Joskus törmää ateisteihin jotka pahastuvat siitä että Stalinin kommunismia pidetään ateistisena. Toki pahastuminen on ymmärrettävää koska historia on historiaa ; Kristitty Stalinkortinviskojakin havahtuu tähän noitavaino-ristiretki -teeman noustessa kiusallisesti esiin. Mutta näillä viittaamillani ateisteilla on väite jonka mukaan Stalinin kommunismi ei ole lainkaan ateismia.
Argumentti on sinänsä tavallaan ja miltei vakuuttava. Se korostaa sitä miten uskonnoissa on samanlaisia sosiaalisia mekanismeja kuin Stalinin palvonnassa. Eli Jumalan vallan ja kirkon statuksen ottama osa on vain napattu Stalinille ja hänen puolueelleen.
Tässä kuitenkin unohtuu se, että ateismi on määritelmällisesti ei-teismiä. Ja niin kauan kuin kommunistit eivät pidä Stalinia suoraan Jumalana, kommunismi on määritelmällisesti ateistista. Se voidaan ehkä jollain laajalla ja hyvin omituisella tavalla vääntää uskonnolliseksi. Mutta se on silloinkin ateistista uskonnollisuutta.
Tätä kautta syntyykin oleellinen käsitteellinen ero uskonnottoman ja ateismin välille. Tässä suhteessa tärkeintä on tiedostaa että kaikki ateistit eivät ole uskonnottomia ja toisaalta kaikki uskonnottomat eivät ole ateisteja. (Esim. agnostikkoja, igteistejä ja pinnallisia ignoramuksia mahtuu uskonnottomien sekaan.)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste igteismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste igteismi. Näytä kaikki tekstit
perjantai 21. lokakuuta 2016
keskiviikko 4. toukokuuta 2016
Historiattomat? Pikemminkin pseudohistorialliset!
Helsingin Sanomissa oli mielipidekirjoitus. Se puolustaa perinteistä yleissivistävää lukio-opetusta. Tämä on tietenkin tällä hetkellä relevantti aihe. Sillä uudistunut lukio-opetus perustuu spesialisoitumiseen, ja tämä taas vaatii voimakasta valinnaisuutta.
Näkemys on tieteellisesti kiinnostava, koska modernina aikana tieteentekoa kuvaa monialainen tiimityönteko. (Esimerkiksi puolisoni kaksoissisar työskentelee bioinformaatikkona ryhmässä jossa on hyvin monen eri alan ihmisiä.) Luodaan yhteyksiä tieteenalojen välille. Työelämän kannalta tässä on tietenkin järkeä sillä siellä tarvitaan monotonisia yhden asian osaajia. ; Rrehellisesti sanoen moni paikka joka vaatii koulutuksen on työsuoritteiltaan sellainen että sen oppii työtä tekemällä. Joko siksi että ala on opettajan työn tapainen monisyinen juttu jossa kaikkea ei voi opettaa. Tai siksi että se koostuu hyvin spesifeistä samanlaisina toistuvista suoritteista ja ovat siksi ilman koulutustakin opittavissa.
Tästä on seurannut se, että lukiossa ei ole esimerkiksi enää pakko opiskella kurssiakaan biologiaa. Uskonnonopetus on ei-valinnaista ja pakollista koska se on vahvasti säädetty lakiin. Tässä mielessä maailma on menossa suuntaan joka ilahduttaa kreationisteja ; Evoluutiota ei ole pakko opetella mutta uskonto on niin tärkeää että siitä pitää tiedottaa jopa igteistien lapsia. (Igteistit eivät pidä uskontoa relevanttina. Edes niin relevanttina että pitäisi tunnustautua ateisteiksi.)
Tässä Helsingin Sanomien kirjoituksessa kuitenkin puolustettiin biologian sijasta historiaa. Sen otsikkokin on "Onko suomalaisnuorista tulossa historiattomia?" Alan hyödyllisyyttä perustellaan sanomalla ; "Jokainen historiaa opiskellut tietää, että jos yleissivistykseen ja kansalaisvalmiuksiin tähtäävän opetuksen pohja rapautuu, ollaan vaarallisella, historian poliittisen väärinkäytön mahdollistavalla tiellä." Olen aiemmin kirjoittanut muun muassa historian esteettisyydestä ; Historia ei kiinnosta sellaisenaan vaan historia on jotain josta saadaan tarinoita joiden varaan rakennetaan identiteetti. Sukututkimus on siksi monelle tapaa jolla hankitaan tietoa siitä "mistä minä olen tullut". Ja tämän päälle rakennetaan esteettisiä mielikuvia jotka koskevat ennen kaikkea itseä. Ja sen lisäksi eri kouluaineilla on tässä yleissivistävässä maailmassa ollut tietynlainen valtahierarkia ja arvohierarkia. Joka on koskenut nimenomaan yhteiskuntajärjestystä, ja joka heijastuu myös kouluissa.
Ja tästä näyttää tässäkin olevan kysymys. Historian koulutus nähdään poliittisena voimana. Tämä ei tietenkään ole kovin uutta tai erikoista. Sitä kuulee miten historialla on kaksi tärkeää, keskenään vastakkaista tehtävää. Ensinnäkin kuullaan että jos ei tunne historiaa olisi pakotettu toistamaan sitä. Toisaalta sitä taas sanotaan että historiaa on tunnettava jotta se toistuisi. Ja siksi on esimerkiksi tutustuttava oman maan historiaan. Emme opettele vain talvisotaa ja kansalaissotaa. Niistä toisinnetaan Suomalaista yhteiskuntajärjestystä ja luodaan Suomalaista identiteettiä.
Tässä mielessä historiaa puolustetaankin kirjoituksessa syistä jotka ovat ei-tieteellisiä ja itse asiassa ytimeltään ei-historia-tieteellisiä. Toki tämä aine ei ole tässä poikkeava. Olemmehan kuulleet siitäkin miten jokainen teologisen käynyt uskonnonopettaja tietää että koulun uskonnonopetus on tärkeää koska ilman sitä ihmiset hukkaavat menneisyytensä ja koulun uskonnonopetus myös suojelee fundamentalisteilta.
Teemana onkin se, että kun puhutaan "juurettomuudesta" tai "historiattomuudesta" puhutaankin tosiasiassa pseudouskonnollisuudesta tai pseudohistoriasta. Eli ihmiset loisivat hyvän historiantaidon puutteessa itselleen valheellisen historian. Näkisin että tässä ei pitäisi edes puhua historiattomuudesta. Vaan nimenomaan valehistoriallisuudesta.
Mutta valitettavasti valehistoria on jo täällä. Skeptikkona olen varsin tietoinen siitä miten ihmiset luovat identiteetilleen ihan omia maailmanhistorioitaan ikään kuin "käänteisesti" verrattuna siihen miten tiedemiehet historiaa yrittävät selvittää. Pahimmillaan nämä ovat salaliittoteorioita, parhaimmillaan harmittomia ja huvittavia kyhäelmiä. ; Historianopetus on jotain jota on jo kokeiltu. Ja saman toistaminen odottaen erilaista lopputulosta ei ole ainakaan sitä mitä historia voisi opettaa tulevaisuudesta menneisyyden avulla.
Olo tältä osin on sama kuin koulun uskonnonopetuksessa. Kenties teoriassa se voisi toimia. Mutta käytännössä huomasimme että näin ei käy. Evankelisluterilaisella kirkolla oli mahti ja yhtenäiskulttuuri. Sillä oli resurssit, tahto ja yritys. Silti 1990 -luvun saatanapaniikkia ja muuta fundamentalismia ei torjuttu, päinvastoin kirkon AV -keskus loi saatananpalvonnalla pelottelevan videon. Sen sijaan kirkosta on tullut pesäke joka kykenee tukemaan muuten melko marginaalisia lestadiolaisia antamalla heille isomman ihmisryhmän kirkollisverot. Lestadiolaisista on aktiivisuutensa avulla tullut iso toimijaryhmä kirkon päätäntäelimissä. Samoin naispappeuskiistat ja homojen avioliitto ovat jotain jota voidaan liittää siihen fundamentalismiin jota uskonnonopetuksella muka estettiin.
Se, onko tämä estäminen eettisesti hyväksyttävää on sitten tämän päälle laitettava oleellinen kysymys. Onko lukion tehtävä kouluttaa oppialaan spesialisteja, tarjota yleissivistystä vai luoda hyviä ohjailtavia kansalaisia jonkin yhtenäiskulttuurin tai muun vastaavan tapaiselle konstruktille joka ei jotenkin koostukaan ihmisistä vaan jotenkin päältää näitä ja jolle on annettava siksi oikeuksia kuin se olisi irrallinen ihmismäinen toimija? Näihin voi antaa monenlaisia vastauksia. Mutta ne ovat silti kysymyksiä joihin on otettava kantaa.
Fundamentalistejen tai fasistien torjunta on toki monista hyvä ja miellyttävä asia. Ja niitä vastaan taistelemisesta tulee itsellenikin "pörröisiä fiiliksiä". (Ne ovat hyviä venttiileitä purkaa valkoista raivoani. Ohjaamalla ongelmani siitä tulee osa ratkaisua. Tai se tuottaa vähintään vähiten haittaa.) Mutta kun poliittisia mielipiteisiin vaikutetaan, pitää kysyä että onko hyvä laittaa kouluun saman tien ajatus siitä että lähtiessä paikkakunnan jokainen koululainen on vaikka keskustalainen?
Tälle kontrastina onkin oikeastaan se, että katsoin eilen illalla "Total Recall" -elokuvan. Elokuvan ytimessä oli se, että jopa oma henkilökohtainen historiamme on illuusio. Ei pelkästään epätarkka ja manipuloitavissa "Rekall" -yhtiön illuusioilla ja valemuistoilla, vaan myös tosiasioita kuvatessaan konstruktio. Persoonallisuus taas on se mitä ihminen on sillä hetkellä. Menneisyys luo meistä sellaisia kuin me olemme vain jos me annamme sen tehdä.
Ja voi että me todellakin annamme. Mutta emme sillä "ylhäältä alas" -tavalla jota historian ja uskonnonopettajat mielellään ajavat. Jossa tieto tulee eksaktina ylhäältä ja sivistää valistumattomat moukat korjaamaan näkemyksiään. Kaikki se mitä psykologia ja kognitiotiede on itselleni opettanut on suunnilleen se, että ihmiset valitsevat ensin identiteettinsä, usein sosiaalisin syin. Ja sitten he rakentavat jälkikäteen tähän oman pseudoteologiansa ja pseudohistoriansa. Tässä joko käytetään tosiasioita (kun se on mahdollista) tai tosiasioita pidetään manipulointina (kun se ei ole). Ihmiset eivät muutu ei-fasisteiksi sillä että he oppivat uusia asioita. Tietopohjainen valistus ei korjaa asennevammaa.
Näkemys on tieteellisesti kiinnostava, koska modernina aikana tieteentekoa kuvaa monialainen tiimityönteko. (Esimerkiksi puolisoni kaksoissisar työskentelee bioinformaatikkona ryhmässä jossa on hyvin monen eri alan ihmisiä.) Luodaan yhteyksiä tieteenalojen välille. Työelämän kannalta tässä on tietenkin järkeä sillä siellä tarvitaan monotonisia yhden asian osaajia. ; Rrehellisesti sanoen moni paikka joka vaatii koulutuksen on työsuoritteiltaan sellainen että sen oppii työtä tekemällä. Joko siksi että ala on opettajan työn tapainen monisyinen juttu jossa kaikkea ei voi opettaa. Tai siksi että se koostuu hyvin spesifeistä samanlaisina toistuvista suoritteista ja ovat siksi ilman koulutustakin opittavissa.
Tästä on seurannut se, että lukiossa ei ole esimerkiksi enää pakko opiskella kurssiakaan biologiaa. Uskonnonopetus on ei-valinnaista ja pakollista koska se on vahvasti säädetty lakiin. Tässä mielessä maailma on menossa suuntaan joka ilahduttaa kreationisteja ; Evoluutiota ei ole pakko opetella mutta uskonto on niin tärkeää että siitä pitää tiedottaa jopa igteistien lapsia. (Igteistit eivät pidä uskontoa relevanttina. Edes niin relevanttina että pitäisi tunnustautua ateisteiksi.)
Tässä Helsingin Sanomien kirjoituksessa kuitenkin puolustettiin biologian sijasta historiaa. Sen otsikkokin on "Onko suomalaisnuorista tulossa historiattomia?" Alan hyödyllisyyttä perustellaan sanomalla ; "Jokainen historiaa opiskellut tietää, että jos yleissivistykseen ja kansalaisvalmiuksiin tähtäävän opetuksen pohja rapautuu, ollaan vaarallisella, historian poliittisen väärinkäytön mahdollistavalla tiellä." Olen aiemmin kirjoittanut muun muassa historian esteettisyydestä ; Historia ei kiinnosta sellaisenaan vaan historia on jotain josta saadaan tarinoita joiden varaan rakennetaan identiteetti. Sukututkimus on siksi monelle tapaa jolla hankitaan tietoa siitä "mistä minä olen tullut". Ja tämän päälle rakennetaan esteettisiä mielikuvia jotka koskevat ennen kaikkea itseä. Ja sen lisäksi eri kouluaineilla on tässä yleissivistävässä maailmassa ollut tietynlainen valtahierarkia ja arvohierarkia. Joka on koskenut nimenomaan yhteiskuntajärjestystä, ja joka heijastuu myös kouluissa.
Ja tästä näyttää tässäkin olevan kysymys. Historian koulutus nähdään poliittisena voimana. Tämä ei tietenkään ole kovin uutta tai erikoista. Sitä kuulee miten historialla on kaksi tärkeää, keskenään vastakkaista tehtävää. Ensinnäkin kuullaan että jos ei tunne historiaa olisi pakotettu toistamaan sitä. Toisaalta sitä taas sanotaan että historiaa on tunnettava jotta se toistuisi. Ja siksi on esimerkiksi tutustuttava oman maan historiaan. Emme opettele vain talvisotaa ja kansalaissotaa. Niistä toisinnetaan Suomalaista yhteiskuntajärjestystä ja luodaan Suomalaista identiteettiä.
Tässä mielessä historiaa puolustetaankin kirjoituksessa syistä jotka ovat ei-tieteellisiä ja itse asiassa ytimeltään ei-historia-tieteellisiä. Toki tämä aine ei ole tässä poikkeava. Olemmehan kuulleet siitäkin miten jokainen teologisen käynyt uskonnonopettaja tietää että koulun uskonnonopetus on tärkeää koska ilman sitä ihmiset hukkaavat menneisyytensä ja koulun uskonnonopetus myös suojelee fundamentalisteilta.
Teemana onkin se, että kun puhutaan "juurettomuudesta" tai "historiattomuudesta" puhutaankin tosiasiassa pseudouskonnollisuudesta tai pseudohistoriasta. Eli ihmiset loisivat hyvän historiantaidon puutteessa itselleen valheellisen historian. Näkisin että tässä ei pitäisi edes puhua historiattomuudesta. Vaan nimenomaan valehistoriallisuudesta.
Mutta valitettavasti valehistoria on jo täällä. Skeptikkona olen varsin tietoinen siitä miten ihmiset luovat identiteetilleen ihan omia maailmanhistorioitaan ikään kuin "käänteisesti" verrattuna siihen miten tiedemiehet historiaa yrittävät selvittää. Pahimmillaan nämä ovat salaliittoteorioita, parhaimmillaan harmittomia ja huvittavia kyhäelmiä. ; Historianopetus on jotain jota on jo kokeiltu. Ja saman toistaminen odottaen erilaista lopputulosta ei ole ainakaan sitä mitä historia voisi opettaa tulevaisuudesta menneisyyden avulla.
Olo tältä osin on sama kuin koulun uskonnonopetuksessa. Kenties teoriassa se voisi toimia. Mutta käytännössä huomasimme että näin ei käy. Evankelisluterilaisella kirkolla oli mahti ja yhtenäiskulttuuri. Sillä oli resurssit, tahto ja yritys. Silti 1990 -luvun saatanapaniikkia ja muuta fundamentalismia ei torjuttu, päinvastoin kirkon AV -keskus loi saatananpalvonnalla pelottelevan videon. Sen sijaan kirkosta on tullut pesäke joka kykenee tukemaan muuten melko marginaalisia lestadiolaisia antamalla heille isomman ihmisryhmän kirkollisverot. Lestadiolaisista on aktiivisuutensa avulla tullut iso toimijaryhmä kirkon päätäntäelimissä. Samoin naispappeuskiistat ja homojen avioliitto ovat jotain jota voidaan liittää siihen fundamentalismiin jota uskonnonopetuksella muka estettiin.
