johtaa vaikeuksiin. Tätä kautta ongelmat muuttuvat rajanvetokysymyksiksi joissa on aina olemassa ääripäiden välinen jännite. Kultainen keskitie ei siis itse asiassa korosta harmonista rauhaa vaan tunnustaa ristiriidan olemassaolon.

Jossain määrin toiminta on kuitenkin sellaista että teon joko tekee tai ei tee. Näissä tilanteissa valinta muistuttaakin "voittaja vie kaiken" -kilpailua. Erilaiset neuronien yhdistelmät mielessä joko tukevat tai sammuttavat toisiaan. Voittaja saattaa määräytyä hyvinkin pienestä syystä. Tässä näkemyksessä  intentio ja aktio eivät enää olekaan siistejä. Ja ristiriidat ovat jotain jotka liittyvät siihen että kykenee harkitsemaan monenlaisia vaihtoehtoja ja valitsemaan tilanteenmukaisimman tavan toimia. Kriittinen monipuolinen ajattelu vaatii usein keskenään riitelevien asioiden harkitsemista ja punnitsemista samanaikaisesti. Sitä että ne molemmat ottaa jossain määrin vakavasti. (Tämän vastapoolissa on sitten se, että "aivoton ja pöljä" elämä voi kuitenkin olla mukavaa ja stressitöntä. Ja tällä taas on omat hyötynsä.)

Stressitöntä menneisyyttä metsästämässä

Pekka Puska, kansanterveyden asiantuntija, esitti radiossa että suomalaisten olevan terveempiä kuin koskaan ja että stressi ei ole lisääntynyt, toisin kuin luullaan. Tämä aikaansai facebookissa syvääkin kommentointia. Ihmiset kokivat että Puskan lausunto ei vastannut heidän kokemustaan elämästä. Vedet silmissä vedettiin naurua. "Vai sellanen on hänen näkemys että kaikki hyvin." Todella lol. Puska oli ihmisille lähinnä norsunluutornissa kykkivä oikeasta elämästä vieraantunut pelle. Eihän täysjärkinen sano tuollaista ääneen tai voi olla mitenkään tuota mieltä.

En voinut tässä muuta kuin rölläillä. Sävy oli hyvin samantapaista kuin "Napoleonin komplekseissa" jossa muistutettiin esimerkiksi siitä miten elinajanodotus oli melko vähän aikaa sitten kymmeniä vuosia lyhyempi. On syytä muistaa että esimerkiksi tauteihin karisi lapsia varhaisemmin. (Kuolihan esimerkiksi Jean Sibeliukselta lapsi.) Samoin on syytä kiinnittää huomiota siihen että aikaisemmin kiertolaislapsia myytiin huutolaisiksi vähiten huoltamisesta pyytävälle ja lapsityövoiman käyttö ei ollut tuntematonta. Ja koulutus ja muu oli aivan eri tolalla kuin nykyään.

Lisäksi näissä menneisyystarinoissa korostuu sen ajan ihmisten sankaruus tavalla joka pistää vakavia epäilyksiä aiheeseen liittyen. Jos muistetaan että siihen aikaan oli pakko tehdä asioita fyysisesti, jalan tai suksilla. Ei ollut kotiäidin apuna kodinkoneita tai einesruokia, kaikki työ oli fyysisesti raskaampaa, ei ollut lakisääteisiä taukoja, lomia, vanhempainlomia, lapsilisiä ja ihmiset vain kaatuivat väsymystään illalla nukkumaan ja nukkuivat. Kun kuuntelee miten siihen aikaan osattiin tehdä työtä ei korostukaan se että siihen aikaan elämä olisi ollut vähemmän stressaavaa kuin nyt. Nykynuoria moititaan pehmeiksi, joksikin joita ei ole karaistu. Joka on suora väite siitä että nykyään elettäisiin helpompaa ja vähemmän stressaavaa elämää. Mutta jostain syystä vaikka sankaritarinoita liitettiin tähän yhteyteen, niitä ei olisi saanut tulkita siten että ne olisivat evidenssiä siitä että siihen aikaan olisi ollut enemmän stressiä.

Vihjasin siihen suuntaan että en voi ymmärtää minkälainen järkevä ihminen sanoo vakavalla naamalla sen suuntaisia asioita, että kolera ja se kun katsoo lapsen kuolemista koleraan stressaa vähemmän kuin pitkäaikaistyöttömyyden uhka nykyisessä KELA -tukien maailmassa. En usko että me olemme oikeasti niin paljon herkkähipiäisempiä, että olisimme kultalusikka suussa niin että stressaisimme pikkuasioista joita ennen ei edes pidetty ongelmina. Tai jos näin on, niin vika ei ole yhteiskunnassa vaan meissä. Moitin asiasta josta en yleensä moiti. Suhteellisuudentajusta.

Vihjasin päättelyvirheestä joka tuntui kumpuavan. Henkenä taisi olla se, että kun asiat eivät ole nykyisin ns hyvin. (Mikä on fakta) niin ne olisivat ennen olleet paremmin. Eivät ne olleet. Ne olivat vielä huonommin. Ei tänne nauttimaan olla tultu, kukaan, luultavasti koskaan.

Tämä johti mahtavaan vasta-argumenttiin jossa kerrottiin siitä miten stressi ja terveys ovat subjektiivisia. "Tarkoitettiinkohan sillä "terveydellä" tosiaan ns. ruumiin terveyttä, josta on pitkiäkin tilastoja väestötasolla? Eihän stressistä ("korvien välissä"?) ole vastaavia tilastoja, vai onko? : ) Paha ruveta tietämään takautuvasti, millaista stressiä just vaikka sata vuotta sitten koettiin! : D On huomattavasti helpompaa havaita, että esim. Helsingissä ei ole nyt koleraepidemiaa, kuin vaikka että osa kansalaisista on kuolla vitutukseen ; -}" Tälle huumorin helmelle ei tietysti voi sanoa oikein mitään. Paitsi sen että tuossa ongelmana on enemmän liian omituiset vaatimukset evidenssille. Että asia nimenomaan on niin että koleraepidemia varmasti vaikuttaa enemmän stressiä lisäävästi kuin sitä vähemmän. Ja näitä kautta evidenssistä kasautuu kumulatiivisesti ihan oikea argumentti. Kun monen monta trendiä asettuu yhteen voidaan tehdä yhteiskuntatason tilastollisia selityksiä asiasta. Se ei ole täydellistä mutta se on hyvää. Ja oleellista näyttääkin olevan se, että kaikki mitä tiedetään noista ajoista antavat evidenssiä Puskan argumentin suuntaan. Joten jäljelle jää se, että erimieliset joutuvat selittämään että se aineisto joka ei ole näkyvissä painaisi enemmän. Joka ei ole perustelua havaintojen perusteella vaan perustelua havainnot ohittaen, oma aineisto keksien ja tietämättömyyteen vedoten. Tietämättömyyden josta valtaosa luodaan esittämällä vastapuolelta mahdottomia vaatimuksia. (Joita ei sitten itse noudateta erilaisesta kannasta.)

Tosin tässä nyt jäi auki miten Puskan näkemys oli sitten naurettava ja ilmiselvästi sikaväärä ja virheellinen jos stressitasoja ei voida mitata. Koska keskusteluyleisö oli herännäispainotteista voinen arvailla että syynä on se, että he uskovat tietävänsä että menneisyyden ihmisillä oli vähemmän stressiä koska he itse kokivat ikävöivää nostalgisuutta aikoihin jona eivät ole itse olleet edes elossa. Aikaan jossa ei ollut stressiä koska perheyksiköissä ei ollut avoliittoja, homoja, mahdollisuutta ottaa naisen sukunimi. Arvot olivat hyvät ja kristilliset ja lapsia saatiin hakata ja kutsua törkeääkin pahoinpitelyä kasvatukseksi. Tämän tehdäkseen tosin joudutaan väkisin tietämään ja mittaamaan jollain estimoivalla lähestymistavalla stressien määriä.

En tiedä menneisyyden stressitasoista, mutta ainakin omia stressitasojani tämä keskustelu kohotti.

Kuin Gandalf, yksi harvoista - eli Forer -efektiä Jungin tapaan

Olen liittänyt oheen kuvan, joka on melko levinnyt meemi. Siitä tekee vitsin oivallus että persoonallisuustesti johon sillä viitataan ei luokittele tuloksia onnistuminen-epäonnistuminen -asteikolla. MBTI:n ideana on juuri ollut se, että erilaisia "profiileja" tarvitaan erilaisissa tehtävissä. Näin työkalu on enemmän ajattelutavan ja sosiaalisuuden analyysiä jota voi käyttää itsereflektion apuvälineenä ja suunnitellessa uraa ja vastaavaa.

Jatkovitsi on sitten siinä, että jokainen joka tekee MBTI -testin ja ottaa tämän vakavasti todellakin fail. Jos jokin asia vie minun silmissä uskottavuutta on se, että henkilö paitsi tekee MBTI -testin, niin myös tekee tuloksesta jotenkin relevantin, tärkeän ja suuren ja kuvaavana asian. Ilkeästi voisi sanoa että MBTI -testin kohdalla on MBTI -kulttilaisia jotka ovat, kuten aikaisemmin argumentoin, "hσlmσläisiä".

Kritiikin diagnosoiminen sen kumoamisen sijaan.

MBTI -teeman kritisointi on tietyssä määrin ärsyttävää. Syynä on se, että testi toimii .. siis siinä mielessä että se toimii hieman paremmin kuin horoskoopit. Se ei kuitenkaan ole erityislaatuisen hyvä. Mutta se on erityisen suosittu. Ja tämä tekee siitä "yliarvostetun". Joka on minun silmissäni hyvin paha asia. Asia joka menestyy muodikkuuden eikä asiasisältönsä avulla. Kritisoijan rooli tässä kohden on ärsyttävää

Eräs toistuva temppu nimittäin on se, että MBTI -kritiikissä luokittelua puolustava ei vastaa kritiikkiin vaan sen sijaan käsittelee kriitikkoa MBTI -luokittelulla ja tästä tehdään ikään kuin argumentinkorvike. Esimerkiksi minun on kerrottu olevan INTJ. Ja että tämä kertoo että olen ajatteleva ihminen joka menee tieteen pariin ja on sieltä tuleva tuomitsemaan. Ja sitten tämä profiili kertoo, että testi kertoo jotain todellista ja oleellista ihmisistä. Temppu muistuttaa sitä mitä Hamilo "Älkää säätäkö päätänne" -kirjassaan kuvasi psykoanalyysin kritiikin kohdalla ; Siinäkin tyypillistä on että kritiikki nihiloidaan siten että ennustetaan että kriitikoita tulee ja selitetään heille jokin psykoanalyyttinen ongelma.

Soveltaminen esim. työasioissa

Asiaa ei tietysti auta se, että MBTI:tä käytetään usein apuna jossain jossa nähdäkseni pitäisi mitata saavutuksia ja osaamista. Nimittäin työpaikan haussa ja suunnittelussa. Tällöin henkenä on itse asiassa sama mistä valittelin lahjakkuusfiksaatioitumisen kohdalla. ; Ihmiset arvostavat lahjakkuutta ja sekoittavat tämän helposti osaamiseen. Lahjakkuus on kuitenkin lähinnä potentiaalia hankkia taito ja siksi itse osaamisen korrelaatti, jos sekään. Osaaminen on sitten ihan toinen asia.

Mutta ainakin itse haluan mieluummin osaavan ihmisen kuin älykkään ihmisen. Sillä en minä oikeasti olisi palkkaamassa potentiaalia vaan tyyppiä joka aktualisoi tiettyjä piirteitä. Itse asiassa tilanne on enemmänkin niin että jos joku on älykäs ja lahjaton, se olisi minulle työhönpalkkaajana varoitusmerkki. Sillä eihän ihminen ole kiinnostunut asiasta jos hänellä olisi kykyjä hankkia taitoja mutta ei ole kuitenkaan tullut hankkineeksi niitä. Noin karkeasti : Haluan osaajan enkä jotakuta jolla on älykkyysosamäärä jolla kenties voisi joskus hankkia sen taidon. Ja uskon että aika moni muukin.

Näin MBTI -testissä on elementti soveltamispuolella joka ei ole välttämättä puute itse testin huonoudessa. Ja ne pitäisi käsitellä erikseen. Testin hyvyys ei ole vielä tae siitä että mikä tahansa sovellus olisi erinomainen. (Tai kuten asian tiivistäisin "MBTI measures preferences, not personality traits.") Ja tämä ongelma menee vielä pahemmaksi jos kouluttajien sijasta kysymys on tavallisista ihmisistä jotka tavallaan vain käyttävät MBTI -termejä.

