Katumuksen määrittelemisestä (henkilökohtaisella mutta analyyttisellä otteella)

Monesti esitetään, että analyyttinen ote ei sovi tunteisiin. Toisaalta monet esittävät että objektiivisuus ei olekaan metodia vaan sitä että jos jollakulla on subjektiivisia ambitioita ja sen mukaista toimintaa, että he olisivat pelkästään sen vuoksi epäobjektiivisia. Samalla usein puhutaan termeistä kuin ne eivät olisi nimilappuja jotka viittaavat asian kuvauksiin ja sisältöihin vain jotain asioita sellaisenaan.

Sen vuoksi onkin kätevää katsoa miten voitaisiin tarttua sellaiseen aiheeseen kuin katumus. Tarkalleen ottaen voitaisiin kysyä mikä on katumuksen määritelmäsisältö. Tämänlaisista asioista on hyötyä jos vaikka aletaan ottamaan kantaa siihen onko katumus hyödyllistä vai ei. Käytän tässä apuvälineenä hyvin sosiaalipornoisia ja henkilökohtaisia esimerkkejä. Jotka mielestäni valaisevat eivätkä huononna määritelmänhaun osuvuutta.

Tämä on varmasti sovellettavissa myös elämään. Määritelmänhaun järkevyys ei katoa vain siksi että haluan kritisoida. Nietzsche ja Schopenhauer olivat molemmat sitä mieltä, että katumuksella ei ole positiivisia piirteitä. Schopenhauer erityisesti korosti sitä että katumisessa ihminen on tehnyt väärin ja sitten kärsii sen päälle itse. Hänestä virheen jälkeen opittua voisi korjata ilman katumustakin ja näin kaduttavasta teosta voitaisiin päästä parempaan käytökseen ilman menneisyydessä vellomista. Nykyajan kulttuurissa korostuu usein myös sen sorttinen hedonismi jossa katumusta ei pidetä rakentavana. Esimerkiksi yksi maailman megarikkaista, Jeff Bezos, on luonut filosofis-elämäntavallisen asenteen joka korostaa sitä miten kaiken takana on katumisentarpeen minimointi. Mutta mikä katumus on?

Aivan selvästi katumus on negatiivinen tunne. Mutta ei mikä tahansa negatiivinen tunne. Ihminen voi olla surullinen tai vihainen ilman katumusta. Päällimmäisin asia on se, että katumuksessa on erityisen vahva ajallinen teema. Katumus on tunne joka voi olla nykyhetkessä. Mutta se käsittelee katumishetken kokemusta edeltänyttä aikaa. Katumusta kuvataan usein myös komparatiiviseksi eli katumuksessa keskiössä ovat valinnat ja niihin liittyvät vaihtoehtoiset maailmat tai seurausketjut.

Tämä on aika vahva kannanotto. Itse asiassa tämä käsittelee hyvin paljon katumuksessa käsiteltyä teemaa. Katumus tavataan jopa jakaa retrospektiiviseen katumukseen jossa katsotaan taaksepäin kohti valintoja joita on tehty. Ja tätä sitten verrataan nykyhetken kautta siten, että kuvitellaan toisenlainen maailma joka toisenlaisesta valinnasta tulee ja tämä koetaan paremmaksi kuin nykyhetken maailma. Toinen on kuitenkin prospektiivinen katumus jossa katsotaan tulevaisuuteen ja verrataan kahta mahdollista maailmaa siellä ja tätä verrataan sillä hetkellä tehtyyn valintaan josta sitten koetaan katumusta.

Itse käyttäisin prospektiivisesta katumuksesta eri nimitystä. Tilanteesta riippuen kyseessä olisi siis esimerkiksi tulevaisuutta koskeva pelko, yllätys, hämmästyminen, epätoivo tai häpeä. Toki näen että katumus voi koskea tapahtumaketjuja joita voidaan odottaa tapahtuneeksi. Mutta ollakseen katumusta valinnan tulisi koskea menneisyyttä. Olen esimerkiksi ollut huvipuistolaitteessa jossa pudotetaan korkealta vapaassapudotuksessa ja kaduin laitteeseen nousua siinä vaiheessa kun se alkoi nousemaan ylös. Pelon aihe koski sitä, kun laite putoaa. Mutta ollakseen katumusta vaadittiin sen tajuaminen että vaihtoehtona olisi jäätelökioskilla oleminen. Katumus siitä kun laitteen turvakaaret napsahtavat kiinni ja tajutaan että nyt ei enää ole valinnan hetkeä ja tulevaisuus tarjoaa mekaniikkaa jonka vääjäämättömänä seurauksena ovat housujen ruskettuminen kertovat siitä miten katumuksen pääaihe voi olla kokemuksen hetkellä tulevaisuudessa mutta katumuksen pääkohde on menneisyydessä. Ilman tätä sitä vain kokee esimerkiksi pelkoa tai peräsuolen pettämiseen liittyvää häpeää.

Mutta pelkkä vaihtoehtoinen maailma, negatiivisuus ja vertailu eivät riitä katumukseen. Tähän, jos johonkin, minulla on vahva henkilökohtainen sitoutuminen joka johtuu siitä mitä olen kokenut.

Ystäväni teki uutenavuotena 2000 itsemurhan. Ei varmasti ole ihme, että tämäkin blogaus ilmestyy pian uudenvuoden jälkeen. Uudenvuoden juhlat ovat aika konkreettinen muistutus. Hän oli tavallaan kiinnostava kaveri. Itse asiassa kaveripiirini yrittivät minimoida kohtaamista ja informaationvälitystä keskenämme, koska itsemurhan tehnyt oli ”hyvinkin depressiivinen” kun taas minä olin ”maaninen”. Tämä luonnollisesti yllytti molempien mielenkiintoa ja meillä olikin hyvin kiinnostavia aikoja. Kaksi periaatteessa omanlaistaan persoonaa olivat hyvin hedelmällisellä tavalla epäsynkassa. Se oli kuin kone joka ei toiminut. Mutta hyvin kiinnostavalla tavalla.

Tämä on luonnollisesti hyvin negatiivinen asia joka käsittelee menneisyyttä. En kuitenkaan, nykyään, koe asiasta minkäänlaista katumusta. Koska olen katsonut että minulla ei ole asiaan liittyen realistista syyllisyyttä. Jos nimittäin ajatellaan sen hetkistä tietoa ja käsitystä tulevaisuudesta niin en voinut tietää eikä minun pitänytkään tietää tiettyjä asioita. Toki jos tietäisin että itesmurha tapahtuu juuri tuolloin voisin tehdä ties mitä sankaritekoja ja viimehetken väliin menoja itse tilanteeseen. Mutta tälläisiä asioita ei realistisesti voi tietää etukäteen.

Itse asiassa koen nykyään, että olen toiminut tilanteessa nimenomaan oikein. Ja minulle on annettu vahvoja yllykkeitä toimia väärin. Aiemmin ei toki ollut näin. Mietin kovasti sitä mitä olisin voinut tehdä toisin. Ja tällöin syyllisyys ja katumus eivät olleet vieraita asioita. Itsemurhan tehneiden läheiset usein painivatkin näiden kysymysten kanssa. Omalle kohdalleni on onneksi käynyt niin, että viimeisiksi sanoikseni itsemurhan tehneelle jäi että ”toivottavasti saat asiasi kuntoon”. Joka ei ole toki täydellinen. Siinä on jokseenkin ulkopuolinen ja mekaaninen ote. Kuin ulkopuoli on se asia joka korjataan ja sitten itsetuhoisuus lakkaa. Toisaalta kyseistä ihmistä pidettiin kristillisten parissa saatananpalvojana – täysin ilman syytä – ja tähän liittyen esimerkiksi hänen kaveripiirinsä vanhempia soitettiin läpi varoituspuheluilla joissa yritettiin savustaa kaverit katkaisemaan yhteys nuoreen jolla on depressio. En mennyt mukaan tähän vaikka minulla oli periaatteessa oman seurakuntaelämäkontekstini kannustin väärään valintaan. Jos olisin tarttunut tähän kokisin luultavasi syvääkin syyllisyyttä asiasta ja katuisin ratkaisua. Nyt. Nyt minä olen vain vihainen ja kaunainen.

Crowley onkin kuvannut katumusta tilana jota kuvaa arvottava vertailu, jossa on olemassa ei-toteutuneita tiloja (counterfactual comparison) ja joka käsittelee valintoja joita olemme vapaaehtoisesti tehneet. Hän korostaa vielä että aito katumus ei kosketa sitä miten historia on sattunut tapahtumaan. Mikä korostaa mainitsemaani vilpitöntä mieltä.

Toisaalta kuitenkin lieventäisin komparatiivisuuden vaatimusta ja arvioinnin jyrkkyyttä. Katumuksessa usein korostetaan että katumus on nimenomaan sitä että toinen tulevaisuus arvioidaan oleellisesti paremmaksi kuin toinen. Itse nostaisin mahdollisen katumuksen piiriin myös ns. torn desicionit. Mark Balaguerin esitys siitä, miten ihmisten valintaa usein sidotaan suuriin ja tärkeisiin valintoihin jotka muuttavat valintaympäristöä kovasti. Näin esimerkiksi voitaisiin jotua valitsemaan uran ja puolison välillä jos tarjolle tulee hieno ura mutta puoliso ei voi muuttaa mukana tai valinta sotii kovasti puolison arvoja vastaan. Nähdäkseni näihin valintoihin voi liittyä katumusta vaikka ei näekään tehtyä valintaa jotenkin erityisen huonoksi.