Se, onko tämä estäminen eettisesti hyväksyttävää on sitten tämän päälle laitettava oleellinen kysymys. Onko lukion tehtävä kouluttaa oppialaan spesialisteja, tarjota yleissivistystä vai luoda hyviä ohjailtavia kansalaisia jonkin yhtenäiskulttuurin tai muun vastaavan tapaiselle konstruktille joka ei jotenkin koostukaan ihmisistä vaan jotenkin päältää näitä ja jolle on annettava siksi oikeuksia kuin se olisi irrallinen ihmismäinen toimija? Näihin voi antaa monenlaisia vastauksia. Mutta ne ovat silti kysymyksiä joihin on otettava kantaa.
Fundamentalistejen tai fasistien torjunta on toki monista hyvä ja miellyttävä asia. Ja niitä vastaan taistelemisesta tulee itsellenikin "pörröisiä fiiliksiä". (Ne ovat hyviä venttiileitä purkaa valkoista raivoani. Ohjaamalla ongelmani siitä tulee osa ratkaisua. Tai se tuottaa vähintään vähiten haittaa.) Mutta kun poliittisia mielipiteisiin vaikutetaan, pitää kysyä että onko hyvä laittaa kouluun saman tien ajatus siitä että lähtiessä paikkakunnan jokainen koululainen on vaikka keskustalainen?
Tälle kontrastina onkin oikeastaan se, että katsoin eilen illalla "Total Recall" -elokuvan. Elokuvan ytimessä oli se, että jopa oma henkilökohtainen historiamme on illuusio. Ei pelkästään epätarkka ja manipuloitavissa "Rekall" -yhtiön illuusioilla ja valemuistoilla, vaan myös tosiasioita kuvatessaan konstruktio. Persoonallisuus taas on se mitä ihminen on sillä hetkellä. Menneisyys luo meistä sellaisia kuin me olemme vain jos me annamme sen tehdä.
Ja voi että me todellakin annamme. Mutta emme sillä "ylhäältä alas" -tavalla jota historian ja uskonnonopettajat mielellään ajavat. Jossa tieto tulee eksaktina ylhäältä ja sivistää valistumattomat moukat korjaamaan näkemyksiään. Kaikki se mitä psykologia ja kognitiotiede on itselleni opettanut on suunnilleen se, että ihmiset valitsevat ensin identiteettinsä, usein sosiaalisin syin. Ja sitten he rakentavat jälkikäteen tähän oman pseudoteologiansa ja pseudohistoriansa. Tässä joko käytetään tosiasioita (kun se on mahdollista) tai tosiasioita pidetään manipulointina (kun se ei ole). Ihmiset eivät muutu ei-fasisteiksi sillä että he oppivat uusia asioita. Tietopohjainen valistus ei korjaa asennevammaa.
maanantai 25. toukokuuta 2015
Toiseuttavan katseen alaisena
Joskus pienet asiat voivat jäädä jäytämään. Esimerkiksi minulla on jäänyt pysyvä ärsyyntyminen siitä kun uskonnonvapauskeskustelu kerran muuttui jonkinlaiseksi uskonnonvelvollisuuskeskusteluksi. Esille tuli kommentti jossa esityksenä oli että uskonasiat ovat niin irrottamaton osa ihmisyyttä että jokaisella olisi velvollisuus ottaa niihin kantaa kysyttäessä. Asiassa minua järkytti se että kyseinen ihminen opettaa työkseen koulussa. Ja vieläpä maailmankatsomuksellisia aineita, tarkalleen ottaen uskontoa. Minusta tämä tarkoittaa sitä että hänen pitäisi tietää paremmin.
Ärsyyntymiseni tästä voi olla hieman omituista. En ole varsinaisesti piilotellut mielipiteitäni tässä tai missään muussakaan asiassa. Toimin kuin tämä velvollisuus olisi tosi. Asian seulominen eri kulmilta voi kuitenkin olla hyödyllinen. Tämän tekstin ydin on täynnä eksistentialismia ja angstia, mutta yllättävän vähän eksistentiaalista angstia.
Mitä huonoja puolia vakaumuksenpaljastusvelvollisuudessa on?
Jos yleensä lähden katsomaan asiaa tältä kohdalta, olen yleensä vastustanut sitä että ihminen olisi jotenkin perustaltaan homo religiosus. Eli syytteenä on jo se että jos ihmisyys määrittyy uskonnollisuuden kanssa tässä ihmiset kahlitaan hyvinkin tiukkaan malliin.
1: Lievimmillään tämä tarkoittaa sitä että ateistikin ottaa asian identiteettinsä ytimeen koska on tärkeää ottaa kantaa Jumalaan. Tämä tekee joistain asioista helposti väheksyttyjä. Jos uskonasiat eivät kiinnosta - kuten igteistien kohdalla onkin - niin ihmistä pidetään pinnallisena ja hänen kiinnostukenkohteitaan pidetään jotenkin vähemmän yleisinhimillisinä. Tähän voi liittyä vähättelyä jossa korostetaan että uskonto antaa ymmärrystä ja lohtua ja että ilman uskontoa ei voi saada mitään niiden tilalle.
2: Pahimmillaan tämä asenne johtaa malliin jossa ateisti on angsteisti. Joka taas on enemmänkin sitä että uskovainen kertoo ateistin puolesta miten tämä todella ja perimmiltään ja syvimmiltään tuntee, ikään kuin täydellinen kaikkitieto ja ajatuksenlukukyky olisi hänen.
Mutta tämä ei ole kaikki. Sillä jos nyt olettaisimme että kaikki todella olisivat homo religiosus -ihmiskuvan mukaisia (eli asia olisi juuri toisin kuin katson) niin velvollisuus olisi silti hyvin kyseenalainen. Sillä kommunikaatio on muutakin kuin ajatus siitä mikä on tärkeää. Tämän lisäksi kommunikaatio vaatii luottamusta. Tämä luottamus menee kuitenkin melko helposti rikki. Tai sitä ei ole alkujaankaan.
1: On itse asiassa hämmentävää että uskonnonopettaja ei tiedosta tätä. Onhan esimerkiksi niin että monia uskovaisia kutsutaan "hihhuleiksi" heti kun he kertovat vakaumuksestaan. Olisi hyvin häijyä tehdä joksikin velvollisuudeksi että olisi pakko elää antisekulaarissa kulttuurissa jossa jokaisen olisi velvollisuus alistua pilkattavaksi, tallattavaksi ja haastettavaksi. Etenkin jos tämä koskee jotain "yleisinhimillistä" ja on tätä kautta sitä "oman identiteetin lujinta ydintä". Eli olisi jokin velvollisuus tulla pilkattavaksi siitä mitä on eniten. Jos minulta kysytään mitä tarkoittaa olla uskonnoton ja ilmoittaa tästä niin vihjeeni on että se on enimmäkseen juuri tätä samaa mitä "hihhulit" kokevat. Minulla riittää sosiopatia tähän. Siihen että en murru siihen että joku paskiainen sanoo vittumaisia asioita. Suurimmalla osalla ihmisistä tuskin riittää. Ja tämä ei ole sama kuin että valtaosa ihmisistä olisi heikkoja ja huonoja.
Eikä pelkkä kohteliaisuuskaan riitä. Sartre kuvaa "Inho" -teoksessaan kohteliasta hahmoa jota hän kutsuu Itseoppineeksi. Hän kunnioittaa, arvostaa ja on kiinnostunut Roquentinista. Hän haluaa kuulla Roquentinin seikkailuista ja mielipiteistä. Roquentin kuitenkin ahdistuu tästä. Kirjassa tätä ennen valotetaan sitä, miten muistelu vääristää muistoja niin että elävät muistot muuttuvat tarinoiksi ja niistä katoaa jotain prosessissa. Roquentin ei halua olla tilivelvollinen ja kuluttaa omia muistojaan vain siksi että joku haluaa.
Tämän lisäksi on viestintää koskeva ongelma. Kierkegaard on kirjoittanut "In vino veritaksessa" siitä miten asioiden julkiseksi tekeminen on tosiasiassa mahdotonta. Viestintää pidetään julkisena vaikka se ei paljasta kaikkia salaisuuksiaan. Voi olla hyvin vaikeaa kertoa vakaumusasioista maailmankuvallisen kuilun yli. Ja tässä tilanteessa viestintä ei ole väistämätöntä. Kierkegaard menee vielä pidemmälle "Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus" jopa esittää että joskus asioista puhuminen on tehokkain keino asian mitätöimiseen. Asia voidaan tehdä naurettavaksi kertomalla se ääneen. Martin Heideggerin "oleminen ja aika" esittää jopa että vaikeneminen oli kommunikaatiota. Hiljaisuudella voi olla paljon enemmän merkitystä ja jopa jaettua merkitystä kuin sillä että suorittaa velvollisuudentunteisesti uskontunnustuksen tai epäuskontunnustuksen kun joku tenttaa.
1: Toki esimerkiksi Tuomas Akvinolainen korosti että on tärkeää sanallisesti esittää jotain jota ei voi sanoin kuvata. Eli mystisiä kokemuksia. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita että olisi velvollisuus tehdä jotain joka tapahtuu huonosti. Jos kuvaus omasta mystisestä kokemuksesta onkin äidinkielellisesti niin tenhoton - koska se ei vastaa kokemusta eikä siis jaa viestin sisältöä - että kuulija etääntyy Jumalasta, ei vaikenemisen pitäisi olla rike.
Toiseuttava katse
Ylläolevia esimerkkejä kuvaa yksi yhdistävä teema. Se on toiseuttavalle katseelle altistuminen. Se on siitä hämmentävä asia että on hyvin vaikeaa nähdä onko sen ytimessä vallankäyttö vai tekeekö toiseuttavan katseen alla oleva ihminen kaiken itselleen. ; Perimmiltään tämä probleema koskee irrallisuutta ja sen suhdetta vapauteen. Haasteena on se, että usein itsellisyys ylikorostaa toisinajattelijuutta sekä sitä että ei välitetä muista ihmisistä. Tämä ei kuitenkaan ole kovin lähellä kunnollista vapautta.
Määrittävässä, sitovassa ja kahlitsevassa katseessa on kysymys siitä että ihminen tietää olevansa tarkkailtu. Jos joku katsoo mutta katsottu ei tiedä tätä, ei vaivaantumista synny. Kokemus tarkkailtuna olemisesta on kuitenkin helposti häiritsevä. Sen voi aikaansaada toisessa tietoisesti, vaikkapa tuijottamalla satunnaista ihmistä junassa pitkään. Mutta ilman tarkoitustakin tarkkailtuna olemisen tunne, vaikkapa tarkkailtuna olemisen tunne kun ajattelee poliisin valvontakameroita joilla ei olisi ainuttakaan vartijaa kameraa katsomassa, muistuttaa että kokemus on jotain johon ei tarvita tarkkailijaa vaan kokemus tarkkailijasta.
Kun minua esimerkiksi jäytää se että jonkun mielestä minun tai kenenkään ei pitäisi vaieta asiasta josta en ole vaiennut, minua häiritsee se että en ole täysin irrallinen tästä toisesta ihmisestä. Hän ei voi oikeasti pakottamalla pakottaa minua tai ketään muutakaan uskontunnustuksiin. (Tai ainakaan tässä tilanteessa hänellä ei riittänyt rahkeita, pahantahtoisuutta ja teräaseita sellaisen yrittämiseen.) Se mikä minua tässä ahdistaa on se, että sanominen ja sanomatta jättäminen vaikuttaa joihinkin muihin ihmisiin jotenkin.
Onko tämä antivapautta? Martin Heideggerin "Oleminen ja aika" ainakin vihjaa että ahdistus olisi vihje epävapaudsta. Hänen mukaansa ahdistuksessa on kysymys siitä että pelätään olemassaoloa. Pelko eroaa ahdistuksesta siinä mielessä, että pelossa on kyse konkreettisesta tai käsitetystä asiasta. Pelätään jotain olemassaolevaa tai kuviteltua kohdetta. Ahdistuksessa sen sijaan kohde on määrittelemätön. Ja siksi sitä ei voi voittaa yhdessäololla tai tietyillä asioilla. ~ Tästä ei toki pidä ajatella että ilman Jumalaa oltaisiin agstissa, sillä Heideggerillä ahdistus on kuitenkin vihje puutteellisesta elämisentaidosta. Ahdistus kohottaa ihmisen epäaidosta elämisen tilasta hyvin tietynlaisella tavalla. Ahdistunut ihminen on tietoinen valitsemisesta ja vaihtoehdoista. Ahdistus näyttää "olemisen vapaana itsensä valitsemiseen ja itsensä saavuttamiseen." Ahdistus voidaan ylittää. Sillä Heideggerin mittaamaton mysteeri on tulevaisuuden pelkoa. Ja tulevaisuus on jossain määrin illuusio, oleminen tapahtuu nykyhetkessä ja tulevaisuus ja sen pelkääminen ja siltä vaatiminen ja siltä odottaminen ovat illusionaarisia. Kun ihminen tiedostaa että ahdistus on vain mittaamatonta tulevaisuutta, hän voi olla todella vapaa. Ja tällöin hän ei enää ole ahdistunut.
Sama teema toistuu toki muuallakin. Sartren kirjoissa angsti näyttäytyy jonain joka ymmärretään kun ihminen tiedostaa olevansa "heitettynä elämään" ja "heitettynä situaatioon". Sartrella pelastus ei tule kuitenkaan ajan illusionaarisuudesta vaan vastuusta. Vasta kun ihminen ymmärtää vapautensa ja vastuunsa hän on todella vapaa ja ahdistuskin kaikkoaa. Tästäkin voisi päätellä että se että minua jäytää on minun heikkouteni.
Onko jäytäminen epäautenttisuuttani?
Kun Heideggeriä ja Sartrea lukee voi helposti syntyä ajatus siitä että on heikkoutta kokea ahdistusta tai jäytyä toisen sanomisista. Tämäkin on kuitenkin osittain illuusio. Sillä eksistentialistit puhuvat usein myös omastatunnosta, tilanteessa jossa sansta käytetään sen ei-teologissävytteistä selitystä. Mutta kokemuksellisesti ero teistien vastaavaan ei välttämättä silti ole hirvittävän suuri. Tärkein ero kun ei ole kokemuksessa vaan tälle kokemukselle annetussa selityksessä.
Jos mietitään vastavuoroista katsetta, toiseuttavaa ja lokeroivaa katsetta, voidaan huomata että tässä on kysymys siitä että ei olla irrallisia toisiin ihmisiin. Mutta eksistentialismi, etenkään Sartrella, ei tarkoita emootiotonta raukeaa sosiopatiatilaa. Itse asiassa päin vastoin. Oikeastaan vasta jos on näitä tunteita voidaan vakavasti olla vapaita. ; Vapaana oleminen ei tarkoita sitä että tehdään vaihtoehtoja ja sitten ei tunneta mitään. Vapaana oleminen on sitä että tehdään valintoja joista on seurauksia ja sitten eletään näiden seurausten kanssa.
Näin voidaan ottaa helppo esimerkki siitä mitä on olla autenttinen.
Se toivottavasti demonstroi sitä miten autenttisuus ei tarkoita irrallisuutta suhteessa maailmaan ja muihin. ; Vähän aikaa sitten (viime viikolla) oli sekä ison sisareni että äitini syntymäpäivät. Monet ostivat heille pieniä lahjoja ja kirjoittivat facebookiin onnitteluja. Minä en. Se tuntui teennäiseltä. Äitini jopa yritti facebookissa viestittää minulle että hänellä on syntymäpäivä jotta saisi jotain responssia. Vastasinkin hyvin lyhyesti. Luultavasti tavalla joka jätti molemmat hyvin kiusaantuneiksi. En kuitenkaan suoranaisesti onnitellut syntymäpäivän johdosta koska se tuntui väkinäiseltä.
Minulla ei ole mitään dogmaa syntymäpäivistä. En näe niillä syvää metafyysistä merkitystä. En kannata Jehovan Todistajien tapaa absurdoida tai demonisoida syntymäpäiviä. On toki hieman mielivaltaista sitoa juhlapäivää siihen missä asennossa planeetta oli aurinkoon kun yksilö ryömi-työnnettiin ulos vaginasta. Mutta juhlien hauskuus on juuri siinä että merkitys joka tapauksessa luodaan. Iloitsemme absurdeista asioista ja tämä on hyvä asia. Syntymäpäivä on juhlan asia kun siitä tehdään sellainen.