MBTI joka ei ole edes MBTI:tä, kunhan käyttää samoja sanoja.

MBTI -kritiikissä on hyvä huomata että usein metodin lisäksi on syytä katsoa sitä muoti-ilmiönä. Tällöin on puhuttava MBTI -kulttilaisista. Ihmisistä jotka käyttävät sen termistöä ja intoilevat sillä ikään kuin arkijärjen voimalla. Jos MBTI kouluttaja olisikin hyvä spesialisti ei se takaa että tämä kohkaaminen olisi mitenkään laadukasta tai pätevää. Ja nähdäkseni iso tarve koko MBTI -kuplassa on juuri se, minkälainen lieveilmiöpiiri aiheen reunamilla pyörii.

Ottaisin tästä esimerkiksi Takkiraudan  tuoreen listauksen jossa saa testata sadan kysymyksen kautta sitä onko INTJ.

Tämä on siitä erikoinen, että se ei ole kovin neutraali. "Sinulla on hyvin vahvat ja perusteelliset periaatteet, jotka juontuvat laajasta maailmankuvastasi." kuvaa että vaihtoehto on jotenkin huono. Samoin "Bulls*itin-sietokykysi on hyvin alhainen" Ihmisiä ja heidän valintojaan ohjataan tunnetusti käsitteiden konnotaatioilla. Takkiraudan listaus onkin itse asiassa Forer -efektin maksimoivaa. Forer -efektissä ihmiset tunnistavat itsensä satunnaisista kuvailujonoista. Ja tässä on huomattu että jos kuvaukset ovat positiivisia, yhteyksiä huomataan enemmän kuin muutoin. Takkiraudan tekemä listaus ei siis itse asiassa ole enää edes MBTI -testin mukainen vaan se kuvastaa pikemminkin sitä miten sen ideasta on itse asiassa luovuttu ja miten mahdollisimman monen tuloksia ohjataan kohti sitä että he kokevat olevansa INTJ -profiilia. Itse MBTI -testissä ei ole voittajia ja häviäjiä samalla tavalla. Mutta Takkiraudalla konnotaatiot värittävät että vaihtoehtoina on "helposti huijattava hölmö" ja "suppeamaailmankuvallinen ääliö".

Ja vaikka tämä olisi tottakin, niin ihmiset eivät tunnista itseään tämänlaisista. Jokainen psykologiaan tutustunut tietää että Lake wobegon effect on todellinen. Nyrkkisääntönä on että 80% kokee olevansa keskivertoa parempi. Ja tämän vuoksi mielipidetutkimuksissa - tai markkinatutkimuksessa jolla alalla itse satun työskentelemään - otetaan kysymysten sanavalinnat huomioon. Tutkimuksen tuloksia kun voi ohjailla sanavalinnoilla.

Annie Murphy Paul on kuvastanut teoksessaan "The Cult of Personality Testing" että persoonallisuustestien kohdalla ongelmana on se, että MBTI on sitonut itseensä muodikkuutensa vuoksi uskottavuutta. Behavioral economicsista tunnettu ns. Sunk Cost -effect vaikuttaa ; Kun ihminen on panostanut johonkin hän ei luovu siitä vaan luottaa siihen. Siksi se, että joku on kouluttanut itsensä MBTI -kouluttajaksi johtaa siihen että hänen on vaikea pitää sitä epäluotettavana. Ja pahin ongelma ei ole testaajissa vaan asiakkaissa. Moni käy testissä ja maksaa siitä. Ja sen lisäksi ongelmaa lisää juuri se mitä Takkirauta itse asiassa toiminnassaan demonstroi. Heillä persoonallisyystyyppeihin liittyy jotain jota MBTI -testiin itseensä ei liity. Se, että joku tietty persoonallisuustyyppi nostetaan ihanteeksi. Voi olla että se on joku taiteellinen tai jokin älyllinen tai tieteelliseksi koettu. "Those who love type have been seduced by an image of their own ideal self." Ja kun testi sitten rapsuttaa tätä - testihän nojaa itsetuntemukseen joka on lake wobegon effectin kautta herkkä siihen että itse aletaan heijastamaan tätä ihannetyyppiä.

Ja sitten sitä eletään jo sellaisessa maaillmassa jossa MBTI -testi tarjoaa keinon nostaa omaa häntää ja tarjota testituloksena failia ihannemallista poikkeaville. Esittämässä jotain sellaista upeaa että ilman meitä INTJ -ihmisiä maailma olisi hieman vähemmän organisoitunut, hieman tehottomampi, hieman tärkeilevämpi ja pöyhkeämpi - ja siinä olisi paljon enemmän pahuutta. Ja me INTJ- tyypit tiedämme sen. Me todella, todella tiedämme sen. Olemme kuin Gandalf eli yksi harvoista. Emmekä mieti sitä miksi 50% ihmisistä saa testistä eri tuloksen jos he tekevät sen viikon välein. Emme vaikka kriittinen epäily ja epäilyn epäily ja syvä ajattelu ja varmistaminen ovatkin huoellisen INTJ:n sankaripiirteitä. Testin reliabiliteettiongelmat voivat mennä hiiteen sillä tässä ollaan erityislaatuisia superhienoja lumihiutaleita jotka eivät kestä p**kanjauhantaa.

Hieman asiallisempi kohta.

Olen itsekin maininnut siitä että MBTI -luokittelun suurin ongelma on siinä että se on dikotominen ja luokitteleva. Tämä on ehdottomasti hyvä mainita. Mutta se myös johtaa helposti väärinkäsitykseen. Osa nimittäin ajattelee että kaikki luokitukset olisivat jotenkin huonoja. Että ei saa pistää kaksiarvoiseen maailmaan. Minä heitän tuollaisella postmodernismilla vesilintua.

Takkiraudan sadan listauksen kohdalla kommentoinut "Jaska Brown" on tässä kohden hyvällä linjalla sanoessaan että "Jos joku väittää, että Myers-Briggs on kuraa joko-tai -luokittelun takia, hän ei ole ymmärtänyt luokittelusta yhtään mitään." Nähdäkseni luokittelu voi olla kahteen suuntaan luokittelevaa. Ja MBTI on jotain joka esitetään prosentteina. Näin ollen voisi olla aivan perusteltua vaikka esimerkiksi intuitiivisuus noudattaisi kellokäyrää. Toki luokittelu tällä tavalla toimisi erityisen hyvin jos jakaumat olisivat "kapeita keskeltä" eli ihmiset ajautuisivat helposti kauas muista lokeroista. Mutta kun tulos koostuu useista kysymyksistä niistä voitaisiin tehdä jatkumo. Ja näin ollen kellokäyrämäinen jakauma ei ole kumous. Se on hidaste.

Sen sijaan se on virheellinen siksi että sen käsittelemät asiat eivät ole jatkumoita. Intuitiivisesti ne luultavasti ovat jatkumoita. Joku ajattelee että ihminen joko on ulospäinsuuntautunut tai sisäänpäinsuuntautunut. Ja että näiden välillä olisi nollasummapeli. Eli kun yhtä ottaa lisää joutuu vastaparia ottamaan pois. Ja MBTI toimii juuri ajatuksella että "introvert is not extravert" ja "if you are intuiting you are not sensing". Ja kenties näkyvin on ajatus siitä että tunteet ja järki olisivat yhteensopimattomia. "thinking vs. feeling". MBTI -luokittelu nojaa siihen että kaikki näkemykset ovat vastinpareja joiden välillä on nollasummapeli. ; Ja tottakai Takkiraudan blogi kuvastaa tätä hienosti. Esimerkiksi järjen ja tunteen välinen kaava toiimii "Jos olet nainen, sinua luullaan usein mieheksi. Jos olet mies, sinua luullaan usein robotiksi."

Tämä asenne on jotain jota voisi kutsua "skeptikon kiroukseksi". Eli ajatellaan että skeptikko olisi jotenkin klassinen tunteitaan kurissa pitävä. Ja toisaalta jos sitten räyhää skeptikkona moni ajattelee että nyt ei skientisti ole skientisti kun on väärä reaktiotapa. Syynä on se, että tunteet ja järki nähdään jatkumoksi. Eli toista lisää on toista pois. Monen intuition mukaan näin on. Mutta sitten onkin hyvä huomata että se, mitä tutkimukset nimenomaan näyttävät aiheesta onkin se, että tosiasiassa tunteet ja järki eivät ole ristiriidassa. Ne korreloivat keskenään ; Ihmiset joilla on kyky ajatella rationaalisesti ovat usein parempia myös tunteiden tunnistamisessa ja kontrolloimisessa. Jos järki ja tunteet olisivat toisistaan riippumattomia, MBTI olisi ongelmissa. Mutta tämä on vielä pahempi. Sillä "Jos A ja B korreloivat" ja sitten kysytään "A vai B" saadaan aikaan syviä ongelmia. Tutkimukset näyttävät että jos pidät datasta, voit pitää myös ihmisistä. Ja jos kyseessä ei ole jatkumo, nollasummaista luokittelusuhdetta ei ole perusteltua käyttää.

On kuitenkin ymmärrettävää miksi "Jaska Brown" esittää asiaa näin. Sillä teoriassa se voisi olla jatkumo. Ongelma ei ole siinä että metodi ei jossain todellisuudessa voisi tehdä. - "Jaska Brown" itse asiassa tietämäni mukaan hallitsee kyllä tilastollisten yhteyksien matematiikan hyvin. - Ongelma on se, että tietomme psykologiasta kertoo että tuota tapaa ei voi käyttää tässä tilanteessa joka maailmassamme vallitsee. Metodi toimii muualla ja se toimisi toisin reunaehdoin tässä kysymyksessä. Mutta reunaehdot vain eivät ole toisenlaisia.

Lisäksi testissä on asia joka on tavallaan tyystin ohitettu. Se on nimittäin se, että ihmiset voivat toimia erikoisilla tavoilla stressiprofiilinsa vuoksi. Esimerkiksi itselläni on taipumuksia ylilyönteihin jotka vaikuttavat olevan vahvasti ristiriidassa yleisen persoonani kanssa. Ja tämä ylilyöntitaipumus pakottaa minua vastaamaan MBTI -testin kysymyksiin spontaaniutta lisäten. Sillä se on hyvin rajatussa tietyssä kontekstissa kenties leimallisin piirre. Se kuitenkin kertoo melko vähän siitä muusta tilanteesta. Tämä asia tuli vahvasti tarpeeseen armeijassa. Siellä kun tarvitaan ylianalysoijia. Mutta ei minunlaisiani jotka stressitilanteissa vetävät PTSD -putikan kaakkoon ja lähtevät tekemään spontaaneita paniikkiratkaisuja emootiopäissään. Tämä tarkoittaa sitä että vähintään yhden lisäelementin lisääminen MBTI -testiin olisi hyvin tarpeen jotta omalla kohdallani saataisiin irti tärkeitä oikeanlaisia tuloksia jotka ovat tärkeitä nimenomaan työnvalintaratkaisuiden kanssa.

Loppukaneetti:

Jos ajattelet, että "Olet tutkijaluonne. Haluat löytää ja keksiä uusia asioita ja tuoda tietoa esiin." Ja jos olet sitä mieltä että "Kyseenalaistat viralliset totuudet. Osaat epäillä, ja osaat epäillä myös epäilyä itseään." ja näet että "Asia, joka saa sinut pahimmin suuttumaan, on p*skantärkeys yhdistyneenä epäpätevyyteen." mutta sitten kuitenkin 100 -kohtaisen vahvasti väritetyillä kohdilla väritetyn MBTI -luokittelu listan viimeisellä kohdalla tunnustat myös, että "Jaksoit lukea tänne saakka, ja nyökkäilit joka kohdassa salaa hymyillen." olet (a) joko kusettanut itseäsi tai muita ja sen vuoksi rastinut keskenään ristiriitaisia kohtia (b) tai et ymmärrä juuri mitään psykologiasta eikä sinulla tätä kautta ole ollut tutkijanasennetta ja sen kautta tietoa jolla tehdä päätelmiä aiheesta, joka kyllä indikoi että sinun luultavasti pitäisi olla kohdassa (a).