Tämä näkyy itse asiassa omassa puolisonvalinnassani äärimmäisen vahvasti. Minullahan on hyvin kestävä, pysyvä ja vakaa puoliso. Meitä kuvaa kaiken kaikkiaan se, että olemme hyvin erilaisia. Meillä on äärimmäisen erilainen skillsetti. Tulemme tämän avulla toimeen tilanteessa kuin tilanteessa. Tämä on äärimmäisen funktionaalinen jos ajatellaan sitä että ihmiset yhdessä tulevat toimeen ulkoisia uhkia vastaan. Toisaalta tämä toimii myös sitä kautta että puolisoni osaa jarruttaa minua. Itsetuhoisuuteen taipuvainen intoilija voi tarvita tälläistä.

Kuitenkin tälle on myös vaihtoehto. Minulla on räydyttäviä tunteita toiseenkin suuntaan. Tässä tapauksessa nainen oli hyvin samanlainen kuin minä. Tässä puhutaan tilanteesta jossa voisin nostaa omaa persoonaani eteenpäin omana itsenä. Ei siis siitä näkökulmasta jossa tarvitsisin erityistä jarruttelijaa. ; Tässä kohden mielenkiintoista on se, että olen tehnyt tässä kohden tavallaan aika heikon valinnan. Minulla oli ikään kuin pieni valikoima josta valitsin että ketkä ovat OK. Ja sitten maailma on karsinut näistä pois. En siis ole valinnut loppuun asti vaan olen hyväksynyt poolin josta maailma on sitten karsinut vaihtoehdoista pois kaikki paitsi yhden. Viimeinen prosessi on tavallaan passiivinen. Tosin sitä edeltävä osuus ei ole ollut.

Syynä on itse asiassa seurannaisvaikutukset joita syntyi aiemmin mainitsemani itsemurhanteon jälkimainingeissa. Se nimittäin muutti minua ihmisenä. Ja syvästi. Ja hyvin erityisistä syistä. Kun koen tässä kohden tunteita, joissa arvioin vaihtoehtomaailmaa, mukana onkin se, että tarjolla on tavallaan maailma jossa minä olen entinen itseni ja sellaisessa suhteessa jossa ei tarvitse suhtautua maailmaan paranoidisti ongelmalähteenä jossa on vain selviämisnäkökulma. Tässä on harkittavana kokonainen toisenlainen valinta-avaruus. On selvää että näiden välillä tulee tehtyä vertailua joka on hyvin mutkikas. Esimerkiksi tässä vaihtoehtomaailmassa olisin todennäköisesti kristitty. Asuisin eri puolella suomea. Olisin todennäköisesti biologian enkä filosofian puolella. Minulla olisi hyvin todennäköisesti myös akateeminen loppututkinto, ottaen huomioon se että jouduin lopettamaan yliopistolla nimenomaan mielenterveydellisistä syistä. Ja nämä ongelmat taas kulminoituivat esiin vasta tämän itsemurhan jälkeisessä maailmassa.

Nykyinen puolisoni taas oli samassa kriisissä kuin minä ja tarvitsimme molemmat tällä hetkellä apua. Ja saimme sitä toisiltamme. Maailma tavallaan valitsi viimeisen valintaosuuden puolestani. Jos tätä tilannetta ei olisi ollut, ei nykyinen puolisoni välttämättä edes olisi ollut vaihtoehto. Enkä joutuisi miettimään koko vaihtoehtoisten maailman juttuja. Päinvastoin maailma saattaisi näyttää siltä että kohtalo ohjasi Jumalallisella ohjauksella kohti sitä lukiosweetheartia joka olisi kuin jokin jumankekan romanttisen komedian ja optimistisen kohtalouskon symbioosia.

Ja tästä saadaan uusi katumusta koskeva tärkeä asia. Katumus ei ole vain emootio jossa on paha mieli koska vertailet vaihtoehtoja ja teet arvostelman jossa arvioit vaihtoehdot ylivertaisiksi suhteessa toiseen. Itse asiassa tärkeämpää on se, että mukana täytyy olla jonkinlainen oman vastuullisuuden arvio. Katumus voi koskea neutraaleja erilaisia maailmoita joissa on joitain piirteitä joita nykymaailmassa ei ole. Mutta tämä ei ole kaikki.; Kaikki negatiiviset arviot eivät tuota katumusta. Ja tässä on sitten nähtävissä että katumusta on itse asiassa monenlaista. Itse jaottelen tämän osion kolmeen päätyyppiin; Nämä kaikki ovat katumusta. Niissä kaikissa on aivan erilainen toimintakonteksti. Ja näiden välille voidaan asettaa myös moraalisia arvostelmia.
1: Identiteettiin osuva katumus.
2: Syyseurausketjuja koskeva katumus.
3: Valinnan itsensä moraalia koskeva katumus.

Identiteettipuoli minun on helppo kuvata. Pääsyynä ei ollut itsemurha joka tapahtui melko täsmälleen uudenvuoden taitteessa. Vaan pääsyynä oli 3 päivä tammikuuta. Se oli maanantai. Päivä on itselleni helppo muistaa. Se on päivä jolloin minusta meni jotain melkolailla lopullisesti rikki.

Ensimmäinen lukio-koulupäivä itsemurhan jälkeen. Jolloin sain tietää erilaisista asioista. Jotka koskivat paikallisia kristillisiä vaikuttajia ja heidän aktiivisten toimien osuuttaan tässä kaikessa. ; Tilanne oli siitä kiinnostava että juuri tässä vaiheessa olisin luonnollisesti eniten tarvinnut apua tältä kyseiseltä seurakunnalta. Mutta nuorisotyön vallantekijöiden ja sosiaalisen puolen rintamalla oli toimijoita. Joista kaikkia en edes ollut saanut nimettyä ja merkittyä. Tunnettuja ja anonyymejä vihollisia. Tämä tarkoitti sitä että luottamani yhteisö ja sen ideologia jota oli myyty minulle hyvänä koko elämäni paljastui aikalailla ontoksi juuri heti kun sen olisi ensimmäisen kerran pitänyt näyttää jotain niistä paljonpuhutuista positiivisista vaikutuksista.

Tässä on hyvin kiinnostavaa että kaunani on moraalin sanelemaa. Se koskee sitä että tapahtumaketjussa on syyllisyyttä. Ja ironista kyllä, syyllisyyttä jotka koskevat itsemurhan tehneen sosiaalisen tilan manipulaatiota ennen tämän kuolemaa. Ja tämä valintaketju itse asiassa on aivan yhtä olemassa riippumatta siitä olisiko itsemurhaa tapahtunut vai ei. Tämä kenties selittää sitä miksi en pidä itsemurhan tekoa itse asiassa kovinkaan ongelmallisena. Ne siihen johtaneet asiat sitten ovat vakavampia eivätkä pelkästään tekijän oma, ymmärrettävä, päätös joka koskee ensisijaisesti häntä itseään ja joka koskettaa muita vain epäsuoraan erilaisten sosiaalisten ja mekaanistenkin syy-seuraussuhteiden kautta. Mutta katumukseni joka minulla oli pitkään itsemurhan jälkeen oli toisenlaista. Se oli identiteettiä koskevaa katumusta ; Oma viitekehykseni teki asioita. Olin siis oheissyyllinen. Tähän liittyen olikin mielestäni mielenkiintoista tutustua Davidain ja Gilovichin tuotantoon. He nimittäin puhuivat katumuksen käsittelystä. Ja he nostivat esiin sen, että katumus voi koskea joko epäeettiseksi kokemaasi toimintaa että toisaalta pettymyksenä kohti omaa ideaaliminääsi. He pitivät omaa ideaaliminää jonain joka aikaansaa enemmän katumusta. ; Heille sosiaalisen ympäristön tarjoama ideaaliminän malli on siis jotain jonka rikkominen tuottaa vähemmän katumusta kuin virhe joka tehdään suhteessa omaan minään.

Tämä on mielenkiintoinen asia. Sillä olen elämässäni todellakin tehnyt virheitä. Esimerkiksi olin vähän aikaa shamaanikommuunissa. En ole pitänyt tätä kovin ongelmallisena koska tilanne kesti vähän aikaa, en käyttänyt huumeita tai törttöillyt muuten ja opin kokemuksestani nopeasti. Tämänlainen toiminta ei iske ulkopuolisen ja oman vaatimuksiin juurikaan. Etenkään kun toimintamallia on muutettu. Näkemys on kiinnostava koska hyvin monesti myös kristillisissä konteksteissa on kaikenlaisia ”Mahdollisuus Muutokseen” -kampanjoita joissa kristilliset julistajat voivat kertoa tehneensä menneisyydessä murhista. Mutta heidän puheensa ei sisällä katumusta tai syyllisyydessä rypemistä. Isku ei koske julistajan sen hetken identiteettiä vaikka se rikkookin nykyhetken arvoja vastaan.

