Siinä missä suomessa puhutaan arkijärjestä tai maalaisjärjestä, on englannin kielessä käsite "common sense". Siinäkin ajetaan takaa samantapaista hyvin pragmaattista ja käytännönläheistä järkityyppiä. Sellaista jolla tullaan toimeen elämässä.
Kuitenkin englannin sana "common" muistuttaa jostain muustakin. Sana viittasi alunperin kuitenkin juryn kaltaiseen, hieman laajempaan joukkoon. Esimerkiksi Descartes viittasi pieneen joukkoon ihmisiä jotka antaisivat sitten näkemystä asiaan. Tässä ajatuksessa on tietysti demokraattisia sävyjä ja siinä tavoitellaan "wisdom of the crowds" -ilmiötä.
Näin "common senseen" saadaan mukaan ajankuvaa, ja sen hegemonioiden makua ; Ollakseen "common sense"ä on oltava kuten siihen aikaan ja siinä kulttuurissa on normaalia. Eli jaettava laajasti hyväksyttyjä uskomuksia.
Tämä laajentaa common sensen hieman muuhunkin kuin soveltaviin tieteisiin ja muistuttaa että se ei ole aivan totaalisen täydellinen asia, vaikka sitä yleensä ihaillaankin. Toisaalta tämä muistuttaa että common sensekin muuttuu ajan mittaan. Nykyään monia sellaisia asioita pidetään järkevinä joita ennen pidettiin epäuskottavina. Ja toisaalta ennen on uskottu sellaisiin asioihin jotka on ennen otettu hyvinkin tosissaan
Ilmiö on sinällään mielenkiintoinen, koska suosio voidaan vetää kielitieteen kautta monenlaiseen "pieneen jännittävään". Esimerkin saa Jani Toivolan saamasta kommentoinnista. Aiheena on avioliittomääritelmä ja homojen suhde siihen. Siellä puhutaan paljon siitä miten sanat muuttavat muotoaan. Ytimeksi keskustelussa näyttää nousevan denotaatiot ja konnotaatiot (sanoja ei kuitenkaan käytetä termeinä itsessään, mutta henki on sellainen että on hyvä huomata että siellä kuitenkin puhutaan näiden sanojen sisältöjen kautta, joten näistä on kysymys.) Tässä yhteydessä denotaatio on virallinen määritelmä ja konnotaatio on sellainen että siihen on liittynyt erilaisia mielikuvia, sisältöjä ja arvostuslauselmia ; Voidaan sanoa että avioliittokysymyksessä "juridinen määritelmä"="denotaatiomääritelmä" & "common sense -määritelmä"="konnotaatiomääritelmä".
Usein on vaikeaa ratkaista, mikä sana on yleisemmin käytössä. "Suomen Kielitoimiston sanakirja" esimerkiksi kertoo että "Avioliitto on määrämuodoin vahvistettu kahden ihmisen välisen yhteiselämän muoto." ja "Suomen Sivistyssanakirja" määrittelee sen "kirkon tai valtion virallistama parisuhde, yhteiskunnan hyväksymä miehen ja naisen yhteiselämän muoto, jossa vallitsevat lait ja normit tuottavat oikeuksia ja velvollisuuksia aviopuolisoille, joidenkin kirkkokuntien sakramentti." Ns. sanakirjaa tuijotteleville kysymys tiivistyy siihen että Homoliittojen kohdalla hyväksyttävissä olevan ja laadukkaan sanakirjan valinta ratkaisee sen, onko kyseessä avioliitto vai ei!
Asiaa voidaan kuitenkin lähestyä sitä kautta että sanoilla ei itse asiassa ole "historiallisen vakion voimaa". Merkitykset elävät. Siksi juridisen tason muuttaminen vastaamaan yleistä kuvaa on mahdollista tehdä. Usein nähdään että laki on jotain jota vain totellaan, mutta samalla poliitikot kuitenkin pyrkivät muokkaamaan lainsäädäntöä ja tekemään erilaisia päätöksiä. Ne muuttavat lakia. Demokratia on kaksisuuntainen prosessi. Siksi sanakirjamääritelmiin dogmaattisen sitoutumisen ei pitäisi olla niin suosittua kuin se näyttää olevan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste common sense. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste common sense. Näytä kaikki tekstit
tiistai 28. kesäkuuta 2011
lauantai 30. toukokuuta 2009
Common (non)sense ja aistien erehtymättömyys.
René Descartes kehitti ajatuksen siitä että aistihavaintomme ovat hyviä. Syynä oli se, että hän uskoi että Jumala oli täydellisen hyvä eikä huijannut eikä halunnut valehdella meille, joten aivomme ja aistimme ovat luotettavia. Ja näillä aisteillaan ja järjellään hän sitten osoitti Jumalan, mikä tietenkin johti tunnettuun kartesiolaiseen kehään. Tätä kautta uskomus aistihavainnoista ei itse asiassa ollut Jumalatodistukseen kelpaavaa materiaalia, vaan uskomus aistien luotettavuuteen vain sidottiin siihen oletukseen että juuri tämänlainen Jumala oli olemassa. Tärkeää on kuitenkin huomata että tästä seuraa se, että ihmisen itsensä tekemä havainto, ihmisen muistama havainto ja tieteellinen havainto ovat hyviä.
Arkijärkikin (common sense) on tällöin erinomaisen hyvä lähtökohta totuuden selvittämiseen.
"Common sense" on jo englanninkielisen nimensäkin puolesta viittaus massoihin.1 Monet filosofit ovat pitäneet sitä tärkeänä. Esimerkiksi Thomas Reidin mielestä sen tulisi olla peruslähtökohta. Tässä ideana on tietysti se, että filosofi muuten vieraantuisi todellisuudesta. Tässä on hyvä huomata, että vaikka Sokrateskin kritisoi "käsiäänestystotuutta", eli sitä että totuus vain määritellään demokraattisesti ja poliittisesti, hänkään ei ajanut kaikkea common senseä ulos ovesta: Hänen keskustelunsahan olivat rakenteeltaan sellaisia että ihmisillä ikään kuin oli valmiina tieto asiasta, ja sitä vain täytyi auttaa esiin, koska asioista otettiin vääriä näkemyksiä kun niitä ei mietitty tarpeeksi. Eli vaikka demokraattinen käsiäänestys onkin yksi vahvimmista common sensen esiintymistavoista, se ei ole suinkaan ainut.
Itse asiassa filosofit puhuvat usein esiteoreettisista tiedoista. Esimerkiksi aksioomien valinnassa tätä pidetään melko usein tärkeänä asia. Lisäksi etenkin sosiaalitieteissä korostuva ajatus siitä että argumentoinnissa ei riitä että ollaan loogisia vaan korostetaan sitä että premissien on oltava todennäköisempiä kuin johtopäätöksen, korostaa eräänlaista "hyvää makua siitä miten asiat ovat". Tämä on läheisesti samantapainen ajatus Sokrateen metodin ja Platonin ideoiden kanssa. Hänestä lähtökohta totuuden metsästämiselle on se että on jokin uskomus tai mielipide, doxa. Doxa(δόξα) ja endoxa(ἔνδοξα) olivat tärkeitä myös Aristoteleelle, hänestä endoxa oli doxa joka oli kestänyt argumentoinnin paineita. Endoxa ilmeni hänelle siten että (1) eliittiajattelijat (2) julkiset retoorikot ja/tai (3) kansan syvät rivit suosivat sitä. Tätä kautta Aristoteles muotoili ajatuksen joka on - hieman hauskasti kyllä - sukua sekä tieteen autonomisuudelle että populismille.
Kuitenkaan kaikki eivät ole olleet niin optimistisia. Osa on ajatellut että "entä jos ihminen ei aina ja kaikkialla olekaan niin rationaalinen kuin itselleen kehuu?" Eräässä mielessä uskomus siitä että ihminen on ikään kuin automaattinen suvereeni tiedon hallitsija on ultimaattista egoismia. Tietenkin ajatus todellisuuden tavoittavasta erehtymättömyydestä hivelee itsetuntoa. Mutta onko sen takana oikeastaan mitään muuta?
Monet ovat ajatelleet että havaintoja täytyy vähintään määritellä tarkemmin. Eli että vaikka ihminen olisikin kyvykäs tietämään ainakin/edes jotain, hän ei onnistu tässä jos hän on huolimaton. Tässä kohden tarvitaan erittelyjä, jotta huolimaton ajattelu saadaan karsittua pois. Tämä voi itse asiassa olla juuri sitä asiaa, minkä johdosta Sokrates harjoitti keskustelujaan. Pois huolimattomuudesta. Luvassa onkin sitten työtä, eikä vain valmista tietämistä.
Ja tässä mukana livahtaa tietysti myös epäonnistumisen mahdollisuus.
Jos ihminen voi erehtyä, voidaan esimerkiksi uskoa että ihmisillä voi olla hallusinaatioita, aistiharhoja ja jopa lajityypillisiä tapoja ajatella väärin. Heille esimerkiksi skitsofreniapotilaiden näkemät pikku -ukot eivät välttämättä ole mitään automaattisia viestintuojia tuonpuoleisesta. Heistä on yksinkertaisempaa ajatella että henkilö näkee harhoja, kuin että hän on jokin ainutlaatuinen näkijä. Ihmisen harhaisuus tulee vaihtoehtona ottaa vakavasti.
John Locke oli sitä mieltä, että kun ihminen syntyy, hänellä ei ole valmiita näkemyksiä maailmasta. Hän saa aistihavaintoja, joita hän käsittelee. Locken mukaan aistielimet ottavat vastaan pelkkiä vaikutteita, joista mieli koostaa havaintoja. Locken mukaan synnytämme kohteesta käsityksen osista. Esimerkiksi aluksi emme tiedä mitä omena on, mutta kun maistelemme niitä, opimme niistä jotain. Kun maistelemme enemmän, näkemys tarkentuu. Locke luotti siihen että jos jokin näkemys ei ollut johdettavissa karkeisiin esihavaintoihin, se ei ollut luotettavaa.
1: Tässä kohden hän siis ajatteli että ihmisillä voi olla vääriäkin käsityksiä. Toki tässäkin kohdassa ongelmana on se, että voimme kuvitella että hallusinaation kohde on todellakin kiinni aistihavainnoissa, jolloin skitsofreenikolla olisikin jokin erityinen connoisseur -taito joka puuttuu monilta. Hän kykenee aistimaan esimerkiksi tuonpuoleisen olemassaolon ja hallusinaatiot eivät olisikaan hulluutta, vaan erilaisuutta.2 Tämä ei välttämättä ole siis kovin paljoa auttavaa. Se kuitenkin toi esiin sen, että ihminen voi luulla sellaista mitä ei ole. Ja tätä virhettä voidaan varoa jossain määrin.