Miekkailua elokuvissa ; "Parasta" ja "Just parasta"

Ylläoleva klippi on otsikoitu varsin korskeasti parhaaksi elokuvasapelitaisteluksi. (En tiedä mistä elokuvasta se on.) Sen katsominen on siitä mielenkiintoista että ensivilkaisulta se on siisti. Kunnes osapuolet alkavat taistelemaan (itselleni tuntemattomasta syystä). Sitten se vaikuttaa melko komedialliselta. Komediallista siinä mielessä että siinä ei ole mitään kovin hienoa, ja liikkeet tuntuvat jotenkin ylenmääräisiltä ja liioitelluilta. Lisäksi kohtauksessa häiritsevää on se, että toisen miekka vaihtaa muotoaan aina välistä. (Onko aseessa nyrkin yli kaartuvaa suojaa kädensijassa vai ei? Päättäkää!)

Mutta kaiken kaikkiaan se ei ole aivan huono. Suurta kohtaa itse asiassa haittaa se, että hyvin vähän näytetään. Ja siksi tekniikka-analyysiä on varsin haastavaa tehdä. Mutta jos katsotaan näyttelijöitä ja sitä mitä nähdään voidaan sanoa että näyttelijöiksi elokuvassa kamppailu on ihan kohtuullista. He käyttävät oikeita aseita, toki mitä ilmeisemmin tylsytettyjä mutta terästä. He eivät käytä suojauksia. Ja he selvästi kohdistavat hyökkäykset kohti vastapuolella olevaa ihmistä sen sijaan että huitoisivat ilmaan tai pelkästään vastustajan aseeseen - mitkä ovat elokuvissa hyvin tavallinen tapa hoitaa asia, ihan sen takia että tämä on turvallista näyttelijöille. Kameratemppuja ei käytetä ja monessa kohdassa näkee että leikkauksia ei ole edes voitu tehdä. Osa kohdista vihjaa vahvaan koreografiointiin. Esimerkiksi sitä että sapelista vaihdetaan selän takana kättä on tuolla tavalla jotain joka toimii vain koreografioituna ja jota ei voi tehdä miekkataistelussa. Luultavasti näyttelijöille on pidetty pari tuntia aiheesta ja sitten heidät on pistetty ruudulle.

Mutta ei sillä tavalla että se olisi martial art. Vaan sillä tavalla, että se on realistista. Jos esimerkiksi katsotaan asentoa voidaan huomata että tukijalan käyttö on aivan hyväksyttävissä. Mutta sitten toisaalta sitä usein pidetään kättä hyvin ojossa ja esillä. Sellaisella tavalla joka tekee kädestä paitsi maalitaulun, niin myös jotain sellaista johon itse lyödään helposti. On hieman noloa tehdä kaksintaistelu jossa viillät omalla miekallasi oman ranteesi auki. Ja se on riskinä tämänlaisessa. Lisäksi kun katsoo liikehdintää, on helppoa huomata epävarmuutta asennoissa ja kävelyssä. Jopa silloin kun vastustaja on selvästi miekankantaman ulkopuolella. Samoin näyttelijät kääntävät päätään taakse tilanteissa joissa pitäisi pysyä ryhdikkäänä jotta voi puolustaa itseään mahdollisimman hyvin. Nämä ovat kömpelöitä. Mutta kömpelöitä hyvin realistisella tavalla. Ihmiset toimivat stressin alla hyvinkin eri tavoin kuin treenatessaan tekniikkaa ystävien kanssa turvallisella salilla. Päänasentovirheet, epävarma askellus ja käden tunkeminen eteen ovat itse asiassa jotain jota harrastajat tekevät hyvin usein jos heidän keskittymisensä herpaantuu. Virheet eivät siis ole hyvää taistelua, mutta ne ovat autenttisenoloista. Kohtaus on siis astetta parempi kuin miltä se ensivilkaisulla näyttää.

Toki minun täytyy tuon jälkeen ottaa kantaa myös toiseen videoon.


"Rob Royn" loppukaksintaistelu on toisella tavalla esimerkki kohtuullisen hyvästä miekkailukohtauksesta. Sitä on hyvin hankalaa luokitella, koska sen perusongelma on tavallaan perusteltu. Kohtaus on pinnallisesti backsword (tai "basket hilted broadsword") vs. rapiiri. Asevalinnassa on luonnollisesti paljon asennetta ja merkitystä. Pistokeskeinen tyyli viittaa aristokraattiseen maailmanmiehen tapaan toimia. Kun taas Rob Royn miekalla on juurevammat ja "alueelle kuuluvammat" perustat. Ja kun kädensijana on elokuvassa nähty "koppa", ranteen ojentaminen vaikeutuu niin että tyyli on viiltokeskeisempi.

Kuitenkin juuri tässä kontekstissa pistomiekankäyttäjän toimissa ei näytä olevan oikein mitään järkeä. Hän huitoo yllättävissä määrin. Mutta kun katsotaan pistomiekkaa tarkemmin, voidaan huomata että se ei oikeasti edusta mitään aikakautta. Se ei toisin sanoen ole standardiase. Ja kun sen muotokieltä katsotaan tarkemmin, voidaan huomata että se on modifioitu siten että siihen on lisätty viilto-ominaisuuksia. Näin ollen käyttötapa on astetta perustellumpi. (Ja koska Rob Roynkin aseella voisi oikeasti myös pistää, se on vain hankalampaa ja vähemmän luontevaa hänen aseellaan voidaan huomata että itse asiassa viilto vs. pisto -näkökulma koostuu enemmän painotuksista kuin siitä että toinen tekee yhtä ja toinen toista.) Itse asiassa Rob Royn vastustajalla on karkeasti ottaen kombinaatio kahdesta herrasmiehen aseesta. Kädensija on rapiermäinen mutta terä on itse asiassa laivastoupseereille tyylisestä épée anglaisesta/"spadroonista". Tämänlainen erikoisvalmistettu ase sopiikin elokuvassa esitetylle kierolle ja pahalle hahmolle.

Jos elokuvaa katsotaan, niin Rob Roytä haavoitetaan monta kertaa. Tämä kertoo siitä että viilto-ominaisuuksia on. Mutta ne eivät ole hirvittävän voimakkaita. Viiltely on mahdollista juuri koska aseen terä on "eistandardi". Mutta ne eivät ole tuhoisan tehokkaita. Tämä on juuri tämänlaiselle aseelle odotettavaa. Voidaan itse asiassa jopa pitää hyvin perusteltuna että Rob Royn vastustaja on sadisti joka haluaa leikkiä vihollisellaan. Ja että siksi hän tavallaan osoittaa omaa ylivertaisuuttaan viiltelemällä ja satuttamalla vastustajaansa monta kertaa. Tämä korostaa kieron hahmon sadismia ja ylimielisyyttä. Joka lopulta johtaa hänen tuhoonsa. Sillä Rob Roylle riittää kertaonnistuminen.

Toisaalta Rob Roy näyttää taistelun kuluessa tekevän toistuvasti samaa virhettä vastustajansa kanssa. Jostain syystä Rob Royn vastustaja näyttää pistävän paljon jalkoihin. Ja Rob Roy kuluttaa aikaansa tämän torjumiseen. Kun tilanteeseen on oikeasti vain yksi teknisesti fiksu tapa toimia. Jos toinen ulottuu lyömään sinua jalkoihin, hän on riittävän lähellä jotta yllät lyömään tätä päähän. Alas viety miekka jättää pään myös täysin suojattomaksi. Standarditemppu olisikin lyödä ja askeltaa siten että samalla vihollista lyödään päähän kun maalina olevaa jalkaa siirretään askeleella taakse. Näin jalka väistää samalla kun ase lyö täysin avoimeen paikkaan. Tätä voi perustella sillä että intuitiivisesti ihminen usein torjuu asetta. Ja Rob Roy nyt on kuitenkin "lantsari". Kenties hän ei ole tottunut tämänlaisiin pistotyylisiin hyökkäyksiin ja pelkästään vastustajan uudentyyppinen toiminta tekee tässä sen että hän ei osaa toimia järkevimmällä mahdollisella tavalla.

Itse asiassa tässä kohtauksessa pahin virhe koskee lopputilannetta. Rob Roy nappaa vihollisensa aseen terästä kiinni, siirtää aseen pois tieltä ja iskee käytännössä puolustuskyvyttömäksi tehtyä vastustajaa. Tässä kohtauksessa epärealistista ei ole että miekasta tartutaan. Tosiasiassa eurooppalaisessa miekkailussa terästä on tartuttu kiinni jopa kesken taistelua. Ja tässä tilanteessa miekkaa pidetään melko stabiilina, suoraan tartuttavana kohteena. Rob Royn toiminta on uskottavaa ja realistista tältä osin. Epärealistista on sen sijaan se, että tämä johtaa siihen että hänen käteensä tulee syvä haava. Olen nähnyt kuinka toisen täysin terävästä aseesta on tartuttu ja tämän on annettu yrittää  vetää sitä. Miekka pysyy kädessä hyvin tukevasti eikä siitä tule naarmuakaan. Haava tulisi vasta siinä vaiheessa jos ote luistaa. Ja tässä tilanteessa se tarkoittaa sitä että ote ei pidäkään ja sitten miekka ei olekaan niin hyvin kontrollissa. Eli Rob Royn hyökkäys olisi voitu sittenkin estää. (Kenties vihollinen ei sitten vain ollut riittävän nopea, joten kyllä kuvattukin on teknisesti mahdollinen.)

Tyhmyys joka kumpuaa ahkeruudesta ja älykkyydestä

"Joskus ajatellaan, että tieteilijät löytävät oikeat maailmaa kuvaavat mallit vain nerokkaan älynsä avulla. Todellisuudessa luonnontieteilijät pitää kaidalla tiellä ennen kaikkea mallien vertaaminen havaintoihin: jos malli ei vastaa havaintoja, se on väärin." ... "Taloustieteen kohdalla toimitaan toisin."
(Syksy Räsänen, "Talouspolitiikkamme perustuu uskomuksiin", Helsingin Sanomat, 5.5. 2014)

I don't usually make
friends. But when I do,
they tend to be Asterix*

Eräs lukiokaverini on nero. Usein tämänlaisia arvioita heitetään hyvin kevein perustein. Mutta hänellä oli asiasta näyttönä esimerkiksi Mensan jäsenkortti. Hänen älykkyysosamääränsä on mitatusti karmaisevan suuri. Ja jos joku selittää että älykkyys ei vaikuta elämään, hän on väärässä. Toinen piirre joka tässä ihmisessä on mainittava on silminnähtävä ahkeruus. Tämänlaisilla eväillä voisi olettaa syntyvän suuria. Ja tavallaan syntyikin. Hyvin moni ihminen on kuullut lukiokaveristani. Hän on tunnetuin anonyymisti wikipedian puolella, nimimerkillä "Asterix*". (Kertoisin mielelläni hänen nimensä, mutta olen luvannut että en.) Ja kyllä. Se Asterix*. Hän on näitä henkilöitä joiden esiintuominen tuo useimmille mieleen jotain sellaista millä keinoin hikipedia hänet esittelee : "Asterix* on näiden seikkailujen sankari, ovela, valikoivan terävä-älyinen pikku soturi. Kaikki vaaralliset muokkaussodat ja henkilökohtaiset hyökkäykset uskotaan (l)empimättä hänelle. Asterix* saa yli-inhimillisen jääräpäisyytensä taikajuomasta, jota valmistaa tietäjä Svekofobix." Hän demonstroi sitä miten usein tyhmyydellä ja älykkyydellä viitataan muuhun kuin kognitiivisiin ongelmanratkaisu kykyihin. "Suomen sanojen alkuperä: Etymologinen sanakirja" esimerkiksi kertookin aivan suoraan että suomen kielen sanoissa "tuhma" ja "tyhmä" ovat yhtä. Tuhmuus on nähty yhtenä tyhmyyden lajina ja tyhmyys liittyy myös sosiaaliseen miellyttävyyteen. Asterix* on eittämättä tuhma, mutta tyhmä hän ei nimenomaan ole.

Internetcrank on hieman
kuin kuvassa oleva viljakukko.
(Julmasti käännetty selälleen
demonstrointitarkoituksessa.)
Viljakukon toukat kasaavat
päälleen suojakerroksen
joka koostuu niiden omasta
ulosteesta. Ahkerasti syövät ja
rakentavat suojakuortaan.