Koin kuitenkin että lahjojen antamisessa on se syvin ongelma mikä minulla on aina. Ne jotenkin demonstroisivat sitä miten huonosti tunnen juuri nämä ihmiset. (Ja koska en ymmärrä ihmisiä ylipäätään en voi vain ostaa jotain tyhmää keskinkertaista joka miellyttää suurinta osaa. Sitäpaitsi kun minun outouskertoimilla oleva tyyppi ostaa kitch -lahjan niin se on likimain sama kuin loukkaus.) En ole ollut sosiaalinen sisarelleni tai äidille. Facebooktilini on pääasiassa huonoja vitsejä ja sekoilua varten. En harrasta ihmissuhteita, sosiaalinen kontaktini on yleensä (a) tarkoitushakuista, kuten vaikka miekkailuharjoituksissa käymistä (b) jotain välineellistä jossa haluan oppia keskustelukumppaniltani jotain (c) trollailevaa tai semitrollailevaa. Kun on koko vuosi vedetty tällä niin olisi omituista ilmaantua syntymäpäivän vuoksikaan.
Olen yleensä hyvin responsiivinen, eli en tee aloitteita mutta reagoin hyvinkin herkästi. Viihdyn yksinäni. En yleensä ymmärrä hyvin ihmisten intentioita. Kaikki latistuu tämän vuoksi "strategiointiin" joka on irrallista ja ulkonaista. Olen myös omapäinen ja minua on vaikeaa pakottaa muuttamaan toimintaani. En välitä muiden mielipiteistä siinä mielessä että korjaisin käytöstäni ja tapojani. Tämä muutosyritys saa minut kuitenkin ärtymään, pahastumaan ja suuttumaan. Olen siis joku joka on individualistinen, itsellinen ja jopa antisosiaalinen mutta erittäin altis toiseuttavalle katseelle.
Kuitenkin juuri tätä tarvitaan ollakseni aidosti vapaa. Kun mietin sitä teenkö valinnan jossa lähetän syntymäpäiväonnittelun vai valinnan jossa en lähetä, en ole neutraalissa tilassa. Minun on huomattava että teollani on seurauksia. Ja vaikka en pitäisi niistä minun on elettävä niiden seurausten kanssa. Näin luultavasti päädyin loukkaamaan sisartani ja äitiäni jossain määrin. (Mikä ei ole minulta tavatonta.) En voi sanoa että en välittäisi heistä yhtään. Kysymys on tavallaan siitä että väkinäinen ja keinotekoinen yhteydenotto tuntuu minulle itselleni pahemmalta kuin vaihtoehtonsa. Valitsin kahden huonon vaihtoehdon kannalta loukkaavamman. (Mikä ei ole minulta ollenkaan tavatonta.) Ja näin tehdessäni tein merkityksellisen valinnan jonka kautta voin oikeasti olla vapaa. Ilman jäytämistä valinta olisi ollut mitätön ja pieni. Sellaisella ei eletä väkevästi.
Siksi eksistentialisteilla omatunto rakentuukin usein suhteessa toisiin. Ne liittyvät enemmän vastuunkantoon ja valintojen seurauksiin ja siihen että valinnoista tulee merkityksellisiä. Vähemmän niillä on sen kanssa tekemistä että ihminen ei olisi vapaa. Irrallisuus ja tunteettomuus eivät ole hyvää merkityksellistä elämistä. Omatunto luo kenties kärsimystä mutta se ei ole samaa kuin epäautenttinen eläminen. Tässä mielessä tunteeton psykopaatti ei ole kaikista vapain ihminen, vaan rajattomin, irrallisin ja asioita pinnallistava ihminen. Hän voi olla tavallaan vapaa, vapaa omantunnon elämään tunkemasta vastuusta. Mutta vasta omantunnon kanssa olemme todella vapaita omia itsejämme. (Minun tapauksessani vapaita hirviömäisiä ihmisiä.)
Näin ollen
Koska nyt käytin vertaukseni loppuun voin sen avulla suhteuttaa itseäni uskonnonopettajan sanomisiin. Se, että joku vaatii avautumista ja sydämen jakamista velvollisuudesta on lokeroimassa ja vallankäyttämässä. Muun väittäminen vaatisi sitä että vaatisi ihmisiä olemasta tunteettomia ja aina valmiita uhraamaan itsensä yhteisön - tässä tapauksessa mitä ilmeisemmin uskonyhteisön - edessä. Se, että tästä suuttuu ja siihen reagoi on hyvinkin autenttista elämää, jotain jossa ei olla Heideggerin kuvaamassa pelossa ja heikkoja. Velvollisuudesta huitovia vastustava tekee teon joka on statement.
Tässä statementissa voidaan korostaa sitäkin että oman itsen altistaminen voi olla vääristävää. Uskonnonvapaus jossa olisi tämänlaisia velvollisuuksia mitätöisi koko asian arvon ja turmelisi merkityksen. Joten ainut tapa jolla tämänlaisia velvollisuuksia luodaan on uskonnonopettajan auktoriteetti. Sellaisen ääressä on turhaa puhua omaehtoisesta vakaumuksesta, uskonnon luonnollisuudesta ja siitä miten uskonto tekee vapaaksi.
Kuvissa leikitään ns. Thatcher efektillä. Toinen kuva on oikeasti vain kolmas kuva väärinpäin. Se näyttää ehkä hieman oudolta mutta oikein päin käännettynä se näyttää vielä omituisemmalta. Ihmiset eivät erota kasvoja kokonaisuutena eivätkä edes pelkkien mittasuhteiden avulla. Silmät ja muut osat tunnistetaan aivoissa erikseen. Siksi olemme hyviä ylitunnistamaan kasvoja ja huomaamme vaikeasti etenkin silmien nurinpäin kääntymistä. Kokeen nimi johtuu siitä että ilmiön keksi 1980 luvulla Peter Thompson. Ja hän käytti editoinneissaan Margaret Thatcherin kuvia.
Ärsyyntymiseni tästä voi olla hieman omituista. En ole varsinaisesti piilotellut mielipiteitäni tässä tai missään muussakaan asiassa. Toimin kuin tämä velvollisuus olisi tosi. Asian seulominen eri kulmilta voi kuitenkin olla hyödyllinen. Tämän tekstin ydin on täynnä eksistentialismia ja angstia, mutta yllättävän vähän eksistentiaalista angstia.
Mitä huonoja puolia vakaumuksenpaljastusvelvollisuudessa on?
 |
| Tavallisen normaalin ihmisen YO -kuva |
1: Lievimmillään tämä tarkoittaa sitä että ateistikin ottaa asian identiteettinsä ytimeen koska on tärkeää ottaa kantaa Jumalaan. Tämä tekee joistain asioista helposti väheksyttyjä. Jos uskonasiat eivät kiinnosta - kuten igteistien kohdalla onkin - niin ihmistä pidetään pinnallisena ja hänen kiinnostukenkohteitaan pidetään jotenkin vähemmän yleisinhimillisinä. Tähän voi liittyä vähättelyä jossa korostetaan että uskonto antaa ymmärrystä ja lohtua ja että ilman uskontoa ei voi saada mitään niiden tilalle.
2: Pahimmillaan tämä asenne johtaa malliin jossa ateisti on angsteisti. Joka taas on enemmänkin sitä että uskovainen kertoo ateistin puolesta miten tämä todella ja perimmiltään ja syvimmiltään tuntee, ikään kuin täydellinen kaikkitieto ja ajatuksenlukukyky olisi hänen.
Mutta tämä ei ole kaikki. Sillä jos nyt olettaisimme että kaikki todella olisivat homo religiosus -ihmiskuvan mukaisia (eli asia olisi juuri toisin kuin katson) niin velvollisuus olisi silti hyvin kyseenalainen. Sillä kommunikaatio on muutakin kuin ajatus siitä mikä on tärkeää. Tämän lisäksi kommunikaatio vaatii luottamusta. Tämä luottamus menee kuitenkin melko helposti rikki. Tai sitä ei ole alkujaankaan.
1: On itse asiassa hämmentävää että uskonnonopettaja ei tiedosta tätä. Onhan esimerkiksi niin että monia uskovaisia kutsutaan "hihhuleiksi" heti kun he kertovat vakaumuksestaan. Olisi hyvin häijyä tehdä joksikin velvollisuudeksi että olisi pakko elää antisekulaarissa kulttuurissa jossa jokaisen olisi velvollisuus alistua pilkattavaksi, tallattavaksi ja haastettavaksi. Etenkin jos tämä koskee jotain "yleisinhimillistä" ja on tätä kautta sitä "oman identiteetin lujinta ydintä". Eli olisi jokin velvollisuus tulla pilkattavaksi siitä mitä on eniten. Jos minulta kysytään mitä tarkoittaa olla uskonnoton ja ilmoittaa tästä niin vihjeeni on että se on enimmäkseen juuri tätä samaa mitä "hihhulit" kokevat. Minulla riittää sosiopatia tähän. Siihen että en murru siihen että joku paskiainen sanoo vittumaisia asioita. Suurimmalla osalla ihmisistä tuskin riittää. Ja tämä ei ole sama kuin että valtaosa ihmisistä olisi heikkoja ja huonoja.
Eikä pelkkä kohteliaisuuskaan riitä. Sartre kuvaa "Inho" -teoksessaan kohteliasta hahmoa jota hän kutsuu Itseoppineeksi. Hän kunnioittaa, arvostaa ja on kiinnostunut Roquentinista. Hän haluaa kuulla Roquentinin seikkailuista ja mielipiteistä. Roquentin kuitenkin ahdistuu tästä. Kirjassa tätä ennen valotetaan sitä, miten muistelu vääristää muistoja niin että elävät muistot muuttuvat tarinoiksi ja niistä katoaa jotain prosessissa. Roquentin ei halua olla tilivelvollinen ja kuluttaa omia muistojaan vain siksi että joku haluaa.
Tämän lisäksi on viestintää koskeva ongelma. Kierkegaard on kirjoittanut "In vino veritaksessa" siitä miten asioiden julkiseksi tekeminen on tosiasiassa mahdotonta. Viestintää pidetään julkisena vaikka se ei paljasta kaikkia salaisuuksiaan. Voi olla hyvin vaikeaa kertoa vakaumusasioista maailmankuvallisen kuilun yli. Ja tässä tilanteessa viestintä ei ole väistämätöntä. Kierkegaard menee vielä pidemmälle "Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus" jopa esittää että joskus asioista puhuminen on tehokkain keino asian mitätöimiseen. Asia voidaan tehdä naurettavaksi kertomalla se ääneen. Martin Heideggerin "oleminen ja aika" esittää jopa että vaikeneminen oli kommunikaatiota. Hiljaisuudella voi olla paljon enemmän merkitystä ja jopa jaettua merkitystä kuin sillä että suorittaa velvollisuudentunteisesti uskontunnustuksen tai epäuskontunnustuksen kun joku tenttaa.
1: Toki esimerkiksi Tuomas Akvinolainen korosti että on tärkeää sanallisesti esittää jotain jota ei voi sanoin kuvata. Eli mystisiä kokemuksia. Mutta tämä ei tietenkään tarkoita että olisi velvollisuus tehdä jotain joka tapahtuu huonosti. Jos kuvaus omasta mystisestä kokemuksesta onkin äidinkielellisesti niin tenhoton - koska se ei vastaa kokemusta eikä siis jaa viestin sisältöä - että kuulija etääntyy Jumalasta, ei vaikenemisen pitäisi olla rike.
Toiseuttava katse
 |
| Erikoisuudentavoittelijan YO -kuva |
Määrittävässä, sitovassa ja kahlitsevassa katseessa on kysymys siitä että ihminen tietää olevansa tarkkailtu. Jos joku katsoo mutta katsottu ei tiedä tätä, ei vaivaantumista synny. Kokemus tarkkailtuna olemisesta on kuitenkin helposti häiritsevä. Sen voi aikaansaada toisessa tietoisesti, vaikkapa tuijottamalla satunnaista ihmistä junassa pitkään. Mutta ilman tarkoitustakin tarkkailtuna olemisen tunne, vaikkapa tarkkailtuna olemisen tunne kun ajattelee poliisin valvontakameroita joilla ei olisi ainuttakaan vartijaa kameraa katsomassa, muistuttaa että kokemus on jotain johon ei tarvita tarkkailijaa vaan kokemus tarkkailijasta.
Kun minua esimerkiksi jäytää se että jonkun mielestä minun tai kenenkään ei pitäisi vaieta asiasta josta en ole vaiennut, minua häiritsee se että en ole täysin irrallinen tästä toisesta ihmisestä. Hän ei voi oikeasti pakottamalla pakottaa minua tai ketään muutakaan uskontunnustuksiin. (Tai ainakaan tässä tilanteessa hänellä ei riittänyt rahkeita, pahantahtoisuutta ja teräaseita sellaisen yrittämiseen.) Se mikä minua tässä ahdistaa on se, että sanominen ja sanomatta jättäminen vaikuttaa joihinkin muihin ihmisiin jotenkin.
Onko tämä antivapautta? Martin Heideggerin "Oleminen ja aika" ainakin vihjaa että ahdistus olisi vihje epävapaudsta. Hänen mukaansa ahdistuksessa on kysymys siitä että pelätään olemassaoloa. Pelko eroaa ahdistuksesta siinä mielessä, että pelossa on kyse konkreettisesta tai käsitetystä asiasta. Pelätään jotain olemassaolevaa tai kuviteltua kohdetta. Ahdistuksessa sen sijaan kohde on määrittelemätön. Ja siksi sitä ei voi voittaa yhdessäololla tai tietyillä asioilla. ~ Tästä ei toki pidä ajatella että ilman Jumalaa oltaisiin agstissa, sillä Heideggerillä ahdistus on kuitenkin vihje puutteellisesta elämisentaidosta. Ahdistus kohottaa ihmisen epäaidosta elämisen tilasta hyvin tietynlaisella tavalla. Ahdistunut ihminen on tietoinen valitsemisesta ja vaihtoehdoista. Ahdistus näyttää "olemisen vapaana itsensä valitsemiseen ja itsensä saavuttamiseen." Ahdistus voidaan ylittää. Sillä Heideggerin mittaamaton mysteeri on tulevaisuuden pelkoa. Ja tulevaisuus on jossain määrin illuusio, oleminen tapahtuu nykyhetkessä ja tulevaisuus ja sen pelkääminen ja siltä vaatiminen ja siltä odottaminen ovat illusionaarisia. Kun ihminen tiedostaa että ahdistus on vain mittaamatonta tulevaisuutta, hän voi olla todella vapaa. Ja tällöin hän ei enää ole ahdistunut.
Sama teema toistuu toki muuallakin. Sartren kirjoissa angsti näyttäytyy jonain joka ymmärretään kun ihminen tiedostaa olevansa "heitettynä elämään" ja "heitettynä situaatioon". Sartrella pelastus ei tule kuitenkaan ajan illusionaarisuudesta vaan vastuusta. Vasta kun ihminen ymmärtää vapautensa ja vastuunsa hän on todella vapaa ja ahdistuskin kaikkoaa. Tästäkin voisi päätellä että se että minua jäytää on minun heikkouteni.
Onko jäytäminen epäautenttisuuttani?
Kun Heideggeriä ja Sartrea lukee voi helposti syntyä ajatus siitä että on heikkoutta kokea ahdistusta tai jäytyä toisen sanomisista. Tämäkin on kuitenkin osittain illuusio. Sillä eksistentialistit puhuvat usein myös omastatunnosta, tilanteessa jossa sansta käytetään sen ei-teologissävytteistä selitystä. Mutta kokemuksellisesti ero teistien vastaavaan ei välttämättä silti ole hirvittävän suuri. Tärkein ero kun ei ole kokemuksessa vaan tälle kokemukselle annetussa selityksessä.
Jos mietitään vastavuoroista katsetta, toiseuttavaa ja lokeroivaa katsetta, voidaan huomata että tässä on kysymys siitä että ei olla irrallisia toisiin ihmisiin. Mutta eksistentialismi, etenkään Sartrella, ei tarkoita emootiotonta raukeaa sosiopatiatilaa. Itse asiassa päin vastoin. Oikeastaan vasta jos on näitä tunteita voidaan vakavasti olla vapaita. ; Vapaana oleminen ei tarkoita sitä että tehdään vaihtoehtoja ja sitten ei tunneta mitään. Vapaana oleminen on sitä että tehdään valintoja joista on seurauksia ja sitten eletään näiden seurausten kanssa.
Näin voidaan ottaa helppo esimerkki siitä mitä on olla autenttinen.
Se toivottavasti demonstroi sitä miten autenttisuus ei tarkoita irrallisuutta suhteessa maailmaan ja muihin. ; Vähän aikaa sitten (viime viikolla) oli sekä ison sisareni että äitini syntymäpäivät. Monet ostivat heille pieniä lahjoja ja kirjoittivat facebookiin onnitteluja. Minä en. Se tuntui teennäiseltä. Äitini jopa yritti facebookissa viestittää minulle että hänellä on syntymäpäivä jotta saisi jotain responssia. Vastasinkin hyvin lyhyesti. Luultavasti tavalla joka jätti molemmat hyvin kiusaantuneiksi. En kuitenkaan suoranaisesti onnitellut syntymäpäivän johdosta koska se tuntui väkinäiseltä.
