Mitä yhteistä on Sherlock Holmesilla ja aktivismifeminismillä?

Sherlock Holmes edustaa hyvin vanhakantaista etsivätyyppiä. Hän on yhdenlaisen brittigentlemannin ideaalin mukainen. Hahmoa on vaikea liittää mihinkään kovin moderniin, saati aktivistiseen feminismiin. Hieman tarkempi miettiminen tuo mieleen historiallisen yhteyden, tarkalleen ottaen ajassa ja paikassa. Nimittäin naiset hakivat briteissä äänioikeutta samaan aikaan kuin Holmes seikkaili.

Vielä tarkempikin yhteys löytyy. Nimittäin Barton-Wright. Olen aiemmin kirjoittanut tästä jujutsua viktoriaaniseen brittiyhteiskuntaan muotoilleesta eksentrikosta. Ja siitä, miten hän sai sen verran mainetta, että hänen oppinsa mainitaan, joskin kirjoitusvirheen kera, yhdessä keskeisimmistä Sherlock Holmesin seikkailussa.

Barton-Wright liittyy kuitenkin epäsuorasti myös suffragetteihin. Uusin "Tieteen Kuvalehti Historia (3/2014)" kertoo siitä miten feministit kokivat kovaa vastustusta. Aiheeseen liittyen kirjoitettiin esimerkiksi ns. mustasta perjantaista, 18. marraskuuta 1910 jolloin feministit tekivät mielenosoituksia kun lakiehdotus, toki rikkaille suodusta, naisten äänioikeudesta oli hyllytetty.

Naisjärjestö WSPU piti sisällään aktivistijoukon nimeltä "The Bodyguard". Sen parissa näkyvässä roolissa oli länsimaiden eräs ensimmäisistä naispuolisista itsepuolustuslajien opettajista, Edith Garrud. Garrud oli opetellut jujutsua Barton-Wrightin johdolla. Jujutsun avulla fyysisesti hennompi nainen kykeni päihittämään miehiä, jopa poliiseja.

Mielestäni tämä on hyvä muistutus niille, joista itsepuolustuslajit ovat jotenkin maskuliinista järjestelmää tukevien sovinistien asia. Ja jopa jonkinlainen perheväkivallan markkeri. (Ja voi kyllä - jostain syystä itsepuolustuslajien harrastaminen nähdään tietyissä piireissä vaimonhakkaajien harrastuksena.) Tätä on vaikeaa käsittää, sillä perinteisesti maskuliinista ylivaltaa on ylläpidetty sillä että miehet ovat keskimäärin fyysisesti voimakkaampia kuin naiset. Itsepuolustuslajit siirtävät valtaa voimasta taitoon.

Ja tämä on nähdäkseni lähes yhtä vapauttavaa kuin se, miten moni yhteiskunta on saavuttanut menestystä siitä että periytyvät edut on muutettu eduiksi jotka saadaan koulutuksella, taidolla ja ansioilla ; Valtajärjestelmät tuppaavat tällaisessä maailmassa olemaan aina väliaikaisia.

"Dead is good enough" ja muita onelinereitä pitkänmiekan statuskuopasta

Tänään töissä pomoni kyseli varsin haasteelliseen sävyyn siitä, kumpi voittaisi jos historiallisen miekkailun harjoittaja laitettaisiin vastakkain vaikkapa iaidon harjoittajan kanssa. Henkenä oli että "samurait ja ninjat ovat siistimpiä kuin eurooppalaiset herrasmiehet." Ja että minun olisi vähintään hyväksyttävä että katana on parempi kuin eurooppalainen miekka.