Valistusaikana uskottiin että älykäs ja informoitu olisi sama kuin taitava. Älykkyys nähtiin tässä mielessä paljon konkreettisemmin kuin miten sitä nykyään lähestytään. Nykyään se, mikä opitaan on jotain hieman muuta. Itsekin olen, osittain juuri Asterix*in minulle konkreettisesti ja läheltä demonstroimana, korostanut sitä että internetin pseudotiedecrankit eivät yleensä ole tyhmiä. Ja laiskoja he nimenomaan eivät ole. Obsessio on heillä yksi oleellisimmista ahkeruuden taustamoottoreista.

Tämä on näitä asioita joita ei nykyään suositella ääneensanottavaksi. Sillä vapaa markkinatalous perustuu laajasti filosofisen oikeutuksensa varassa. Ja tämän oikeutuksen ytimessä on ajatus ihmisestä joka ostaa strategisesti ja tekee viisaita ostopäätöksiä. Samoin demokratia näyttää useiden mielessä nojaavan siihen perusprinsiippiin että "kyllä kansa tietää". Jokainen tietysti korostaa ajattelevansa itse, ja toisinajattelius on jotain niin hienoa että se kelpaa jopa äärikonservatiiveille kreationistikristityille identiteetin kilveksi ja sitä mainostavaksi titteliksi. Sapere aude! -ajattelussa on toki paljon hyvää. Mutta silti. Asterix*.

Miehen uniformu kelpaisi
jopa perussuomalaisten
mielikuvien Tom of Finlandille.
Ja on tavallaan asiankuuluvaa, että
nelikentän idea on peräisin niinkin
arjalaisnimiseltä tyypiltä kuin
Carl von Clausewitz.

Tähän liittyen onkin tehty itse asiassa yllättävän oleellinen alustus "Takkiraudan" suosimaan von Mansteinin nelikenttään. (Kieltäydyn kutsumasta nelikenttiä "matriiseiksi". Ne pitävät sisällään kaksi jakolinjaa, ja käytännössä ainut sitä yksinkertaisempi rakenne on dikotomia. Ja dikotomiat ovat hyvin usein perseestä. Matriisi -sana tuo liian sofistikoituneen hengen koko konseptiin. Vaikka teknisesti ruudukko kun ruudukko onkin matemaattisessa mielessä matriisi.)

Luokitus on alun perin suunnattu siihen miten upseerien voimavarat tulisi suunnata. Luokituksen perushenkenä on se, että on katsottava onko ihminen ahkera vai laiska, ja onko hän tyhmä vai älykäs. Älykkäät ja ahkerat piti laittaa keskijohtoon. Ahkerat ja tyhmät olivat pahin ongelma ja heidät piti potkia pois. Tyhmät ja laiskat laitettiin sekundaarisiin tehtäviin jonnekin syrjään. Ja laiskat ja älykkäät laitettiin parhaisiin upseerinpesteihin. ; Tämä on varmasti armeijaympäristössä kohtuullisen perusteltua. Mutta, kuten moni on korostanutkin, työnjohto ei ole samanlaista kuin armeijan johto. Ja tosiasiassa työpaikoilla laiska pomo on nimenomaan vakava ongelma. Erilaisiin töihin sopivat varmasti erilaiset luokitukset. Tässä kohden vika ei siis ole välttämättä nelikentässä vaan

Itse puutun kuitenkin siihen, että nelikentän peruskäsitteet ovat hyvin epämääräisiä. Niissä oletetaan jokin perustyyppi joka kattaa kaiken. Ehkä helpoin asia on laiskuus.
1: Ahkeruus. Jossain määrin ihmisen tahdonvoima on sisäinen ominaisuus. Robert Kurzban kertookin "Why everyone (else) is a hypocrite" -teoksessaan miten toisten ihmisten toiminta on pitkäjänteisempää. Heidän on ikään kuin helpompi harjoittaa tahdonvoimaa. Ja tässä ongelmallisinta on peräti se, että tahdonvoima ei ole mikään resurssi joka kuluu käytössä. Se on enemmänkin standardiasennoituminen. Näin ollen toisille "käytä vaan tahdonvoimaa" on jotain jota he todella tekevät. Ja he voivat tehdä sitä koko ajan. Toisille tämä on sitten käytännössä hyvinkin mahdollista.
     1.1: Tässä on kuitenkin varjopuoli. Nimittäin se, että ahkeruutta voi syntyä muutakin kautta kuin tahdonvoimalla. Tätä demonstroivat hyvin erilaiset ADHD -persoonat joille tyypillistä on se, että heille keskittyminen voi olla hirvittävän vaikeaa. Mutta he voivat silti innostua jostain asiasta ja kanavoida tarmoa tähän innostavaan asiaan. Ja tulla tässä hirvittävän hyväksi, ja kerätä asian harjoittelun taakse hirvittävän määrän harjoitustyötunteja. ; Itsekin olen addiktoituvaa tyyppiä, ja hankin erilaisia obsessioita. Olen yleensä ottaen aivan hirvittävän laiska. Mutta jos katsoo tätä blogia, se ei synny itsestään. Moni valittaa sitä että tätä blogia kirjoitetaan nopeammin kuin sitä ehtii lukea. Mutta minä ehdin lukemisen lisäksi pänttäämään uusia asioita, koostamaan sen blogauksen ja lukemaan muidenkin blogeja siihen päälle. Tämä on ahkeruutta, joka esiintyy muutoin järkyttävän patalaiskalta ja helposti tylsistyvältä mieheltä.
2: Älykkyys. Selvästi tämä on henkilön kohtuullisen pysyvä ominaisuus. Ja älykkyysosamääräkysymyksiin liitetäänkin usein G -faktori. Joka on siitä ikävä konsepti, että siinä missä arkiajattelussa moni lohduttaa sitä joka saa huonon älykkyysosamääräteistituloksen sillä että "on sosiaalistakin älyä". G -faktori taas vihjaa että älykkyys ei jakaudu tasan. Kun olet hyvä yhdessä on todennäköisempää että olet hyvä myös jossain toisessakin älykkyyden lajissa.
     2.1: Silti. Jos katsoo minun älykkyysosamäärääni, se on mitatusti "vähintään kohtuullinen". Sosiaalinen älyni on huono. Ja jos asiaa katsotaan motoristen taitojen puolelta, niin ei voi nostaa esiin muuta kuin sen että kun aloitin miekkailun, olin järkyttävän huono. Koko alkeisryhmän heikkotasoisin. Tai kuten Guy Windsor asian ilmaisi optimistisesti. "No. You were not worst student - you keep practicing. You were clumsiest."  Harjoittelu on se, joka tekee taidon, ei lahjakkuus. Jos uskot että voit olla suurmestari missään asiassa ennen kuin olet nähnyt 10 000 tuntia vaivaa asian harjoitteluun, et ole pelkästään laiska, olet todennäköisesti myös saatanan tyhmä. Dunning-Kruger -efektin tyhmä.
3: Ja jos katsomme von Mansteinin muistelmia ("Aus Meinem Leben") niin hän yhdistää laiskojen mutta älykkäiden upseerien hienouden stressinsietoon. Stressitilanne ja häsläys luonnollisesti liittyvät yhteen. Mutta kun nykymaailmassa korostetaan laiskuutta ja älykkyyttä, ei muisteta että olisi järkevää kenties katsoa myös sitä stressityyppiä. Von Mansteinin hierarkia on siis tavallaan ollut hienompi kuin se versio jolla sitä usein sovelletaan.

Toinen ongelma onkin oikeastaan siinä, miten älykkyys on ominaisuus ja työ on taitoja. Näiden välille voidaan nähdä korrelaatioita. Mutta yhteys on yllättävän heikko. Lisäksi hierarkialla on vakava Asterix* ongelma. Sillä älykäs ja ahkera näyttää herättävän kaikki ahkeran ja tyhmän tunnuspiirteet. Syynä onkin se, että luokittelu nojaa hyvin valistushenkiseen ajatukseen älykkyydestä. Siinä on vielä aimo annos vanhaa kunnon renessanssiajan hengen soveltamistyötä. Tiedemies on paitsi abstraktien asioiden pyörittäjä, niin myös virtuoosi. Tätä kautta voidaankin huomata, että konsepti on lähempänä utilitarismia kuin älykkyyttä. Ja hierarkia onkin hyvin samankaltainen Cipollan ajattelun kanssa. Tässä luokittelussa ongelmaa ei tavallaan ole, koska jos katsotaan sitä miten Asterix* pärjää tässä maailmassa, voidaan huomata että hän on ahkeruudestaan ja älykkyydestään huolimatta "typerys", koska hän näkee paljon vaivaa ja saa itselleen riesaa ja kiusaa jollain joka selvästi haittaa yleistä hyvää ilman että se johtaa mihinkään. (Anteeksi nyt tästäkin ; Asterix* on älykäs ja ihan hauska tyyppi kyllä oikeasti. Eikä hän ole tehnyt minulle mitään pahaa ansaitakseen tämän hänellä revittelynsä.)

Mainitsemani ongelmat tavallaan kasautuvat. Ja aikaisemmin linkkaamani "Takkiraudan" esitys on itse asiassa malliesimerkki siitä. Ongelmana on se, että vaikka luokittelu onkin deduktiivinen, siihen yhdistetään asioita jotka ovat enemmän mielikuvia kuin testattuja korrelaatioita. (Hän tuskin ilahtuu tästäkään, sillä hän ei tunnetusti ja ymmärrettävästi hirveästi pidä utilitarismista. Mutta tästä Mansteinin nelikentästä hän kuitenkin pitää ja pitänee itseään tältä pohjalta jonkinlaisena "jalat konkreetisesti maassa kulkevana viisaana ihmisenä" peräti. Mikä on sekin ihan ymmärrettävää eikä varmasti ihan ansiotontakaan.)

Esimerkiksi kun hän puhuu ahkerista ja älykkäistä, hän esittää että he "Elämänkoulu on opettanut fiksuja ja ahkeria, mutta he oppivat kaiken kirjatietonsa jo lukiossa. Siksi on epätodennäköistä, että he pääsisivät paremmilla arvosanoilla läpi kuin mitä he kirjoittivat - elleivät olleet jo täysien laudaturien ylioppilaita jo tuolloin." Tässä ratkaisevaa ei kuitenkaan ole asenne vaan konteksti.
* Esimerkiksi oma puolisoni (älykkyysosamäärähirviö, lähes Asterix*in tasoa) pärjäisi nykyään ylioppilaskirjoituksissa hirvittävän huonosti. (a) Hän on kiistämättä älykäs ja ahkera. Mutta hän on spesialisti. Suurin osa kouluaineista ovat tässä yhteydessä turhia. Aikanaan hän oli sitä "liki täysien pisteiden mallia", kaikissa aineissa. Koska muistista unohtuu asioita joita ei käytä, hän osaisi hirveän hyvin esimerkiksi matematiikkaa, mutta tällä ei olisi väliä koska ylioppilastestin vaatima taitotaso ei ole kiinnostunut taidoista jotka ylittävät tietyn tason. Ja sitten toisaalta henki olisi "mikä biologia?"
* Itse taas olen generalisti, ja pärjäisin nykyisissä ylioppilaskirjoituksissa todennäköisesti hurjasti paremmin kuin aikanani. Ja vaikka olenkin yleisesti ottaen älykäs ja laiska, niin tosiasiassa tämä tulosten paraneminen ei johtuisi siitä että olen laiska ja älykäs, vaan nimenomaan siitä että olen addiktiivinen ja obsessoituva hahmo, ja tämän takia ylioppilaskirjoitusten mittaamisen kannalta älykäs ja ahkera.

Eli jälleen. Jos ihminen tiivistetään nelikenttään, on syytä ymmärtää että kyseessä ei ole mikään syvällinen totuus joka kertoo mahtavasta ymmärryksestä. Se on enemmänkin sukua niille luokitelmille joita on käytetty esimerkiksi humoraaliopissa. (Jossa on neljä persoonallisuustyyppiä.) Jotka ovat periaatteessa horoskooppimerkkejä ilman että niitä on sidottu mihinkään selitysmekanismiin. (Syntymähetkeen sitominen on sentään selitysmekanismiyritys, epäonnistunut sellainen, mutta edes yritys.) Ja niitä on lisäksi vain neljä, kun horoskooppimerkkejäkin on enemmän.

Pelien tulkinnat ja pelisuunnittelijoiden valta

Kun tulkitaan pelejä tai kirjasarjoja, on hyvä huomioida että ovatko ne kesken. Sarjojen jatkuminen nimittäin asettaa testejä erilaisille teorioille. Ja nämä teoriat on kumottava, vaikka usein hyvän teorian kaatuminen jättääkin asioita auki ja pelimaailman eheys särkyy.