Minulla ei ole mitään dogmaa syntymäpäivistä. En näe niillä syvää metafyysistä merkitystä. En kannata Jehovan Todistajien tapaa absurdoida tai demonisoida syntymäpäiviä. On toki hieman mielivaltaista sitoa juhlapäivää siihen missä asennossa planeetta oli aurinkoon kun yksilö ryömi-työnnettiin ulos vaginasta. Mutta juhlien hauskuus on juuri siinä että merkitys joka tapauksessa luodaan. Iloitsemme absurdeista asioista ja tämä on hyvä asia. Syntymäpäivä on juhlan asia kun siitä tehdään sellainen.
Koin kuitenkin että lahjojen antamisessa on se syvin ongelma mikä minulla on aina. Ne jotenkin demonstroisivat sitä miten huonosti tunnen juuri nämä ihmiset. (Ja koska en ymmärrä ihmisiä ylipäätään en voi vain ostaa jotain tyhmää keskinkertaista joka miellyttää suurinta osaa. Sitäpaitsi kun minun outouskertoimilla oleva tyyppi ostaa kitch -lahjan niin se on likimain sama kuin loukkaus.) En ole ollut sosiaalinen sisarelleni tai äidille. Facebooktilini on pääasiassa huonoja vitsejä ja sekoilua varten. En harrasta ihmissuhteita, sosiaalinen kontaktini on yleensä (a) tarkoitushakuista, kuten vaikka miekkailuharjoituksissa käymistä (b) jotain välineellistä jossa haluan oppia keskustelukumppaniltani jotain (c) trollailevaa tai semitrollailevaa. Kun on koko vuosi vedetty tällä niin olisi omituista ilmaantua syntymäpäivän vuoksikaan.
Olen yleensä hyvin responsiivinen, eli en tee aloitteita mutta reagoin hyvinkin herkästi. Viihdyn yksinäni. En yleensä ymmärrä hyvin ihmisten intentioita. Kaikki latistuu tämän vuoksi "strategiointiin" joka on irrallista ja ulkonaista. Olen myös omapäinen ja minua on vaikeaa pakottaa muuttamaan toimintaani. En välitä muiden mielipiteistä siinä mielessä että korjaisin käytöstäni ja tapojani. Tämä muutosyritys saa minut kuitenkin ärtymään, pahastumaan ja suuttumaan. Olen siis joku joka on individualistinen, itsellinen ja jopa antisosiaalinen mutta erittäin altis toiseuttavalle katseelle.
Kuitenkin juuri tätä tarvitaan ollakseni aidosti vapaa. Kun mietin sitä teenkö valinnan jossa lähetän syntymäpäiväonnittelun vai valinnan jossa en lähetä, en ole neutraalissa tilassa. Minun on huomattava että teollani on seurauksia. Ja vaikka en pitäisi niistä minun on elettävä niiden seurausten kanssa. Näin luultavasti päädyin loukkaamaan sisartani ja äitiäni jossain määrin. (Mikä ei ole minulta tavatonta.) En voi sanoa että en välittäisi heistä yhtään. Kysymys on tavallaan siitä että väkinäinen ja keinotekoinen yhteydenotto tuntuu minulle itselleni pahemmalta kuin vaihtoehtonsa. Valitsin kahden huonon vaihtoehdon kannalta loukkaavamman. (Mikä ei ole minulta ollenkaan tavatonta.) Ja näin tehdessäni tein merkityksellisen valinnan jonka kautta voin oikeasti olla vapaa. Ilman jäytämistä valinta olisi ollut mitätön ja pieni. Sellaisella ei eletä väkevästi.
Siksi eksistentialisteilla omatunto rakentuukin usein suhteessa toisiin. Ne liittyvät enemmän vastuunkantoon ja valintojen seurauksiin ja siihen että valinnoista tulee merkityksellisiä. Vähemmän niillä on sen kanssa tekemistä että ihminen ei olisi vapaa. Irrallisuus ja tunteettomuus eivät ole hyvää merkityksellistä elämistä. Omatunto luo kenties kärsimystä mutta se ei ole samaa kuin epäautenttinen eläminen. Tässä mielessä tunteeton psykopaatti ei ole kaikista vapain ihminen, vaan rajattomin, irrallisin ja asioita pinnallistava ihminen. Hän voi olla tavallaan vapaa, vapaa omantunnon elämään tunkemasta vastuusta. Mutta vasta omantunnon kanssa olemme todella vapaita omia itsejämme. (Minun tapauksessani vapaita hirviömäisiä ihmisiä.)
Näin ollen
 |
| Samoinajattelijan YO -kuva. |
Tässä statementissa voidaan korostaa sitäkin että oman itsen altistaminen voi olla vääristävää. Uskonnonvapaus jossa olisi tämänlaisia velvollisuuksia mitätöisi koko asian arvon ja turmelisi merkityksen. Joten ainut tapa jolla tämänlaisia velvollisuuksia luodaan on uskonnonopettajan auktoriteetti. Sellaisen ääressä on turhaa puhua omaehtoisesta vakaumuksesta, uskonnon luonnollisuudesta ja siitä miten uskonto tekee vapaaksi.
Kuvissa leikitään ns. Thatcher efektillä. Toinen kuva on oikeasti vain kolmas kuva väärinpäin. Se näyttää ehkä hieman oudolta mutta oikein päin käännettynä se näyttää vielä omituisemmalta. Ihmiset eivät erota kasvoja kokonaisuutena eivätkä edes pelkkien mittasuhteiden avulla. Silmät ja muut osat tunnistetaan aivoissa erikseen. Siksi olemme hyviä ylitunnistamaan kasvoja ja huomaamme vaikeasti etenkin silmien nurinpäin kääntymistä. Kokeen nimi johtuu siitä että ilmiön keksi 1980 luvulla Peter Thompson. Ja hän käytti editoinneissaan Margaret Thatcherin kuvia.
torstai 13. marraskuuta 2014
Vaikene!
Internetissä on, jälleen kerran, puhuttu siitä miten Jumalasta puhuminen on todiste Jumalan olemassaolosta. Aihe on hyvin yleinen.
Tällä kertaa keskiössä oli se, että (a) igteistit, eli ihmiset jotka eivät välitä Jumalasta - eivät edes sen vertaa että olisivat agnostikkoja - ovat niitä jotka parhaiten osuvat ajatukseen siitä että Jumalaa ei ole olemassa. (b) Ja tätä jatkettiin sillä että koska Raamatun mukaan alussa oli Logos, teisti etsii totuutta, ateisti ja agnostikko on totuuttarakastava koska on tosiasiassa uskova joka on vain vihainen Jumalalle. Mutta igteisti joka ei tähän logokseen usko ei tietenkään voi myöskään rakastaa totuutta joten he eivät voi olla kiinnostuneita tieteestäkään.
Ajatus igteismin ja totuuden suhteesta on omituinen. Sillä argumenttina oli nimenomaan se, että koska kristinuskon määritelmien mukaan heidän Jumalallaan on logosluonne, sitä ei voi olla millään muulla. Tässä on samantyylinen perusongelma kuin siinä että alkusyyargumentissa alkusyy on vain nimetty Jumalaksi. Kuitenkin joku voisi uskoa universumin syntyyn vaikka kvanttifluktuaatiolla ilman että kyseessä olisi teismi. Vaikka mikä tahansa big bangin syy onkin ensimmäinen syy ja siksi muka kutsuttu Jumalaksi. Kyse on enemmän Jumalan määrittelystä tavalla johon vastapuoli ei suostu kuin mistään varsinaisesta argumentista. Luonnontieteellisyyteen ei tarvita muuta kuin ajatus siitä että ihminen havaitsee säännönmukaisuuksia maailmassa. Siksi tuo b -kohta ei oikeastaan ole mikään argumentti. Se kertoo lähinnä millä teistit oikeuttavat oman tieteenrakkautensa. Ei että ei-teisteiltä puuttuisi tämä tieteenrakkaus.
Ateismikysymys on sitten hieman erikoisempi. Siinä katsottiin että oikeutus keskustella Jumalakysymyksestä vaatisi kiinnostusta ja olisi homo religiosus -suhteenotto. Toki ateisti voi mainita tämän esimerkiksi siksi että hän uskoo uskovaisiin ihmisiin. Esimerkiksi minulle Jumalakysymys ei ole niin innostava. Minua sen sijaan kahlitsevat kristillisen ajattelun minuun iskostamat ajatuskehät. Sekä ärsyttävät hyvin monet instituutiot ja ihmiset jotka toimivat maailmassa oikeuttaen kusipäisyyttään uskonnollisella vakaumuksellaan. Uskon sosiaaliseen kanssakäymiseen ja valtapeliin ja siihen että minulta udellaan uskonnollilsta vakaumusta sellaisella asenteella että "nämä ovat niin perustavanlaatuisia kysymyksiä että jokaisella pitää olla vastaus niihin." Vastaamattomuus nähdään yleissivistymättömyyden puutteeksi ja törkeydeksi ja typeryydeksi ja ignoranssiksi. Vastaaminen taas menee tähän "ootkin oikeesti uskovainen hähää". (Oikeasti. Tämänlaista asenneilmapiiriä pidetään älykkäänä keskusteluna eikä sinä että ollaan vastenmielisiä idiootteja.)
Erikoisinta tässä on se, että tosiasiassa argumentoinnissa vedettiin ateistisuuden "nihilistisyyteen". Että ateisteilla ei ole objektiivisia arvoja ja velvoitteita tai objektiivisia kiinnostuksenkohteita joihin pitäisi mennä. Tämä on dogmaattisen ajattelun puutetta ja antiuskonnollisuutta. Ja olen tässä itse asiassa samaa mieltä. Jos katsomme Friedrich Nietzscheä, hän oli varmasti ateisti mutta hän ei luottanut siihen että tietäisimme maailmasta. Hän piti luonnontieteitä - mukaanlukien evoluutioteoriaa - liian "apollonisina". Samoin Sartre keskitti huomionsa eitieteen puolelle, eksistentialismissa eksistenssi on tärkeämpää kuin essenssi. Ateisteilla ei siis ole välttämätöntä tieteenrakkautta. (No, eipä sitä ole kristityilläkään. Mystiikan perinteessä ja kaikessa missä myönnetään transsendenssi korostetaan että tämänpuoleinen on pintaa joka häiritsee syvän perimmäisen totuuden ymmärtämistä. Ei ole vaikeaa löytää propositionaalisen tiedon kritiikkiä puhtaasti kristillisestä aineistosta.)
Mitä tämä viistämättömyyden puute sitten tarkoittaa? Kristityt viittaavat vastaavaan tilanteeseen usein etiikassa. He korostavat että ateisteilla ei ole objektiivista moraalia. Tässä he eivät kuitenkaan sano suoraan että ateistit eivät voisi toimia mitenkään. Että jos jokin asia nähdään hyvänä tai pahana tai jos ateisti kokee asian hyvänä tai pahana niin hän ei voisi toimia näin. Esimerkiksi Jokelan kouluampumisen kohdalla saatiin kuulla että tämä olisi ateismin seuraus. Sillä ateismi oli nihilismiä jossa ei tarjota jarruja tai väistämättömyyttä. Sävy oli että koska ateismi ei velvoita ihmistä mihinkään on Auvisen ateismi ihan yhtä lailla ateismia kuin Suomen humanistiyhdistyksen puheenjohtajan ateismi. Ja niin kauan kuin asia on koherentti ateistisen sisällön kanssa, voi tehdä mitä vain. Silloin on sisäisesti eheä rationaalinen ateisti.
Jos sama logiikka toimii tietoon tai tieteeseen tai mihin vain, ei ateistilla tosiasiassa olisi mitään rajoitteita. Hän voisi puhua tai olla puhumatta ateismista. Mutta jos tämä logiikka toimii pitäisi sitten hyväksyä että Pekka-Eric Auvinen oli sisäisesti ristiriitainen ateisti koska nihilisti ei voi olla vihainen. Ja että nihilisti ei voi tehdä moraalisesti oikeutettua työtä. Että jo se että Auvinen lähti ateistina kirjoittamaan moraalista oikeutusta ja ideologiaa ylös viittasi että hän uskoi objektiiviseen moraaliin. Eli hän olisikin oikeasti ollut perimmiltään nimenomaan kristitty.
Uskoisin että vaikka nämä ateistienmollaamiskulmat ovat yleisiä, ei juuri kukaan, kenties ei yksikään, kristitty käy näitä teitä loppuun asti. Hän ei kohtele samoja argumentteja samalla tavalla vaan vaihtaa argumentistoaan aina sitä mukaa mitä ideologiaa on moitittava ja mitä kehuttava. Tämä on laadutonta keskustelua, huonoa argumentointia ja vittupäistä antisosiaalista ihmisyyttä. ; Siis kaiken kaikkiaan jotain joka muistuttaa siitä että Kristinusko on maailman paras uskonto. Se on rikas ja muunteleva. Tarjolla on sekä maailmasta vetäytyneitä askeetikkomunkkeja että Lutherin kaltaisia räväköitä saksalaisia nautiskelijoita. Ja se rationalismi, joka on kasvanut tiedettä kunnioittavien nerojen kavalkaadiksi. Sellaisten kuin Newton, Faraday ja Einstein (joka oli kyllä ateisti, mutta laskemme hänet tässä kristityksi). Ja miten "Raamattu" on Iso Kirja, tuo hurjasti myynyt teos jolla on saavuttamaton ensisijaisasema. Asema jota uhkaavat lähinnä "Harry Potter" ja "Fifty shades of Grey". Kristinuskon sisältö ja merkitykset elävät ja hengittävät rikkaasti, eettisesti ja intellektuellisti, niin tieteessä kuin arjessa.
Ja Kyllä. Samanaikaisesti kristityn identiteetillä tallustaa maan päällä myös ainakin miljardi aivan totaalista idioottia. Sellaista, joilla ei riitä älyä, kykyä eikä vaivannäköhalu tutustua tieteesee - saati tieteellististä aiheista keskusteluun tieteellisesti. Mutta joilta löytyy vankka mielipide siitä että älyllisesti rehelliset eikristityt eivät saisi olla kiinnostuneita ja puhua tieteestä, koska tämähän tekisi heistä kristittyjä.
Voiko ihminen ylipäätään puhua vain asioista joihin heillä on vahvoja tunteita ja mielipiteitä? Kun katsoo internettiä, etenkin kristittyjä puhujia siellä, voi kyllä syntyä mielikuvia siitä että tämä olisi totta. Sen verran vähän sitä puhutaan järkevistä asioista järkevästi ilman tohkeilua ja vouhkaamista. Mutta jos tämä ei pidä paikkaansa ja ihminen voi käyttää sananvapauttaan ja on oikeutettu puhumaan ilman että vaahto lentää suusta - ja niin että tästä ei pilkata omaa itseä ja kiistetä että "ei sinulla mitään tuollaista maailmankuvaa ole, valehtelet itsellesi ja muille, me tiedämme kyllä tasan tarkkaan vakaumuksesi paremmin kuin sinä itse" - niin sitten en enää ymmärrä yhtään mitään siitä miksi helvetissä nuo rumat apinat jaksavat metelöidä niistä darwinisteista.
Tällä kertaa keskiössä oli se, että (a) igteistit, eli ihmiset jotka eivät välitä Jumalasta - eivät edes sen vertaa että olisivat agnostikkoja - ovat niitä jotka parhaiten osuvat ajatukseen siitä että Jumalaa ei ole olemassa. (b) Ja tätä jatkettiin sillä että koska Raamatun mukaan alussa oli Logos, teisti etsii totuutta, ateisti ja agnostikko on totuuttarakastava koska on tosiasiassa uskova joka on vain vihainen Jumalalle. Mutta igteisti joka ei tähän logokseen usko ei tietenkään voi myöskään rakastaa totuutta joten he eivät voi olla kiinnostuneita tieteestäkään.
Ajatus igteismin ja totuuden suhteesta on omituinen. Sillä argumenttina oli nimenomaan se, että koska kristinuskon määritelmien mukaan heidän Jumalallaan on logosluonne, sitä ei voi olla millään muulla. Tässä on samantyylinen perusongelma kuin siinä että alkusyyargumentissa alkusyy on vain nimetty Jumalaksi. Kuitenkin joku voisi uskoa universumin syntyyn vaikka kvanttifluktuaatiolla ilman että kyseessä olisi teismi. Vaikka mikä tahansa big bangin syy onkin ensimmäinen syy ja siksi muka kutsuttu Jumalaksi. Kyse on enemmän Jumalan määrittelystä tavalla johon vastapuoli ei suostu kuin mistään varsinaisesta argumentista. Luonnontieteellisyyteen ei tarvita muuta kuin ajatus siitä että ihminen havaitsee säännönmukaisuuksia maailmassa. Siksi tuo b -kohta ei oikeastaan ole mikään argumentti. Se kertoo lähinnä millä teistit oikeuttavat oman tieteenrakkautensa. Ei että ei-teisteiltä puuttuisi tämä tieteenrakkaus.