Tilanne on muuten ongelmallisessa kristillisyydessä tyypillinen. Monesti he haluavat että jaat syviä ja repiviä asioitasi. Koska niitä kautta he saavat niskalenkin identiteetistäsi. Kaikki kaduttavat temppusi ovat suoraa osoitusta esi-kulttilaisen minäsi huonoudesta ja muistuttavat halustasi muuttua. He tarjoavat tilalle esi-kulttilaisia virheitään jotka eivät kosketa heidän nykyminäänsä koska he ovat nollanneet väärän valinnan armolla ja tekemällä myöhemmin uuden paremman valinnan kulttiin. Tarjoat herkkää materiaalia jolla he voivat käydä kimppuunsa mutta he tarjoavat itse tilalle vain jotain joka voi tukea heidän nykyidentiteettiään. Tilanne on epäsymmetrinen vaikka tyhmempi voisi ajatella että tässä kaksi ihmistä jakaa menneisyyttään koskevia omatekemiään virheitä.

Myös oman identiteetin sitovuus on sinänsä kiehtova. Koska Davidai ja Gilovich vaikuttavat olevan oikeassa siinä mielessä että minulla oli rakastajatar. Ja tämä itse asiassa on omia arvojani vastaan. Yhteiskunnallisesti näen että monogamisuuteen kannustaminen – ei siis ehkä juridinen pakottaminen mutta kannustaminenen – suojelee yhteiskuntarauhaa. En kuitenkaan kadu rakastajatartani koska minulla on jossain määrin ”seksuaalisen irstailijan ja pahan pojan” identiteetti. Lisäksi itse suhde sujui hyvin. Meillä oli kivaa. Ja vaikka tavallisesti en osaa sanoa edes päivää ihmisille ilman että tämä lietsoo jotain sosiaalisia ongelmia niin itse asiassa tämä suhde ei tuottanut mitään sosiaalisesti dramaattisia sivutuotteita. Kenellekään ei käynyt pahasti. Jos olisin sen sijaan pitänyt salassa enkä hoitanut tilannetta avoimen suhteen kontekstissa niin se olisi varmasti ollut häpeän aihe nykyään. Ja varmaan silloinkin. Se nimittäin sotisi sitä miten olen sitonut identiteettini vapaan miehen konseptiin.

Siksi koin syvempää syyllisyyttä kanssaseurakuntalaisteni teoista ja omasta passiivisesta tekemättäjättämisestäni kuin siitä että aktiivisesti tein jotain. Omaan identiteettiin käyvien asioiden kohdalla syntyy katumusta. Mutta jos ulkomaailma tuomitsee jostain jota pidän pahana se on lähinnä häpeän aihe. Ja häpeä ei ole ollut minulle koskaan kovin vahva kannustin.

Kolmas, eli mekaanisia olosuhteita koskeva katumus, on sitten omanlaistaan. Juha Räikkä kertoo katumuksen filosofiassaan esimerkin jossa Russell katui erästä naissuhdettaan hyvin erityisellä tavalla. Russell katui sitä että tälle naiselle lopulta kävi huonosti. Maailman melskeissä naisparalle kävi kalpaten. Russell ei ollut pahoillaan siitä että hän oli rikkonut seksuaalimoraalia vaan pelkästään sitä miten naiselle kävi. Ja moni piti tätä riittämättömänä. Ulkopuolelta tuleva sosiaalinen arvio on se jolla mittaamme mistä muiden pitäisi tuntea katumusta. Mutta joskus katumus ei ole edes tästä normaalisti syntyvää häpeää vaan jotain vielä vähemmän, pelkkää katumusta asiantiloista. ; Räikkä kertoo myös miten teema on tuttu myös Dostojevskillä. "Rikoksen ja Rangaistuksen" eräs avainkohtauksista on se, että Raskolnikov vapautuu syyllisyydentunteeta ja tätä kautta katumuksesta tunnustamalla. Tunnustus korvaa katumuksen häpeällä. Joka on kevyempi kantaa.

Tilanne on vähän sama kuin se että joku saatanapaniikkiin aktiivisesti osallistunut voi kokea katumusta siitä että joku on tehnyt itsemurhan. Mutta ei sillä tavalla että sitoisi identiteettiään tai arvojaan asiaan. Ja tämä näkyy hyvin siinä miten normalireaktio ei ole aito ja syvä pahoillaanolo tai edes häpeäminen sosiaalisen paineen alla. Vaan se, että ollaan ikään kuin sosiaalisesti suoraselkäisiä ja selitetään miten se oma teko koettiin eettisenä ja miten ainut mistä ollaan pahoillaan on lopputulos. Joka ei ole heidän ongelmansa koska eivät itse omakätisesti sitä itsemurhaa tehneet.

Tämä kaikki on mielestäni tärkeää. Ja kantani on, että prosessissa synnytin määritelmän siitä mitä katumus minusta tarkoittaa. Sillä on seuraavia kriteeriattribuutteja:
- Katumus liittyy negatiiviseen arvioon joka koskee joko seurausketjuja tai valintaa.
- Katumus koskee menneisyyttä.
- Katumus vaatii vertailutilaa.
- Katumus vaatii kokemuksen valinnasta.
- Katumus on sisäistä ja henkilökohtaista – ei sosiaalista häpeää.

Samalla esiin tulee se, että jos joku on erimielinen katumuksen määritelmästä niin se voi vaikuttaa siihen miten katumukseen tulee eri tilanteissa suhtautua. Esimerkiksi jos näkee tulevaisuuteen kohdistuvan tunteen katumuksen piiriin on katumus hyvin erilainen. Ja jos haluaa siirtää minun katumusargumenttejani tämän toisen kontekstiin täytyy väliin laittaa jonkinlainen menettelytapa joka ei johda ekvivokaatioon (loogisen argumenttivirhetyyppiin, joita voidaan soveltaa vaikka olkiukkoargumenttivirheiden rakenteena).

Tässä mielessä jokainen voi luoda vaikka ihan oman henkilökohtaisen määritelmänsä katumukselle. Koska määritelmille ei ole oikeaa sisältöä. Mutta kun sisältö on valittu on sen kanssa oltava johdonmukainen. Tätä kautta erilaisia määritelmiä luova analyyttisyys ei välttämättä ole mitään relativismia. ; Olen mielestäni tuonut esiin omat kantani jotka ovat erilaisia kuin monien muiden katumusta määritelleiden. Olen lähestynyt asiaa mielestäni siitä hyvin että normaalina riskinä on se, että asia määritellään yksinkertaisesti ja sitten luodaan siihen osuvia käsitteitä. Olen kuitenkin lähestynyt asiaa modus tollens -keskeisesti. Eli olen täsmentänyt määritelmää tuomalla esiin myös tilanteita joissa kuvaukseeni osuu tilanne joka ei olekaan katumusta. Jonka vuoksi katumusta on luonnollisesti pitänyt muuttaa. ; Mielestäni henkilökohtaisuus parantaa argumenttia eikä heikennä sitä. Tämä korotanee viestiäni jonka mukaan henkilökohtainen sitoumus ja agenda on erotettava mekaniikasta. Mutta ei sillä tavalla kuin usein sanotaan. Vaan nimenomaan siten, että asioita ei diskreditoida siksi että sen sanoja on jotain ja on kokenut jotain ja tavoittelee jotain. Vaan sitä kautta ovatko johtopäätökset loogisia ja onko lähtökohdat ja tiedot ns. "teknisesti hyviä".

Tämä kaikki on tietenkin hankalaa koska antamani määritelmä tuo esiin jotain aika oleellista; Katumusta katsoessa kysymys on arvioinnista. Eikä vain arvioinnista. Mukana on aina vähintään yksi kontrafaktuaali. Me emme ole havainneet vaihtoehtoista maailmaa vaan kuvittelemme sen. Usein lisäksi jälkiviisaus ja oman nykyisen arvomaailman siirtäminen menneeseen minään sellaisenaan tuottavat ongelmia. Etenkin jälkiviisaudessa usein tehdään tulkintoja joissa hankaluutena on se, että jälkikäteen tiedämme asioita joita ennen emme ole. Ja voimme jopa mennä liian pitkälle. Moni esimerkiksi hyytyy romanttisten pettymysten jälkeen koska he tietävät minkälainen pettymys yrittäminen voi olla. Pettymyksenkokemukset ovat tietenkin opettavaisia. Mutta ne voivat jarruttaa toimintaa joissa tulisikin toisenlainen lopputulos. Pettymyksenminimointi johtaa usein siihen että ei tehdä mitään missä on riskiä tai kunnollista yrittämistä. Haasteena on lisäksi se, että helposti yritämme hallita pelkkiä syy-seurausketjuja koska tunteet ovat sisäisiä ja usein osittain hallitsemattomia. Emme päätä että koemme katumusta sen enempää kuin päätämme kehen rakastumme ja keiden perään räydymme.

---

Viitteet:
Juha Räikkä, ”Katumuksen filosofia” (2003)
INC. ”How Amazon's Jeff Bezos Made One of the Toughest Decisions of His Career” [https://www.inc.com/jessica-stillman/jeff-bezos-this-is-how-to-avoid-regret.html]
Baruch Spinoza, ”Ethica, ordine geometrico demonstrata” (1877) [suom. ”Etiikka”]
Cristopher Crowley, ”Regret, Remorse and the Twilight Perspective” (2017)
Davidai & Gilovich, ”The ideal road not taken: The self-discrepancies involved in people’s most enduring regrets” (2018)
Mark Balaguer, ”Free Will as an Open Scientific Problem” (2009)
Fjodor Dostojevski, ”Преступление и наказание” (1866) [suom. ”Rikos ja rangaistus”]

O-ou!