Lisäerojen luomiseksi tuon pöytään pullean moralisti-skeptikon, Humen. Hänestä ihmisillä oli kahdenlaisia käsityksiä ; impressioita ja ideoita. Impressiot olivat yksinkertaisesti sitä, että meillä on jokin havainto juuri nyt. Idea taas on siitä jäänyt muisto ja jäännös.3 Tämän lisäksi Hume erotteli ideat kahtia. Hänestä yksinkertaiset ideat olivat sellaisia että ne olivat peräisin yhdestä kohteesta. Kompleksit ideat taas olivat peräisin useasta kohteesta. Taikauskot ja muut väärät uskot olivat hänestä komplekseja ideoita: Pegasos syntyy kun hevosen ja linnun ideat yhdistetään. Humen mielestä Locken ajatus siitä että ihminen voisi uskoa johonkin josta hänellä ei ole mitään aisteista vedettävää muistikuvaa oli mahdoton. Hänestä esimerkiksi Jumala oli oikein superkompleksinen idea, vaikka emme ole koskaan havainneet häntä sellaisenaan, meillä on havaintoja muista asioista. Ja kun Jumalalla on älykkyyttä, viisautta ja taitoa äärettömästi, hän itse asiassa koostuu kaikista muista ideoista. Jumala on saanut paljon ominaisuuksia ihmisiltä, mutta lisäksi niitä on sävytetty muilla ominaisuuksilla ja lisäksi lainattujen ominaisuuksien suuruusluokkaa on vain kasvattettu niin suureksi että niitä ei siinä tasossa ole havaittu suoraan. (Jättiläinen syntyy kun otetaan ihminen ja kuvitellaan se vaikka 20 metriä korkeaksi. Emme koskaan ole nähneet sitä sellaisenaan, mutta sen kuvittelu ei ole vaikeaa.) Jumala on siis ikään kuin kompleksin idean huipentuma: Sen enempää osia eri kohteista ei voida yksinkertaisesti laittaa samaan kasaan.
Asiaa voidaan lisätarkentaa vielä lisää ottamalla mukaan peliin Immanuel Kant. Hänkin oli sitä mieltä että kaikki tieto oli aistiperäistä. Toisaalta hän esitti että järjellä oli myös kyky tarttua ja selventää asioita. Ymmärryksen ehdot vaikuttavat kykyymme ymmärtää maailmaa. Kantin mukaan dispositiot vaikuttavat kokemuksiimme: Kantin mukaan monesti on niin että tietoisuus aktiivisesti muokkaa havaintoja, joten jotkut kokemamme ominaisuudet eivät välttämättä olekaan maailman ominaisuuksia, vaan ne ovat olemassa vain koska ajattelemme niiden kautta. Jos etsimme pelkästään matemaattisia vastauksia, voimme löytää pelkkiä matemaattisia vastauksia. (Eri asia onkin sitten kuinka tehokasta..) Kant siis erotti noumenonin, kohteen itsessään (Das Ding an Sich) fenomenonista eli siitä, miten se ilmenee meille (Das Ding fur Mich). Kantin mukaan tieto on yksilön tekemän ajattelun seurausta; Todellisuus on tätä kautta aistillinen intuitio, joka taas voi muuttua. Tätä kautta eri yksilöt saattoivat havaita ja kokea saman tilanteen eri lailla, koska hän itse prosessoi sitä. Tämä ajatus on vahvasti mukana fenomenologiassa.
Äärimuotoa asioista vetävät tietysti solipsistit, joiden mielestä todellisuus tai ainakin tieto siitä on aina subjektiivista. Ne voivat olla vain havaintoja yksilöiden mielessä, eikä ole takeita että muut kokisivat niitä yhtään samoin. Ymmärryskin on mahdotonta, koska kieli voi muuttua lausumisen aikana siten että et voi ymmärtää itseäsi ajassa. Ja ennen kaikkea kun sanot jotain, ei ole taetta että toisella sanalla olisi sama sisältö. Tämä tuntuu tietysti arkijärjen kohdalla erikoisemmalta kuin idea siitä että aistihavaintomme olisivat äärimmäisen luotettavia. Mutta niillä on kuitenkin yhteistä merkittävien yksityiskohtien kohdalla. Ne suhtautuvat hallusinaatioihin suunnilleen samalla tavalla: Solipsisti epäilee kaikkia havaintoja joten ne ovat samanarvoisia hallusinaatioiden kanssa. Ja se, joka uskoo että ihmisten aistit ja järki ovat täydellisiä, siten että niissä on tarkkuuseroja - eli että esimerkiksi jos minulla on hajataittoa, näen oikein mutta vähemmän kuin joku jonka näkö on erinomainen - voi täysin uskoa että hallusinaatioillakin on tosi lähde ja pitää hallusinoijaa tietäjänä.
Toisaalta ihmisen luontaisen oikeassaolemisen puolta on kritisoitu havaitsemis-tulkitsemis -linjan lisäksi sitä kautta että ajattelu on kielellistä.
Tässä perusideana on se, mikä on monessa argumenttivirheessäkin. Meidän ei tarvitse muistuttaa ihmisiä siitä että "koiriin vetoaminen" olisi virhepäätelmä, mutta "auktoriteettiin vetoamisen" kohdalla se muuttuukin tärkeäksi. Siksi monet argumenttivirheet eivät ole "loogisia virheitä", jotka osoittaisivat että sanottu asia olisi väärä, vaan sellaisia että ne ovat asian kannalta irrelevantteja vaikka ne ihmisistä yleensä tuntuvatkin järkeviltä.
Tästä esiin voisi nostaa Sapirin–Whorfin hypoteesin, joka on kielitieteen yksi käsitys. Sen mukaan kieli jota ihminen puhuu vaikuttaa kieliopillisten ominaisuuksien kautta kieltä käyttävän maailmankuvan ja käyttäytymiseen siten että niiden välillä on -joskus vahvakin- yhteys. Tämä on ajatuksena melko vanha, 600 -luvulla intialainen Bhartrihari esitti että kielenkäytöllä voidaan ohjata ajattelua. Syitä tälle voisi olla esimerkiksi se, että kieli sisältää valtavan määrän metaforia, vertauksia ja analogioita. Tätä kautta kieli ei ole vain asiat itsessään, vaan esimerkiksi kun joku sanoo "tappavansa aikaa" hän tekee jotain negatiivista ja tämä sitten aktivoisi ahkeruuteen ainakin joitakuita. Tämä näkemys rakentuu sen varaan että monissa kielissä erilaisia vertauskuvia on paljon kielenkäytössä. Näkemys ei kuitenkaan tarkoita sitä että ihmiset olisivat kielenkäytön vankeja. Esimerkiksi "aurinko nousee" voi johtua maakeskisestä maailmankuvasta, mutta se ei tarkoita sitä että tämä olisi ylitsepääsemätöntä. Opimme aurinkokeskisen maailmankuvan vaikka meteorologit miten joka päivä kieltä toisin käyttäisivätkin. Tätä kautta Orwellin kirjoittamasta "Vuonna 1984" -kirjassa kuvattu tilanne jossa kieltä on ohjattu niin että "vapauden" käsitettä ei ole lainkaan käytössä, ei oikeasti estäisi ihmisiä miettimästä vapautta. Jostainhan jokainen termi on kieleen tullut. Joku sen on jossain mielessä keksinyt ja jotenkin se on aina myös yleistynyt ja saavuttanut ajan mittaan myös muotonsa.
Eli karkeasti on niitä jotka uskovat ihmisen erehtymättömyyteen ja selvityskykyyn. Ja sitten on niitä, kuten minä. Siis niitä jotka uskovat jossain määrin ihmisen hulluuteen. Osa heistä on jopa sitä mieltä, kuten minäkin, että psykologian tuomien tietojen hyväksikäyttö on tämän vuoksi merkittävää. On tutkittava missä määrin ihmisen havainto+ajattelu tuottaa samanlaista tulosta kuin tilastomatemaattinen analysointi ja "kovan tieteen tulokset". Ja katsottava missä ne ovat erilaisia. Tätä kautta virheajatteluja voidaan karsia ja hommasta tulee - vaikka kenties arkijärjen käsityksistä loittoneva, niin kuitenkin myös matkalla samanaikaisesti vähemmän "todellisuudesta vieraantunutta". Tätä kautta voimme tietää ehkä hyvin paljonkin ja voimme välttää monta ajattelun salakaria.
1 Suomeksi arkijärki viittaa sen eijuhlallisuuteen ja sen toinen nimi "maalaisjärki" taas ammattikuntaan joka on käytännöllinen. Siksi se ei toimi tässä kohden "esimerkkinä".
2 Nuorisopoleilla ja muissa mielenterveyshoidoissa käy toki iso joukko ernuja (erilaisia nuoria) mutta...
3 Tässä kohden hauskin kuulemani vertaus liittyy siihen, kuinka seksin kokeminen juuri nyt on eri asia kuin se, että on kokenut seksiä viimeksi kuukausi sitten. Tosin intensiteetti voi olla yhtä kova molemmissa, mutta kokemus on erilainen.
Arkijärkikin (common sense) on tällöin erinomaisen hyvä lähtökohta totuuden selvittämiseen.
"Common sense" on jo englanninkielisen nimensäkin puolesta viittaus massoihin.1 Monet filosofit ovat pitäneet sitä tärkeänä. Esimerkiksi Thomas Reidin mielestä sen tulisi olla peruslähtökohta. Tässä ideana on tietysti se, että filosofi muuten vieraantuisi todellisuudesta. Tässä on hyvä huomata, että vaikka Sokrateskin kritisoi "käsiäänestystotuutta", eli sitä että totuus vain määritellään demokraattisesti ja poliittisesti, hänkään ei ajanut kaikkea common senseä ulos ovesta: Hänen keskustelunsahan olivat rakenteeltaan sellaisia että ihmisillä ikään kuin oli valmiina tieto asiasta, ja sitä vain täytyi auttaa esiin, koska asioista otettiin vääriä näkemyksiä kun niitä ei mietitty tarpeeksi. Eli vaikka demokraattinen käsiäänestys onkin yksi vahvimmista common sensen esiintymistavoista, se ei ole suinkaan ainut.
Itse asiassa filosofit puhuvat usein esiteoreettisista tiedoista. Esimerkiksi aksioomien valinnassa tätä pidetään melko usein tärkeänä asia. Lisäksi etenkin sosiaalitieteissä korostuva ajatus siitä että argumentoinnissa ei riitä että ollaan loogisia vaan korostetaan sitä että premissien on oltava todennäköisempiä kuin johtopäätöksen, korostaa eräänlaista "hyvää makua siitä miten asiat ovat". Tämä on läheisesti samantapainen ajatus Sokrateen metodin ja Platonin ideoiden kanssa. Hänestä lähtökohta totuuden metsästämiselle on se että on jokin uskomus tai mielipide, doxa. Doxa(δόξα) ja endoxa(ἔνδοξα) olivat tärkeitä myös Aristoteleelle, hänestä endoxa oli doxa joka oli kestänyt argumentoinnin paineita. Endoxa ilmeni hänelle siten että (1) eliittiajattelijat (2) julkiset retoorikot ja/tai (3) kansan syvät rivit suosivat sitä. Tätä kautta Aristoteles muotoili ajatuksen joka on - hieman hauskasti kyllä - sukua sekä tieteen autonomisuudelle että populismille.
Kuitenkaan kaikki eivät ole olleet niin optimistisia. Osa on ajatellut että "entä jos ihminen ei aina ja kaikkialla olekaan niin rationaalinen kuin itselleen kehuu?" Eräässä mielessä uskomus siitä että ihminen on ikään kuin automaattinen suvereeni tiedon hallitsija on ultimaattista egoismia. Tietenkin ajatus todellisuuden tavoittavasta erehtymättömyydestä hivelee itsetuntoa. Mutta onko sen takana oikeastaan mitään muuta?