Ateismikysymys on sitten hieman erikoisempi. Siinä katsottiin että oikeutus keskustella Jumalakysymyksestä vaatisi kiinnostusta ja olisi homo religiosus -suhteenotto. Toki ateisti voi mainita tämän esimerkiksi siksi että hän uskoo uskovaisiin ihmisiin. Esimerkiksi minulle Jumalakysymys ei ole niin innostava. Minua sen sijaan kahlitsevat kristillisen ajattelun minuun iskostamat ajatuskehät. Sekä ärsyttävät hyvin monet instituutiot ja ihmiset jotka toimivat maailmassa oikeuttaen kusipäisyyttään uskonnollisella vakaumuksellaan. Uskon sosiaaliseen kanssakäymiseen ja valtapeliin ja siihen että minulta udellaan uskonnollilsta vakaumusta sellaisella asenteella että "nämä ovat niin perustavanlaatuisia kysymyksiä että jokaisella pitää olla vastaus niihin." Vastaamattomuus nähdään yleissivistymättömyyden puutteeksi ja törkeydeksi ja typeryydeksi ja ignoranssiksi. Vastaaminen taas menee tähän "ootkin oikeesti uskovainen hähää". (Oikeasti. Tämänlaista asenneilmapiiriä pidetään älykkäänä keskusteluna eikä sinä että ollaan vastenmielisiä idiootteja.)
Erikoisinta tässä on se, että tosiasiassa argumentoinnissa vedettiin ateistisuuden "nihilistisyyteen". Että ateisteilla ei ole objektiivisia arvoja ja velvoitteita tai objektiivisia kiinnostuksenkohteita joihin pitäisi mennä. Tämä on dogmaattisen ajattelun puutetta ja antiuskonnollisuutta. Ja olen tässä itse asiassa samaa mieltä. Jos katsomme Friedrich Nietzscheä, hän oli varmasti ateisti mutta hän ei luottanut siihen että tietäisimme maailmasta. Hän piti luonnontieteitä - mukaanlukien evoluutioteoriaa - liian "apollonisina". Samoin Sartre keskitti huomionsa eitieteen puolelle, eksistentialismissa eksistenssi on tärkeämpää kuin essenssi. Ateisteilla ei siis ole välttämätöntä tieteenrakkautta. (No, eipä sitä ole kristityilläkään. Mystiikan perinteessä ja kaikessa missä myönnetään transsendenssi korostetaan että tämänpuoleinen on pintaa joka häiritsee syvän perimmäisen totuuden ymmärtämistä. Ei ole vaikeaa löytää propositionaalisen tiedon kritiikkiä puhtaasti kristillisestä aineistosta.)
Mitä tämä viistämättömyyden puute sitten tarkoittaa? Kristityt viittaavat vastaavaan tilanteeseen usein etiikassa. He korostavat että ateisteilla ei ole objektiivista moraalia. Tässä he eivät kuitenkaan sano suoraan että ateistit eivät voisi toimia mitenkään. Että jos jokin asia nähdään hyvänä tai pahana tai jos ateisti kokee asian hyvänä tai pahana niin hän ei voisi toimia näin. Esimerkiksi Jokelan kouluampumisen kohdalla saatiin kuulla että tämä olisi ateismin seuraus. Sillä ateismi oli nihilismiä jossa ei tarjota jarruja tai väistämättömyyttä. Sävy oli että koska ateismi ei velvoita ihmistä mihinkään on Auvisen ateismi ihan yhtä lailla ateismia kuin Suomen humanistiyhdistyksen puheenjohtajan ateismi. Ja niin kauan kuin asia on koherentti ateistisen sisällön kanssa, voi tehdä mitä vain. Silloin on sisäisesti eheä rationaalinen ateisti.
Jos sama logiikka toimii tietoon tai tieteeseen tai mihin vain, ei ateistilla tosiasiassa olisi mitään rajoitteita. Hän voisi puhua tai olla puhumatta ateismista. Mutta jos tämä logiikka toimii pitäisi sitten hyväksyä että Pekka-Eric Auvinen oli sisäisesti ristiriitainen ateisti koska nihilisti ei voi olla vihainen. Ja että nihilisti ei voi tehdä moraalisesti oikeutettua työtä. Että jo se että Auvinen lähti ateistina kirjoittamaan moraalista oikeutusta ja ideologiaa ylös viittasi että hän uskoi objektiiviseen moraaliin. Eli hän olisikin oikeasti ollut perimmiltään nimenomaan kristitty.
Uskoisin että vaikka nämä ateistienmollaamiskulmat ovat yleisiä, ei juuri kukaan, kenties ei yksikään, kristitty käy näitä teitä loppuun asti. Hän ei kohtele samoja argumentteja samalla tavalla vaan vaihtaa argumentistoaan aina sitä mukaa mitä ideologiaa on moitittava ja mitä kehuttava. Tämä on laadutonta keskustelua, huonoa argumentointia ja vittupäistä antisosiaalista ihmisyyttä. ; Siis kaiken kaikkiaan jotain joka muistuttaa siitä että Kristinusko on maailman paras uskonto. Se on rikas ja muunteleva. Tarjolla on sekä maailmasta vetäytyneitä askeetikkomunkkeja että Lutherin kaltaisia räväköitä saksalaisia nautiskelijoita. Ja se rationalismi, joka on kasvanut tiedettä kunnioittavien nerojen kavalkaadiksi. Sellaisten kuin Newton, Faraday ja Einstein (joka oli kyllä ateisti, mutta laskemme hänet tässä kristityksi). Ja miten "Raamattu" on Iso Kirja, tuo hurjasti myynyt teos jolla on saavuttamaton ensisijaisasema. Asema jota uhkaavat lähinnä "Harry Potter" ja "Fifty shades of Grey". Kristinuskon sisältö ja merkitykset elävät ja hengittävät rikkaasti, eettisesti ja intellektuellisti, niin tieteessä kuin arjessa.
Ja Kyllä. Samanaikaisesti kristityn identiteetillä tallustaa maan päällä myös ainakin miljardi aivan totaalista idioottia. Sellaista, joilla ei riitä älyä, kykyä eikä vaivannäköhalu tutustua tieteesee - saati tieteellististä aiheista keskusteluun tieteellisesti. Mutta joilta löytyy vankka mielipide siitä että älyllisesti rehelliset eikristityt eivät saisi olla kiinnostuneita ja puhua tieteestä, koska tämähän tekisi heistä kristittyjä.
Voiko ihminen ylipäätään puhua vain asioista joihin heillä on vahvoja tunteita ja mielipiteitä? Kun katsoo internettiä, etenkin kristittyjä puhujia siellä, voi kyllä syntyä mielikuvia siitä että tämä olisi totta. Sen verran vähän sitä puhutaan järkevistä asioista järkevästi ilman tohkeilua ja vouhkaamista. Mutta jos tämä ei pidä paikkaansa ja ihminen voi käyttää sananvapauttaan ja on oikeutettu puhumaan ilman että vaahto lentää suusta - ja niin että tästä ei pilkata omaa itseä ja kiistetä että "ei sinulla mitään tuollaista maailmankuvaa ole, valehtelet itsellesi ja muille, me tiedämme kyllä tasan tarkkaan vakaumuksesi paremmin kuin sinä itse" - niin sitten en enää ymmärrä yhtään mitään siitä miksi helvetissä nuo rumat apinat jaksavat metelöidä niistä darwinisteista.
keskiviikko 24. syyskuuta 2014
Ateistien luokittelusta
Rawstoryssa kerrottiin miten ateistejen erilaisia näkemyksiä oli luokiteltu. Tämä on siitä mielenkiintoinen, että itse asiassa ateismin sijaan luokiteltiin astetta laajempaa uskonnottomuutta. Ja näiden tilastollisia yleisyyksiä otettiin myös esiin. Tuloksissa selviää muun muassa se, että kaikki stereotyypitykset joissa ateistit luokitellaan ovat karkeasti sanoen väärässä. "Research revealed that atheists range across “a normal distribution of personality types,” and that the aggressive, confrontational stereotype of atheism only applies to a sliver of the people who identify as non-believers." Yleisin suuntaus ei myöskään ollut mikään militantti ateismi vaan jotain aivan muuta. "Intellectual Atheist/Agnostics were the largest group among those surveyed, people the report defined as “individuals who proactively seek to educate themselves through intellectual association, and proactively acquire knowledge on various topics relating to ontology (the search for Truth) and non-belief." Eli jos intuitiona on ollut että ateistit ovat pinnallisia, materialistisia tai nihilistisiä ja että pääveto on vihata kristinuskoa, niin intuitiosi kertovat enemmän sinusta kuin ateismista.
Näitä tutkimuksesta irronneita luokituksia on sitten helposti listattuna muualla. Lista lienee hyödyllinen. Siitä saa ajatuksia siitä miten ateismia ja siihen liittyviä asioita ja ilmiöitä tulee kutsua.
* "Intellectual Atheist/Agnostics (IAA). Members of this group tend to seek intellectual pursuits and pursue truth." Eli ihmiset jotka etsivät älyllisiä haasteita ja etsivät totuutta.
* "Activist Atheist/Agnostics (AAA). Most community oriented and often involved in other progressive causes." Eli suomeksi ihmiset jotka ovat tunkemassa sosiaalisesti erilaisiin hyväntekeväisyysaiheisiin laajemmin.
* "Seeker Agnostics (SA). Are interested in philosophical questions but find themselves unable to definitely know much about the existence or nonexistence of the divine." Tämä blogi.
* "Antitheists. They see religion as a destructive force in society." Jonkun toisen blogi. Mutta melko harva tajuaa tätä tämän blogin tai minkään muunkaan etäisestikään uskontokriittisen asian kohdalla.
* "Non-theists. People who have always been apathetic or uninterested in religion." Ei vois vähempää kiinnostaa. Se hiljainen porukka jota ei näy missään ja jonka monet luulevat olemassaolemattomaksi. Katso myös : Homo religiosus -ihmiskuvan falsifioijat. Ei tämä blogi vaikka blogisti sitä toivookin.
* "Ritual Atheist/Agnostics (RAA). “Find utility in tradition and ritual” like yoga or a family Chanukah celebration." Käsite joka on Suomessa muuntunut "kulttuurikristityksi" ja johon suhtaudutaan positiivisesti. Koska sitä ei itse asiassa mielletä ateismiksi. Tässä kohden on jännittävää huomata että kulttuurikristitty on jotain joka jossain määrin vastaa Timo Eskolan ajatuksia kirjassa "Ateistit alttarilla". Luultavasti paremmin kuin Spongin kannattajat, joita kirja pääasiassa käsittelee. Valitettavasti tämän sivuseuraus on se, että jos ateisti käyttäytyy hyvin hän ei ole ateisti koska hänet on määritelty kulttuurikristityksi, jonkinlaiseksi ei-ateistiksi. Hieman sama strategia kuin niillä jotka selittävät että kirkkoon kuuluva teisti ei ole kristitty jos on "passiivisluterilainen". Hieman likainen mutta toimiva temppu.
Toki näissä sirpaleissa voi toivoa jonkinlaista yhteennivomista. Että kai ateismissa on sentään jostain kysymys. Tässä kohden toive näyttää olevan enimmäkseen se, että saadaan oikeutus omien asennevammojen ja stereotypioiden heittelylle. Mutta tosiasiassa näitä yleistyksiä kaipaaville on kuitenkin tarjolla pientä helpotusta. Stephen Law on blogissaan määritellyt sellaisen hyvin nykyaikaan sopivan sekulaarin ateismin suuntauksen joka osuu nykyaikaan. Määritelmä on toki hieman hakusessa mutta se on ateistilta ateisteille -kuvaus joka osuu kohtuullisen hyvin ateisteihin.
1: Toisin kuin ne "militantti" -sanan hokemiseen perustuvat kuvaukset joita kristityt kierrättävät joissa ei ymmärretä ateismin sisältöä, vaan osataan sanoa että Dawkins on militantti, ja sitten määritellään militantti sellaiseksi mitä Dawkins ei ole. Eikä tajuta että tämä ei ole argumentti vaan jokin joka osoittaa että argumentin käyttäjä on asiantuntematon, idiootti ja vielä tämän lisäksi vittupääkin. Kun ei osaa, ei ymmärrä ja on asenteellsesti vialla, ei pidä sekoittaa tältä pohjalta tapahtuvasta syyttelystä suuttumista militanttiuteen. Se on normaalia ihmisyyttä että ei niellä kaikkea valehtelevaa paskapuhetta jota omalle naamalle heitellään. Että kiva kun tulit haukkumaan, haluan kuulla ystävällisesti lisää tästä teidän Jeesuskristuksesta. Niin ei tule tapahtumaan. Eikä se olisi eettistäkään että annettaisiin tapahtua.
Lawn määritelmässä ateistiset sekulaarihumanistien määritelmässä erikoista on se, miten ehtoina ei ole militanttius. Eikä edes naturalismi. "The 2009 Philpapers survey of the opinions of professional philosophers and graduate students revealed that less than 15% of professional philosophers and graduate students are theists. Yet only a little less than half of them sign up to naturalism. That leaves around 35% who are neither theists nor naturalists." Yleensä naturalismi on se sana johon ateismi liitetään. Mutta se ei selvästi pidä paikkaansa. (Itse toki olen paatunut naturalisti, metodologinen naturalisti.) Sen sijaan tunnuspiirteet olivat jotain aivan muuta:
* "place particular emphasis on the role of science and reason." Joka on tieteeseen luottamista. Ei edes skientismiä tai naturalismia. Tämä erottaa heidät totuusrelativisteista joille tiedekin on maailmankuvallista ja totuusasiat uskonto-maailmankuvakysymyksiä.
* "atheists. They do not sign up to belief in a god or gods." Joka on tietysti melko oleellista Lawn näkökulmassa jossa ollaan nimenomaan ateistisia sekulaarihumanisteja. Moni on tässä toki hieman pettynyt ja ajaa sitä että tämä pitäisi korvata jollain uskonnottomalla, kuten sillä että ei uskota ihmeisiin tai yliluonnollisiin ilmiöihin.
* "Suppose that this is very probably the only life we have." Joka olisi mahdollista teisteilläkin. Mutta vain hyvin harvassa uskonnossa tämänlaista suositaan kyllä. Ateisteissa vaihtoehtoa tälle ei tosin taida juurikaan olla.
* "believe in the existence and importance of moral value." Joka erottaa heidät moraalirelativisteista ja nihilisteistä.
* "emphasize our individual moral autonomy and responsibility." Vastaus metaeettiseen kysymykseen siitä mitä moraali on ja mistä se tulee. Vertautuu siis siihen kun monet teistit määrittävät että moraalin on oltava ikuista ja muuttumatonta ja ihmisistä riippumatonta ja sitten päättelevät että tälläisen olisi pakko tulla Jumalalta. Kun etiikka määritellään eri tavalla, se selittyy eri tavalla ja metaetiikkaongelma ratkeaa. Eli melko ilmiselvä seuraus edellisestä.
* "secularists in the sense that they favour an open, democratic society and believe the State should take neutral stance on religion." Tämä ei ole antiteismiä. Paitsi jos antiteismi tarkoittaa sitä että ei halua tulla osallistutteua uskonnonharjoitukseen omaatuntoaan vastaan esimekriksi sen vuoksi että sitä on keksitty kutsua kulttuuriksi ja väitetään että jokin joka on kulttuuria ei voisi olla mitenkään pätkääkään uskontoa. Tai jos antiteismiä on se että ei pidä että kansalaisen olisi pakko olla kristitty koska eletään kristityssä maassa ja ateismi on lain mukaan rankaisematon rikos jota esiintyy huonommilla kakkosluokan kansalaisilla.
* "believe that we can enjoy significant, meaningful lives even if there is no is a God, and whether or not we happen to be religious." Joka on uskovaiselle outrage, törkeää itsekkyyttä ja sitä että ihminen ylpeilee ja sneeraa asettamalla itsensä Jumalan asemaan. Aivan kuten tämä lausunto ateisteista ei olisi sitten yhtään ideologisesti omahyväinen.