Minulla on tässä karu omakohtainen kokemus. Peräti "Assassins Creedistä", joka on minulle pelihistoriani toisiksi tärkein peli. Se on "A.D.O.M." :in jälkeen tärkein ; Ja AC:n hyväksi tässä on sanottava, että on todella haasteellista ohittaa peli jota on ollut betatestaamassa. Ja jonka kiitosteksteissä on oma nimi, tosin kirjoitusvirheiden kera. AC:n kanssa asiat ovat silti hyvin tärkeitä ja keskeisen teorian kaatuminen ei ole pieni asia.

Olen aktiivisesti, myös luovalla panoksella, ollut kehittämässä teoriaa Animuksen toimintaperiaatteesta. Siihen liittyen minulla oli selitys pelimekaniikassa tärkeälle, mutta perustaltaan mystiselle "eagle senselle". Selitysmallini sovelsi multiversumia ja tarkasteli maailmaa vaihtoehtoisina maailmoina. AC:n maailma olisi siis indeterministinen multiversumi. Kirjoitin tästä jopa blogauksen. Tämä esittelemäni teoria näkyi aikanaan fanipiireissä nörttien välisenä debatointina, jossa oltiin samaa mieltä ja erimielisiä. ; Aikanaan AC:n fanien keskuudessa käyntiin väittelyjä ja mietintöjä siitä voiko Templareilla olla "eagle senseä". Antamani teorian mukaan "eagle sense" liittyi maailman pelastamiseen ja se oli selvästi jotain joka ei ole edes kaikilla assassiineilla.

Teoria oli aikanaan hyvä. Se selittäisi miksi kuoleman jälkeen saa yrittää uudestaan. Se selittäisi miksi saa kokeilla erilaisia asioita. Pelimekaniikka korostaisi sitä että kuolema johtuu siitä että oleelliset asiat maailmassa jäävät tapahtumatta. Se selittäisi miksi tietyt suvut ovat tärkeitä ; Eagle sense oltiin osattu liittää Aatamiin ja Eevaan joilla on pelissä tärkeä rooli. Se oli myös Eziolla, Altaïrilla ja baarimestarillamme Desmond Milesiltä, jota "Assassins Creed:Revelation" korosti olevan erityinen biologialtaan ja että pelastajan rooli johtuu tästä. (Tiettävästi edesmennyt, joskin tämä on tällä hetkellä se josta debatoidaan.) Sitä ei selvästi ollut kaikilla. Teoriani oli täydellinen siihen aikaan kun se tehtiin. Se itse asiassa oli jotain jota jokainen uusi versio näytti vahvistavan. Pelisarja korroboroi tätä malliani ; Kannanotot jotka voisivat kumota sen jäivät tapahtumatta. Kun kirjoitin tulkinnan blogiini, viimeisin oli "Revelations", joka oli AC II -pelisarjan loppuosa. Teoriani oli silloin voimissaan.

Sitten tapahtui AC III. Peli alkaa Haytham Kenwaylla. Kenway käyttäytyy kuin assassiini, näyttää assassiinilta ja maistuu assassiinilta. Hän myös käyttää eagle senseä kuin assassiini. Mutta hän oli templar -peräti korkea-arvoinen sellainen. Peli siirtyy sittemmin hänen assassiinipoikaansa, jonka eagle sensen antama näkymä on saman näköinen kuin isänsä. Näin ollen temppeliherroilla voi olla eagle sense.

Pelin suunnittelijat ovat AC IV:n kohdalla kertoneet, että moni aivan tavallinenkin ihminen voi oppia eagle sensen. Se on enemmän sukulaisuusasia. Aatamin ja Eevan jälkeläiset - jossa on auki onko se vai eikö ole kaikki ihmiset - kykenevät siihen. Itse asiassa AC IV alkuvaiheessa Edward Kenway kohtaa tilanteen jossa hänelle kuvataan eagle sensen toimintaa. Hän on tässä vaiheessa täysin tietämätön mistään assassiinien ja templarien välisestä kinoista. Hänellä ei ole erityistä harjaannusta asiaan. (Ja itse asiassa hän, vaikka onkin sukua Desmondille, ei ole suoraa sukua Eziolle. Hän ei siis ole pitkästä sukuhaarasta assassiineja, vaan pikemminkin sellainen joka aloittaa assassiineihin liittymisen ketjun useassa sukupolvessa.) Edwardin kommentti tähän erikoiseen kykyyn on mallia "ai se". Näin pelimekaniikka oikoo sitä että tekniikoita pitäisi opetella pikku hiljaa tutorialinomaisesti. (Joka oli AC II hienoa ja pelin suola joka kasvatti pelaajan sarjaan sisälle. Ja joka johti ACIII naurettavan pitkään vaiheeseen joka oli lähinnä juonta edistävä tutoriali, joka kestettiin koska tarina oli hyvä, mutta joka ärsytti silti pelillisesti.)

ivanneet teoriaa ja sanoneet että pelissä on paljon mysteereitä, joita he miettivät. Mutta että fanit ovat myös tehneet mysteereitä joita he eivät olleet edes miettineet mysteereiksi. Erikseen mainittiin teoria siitä että templarit eivät voisi käyttää eagle senseä josta oli rakentunut kysymys siitä onko näin vai ei.

Epävirallinen lausunto korosti, että olin paitsi joron jäljillä, niin myös luomassa noita jälkiä. ; Pelintekijöiden vuodot lehdistölle eivät ole pelejä joten ne eivät kuulu minusta "kaanoniin", vaan ne ovat ikään kuin "apokryyfisiä", mielenkiintoisia mutta eivät Oikeaa Lähdeaineistoa. Ne kuitenkin kertovat siitä että nykyään teoriani on kuopattu, eikä sitä olla uudelleenlämmittämässä.

Ja näin ollen minun on aivan turhaa itkeä siitä että nyt pelimekaniikassa on jättiläismäinen mysteeri. Teoria on falsifioitunut, koska se on ristiriitainen aineiston kanssa. Tietämättömyyden tunnustaminen on tässä kohden tärkeää. Mysteeri on parempi kuin ristiriita. Että miksi menneisyydestä otetaan tietoa tämänlaisella keinoin joka ei ole ratakiskonomaisesti rajattu reittiä ajassa eteenpäin. Auki jää joissain tapauksissa myös se, miten assassiini tietää ketä hakea. Miksi katse osaa valita oleelliset kohteet, myös ne joita ei ole koskaan nähty.

Tähän joudutaan kehittämään uusia malleja. Tämänhetkinen oma tulkintahypoteesini perustuu muistin toiminnalle. Pelisarjan uusin, AC IV, livautti tietona että DNA:han mahtuu tietty määrä informaatiota. Määrä on suuri, mutta rajallinen. Kun mietitään miten monta esivanhempaa meillä on, DNA:han on selvästi tunkua. Siksi onkin mahdollista ajatella, että cutscenet ovat erityisiä ja tallentuneet siksi DNA:han. Pieksennässä taas on ollut enemmän järkytystä ja kenties tämänlainen traumaattisuus on jotain joka estää kaiken datan siirtymistä DNA:han. Kenties siksi esimerkiksi taistelua ja hiipimistä vaativat kohdat ovat niitä joita pelataan. ; On oleellista huomata, että peleissä halutaan pelata juuri niitä kohtia jotka elämässä olisivat hirvittävän stressaavia niihin liittyvän kuolemanuhan takia. Siksi pelaajan täytyy kenties "auttaa muistia" ja täyttää aukkoja. (Mehän teemme muistimme kanssa näin muutenkin, koko ajan.) Kokeilu joka johtaa riittävän oikeaan lopputulokseen riittää. Ja kenties tämän vuoksi korkeammissa synkronisaatioasteissa vaaditaan usein sitä että tehtävä suoritetaan tietyllä tavalla, kun taas vähemmälläkin pärjää.

Muistiteoria on jossain määrin epätyydyttävämpi. Siinä ei ole samanlaista intellektuellia loistoa, eikä kikkailua multiversumeilla. Se ei selvitä eagle sensen kaikkia piirteitä, toisin kuin se vanha malli. Kuitenkin se selittää monta piirrettä pelimekaniikassa noin muutoin. (Ja nämä olivat aihetodisteita aikaiemmassa eagle sensen selittämismallissakin.) Ja sitten toisaalta se poistaa joitain omituisuuksia, kuten kuolemiseen jos Ezio tappaa liian monia siviilejä. (Määrän joka on mahdollista sattumalta jos epäonnistuu ohjailuissa kesken väkijoukossa tapahtuvan taistelun - jota pelissä riittää.) Esimerkiksi muistiaukkomallissa auki ei jää se, miksi toistuva eläinten metsästäminen ilman niiden nylkemistä johtaa AC III kaatumiseen. Se on Ratonhnhaké:lle - paremmin tunnettu Connor Kenwayna - spirituaalisesti oleellinen, jos ei uskonnollinen niin ainakin hengellinen asia. Peli kaatuu koska pelaaja kikkailee niin kauas muinaisen esi-isänsä toimintamalleista että yhteys perimän muistiin kadotetaan. Tehtävänä on siis täyttää aukot jotta muistista saadaan irti ne fragmentit joita siellä vielä on.

Muistimallissa deterministisyyteen ja indeterministisyyteen ei oteta kantaa. Menneisyys voi olla minkälainen vain. Se kuitenkin poistaa selvästi valtaa "niiltä jotka tulivat aikaisemmin". Mikään muinaisviisaus tässä pelisarjassa ei lähentele kaikkivoipaisuutta. Ja niinkin yksinkertainen yksityiskohta, kuin "voiko templar käyttää eagle senseä" onkin näin voimakas kannanotto jonka mukana näiden miltei jumalankaltaisten olentojen mahti punnitaan.

Karkeasti voisi sanoa että determinismille tuli tilaa mutta kohtalonomaisuus jäi silti pois. ; Mikä on kenties vähän hämmentävää koska kohtalo nähdään usein luolteeltaan deterministiseksi ; Tämä johtuu siitä että vanhan mallin kaatuminen johtaa muutoksiin jotka peilautuvat helposti sen vanhan uskomuksen kautta. Ja multiversumimaailmassa kohtalo ja valinta eivät ole ristiriidassa ; Jokainen vaihtoehto kun toteutuu jossain. Näin universumin hallittavuuden ja valinnanvapauden välillä ei ole periaatteellista ristiriitaa.

The best I've seen, ma'am. (Hardly any rats.)

"Titanic" -elokuvan pintatarinana on tarina luokkaeroista. Tässä perusasenteena on korostaa köyhyyden erinomaisuutta. Yläluokkainen Rose näkee rikkaiden elämän kuivana, tylsänä, sieluttomana ja pinnallisena. "I saw my whole life as if I'd already lived it. An endless parade of parties and cotillions, yachts and polo matches. Always the same narrow people, the same mindless chatter. I felt like I was standing at a great precipice, with no one to pull me back, no one who cared ... or even noticed." Tälle vastakkaisena nähdään köyhien aito elämä. Siksi kun Jack ja Rose tanssivat alakerrassa, tälle kontrastiksi annetaan näytteitä rikkaita ihmisiä tylsässä salongissa tylsine juttuineen ja ilman juhlia. Titanic -laiva onkin määritelty varsin suorasukaisesti aluksi "It was the ship of dreams to everyone else. To me it was a slave ship, taking me back to America in chains. Outwardly, I was everything a well brought up girl should be. Inside, I was screaming."

Itse voisin löytää montakin orjaa jotka olisivat valmiita hylkääämään elämänsä päästäkseen kultaiseen häkkiin. Samoin jaksan elpäillä että elokuvan ohjannut Cameron olisi valmis hylkäämään kaikki "Titanicin" ja "Avatarin" hänelle tuottamat rahat jotta pääsisi elämään aktuaalista elämää.