Minun vastaukseni oli epämääräinen "riippuu tilanteesta". Minun asiani ei ole alkaa luennoimaan lajejen tehokkuudesta ja konteksteista työajalla ; Mitkä ovat varustukset (ja ovatko ne molemmilla samat vai erilaiset.) Onko paikka avomaastossa vai ahtaasti sisätiloissa. Ollaanko hevosen kanssa vai ilman ... Ja nämä ovat olennaisia tietoja jotka vaikuttavat lopputulokseen olennaisesti. En jaksanut selittää, etenkin kun selitys on pitkä ja vaatisi paljon alustamista. Ja katanan superterävyyttä ihaillessa on helppo unohtaa "overkill" -käsite, eli se että onko väliä voiko miekalla lyödä useampia tyyppejä halki, kun käytännössä lyöt yhtä ja riittää että tämä kuolee. - Eikä edes lajien vertailu vs. -tyyppisillä ratkaisuilla ole kovin ilmiselvää. (Tosin itseäni kiinnostaisi nähdä joitain vertailuita, joissa on vastakkain vaikkapa samankokoisten koulujen parhaita oppilaita, siinä osaaminen ja panostus tasoittunevat. Tämä on mahdollista, mutta vaikeaa.)

Tekninen sepustaminen on turhaa kun kysymys on pohjimmiltaan imagosta.

Kuitenkin keskustelu herätti mietteitä siitä, miten pitkää miekkaa ei ylipäätään arvosteta kovinkaan paljoa. Tilanne näyttää olevan se, että rapiiria, pistomiekkaa, arvostetaan enemmän. Muskettisotureihin liitetään mielikuvissa nimen omaan taito. Japanilaiset samurait ovat tietysti maineeltaan taitokeskeisiä, ja tässä etenkin heidän miekkansa katana näyttää olevan niin karismaattinen, että sen supertehokkuutta boostataan sellaisessa hengessä että pelkästään tämän aseen koskettaminen tarkoittaa samaa kuin se, että myös käyttäjä panostaa taitoon. Myös itämaiset sapelit ovat monista tyylikkäitä. Näitä miekkatyyppejä toki yhdistää tehokas suunnittelu. Ne ovat spesifejä vempeleitä joissa on keskitytty pääasiassa yhteen ominaisuuteen ; Katana ja sapeli ovat viilto -ominaisuuksiltaan loistavia. Pistomiekka taas keskittyy pistämiseen. Pitkämiekka on sen sijaan enemmänkin "linkkuveitsimallia" ; Se toimii sekä iskemisessä, pistämisessä että viiltämisessä. Tämä tekee siitä erittäin monimuotoisesti käytettävän. Olisi esimerkiksi mahdotonta kuvitella että katanankäyttäjä alkaisi yht'äkkiä soveltamaan jotain keihästyylisiä tekniikoita. Pitkällämiekalla half-swording mahdollistaa juuri tämänlaisen.

Ja jostain syystä, vaikka keskiaikaiseen miekkaan jostain syystä liitetäänkin mielikuvissa lähinnä voimalla lyöminen, ei miekka ole niin painava kuin luullaan eikä voimakeskeisyys lähelläkään sitä mitä luultaisiin. Minäkin olen toki nähnyt esimerkiksi vertailuja joissa miekoilla pilkotaan bambuputkia. Niissä katanalla ja sapeleilla saadaan aikaan useampia iskuja (ja pitkämiekkakin ehdottomasti katkoo) aikayksikössä. Kuitenkin pitkällämiekalla on hieman suurempi etäisyys - ja ennenkaikkea etenkin saksalaisen tyylin parissa on paljon tekniikoita jotka perustuvat juuri siihen että toinen voidaan tappaa ilman että tehdään "täyspainoinen lyönti". Toisin sanoen hitautta osataan kiertää ja etäisyyttä käytetään tässä hyväksi. (Tässä mielessä onkin irrelevanttia ehtiikö iaidoka vetää miekkansa nopeammin esiin ja lyömään tässä samalla. Jos hän on kauempana, hänen päässään on terästä ennen kuin hän ehtii kävelemään edes lyömisetäisyydelleen.)

Itse asiassa kun itsepuolustuksen asiantuntijat katsovat toimia (kuten heistä monet itse asiassa tekevät) he huomauttavat usein siitä miten eurooppalaisessa miekkailussa on runsaasti jujutsun piirteitä. Tässä mielessä vertailu muuttuukin varsin erikoiseksi ; Se on melkein sama kuin kysyisi että "jos japanilainen jujutsu taistelee eurooppalainen jujutsun kanssa, kumpi voittaa?"