Monet ovat ajatelleet että havaintoja täytyy vähintään määritellä tarkemmin. Eli että vaikka ihminen olisikin kyvykäs tietämään ainakin/edes jotain, hän ei onnistu tässä jos hän on huolimaton. Tässä kohden tarvitaan erittelyjä, jotta huolimaton ajattelu saadaan karsittua pois. Tämä voi itse asiassa olla juuri sitä asiaa, minkä johdosta Sokrates harjoitti keskustelujaan. Pois huolimattomuudesta. Luvassa onkin sitten työtä, eikä vain valmista tietämistä.
Ja tässä mukana livahtaa tietysti myös epäonnistumisen mahdollisuus.
Jos ihminen voi erehtyä, voidaan esimerkiksi uskoa että ihmisillä voi olla hallusinaatioita, aistiharhoja ja jopa lajityypillisiä tapoja ajatella väärin. Heille esimerkiksi skitsofreniapotilaiden näkemät pikku -ukot eivät välttämättä ole mitään automaattisia viestintuojia tuonpuoleisesta. Heistä on yksinkertaisempaa ajatella että henkilö näkee harhoja, kuin että hän on jokin ainutlaatuinen näkijä. Ihmisen harhaisuus tulee vaihtoehtona ottaa vakavasti.
John Locke oli sitä mieltä, että kun ihminen syntyy, hänellä ei ole valmiita näkemyksiä maailmasta. Hän saa aistihavaintoja, joita hän käsittelee. Locken mukaan aistielimet ottavat vastaan pelkkiä vaikutteita, joista mieli koostaa havaintoja. Locken mukaan synnytämme kohteesta käsityksen osista. Esimerkiksi aluksi emme tiedä mitä omena on, mutta kun maistelemme niitä, opimme niistä jotain. Kun maistelemme enemmän, näkemys tarkentuu. Locke luotti siihen että jos jokin näkemys ei ollut johdettavissa karkeisiin esihavaintoihin, se ei ollut luotettavaa.
1: Tässä kohden hän siis ajatteli että ihmisillä voi olla vääriäkin käsityksiä. Toki tässäkin kohdassa ongelmana on se, että voimme kuvitella että hallusinaation kohde on todellakin kiinni aistihavainnoissa, jolloin skitsofreenikolla olisikin jokin erityinen connoisseur -taito joka puuttuu monilta. Hän kykenee aistimaan esimerkiksi tuonpuoleisen olemassaolon ja hallusinaatiot eivät olisikaan hulluutta, vaan erilaisuutta.2 Tämä ei välttämättä ole siis kovin paljoa auttavaa. Se kuitenkin toi esiin sen, että ihminen voi luulla sellaista mitä ei ole. Ja tätä virhettä voidaan varoa jossain määrin.
Lisäerojen luomiseksi tuon pöytään pullean moralisti-skeptikon, Humen. Hänestä ihmisillä oli kahdenlaisia käsityksiä ; impressioita ja ideoita. Impressiot olivat yksinkertaisesti sitä, että meillä on jokin havainto juuri nyt. Idea taas on siitä jäänyt muisto ja jäännös.3 Tämän lisäksi Hume erotteli ideat kahtia. Hänestä yksinkertaiset ideat olivat sellaisia että ne olivat peräisin yhdestä kohteesta. Kompleksit ideat taas olivat peräisin useasta kohteesta. Taikauskot ja muut väärät uskot olivat hänestä komplekseja ideoita: Pegasos syntyy kun hevosen ja linnun ideat yhdistetään. Humen mielestä Locken ajatus siitä että ihminen voisi uskoa johonkin josta hänellä ei ole mitään aisteista vedettävää muistikuvaa oli mahdoton. Hänestä esimerkiksi Jumala oli oikein superkompleksinen idea, vaikka emme ole koskaan havainneet häntä sellaisenaan, meillä on havaintoja muista asioista. Ja kun Jumalalla on älykkyyttä, viisautta ja taitoa äärettömästi, hän itse asiassa koostuu kaikista muista ideoista. Jumala on saanut paljon ominaisuuksia ihmisiltä, mutta lisäksi niitä on sävytetty muilla ominaisuuksilla ja lisäksi lainattujen ominaisuuksien suuruusluokkaa on vain kasvattettu niin suureksi että niitä ei siinä tasossa ole havaittu suoraan. (Jättiläinen syntyy kun otetaan ihminen ja kuvitellaan se vaikka 20 metriä korkeaksi. Emme koskaan ole nähneet sitä sellaisenaan, mutta sen kuvittelu ei ole vaikeaa.) Jumala on siis ikään kuin kompleksin idean huipentuma: Sen enempää osia eri kohteista ei voida yksinkertaisesti laittaa samaan kasaan.
Asiaa voidaan lisätarkentaa vielä lisää ottamalla mukaan peliin Immanuel Kant. Hänkin oli sitä mieltä että kaikki tieto oli aistiperäistä. Toisaalta hän esitti että järjellä oli myös kyky tarttua ja selventää asioita. Ymmärryksen ehdot vaikuttavat kykyymme ymmärtää maailmaa. Kantin mukaan dispositiot vaikuttavat kokemuksiimme: Kantin mukaan monesti on niin että tietoisuus aktiivisesti muokkaa havaintoja, joten jotkut kokemamme ominaisuudet eivät välttämättä olekaan maailman ominaisuuksia, vaan ne ovat olemassa vain koska ajattelemme niiden kautta. Jos etsimme pelkästään matemaattisia vastauksia, voimme löytää pelkkiä matemaattisia vastauksia. (Eri asia onkin sitten kuinka tehokasta..) Kant siis erotti noumenonin, kohteen itsessään (Das Ding an Sich) fenomenonista eli siitä, miten se ilmenee meille (Das Ding fur Mich). Kantin mukaan tieto on yksilön tekemän ajattelun seurausta; Todellisuus on tätä kautta aistillinen intuitio, joka taas voi muuttua. Tätä kautta eri yksilöt saattoivat havaita ja kokea saman tilanteen eri lailla, koska hän itse prosessoi sitä. Tämä ajatus on vahvasti mukana fenomenologiassa.
Äärimuotoa asioista vetävät tietysti solipsistit, joiden mielestä todellisuus tai ainakin tieto siitä on aina subjektiivista. Ne voivat olla vain havaintoja yksilöiden mielessä, eikä ole takeita että muut kokisivat niitä yhtään samoin. Ymmärryskin on mahdotonta, koska kieli voi muuttua lausumisen aikana siten että et voi ymmärtää itseäsi ajassa. Ja ennen kaikkea kun sanot jotain, ei ole taetta että toisella sanalla olisi sama sisältö. Tämä tuntuu tietysti arkijärjen kohdalla erikoisemmalta kuin idea siitä että aistihavaintomme olisivat äärimmäisen luotettavia. Mutta niillä on kuitenkin yhteistä merkittävien yksityiskohtien kohdalla. Ne suhtautuvat hallusinaatioihin suunnilleen samalla tavalla: Solipsisti epäilee kaikkia havaintoja joten ne ovat samanarvoisia hallusinaatioiden kanssa. Ja se, joka uskoo että ihmisten aistit ja järki ovat täydellisiä, siten että niissä on tarkkuuseroja - eli että esimerkiksi jos minulla on hajataittoa, näen oikein mutta vähemmän kuin joku jonka näkö on erinomainen - voi täysin uskoa että hallusinaatioillakin on tosi lähde ja pitää hallusinoijaa tietäjänä.
Toisaalta ihmisen luontaisen oikeassaolemisen puolta on kritisoitu havaitsemis-tulkitsemis -linjan lisäksi sitä kautta että ajattelu on kielellistä.
Tässä perusideana on se, mikä on monessa argumenttivirheessäkin. Meidän ei tarvitse muistuttaa ihmisiä siitä että "koiriin vetoaminen" olisi virhepäätelmä, mutta "auktoriteettiin vetoamisen" kohdalla se muuttuukin tärkeäksi. Siksi monet argumenttivirheet eivät ole "loogisia virheitä", jotka osoittaisivat että sanottu asia olisi väärä, vaan sellaisia että ne ovat asian kannalta irrelevantteja vaikka ne ihmisistä yleensä tuntuvatkin järkeviltä.
Tästä esiin voisi nostaa Sapirin–Whorfin hypoteesin, joka on kielitieteen yksi käsitys. Sen mukaan kieli jota ihminen puhuu vaikuttaa kieliopillisten ominaisuuksien kautta kieltä käyttävän maailmankuvan ja käyttäytymiseen siten että niiden välillä on -joskus vahvakin- yhteys. Tämä on ajatuksena melko vanha, 600 -luvulla intialainen Bhartrihari esitti että kielenkäytöllä voidaan ohjata ajattelua. Syitä tälle voisi olla esimerkiksi se, että kieli sisältää valtavan määrän metaforia, vertauksia ja analogioita. Tätä kautta kieli ei ole vain asiat itsessään, vaan esimerkiksi kun joku sanoo "tappavansa aikaa" hän tekee jotain negatiivista ja tämä sitten aktivoisi ahkeruuteen ainakin joitakuita. Tämä näkemys rakentuu sen varaan että monissa kielissä erilaisia vertauskuvia on paljon kielenkäytössä. Näkemys ei kuitenkaan tarkoita sitä että ihmiset olisivat kielenkäytön vankeja. Esimerkiksi "aurinko nousee" voi johtua maakeskisestä maailmankuvasta, mutta se ei tarkoita sitä että tämä olisi ylitsepääsemätöntä. Opimme aurinkokeskisen maailmankuvan vaikka meteorologit miten joka päivä kieltä toisin käyttäisivätkin. Tätä kautta Orwellin kirjoittamasta "Vuonna 1984" -kirjassa kuvattu tilanne jossa kieltä on ohjattu niin että "vapauden" käsitettä ei ole lainkaan käytössä, ei oikeasti estäisi ihmisiä miettimästä vapautta. Jostainhan jokainen termi on kieleen tullut. Joku sen on jossain mielessä keksinyt ja jotenkin se on aina myös yleistynyt ja saavuttanut ajan mittaan myös muotonsa.
Eli karkeasti on niitä jotka uskovat ihmisen erehtymättömyyteen ja selvityskykyyn. Ja sitten on niitä, kuten minä. Siis niitä jotka uskovat jossain määrin ihmisen hulluuteen. Osa heistä on jopa sitä mieltä, kuten minäkin, että psykologian tuomien tietojen hyväksikäyttö on tämän vuoksi merkittävää. On tutkittava missä määrin ihmisen havainto+ajattelu tuottaa samanlaista tulosta kuin tilastomatemaattinen analysointi ja "kovan tieteen tulokset". Ja katsottava missä ne ovat erilaisia. Tätä kautta virheajatteluja voidaan karsia ja hommasta tulee - vaikka kenties arkijärjen käsityksistä loittoneva, niin kuitenkin myös matkalla samanaikaisesti vähemmän "todellisuudesta vieraantunutta". Tätä kautta voimme tietää ehkä hyvin paljonkin ja voimme välttää monta ajattelun salakaria.
1 Suomeksi arkijärki viittaa sen eijuhlallisuuteen ja sen toinen nimi "maalaisjärki" taas ammattikuntaan joka on käytännöllinen. Siksi se ei toimi tässä kohden "esimerkkinä".