Tämä on sen tyyppistä materiaalia jota ei voi ymmärtää muuta kuin sitä kautta, että kyseessä on elokuva joka on tehty hyvinvoivalle yleisölle.
* Rikkaisto ostaa itselleen hyvän mielen korostamalla että rikkaus olisi jonkinlainen uhraus. He ovat kovalla työllä ansainneet menestyksensä ja uhranneet autenttisuuden yhteisön tukipylväänä toimimisen vuoksi. Samalla unohdetaan että oikeasti köyhien elämä ei ole yhtä bilettämistä jossa viina virtaa ja itsetoteutus on huipussaan. Köyhyys on käytännössä sitä että tehdään tylsää työtä jotta saadaan välttämättömyydet ja tämän jälkeen ei todellakaan jää aikaa ja voimavaroja harrastamiseen ja itsetoteutukseen.
* Yleisö samastuu oman itsensä projisoimalla. Keskiluokkainenkin yleisö on Maslown tarvehierakiassa tasolla jossa he ovat ylittäneet alimpien tasojen vaateet - ja melko harva on kohdannut sen elämänsäkään aikana. Heille se, että raha ei tee onnea muuntuu muotoon jossa raha on jopa onnellisuuden este.

Sama asenne näkyy myös elokuvan suhteessa mielenterveyteen. Jos "Titanic" tekee jotain, niin se halveksuu mielenterveyshäiriöiden vakavuutta ja niiden taustasyitä. Tämä näkyy hyvin kun katsomme Rosen historiaa. Elokuvan alkupuolella hän on niin kauhistunut ensimmäisen maailman ongelmistaan, että hän harkitsee itsemurhaa. Hän seisoskelee laivan kaiteen toisella puolella ja Jack puhuu hänet lopettamaan aikeensa kertomalla miten kovaa jäätyminen oikeasti on.
1: Jack viittaa lapsuuteensa ja tässä hän sitoo asiat peräti tiettyyn paikkaan ; "Well, they have some of the coldest winters around. I grew up there, near Chippewa Falls. I remember when I was a kid, me and my father, we went ice fishing out on Lake Wissota. Ice fishing is, you know, where you." On toki mielenkiintoista miten Jack referoi lapsuudenaikansa kokemukseen tekojärvellä joka tehtiin vasta viisi vuotta Titanicin uppoamisen jälkeen. Tämä vaatii yliluonnollista selitystä tai 88 mph:n nopeuden ylittävän auton käyttämistä.

Merkityksellistä on se, että suisidaalinen depressio ei pilkahda elokuvan jatkossa ollenkaan. Samoin Rosen eläminen vanhaksi ja vanhan Rosen elämänasenne viittaa siihen että hänellä ei ole mitään merkkejä masentuneisuuden suuntaan. Tämä on elokuvissa, etenkin romanttisissa elokuvissa, usein toistuva tematiikka jossa mielenterveyshäiriöistä parannutaan helposti. Rosekin tarvitsee itsetoteutusta ja muutaman tunnin lomaromanssin ja se ikään kuin korjaa kaikki ongelmat.
1: Mikä kyllä voi olla uskottavaa siinä mielessä että Rosen "orjuus" tuskin on mitenkään hirvittävän relevantilla tasolla traumaattista ja karseaa. Pikkumaiset ongelmat voivat korjautua pikkuriikkisillä korjauksilla. Mutta pikkumaiset ihmiset jotka tekevät itsemurhia pikkuriikkisten ensimmäisen maailman ongelmiensa kanssa ovat pikkumaisia. Joten mikä tahansa herne Rosen patjan alla voisi teoriassa laukaista suisidaaliset ajatusketjut.

Mutta mitä tekee "Titanic"? Tarjoaa meille huippukohtauksen jossa Jack houkuttelee Rosen laivan partaalle ja houkuttaa tämän levittämään kätensä. Ihmisen joka on tuossa muutama kohtaus aikaisemmin yrittänyt hypätä laidan yli ohjataan laidalle saman henkilön toimesta jonka pitäisi tietää paremmin.

Syynä tähän Rosen ihmeelliseen eheytymiseen on varmasti se, että usein itsetuhoisuus, itsen vahingoittaminen, ja itsemurhan yrittäminen tulkitaan joksikin muuksi. "Huomion kerjäämisteoria" (cry-for-attention) on hyvin yleinen tulkintatapa ihmisillä jotka itse eivät ole itsetuhoisia. Kuitenkin kun on tutkittu sitä mitä destruktiivista käytöstä harrastavat ihmiset itse kokevat, tilanne on jotain aivan muuta. Esimerkiksi viiltelyssä, jossa "huomiohuoraustematiikka" on erityisen vahvana on saatu merkkejä aivan muusta. Vahingoittamisella haetaan (a) pakotetta joka siirtää huomion ikävistä ajatuksista, jopa pakko-ajatuksista (b) suoraa kipua ja vastaavia aistimuksia (c) tai jopa viiltelystä seuraavaa endorfiininautintoa joka ei vain toteudu yhtä usein kuin viiltelijät itse odottavat. On erikoista, että tämä ei tule mieleen ihmisille jotka viiltelijöitä kohdatessaan eivät muista sitä että nämä tavallisesti käyttävät pitkiä hihoja ja toimivat muutenkin piilossa. Ja että viiltely liittyy muuhunkin riskikäyttäytymiseen kuten alkoholin ja päihteiden käyttöön, joita tulkitaan ongelmien huonon käsittelyn tematiikalla sen sijaan että huomionhakeminen ja sosiaaliprinsessointi olisi se primaarinen viiltelyn tarkoitus. Roseja on siis pääasiassa vain elokuvissa.

Erikoista onkin, että traumaattinen laivanuppoamiskatastrofissa oleminen ja lukuisten ruumiiden näkeminen tuntuu olevan Roselle kaikki ongelmat korjaava kokemus. Yleensä isojen ruumiskasojen näkeminen traumatisoi lajityypillisesti sosiaaliseen ihmislajiin kuuluvat, joitain psykopaatteja lukuunottamatta. Roselle Titanicin uppoamiseen liittyvä stressi, ihmisten hädän näkeminen sivusta , ihmisruumiiden näkeminen, ihmisten kuoleminen ikävillä tavoilla, jäinen kylpy, muu hengenvaara ja elämää suuremman lomaromanssin kuolema - ja kaikki yhden illan aikana - korjaavat hänen mielenterveytensä. Suisidaalisesta hienohelmasta tulee siksi täysin eheä nainen joka kasvaa vanhaksi rouvaksi ja isoäidiksi, jonka suurin mielenterveydellinen aukko näyttää olevan kaikkien mahdollisten taloudellisten realiteettejen unohtaminen.
1: Se, joka näkyy siinä miten hän heittää timantit mereen, vaikka Rosen lapsenlapset tai afrikan nälkäänäkevät voisivat käyttää, tarvita ja arvostaa sitä enemmän kuin meri joka ei välitä kalliista uhrilahjoista. Poseidonilla on jo nykyään timantteja ja uponneita aarrekaljuunoita riesaksi asti. Jack on kuollut, eikä käytä timantteja. Eikä kristinuskon Jumalakaan tiemmä ole tämänlaisten uhrilahjojen pyytelijä.

Titanicissa köyhyys on autenttisuutta joka on rikkaalle norsunluutornissa elävälle ulottumattomissa. Titanicissa trauma on realiteettien tiedostamista joka ohjaa ihmisen ymmärtämään tärkeän ja vähemmän tärkeän. Ja nämä tukevat toisiaan. Tämä on toki ymmärrettävää siinä mielessä, että traumaattiset kokemukset tuhoavat asioita ja niiden jälkeen ollaan rippusen köyhempiä. Tämän konsistenttiuden varaan en kuitenkaan laskisi paljoa.

Merisairautta

Tänään (oikeasti "eilen") skeptikkoelämäni alkoi lausunnolla jossa vaihtoehtohoitaja selitti että "putkiaivolle ei pidä antaa liikaa kerralla". Eli on rakentavinta että ei syötetä liikaa tietoa kerralla vaan kerrotaan vähän kerrassaan. Lähestymistapa voi kenties olla halventava, mutta siihen ei kuitenkaan liity vaadetta tehdä tieteellistä analyysiä ja kritiikkiä 15 kappaleesta 200 sivuisia lähteitä joihin linkkaaja ei itse ole edes viitsinyt tutustua. Ja ennen kaikkea se on rakentava siksi, että ihmiset eivät "todellakaan etene itseään nopeammin". Ihmiset kestävät ja voivat sisäistää asioita vain tietyn määrän.

Tämä tekee elämästä hieman mutkikasta. Sillä elämä eikä luontokaan tunne vaihtoehtohoitajan osittamisen lakia. Tilastollisesti katsoen asiat tapahtuvat satunnaisesti. Kun ihmiset pistetään esittämään satunnaisuutta, he eriyttävät tapahtumat tasaisiksi. Oikea sattuma ei ole tämänlaista. Oikeassa satunnaisuudessa on klustereita. Ihmiset jopa voivat kokea nämä klusterit tarkoituksena, koska mielessämme on ajatus siitä että satunnaisuus olisi tasaisesti jakautunutta. ~ Joku voisi tätä kautta nähdä että putkiaivokommentilla alkanut päivä olisi erityisen erityinen. Tapahtumia klusteroitui yhteen päivään sen verran runsaasti, että oikeastaan ainut millä uskallan katsoa tulevaisuuteen on ns. "regression towards mean". On epätodennäköistä että tälläisiä klustereita tulee elämän varrelle monta.

Päivä oli hyvin henkilökohtainen. Ja sen ääripäissä ei ollut enempää eikä vähempää kuin syntymä ja kuolema. (Sen lisäksi päiväni täytti muun muassa harvinaisen kusipäinen ihminen ja tämän asiattomuudesta vihailu- ja rankaisutoimet.) Isosisareni lisäytti perhettään potralla tyttölapsella. (Pojista sanotaan että potra eikä tytöistä, mutta olen tässä tasa-arvoinen tahi sukupuoli-ignorantti.) Tämä oli tietysti positiivinen uutinen. Samalla sain kuitenkin kuulla että eräs blogisti on kuollut. Olen joskus osallistunutkin ja matkamme ovat kohdanneet. En toki ollut kovin aktiivi kommentoija hänen blogissaan, mihin suurin syyllinen ei ollut blogisti itse vaan enemmänkin ne kommentoijat jotka olivat päättäneet sinne majoittua.

Molemmat tapahtumat olivat odotettuja. Yhden päivän varoitusaikakatastrofeista ei ollut kysymys ei syntymässä eikä kuolemassa. On olemassa jatkumo vakavan hoidon ulottumattomissa olevan sairauden ja kuoleman välillä. Samoin on olemassa jatkumo syntymän ja kohdunulkoisen elämän aloittamisen välillä. Syntyessä tullaan keskuuteen ja kuollessa lähdetään pois. Ja tämä on suunnillen varmaa. (Kyseenalaista on vain se, tullaanko sitä jostakin ja mennäänkö sitä jonnekin.)

Kissa arvioi eudaimoniasi,
tavalla tai toisella...

Antiikin kreikassa hyvän elämän määritelmä sitoutuu eudaimonian käsitteeseen. Ja siinä kuolema on oleellinen. Se laskee yhteen koko elämän. Kun ihminen kuolee, jotain asioita katoaa. Tällöin syntyvä lapsi on äärimmäistä potentiaalia ja kuollut on elämänsä aktualisoinut. En pidä tästä ja mutiloin sen. Elämässä ei mielestäni ole kysymys saavuttamisesta vaan ulkopuolinen eudaimonia voidaan juuri arvioida eläessä. Se, miten ihmiset suhtautuisivat henkilön kuolemaan on se mikä heijastaa elämän hyvyyttä. Suru on arvon tunnistamista kuolleessa aivan kuin ilo on arvon tunnistamista vauvassa. Tämä tekee esimerkiksi vauvasta järkyttävän paljon merkittävämmän kuin potentian ja hyveellisyyden -ajatukseen fiksoituneet voisivat huomata. Käärö on tuskin ilmestynyt kun siitä tulee tärkeä. Minä en ole edes nähnyt koko sinappikonetta, saati kohdannut tätä ihmisenä ja yksilönä. Ja minusta se on hieno jo nyt. Vauvojen elämän arvo on siksi suurempi kuin monien paljon saavuttaneiden aikuisten. Joidenkin arvo on peräti laskusuunnassa. (Lienen yksi heistä.)

Ja ei. En aio tehdä tästä mitään angstiblogia. Sillä edesmennyt blogaajakaan tälläistä ruikuttamista tuskin arvoistaisi. Hän korosti elämän hyviä puolia ja korosti viimeiseen asti sitä, että kuolemaa ei tarvitse pelätä. Kuolema ei tosin minulle ole pelon kohde, tämä näkökulma on väärä. Muiden kuolema muuttaa asioita ja se vaikuttaa meihin. Muiden kuolema on reaalimpi kuin oma. Koemme itsestämme korkeintaan oman kuolevaisuuden ja oman kuolemisemme. Kuolema tuskin itsessään on mikään kokemus. (Se on joko "loppu" tai "faasimuutos".)