Imagokysymys näyttääkin olevan kysymyksessä hyvin olennainen. On nimittäin tavallista, että jos karateka tai aikidoka näyttää tekniikkaa rauhallisesti ja siistillä liikkeellä, että ihmiset ymmärtävät katsoa tilanteen muuna kuin taistelusimulaationa. He ymmärtävät että tässä demonstroidaan alleviivatusti ja teknisesti pikkutarkasti jotain, jota tavoitellaan siinä taistelutilanteessa. He osaavat arvostaa tätä. Miekan kohdalla nousee kuitenkin erilaisia kommentteja, kuten vaikkapa "My point was and still is that these techniques don't work the way they do in a demo as they would in a real fight." On selvää, että tekniikat tehdään eri tavalla kun niitä harjoitellaan ja kun niitä käytetään vaikkapa itsepuolustustilanteessa.

Ajatus on toki pitkänmiekan tai katanan itsensä kannalta hieman korni. Ei niitä kanniskella itsepuolustusmielessä missään. Mutta toisaalta niin on diskurssi jossa oletetaan että jos harjoittaa itsepuolustusta sen pitäisi olla se tuhovoimaisin.

Toisin sanoen, minulla ja pomollani on nyt syvä erimielisyys. Jostain syystä, jos olisin uskovainen, ihmiset antaisivat minulle sentään tilaa. He voisivat kenties olla vaivautuneita, mutta yleisesti ottaen pomot eivät esitä ateistisia jumalatodistuskumouksia sinulle heti jos menet kertomaan olevasi eurooppalainen miekkailija, kuulet että "ai sä larppaat" tai sitten joutuu vastaamaan kaikenlaisiin vertailukysymyksiin, jotka ovat itse asiassa retorisia kysymyksiä joissa on kategoriavirhe - eli kysymys mallia "Joko olet lakannut lyömästä vaimoasi? (k/e)". Ja tämän kysymyksen sisällä on "kai sä edes myönnät sen verran että" jonka jälkeen tulee jotain jossa pitäisi selittää miten oma systeemi on huonompi kuin jokin toinen. - Yhdistelmä jossa on omituinen kombinaatio ilman kokemusta olevaa varmuutta, tilanteen ymmärtämättömyydestä johtuvaa väärässäoloa sekä asenteellista epäkohteliaisuutta on varsin inhottava ottaa, jos se tulee ylemmässä statuksessa olevalta jonka parissa olet peräti töissä.

Olen vakavasti harkinnut että alan suhtautumaan näihin kysymyksiin hymyillen salaperäisesti ja kertovani että "Niin, minähän tiedän vastauksen. Olen nimittäin kokeillut erilaisia lajeja ja tätä kautta minulla on kykyä tehdä vertailu, sen sijaan että olisin vain valinnut jomman kumman ja vakuuttunut sen toimivuudesta vain siksi että kun se on hyvä, niin se toinen jota en tiedä olisi parempi. Siksi suosittelen että sinäkin menet ja kokeilet muutaman vuoden ja sen jälkeen voit tehdä vertailun ja päätyä siihen lopputulokseenkin..."

---

Kirjoittaja on kohtuu tyytyväinen pomoonsa, joka on yleisesti ottaen ystävällinen ja reilu mies. Tämä erimielisyys ei ole siksi mikään syy alkaa raivota koko persoonaa kohtaan. Ei ole siis syytä sanoa että "meillä on erimielisyys" tavalla joka vaatisi sen, että valitaan miekan ja pistoolin välillä ja pistetään hänet sitten valitsemaan se katana, jota pitää voittamattoman erityislaatuisella tavalla spesiaalilta...

Asennon ja etäisyyden yhteisvaikutus.

Olen aiemmin kirjoitellut aiheeseen liittyen etäisyydestä keskiaikaisessa miekkailussa, sekä etäisyyden merkityksestä itsepuolustuslajeissa ja kamppailussa laajemminkin. Juttu sivuaa vahvasti myös sisällä/ulkona -käsitettä sekä saksalaisen miekkailun osumapaikkoja sekä espanjalaista ympyrää.