2 Nuorisopoleilla ja muissa mielenterveyshoidoissa käy toki iso joukko ernuja (erilaisia nuoria) mutta...
3 Tässä kohden hauskin kuulemani vertaus liittyy siihen, kuinka seksin kokeminen juuri nyt on eri asia kuin se, että on kokenut seksiä viimeksi kuukausi sitten. Tosin intensiteetti voi olla yhtä kova molemmissa, mutta kokemus on erilainen.
tiistai 19. toukokuuta 2009
Terveen järjen kritiikki
"Sokrates: Pitääkö urheilijan kuunnella kaikkia kehuja, moitteita ja mielipiteitä, vaiko vain lääkärin ja valmentajan, siis yhden miehen?
Kriton: Vain sen yhden.
Sokrates: Hänen on siis paikallaan pelätä tämän yhden miehen moitteita ja ilahtua hänen kiitoksistaan, mutta olla välittämättä siitä, mitä muut sanovat, vai mitä?
Kriton: Sehän on selvä.
Sokrates: Hänen pitää siis toimia ja harjoitella, syödä ja juoda siten kuin hänen asiantunteva ohjaajansa katsoo parhaaksi, ei siten kuin muut sanovat."
("Kriton")
Aristofaneen komediassa "Pilvet" esiintyy filosofi, joka on hullu. Hän epäilee yleisiä mielipiteitä ja maalaisjärkeä pidemmälle kuin olisi tarvetta. Filosofi saapui riippuvassa korissa, koska ylhäältä näkee paremmin. Hän ei peseytynyt eikä hoitanut taloaan. Hän miettii sellaisia mitättömiä asioita, kuin iniseekö hyttynen suullaan vai takamuksellaan. Ai niin. Hänen roolihahmon nimenä oli Sokrates. Nimi ei ollut sattumaa. Aristofaneen esittämä kritiikki oli jo tuolloin vanhaa: Siinä kritisoitiin vanha näkemys siitä että älymystö etenee kauemmas tavallisista kysymyksistä ja menettää otteensa todellisuuteen. Sen mukaan liika analysointi vie hulluuteen. Aikaisemmin tätä oltiin rinnastettu Thaleeseen, jonka esitettiin olleen niin ajatuksissaan että eräs palvelustyttö tahallaan laittoi tämän jalkojen eteen esteitä että tämä kompastelisi ja katsoisi vaihteeksi myös maailmaa.
Nämä esittävät että : Liika ajattelu vieraannuttaa todellisuudesta, eikä suinkaan tee sitä tutuksi. Sisältää väiteen siitä että ihminen osaa todellisuuden valmiiksi sopivalla tarkkuudella, ajattelua tai tutustumista ei tarvita ja esittää että tärkeät asiat ovat itsestäänselviä, ja kaikki tietävät ne.
Orjien omistaminen oli kreikassa tavallista. Sitä ei paheksuttu. Naisilla ei ollut mitään tekemistä politiikan kanssa ja he olivat joko isiensä tai puolisoidensa vallan alla. Spartalainen sotilas tappamassa vihollista edusti hyvettä. Eikä tämä jäänyt mihnekään muinaiseen kreikkaan. Nykypäivänäkin väännetään rajustikin kättä esimerkiksi naispappeudesta ja homoseksuaalien oikeuksien rajoista. Ne olivat sovinnaistapoja. Kun niitä kyseenalaistettiin, niitä pidettiin itsestäänselvyyksinä eikä niistä poikkeamista pidetty hyvänä.
Tämä oli maan tapa. Sokrates (ei ollut kulttuurirelativisti vaan) hyökkäsi sovinnaisuustapoja vastaan kyseenalaistamalla ne. Hänhän ei suoraan esittänyt että toiset ovat väärässä, vaan sen sijaan kyseli taustasyitä ja perusteluja asioille. Näin urheus, hyve ja muut asiat jouduttiin käsittelemään ja miettimään. Moni itsestäänselvyys ei ollutkaan itsestäänselvyys. Vaikka me helposti ajattelemmekin että sovinnaisuustapojen takana täytyy olla jokin järki, tämä ei ole välttämätöntä. (Toki niissä voi olla takana järki.) Jokaisesta vain tuntuu että jos moni uskoo siihen, siinä pitää olla järkeä. Tämä tulkittiin häiriöksi. Seurauksena oli epäsuosio, joka tässä tapauksessa johti kuolemantuomioon.
Jokaisessa yhteiskunnassa on erilaisia käsityksiä siitä, miten tulee uskoa, mitä pitää totena ja miten käyttäytyä, että ei joutuisi epäsuosioon. Pieni osa näistä on kirjattu lakeihin. Vielä pienempi osa näistä on kirjattu etiketin kaltaisiin käyttäytymissääntöihin. Suurin osa on asiaan liittyvää tapaperinnettä. Osa on lajityypillisiä heuristiikkoja. Itse asiassa osa arkijärjestä on jopa lajityypillisiä tapoja ajatella väärin. Suuri osa on kulttuurisidonnaista. Se on sitä mihin kasvetaan, jota koko yhteiskunta opettaa ja mitä sanotaan "common senseksi", sen noudattaminen on "maalaisjärkeä" , ja sitä pidetään yhteiskunnassa synonyyminä "terveelle järjelle". Tästä saa hyvän esimerkin siitä, kun katsoo ihmisiä jotka tulevat maahan ulkomailta. Jopa se, että junan oven vihreä nappi avaa oven voi olla vaikeaa. Samoin toiminta kaupassa on erilaista: Ulkomailla on normaalia että miehet suutelevat poskelle. Suomessa se tarkoittaa että olet homo. Näkemyksien kanssa tilanne on jopa tiukempi ja niiden kanssa toimiminen vaikuttaa yhtä paljon. Sopivaisuussääntöjen rikkomista pidetään epäkunnioittavana ja aggressiivisena.
Tämän vuoksi on esimerkiksi ihmistyyppi, joita yksi työkaverini Järvinen pitää "NIMBY -ihmisinä" ja hän vitsailee runsaasti tämän kustannuksella. Ne ovat näitä ulospäin pullantuoksuisia pehmotätejä, joiden "Arvot ovat suoraan Tarzankirjoista". Heillä onnistuminen mitataan mittarilla "omakotitalo, kaksi lasta, koira ja tauluteevee josta tulee tositeevee". Tälle tyypillisiä piirteitä on se, että ihmiset luokitellaan onnistujiin - jotka ovat arvoiltaan ja tavoitteiltaan samanlaisia kuin heidän sisäpiirinsä - ja muut ovat luusereita, joita ei suinkaan vihata, vaan joita kohtaan osoitetaan kylmäverisestä sääliä. Tästä säälistä on hauskana esimerkkinä se, että alkoholistejen hoitamista pidetään näiden piirissä arvokkaana ja hyvänä asiana. Mutta anti olla jos alkoholiparantola pitäisi rakentaa johonkin paikkaan. Nämä ihmiset, joita on tasaisesti siellä täällä, kun reagoivat siten että se pitäisi laittaa jonnekin muualle kuin heidän lähistölleen. Tiedämme kaikki minne nämä sitten päätyvät. Minun seurakseni Korsoon ja muihin ihaniin "halvan asumisen" paikkoihin. Tavallaan, tämän kokemuksen kautta, ymmärrän näitä NIMBY -ihmisiä. Mutta he eivät yleensä voi ymmärtää minua. He eivät ole asuneet, he ovat siirtäneet tämän mahdollisuuden muualle, ulkoistaneet kokemuksen minulle. (Kiitos? siitä.)
Tosiasiassa tämä on vain yksi tyyppi, ja hieman vastaavantapaista toimintaa on joka paikassa.
Lähes kaikissa ideologioissa on näkemyksiä joita ei kyseenalaisteta. Minullakin on niitä. Ja lähes jokainen meistä rikkoo jonkun piirin sovinnaisuustapoja. Minä löydän tietysti paljonkin. Jotkut kutsuvat sitä oman tien kulkemiseksi, minä sanon vain filosofi Seppo Rätyä lainaten: "Vittuillakseni heilutin". Kaikki vastustus ei kerro siitä että kohde on marttyyri tai nero tai taiteilijatyyppinen toisinajattelija joka edustaa vapautta. Joskus hän on vain kusipää.
Omakohtaisesti olen huomannut että avoliittoa pidetään vieläkin monissa paikoin pahana asiana. Itse asiassa eräät vanhemmat sukulaiset ovat kommentoineet että "susiparina" ei ole hyvä elää ja muistutetaan että ei ole hyvä elää laillistamattomassa parisuhteessa jos lapsia tulee. Äpäriä. Eikä niille voi sanoa edes että "You bastard!", se vähän niinkuin tekisi heidän pointtinsa täydeksi. Naimattoman miehen ja naisen yhteiselo on ollut laillista vasta vuodesta 1926 kun laista poistettiin salavuoteuden rangaistavuus. Poliittisesti korrektia se ei ole vieläkään. Epäilijät lukekoot kriittistä analyysiä kristillisiä kannanottoja asiasta, lievempienkin näkemysten mukaan ero "avon" ja "avion" välillä on selvä. Onneksi en ole kristitty, joten minun ei tarvitse välittää siitä mitä Raamattu asiasta sanoo, vain lakituvalla on merkitystä. Tunnustan että en ole kunnon kristitty. Kaikille tämä ei näytä riittävän. En tiedä miksi muiden vakaumuksen pitäisi merkitä. "Nuorempi polvi" (jotka ovat jotain 50 ja risat ja tästä alaspäin) näyttävät kuitenkin poikkeuksetta suhtautuvan asiaan suopeammin, tai ainakin he ovat osanneet toimia kuten äitini ja ovat vain vaienneet: Kykenen muistamaan avoliittoa pahana pitävät puheet, mutta en ole niitä kuitenkaan kuullut silloin kun se on ollut kohdallani ajankohtaista.
Mikä nämä kuitenkin erottaa "maalaisjärjestä"? Yksinkertaisesti kannattajien lukumäärä. tai oikeastaan heidän prosenttiosuutensa "valtaapitävistä". Vaikka NIMBY -luokittelu on käytetty, se on kuitenkin enimmäkseen karrikatyyriltä maistuva, se ei taida olla riittävän yleinen saadakseen yleistä kannatusta. Kyseessä on laajemmassa määrin stereotypiahahmo, ei todellisuus. Sama koskee tietysti näitä muitakin asioita vastaan taistelevia. Siinä vaiheessa kun avoliittoon suhtauduttaisiin laajasti samaan tapaan kuin nämä yksittäistapaukset, alkaisin rikkomaan sovinnaisuussääntöjä.
Kuitenkaan asiat eivät saisi olla pelkästään käsiäänestystä. Ihmiset voivat olla väärässä. Useakin ihminen voi olla väärässä. Syynä voi olla se, että kaikkea ei ole tultu ajatelleeksi. Tai se, että juuri mitään ei tulla ajatelleeksi.