Sen sijaan otan käsille Kierkegaardin. Hän kuvannee tunnelmiani juuri nyt. Juuri nyt kun sovitan yhteen samana päivänä merkittäviä surullisia, vihaisia ja iloisia tapahtumia ja uutisia. Kierkegaard kuvasi elämää mielenkiintoisesti. Hän kuvasi elämää merimatkaan. Hänelle merimatka on pienoiskuva koko elämästä. Matkustajat astuvat mukaan mitä erilaisimmista sosiaalisista statuksista ja kaikkia uhkaa sama vaara. Ja Kierkegaard korosti että uhka ei oikeastaan ollut kuolema, vaan merisairaus. Se oli banaali tila, jossa status ja porvarillinen arkikäsitys todellisuudesta muuttuivat turhiksi. Kierkegaard kuvasi että tämän heikkouden tunnustaminen ei ollut angstaamista, vaan huumoria. Itsetietoisuus kuolevaisuudestakin on vain yksi tapa kärsiä meritaudista (jopa ennen myrskyä kuten vakavaa sairautta).

Elämä on siis kaiken kaikkiaan hyvä - tai ainakin humoristinen - asia ja tämän vuoksi meidän täytyy miettiä enemmän kysymyksiä siitä miksi meidän ei tarvitse pelätä kuolemaa ja vähemmän sellaisia kysymyksiä kuin miksi meidän ei tarvitsisi pelätä elämää. ; Humoristin elämässä traagisuus ja koomisuus kohtaavat. Sillä elämä ei ole näytelmä jossa on genre ja draaman kaari. Maailma kun ei tunne esimerkiksi annostelun lakeja. Putkiaivotkin voivat saada liikaa kokemuksia kerralla. Mutta niin voi käydä kun on maailmassa turistina, kuten me kaikki olemme. Niillä muilla ei ole edes meritautia. Eikä varsinkaan maisemia ja merinäköalaa, johon oksentaa. Vauvat ymmärtävät tämän puolen päälle. Osalla ihmisistä tämän tärkeys unohtuu ja vähenee vuosien mittaan. (Lienen itse yksi heistä.)

asiaton oleskeluyhteiskunta

Presidentti Niinistö otti uudenvuodenpuheessaan esille käsitteen "oleskeluyhteiskunta". Hänestä meidän pitäisi estää tätä. Asia on luonnollisesti ymmärrettävissä "kokoomuslaisen työnkuvan" kautta. Aiemmissa keskusteluissa on noussut esille se, että Niinistölle syrjäytymisen estäminen on liitoksissa työllisyyteen ja yhteisöllisyyteen mutta ei yhteiskunnan tukeen. Työ, yrittäjyys, tuottavuus ja talouskasvu ovat näin toisiinsa liittyviä kun taas syrjäytyminen, työttömyys ja sosiaaliset ongelmat ja verorahojen loisinta ovat niitä joita tulee kun näistä laistetaan.

Niinistön puolelle voidaan asettaa vaikkapa Lauri Järvilehto, joka selittää että työ ei ole riistolaitos. Työ on hänelle sen sijaan kutsumusta ja tekemistä. "Bob Dylan sanoi kerran, että menestyksekäs ihminen on sellainen, joka herää aamulla ja menee illalla nukkumaan - ja tekee siinä välissä niitä asioita, joita haluaa. Kun arkesi täyttyy askareista, jotka palkitsevat itsessään, on elämä täyttä ja tyydyttävää." Näkemyksellä on pitkä historia suomessa. Esimerkiksi "luterilainen työetiikka" viittaa Max Weberin "protestanttiseen etiikkaan". Siinä työ on sitä että kuuluu yhteisöön ja toimii "Jumalan naamiona" omassa kutsumuksessaan (berufung).  

Niinistön vastapooliin voidaan laittaa vaikkapa Jukka Hankamäki. Hän korostaa sitä että tosiasiassa tuottavuus ja laiskuus liittyvät yhteen "Melkein kaikki filosofit ovat ajatelleet oleskelusta ja joutilaisuudesta myönteisesti. Platonin ajattelussa sana skholee (suom. ”koulu”) tarkoitti ’vapaata aikaa’, työstä ja toimeliaisuudesta vapaata ja joutilasta aikaa, jonka voi käyttää oppimiseen ja sivistymiseen. Toisaalta joutilaisuudessa ei ole kyse vain omaksi hyväksi oleilusta tai egoismista. Esimerkiksi ranskalaisfilosofi André Gorz katsoi, että ihmisen luova laiskuus, hänen jatkuva halunsa päästä paremmille päiville ja ihanaan joutilaisuuden tilaan, tuottaa paljon keksintöjä. Ihmisen innovatiivisuus on siis laiskuuden perua, jolloin kyse on yhteiskuntaa rakentavasta laiskuudesta", ja että ahkeruuteen panostaminen on itse asiassa sitä että yhteisö pumppaa yksilöiden elämästä arvokkuutta. Näin ollen syrjäytyminen ja sosiaaliset ongelmat liittyvät nimenomaan liika-ahkeruuteen eivätkä liikalaiskuuteen. "miksi oikeastaan on niin tärkeää (tai turhaa) touhuta ja tuottaa, kun liika toimeliaisuus ei näytä edistävän ihmisten onnellisuutta, vaan päinvastoin ne lisäävät ahdistusta, tuottavat epäarvoja ja vauhdittavat ekokatastrofia."

Vaikka Hankamäki näyttää olevan hyvin eri linjoilla Järvilehdon kanssa on huomattavaa, että he molemmat kannattavat Aristoteleen perinnettä. Siinä ideana on se, että onnellisuus syntyy kun ihmisen sisäinen lahjakkuus ja sisäinen intohimo kohtaa yhteiskunnan tarpeet. Näin suutarin tulee suutaroida ja filosofin tulee filosofioida.

Laiska tai tyhmä tai saamaton.

Itse olen tunnetusti edustanut ahkeruutta mutta joutilaisuutta korostavaa käsitystä työsä. Näkemykseni tuntuu ideana ristiriitaiselta, mutta kyseessä ei oikeastaan ole sellainen. Tilanne muuttuu ymmärrettäväksi jos korostan että työn rooli elämässä ja yhteiskunnassa on epikurolainen. Sen suurin ydin taas on se, että kunnon hedonisti ei mässäile, vaan nautiskelee kohtuudella. "Takkirauta" kuvastaa tätä asennetta yhdistämällä luovan laiskuuden pragmatismiin. "Laiskuus merkitsee yksinkertaisesti halua suoriutua annetuista työtehtävistä mahdollisimman vähällä ponnistuksella. Eli sitä, että pyritään löytämään tapa, jolla työtehtävän suorittaminen kysyy kaikkein vähimmän määrän a) aikaa b) vaivaa ja c) resursseja. Ja projekti merkitsee asiantilaa, jossa työtehtävä pyritään suoriutumaan annetussa ajassa, määritellyllä työmäärällä ja käytössäolevin resurssein." Laiskuus voi siis olla typerää laiskuutta että fiksua laiskuutta. Huvittavaa onkin huomata, että tässä ajattelutavassa maksimaalinen katastrofi syntyykin erikoisessa tilanteessa "jos upseeri on tyhmä ja ahkera, hän saa paljon aikaan ja ensisijaisesti paljon vahinkoa. Sellaiset ihmiset ovat kaikkein vaarallisimpia"

Laiskuus on pilkottava tarkemmin.

Tämä peruskäsitys johtaa siihen että en itse asiassa kelpuuta "laiskuutta" yleisterminä, vaan pidän sitä liian luokittelevana. On jaettava erikseen "tyhmä laiskuus" ja "fiksu laiskuus". Tähän vastatakseni voi selvitä esimerkiksi syy siihen miksi Chales Darwin kehitti kävelyrutiinin "sandwalkilla" ; Hän muokkasi ajatuksia evoluutioteoriasta kävelyllä. Mutta ei sohvannurkassa loikoen tai passiivisesti passuuttaen. Syynä on se, että vain "fiksu laiskuus" liittyy luovuuteen. (Tuottavuuteen se ei tosin liity yhtä vahvasti kuten työn analyysiin keskittyvä alaluku myöhemmin palaa kuvaamaan.)

Kohtasin tämän itse kantapään kautta ; Kun tein opinnäytetyötä, olin tilanteessa jossa ei mennä erikoiseen paikkaan tekemään erikoisia asioita. Minulle on normaalia lokeroida maailmaa siten että työpaikalla tehdään töitä. Tämä vaikeuttaa ajatusta siitä että töitä tehtäisiin "etätyönä" kotoa. Siksi opinnäytetyöprojektini lähti alkuun, mutta tämän jälkeen opin hyvin laiskaksi. Televisio veti ääreensä. Ja tämä ei itse asiassa kohottanut luovuuttani. Se kohotti vain passiivisuutta. Ja teki minusta vähemmän luovan. Siinä vaiheessa kun oikeasti tajuat katsovasi dr. Philiä pitäisi syntyä syvä tiedostamisen hetki. Itsekin tajusin että oh shit. I'm screwd. Laiskuudesta syntyy kehä josta on entistä vaikeampaa nousta. Siksi keksinkin mennä joka päivä kirjastoon. Kun opiskelin opinnäytetyökirjoja ja kävin sen jälkeen kävelyllä, sain prosessoitua ajatuksia ja tämä oli luovaa laiskuutta. En kärsinyt opinnäytetyöni työlyydestä (Eeniten minulla oli ongelmia siihen oheisliittyvän byrokratian kanssa. En motivoitunut rasti ruutuun -ilmoitusjärjestelmistä ja ne tuppasivat jäämään viime tinkaan ja sen ylikin.)

Esimerkiksi tämä blogi syntyy yhä juurikin "fiksulla laiskuudella". Ja se onnistuu vain siksi että tätä vaaditaan luovuuteen. Koska käyn töissä kaukana, joka päivässäni on luppoaikaa jonka vietän junassa. Jos ajaisin autolla, tätä aikaa ei olisi. Ja olisi todennäköistä että tätä blogia ei kirjoitettaisi. Sillä luovuus ja ideat puuttuisivat.

Työ on pilkottava tarkemmin.

Kun käsittelemme työtä, en pidä siitä sekä Hankamäen että Järvilehdon teksteistä paistavasta näkemyksestä jossa kaikki työt sovitetaan samaan normiin. Luultavasti syynä on se, että Aristoteleskin oli aikanaan "vapaa mies" joka ei ollut tehnyt ns. orjatyötä. Hankamäki ja Järvilehto eivät ole ns. rankan tylsän työn tekijöitä. Heidän filosofiassaan paistaa syvä tutustuminen yhdentyyppiseen työhön. ; Itse olen kokeillut varsin "monisärmäistä" hommastoa. (Olen ollut bingoemäntänä että teurastamossa, vartijana että toimistodatailijana.) Nykyinen työni on sellaista, että Hankamäen ja Järvilehdon kuvaus sopii siihen hyvin. Mutta jos työssä on enemmän mekaanista suorittamista, laiskuus on itse asiassa vain pahasta.

Nähdäkseni aiemmin moitittu "tyhmä ja ahkera" sopii juurikin tämänlaiseen työhön erinomaisesti. Käytän tässä Nassim Talebin tapaa jakaa työt. Hän jakaa työt ammatteihin joissa;
1: Suoritus on sidottu suoraan puurtamiseen. Niissä ei voi tienata paljoa, mutta laiskottelu voi pilata palkan. Tässä malliesimerkiksi voisi tehdä vaikkapa rengashaarniskaa käsityönä kyhäävän ihmisen ; Yhteen rengashaarniskaan tarvitaan aivan älytön määrä renkaita jotka on sovitettava paikalleen tietyllä tavalla. Tässä tuottavuus on sidottu suoraan siihen miten ahkerasti laitat renkaat kunnolla kiinni. Laiskottelu johtaa siihen että työ ei etene. Mutta ahkerakaan laittaja ei voi tehdä kymmentä rengaspaitaa päivässä, joten hän ei voi moninkertaistaa tuloja ahkeruudella. Tämänlainen työ on sitä jos tekemisestä on jokin suorite, joka ei jää talteen maksamaan itselleen lisää palkkaa tulevaisuudessa.
2: Toisen tyypin työssä palkka on sidottu aivan muuhun kuin työhön. Tässä tärkeässä osasa on hyvä idea ; Eli esimerkiksi jos sinulla on kone joka vääntää tasakokoisia renkaita, voit myydä sen vaikkapa profitteja vastaan rengashaarniskoja kyhääville. Saat rahaa heiltä vaikka et tekisi enää töitä. (Höyrykoneen keksiminen toi isot rahat sen takia että sitä ei myyty koneena, vaan tuotantotehokkuuden parantajana ja vaadittiin osingoille pääsyä. Palkkaa maksettiin siis pitkän ajan.) Tässä tuottavuus on sidottu hyvään ideaan ja luovuutta tarvitaan. Tässä palkka ei riipu omasta työstä, joten hyvä idea voi laittaa tulot aivan omaan suuruusluokkaan.