Kaikissa itsepuolustuslajeissa etäisyys on jollain tavoin tärkeää. Etäisyys vaikuttaa ennen kaikkea siihen voiko toiseen osua ja voiko tämä osua sinuun, mutta se on suhteessa myös siihen, mihin voi osua ja mitä tekniikoita voi käyttää.

Otan avukseni Kung fun yhden "alatyypin", Hung fa yi:n etäisyyteen ja "portteihin" liittyvää teorian alkeita, ja jatkan tästä hieman "omille teilleni".

Perusta on yksinkertaisesti seuraava: Ihmisellä on ruumis, jota voidaan lyödä. Tämä osio voidaan jakaa osakokonaisuuksiksi: Vasemmalta oikealle, vyötäröltä ja rintakehästä. Näin saadaan kuusi "porttia".
1: Jos tilannetta katsotaan suojauksen kautta, jos peität osan esimerkiksi kädellä, tähän "porttiin" ei voida lyödä. Samoin jos käännyt kyljelle, pienennät taakse jäävien porttien kokoa. Itse asiassa joissain etäisyyksissä suljet ne täysin. Tällöin jäljelle jää vähemmän "portteja" joihin toinen voi lyödä.
2: Jos tilannetta taas katsotaan hyökkäyksen kannalta, sivuttain asettaminen sulkee myös erilaisia hyökkäyksiä. Kun kyljen mukana siirtyy myös käsi, se tarkoittaa että tällä ei yletä yhtä pitkälle. Tämä sulkee eräitä hyökkäystapamahdollisuuksia.

Karkeasti: Lopputulos on kompromissi.

Tilanne kuitenkin on tässä kohden vielä aivan liian karkea. Nimittäin moni asia on etäisyysriippuvainen: Myös "porttien" aukeaminen ja sulkeutuminen on. Nimittäin jos käännyt kyljelle kun ollaan painietäisyydellä, ei itse asiassa suljeta portteja eikä rajoiteta omia hyökkäysvaihtoehtoja, koska muutos on niin pieni, että "portti" jää auki.

On lisäksi otettava vielä etäisyydet tarkempaan syyniin. Sen mukaan aseettomassa taistelussa pisin etäisyys on se, jolla voi potkaista takajalalla. Tällöin etujalka on tukipiste, jonka suhteen takana olevaa jalkaa siirretään. Tämä voidaan tehdä yhdellä liikkeellä. Tätä ideaa soveltaen etäisyydet ovat seuraavat:
1: Pitkässä etäisyydessä on käytettävissä vain yksi jalka. Portteja on käytössä kuusi kappaletta. Pää, jalat ja muu ovat paremmin suojassa kuin keskivartalo, koska niissä jalkaan tulee "kulmaa". Jalka on kuitenkin aina kiinni ihmisessä. Asiaa voidaan tietysti muuttaa menemällä matalaksi ja hyppimällä, jolloin avataan erilaisia portteja.
2: Keskpitkä etäisyys: Käytössä on yksi käsi ja yksi jalka. Yleensä takasivu on suojassa toiselta. Sama koskee yleensä myös vastustajaa, koska hänkin on sivuttaisasennossa
3: Keskimatka, jossa käytössä ovat molemmat kädet ja jalat. Toiseen osuu mihin tahansa paikkaan. Sivuttaisasennolla ei ole niin kovasti merkitystä.
4: Lähietäisyys, jossa molemmat kädet ja jalat ovat käytössä, mutta käytettävät tekniikat ovat rajoittuneempia. Siksi hyökkäystapojen määrä on pienempi.
5: Tarttumisetäisyys, jossa tarttuminen ja tähän liittyvä nivelmanipulointi on järkevää.
6: Painietäisyys, jossa ollaan erityisen lähellä. Potkiminen ja lyöminen on vaikeutunutta, joten tilanteet keskittyvät enemmän "halipohjaiseen" tasapainon viemiseen.