Tästä hyvä esimerkki voisi olla ruukunvalanta. Jokainen meistä osaa vääntää jonkinlaisen savilätyn levylle ja pistää sen uuniin. Siltä voi jopa syödä. Mutta jos minun pitäisi valmistaa perinteinen kreikkalainen ruukku, jossa savi kovettuu hematiitiksi (Fe2O3) ja jonka lasite on sintraantunut magnetiitiksi (Fe3O4) en osaisi sitä tehdä. Sokrates ja monet muutkin filosofit ovat olleet sitä mieltä että ymmärtäminen on kuten tuo saviruukun teko. Me voimme päästä helpolla ja pitää hienon ruukun tekoa turhanpäiväisenä. Kyllähän siitä lätystäkin syö. (Millä korostan sitä että monesti se auttaa ihan OK tasoisesti.) Mutta ei se ole kovin kummoinen levy kuitenkaan. (Millä korostan sitä että harva arkijärkeä seuraava tunnustautuu olevansa epälooginen, epärationaalinen tai jopa typerä, vaikka kaikkihan me olemme.) Tästä hyvänä esimerkkinä on de Montaignen esittämä asia siitä, että harva yltää aivan huipulle. Siksi on hyvä että ihminen osaa ottaa oppia niiltä jotka ovat häntä itseään viisaampia. Tämä tarkoitti sitä että virheitä voitiin huomata, ja jos joku siteerasi väärin jotain asioita, tästä tuli huomauttaa. Mutta pääasia oli siinä että asia oli mielenkiintoinen ja hyvä.
Montaigne oli tässä kohden realisti: Hänestä asiat olivat vaikeita. Niitä ei siis voinut sanoa kovin helposti. Mutta toisaalta hän ilkkui (aiheesta) sellaisia ajattelijoita joiden maine syvällisinä tuli siitä että muut eivät ymmärtäneet mitä he sanovat. Mysteerisyys kun ei tässä kohden tarkoita kuin lukijan hämmennystä. Voit vakuuttua vain jos ymmärrät. Montaignesta oli sääli että tavallinen kansa koki kunnioitusta jopa kelmimäisiä hengellisiä teeskenteleviä vaikeaselkoisia mystikkoja vastaan mutta jättivät rehdit ja suorapuheiset ja selkeyteen pyrkijät vähemmälle kunnioitukselle. (Mikä on yksi esimerkki siitä miten ihmisen arkijärki johtaa häntä harhaan.) Eli asiat olivat vaikeita ja niitä ei voinut esittää selkeästi eikä tajuta helposti. Mutta ne tuli pyrkiä käsittelemään mahdollisimman selkeästi ja helppotajuisesti.
Tämänkaltainen ajattelu on tietynlaista elitismiä. Mutta ei mitä tahansa elitismiä - jota tosin arkijärjen seuraajaksi esittäminen ja sen oikeaksi laittaminenkin on. Syynä on se, että ajatellaan että kuka tahansa voi ajatella ja miettiä. Se on vain vaikeaa. Kun arvio perustuu siihen että tarkastellaan perusteluja, ei ole väliä onko näkemys suosittu vai epäsuosittu. Ei ole väliä sillä onko sanojan asema hyvä. Itse asiassa arkijärjen mukainen tai sen vastainen ei vielä tarkoita mitään. Jos sille on loogiset perustelut, silloin itse asiassa tämä arkijärjen asia on hyvä. Siksi ideologioiden pitäisi "periaatteessa olla" iloisia saamastaan kriittisestä kohtelusta: Jos se on todellakin niin hyvä kuin sen seuraajat uskovat, ei kriittinen tarkastelu löydä siitä sellaista aitoa vikaa, joka perustuisi asiaan eikä kritisoijan omiin ennakkoluuloihin. Tosiasiassa tilanne on toinen, koska arkijärki kertoo että "kriittinen tarkastelu on kyseenalaistamista joka taas on vastustamista".
Ongelmana on se, että tiettyjen asioiden kyseenalaistaminen, vaikka kyseessä olisi vain niiden perusteiden kaivelu eikä olla välttämättä edes niitä kumoamassa, on sellaista että sitä pidetään helposti epäkohteliaana ja häiritsevänä. Lisäksi niiden kanssa erimielisyyttä pidetään usein syynä välttää seuraa ja harva ihminen aidosti on välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Tämä on helppoa vain tekemällä se "terveen järjen kautta", jossa toiseutetaan se ikävä vastakritisoija, jolloin he eivät enää ole ihmisiä joita ymmärtää ja joita sympatiseerata vaan riistaa, vastustuksen kohteita, ja silloin sitä ollaan "ojasta allikossa". On hyvä muistaa että konventioiden seuraaminen voi olla ideologista vainoa. Mutta myös itsensä "toisinajattelijaksi" asettaminen ja konventioiden vastustaminen vain vastustamisen vuoksi on aivan yhtä dogmaattista. Pitäisi olla kriittinen mutta ei niin kriittinen että ei muutu vastustamakseen asiaksi.
Kriton: Vain sen yhden.
Sokrates: Hänen on siis paikallaan pelätä tämän yhden miehen moitteita ja ilahtua hänen kiitoksistaan, mutta olla välittämättä siitä, mitä muut sanovat, vai mitä?
Kriton: Sehän on selvä.
Sokrates: Hänen pitää siis toimia ja harjoitella, syödä ja juoda siten kuin hänen asiantunteva ohjaajansa katsoo parhaaksi, ei siten kuin muut sanovat."
("Kriton")
Aristofaneen komediassa "Pilvet" esiintyy filosofi, joka on hullu. Hän epäilee yleisiä mielipiteitä ja maalaisjärkeä pidemmälle kuin olisi tarvetta. Filosofi saapui riippuvassa korissa, koska ylhäältä näkee paremmin. Hän ei peseytynyt eikä hoitanut taloaan. Hän miettii sellaisia mitättömiä asioita, kuin iniseekö hyttynen suullaan vai takamuksellaan. Ai niin. Hänen roolihahmon nimenä oli Sokrates. Nimi ei ollut sattumaa. Aristofaneen esittämä kritiikki oli jo tuolloin vanhaa: Siinä kritisoitiin vanha näkemys siitä että älymystö etenee kauemmas tavallisista kysymyksistä ja menettää otteensa todellisuuteen. Sen mukaan liika analysointi vie hulluuteen. Aikaisemmin tätä oltiin rinnastettu Thaleeseen, jonka esitettiin olleen niin ajatuksissaan että eräs palvelustyttö tahallaan laittoi tämän jalkojen eteen esteitä että tämä kompastelisi ja katsoisi vaihteeksi myös maailmaa.
Nämä esittävät että : Liika ajattelu vieraannuttaa todellisuudesta, eikä suinkaan tee sitä tutuksi. Sisältää väiteen siitä että ihminen osaa todellisuuden valmiiksi sopivalla tarkkuudella, ajattelua tai tutustumista ei tarvita ja esittää että tärkeät asiat ovat itsestäänselviä, ja kaikki tietävät ne.
Orjien omistaminen oli kreikassa tavallista. Sitä ei paheksuttu. Naisilla ei ollut mitään tekemistä politiikan kanssa ja he olivat joko isiensä tai puolisoidensa vallan alla. Spartalainen sotilas tappamassa vihollista edusti hyvettä. Eikä tämä jäänyt mihnekään muinaiseen kreikkaan. Nykypäivänäkin väännetään rajustikin kättä esimerkiksi naispappeudesta ja homoseksuaalien oikeuksien rajoista. Ne olivat sovinnaistapoja. Kun niitä kyseenalaistettiin, niitä pidettiin itsestäänselvyyksinä eikä niistä poikkeamista pidetty hyvänä.
Tämä oli maan tapa. Sokrates (ei ollut kulttuurirelativisti vaan) hyökkäsi sovinnaisuustapoja vastaan kyseenalaistamalla ne. Hänhän ei suoraan esittänyt että toiset ovat väärässä, vaan sen sijaan kyseli taustasyitä ja perusteluja asioille. Näin urheus, hyve ja muut asiat jouduttiin käsittelemään ja miettimään. Moni itsestäänselvyys ei ollutkaan itsestäänselvyys. Vaikka me helposti ajattelemmekin että sovinnaisuustapojen takana täytyy olla jokin järki, tämä ei ole välttämätöntä. (Toki niissä voi olla takana järki.) Jokaisesta vain tuntuu että jos moni uskoo siihen, siinä pitää olla järkeä. Tämä tulkittiin häiriöksi. Seurauksena oli epäsuosio, joka tässä tapauksessa johti kuolemantuomioon.
Jokaisessa yhteiskunnassa on erilaisia käsityksiä siitä, miten tulee uskoa, mitä pitää totena ja miten käyttäytyä, että ei joutuisi epäsuosioon. Pieni osa näistä on kirjattu lakeihin. Vielä pienempi osa näistä on kirjattu etiketin kaltaisiin käyttäytymissääntöihin. Suurin osa on asiaan liittyvää tapaperinnettä. Osa on lajityypillisiä heuristiikkoja. Itse asiassa osa arkijärjestä on jopa lajityypillisiä tapoja ajatella väärin. Suuri osa on kulttuurisidonnaista. Se on sitä mihin kasvetaan, jota koko yhteiskunta opettaa ja mitä sanotaan "common senseksi", sen noudattaminen on "maalaisjärkeä" , ja sitä pidetään yhteiskunnassa synonyyminä "terveelle järjelle". Tästä saa hyvän esimerkin siitä, kun katsoo ihmisiä jotka tulevat maahan ulkomailta. Jopa se, että junan oven vihreä nappi avaa oven voi olla vaikeaa. Samoin toiminta kaupassa on erilaista: Ulkomailla on normaalia että miehet suutelevat poskelle. Suomessa se tarkoittaa että olet homo. Näkemyksien kanssa tilanne on jopa tiukempi ja niiden kanssa toimiminen vaikuttaa yhtä paljon. Sopivaisuussääntöjen rikkomista pidetään epäkunnioittavana ja aggressiivisena.
Tämän vuoksi on esimerkiksi ihmistyyppi, joita yksi työkaverini Järvinen pitää "NIMBY -ihmisinä" ja hän vitsailee runsaasti tämän kustannuksella. Ne ovat näitä ulospäin pullantuoksuisia pehmotätejä, joiden "Arvot ovat suoraan Tarzankirjoista". Heillä onnistuminen mitataan mittarilla "omakotitalo, kaksi lasta, koira ja tauluteevee josta tulee tositeevee". Tälle tyypillisiä piirteitä on se, että ihmiset luokitellaan onnistujiin - jotka ovat arvoiltaan ja tavoitteiltaan samanlaisia kuin heidän sisäpiirinsä - ja muut ovat luusereita, joita ei suinkaan vihata, vaan joita kohtaan osoitetaan kylmäverisestä sääliä. Tästä säälistä on hauskana esimerkkinä se, että alkoholistejen hoitamista pidetään näiden piirissä arvokkaana ja hyvänä asiana. Mutta anti olla jos alkoholiparantola pitäisi rakentaa johonkin paikkaan. Nämä ihmiset, joita on tasaisesti siellä täällä, kun reagoivat siten että se pitäisi laittaa jonnekin muualle kuin heidän lähistölleen. Tiedämme kaikki minne nämä sitten päätyvät. Minun seurakseni Korsoon ja muihin ihaniin "halvan asumisen" paikkoihin. Tavallaan, tämän kokemuksen kautta, ymmärrän näitä NIMBY -ihmisiä. Mutta he eivät yleensä voi ymmärtää minua. He eivät ole asuneet, he ovat siirtäneet tämän mahdollisuuden muualle, ulkoistaneet kokemuksen minulle. (Kiitos? siitä.)