En itse asiassa näe että innostuskaan kuuluu suureen osaan töitä. Näen että työ voi tuntua tärkeältä jos ja vain jos se on tuota "2 -tyypin työtä". (Joiden ero voi olla vaikea. Kadunvarsimuusikko tekee 1 -tyypin työtä mutta jos hän levyttää ja levykaupat painavat ja myyvät hänen laulujaan se muuttuu heti 2 -tyypin työksi) tai jos siihen liittyy jokin vahva eettinen sävytys ; Näin ollen poliisi, sairaanhoitaja, opettaja ... voivat tehdä työtä nauttien. Sama koskee tietysti monia palveluammattejakin : kosmetologi tai bingoemäntä voi nauttia työstä sen sosiaalisten puolten vuoksi. Mutta silti on olemassa mekaanisia toistuvia töitä joista nauttiminen on käytännössä mahdotonta.
1: Ja monet ovat pakotettuja tekemään niitä. "2 tyypin töissä" tarvitaan luovutta, mutta usein myös taitoa tai näkemystä ; Esimerkiksi hyvä filosofi tai kirjailija ei synny pelkällä vapaa-ajalla. Tarvitaan määrätietoista harjoittelua. Taidon kehittyminen tarkoittaa sitä että harjaantuneiden intuitio ja luovuusmylly toimii hyvin, harjaantumattomien ei. Tällöin tarvitaan ahkeruutta jotta taito saadaan hankittua. Tosin joskus ero syntyy tuurilla, mutta silloin ei voida puhua ansaitsemisesta tai siitä että jokainen saavuttaisi saman pelkällä vapaa-ajalla koska tuuri tarkoittaa sitä että moni jää epäonniseksi vaikka toimii juuri samoin.

Tämän lisäksi käytän jaottelua "rakentaviin töihin" ja "sielua raastaviin töihin". Jotkin työt ovat yksinkertaisesti rakenteeltaan sellaisia että ne repivät ihmispsyyken palasiksi. Enkä puhu tässä raoiksi koetuista töistä kuten teurastamisesta, johon turtuu yllättävän helposti. Enkä puhu edes vartijan hommasta jonka lopetin "työn oheisvaikutusten" vuoksi mutta jota isäni kykeni tekemään vuosikymmeniä. Sen sijaan hajottavinta työtä on esimerkiksi sisäänpistohomma, jossa ideana on se, että vieressä on iso kasa mainoksia jotka pitää laittaa lehden väliin. Työ on helppoa, siinä on paljon toistoa. Ja tämä yhdistelmä johtaa siihen että sitä tehdessä mielenterveys romahtaa. Et totu tekemään tälläistä työtä, vaan se on aluksi helpompaa ja sitten se vaikeutuu. Työ vie pienen palan sieluasi joka päivä. Ja se johtuu työn luonteesta ei siitä että asenne olisi väärä.

Ei kysymys ei ole siitä että nämä tuhoavat työt olisivat stressaavia. Kaikissa töissä on stressiä, mutta itse työn vaikutukset ovat erilaisia. ; Esimerkiksi ihminen joka on ammattiseppä joka tekee tilaustyönä miekkoja voi olla hyvin tyytyväinen työhönsä ja olla pahoillaan kun vapaa alkaa ; Mutta sen sijaan jos on tehtaassa joka tekee miekkoja, ja vääntää samaa kampea, joutuu selittämään työnulkopuolisella elämällä mihin hän tarvitsee työtä. Luovan takojan työn stressi voi olla jopa tehdasorjaa suurempi, mutta se on pitkällä jänteellä nautittavampaa mallia.

Ja vaikka osa töistä sopiikin toisille ja ei toisille - esimerkiksi bingoemännän työ vaatii sosiaalisuutta ja voi sopia huonosti antisosiaaliselle ihmiselle vaikka se sosiaaliselle ihmiselle voi olla unelmatyö. Osa töistä vain eivät käytännössä sovi oikein kenellekään. Ihmispsyykellä on yksinkertaisesti tiettyjä rajoitteita, jotka tulevat näissä töissä esiin. Ongelmana onkin se, että kun puhutaan työn tekemisestä, sille on yleensä tarve. Sille tarvitaan tekijöitä. Se on kuitenkin näissä tapauksissa tekijälleen haitallista.

Valitettavasti Järvilehdon-Niinistön linja tuppaa helposti kiistämään tämän ja puhumaan pelkästä asennoitumisesta ja asennevammasta. ; Monesti nimenomaan "kiinnostavaa työtä" itse tekevät ihmiset, jotka ovat aina tehneet sellaisia, ovat sanomassa ohjeita ihmisille jotka tekevät "sielunraastotyötä". Työn vaikkutukset motivaatioon määrittyy tässä vain laiskuudeksi ja asennevammaksi. Kuitenkin tässä työosiossa on kysymys syrjäytymisvaarassa olevista työntekijöistä ; Näitä töitä nimittäin tehdään vain siksi että on pakko. Vuokra, opintolaina tai vastaavat pitää saada poismaksettua. Itse en voisi kuvitellakaan että rupeaisin leikkimään laiskuus-asennevammaleikkiä tälläisessä tilanteessa ponnistelevalle. Sen sijaan heidän motivointinsa muutoin korostuu. Työn aikaansaama sielutyhjiö on paikattava eikä selitettävä että oikealla asenteella se muuttuisi joksikin kiinnostavaksi onnelaksi jossa toteutetaan jotain "Jumalan työtä maan päällä". Tämä on huomioitava.

Tuottavuus on pilkottava tarkemmin.

Usein ajatellaan että tuottavuudessa tärkeintä on tuottavuus. Itse kuitenkin korostan sitä että se on lyhytjänteistä. Koska olen epikurolainen, nähdäkseni koko yhteiskunnan olisi noudatettava laiskuuden periaatetta. Syynä ovat luonnonvarat. Jared Diamond on verrannut tässä uusiutuvia luonnonvaroja pankkitiliin jotka kasvavat korkoa. Jotta ihmiskunta voi elää vielä tuhannenkin vuoden kuluttua, on varmistettava että ei syödä pankin saldoa vaan eletään koroilla. Sillä jos pankin saldoon puututaan, myös saatava korko pienenee ja tätä kautta tili helposti syödään tyhjäksi. ~ Näin ollen tuottavuutta on pakko panostaa kohtuudella. Tilanne on täsmälleen sama millä epikurolaiset suhtautuivat mässäilyyn. Juopottelusta tulee krapula ja ahmiminen tuo mahanpuruja, lihomista ja nuorena kuolemista. Askeesi ei kuitenkaan myöskään heitä innostanut. Siksi heillä olikin kohtuullinen elämäntapa jossa tyydytettiin tarpeet ja joskus päälle vähän jotain treattia. Että joskus on hyvä vähän herkutellakin.

Tämä näkemys on erittäin relevantti. Sillä vaikka valtaosa nykyajan työstä on irtautunut ravinnontuotannosta, yksikään ihminen ei ole irtautunut ravinnon kuluttamiseta. Koko yhteiskunta voidaan nähdä siten että perustana on ravinnontuotanto. Ja vasta jos työ riittää muuhun, sitä käytetään muuhun. Näin ollen esimerkiksi polisii saadaan sillä että joku tuottaa poliisin ruuan, jolloin poliisin ei tarvitse tuottaa ruokaa vaan hän voi pamputtaa hippejä sen sijaan. Kaiken yllä on sitten taide, kulttuuri, uskonto ja jossain määrin filosofiakin ; Ne eivät ole "tuottavaa työtä" vaan ne tuotetaan ravintoylijäämän päälle. Niillä on arvo, mutta tämä arvo voidaan synnyttää vain jos perusasiat taustalla ovat kunnossa niin että esimerkiksi papeille jää vapaa-aikaa miettiä uskontoasioita. Tämä lähtökohta on tavallaan kaiken yhteiskunnassa elämisen ytimessä. Sillä se takaa työnjaon mahdollisuuden, sen että kaikkien ei tarvitse metsästää-kerätä omaa ruokaansa vaan joku voi erikoistua leiriin jäämiseen, siihen että hän tekeekin oman ruuan hankinnan sijasta kivikirveitä kun joku metsästää-keräilee hänelle niillä hänen paremmin rakentamilla vempeleillä.

Tässä klassinen kohtaamani vasta-argumentti on korostaa että teknologia tehostaa toimintaa eikä välttämättä riistä. Tämä on hyvä pointti, mutta valitettavasti sen esilletuominen osoittaa että kriitikolla on hieman puutteellinen kokonaiskuva asioista. Teknologiassa voidaan nimittäin nähdä seuraavat puolet:
1: Hyötysuhde kasvaa. Eli samasta määrästä luonnon hyvinvointia saadaan enemmän irti. Tämä on luonnolle hyvä. Tuottavuutta voidaan kasvattaa ilman että mennään tilille. Esimerkiksi laadukkaammat tehtaat saavat polttoaineestaan isommat määrät energiaa käyttöön.
2: Luonnonvarojen määrä saadaan tehokkaammin palautettua ja uusiutumaan. Esimerkiksi viljelytekniikka (auran keksimisestä lähtien), jalostus ja äärimmillään GM tehostavat ravintokasvien ravintomäärää, jolloin "saatava korko kasvaa".
3: Saadaan entistä tehokkaammin pumpattua "pankkitilin saldoa", eli saadaan tuhottua asiat entistä nopeammin. Tämä tarkoittaa tehokkaampia koneita jotka voivat nopeammin raivata metsää ja tehdä muita vastaavia asioita. On selvää että tämä on teknologiaa jota on paljon. Ja tätä kautta teknologia itsessään ei ole ratkaisu vaan siinä on potentiaalinen ongelma jota on mietittävä.

Näin ollen yhteiskunnan kokonaisuutena tulisi toimia "korolla eläjä -askeettisuuden" ehdoilla. Tämä ei estä yrittämistä ja taloutta itsessään, mutta tosin puuttuu Niinistön ja muun oikeistopolitiikan ytimeen, talouskasvuun talouskasvun vuoksi. Eli konseptiin jossa talouden pysyminen ennallaan on häviämistä. Tämä johtaa luonnonvarojen tuhlaamiseen. He käyvät pankkitilillä jotta olisivat lyhytjänteisesti maksimaalisen rikkaita. He ikään kuin syövät lastin tyhjäksi. Mutta tämä on ymmärrettävää koska kun ongelmat kasautuvat he ovat jo kuolleet. Tyhjät tilit jäävät jälkipolvien murheiksi. ; Työttömyysrahoilla köyhäily, loismainen oleskelu on näin ollen kenties huono mutta sekin on parempi vaihtoehto kuin kuin se tilalle tarjottava kerskakulutus, pyrkyriyrittäminen pyrkyriyrittämisen vuoksi.

Tässä mielessä yhteiskunta toimii hieman kuten itsekin toimin. Eli tavoitteena on se, että kuollessa on tyhjä tili. Oma syyni tähän ideaan on se, että minulla ei ole lapsia enkä ajatellut niitä hankkia. Jos jälkikasvua olisi, olisi varmasti luontevaa muuttaa suhtautumista ajatukseen ; Sitä haluaisi jättää seuraaville polville jotain jota olisi jäljellä jaettavaksi.

---

Tämä aihe on sellainen että en ole oikein erimielinen kenenkään kanssa. Mutta kun ristiriita on, se johtuu siitä että kaikkialla on "kyllä, mutta" ja "ei, paitsi". Tilanteet ovat hienosäikeisempiä ja tilannekohtaisempia kuin oikein kenenkään "ongelmat ratkaiseva taikaluoti" antaa ymmärtää.