Trolley problem on ongelma, joka yhdistää psykologiakeskeistä moraalia ja perinteistä moraalia. Se on erityisen haasteellinen pelkästään lopputuloksia katsovien seurauseettisten filosofioiden, esimerkiksi utilitarismin, kannalta.

Ongelmassa joko ollaan ei-aktiivisia jolloin viisi ihmistä kuolee. Tai aktiivisesti käännetään vipua ja ajetaan yhden ihmisen päälle. Ihmisten on hämmentävän vaikeaa päättää. (Etenkin jos vipu ja sivuraide korvaan lihavalla miehellä joka voi pysäyttää jyräävän laitteen.) Tässä nimenomaan aktiivisuudella on oma osansa. Syyllisyys liitetään mielikuvissa vahvemmin siihen mitä tekee aktiivisesti eikä siihen mitä ympärillä tapahtuu passiivisesti. Vaikka asialle ei tee mitään vaikka voisi, tähän ei liitetä yhtä vahvasti syyllisyyden teemoja.

Lapsen mielikuvituksella trolley problem on sitten helppo ja hauska ratkaista. Hän voi esimerkiksi muuttaa pelisääntöjä. Siirtää sen yhden päälleajettavan muiden viiden joukkoon. Ja murskata kaikki. Ainakin jos on moraalipsykologi E.J. Masicampon lapsi. Tästä oppii ainakin sen, että lasten kasvatus merkitsee. Ja että pienet lapset eivät ole kovin viattomia. Päinvastoin, taaperot ovat aikamoisia psykopaatteja. ; Tahallisen siirtelyn ja useassa vaiheessa tapahtuvan jyräämisen jälkeen huudahdettu vahinko "o-ou" kruunaa kaiken. Se kun liittyy lähinnä vahingossa tehtyihin tekoihin. Ja out-of-box -ratkaisussa on hyvin vähän ei-tavoitteellisia kohtia. Koko kysymyksenasettelukin tulee lapselta.

Toki videon lasta voi puolustaa sillä että hän leikkii. Ja jo lapset erottavat fiktion ja faktan. Tämä on tosin haasteena trolley problem -ajatuskokeiden käyttämiselle ylipäätään. Sillä niihin vastaavat ihmisetkään eivät kääntele mitään oikeita vipuja ja käsittele oikeita ihmisiä.

---

Itse olen niin edistynyt filosofiassa että resiinarallin perusmuodossa esitettävä ongelma ei enää kiinnosta. Omissa versioissani moraalieetikko pohdiskelee sitä, että hän sillalla jossa junarata haarautuu. Näköesteen takana voi olla tuntematon määrä ihmisiä. Eikä ole tietoa milloin raiteilla kulkee raitiovaunu jonka voi pysäyttää pudottamalla lihava mies sen eteen. Sillalla on kuitenkin vain laihoja köyhiä. Pitäisikö minun ruokkia heitä jotta he lihoisivat ja voisin työntää heidät raiteille?

Onko syyllisyydentunnolla väliä?

Kun joku tekee väärin, on yleisenä ajatuksena, että ihmisen tulisi jotenkin kokea syyllisyydentunnetta tai häpeää teoistaan. Tämä on hieman erikoinen kysymys. Sillä se näyttäytyy esimerkiksi tilanteissa joissa rikollisia tuomitaan vankeuteen ja lieventävinä asianhaaroina voi olla se, että tekijä katuu tekoaan. Kuitenkin kun ajatellaan tuomioita, ajatellaan että rangaistus on aikaa tai rahaa. Syyllisyydentunto ja katumus ovat subjektiivisia kokemuksia. Eivätkä ne muuta tapahtunutta. Moni pitääkin syyllisyydentuntokeskeisyyttä jonain joka on heikolla pohjalla. (Samalla kun moni pitää syyllisyydentuntoa oleellisena.)

Kristillisessä teologiassa korostetaan armoa. Ja tämä armo korostaa että syyllisyydentunto on oleellinen asia. Mutta ei kuitenkaan tekoa korvaava aktio, jokin joka vastaa sakkoa. Henkenähän on se, että jos uskoo Jumalaan, katuu tekoaan niin synnintunto ja luottamus pelastukseen riittävät. Armoa pidetään kuitenkin jonain jossa syyllisyydentunto ei ole sama kuin teon kompensointi. Ihminen ansaitsisi yhä joutua Helvettiin mutta Jumala armossaan säästää tältä. (Toki muitakin tulkintoja tästä asiasta on. Mutta tämä on lähinnä pohjustamassa sitä mitä syyllisyydentunto voi tarkoittaa.)

Onkin tavallaan perusteltua nähdä syyllisyys jonain tavallaan mielivaltaisena. Kuitenkin voidaan nähdä myös niin että tosiasiassa katumus vaikuttaa oikeasti aivan oleellisesti asioihin. Tässä on useitakin eri näkökulmia (painotus siinä miten rangaistuksia halutaan keventää pelkän subjektiivisen tunteilun vuoksi);
1: Syyllisyys sitoo omat teot omaan toimintaan ja niiden seurauksiin. Tässä mielessä syyllisyys voi olla välttämätön mutta ei riittävä ehto siihen että ihminen alkaa kantamaan vastuuta teoistaan tulevaisuudessa.
2: Katumus on itse asiassa itsessään hyve. Se demonstroi esimerkiksi sympatiantunnetta rikoksen uhria kohtaan. Jos paheilla voi pahentaa tuomioita niin kenties vastaavaa voi käyttää päinvastoinkin. Hyveellisyys on syy palkita.
3: Suru, epätoivo ja pelko joita katumukseen liittyy ovat itsesässään epämiellyttäviä. Eli tosiasiasa ne ovat sitä sanktiota jolla nimenomaan kompensoidaan tehtyä pahaa. Rangaistuksia on käytetty monenlaisia. On käytetty sakkoja, vankeustuomiota ja jopa fyysistä kuritusta. Nämä voivat toimia myös siten että osa kompensoidaan yhdellä tavalla ja loput toisella.
4: Katumukseen liittyy teema siitä että ei halua tehdä tekoa jatkossa. Rangaistuksen, etenkin vankeusrangaistuksen, yksi perustelu on siinä että siinä suojellaan muuta väestöä ihmisryhmältä joka muuten heitä vahingoittaisi. Katumus ei toki välttämättä täysin estä jatkossa tapahtuvia rikoksia. Mutta se pienentää tätä todennäköisyyttä. Ja tämä on otettava huomioon niin että katuvalle voitaisiin antaa pienempiä tuomioita.

Ehkä katumus ei olekaan vain tunne joka ei muuta mitään.

I got "fuck zoned"

Kun puhutaan friend zonesta, termistä liikkuu kaksi määritelmää tai kaksi käsitystä siitä. Olen aavistuksen pahastunut siitä että ilmeisesti osa leimaa hyvin vahvasti termiä käyttävät sen yhden määritelmän mukaan. Riippumatta siitä mitä määritelmää sanoja itse sanoessaan erikseen eksplisiittisesti kertoo käyttävänsä.

On kuitenkin mielenkiintoinen konsepti avata näitä mielipidesolmuja. Se onnistuu tavallaan kätevästi. Sillä ihmissuhteissa on usein kaksi osapuolta. Ja tilanteen kääntäminen toisen osapuolen suuntaan on hyvin valaisevaa. Samalla voidaan miettiä asenteellisuuden ja syyllistämisen konsepteja tässä yhteydessä.

Siksi onkin hyvä ajatella että jos on yksi osapuoli joka on "friend zoned" on toinen osapuoli joka on "fuck zoned". Sitten mietitään miltä tilanne näyttää toiselta puolelta. Ja sitten mietitään miten tämä vaikuttaa eettiseen puheeseen.

Minulla on ollut elämässäni tilanteita joissa minut on laitettu "fuck zoneen." Joskin "friend zonessa" oleminen on itselleni tutumpaa. Ja uskallan kertoa että tilanne on kiusallinen. Pääasiassa siksi että siinä joutuu torjumaan tärkeässä asiassa jonkun josta periaatteessa tykkää. Tämä tuntuu vittumaiselta. Myös friend zoneen joutuminen on tietenkin kova pettymys. Tilanne on eitoivottava ja sille ei oikein voi kummallakaan puolella tehdä mitään. Platoninen rakkaus on kuluttavaa ja tämä vaikuttaa myös fuck zonessa olevaan. Usein seurauksena on rajoitteita esimerkiksi sosiaalisessa käyttäytymisessä. Ja kiusallisia tilanteita. Jotka vaikuttavat siihen ystävyyspuoleen. Joka taas tuottaa murheita joita haluaa jakaa. Tai jotka haluaa abstraktioida ja huutaa niistä internetissä ikään kuin kyse olisi laajemmasta periaatteesta eikä omista kokemuksista.

Jos otetaan "sovinistimiesten konsepti" tai se miten feministit näkevät kaikki friend zone -sanaa käyttävät. Jos joku fuckzonetetaan, niin voisiko hän syyttää että hänet on petetty. Että hän on halunnut vain kaveruutta ja ajanut kaveruusasioita ja sitten toinen ikään kuin ei ymmärrä tätä ja ylittää omat rajansa.