Tosiasiassa tämä on vain yksi tyyppi, ja hieman vastaavantapaista toimintaa on joka paikassa.
Lähes kaikissa ideologioissa on näkemyksiä joita ei kyseenalaisteta. Minullakin on niitä. Ja lähes jokainen meistä rikkoo jonkun piirin sovinnaisuustapoja. Minä löydän tietysti paljonkin. Jotkut kutsuvat sitä oman tien kulkemiseksi, minä sanon vain filosofi Seppo Rätyä lainaten: "Vittuillakseni heilutin". Kaikki vastustus ei kerro siitä että kohde on marttyyri tai nero tai taiteilijatyyppinen toisinajattelija joka edustaa vapautta. Joskus hän on vain kusipää.
Omakohtaisesti olen huomannut että avoliittoa pidetään vieläkin monissa paikoin pahana asiana. Itse asiassa eräät vanhemmat sukulaiset ovat kommentoineet että "susiparina" ei ole hyvä elää ja muistutetaan että ei ole hyvä elää laillistamattomassa parisuhteessa jos lapsia tulee. Äpäriä. Eikä niille voi sanoa edes että "You bastard!", se vähän niinkuin tekisi heidän pointtinsa täydeksi. Naimattoman miehen ja naisen yhteiselo on ollut laillista vasta vuodesta 1926 kun laista poistettiin salavuoteuden rangaistavuus. Poliittisesti korrektia se ei ole vieläkään. Epäilijät lukekoot kriittistä analyysiä kristillisiä kannanottoja asiasta, lievempienkin näkemysten mukaan ero "avon" ja "avion" välillä on selvä. Onneksi en ole kristitty, joten minun ei tarvitse välittää siitä mitä Raamattu asiasta sanoo, vain lakituvalla on merkitystä. Tunnustan että en ole kunnon kristitty. Kaikille tämä ei näytä riittävän. En tiedä miksi muiden vakaumuksen pitäisi merkitä. "Nuorempi polvi" (jotka ovat jotain 50 ja risat ja tästä alaspäin) näyttävät kuitenkin poikkeuksetta suhtautuvan asiaan suopeammin, tai ainakin he ovat osanneet toimia kuten äitini ja ovat vain vaienneet: Kykenen muistamaan avoliittoa pahana pitävät puheet, mutta en ole niitä kuitenkaan kuullut silloin kun se on ollut kohdallani ajankohtaista.
Mikä nämä kuitenkin erottaa "maalaisjärjestä"? Yksinkertaisesti kannattajien lukumäärä. tai oikeastaan heidän prosenttiosuutensa "valtaapitävistä". Vaikka NIMBY -luokittelu on käytetty, se on kuitenkin enimmäkseen karrikatyyriltä maistuva, se ei taida olla riittävän yleinen saadakseen yleistä kannatusta. Kyseessä on laajemmassa määrin stereotypiahahmo, ei todellisuus. Sama koskee tietysti näitä muitakin asioita vastaan taistelevia. Siinä vaiheessa kun avoliittoon suhtauduttaisiin laajasti samaan tapaan kuin nämä yksittäistapaukset, alkaisin rikkomaan sovinnaisuussääntöjä.
Kuitenkaan asiat eivät saisi olla pelkästään käsiäänestystä. Ihmiset voivat olla väärässä. Useakin ihminen voi olla väärässä. Syynä voi olla se, että kaikkea ei ole tultu ajatelleeksi. Tai se, että juuri mitään ei tulla ajatelleeksi.
Tästä hyvä esimerkki voisi olla ruukunvalanta. Jokainen meistä osaa vääntää jonkinlaisen savilätyn levylle ja pistää sen uuniin. Siltä voi jopa syödä. Mutta jos minun pitäisi valmistaa perinteinen kreikkalainen ruukku, jossa savi kovettuu hematiitiksi (Fe2O3) ja jonka lasite on sintraantunut magnetiitiksi (Fe3O4) en osaisi sitä tehdä. Sokrates ja monet muutkin filosofit ovat olleet sitä mieltä että ymmärtäminen on kuten tuo saviruukun teko. Me voimme päästä helpolla ja pitää hienon ruukun tekoa turhanpäiväisenä. Kyllähän siitä lätystäkin syö. (Millä korostan sitä että monesti se auttaa ihan OK tasoisesti.) Mutta ei se ole kovin kummoinen levy kuitenkaan. (Millä korostan sitä että harva arkijärkeä seuraava tunnustautuu olevansa epälooginen, epärationaalinen tai jopa typerä, vaikka kaikkihan me olemme.) Tästä hyvänä esimerkkinä on de Montaignen esittämä asia siitä, että harva yltää aivan huipulle. Siksi on hyvä että ihminen osaa ottaa oppia niiltä jotka ovat häntä itseään viisaampia. Tämä tarkoitti sitä että virheitä voitiin huomata, ja jos joku siteerasi väärin jotain asioita, tästä tuli huomauttaa. Mutta pääasia oli siinä että asia oli mielenkiintoinen ja hyvä.
Montaigne oli tässä kohden realisti: Hänestä asiat olivat vaikeita. Niitä ei siis voinut sanoa kovin helposti. Mutta toisaalta hän ilkkui (aiheesta) sellaisia ajattelijoita joiden maine syvällisinä tuli siitä että muut eivät ymmärtäneet mitä he sanovat. Mysteerisyys kun ei tässä kohden tarkoita kuin lukijan hämmennystä. Voit vakuuttua vain jos ymmärrät. Montaignesta oli sääli että tavallinen kansa koki kunnioitusta jopa kelmimäisiä hengellisiä teeskenteleviä vaikeaselkoisia mystikkoja vastaan mutta jättivät rehdit ja suorapuheiset ja selkeyteen pyrkijät vähemmälle kunnioitukselle. (Mikä on yksi esimerkki siitä miten ihmisen arkijärki johtaa häntä harhaan.) Eli asiat olivat vaikeita ja niitä ei voinut esittää selkeästi eikä tajuta helposti. Mutta ne tuli pyrkiä käsittelemään mahdollisimman selkeästi ja helppotajuisesti.
Tämänkaltainen ajattelu on tietynlaista elitismiä. Mutta ei mitä tahansa elitismiä - jota tosin arkijärjen seuraajaksi esittäminen ja sen oikeaksi laittaminenkin on. Syynä on se, että ajatellaan että kuka tahansa voi ajatella ja miettiä. Se on vain vaikeaa. Kun arvio perustuu siihen että tarkastellaan perusteluja, ei ole väliä onko näkemys suosittu vai epäsuosittu. Ei ole väliä sillä onko sanojan asema hyvä. Itse asiassa arkijärjen mukainen tai sen vastainen ei vielä tarkoita mitään. Jos sille on loogiset perustelut, silloin itse asiassa tämä arkijärjen asia on hyvä. Siksi ideologioiden pitäisi "periaatteessa olla" iloisia saamastaan kriittisestä kohtelusta: Jos se on todellakin niin hyvä kuin sen seuraajat uskovat, ei kriittinen tarkastelu löydä siitä sellaista aitoa vikaa, joka perustuisi asiaan eikä kritisoijan omiin ennakkoluuloihin. Tosiasiassa tilanne on toinen, koska arkijärki kertoo että "kriittinen tarkastelu on kyseenalaistamista joka taas on vastustamista".
Ongelmana on se, että tiettyjen asioiden kyseenalaistaminen, vaikka kyseessä olisi vain niiden perusteiden kaivelu eikä olla välttämättä edes niitä kumoamassa, on sellaista että sitä pidetään helposti epäkohteliaana ja häiritsevänä. Lisäksi niiden kanssa erimielisyyttä pidetään usein syynä välttää seuraa ja harva ihminen aidosti on välittämättä siitä mitä muut ajattelevat. Tämä on helppoa vain tekemällä se "terveen järjen kautta", jossa toiseutetaan se ikävä vastakritisoija, jolloin he eivät enää ole ihmisiä joita ymmärtää ja joita sympatiseerata vaan riistaa, vastustuksen kohteita, ja silloin sitä ollaan "ojasta allikossa". On hyvä muistaa että konventioiden seuraaminen voi olla ideologista vainoa. Mutta myös itsensä "toisinajattelijaksi" asettaminen ja konventioiden vastustaminen vain vastustamisen vuoksi on aivan yhtä dogmaattista. Pitäisi olla kriittinen mutta ei niin kriittinen että ei muutu vastustamakseen asiaksi.
tiistai 21. huhtikuuta 2009
Valta ja kamppailu.
Kun yleensä ajattelemme ideologioita, keskitymme helposti siihen mikä niissä on pysyvää. Tämä on tietysti järkevää, koska se paljastaa perusteemoja joita tuetaan. Muut näkyvät jutut voivat vaihtua koska ne ovat vähemän tärkeitä ideologialle. Kuitenkin pitkässä juoksussa myös ideologiat muuttuvat.
Muutoksen sisältöjä voidaan käsitellä. Esimerkiksi Fairclough on esittänyt että muuttumista voidaan katsoa vallan ja kamppailun teemojen kautta. Ideologiat muuntuvat, jolloin ne muokkaavat sisältöään, esimerkiksi pitävät samoja asioita tärkeinä mutta painottavat ne eri tavoin ja uudistuvat, eli luovat uusia sisältöjä ja tuhoavat vanhoja. Ideologiat pysyvät yleensä kasassa vain niin kauan, kuin niiden ylläpitosysteemi pitää niitä yllä, eli kun niitä ei tueta institutionaalisesti tai kananttajien lukumäärällä tai rahalla, ne lakkaavat olemassa. Tämän vuoksi ylläpitävään rakenteeseen puuttuminen voi tuhota minkä tahansa inhimillisen instituution. Yliopisto tuhoutuu, jos tieteenteko lakkaa kiinnostamasta, jos se ei esaa tieteentekijöitä eikä tutkimusmäärärahoja mistään.
Voimakkaasti tämä näkyy tällä hetkellä esimerkiksi kirkossa: Aikaisemmin se oli voimakas taho, joka oli ikuinen ja monoliittinen. Sillä oli valtaa vaatia uskovaisilta. Nykyisin kaikkien instituutioiden tulee perustella että mitä lisäarvoa he tuovat asiaan. Eli miksi uskova tarvitsee kirkkoa mihinkään. Ja mikä tärkeintä: Siinä missä ennen kysymystä ei edes esitetty, nykyään tahojen on kysymisluvan lisäksi myös jotenkin vastattava kysymykseen. Epäonnistuminen tässä näkyy jäsenkatona. Tämä ei tietenkään tarkoita että Jeesuksen olemassaolo olisi jotenkin muuttunut tässä ajan kuluessa ; Tosiasiassa yhteiskuntarakenne ei vain enää tue sitä ehdottomasti. Herrasta on tullut Narri. (Monessakin mielessä. Narri tottelee, Herra komentaa, Herra on ylhäinen ja pilkan yläpuolella, Narri sen kohde. Herrana tai Narrina toimiva voi myös olla kirkko tai sitten "itse iso H" . Kaikissa näissä tapauksissa asia on näin. Olipa olemassaolokysymykset tai etiikka sitten mitä vain.) Ennen kirkko oli ns. hegemoninen diskurssi: Siihen oli vain yksi kanta, ja sen vaikutukset olivat suuria. Sitä ei kyseenalaistettu. Kirkko kokee jäsenien eroamisia koska hegemoniaa ylläpitävät rakenteet ovat muuttuneet. (Tämä ei tietysti tarkoita että kirkko menisi konkurssiin tai että kaikista tulisi ateisteja. Silloin siirryttäisiin hegemoniasta toiseen. Sekin on toki mahdollisuus, teoriassa. Käytännössä muita vaihtoehtoja on niin paljon että en uski että on varteenotettava vaihtoehto.