Itse asiassa Lawn listasta voi huomata sen, että se on varsin maltillinen. Sitä vaivaa vähän sama kuin itseäni. (Minullahan ei oikeasti ole juurikaan mitään yliampuvia tai radikaalin törkeitä mielipiteitä. Minä olen vain aggressiivinen paska muotoillessani niitä.) Niissä ei ole mitään provokatiivista tai hirveän rajua. Kuitenkin samalla niitä katsoessa voi huomata miten sekä konservatiivinen kristillinen oikeisto vihaa tuontyylisiä asioita. Ja miten tukea ei tulla saamaan siitä relativismia korostavasta humanistisista suuntauksista jotka yleensä tukevat niitä joita uskonto tallaa. Relativismi kun on muuntunut monille suvaitsevaisuuden ja eettisyyden synonyymeiksi. Joten tämänlainen lista on heillekin sortava ja väärin. Joten tuolla eiradikaalilla listauksella saadaan kaikkien vihoja päälle. On ymmärrettävää miksi militantti -sanaa heitetään. Mutta selitys ei tulekaan ateisteista vaan kaikista muista.
Näitä tutkimuksesta irronneita luokituksia on sitten helposti listattuna muualla. Lista lienee hyödyllinen. Siitä saa ajatuksia siitä miten ateismia ja siihen liittyviä asioita ja ilmiöitä tulee kutsua.
* "Intellectual Atheist/Agnostics (IAA). Members of this group tend to seek intellectual pursuits and pursue truth." Eli ihmiset jotka etsivät älyllisiä haasteita ja etsivät totuutta.
* "Activist Atheist/Agnostics (AAA). Most community oriented and often involved in other progressive causes." Eli suomeksi ihmiset jotka ovat tunkemassa sosiaalisesti erilaisiin hyväntekeväisyysaiheisiin laajemmin.
* "Seeker Agnostics (SA). Are interested in philosophical questions but find themselves unable to definitely know much about the existence or nonexistence of the divine." Tämä blogi.
* "Antitheists. They see religion as a destructive force in society." Jonkun toisen blogi. Mutta melko harva tajuaa tätä tämän blogin tai minkään muunkaan etäisestikään uskontokriittisen asian kohdalla.
* "Non-theists. People who have always been apathetic or uninterested in religion." Ei vois vähempää kiinnostaa. Se hiljainen porukka jota ei näy missään ja jonka monet luulevat olemassaolemattomaksi. Katso myös : Homo religiosus -ihmiskuvan falsifioijat. Ei tämä blogi vaikka blogisti sitä toivookin.
* "Ritual Atheist/Agnostics (RAA). “Find utility in tradition and ritual” like yoga or a family Chanukah celebration." Käsite joka on Suomessa muuntunut "kulttuurikristityksi" ja johon suhtaudutaan positiivisesti. Koska sitä ei itse asiassa mielletä ateismiksi. Tässä kohden on jännittävää huomata että kulttuurikristitty on jotain joka jossain määrin vastaa Timo Eskolan ajatuksia kirjassa "Ateistit alttarilla". Luultavasti paremmin kuin Spongin kannattajat, joita kirja pääasiassa käsittelee. Valitettavasti tämän sivuseuraus on se, että jos ateisti käyttäytyy hyvin hän ei ole ateisti koska hänet on määritelty kulttuurikristityksi, jonkinlaiseksi ei-ateistiksi. Hieman sama strategia kuin niillä jotka selittävät että kirkkoon kuuluva teisti ei ole kristitty jos on "passiivisluterilainen". Hieman likainen mutta toimiva temppu.
Toki näissä sirpaleissa voi toivoa jonkinlaista yhteennivomista. Että kai ateismissa on sentään jostain kysymys. Tässä kohden toive näyttää olevan enimmäkseen se, että saadaan oikeutus omien asennevammojen ja stereotypioiden heittelylle. Mutta tosiasiassa näitä yleistyksiä kaipaaville on kuitenkin tarjolla pientä helpotusta. Stephen Law on blogissaan määritellyt sellaisen hyvin nykyaikaan sopivan sekulaarin ateismin suuntauksen joka osuu nykyaikaan. Määritelmä on toki hieman hakusessa mutta se on ateistilta ateisteille -kuvaus joka osuu kohtuullisen hyvin ateisteihin.
1: Toisin kuin ne "militantti" -sanan hokemiseen perustuvat kuvaukset joita kristityt kierrättävät joissa ei ymmärretä ateismin sisältöä, vaan osataan sanoa että Dawkins on militantti, ja sitten määritellään militantti sellaiseksi mitä Dawkins ei ole. Eikä tajuta että tämä ei ole argumentti vaan jokin joka osoittaa että argumentin käyttäjä on asiantuntematon, idiootti ja vielä tämän lisäksi vittupääkin. Kun ei osaa, ei ymmärrä ja on asenteellsesti vialla, ei pidä sekoittaa tältä pohjalta tapahtuvasta syyttelystä suuttumista militanttiuteen. Se on normaalia ihmisyyttä että ei niellä kaikkea valehtelevaa paskapuhetta jota omalle naamalle heitellään. Että kiva kun tulit haukkumaan, haluan kuulla ystävällisesti lisää tästä teidän Jeesuskristuksesta. Niin ei tule tapahtumaan. Eikä se olisi eettistäkään että annettaisiin tapahtua.
Lawn määritelmässä ateistiset sekulaarihumanistien määritelmässä erikoista on se, miten ehtoina ei ole militanttius. Eikä edes naturalismi. "The 2009 Philpapers survey of the opinions of professional philosophers and graduate students revealed that less than 15% of professional philosophers and graduate students are theists. Yet only a little less than half of them sign up to naturalism. That leaves around 35% who are neither theists nor naturalists." Yleensä naturalismi on se sana johon ateismi liitetään. Mutta se ei selvästi pidä paikkaansa. (Itse toki olen paatunut naturalisti, metodologinen naturalisti.) Sen sijaan tunnuspiirteet olivat jotain aivan muuta:
* "place particular emphasis on the role of science and reason." Joka on tieteeseen luottamista. Ei edes skientismiä tai naturalismia. Tämä erottaa heidät totuusrelativisteista joille tiedekin on maailmankuvallista ja totuusasiat uskonto-maailmankuvakysymyksiä.
* "atheists. They do not sign up to belief in a god or gods." Joka on tietysti melko oleellista Lawn näkökulmassa jossa ollaan nimenomaan ateistisia sekulaarihumanisteja. Moni on tässä toki hieman pettynyt ja ajaa sitä että tämä pitäisi korvata jollain uskonnottomalla, kuten sillä että ei uskota ihmeisiin tai yliluonnollisiin ilmiöihin.
* "Suppose that this is very probably the only life we have." Joka olisi mahdollista teisteilläkin. Mutta vain hyvin harvassa uskonnossa tämänlaista suositaan kyllä. Ateisteissa vaihtoehtoa tälle ei tosin taida juurikaan olla.
* "believe in the existence and importance of moral value." Joka erottaa heidät moraalirelativisteista ja nihilisteistä.
* "emphasize our individual moral autonomy and responsibility." Vastaus metaeettiseen kysymykseen siitä mitä moraali on ja mistä se tulee. Vertautuu siis siihen kun monet teistit määrittävät että moraalin on oltava ikuista ja muuttumatonta ja ihmisistä riippumatonta ja sitten päättelevät että tälläisen olisi pakko tulla Jumalalta. Kun etiikka määritellään eri tavalla, se selittyy eri tavalla ja metaetiikkaongelma ratkeaa. Eli melko ilmiselvä seuraus edellisestä.
* "secularists in the sense that they favour an open, democratic society and believe the State should take neutral stance on religion." Tämä ei ole antiteismiä. Paitsi jos antiteismi tarkoittaa sitä että ei halua tulla osallistutteua uskonnonharjoitukseen omaatuntoaan vastaan esimekriksi sen vuoksi että sitä on keksitty kutsua kulttuuriksi ja väitetään että jokin joka on kulttuuria ei voisi olla mitenkään pätkääkään uskontoa. Tai jos antiteismiä on se että ei pidä että kansalaisen olisi pakko olla kristitty koska eletään kristityssä maassa ja ateismi on lain mukaan rankaisematon rikos jota esiintyy huonommilla kakkosluokan kansalaisilla.
* "believe that we can enjoy significant, meaningful lives even if there is no is a God, and whether or not we happen to be religious." Joka on uskovaiselle outrage, törkeää itsekkyyttä ja sitä että ihminen ylpeilee ja sneeraa asettamalla itsensä Jumalan asemaan. Aivan kuten tämä lausunto ateisteista ei olisi sitten yhtään ideologisesti omahyväinen.
Itse asiassa Lawn listasta voi huomata sen, että se on varsin maltillinen. Sitä vaivaa vähän sama kuin itseäni. (Minullahan ei oikeasti ole juurikaan mitään yliampuvia tai radikaalin törkeitä mielipiteitä. Minä olen vain aggressiivinen paska muotoillessani niitä.) Niissä ei ole mitään provokatiivista tai hirveän rajua. Kuitenkin samalla niitä katsoessa voi huomata miten sekä konservatiivinen kristillinen oikeisto vihaa tuontyylisiä asioita. Ja miten tukea ei tulla saamaan siitä relativismia korostavasta humanistisista suuntauksista jotka yleensä tukevat niitä joita uskonto tallaa. Relativismi kun on muuntunut monille suvaitsevaisuuden ja eettisyyden synonyymeiksi. Joten tämänlainen lista on heillekin sortava ja väärin. Joten tuolla eiradikaalilla listauksella saadaan kaikkien vihoja päälle. On ymmärrettävää miksi militantti -sanaa heitetään. Mutta selitys ei tulekaan ateisteista vaan kaikista muista.
perjantai 12. syyskuuta 2014
Pieni (tai korkeintaan keskisuuri) rant : Tarvitseeko ateistin osata kristinuskoa?
 |
| Hyvän ja pahan tiedon puu on kristinoppia, mutta penispuu on kuitenkin naurettava olkiukko. Joskin historiallisen aineiston dokumentoima. |
2: Toinen omituisuus löytyy kuitenkin siitä, että ateistit osaavat keskimäärin yllättävän hyvin uskontoa. Keskimäärin paremmin kuin uskovaiset. Kontrastina sille vähyydelle jolla ateismin sisältöjä tunnetaan. Epäsymmetria on vahva, varmasti osittain siksi että uskontoa opetetaan koulussa, kun taas ateismia ei, ateismi tulkitaan teologien kautta - ja teologit eivät ole yleensä akateemisesti spesifioituneet ateismin dogmatiikkaan vaan ihan toisen opin sisältöihin, joten he ovat tässä oikeastaan yllättävän usein ja yllättävän vahvasti alansa ulkopuolella pelaavia amatöörejä. Tämä voisi korostaa että kohde on tunnettava ja että moite olisi väärin kohdennettu.
Mutta tosiasiassa peruskysymys onkin juuri siinä että miten ihmeessä ateistin täytyisi ylipäätään osata yhtään mitään teologiasta tai sen dogmeista. Itselleni tämä on luontevaa, koska entisenä seurakuntanuorena ja kristittynä "suuri osa taustatyöstä on jo tehty". Niistä on jopa tullut refleksinomaisia ajatustemppuja, automaatioita. Tässä määrin rimpuilu kuitenkin kenties korostaa enemmän sitä miten uskontokritiikkiä tarvitaan juuri siksi että uskonto on mielenhallintaa. Psykologiaperustainen moraalinen oikeutus ei kuitenkaan ole sama kuin oikeutus argumenttianalyysin käytölle.
Perusongelmana on se, että sekä ateistit että teistit näyttävät tässä kohden jakavan yhteisen piilotetun premissin. Molemmat hyväksyvät sen, että Raamattu ja kristinusko täytyisi tuntea jotta voisi olla ateisti. Ateistien on tärkeää etsiä ristiriitoja ja ongelmia Raamatusta ja muiden uskontojen pyhistä kirjoista. Tätä varten on valtavan työmäärän vaatineita internetsivustoja. Ateistit näyttävät jotenkin ajattelevan että koska he voivat esittää hienostuneita argumentteja jotka vaativat syvällistäkin ymmärrystä eri uskonnoista, heillä olisi jokin perusta omalle vakaumukselleen. Eli partikulaarin uskonnon kritisoiminen olisi jotenkin tie generaaliin ateismiin.
Kuitenkin jos me katsomme mistä "sofistikoituneessa teologiassa" on aina kysymys, on kysymys siitä että sen parissa käsitellään aivan tietynlaisia kysymyksiä. Modernit uskovat korostavat mielellään että uskonnossa "ei ole kysymys siitä mitä ateistit uskovat". Tästä hyvän esimerkin saa Hannu Lehdeskoskelta. "Uskon, että juuri uskoa -sanan määrittelyn ero oli suurin ajatteluamme erottava seikka. Hänellä on oikeus ajatella niin kuin ajattelee, eikä minun tarvitse häntä ryhtyä käännyttämään, vaikka näin jälkeenpäin ajatellen, hänellä oli ehkä sellainen toive, että pystyisin vakuuttamaan hänet Jumalan olemassaolosta. Jumala ei kuulu samaan maailmaan materiaalisen todellisuuden kanssa, eikä hänen olemassaoloaan voi todistaa kuin esimerkiksi sitä, että vesi muuttuu höyryksi 100 asteessa. Jumalan todellisuus kuuluu siihen osaan todellisuutta, jossa jokainen rakentaa omaa elämänsä perustuksia. Se kuuluu siihen osaa ihmisten elämää, jossa ihminen rakentaa itselleen turvavarustuksia kestämään elämän vastoinkäymisiä ja yllätyksiä. Jumalan todellisuus on elämänasenne, jonka laatu punnitaan siinä, miten kukin elää toisten ihmisten kanssa." Tämä on tietysti vain yksi tapa hoitaa asia, ja moni kristitty hoitaa asian eri tavalla. Mutta niissä kaikissa on yhteinen teema. Modernit teistit korostavat että Jumalan olemassaolo ei ole edes se kysymys joka on tärkeä. Apologeetikot korostavat että Jumala ei ole joulupukkiin verrattavissa koska kristinuskon mukaan Jumala on transsendentti eikä immanentti.
Sofistikoitunut teologia lähtee uskon merkityksistä hyvin spesifillä tavalla. Niissä kielletään oikeastaan täysin Jumalan olemassaolon käsitteleminen tavalla jossa sille voitaisiin esittää relevanttia tieteellistä kritiikkiä. Näin ollen uskontokriitikko tai ateisti joutuukin helposti keskustelemaan sellaisista asioista kuin sielun olemassaoloa koskevasta spesifistä argumentista. Tai siitä partikulaaria uskontoa koskevasta partikulaarista kysymyksestä että oliko Jeesus jumalinen. Näissä kaikissa keskusteluissa on kuitenkin sellainen taustajuonne että Jumala on olemassa, tai että Jumala on relevantti tavalla jonka olemassaolemattomuutta ei voi asiallisesti todistaa. Argumenteissa on aina epäsymmetria jossa ateisti haastetaan ja hänen maailmankuvaansa yritetään falsifioida. Mutta teisti itse kieltää mahdollisuuden teismin falsifiointiin. Jumalaa ei koskaan aseteta tulilinjalle. Jumalan falsifiointia ei sallita. "Hän ei ole kuten tieteelliset objektit" -tyyliset heitot ovat vain sitä varten että Jumalan kumoamista koskisivat eri säännöt kuin kaiken muun kumoamista.
Kun tämän jälkeen sitten keskustellaan sofistikoituneesta teologiasta, jota ateistin tai uskontokriitikon olisi pakko lukea. Ja vaikka debatti voitettaisiinkin, niin tosiasiassa on biljoonia uskovaisia jotka uskovat toisin. Itse asiassa kristityistäkin löytyy joku joka tulee avuliaasti selittämään että "kristinuskossa ei ole kysymys Jumalan olemassaolon tieteellisestä todistamisesta".