Että syyllinen on se joka puhuu tunteistaan ja puhuu jostain friend zonesta. Tilanne on siitä huvittava että sovinistimiehen kohdalla moni voi havahtua tässä kohden tilanteeseen. Mutta toisaalta aika moni feministi tuntuu syyttävän friend zone -tilanteesta miestä. Joten jos pidät friend zonessa olevaa paskamaisena sekstaajana ja irvokkaana limakiimailijana tai petturina tai strategisesti vain pöksyihin tunkevana, niin onneksi olkoot. Ja jos asenne on sama kuin sovinistilla on kyse vain käänteisestä sovinismista. (Ja tätä näkyy siinä kun friend zone -termistä tai ilmiöstä puhuja halutaan väkisin, työllä ja uskomattomalla saivartelulla saada sanomaan sellaista mikä ei ole johdettavissa hänen sanomistaan asioista.)

Itse näen että rakentavampaa onkin lähestyä siten että friend zone ei ole kumpaankaan suuntaan mikään petos tai velvollisuusrike. Ihminen joutuu friend zoneen koska hän ei saa vastarakkautta. Tämä osio ei ole hänen hallussaan. Myös omat tunteet eivät ole hänen hallussaan. Toisaalta fuck zonekin on relevantti ilmiö johon liittyy kiusallisuutta ja ongelmia. Ja jos fuck zoneen joutumisen ikävistä puolista haluaa puhua niin on aivan turhaa vähätellä ongelmaa ja mitätöidä kokemusta. Ja selittää että kenelläkään ei ole velvollisuutta vaan ihastuminen on laillista. (Mikä on triviaalisti ottaen aivan totta. Mutta ei friend zone -termin käyttäjäkään mitenkään automaattisesti selitä että jokaisella olisi oikeus parisuhteeseen. Tai vastarakkauteen. Suurin osa uskoo sellaiseen konseptiin jossa molemmilta osapuolilta kysytään että "tahdotko".) Tilanne on kenkku - osittain jopa juuri siksi että ihastuminen on laillista ja hyväksyttävää - ja siitä tulee saada puhua. Ilman että fuckzonettu leimataan väkisin vaikka "tunnekylmäksi joka ei tajua että ihastumista ei voi päättää on/off -päälle/pois".

Tämä on tietenkin vaikeaa sillä feminismi rullaa rakenteet edellä. Intentioilla ei ole tässä juurikaan merkitystä. (Esimerkiksi naisviha ei siellä yleensä tarkoita sitä että vihaa naisia vaan sitä että uskoo valtarakenteisiin jotka esimerkiksi kertovat mitä nainen saa ja ei saa tehdä. Moni naisvihaaja kokee nimenomaan arvostavansa naista ja naisen roolia.) Kyseessä on myös syyllisyyskulttuurista jossa on uhreja ja pahantekijöitä, valtaa ja vallakäytön kohteita. Tämä on toki tärkeä näkökulma. Ongelma ei tässä kohden ole näkökulman vääryys vaan sen soveltamisen mittakaava.

Pieni ajatus ; Miksi miehet "iloitsevat" lesboista?

Monet miehet ovat kiinnostuneet lesbopornosta. Syy tähän on luultavasti "biologinen". Heteropornossa on läsnä miehiä. Ja tämä ei välttämättä ole kovin innostavaa heteroseksuaalille miehelle.

"Naisiasiallisesti" asia muotoutuu helposti siten, että lesboseksi on miehelle jonkinlainen ultimaattinen valloitus. Tässä selityksessä miehet haluavat tosiasiassa harrastaa seksiä ennen kaikkea "vaikeasti saatavien saaliiden kanssa". Ja kyseessä olisi ikään kuin mieskunnian täydentäminen. Näin ollen nunnat ja lesbot olisivat "hyviä voittoja" koska kohteet olisivat "vaikeita". Samalla tietenkin syntyy tarinoita joissa miehet "käännyttäisivät" lesboja, ja täten tavallaan kyseenalaistaisivat koko lesboseksuaalisuuden. Tekisivät siitä jonkin elämäntapavalinnan. Lesbon käännyttäminen hyvällä heteroseksillä -myytti täydentäisi tätä valloitustarinaa.

Tätä kautta lesboseksin katsomisessa on vaikeaa nähdä mitään kovin hyvää tai kannustavaa. Mutta kenties on syytä katsoa muitakin "kulttuurisia kyhäelmiä" asiasta. Niitä kautta saadaan toisia tarinoita. Jotka eivät välttämättä ole yhtä loukkaavia. (Miehille tai lesboille.)

Selvää on, että ilmiö ei ole mikään internetajan keksintö. Jopa Sigmund Freud yritti keksiä selityksen ilmiölle. Freudilaisen selitysmallin mukaan syynä oli se, että miehet kuvittelivat alitajuisesti äitinsä neitsyiksi ja muutenkin aseksuaalisiksi olennoiksi. Ja tätä kuvaa liitettiin muihinkin naisiin. Seksistä tehtiin tätä kautta ei-naisellista. Tämä tietenkin sopi yhteen perinteisen heteronormatiivisen näkemyksen kanssa, jossa mies on aktiivinen alati seksiä haluava osapuoli kun taas naiset olivat pikemminkin passiivisia ja vastaanottavia.

Freudista tämä herätti ahdistusta ja syyllisyyttä miehissä ; Seksistä tulee tässä maailmankuvassa yhtä epäeettistä kuin joidenkin penetraatiovastaisten feministien mielessä ; Jos mies on hyväksikäyttäjä ja nainen haluton, kokonaisuus on varsin epäeettinen. Se, että lesbot harrastavat seksiä keskenään olikin Freudin mukaan piristävä sitä kautta, että jos lesbot harrastavat seksiä keskenään, niin se tarkoittaa sitä että naiset haluavat seksiä ihan oikeasti. Ja näin miehen ei tarvitse kokea syyllisyyttä siitä että harrastaa seksiä.

Kännissä läpällä (naisten raiskautumisesta ja siitä miten Hännikäisen otsakyrpä on oikeuden miekka)

Timo Hännikäinen on facebookissa selittänyt touhujaan. (Joista kirjoitin itse juuri aikaisemmin.) "Joo. Eilisyönä muiden mentyä nukkumaan etsin facebookista minua solvanneiden ihmisten & järjestöjen sivuja ja kirjoitin sinne mm. toiveita kyseisten henkilöiden pikaisesta itsemurhasta ja kaikkea täysin painokelvotonta. Ilmeisesti joku kevään paskamyrskyn mittaan kertynyt v***tus saavutti saturaatiopisteen. En puolustele toimintaani enkä toisaalta esitä anteeksipyyntöjäkään. Kunhan totean tapahtuneen. Häpeän lähinnä sitä, että olen alentunut kaikenlaisten hölmöjen tasolle. Toivotan ystäville hyvää ja vihollisille pahaa juhannusta, vastaisuudessa olen coolimpi ja harjoitan ankarampaa itsehillintää. Totean vielä, että seuraavan parin viikon aikana minua on turha pyytää baariin, koska työskentelen uuden kirjan parissa. Kunhan rupeama on ohi, vedän kyllä isot lärvit mutta silloin ehkä ette halua sattua tielleni. Terveiset sateiselta Padasjoelta."

Kannanotto on kiinnostava. Sillä Hännikäinen ei kadu. Hän esittää kyllä hieman sen suuntaista melkein. Mutta ei. Asenteen voi tiivistää hänen omiin sanoihinsa "Morkkis tulee kyllä, mutta minä määrään päivän." Hän sanoo myös "aamenen" seuraavaan "Kännijutut ovat kännijuttuja, ja rankempi huumori asia sinänsä. Rehellisesti sanoen en ole sitä mieltä, että Timon pitäisi pyytää anteeksi keneltäkään. Toki jos siltä tuntuu jossakin tapauksessa, niin siitä vain. Muutoin se on vähän sellaista ammattiloukkaantujien myötäilyä. Kannattaa toki vähentää näiden tyyppien herkuttelumahdollisuuksia, ne tarttuvat kaikkeen."

Hän korostaa enemmän strategian huonoutta ja selittää miksi asia on tapahtunut kuin pahoittelee tai pyytää anteeksi. Hän korostaa asiaa lähinnä tu quoque (sinänsä aivan tosiasiallam kuten itse suurelti koostamani hikipedia -artikkeli demonstroi): "Mitä tulee juhannusyönä sosiaalisessa mediassa kirjoittamiini linjaltaan misogynistisiin ja törkeisiin kommentteihin (jotka olivat Jalosen verbaalisen oksennuksen varsinainen aihe), eivät ne oikeastaan olleet sen pahempia kuin liberaalien kulttuuri-ihmisten keskuudessa moitteettomassa maineessa olevan Panu "Raiskaajan siitin on oikeuden miekka" Höglundin monet avautumiset." Tätä erikoista ymmärrettävyyden ja hyväksyttävyyden teemaa korostaa myös "Niin kuin jo aiemmin totesin, en puolustele sanomisiani. Mutta jos olet yhtään perehtynyt siihen törkyyn, jota henkilöstäni on sosiaalisen median puolella kirjoitettu jo pitemmän aikaa, on vähän kohtuutonta sanoa että "sä saat haukkua muita mutta muut ei sua"." On sisäisen koherenssin kannalta täysin hyväksyttävää jos kaltaiseni avoimesti julma kusipää sanoo jotain tämänlaista. Mutta kun tätä tekee ihminen joka kannattaa ja jopa edustaa "kunnian" kaltaisia konsepteja, on tilanne enemmän kuin huvittava. Tai oikeastaan vähemmän.