Olennaisin asia muutoksessa on tietysti kyseenalaistaminen. Joskus kritiikki on väärässä oloa, joskus kritiikki on turhaa. Aina se ei edes tehoa. Mutta ilman sitä muutosta ei tapahdu. Toinen taas on ristiriitojen löytämistä. Ristiriidat voivat olla logiikkaan, tiedettyihin asioihin, eettisiin tapoihin tai muuta kautta syntyviä. Taitavimmat manipulaattorit voivat tietysti aikaansaada vaikutuksia rakentamalla vastustajasta olkiukon ja moittimalla tätä. Mutta aitojakin ristiriitoja on olemassa: Nämä taas ovat joko sisäisesti tai ulkoisesti ristiriitaisia. Sisäinen ristiriita on sellainen, jossa ideologia esittää juttuja jotka ovat keskenään "umpisolmussa"; Toisaalla vaikka lapset ensin ja toisaalla samassa jutussa aikuiset. Tästä syntyy jännite. Toinen taas on ulkoinen ristiriita, jolloin ympäröivän kulttuurin voimakkaat ideologiat ovat sitä vastaan.
Ulkoisen ristiriidan kohdalla annan dominoivalle vallan. Syy tähän on selvä: Jos ristiriitatilanne on ulkoinen, silloin vastakkain on kaksi koherenttia ideologiaa. Silloin etulyöntiasemaa on yleensä sillä, joka on yleisempänä. Etua syntyy esimerkiksi Billigin common sense -käsittelyjen esiinnostamien juttujen kautta. Monet vakiintuneet ideologiat ovat kulttuurin sisällä "arkijärjen mukaisia". Ne on sisäistetty niin, että niitä ei enää koeta ideologioina. Ne koetaan niin varmoina että niiden vastustaminen on arkijärjen vastaista. Arkijärki toki toimii joskus, mutta joskus se aikaansaa tämänkaltaisia ongelmia. Toki myös tilanne, jossa vakiintuneen järjestelmä pakotetaan muuttumaan on mahdollinen. Niitä on tapahtunutkin historiassa aina silloin tällöin. Ne ovat kuitenkin paljon harvinaisempia. Yleensä ideologian on mukauduttava ympäristöön. Yksi erikoinen esimerkki tästä on se, että katolisten pyhimysten takana on ollut alueella aikaisemmin vallalla olevan uskonnon erilaisia jumaluuksia. Ne on tätä kautta sulautettu uskontoon. Se on auttanut sitä saamaan paikallisista käännynnäisiä helpommin. Näin ulkoinen ristiriita on johtanut ideologian muuttumiseen. Se onnistuikin tosi hyvin. Myöhemmin paikalliset uskonnot, ne jotka napattiin pyhimyksiin, korvautuivat. Jos pyhimys on pakanajumalan kuva, niin kävi tavallaan niin että pakanajumalat katosivat mutta kuvat jäivät. Jumalista muokattuja pyhimyksiä on katolisessa kirkossa yhä.
Joskus ulkoiset ristiriidat esiintyvät erikoisesti: Otan tästä hieman erikoisen teeman. Lapsille vitsan antamisen. Olen itse saanut vitsaa. Syystä, eli rangaistuskeksi pahanteosta, ilman syytä eli rangaistukseksi vahingosta tai jostain jota on vain luultu tapahtuneeksi, ja toisten puolesta, jolloin olen saanut rangaistuksen toisen sijasta. Asiaan suhtaudutaan usein kannattavasti tai vastustavasti. Aihepiiri on siis melko tulenarka. Tässä on kyse interdiskursiivisesta kamppailusta, johon liittyy mielipiteiden luokittelun lisäksi erinäisiä psykologisia tunteita. Molemmat keskustelutahot esittävät asiansa yleensä aika koherentisti, eli sisäisiä ristiriitoja ei ole. Ulkoisia sitäkin enemmän.
1: Vitsan antamisen kannattajat ovat esittäneet ainakin seuraavantapaisia perusteluja. Varmasti muitakin, mutta nämä ovat itselleni tulleet vastaan. Julkisesti vitsa kannattajia on usein melko vaikea löytää nykypäivänä, joten otokseni on varmasti täynnä monia ongelmia. Esitän luettelossa päälinjoja. Moni esimerkki voisi sopia esimerkiksi useista kohdista.
___1.1: Perinne -elementti. (1) Minuakin rangaistiin ja minusta tuli ihan hyvä ihminen. (2) Raamattu sanoo "Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa." Eli piiskaaminen on määritelty rakastamiseksi tai ainakin vihan puutteeksi.
___1.2: Kasvatuselementti: Vitsa ikään kuin kouluttaa lapsista kuuliaisia, lakeja ja sääntöjä rikkomattomampia ja tottelevaisia. Tätä voidaan korostaa perinteisellä lausumalla "Tämä sattuu minuun enemmän kuin sinuun". Siinä korostetaan tuomarin roolia, ja sitä että lasta ei piiskata siksi että se olisi vitsan antajalle erityisen nautittava kokemus. Piiskaaja on samalla uhri, jolloin lapsen syyllisyyttä piiskaamistapahtumaan korostetaan.
___1.3: Vihan purkautumiselementti, jossa korostetaan sitä miten lapsi on vienyt hermot niin että itsehillintä on kadonnut. Tällöin viitataan syyntakeettomuuteen. Lisäksi tähän liittyen aina silloin tällöin törmätään tilanteeseen, jossa äiti on uhri. Raskaan työn alle sortunut. Syyllisyys pahoinpitelystä siirretään silloin lapseen, ja vitsa muuttuu ikään kuin äidin itseilmaisuksi, aidoksi tunteiden näyttämiseksi, jossa vapaus on maksimissa ja vastuu on minimissä.
2: Piiskaamisen vastustajat taas viittaavat muun muassa sihen että:
___2.1: Kyseessä on pahoinpitely. Lyöminen on aina väärin.
___2.2: Väkivalta vääristää ajattelua, psyyke särkyy.
___2.3: Fyysinen väkivalta on myös henkistä väkivaltaa. Piiskaaja ei lyö vain persettä vaan myös sielua.
___2.4: Lapsi on avuton ja puolustuskyvytön.
Oma perusteluni on, että piiskaaminen tekee lapsista ovelia, valehtelutaitoisia, rikoksensa kätkemiseen kykeneviä, tekojaan salailevia. Ainakin ne tekivät minusta sellaisen. Mutta minusta se on nähtävissä argumenttina piiskaamisen puolesta. Minusta järjen loppu on voimankäytön alku. Vertaan tilannetta vartija -aikoihini. Olin tunnettu fyysisen voiman alikäyttäjä. Pamppu ei heilunut. Osasyy oli se, että minulla on voimakas tuntemus siitä että vasta kun pyynnöt, kehoitukset, käskyt ja huutaminen sekä muu järjen käyttö eivät riitä, kohde on eräällä tavalla outsmartannut sinut. Järkesi on loppunut. Tätä kautta vitsan antaminen on kunnianosoitus lapselle. Että voititpa minut taas ja näytän mahtini suhteesi siinä ainoassa asiassa millä vielä voin. Eli minulla on mukana kuviossa "Tappion myöntämisen teema".
Näkökulmaerittelyä tarvitaan koska seuraavaksi esitän erikoisen teeman, joka usein liittyy näihin arvokeskusteluihin: Sillä kun vitsaamista puolustava kohtaa vitsaamisen vastustajan, käy kuitenkin niin että asian sijasta heitetään että toinen vastustaisi niitä teemoja joita itse kannattaa. Tämä on tavallaan ymmärrettävissä eräänlaisena "argumentti-vasta -argumentti" -teeman harhapolkuna: Vitsaamisen vastustaja tuskin kannattaa sitä että lapsia ei kasvateta tai että lapsia ei pitäisi rangaista mitenkään. Eikä hän välttämättä vastusta kaikkia perinteitä. Hän ei ole välttämättä edes ateisti. Samoin vitsaamisen kannattaja tuskin arvostaa pahoinpitelyä. Ongelmana tässä on tietysti se, että jonkun asian nähdään ajavan omia asioita, mutta vastapuoli ei näe sitä siten. Jos vitsa olisi maailman ainut rankaisukeino lapsille, niin silloin voisi olla niin että vastakkain olisi "piiska ja kasvatuksen puute". Vitsan ystävät vain luultavasti kokevat että muut keinot eivät ole riittäviä tai ainakin paljon tehottomampia ja vitsan vihamiehistä ne muut keinot ovat jopa parempia tai ainakin riittäviä.
Kun tämä vitsapolku johdetaan takaisin ristiriitateemaan, huomataan että usein hyvillä asioille perustellaan vastakkaisia asioita. Etenkin kun kyseessä on arvokeskustelu. Vitsakeskustelussa on vastakkain erilaiset suositut näkemykset, jotka vetävät ristiriitoja esiin tuon asian kohdalla. Tämä johtaa siihen että samoja asioita voidaan puolustaa eri paikoissa eri tavoin. Yleisö joka edustaa jotain tiettyä tyyppiä saadaan mukaan vetoamalla heidän common sensessään oleviin ideologioihin. Ne ovat ikään kuin esisopimuksia siitä mitä pidetään arvokkaana, normaalina, totena ... Nämä tuntien niitä voidaan hyväksikäyttää: Silloin rakennetaan vetoamisia, jotka vahvistavat näitä jo olemassa olevia taustaideologioita ilman että mitään enää tarvitsee missään vaiheessa perustella. Se ei välttämättä ole hyvää argumentaatiota, mutta kun se on poliittisesti ja uskonnollisesti tehokasta, sitä käytetään - jopa melko paljon.
Muutoksen sisältöjä voidaan käsitellä. Esimerkiksi Fairclough on esittänyt että muuttumista voidaan katsoa vallan ja kamppailun teemojen kautta. Ideologiat muuntuvat, jolloin ne muokkaavat sisältöään, esimerkiksi pitävät samoja asioita tärkeinä mutta painottavat ne eri tavoin ja uudistuvat, eli luovat uusia sisältöjä ja tuhoavat vanhoja. Ideologiat pysyvät yleensä kasassa vain niin kauan, kuin niiden ylläpitosysteemi pitää niitä yllä, eli kun niitä ei tueta institutionaalisesti tai kananttajien lukumäärällä tai rahalla, ne lakkaavat olemassa. Tämän vuoksi ylläpitävään rakenteeseen puuttuminen voi tuhota minkä tahansa inhimillisen instituution. Yliopisto tuhoutuu, jos tieteenteko lakkaa kiinnostamasta, jos se ei esaa tieteentekijöitä eikä tutkimusmäärärahoja mistään.