Etäisyyksiä voi tietenkin muuttaa pääasiassa liikkumalla kohti tai poispäin. Näin tilanteesta tulee helposti dynaaminen, jossa etäisyydet vaihtuvat. Karkeasti voidaan kuitenkin sanoa että itsepuolustuslajit keskittyvät muutamaan etäisyyteen: taekwondossa keskitytään pidempiin etäisyyksiin, ja siksi pitkäulottuvaiset potkut ovat paljon käytössä ja lyömistä käytetään vähemmän. Nyrkkeilijät taas toimivat edellisiä lähempänä. Jujutsukat, jotka käyttävät nivellukkoja ja heittoja toimivat vielä lähempää. Painijat taas keskittyvät aivan lähietäisyyksiin. Niissä etäisyys ei poistu näille "lajille tyypillisistä" rajoista. Muun muassa tämän vuoksi erilaista lajia käyttävän kohtaaminen on usein harrastajalle erityisen outoa.

Eleganttius ja yksinkertaisuus.

"Lyö tai pistä lyhintä mahdollista matkaa \ oikea miekkailu on suoraviivaista ja yksinkertaista eikä epäröi \ lyö suoraan miestä kohti, päähän tai vartaloon \ mikä vain on lähinnä ja nopeiten saavutettavissa \ tee tämä nopeasti ja mielummin yhdellä iskulla \ kuin neljällä tai kuudella \ mikä jättää sinut auki ja vastustajallesi mahdollisuuden."
(Warusseppäin suomennus Döbringer fechtbuchista)

"O sancta simplicitas ~ Voi Pyhä Yksinkertaisuus"
(Jan Hus)

Eräs Krav Magan(‏קרב מגע‎ aka Jew Jutsun) piirissä käytetään lausumaa "Jos kamppailu kestää yli 4 sekuntia, jotain on mennyt vikaan." Toisaalla aina yhtä innostava Guy Windsor kertoi eräässä esiintymisessään että jos kamppailusysteemi ei ole perustaltaan yksinkertainen, se ei tule toimimaan. Törmäsin hieman vastaavaan myös vartijakurssilla, jossa kouluttajamme opetti pampunkäyttötekniikoissa, että ei kannata opetella mitään hienoja kikkailuja, koska niitä ei kuitenkaan saa toimimaan siinä tilanteessa kun tilanne on aidosti vaarallinen ja paniikkiakin on päällä.

Samoin kamppailussa tärkeää on tietty "eleganttius". Tämä ei ole kuitenkaan sen laista eleganttiutta, joka välttämättä tekisi ulkopuolisille hirveää vaikutusta. Se on tekniikan oikeaoppisuuden, ryhdin, ajoituksen, askelluksen, keskilinjan hallinnan, tasapainon, käytännön toimivuuden ja muiden elementtien jota on vaikea selittää, se täytyy jollain lailla sisäistää ja kokea. Esimerkiksi tämä video sisältää minusta eleganttia miekkailua. Se tuskin ihastuttaa maallikkoa, joka on tottunut katsomaan esimerkiksi Hiipivä Tiikeri Piilotettu Lohikäärme -elokuvassa tuttua puolimysteeristä vauhtia ; Heihin tekee vaikutuksen enemmänkin ulkoisesti hieno ja nopeatempoinen pyörittely. Heille eleganttius merkitsee hieman eri asiaa, jonkinlaista elokuvamaista "siistiltä näyttämistä" ja eleganttiudesta puhuminen voi siksi jopa sekoittaa heitä. Jos haluaa tehdä heihin vaikutuksen, tulee olla enemmän jonglööri ja voimistelija kuin taistelija.