Moraalifilosofiaan.

Minä en toki ole tässä missään nimessä uhrina. Enkä ole "suvaitsevaistoakaan". Ja tämän lisäksi olen niitä paskamaisia ihmisiä jotka eivät edes elä mitään armon ja anteeksiannon käsitteitä. Minulle ihminen jonka luotettavuus pettää ja joka ei kontrolloi itseään on nimenomaan tätä. Epäluotettava ihminen. Liability problem. Joku joka menettää meriittejään kaikessa mitä tekee. Ja sanon tämän puoliammattilaistrollina. Kantani itseni kautta tähän asiaan on hyvin Groucho Marxin tyylinen : En luota järjestöihin jotka hyväksyvät minut jäsenikseen. Sama koskee mr. Himo Kännikäistä.

Mutta voinen lähestyä ongelmaa toisella tavalla. Moraalifilosofiassa ja juridiikassa asiaa on lähestytty kuivasti. Voin tätä kautta ottaa esille sellaisia konsepteja joita en tunnusta, hyväksy tai elä omassa elämässäni. Näkökulma on toivon mukaan hedelmällinen ihmisille jotka ovat tai haluavat olla perinteisellä tavalla eettisiä. Tai ainakin eettisempiä kuin minä. Ja joille lieventävä asianhaara kulkee armon ja anteeksiannon edellä.

Otan avukseni toisen vertauksen, enemmän kuin hieman epäkohteliaan.

Viime päivinä on keskusteltu toisestakin asiasta jossa humalatila ja syyttömyys ovat olleet vahvoina. On nimittäin keskusteltu humalassa olevien naisten raiskaamisesta. (Joka on relevanttia siltäkin osalta että Hännikäinen itse asiasa kävi kännissä läpällä vittuilemassa entisille raiskauksen uhreille.) Tähän arvokeskusteluun liittyy myös Jenny Rostainin kuvaus omasta nuoruudestaan. Hän kertoi humalakokemuksestaan "Heräsin myöhemmin säikähdykseen keskeltä sammuneen untani. Mies oli minun päälläni - ja hän kirjaimellisesti oli juuri ottamassa minut väkisin, saamassa orgasmin. Hän makasi väkisin tiedottoman teinitytön kehoni, jonka kokemukset seksistä tuossa vaiheessa olivat kovin rajalliset. Minä en ollut antanut lupaa miehelle. En ollut pyytänyt häntä makaamaan minua, kun olisin sammuneena. Ja siltikin hän teki niin."

Samoin esille on noussut se, että raiskauksesta syyttäminen on naisten keino käyttää valtaa. Esimerkiksi miehiä voidaan syyttää raiskauksesta jota ei ole tapahtunut. Tai keksiä että suostumusta ei olekaan annettu.
1: Minun on ollut hieman erikoista katsoa tätä tilannetta koska olen huomannut että aika monet oikeistokonservatiivit jotka muuten vaativat kovempia ja raaempia tuomioita ovat tässä tilanteessa olleet hyssyttelemässä ja vähättelemässä. Toki tämä on yhtä omituista kuin se, että vasemmistolaisefeministit ovat noin yleensä enemmän eheyttämässä rikollisia kuin tuomitsemassa heitä ja ovat siksi lempeiden ja lyhyempien tuomioiden kannalla. Mutta silti heidän raiskaajien kohteluteksteissään vilisee säännöllisen epäsäännöllisesti kastrointifantasioita. Tässä ällistyksessä on jotain samaa, mutta erilaista, mutta samanlaista...

Tässä "tiettyjen ihmisryhmien" henkenä on ollut se, että humalassa humalatila muodostui tuomiota päätettäessä jollain tavoin "lieventäväksi asianhaaraksi" sen suhteen, että häneltä ei raiskaustunnusmerkistön täyttymiseksi vaadittu sanallista tai fyysistä kieltäytymistä aktista. Ja sitten toisaalta on vihjattu että kenties tekijän humalatila voi pienentää raiskauksen tuomittavuutta koska seksi on niin "eläimellinen" ja vaistonvarainen asia, että humalatilan aiheuttama inhimillisen järjen ja logiikan pako antaa sijaa geneettisperäiselle luonnolliselle atavistiselle käyttäytymiselle. Tämä luonnollisesti vertautuu siihen että Hännikäinen humalassa muuttui vihansa ja ärtymyksensä vuoksi eläimelliseksi raivokoneeksi. Ja että tämän vuoksi "olisi ikävää jos sananvapautta kavennettaisiin humalatilan vuoksi".
1: Mikä on omituista kun on korostettu että Hännikäisen ympärillä mekastaminen on turhaa. Kritiikki on sanomista. Toki tämänlainen "deleetionistit sananvapauden puolesta" -henkinen ajatus on yleistä. Tässä oma kantani on se, että kritiikki ja mollaaminen on sananvapautta. Valitettavasti kenties maailmassa todella on liikaa sananvapautta. Kenties ihmisiä savustetaan liialla sananvapaudella ja sananvapautta käytetään väärin. On silloin normaalia sensuroida ja harrastaa poliittista korrektiutta jotta ei esimerkiksi ajeta ihmisiä itsemurhaan sanomisilla. Tällöin asia tietenkin pitää sanoa tätä kautta. Eikä selittää että asia ei olisi sananvapautta. Hännikäinen kuvaa kriitikoidensa kuvauksella "ennalta-arvattavaa ja tyhjänpäiväistä kohua". Joten hänen faniensakin on soveliasta kulkea tätä tietä eikä puolustaa sananvapautta.

Onko se lieventävä asianhaara?

Raiskauksen kohdalla kysymys on tavallaan helpompi. Siinä "consent is the difference between sex and rape." Eli kysymys on halukkuudesta.

Tässä tiedottomuus voi olla jopa rikoksen pahennus. Sillä raiskaus ei ole pahoinpitely. Voidaan ajatella että jos tehdään väkivaltainen raiskaus, niin tehdään raiskaus ja pahoinpitely. Näin teoista voidaan tuomita klimppinä jossa on eri osasia. Tiedottoman raiskaaminen taas sitten olisi entistäkin vahvemmin raiskaus, sillä tajuton ei voi antaa suostumusta, ei implisiittisesti eikä eksplisiittisesti. Hän ei puhu eikä ilmeile tilanteeseen sopivasti. Joten tajuttomuus voi tässä mielessä olla raiskausta vahvistava elementti. Ja sellaiseen turvautuva raiskari on kuopassa ja kaivaa sitä syvemmälle.

Raiskauksen kohdalla voidaan nähdä että humalatilaa voidaan käyttää hyväksi monella eri tavalla.
1: Voidaan esimerkiksi nähdä että suostumus voi olla "juridista tai faktuaalista". Ensimmäinen (imputed consent) koskee sitä että onko teko lain edessä kiellettyä. Ja toinen (actual consent) sitten sitä "koetaanko se noin yleisesti olevan väärin". Sitä mitä juristit sanovat ja mitä papit sanovat. Mitä uhrin juristi sanoo ja mitä uhri itse kokee.
2: Toisaalta voidaan nähdä että suostumus luokitellaan henkilöiden sisäiseen kokemukseen (attitudinal consent) ja miltä se on toisesta näyttänyt (ekspressive consent)

Tätä konseptia on tietenkin vaikeaa soveltaa nettikeskusteluun. (Se on oleellista lähinnä siltä kannalta että sidoin tähän yhteyteen kommentaaria siitä viikon toisesta muotiaiheesta josta riideltiin ties missä sosiaalisessa mediassa.) Siinä henki on toinen. Ei ikään kuin voida pyytää lupaa puhua koska jo tämä pyyntö on puhumista. Tässä mielessä sananvapaus on hankalampi tapaus. Epäanalogia on huomattava. ; Tämä huomioiden raiskaus muuttuu käteväksi vertaukseksi. Sillä tästä erosta huolimatta niissä on jotain samaa.

Näiden luokitelmien avulla voidaan toisaalta nähdä että humalapanemista voidaan virittää monella tavalla. Esimerkiksi jos ihminen itse juo itsensä humalaan voidaan huomata että hän on itse tietoisesti juonut viinaa. Ja näin ollen hän olisi teoistaan enemmän vastuussa kuin sellainen joka ei tiedosta että hänelle on juotettu alkoholia tai myrkkyä. Harva nainen ymmärtää että hän antaa luvan raiskaamiselle sammumalla. Useampi mies tiedostaa että hänestä saattaa tulla humalassa eläin. Ja jos tämä on tiedossa  - kuten on ihmisellä joka tietää että saattaa kirjan valmistumisen jälkeen olla humalassa sellainen että ihmisten ei kannata tulla - niin tämän ihmisen itsensä on tiedettävä tämä ja vastuu seurauksista on siksi hänellä. Hän on tiennyt tai hänen on pitänyt tietää että humala tekee hänestä sellaisen. Jos on impulsiivinen ja sen tietää, niin sitten siitä seuraa asioita. (Joko tunnustaa olevansa anteeksiannon tuolla puolen oleva arvoton ja paska ihminen tai ei juo. In sense of coherency I really do not care which one.)
1: Jatkuvasti humalassa töihin tuleva mies joka tekee tyypillisiä humalavirheitä ei ole minkään lieventävän asianhaaran alla. Humala selittää hänen virheensä. Mutta ei voida irrottaa "vastuuntuntoista miestä joka ei tee virheitä selvin päin" kun äijä kuitenin toistuvasti on humalassa töissä. Se, että ihminen tietää tulevansa humalaan viinasta ja tietää että humalatila alentaa työn laatua johtaa siihen että toistuvasti kännissä töihin tuleva ansaitsee palkanalennuksia tai jopa potkut. Eikä tätä työn rajoittamista humalatilan vuoksi voida pitää minään jossa ei anneta armoa vaikka olisi ymmärrettäviä syistä ja lieventäviä asianhaaroja.