Voimakkaasti tämä näkyy tällä hetkellä esimerkiksi kirkossa: Aikaisemmin se oli voimakas taho, joka oli ikuinen ja monoliittinen. Sillä oli valtaa vaatia uskovaisilta. Nykyisin kaikkien instituutioiden tulee perustella että mitä lisäarvoa he tuovat asiaan. Eli miksi uskova tarvitsee kirkkoa mihinkään. Ja mikä tärkeintä: Siinä missä ennen kysymystä ei edes esitetty, nykyään tahojen on kysymisluvan lisäksi myös jotenkin vastattava kysymykseen. Epäonnistuminen tässä näkyy jäsenkatona. Tämä ei tietenkään tarkoita että Jeesuksen olemassaolo olisi jotenkin muuttunut tässä ajan kuluessa ; Tosiasiassa yhteiskuntarakenne ei vain enää tue sitä ehdottomasti. Herrasta on tullut Narri. (Monessakin mielessä. Narri tottelee, Herra komentaa, Herra on ylhäinen ja pilkan yläpuolella, Narri sen kohde. Herrana tai Narrina toimiva voi myös olla kirkko tai sitten "itse iso H" . Kaikissa näissä tapauksissa asia on näin. Olipa olemassaolokysymykset tai etiikka sitten mitä vain.) Ennen kirkko oli ns. hegemoninen diskurssi: Siihen oli vain yksi kanta, ja sen vaikutukset olivat suuria. Sitä ei kyseenalaistettu. Kirkko kokee jäsenien eroamisia koska hegemoniaa ylläpitävät rakenteet ovat muuttuneet. (Tämä ei tietysti tarkoita että kirkko menisi konkurssiin tai että kaikista tulisi ateisteja. Silloin siirryttäisiin hegemoniasta toiseen. Sekin on toki mahdollisuus, teoriassa. Käytännössä muita vaihtoehtoja on niin paljon että en uski että on varteenotettava vaihtoehto.
Olennaisin asia muutoksessa on tietysti kyseenalaistaminen. Joskus kritiikki on väärässä oloa, joskus kritiikki on turhaa. Aina se ei edes tehoa. Mutta ilman sitä muutosta ei tapahdu. Toinen taas on ristiriitojen löytämistä. Ristiriidat voivat olla logiikkaan, tiedettyihin asioihin, eettisiin tapoihin tai muuta kautta syntyviä. Taitavimmat manipulaattorit voivat tietysti aikaansaada vaikutuksia rakentamalla vastustajasta olkiukon ja moittimalla tätä. Mutta aitojakin ristiriitoja on olemassa: Nämä taas ovat joko sisäisesti tai ulkoisesti ristiriitaisia. Sisäinen ristiriita on sellainen, jossa ideologia esittää juttuja jotka ovat keskenään "umpisolmussa"; Toisaalla vaikka lapset ensin ja toisaalla samassa jutussa aikuiset. Tästä syntyy jännite. Toinen taas on ulkoinen ristiriita, jolloin ympäröivän kulttuurin voimakkaat ideologiat ovat sitä vastaan.
Ulkoisen ristiriidan kohdalla annan dominoivalle vallan. Syy tähän on selvä: Jos ristiriitatilanne on ulkoinen, silloin vastakkain on kaksi koherenttia ideologiaa. Silloin etulyöntiasemaa on yleensä sillä, joka on yleisempänä. Etua syntyy esimerkiksi Billigin common sense -käsittelyjen esiinnostamien juttujen kautta. Monet vakiintuneet ideologiat ovat kulttuurin sisällä "arkijärjen mukaisia". Ne on sisäistetty niin, että niitä ei enää koeta ideologioina. Ne koetaan niin varmoina että niiden vastustaminen on arkijärjen vastaista. Arkijärki toki toimii joskus, mutta joskus se aikaansaa tämänkaltaisia ongelmia. Toki myös tilanne, jossa vakiintuneen järjestelmä pakotetaan muuttumaan on mahdollinen. Niitä on tapahtunutkin historiassa aina silloin tällöin. Ne ovat kuitenkin paljon harvinaisempia. Yleensä ideologian on mukauduttava ympäristöön. Yksi erikoinen esimerkki tästä on se, että katolisten pyhimysten takana on ollut alueella aikaisemmin vallalla olevan uskonnon erilaisia jumaluuksia. Ne on tätä kautta sulautettu uskontoon. Se on auttanut sitä saamaan paikallisista käännynnäisiä helpommin. Näin ulkoinen ristiriita on johtanut ideologian muuttumiseen. Se onnistuikin tosi hyvin. Myöhemmin paikalliset uskonnot, ne jotka napattiin pyhimyksiin, korvautuivat. Jos pyhimys on pakanajumalan kuva, niin kävi tavallaan niin että pakanajumalat katosivat mutta kuvat jäivät. Jumalista muokattuja pyhimyksiä on katolisessa kirkossa yhä.
Joskus ulkoiset ristiriidat esiintyvät erikoisesti: Otan tästä hieman erikoisen teeman. Lapsille vitsan antamisen. Olen itse saanut vitsaa. Syystä, eli rangaistuskeksi pahanteosta, ilman syytä eli rangaistukseksi vahingosta tai jostain jota on vain luultu tapahtuneeksi, ja toisten puolesta, jolloin olen saanut rangaistuksen toisen sijasta. Asiaan suhtaudutaan usein kannattavasti tai vastustavasti. Aihepiiri on siis melko tulenarka. Tässä on kyse interdiskursiivisesta kamppailusta, johon liittyy mielipiteiden luokittelun lisäksi erinäisiä psykologisia tunteita. Molemmat keskustelutahot esittävät asiansa yleensä aika koherentisti, eli sisäisiä ristiriitoja ei ole. Ulkoisia sitäkin enemmän.
1: Vitsan antamisen kannattajat ovat esittäneet ainakin seuraavantapaisia perusteluja. Varmasti muitakin, mutta nämä ovat itselleni tulleet vastaan. Julkisesti vitsa kannattajia on usein melko vaikea löytää nykypäivänä, joten otokseni on varmasti täynnä monia ongelmia. Esitän luettelossa päälinjoja. Moni esimerkki voisi sopia esimerkiksi useista kohdista.
___1.1: Perinne -elementti. (1) Minuakin rangaistiin ja minusta tuli ihan hyvä ihminen. (2) Raamattu sanoo "Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa." Eli piiskaaminen on määritelty rakastamiseksi tai ainakin vihan puutteeksi.
___1.2: Kasvatuselementti: Vitsa ikään kuin kouluttaa lapsista kuuliaisia, lakeja ja sääntöjä rikkomattomampia ja tottelevaisia. Tätä voidaan korostaa perinteisellä lausumalla "Tämä sattuu minuun enemmän kuin sinuun". Siinä korostetaan tuomarin roolia, ja sitä että lasta ei piiskata siksi että se olisi vitsan antajalle erityisen nautittava kokemus. Piiskaaja on samalla uhri, jolloin lapsen syyllisyyttä piiskaamistapahtumaan korostetaan.
___1.3: Vihan purkautumiselementti, jossa korostetaan sitä miten lapsi on vienyt hermot niin että itsehillintä on kadonnut. Tällöin viitataan syyntakeettomuuteen. Lisäksi tähän liittyen aina silloin tällöin törmätään tilanteeseen, jossa äiti on uhri. Raskaan työn alle sortunut. Syyllisyys pahoinpitelystä siirretään silloin lapseen, ja vitsa muuttuu ikään kuin äidin itseilmaisuksi, aidoksi tunteiden näyttämiseksi, jossa vapaus on maksimissa ja vastuu on minimissä.
2: Piiskaamisen vastustajat taas viittaavat muun muassa sihen että:
___2.1: Kyseessä on pahoinpitely. Lyöminen on aina väärin.
___2.2: Väkivalta vääristää ajattelua, psyyke särkyy.
___2.3: Fyysinen väkivalta on myös henkistä väkivaltaa. Piiskaaja ei lyö vain persettä vaan myös sielua.
___2.4: Lapsi on avuton ja puolustuskyvytön.
Oma perusteluni on, että piiskaaminen tekee lapsista ovelia, valehtelutaitoisia, rikoksensa kätkemiseen kykeneviä, tekojaan salailevia. Ainakin ne tekivät minusta sellaisen. Mutta minusta se on nähtävissä argumenttina piiskaamisen puolesta. Minusta järjen loppu on voimankäytön alku. Vertaan tilannetta vartija -aikoihini. Olin tunnettu fyysisen voiman alikäyttäjä. Pamppu ei heilunut. Osasyy oli se, että minulla on voimakas tuntemus siitä että vasta kun pyynnöt, kehoitukset, käskyt ja huutaminen sekä muu järjen käyttö eivät riitä, kohde on eräällä tavalla outsmartannut sinut. Järkesi on loppunut. Tätä kautta vitsan antaminen on kunnianosoitus lapselle. Että voititpa minut taas ja näytän mahtini suhteesi siinä ainoassa asiassa millä vielä voin. Eli minulla on mukana kuviossa "Tappion myöntämisen teema".
Näkökulmaerittelyä tarvitaan koska seuraavaksi esitän erikoisen teeman, joka usein liittyy näihin arvokeskusteluihin: Sillä kun vitsaamista puolustava kohtaa vitsaamisen vastustajan, käy kuitenkin niin että asian sijasta heitetään että toinen vastustaisi niitä teemoja joita itse kannattaa. Tämä on tavallaan ymmärrettävissä eräänlaisena "argumentti-vasta -argumentti" -teeman harhapolkuna: Vitsaamisen vastustaja tuskin kannattaa sitä että lapsia ei kasvateta tai että lapsia ei pitäisi rangaista mitenkään. Eikä hän välttämättä vastusta kaikkia perinteitä. Hän ei ole välttämättä edes ateisti. Samoin vitsaamisen kannattaja tuskin arvostaa pahoinpitelyä. Ongelmana tässä on tietysti se, että jonkun asian nähdään ajavan omia asioita, mutta vastapuoli ei näe sitä siten. Jos vitsa olisi maailman ainut rankaisukeino lapsille, niin silloin voisi olla niin että vastakkain olisi "piiska ja kasvatuksen puute". Vitsan ystävät vain luultavasti kokevat että muut keinot eivät ole riittäviä tai ainakin paljon tehottomampia ja vitsan vihamiehistä ne muut keinot ovat jopa parempia tai ainakin riittäviä.
Kun tämä vitsapolku johdetaan takaisin ristiriitateemaan, huomataan että usein hyvillä asioille perustellaan vastakkaisia asioita. Etenkin kun kyseessä on arvokeskustelu. Vitsakeskustelussa on vastakkain erilaiset suositut näkemykset, jotka vetävät ristiriitoja esiin tuon asian kohdalla. Tämä johtaa siihen että samoja asioita voidaan puolustaa eri paikoissa eri tavoin. Yleisö joka edustaa jotain tiettyä tyyppiä saadaan mukaan vetoamalla heidän common sensessään oleviin ideologioihin. Ne ovat ikään kuin esisopimuksia siitä mitä pidetään arvokkaana, normaalina, totena ... Nämä tuntien niitä voidaan hyväksikäyttää: Silloin rakennetaan vetoamisia, jotka vahvistavat näitä jo olemassa olevia taustaideologioita ilman että mitään enää tarvitsee missään vaiheessa perustella. Se ei välttämättä ole hyvää argumentaatiota, mutta kun se on poliittisesti ja uskonnollisesti tehokasta, sitä käytetään - jopa melko paljon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)