Sama asia on tietenkin tieteessä ja filosofiassa. Occamin partaveitsi on perustaltaan yksinkertaisuutta korostava. Samoin usein puhutaan siitä kuinka fysiikan kaava on elegantti. Televisiossa eräs fyysikko kertoi einsteinin suhteellisuusteorian kaavoista että ne ovat niin elegantteja että joskus häntä lähes itkettää kun hän katsoo niitä. Maallikko ja minäkin vakuutumme yleensä jos jokin kaava on vaikea ja kauhistuttavan pitkä ja sisältää monimutkaisia matemaattisia toimintoja. Vähintään derivaattaa pitää esiintyä, muutenhan se ei ole riittävän hienoa ollakseen nerokasta ja vaikuttavaa. Fyysikko taas taitaa arvostaa enemmän kaavan lyhyyttä ja jopa laskennallista helppoutta. Simon Singhin "Big Bang" -kirjan mukaan aurinkokeskistä mallia pidettiin aluksi vain helppona tapana tehdä laskelmia ilman että se kertoi mitään taivaankappaleiden oikeista asemista avaruudessa. Ja että koska maakeskisen mallin virheitä oli paikkailtu monimutkaisia elementtejä lisäämällä, se itse asiassa antoi tarkemmat tulokset kuin ensimmäiset aurinkokeskiset mallit, jossa planeettojen radat auringon ympäri olivat ympyräratoja eivätkä elliptisiä. Kuten kaikki tiedämme, eleganttius voitti emmekä enää nykyään opettele Ptolemaioslaisia episyklejä, deferenttejä, ekvantteja ja eksentrejä. Koska maakesisyydessä ei tarvita niitä. Ja melko ironista on, että tämä on tapahtunut suurelta osin siksi koska se on kätevämpi ja yksinkertaisempi tapa laskea tuloksia. Selvästi fyysikot näkevät tälläisen "eleganttiuden" olevan nimenomaan sitä, joka kertoo jotain todellisuudesta. Voidaan sanoa että yksinkertaisuus on muuttunut, vähättelevä "vain" sana onkin muuttunut elinehdoksi ja lähtökohdaksi.

Neil Adamsin loistavassa "Grips" -kirjassa Adams lähtee siitä, miksi jotkut tekniikat ovat Judon perustekniikoita. Hänen mukaansa se, että jokin tekniikka on perustekniikka, ei tarkoita että se olisi jotenkin huono. Pikemminkin päinvastoin, ne ovat perustekniikoita, koska ne yksinkertaisuudestaan huolimatta tai peräti sen vuoksi toimivat myös maailmanmestaruustasolla. Aivan samaa käsitystä nostaa esiin myös Miyamoto Musashin "Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys" -kirjassa. Musashin mukaan mestarin tulee palata perustekiikoihin joka päivä. Yksityiskohtainen harjoittelu auttaa ymmärtämään niiden syvyyden ja merkityksen. Tämä taas on lähes päinvastainen normaaleiden ihmisten käsitykseen. Peleissäkin ne hienot ja toimivat tekniikat ovat aina monimutkaisia ja "flashyjä".

Sama asia on tietenkin filosofiassa. Opettelemalla yksinkertaiset periaatteet ja miettimällä miten niitä voidaan soveltaa eri tilanteissa päästävät jo pitkälle. Pitkät argumentaatioketjut ovat vaikeampia seurata, ja niihin tulee helpommin erinäisiä virheitä. Siksi, kun eräs päivä keksin johonkin jo unohtamaani ongelmaan ratkaisun, se koostui erittäin monesta vaiheesta. Puolisoni taas oikaisi ja päätyi samaan lopputulokseen erittäin suoraviivaisesti. Tämmöinen pätevästi oikominen on minusta nimenomaan "eleganttia". Tietenkin minun argumentaatioketjuni voisi innostaa pikkusormista kiinnostunutta maallikkoa. Mutta ei juuri muuta, ja se tekisi sen nimenomaan sen eleganttiuden puutteen vuoksi. Samoin ihmiset tulevat vakuuttuneeksi ajattelun syvällisyydestä heti, jos puhutaan tuonpuoleisesta, mysteereistä ja muista "henkevistä asioista". Vaikka tosiasiassa niitä ei pohjimmiltaan voikaan mitenkään erottaa arvailusta.

Toki minäkin tykkään katsoa kung-fu -elokuvia, joissa on vain tyylikkään näköistä huitomista. Samoin erilaiset uskonnolliset tekstit ovat ihan viihdyttäviä. Onhan toki niin, että perusteltua ajattelua tai miekkailua niistä ei voi oppia. Ja että perustalla näyttelijät taistelevat huonosti ja mystikko ajattelee huonosti. Mutta he eivät silti ole tylsiä. Ja siitä minäkin pidän.

Tosin en kannata kenellekään sitä, että lähtee taistelemaan kung-fu -elokuvien pohjalta. Tai lähtee ajattelemaan kuin "henkevät ihmiset". Sellaisesta ei yleensä tule kuin ongelmia.