Raiskautuu, ajautuu.

Tätä taustaa nähden ihmettelen sitä miten se, että joku nainen huijaa ja saa miehen näyttämään raiskaajalta olisi jotenkin argumentti millekään. En ole törmännyt pahoinpitelyyn liittyvissä argumenteissa siihen että asia olisi jotenkin lievempi siksi että "joku voi hakata naamaan pöytään ja syyttää huoneessaolijaa pahoinpitelystä niin" ... Varmasti voi, mutta so not?!

Humalassa ja suostumisessa on toki asteita ja niistä voisi halutessaan tehdä jotain mutkikasta, tilannekohtaista. Tämänlainen tilannetarkkuus ja kyky soveltaa erilaisiin tilanteisiin kuitenkin tuntuu näissä puolustuksissa puuttuvan. Sekä Hännikäinen että nämä raiskauksien vähättelijät sekoittavat kausaaliselityksen oikeutukseen. ; Kun selittää miksi joku vaikka hakkaa tai on sadistinen raiskaaja, osa todella uskoo että riipivät tarinat surkeasta lapsuudesta ovat oikeutus. Ne ovat itse asiassa selitys. Ja kenties tämä osoittaa että nämä ihmiset eivät mahda mitään itselleen ja ovat täten muita vaikeammin muutettavissa. Joka taas on argumentti sitoa heidät vaikka ehdottomammin vankilaan kuin sakkoihin. Ja vankilaan pidemmäksi ajaksi kuin muita, koska siellä he eivät pääse taipumuksiaan toteuttamaan. Ja näin voidaan tehdä juuri sen vuoksi että tämä annettu selitys on tosi. (Eikä vaikka vain jokin valamiehistöä lepyttämään keksitty epätosi tarina ja petkuhuiputusta.)

Jos pitää "miehiä huijataan raiskaajiksi" -lausunto tai "kännissä ja läpällä" -lausunnot laittaa, ei tuskin olla etsimässä analyysiä ja kontekstia vaan vähätellä koko ongelmaa. Ja tämä vähättely on nähdäkseni vakava. Sillä aina kun tekijää, kuten raiskaajaa tai väärintekevää "oikean ideologian kannattajaa", puolustetaan kategorisesti, se kertoo että ilmapiirissä tämä rikostyyppi joko hyväksytään tai sen olemassaoloa ei tunnusteta eikä ongelmiin siksi haluta puuttua. Ja tämä tarkoittaa sitä että kyseessä ei ole enää vain tämä yksittäinen teko. Vaan se, että tämä viiteryhmä laajemmin puolustaa tämänlaisia tekoja tai suhtautuu niihin vähättelevästi ja myötämielisesti.
1: Hikipediassa tämä ero tunnetaan vandaalien kohdalla siten että on "vandaaleja" ja "vandaalismielisiä". Esimerkiksi itse en ole "vandaali" mutta jossain määrin olen "vandaalismielinen" ja olin esimerkiksi Peelon jonkinasteinen fanittaja. Vandaalismielisyys helpottaa vandaaleiden toimintaa. Ja jopa kannustaa heitä toimimaan. Tämä varmasti lisää vandalisoimisprosentteja ja sitä että vandaaleihin ei puututa silloin kun sitä tapahtuu.

Kun tämä vähättelyn trendi kerran on ilmoilla niin mitä keksivät sanasepot seuraavaksi raiskausteemaan? Milloin kuulemme otsikoita "nuori nainen raiskautui"? Mitä tämänlaisia vähättelyjä esitteleville ihmisille oikein kuuluu? Ovatko he lapsena hakkautuneet monta kertaa? Ovatko he pudottautuneet vihaisen vanhempansa sylistä lattialle pää edellä useinkin?

Tässä mielessä Hännikäisenkin kannattaa kenties miettiä miksi hän säännöllisesti ajautuu erilaisiin tilanteisiin joissa hänen impulsiivisuutensa korostuu? Ei sellainen törkeily ainakaan kunniallisen ihmisen toimintamalleihin kuulu. Ja jos siitä puuttuu sankaruus, kyseessä on pikkumainen ja antisankarillinen teko. Ja kuten Hännikäinen itse sanoo "kunnia" -kirjassaan, kunniassa oleellista on juuri se että sen voi menettää. Hän voi sitten miettiä onko raiskatuille heittämänsä jutut jälkikäteistä asennettaan myöten sankaruutta vai siisselimäistä pelkuruutta. Sitten hän voi miettiä että onko häntä moittivat sittenkin vain möliseviä punaviherkuplalalsia vai kenties onko mukana ihan oikeasti joitakuita sellaisia joille se paljon kaivattu "Kunnia" painaa enemmän kuin se että onko halveksittavan käyttäytymisen kohde vasemmistolaisfeministi vai oikeistokonservatiivimies.

Jos tu quoqueen - ja muuhun oman käytöksen vertaamiseen vastapuolen soveltamien temppujen kanssa - pitää turvautua samalla kun moittii näitä muita ihmisiä ... niin kannattaa ihan oikeasti miettiä mitä tämä logiikan kautta käytännössä suoraan sanoo itsestä. Jos korostaa että omat temput ovat analogisia vastapuolen törkypaskiaisten kanssa, kannattaa muistaa että se on tunnustus siitä että on itsekin törkypaskiainen. Ja jos on sellainen että ei kykene kontrolloimaan impulsiivisuuttaan - tai useinkin ajautuu tiloihin joissa syntyy kohua sen vuoksi että esimerkiksi humalatilansa vuoksi ei kykene kontrolloimaan impulsiivisyuuttaan - niin sitten tämä on entistä vahvemmin omaa käytöstä kuvaava piirre.

Hännikäinen on paska ihminen. (Lisäksi hän on paska ihminen joka ostaa koristeellisia veitsiä ja natsikitchiä ja muuta maskuliinisuuden pintasilausta. Hän ilmeisesti sekoittaa miehisyyden imitoinnin aitoon miehisyyteen. Mikä toisaalta on mitä ilmeisimmin se mitä ylipäätään on olla Timo Hännikäinen aina ja kaikkialla.) Hän on kova hakkaamaan heikkoja ihmisiä humalassa. (Tai ainakin rehentelemään tällä.) Mutta mustaa vyötä hänellä ei ole. Eikä muutakaan kompetenssia hakata ihmisiä jotka kykenevät puolustamaan itseään. Hän on antisankari. Se, että häntä puolustetaan on häpeäksi koko hänen fanipohjalleen. Hänen vaimonsa kannattaisi panna tästä entisestä selibaatista vihdoin esiin se mies joka hän ei ilmiselvästi ole. On ikävää nähdä miten Hännikäinen on vuosien varrella muuttunut rassukasta raukkamaiseksi.
1: Sillä raukkamaista on seksuaalista väkivaltaa kokeneille heittää juttuja ja sitten korostaa teksteissä että kohdisti kiukkua ikään kuin vahvemmin vain feministeille. Ja sitten selittää että ei ole morkkista asiasta vaan että vikana on vain typeryys strategisella tasolla. Mielestäni strategiointi tämänlaisessa on samaa kuin selittäisi että on pahoillaan siitä että kännissä vihapäissään hakanneet ovat kyenneet kävelemään koska rampoja hakkaamalla toiminnasta tulisi itselle vähemmän vaikeuksia.

Poliitikkojen dementiaa

Hannu Kiuru on ottanut kantaa Toimi Kankaanniemen seksiviestikohuun. Hänestä "Nähdäkseni tässä on mukana jotakin sellaista, mikä ei oikeuta pikatuomiota sovinistisiaksi. Kiinnostavampi kysymys on se, mikä sai miehen myymään periaatteensa, jos näin voi sanoa. Mikä painaa pään sisällä, korvien välissä, mielessä?" Sillä, ilman suoraan tehtyä diagnoosia hän määrittelee diagnoosin itse. Jotta välttäisi liiallisia ja hätäisiä päätelmiä. "Valistunut arvaukseni on, että kyse voisi olla sairaudesta nimeltä otsalohkodementia, jonka taustalla voi olla rypäs eteneviä rappeuttavia sairauksia kuten aivovamma, aivoverenvuoto tai aivokasvain. Huomionarvoista on, että mm. pidäkkeet ja estot saavat käskynsä tältä alueelta. Kaikki tapahtuu hitaasti ja kuluu yleensä aika kauan, ennen kuin kukaan tulee ajatelleeksi aivovaurion mahdollisuutta oudon käyttäytymisen ja mahdollisten uusien luonteenpiirteitten syynä."

Toki selitys on jotain josta on vaikeaa nähdä onko se muuta kuin vitsi. On mielenkiintoista miten Ilkka Kanervan kohdalla vastaavia teorioita ei keksitty, joten voidaan arvailla että taustalla saattaa olla lähinnä Kankaanniemen kristillinen vakaumus. Siksi Kanerva olisi erilaista puuta.