Mutta jos ateismikysymystä katsotaan avoimesti, niin ateismi on määritelmällisesti jotain muuta kuin alisteisuutta kristittyjen ulkoapäin tuleville vaatimuksille. Ateistille ei ole mitään väliä sillä mitä kristityt pitävät tärkeänä. Ateismi on kysymys Jumalan olemassaolemattomuudesta. Eli kumotakseen tai kritisoidakseen ateismia - eli osoittaakseen ateismin järjettömäksi, huonoksi tai heikoksi - riittää että kritisoi kristinuskoa sellaisilla tavoilla jotka koskevat Jumalan olemassaoloa. Jeesuksen jumalisuus on relevanttia vain siinä mielessä että Jeesus ja Jumala ovat olemassa, koska jos uskoo että Jumalaa ei ole olemassa on by definition ateisti.
 |
| Yksi, kaksi ... nolla. Sire, en ole tarvinnut sitä hypoteesia enkeleistä selittämään mitään havaintoja neulankärkiä koskevista mikroskooppikuvistani. |
Samoin uskovaiselle voi olla tärkeää punnita eksistentiaalisia ulottuvuuksia ja miettiä miltä usko tuntuu, ja miten se vaikuttaa elämään. Tämä on toki irtautunut Jumalan olemassaolosta ja siirtynyt Jumalaan uskovan ihmisen sisäisen elämän puntarointiin. Mutta teismin ulkopuolella tämänlaatuiseen on hirvittävän vähän intoa.
 |
| Tämäkin voi olla jumaluus, joten sekin on jonossa ennen JeesusKristusta. |
Harva fatwakateuskortin keksinyt teisti osaa kuitenkaan ymmärtää sitä mihin tielle tämä huomio vie. Nimittäin itse koen että olen käsitellyt kristinuskoa niin paljon enemmän kuin muita uskontoja - itse asiassa enemmän kuin moni kristitty on kritisoinut muita uskontoja kuten buddhalaisuutta - on enemmän kuin reilua siirtyä muiden uskontojen käsittelyyn ja palata kristinuskoon sitten kun kaikki muut uskonnot on läpikäyty. On monta Jumalaa jotka ovat poissa ja hylänneet. Että reiluuden vuoksi olisi syytä palata Jeesusasiaan sitten kun olen kuluttanut muutaman vuoden Quetzalcoatlkritiikkiin. Se on yksi partikulaari Jumala muiden yhtä irrelevanttien ja olemassaolemattomien Jumalien joukossa. Joten kristittyä voidaan nyt pyytää poistumaan viemään jonkun muun aikaa.
Siinä mielessä ateisti joka vaatii Jumalan todistamista ei ole se joka ymmärtää teismin väärin. Teisti on se joka ymmärtää ateismin väärin. Ateismin kannalta ei ole relevanttia että "kristityistä tuo asia ei ole tärkeä" tai "kristittyjen mukaan tuo ei ole se pointti". Ei siihen voi sanoa muuta kuin kysyä että "entä sitten?".
Oma suhtautumiseni on vuosien mittaan muuttunut yhä yksioikoisemmaksi. Osittain syynä on turhautuminen. Harva teisti jaksaa vääntää niillä tasoilla joilla viitsin vaivautua. Jokainen uskonnonpuolustus jonka kuulen on kuultu miljoona kertaa ennemmin ja usein se on esitetty kertaluokkia laadukkaammassa muodossa. I just have not strength to all this same shit anymore.
Mutta toisaalta yhä enemmän ja enemmän viehättää se näkökulma että toisen tulee todistaa tieteellisesti Jumalan olemassaolo ja esittää falsifiointikriteeri omalle Jumalalleen ja määritellä Jumalansa tieteellisenä konseptina ennen kuin viitsin edes aloittaa keskustelua. Jos tätä pientä vaatimusta ei täytä niin se on sitten fuck off. Etsin älykästä ja kiinnostavaa keskustelua, eikä se mitä tässä nyt on tarjolla viitsi kiinnostaa. Että Suomessa saa toki kertoa uskostaan, joten mene jollekulle muulle kertomaan ja pidä minun lähelläni turpa kiinni.
1: Joka kyllä johtuu asenteena osittain siitä turhautumisesta, kun edes se että menee teistien peliin teistien ehdoilla, niin ei silti saa kunnon keskustelua jossa toinen ymmärtää asiaan liittyvän argumentaation. Vaikka on itse ensin tullut nysväämään ja "opettamaan". Joka vaatii opetettavaa paremman, laadukkaamman ja tarkemman kyvyn hienostuneempien argumenttien käsittelyyn. Jos siis on minua huonompi teologiassa, ei itse asiassa voi minulle tulla sanomaan mistä kristinuskossa on tai ei ole kysymys ja mikä voi olla ja ei voi olla sitä mitä kristinuskon suuntauksissa sanotaan. Koska se on teologinen kysymys. Ja taitoero on ilmitullut keskustelussa. Ei teologia tarkoita sitä että se jolla on vahvin vakaumus voittaa. Siinä parempi argumentti voittaa. And that's my whole point in this situation.
Jumalakysymyksessä uskonnotonta kiinnostaa vain Jumalan olemassaolo, koska tämä on se ainut asia joka perimmiltään falsifioi ateismin mahdollisuutena. Tiukasti ajatellen sielukin viittaisi lähinnä vitalismiin joka taas ei vaadi Jumalaa vaan pelkästään sen, että elämä ei ole sidoksissa vaikka hiiliatomeihin ja energiaan. Teistiä saattaa kiinnostaa sielukysymys ja keskustelu Jeesuksen jumalisuudesta. Mutta tämä johtuu vain siitä että hän uskoo Jumalan olemassaoloon tai pitää tätä vaihtoehtoa muutoin relevanttina. Uskonnoton taas by definition ei joko suoraan usko Jumalan olemassaoloon (ateismi) tai ei pidä sitä tärkeänä (igteismi). Näin ollen näihin vänkytyksiin ateisti voisi sanoa aivan suoraan päin naamaa että "Ai että sinusta teismissä tai kristinuskossa ei ole kysymys Jumalan olemassaolosta? No, ateismissa on!" Ja tämän jälkeen hän olisi nimenomaan intellektuellisesti rationaaliseksi hyväksyttävällä tasolla ateisti silti.
Miksi ihmeessä muka yhtään ateistia tai edes kaltaistani fundamentalistiagnostikkoa kiinnostaisi mikään jatkopohdinta joka nojaa siihen että teistien konseptit on jo otettu vakavasti? Ei siihen ole mitään muuta syytä kuin sisäänkasvaneet refleksit. Ja sekin on pikemminkin syy etääntyä uskonnosta kuin intoutua keskustelemaan siitä. Sekin on enemmän syy kritisoida ideologista lapsesta asti tehtyä ohjelmointia kuin korostaa sitä että ihmisen täytyy olla uskovainen ja uskoa perimmiltään Jumalan olemassaoloon kun on tuollainen angsteisti joka reagoi aiheeseen. ; Sillä siinä unohtuu se, että angsteismin vaiva näyttää koskevan Sartren, minun ja C.S. Lewisin kaltaisia uskontoon ja uskonnolliseen kulttuuriin kasvatettuja ja siitä irtautuneita, nuoremmilta maallistuneiden perheiden uusateisteilta tämä vaihde näyttää jopa hämmästyttävästi puuttuvan. Heillä on ihan muita intressejä.
lauantai 8. maaliskuuta 2014
Kohtelias ignorantti
"If God is so great, why can't He manage to show Himself and why He has so much trouble with existing?"
Neil deGrasse Tyson on kuuluisa - ja varsin taitava ja viihdyttävä - tieteen popularisoija, jolla tuntuu olevan hyvin vahvana taipumuksena tuottaa lausuntoja joissa hän irtautuu ateismista. Hän ei siis identifioidu ateistiksi. Hän on nyt ottanut kantaa aiemmin väistelemäänsä kysymykseen. Lausunto on synnyttänyt jonkin verran keskustelua. Ilmeisesti siksi että hän on "jonkin sortin julkkis".
Hänen kantansa ärsyttänee sekä teistejä että ateisteja. Sillä siinä missä kreationisti selittää että Jumala on tieteellinen (scientific), innokas apologeetta että Jumala on loogisesti todistettu (proven) ja nykyajan moderni sivistynyt teisti selittää että tiede ja uskonto ovat sopusoinnussa (compatible), on deGrasse erimielinen. Ja jos ateistien puolella selitetään, että Jumala on todistamaton (unproven) ja epätodennäköinen (improbable) ja jopa kumottu (falsified) ei deGrasse myönny tähänkään. Hän käyttää vertausta jossa tiede ja usko eivät pelaa yhdessä (unreconcilable).
Jumalausko ei ole todistettu eikä hedelmällinen tutkimusohjelma. Sitä on kokeiltu ja tuloksia ei ole saatu. Hän ei kuitenkaan asetu teismiä vastaan, hän moittii lähinnä fundamentalisteja, eli kreationismi-apologetiikkarintamaa. Huomiota on kuitenkin hyvä kiinnittää siihen miten deGrassen mielestä kristinuskon Jumalalle ei ole todisteita. Ja huomata miten ateistien parissa osa on pahastunut siitä, että joku on pelkuri koska myöntää, että todisteita ei ole mutta ei silti ole ateisti. Tämän näkemyksen mukaan agnostismi on kohteliasta ateismia jossa ei haluta loukata uskovaisia vaikka ollaan ateisteja. Tai teismiä joka jää jäljelle sen jälkeen kun on hävitty debatit ateisteille. (Olen luonnollisesti erimielinen ; Väitänkin että jokainen joka pitää minua kohteliaana yhtään minään, osoittaa selvää tilannetajuttomuutta ja sitä miten huonosti hän tuntee ihmisen johon attribuuttejaan liimaa.)
Tämä syyte pelkuruudesta on tuttua kaikille agnostikoille ; Jos asian puolesta ja vastaan ei ole todisteita, ja jos esittää että ei tiedä tai ole heittäytynyt kumpaankaan vaihtoehtoon (Jumala joko on tai ei ole, kysymys ei ole siitä että Jumala olisi puoliksi olemassa). Kuitenkin deGrassen edustama näkemys voidaan nähdä jonkinnäköisenä pseudointellektuellismina jolla ei itsessään ole tarjota oikein mitään mihinkään. Hän ei ole agnostikko vaan ignostikko. (Ja tämä ei ole pilkkanimi jossa väitetään ignorantiksi, vaan aivan oikea ajattelusuuntauksen nimi.)
"If God is answer, what is the Question?"
Jos mietitään miten ignostismi eroaa muista Jumalaepävarmuuden muodoista, huomio kiinnittyy varmasti ensin siihen miten agnostismi eroaa ateismista ja teismistä. Agnostismin ymmärtäminen ei ole vaikeaa. Jumalakannanotot ovat epävarmuudessa (uncertain) ; Agnostikko ei siis ole väistämättä eksklusiivinen - saati suoraan antagonistinen - ateistille tai teistille, vaan inklusiivinen. Agnostismi koskee tietoa ja sen rajoja kun taas ateismi ja teismi ovat ontologiaa. (Ja uskonto ja vakaumuksellisuus ovat uskoa ja ateismista innostuminen ideologiaa joissa on emootioita.)
Ignostismi taas on metatason positio. Siinä missä agnostikko ottaa helposti tietoa erilaisista uskonnoista ja tutustuu argumentteihin puolin ja toisin, koska tämä on jotenkin relevanttia, tekee igteisti niin että hän asettuu uskontojen tarjoamien kategorioiden ulkopuolelle. Igteistin ei tarvitse tietää mitään vaikka kristinuskon sisällöstä koska hän asettaa position siten, että ateistit ja teistit eivät osaa määritellä termejään. Tästä näkökulmasta on tietysti vaikea tarjota mitään keskusteluunkaan. Siinä missä agnostismia ei tarvitse ymmärtää ontologian kannalta, ei igteismiä tarvitse ymmärtää miltään tasolta. Se on sitä että osallistuu keskusteluun sanomalla että "olette absurdeja ja höpöjä".
Olenkin hieman ihmeissäni miten igteismiä pidetään jotenkin kohteliaana ja sivistyneenä. Se on nimittäin lähinnä tyhjää ja jossain määrin ylenkatseellistakin. Molemmat mukavia asioita, sekä henkilökohtaisia piirteitänikin, mutta en sentään nosta niitä hyveiksi! Neil deGrassella on toki ilmiselviä älyllisiä ja tieteellisiä ansioita, mutta teologian puolella nämä taidot eivät ole. Toisaalta igteismin hyvä puoli on juuri siinä että ei ole ikään kuin tarvetta pyöriä näillä heikkousalueilla. Voi keskittyä siihen missä on hyvä. Ja tämä taas on varsin kannustettava piirre ihmisessä.
Neil deGrasse Tyson on kuuluisa - ja varsin taitava ja viihdyttävä - tieteen popularisoija, jolla tuntuu olevan hyvin vahvana taipumuksena tuottaa lausuntoja joissa hän irtautuu ateismista. Hän ei siis identifioidu ateistiksi. Hän on nyt ottanut kantaa aiemmin väistelemäänsä kysymykseen. Lausunto on synnyttänyt jonkin verran keskustelua. Ilmeisesti siksi että hän on "jonkin sortin julkkis".
Hänen kantansa ärsyttänee sekä teistejä että ateisteja. Sillä siinä missä kreationisti selittää että Jumala on tieteellinen (scientific), innokas apologeetta että Jumala on loogisesti todistettu (proven) ja nykyajan moderni sivistynyt teisti selittää että tiede ja uskonto ovat sopusoinnussa (compatible), on deGrasse erimielinen. Ja jos ateistien puolella selitetään, että Jumala on todistamaton (unproven) ja epätodennäköinen (improbable) ja jopa kumottu (falsified) ei deGrasse myönny tähänkään. Hän käyttää vertausta jossa tiede ja usko eivät pelaa yhdessä (unreconcilable).
Jumalausko ei ole todistettu eikä hedelmällinen tutkimusohjelma. Sitä on kokeiltu ja tuloksia ei ole saatu. Hän ei kuitenkaan asetu teismiä vastaan, hän moittii lähinnä fundamentalisteja, eli kreationismi-apologetiikkarintamaa. Huomiota on kuitenkin hyvä kiinnittää siihen miten deGrassen mielestä kristinuskon Jumalalle ei ole todisteita. Ja huomata miten ateistien parissa osa on pahastunut siitä, että joku on pelkuri koska myöntää, että todisteita ei ole mutta ei silti ole ateisti. Tämän näkemyksen mukaan agnostismi on kohteliasta ateismia jossa ei haluta loukata uskovaisia vaikka ollaan ateisteja. Tai teismiä joka jää jäljelle sen jälkeen kun on hävitty debatit ateisteille. (Olen luonnollisesti erimielinen ; Väitänkin että jokainen joka pitää minua kohteliaana yhtään minään, osoittaa selvää tilannetajuttomuutta ja sitä miten huonosti hän tuntee ihmisen johon attribuuttejaan liimaa.)
Tämä syyte pelkuruudesta on tuttua kaikille agnostikoille ; Jos asian puolesta ja vastaan ei ole todisteita, ja jos esittää että ei tiedä tai ole heittäytynyt kumpaankaan vaihtoehtoon (Jumala joko on tai ei ole, kysymys ei ole siitä että Jumala olisi puoliksi olemassa). Kuitenkin deGrassen edustama näkemys voidaan nähdä jonkinnäköisenä pseudointellektuellismina jolla ei itsessään ole tarjota oikein mitään mihinkään. Hän ei ole agnostikko vaan ignostikko. (Ja tämä ei ole pilkkanimi jossa väitetään ignorantiksi, vaan aivan oikea ajattelusuuntauksen nimi.)
"If God is answer, what is the Question?"
Jos mietitään miten ignostismi eroaa muista Jumalaepävarmuuden muodoista, huomio kiinnittyy varmasti ensin siihen miten agnostismi eroaa ateismista ja teismistä. Agnostismin ymmärtäminen ei ole vaikeaa. Jumalakannanotot ovat epävarmuudessa (uncertain) ; Agnostikko ei siis ole väistämättä eksklusiivinen - saati suoraan antagonistinen - ateistille tai teistille, vaan inklusiivinen. Agnostismi koskee tietoa ja sen rajoja kun taas ateismi ja teismi ovat ontologiaa. (Ja uskonto ja vakaumuksellisuus ovat uskoa ja ateismista innostuminen ideologiaa joissa on emootioita.)
Ignostismi taas on metatason positio. Siinä missä agnostikko ottaa helposti tietoa erilaisista uskonnoista ja tutustuu argumentteihin puolin ja toisin, koska tämä on jotenkin relevanttia, tekee igteisti niin että hän asettuu uskontojen tarjoamien kategorioiden ulkopuolelle. Igteistin ei tarvitse tietää mitään vaikka kristinuskon sisällöstä koska hän asettaa position siten, että ateistit ja teistit eivät osaa määritellä termejään. Tästä näkökulmasta on tietysti vaikea tarjota mitään keskusteluunkaan. Siinä missä agnostismia ei tarvitse ymmärtää ontologian kannalta, ei igteismiä tarvitse ymmärtää miltään tasolta. Se on sitä että osallistuu keskusteluun sanomalla että "olette absurdeja ja höpöjä".
Olenkin hieman ihmeissäni miten igteismiä pidetään jotenkin kohteliaana ja sivistyneenä. Se on nimittäin lähinnä tyhjää ja jossain määrin ylenkatseellistakin. Molemmat mukavia asioita, sekä henkilökohtaisia piirteitänikin, mutta en sentään nosta niitä hyveiksi! Neil deGrassella on toki ilmiselviä älyllisiä ja tieteellisiä ansioita, mutta teologian puolella nämä taidot eivät ole. Toisaalta igteismin hyvä puoli on juuri siinä että ei ole ikään kuin tarvetta pyöriä näillä heikkousalueilla. Voi keskittyä siihen missä on hyvä. Ja tämä taas on varsin kannustettava piirre ihmisessä.
tiistai 10. joulukuuta 2013
Maailmassa on luomia
Alati tieteellinen "suomi24" -foorumi viittasi ajatukseen jossa ateismi ja agnostismi olisivat liudentuneet toisiinsa. Ja että siksi klassisesta ateismin määritelmästä tulisi luopua. "Ulkomailla edelleenkin ollaan pitäydytty ateismin määritelmässä että ateisti on ihminen joka ei usko jumaliin koska uskoo että jumalia ei ole olemassa! Kaikki johtavat filosofit ja jopa muutama uusateistikin on samalla kannalla. (Ihmekköhän se koska kaikissa filosofian ja uskonnonfilosofian oppikirjoissa ateisti määritellään henkilöksi joka ei usko että jumalia on olemassa.) Tämä uusi agnostismin ja ateismin fuusioituminen on vain uusateismin luoma netti-ilmiö sekä ilmiö populaarisella tasolla. Mutta ei akateemisella."
Näkisin, että syynä on se, että
1: Uusateismin jumalaperustelun ytimessä on todennäköisyys. Se ei sano että Jumalaa ei ole, vaan että Jumala on tieteelliseltä kannalta epätodennäköinen ja varsin selitysvoimaton teoria.
2: Lisäksi hyvin usea korostaa että on uskonnoton. Tähän kategoriaan kuuluu sekä agnostismi että ateismi.
3: Igteismi on myös suosiossa. Ja siinä Jumalakysymys ei kiinnosta. Se on kanta agnostismin ja ateismin väliltä.
Uskovaista tämänlainen ärsyttää. Heille agnostismin käsite voi olla jopa turha, koska heille ytimessä on kuuliaisuus Jumalalle. Ja agnostismiin harvemmin kuuluu tämä osio. Voidaankin jopa sanoa että uskovaisten maailmankuvassa on tarve hieman toisenlaiselle jaottelulle. Sen sijaan että määriteltäisiin mikä on (a) teisti, mikä on (b) agnostikko ja mikä on (c) ateisti, lähdetäänkin siitä että on (1) oikeaoppinen, kuka (2) kerettiläinen ja kuka (3) jumalaton.
Etenkin igteismin sävyt tuntuvat ärsyttävän. Agnostismin uudelleennimeämiselle halutaan pontta jotta ateistit eivät voisi vain ujuttautua siihen että teistien olisi tehtävä jumalatodistukset. "Sillä tavalla saamme nämä palstan kierot uusateistit pois koloistansa ja viimein perustelemaan sitä että miksi he uskovat ettei ole olemassa minkäänlaista jumalaa."
Näkisin, että syvin ongelma ateismissa onkin siinä että se on määritelty kahden näkemyksen kautta. Ateismi nähdään samanaikaisesti (a) jumalauskon puutteena ja (b) rationaalisuuskäsityksenä Jumalan olemassaolosta. Usein ihmisillä nämä asiat kulkevat käsi kädessä.
Mutta tosiasiassa sekä usko, agnostismi että ateismi pitävät sisällään vakaumuksen, uskontoinstituution ja tietoteoreettisen suhtautumisen. Ja yleisesti ottaen onkin niin että ateismia ja teismiä sitoo yhteen laajempi kimppu. Agnostismi taas ei ole näiden puoliväli.
Arkikielessä teismi ja ateismi määrittävät ihmisen suhdetta jumaluskoon ja agnostismi nähdään epätietona uskoon. Kuitenkin tosiasiassa agnostismi useimmiten määrittelee ihmisen suhteen jumalasta saatavaan tietoon. Se on eri asia kuin teismin ja ateismin puoliväli.
1: Esimerkiksi itse olen uskonnoton (en liity instituutioon ja dogmaan ja kuuliaisuusperinteeseen), jumalavakaumukseton (minulla ei ole minkäänlaista uskonelämää, en siis heilu emotionaalisesti uskonhaluamisen kanssa) ja agnostikko (tietoteoreettisesti Jumalan olemassaolo on minulle mysteeri). Jos ateismi määritetään tietoteoreettisesti, silloin en ole ateisti. Jos ateismi määritetään uskonvakaumuksen kautta, olen paatunutta paatuneempi ateisti.
2: Tässä määrittein on selvää, että ateismi ei ole uskonto, koska siitä puuttuu instituutio. Eikä se ole uskontoa siinäkään mielessä, että siinä oltaisiin jumalauskoisia. Ateismi on korkeintaan tietoteoreettinen suhtautuminen Jumalaan ja tässä mielessä se on enemmän ideologia, jos sitäkään.
Itse asiassa myös teismi on vastaavalla tavalla mutkikas.
1: Jos esimerkiksi otamme esille deismin, voimme huomata että tämän jälkeen meillä on käsissämme "filosofien Jumala" jolla ei yleensä ole mitään uskontoa ja johon ei liity mainittavaa uskonnollista aktiivisuuttakaan koska deismissä Jumala on alkusyy joka ei puutu tapahtumien kulkuun. Moni uskovainen kokee deismin Phillip Johnsonin tapaan "hengettömänä alkusyynä" joka on kuin "vaihtaisi aitoa kultaa väärään rahaan".
2: Toisaalta tapauskovaisilla voi olla vahva sidos siihen että Jumala on olemassa, ja jotka "uskovat omalla tavallaan" ja jotka ovat myös uskontoinstituution jäseniä jotka harrastavat rituaaleja. Mutta joilta puuttuu se uskon emotionaalinen puoli. Heitä on paljon ja heille tunteilevampien uskovaisten toiminta voi näyttää suoranaiselta hihhuloinnilta.
3: Monille hengellisyyttä korostaville uskovaisille Jumala taas on tietoteoreettisesti mysteeri. Heillä on sitten "vain se vakaumus". Osa heistä kuuluu instituutioon, ja osa irrottautuu tämänlaisesta koska se ei ole heistä tarpeeksi hengellistä.
Lisäksi on hyvä huomata Kahnemanin opit. Se, että kaikilla ihmisillä on käytössään kaksi kognitiivista järjestelmää. On intuitiivinen ja nopea systeemi yksi joka tuottaa tiettyjä tuloksia ja sitten se hidas ja hyviä tuloksia tuottava systeemi kaksi. Nämä ovat usein ristiriidassa. Esimerkiksi skeptikko joka ei usko kummituksiin voi kummitustalossa säikähtää ja ajatus kummituksista iskee mieleen. Tarkemmalla miettimisellä hän ei pidä tätä järkevänä. Yleensä maailmankuvassa arvostetaan jäsentyneisyyttä ja harkittuja mielipiteitä, joten aito skeptikkokin voi säikähtää kummituksia vaikka ei uskokaan niihin. (Se on vain tunteilua ja primitiivireaktiota tai sitten dogmaattisuuden puutetta, riippuen keneltä kysytään) Tällä on relevanssia sillä intuitiomme hakee teleologisia vastauksia ja ateistien tavat vastata vihjaavat että heidän nopea systeemi ykkösensä tuottaa intentionaalis-teleologisia selityksiä evolutiivisesti validimpien funktionaalis-teleologisten selitysten sijasta.
1: Minun pikaintuitioni on että uskovaiset ihmiset ovat ärsyttäviä jotka esittävät haasteita joihin on ikään kuin pakko vastata koska SIWOTI -syndrooma. Minun pitkäaikaisempi miettimis-jäsentämiseni taas tuppaa tuottamaan lopputuloksen siitä, että eteeni tyrkätyissä jumalatodistuksissa on puutteita joka tarkoittaa, että he ovat tyhmiä ihmisiä jotka ovat juuri haaskanneet aikaani omien epäonnistumistensa tarkkailuun.
2: Koska minulla ei ole emootioita Jumalaan ja instituutio on lähinnä tylsistyttävää ajanhaaskausta, kenties tärkein suhteeni koko uskontoilmiöön onkin mitattavissa suhteessani uskovaisiin ihmisiin. Tässä tilanteessa tarvitsenen jonkin erityisen määritelmän ihmiselle jolla ei ole kiinnostusta, rakkautta tahi vihaa Jumalaa kohtaan, joka suhtautuu uskontoinstituutioon pragmaattisesti jonain johon voisi kuulua jos se ajaisi niitä asioita joita itse ajaa - aivan sama millä arvoilla koska suhde on pragmaattinen - ja joka suhtautuu uskovaisiin ihmisiin parhaimmillaan viileästi ja pahimmillaan hostiilisti - riippuen tietysti siitä miten uskovainen reagoi, toimii, käyttäytyy tai tappouhkailee.
Kenties vikana ei olekaan ateismin ja teismin ja agnostismin määritelmät. Vaan siinä että ilmiöitä niputetaan liikaa ja vaaditaan siistejä klimppejä. Uskonnossa ja muissa vakaumusasioissa taas harvoin on mitään siistiä. (Sanan "siisti" missään määritteissä.)
Näkisin, että syynä on se, että
1: Uusateismin jumalaperustelun ytimessä on todennäköisyys. Se ei sano että Jumalaa ei ole, vaan että Jumala on tieteelliseltä kannalta epätodennäköinen ja varsin selitysvoimaton teoria.
2: Lisäksi hyvin usea korostaa että on uskonnoton. Tähän kategoriaan kuuluu sekä agnostismi että ateismi.
3: Igteismi on myös suosiossa. Ja siinä Jumalakysymys ei kiinnosta. Se on kanta agnostismin ja ateismin väliltä.
Uskovaista tämänlainen ärsyttää. Heille agnostismin käsite voi olla jopa turha, koska heille ytimessä on kuuliaisuus Jumalalle. Ja agnostismiin harvemmin kuuluu tämä osio. Voidaankin jopa sanoa että uskovaisten maailmankuvassa on tarve hieman toisenlaiselle jaottelulle. Sen sijaan että määriteltäisiin mikä on (a) teisti, mikä on (b) agnostikko ja mikä on (c) ateisti, lähdetäänkin siitä että on (1) oikeaoppinen, kuka (2) kerettiläinen ja kuka (3) jumalaton.
Etenkin igteismin sävyt tuntuvat ärsyttävän. Agnostismin uudelleennimeämiselle halutaan pontta jotta ateistit eivät voisi vain ujuttautua siihen että teistien olisi tehtävä jumalatodistukset. "Sillä tavalla saamme nämä palstan kierot uusateistit pois koloistansa ja viimein perustelemaan sitä että miksi he uskovat ettei ole olemassa minkäänlaista jumalaa."
Näkisin, että syvin ongelma ateismissa onkin siinä että se on määritelty kahden näkemyksen kautta. Ateismi nähdään samanaikaisesti (a) jumalauskon puutteena ja (b) rationaalisuuskäsityksenä Jumalan olemassaolosta. Usein ihmisillä nämä asiat kulkevat käsi kädessä.
Mutta tosiasiassa sekä usko, agnostismi että ateismi pitävät sisällään vakaumuksen, uskontoinstituution ja tietoteoreettisen suhtautumisen. Ja yleisesti ottaen onkin niin että ateismia ja teismiä sitoo yhteen laajempi kimppu. Agnostismi taas ei ole näiden puoliväli.
Arkikielessä teismi ja ateismi määrittävät ihmisen suhdetta jumaluskoon ja agnostismi nähdään epätietona uskoon. Kuitenkin tosiasiassa agnostismi useimmiten määrittelee ihmisen suhteen jumalasta saatavaan tietoon. Se on eri asia kuin teismin ja ateismin puoliväli.
1: Esimerkiksi itse olen uskonnoton (en liity instituutioon ja dogmaan ja kuuliaisuusperinteeseen), jumalavakaumukseton (minulla ei ole minkäänlaista uskonelämää, en siis heilu emotionaalisesti uskonhaluamisen kanssa) ja agnostikko (tietoteoreettisesti Jumalan olemassaolo on minulle mysteeri). Jos ateismi määritetään tietoteoreettisesti, silloin en ole ateisti. Jos ateismi määritetään uskonvakaumuksen kautta, olen paatunutta paatuneempi ateisti.
2: Tässä määrittein on selvää, että ateismi ei ole uskonto, koska siitä puuttuu instituutio. Eikä se ole uskontoa siinäkään mielessä, että siinä oltaisiin jumalauskoisia. Ateismi on korkeintaan tietoteoreettinen suhtautuminen Jumalaan ja tässä mielessä se on enemmän ideologia, jos sitäkään.
Itse asiassa myös teismi on vastaavalla tavalla mutkikas.
1: Jos esimerkiksi otamme esille deismin, voimme huomata että tämän jälkeen meillä on käsissämme "filosofien Jumala" jolla ei yleensä ole mitään uskontoa ja johon ei liity mainittavaa uskonnollista aktiivisuuttakaan koska deismissä Jumala on alkusyy joka ei puutu tapahtumien kulkuun. Moni uskovainen kokee deismin Phillip Johnsonin tapaan "hengettömänä alkusyynä" joka on kuin "vaihtaisi aitoa kultaa väärään rahaan".
2: Toisaalta tapauskovaisilla voi olla vahva sidos siihen että Jumala on olemassa, ja jotka "uskovat omalla tavallaan" ja jotka ovat myös uskontoinstituution jäseniä jotka harrastavat rituaaleja. Mutta joilta puuttuu se uskon emotionaalinen puoli. Heitä on paljon ja heille tunteilevampien uskovaisten toiminta voi näyttää suoranaiselta hihhuloinnilta.
3: Monille hengellisyyttä korostaville uskovaisille Jumala taas on tietoteoreettisesti mysteeri. Heillä on sitten "vain se vakaumus". Osa heistä kuuluu instituutioon, ja osa irrottautuu tämänlaisesta koska se ei ole heistä tarpeeksi hengellistä.
Lisäksi on hyvä huomata Kahnemanin opit. Se, että kaikilla ihmisillä on käytössään kaksi kognitiivista järjestelmää. On intuitiivinen ja nopea systeemi yksi joka tuottaa tiettyjä tuloksia ja sitten se hidas ja hyviä tuloksia tuottava systeemi kaksi. Nämä ovat usein ristiriidassa. Esimerkiksi skeptikko joka ei usko kummituksiin voi kummitustalossa säikähtää ja ajatus kummituksista iskee mieleen. Tarkemmalla miettimisellä hän ei pidä tätä järkevänä. Yleensä maailmankuvassa arvostetaan jäsentyneisyyttä ja harkittuja mielipiteitä, joten aito skeptikkokin voi säikähtää kummituksia vaikka ei uskokaan niihin. (Se on vain tunteilua ja primitiivireaktiota tai sitten dogmaattisuuden puutetta, riippuen keneltä kysytään) Tällä on relevanssia sillä intuitiomme hakee teleologisia vastauksia ja ateistien tavat vastata vihjaavat että heidän nopea systeemi ykkösensä tuottaa intentionaalis-teleologisia selityksiä evolutiivisesti validimpien funktionaalis-teleologisten selitysten sijasta.
1: Minun pikaintuitioni on että uskovaiset ihmiset ovat ärsyttäviä jotka esittävät haasteita joihin on ikään kuin pakko vastata koska SIWOTI -syndrooma. Minun pitkäaikaisempi miettimis-jäsentämiseni taas tuppaa tuottamaan lopputuloksen siitä, että eteeni tyrkätyissä jumalatodistuksissa on puutteita joka tarkoittaa, että he ovat tyhmiä ihmisiä jotka ovat juuri haaskanneet aikaani omien epäonnistumistensa tarkkailuun.
2: Koska minulla ei ole emootioita Jumalaan ja instituutio on lähinnä tylsistyttävää ajanhaaskausta, kenties tärkein suhteeni koko uskontoilmiöön onkin mitattavissa suhteessani uskovaisiin ihmisiin. Tässä tilanteessa tarvitsenen jonkin erityisen määritelmän ihmiselle jolla ei ole kiinnostusta, rakkautta tahi vihaa Jumalaa kohtaan, joka suhtautuu uskontoinstituutioon pragmaattisesti jonain johon voisi kuulua jos se ajaisi niitä asioita joita itse ajaa - aivan sama millä arvoilla koska suhde on pragmaattinen - ja joka suhtautuu uskovaisiin ihmisiin parhaimmillaan viileästi ja pahimmillaan hostiilisti - riippuen tietysti siitä miten uskovainen reagoi, toimii, käyttäytyy tai tappouhkailee.
Kenties vikana ei olekaan ateismin ja teismin ja agnostismin määritelmät. Vaan siinä että ilmiöitä niputetaan liikaa ja vaaditaan siistejä klimppejä. Uskonnossa ja muissa vakaumusasioissa taas harvoin on mitään siistiä. (Sanan "siisti" missään määritteissä.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)