En jaksa intoutua moralismista. Se on jotain jota kristityt harrastavat aivan riittävästi. En pidä seksiviestittelyä hyvätapaisena. Mutta huomioin että esimerkiksi Ilkka Kanervan erottamisen kohdalla merkittävää oli seksiviestittely työaikana sekä hänen aikaisemmat sopimuksensa varovaisuudesta jotka osoittivat että Kanervalla ei ollut pelisilmää ja luotettavuutta. Itse viestittely ei nähdäkseni vaikuta muuten itse työhön tai ole hyvä syy erottamiseen. Toki ymmärrän aiheeseen liittyvien uutisotsikoiden syvän huumoriarvon. Esimerkiksi "Näinkö meni ministerinpalli sivu suun?"Hinnatonta!

Ajatukseni menivät kuitenkin muualle. Voisin nähdä miten kristityt mielellään tuomitsevat ateisteja mutta keksivät lieventäviä asianhaaroja kristityille ja kutsuvat tätä prosessia "hätäisten johtopäätösten välttämiseksi". Mutta minussa ei riitä sappea tämänlaiseen. Päätin että olen huvittunut tästä. (Hannu Kiurun kikkailu viittaa sen sijaan siihen että itsediagnosoin hänelle kyökkipohjalta jonkinlaisen persoonallisuushäiriön, tai psykopatian. "En ole lääkäri enkä tunne Kiurua henkilökohtaisesti, mutta intuitioni on sen verran vahva, että koin tarpeelliseksi laajentaa liian yksipuolista kirjoittelua ja keskustelua." Katsos että ei tehtäisi liian hätäisiä päätelmiä tunnepohjalta, huolimattomasti.) Siksi ajatukseni menivät muistiasiaan.
Urho Kaleva Kekkosta suojeltiin vapisevana dementikkona. Matti Vanhaselle tuli ihmeellisiä muistihäiriöitä. Itse olen ajatellut että politiikanteossa muisti on yksi tärkeimmistä työvälineistä. Kuitenkin näyttää että sosiaalisen median aikana moni poliitikko on vaikeuksissa sen takia että sosiaalisen median tallennuskapasiteetti muistaa hänen puolestaan.

Perinteisessä poliittisessa kulttuurissa ilmeisesti totuttiin siihen että asiat hoidettiin nimettömästi, varjoissa ja sellaisella mystiikalla jossa kävi helposti niin että kukaan ei enää tiedä kumpi on suurempi (1) Kreikalle annettava laina (b) Keskustapuolueen epämääräiset puoluetuet. Ja puhumaan asioista minkäänlaiselle medialle (sosiaalinen tai muu) uhkailtuna tai lahjottuna. On ollut tärkeämpiäkin tekemisiä, kuten kahvin juominen. Tässä maailmassa jokainen oli syytön kunnes oli todistettu syylliseksi. Joten tärkeintä ei ollut olla avoin ja rehellinen ja tuoda esiin todisteet valoon. Tärkeämpää oli se, että ei jättänyt todisteita eikä muistanut tai paljastanut asioita.

Sitten tämä muuttui ja jouduttiin esimerkiksi elämään maailmassa jossa joku teeskentelee olevansa Matti Vanhanen twitterissä. Ja jossa joku nappaa haltuunsa nykyajan hengellisen viisauden lähteen, itsensä linkin ihmisen ja Jumalan välillä, Päivi Räsäsen facebookin. Tämä muutos ei ole kovin vanha. Mutta monet poliittiset broilerit sen sijaan näyttävät olevan. En edes yritä jaksaa muistaa sitä miten monta kertaa poliitikko on vedonnut kohun edessä muistinsa tyhjenemiseen. Jos moralistinen seksiviestittely ei minusta ole syy erottaa ihmistä, niin nämä kaikenlaiset muistisairaat sen sijaan ovat. Jos Hannu Kiuru on selityksissään totena, on syytä päästää dementikko sairaseläkkeelle pilaamasta Suomen mainetta. Minä tälläisiä ihmisiä virkoihin uudestaan kutsuvat oikein Arkadianmäkeä pitävät? Terhokotina?

Natsit ja potsit ; sompanssit ja hompanssit ; eli ihmisryönästä ja kollektiivisesta syyllisyydestä

"Ei persu ole ihminen. Minä voin elää vain jos persu ei voi. Näin yksinkertaista se on."
(Panu Höglund)

Moderni länsimainen oikeustaju on nojannut sellaiseen ajatukseen että ihmistä ei voi tuomita toisen ihmisen rikoksista. Tätä kautta on torjuttu ns. kollektiivinen syyllisyys. Monessa barbaarisena pidetyssä kulttuurissa leimallisempaa on sen sijaan ollut esimerkiksi verikosto, joka on voinut kohdistua rikoksentekijän lähisukulaisiin. ; Tässä oikeustajussa on järkeä. Voidaan itse asiassa nähdä että noitavainot olivat ongelmallisia juuri siksi että ne eivät enää niinkään tarkoittaneet yksilöiden rikoksia kuin sitä että tietty ihmisryhmä nähtiin rikollisiksi riippumatta siitä mitä yksilö oli milloinkin tehnyt. Identiteetille rakentuu siis jonkinlainen essentiaalinen kuvaus joka sitten leimaa joka ikisen tämän ryhmän edustajan, riippumatta siitä miten he tekevät asiat.

Voidaan jopa sanoa että jos mietitään rikoksentekijän karkottamista maasta, tai amputaatiota rankaisumenetelmänä, niitä voidaan pitää oikeustajumme mukaisempana kuin vaikka rikollisen lähisukulaisen vangitsemista. Siitä huolimatta että emme pidä vankilaa kovin epähumaanina kun taas erilaisia sapelirangaistuksia sitäkin enemmän.

Näkisin tässä jopa hyvän määritelmän sille paljon puhutulle "vihapuheelle". Voidaan sanoa että siinä vaiheessa kun tilastollinen riskianalyysi muuttuu ihmisryhmän kuvaukseksi loppuu asiallinen kritiikki ja vihapuhe alkaa. (Riippumatta puhujan tunteista.) Melko moni korostaa että olisi jotenkin eri asia tuomita ihminen sellaisen piirteen kautta mikä on synnynnäinen ja mikä valittu. Mutta nämä samat ihmiset kuitenkin suuttuvat kristittyjen vainosta joka kohdistuu valittuun uskontoon. Ja minustakin kristittyjä voi vainota. Kuten myös muslimeita, riippumatta siitä miten moni heistä esimerkiksi sapeliteloittaa journalisteja.

Näkisin että tämä kulma on kenties relevantimpi kuin koskaan.

Jo maltillisemmissakin paikoissa on nähtävissä haikailua kollektiivisen rangaistuksen perään. Katsotaan vaikkapa "Takkirauta" -blogia. Siellä on viime päivinä kirjoitettu noitavainoista. Ja sekä moderneista että keskiaikaisista. Katsotaan vaikkapa "albiinojahtia Tansaniassa" ; "Kyse on siis kaikkein alhaisimmasta ja vastenmielisimmästä vainoamisen muodosta - taikauskoisesta ja barbaarisesta erilaisiin ihmisiin kohdistuvasta vainosta ihonvärin ja taikavoimien vuoksi. Kyse on noituudesta. Ja sattuneesta syystä ruukinmatruunalta heltiää harvinaisen vähän sympatiaa noituudesta tuomittuja murhamiehiä ja -naisia kohtaan." ... "Afrikassa vanhat kansanuskomukset ja taikausko elävät yhä nykyaikanakin vahvasti ihmismielissä, eikä sen enempää islam kuin kristinuskokaan, jotka suhtautuvat erittäin vihamielisesti noituuteen, ole kyenneet kitkemään niitä. Ja ne suhtautuvat noituuteen erittäin vihamielisesti siksi, koska moniin noituuden muotoihin kuuluvat rituaalimurhat, kuten muti." Samoin siellä puolustetaan keskiaikaisia länsimaisia noitavainoja sanomalla että "Ei ole epäilystäkään, etteikö tällaista ihmishengistä ja mistään ihmistavoista piittaamatonta murhanhimoista noituutta olisi harjoitettu aikoinaan pakanallisessa sekä pimeiden vuosisatojen Euroopassakin - ja etteikö siitä sitten olisi noussut valtava haloo, ja villiintyneet kansanjoutkot sitten murhanneet noituudesta syytettyjä. Mutta satojen vuosien kristillinen aivopesu teki tehtävänsä Euroopassakin, ja noituus lopulta hävisi karolingiseen renessanssiin tultaessa. Sensijaan noitahysteria ei - nuo kaikki noituusmurhat ja noitien tavat säilyivät kansojen kollektiivisessa muistissa - eikä tarvittu paljon, kun saatiin lynch mob aikaiseksi. Mietitäänpä Monty Python -sketsiä "She's a Witch!". Ja juuri tätä vastaan myös inkvisitio taisteli." Lainauksista näkee selvästi, että blogisti tunnistaa riskit, mutta toisaalta hän antaa niille hieman tilaa. Hän näkee että tuomittu noita on saanut ansionsa mukaan jos tämä on surmaaja ja tehnyt kauheita rikoksia. Tämä on OK. Mutta muotoilu vihjaa jo siihen suuntaan että vainot on tehty koska jokainen noita on tämänlainen kammottava murhaaja. (Vaikka mukana oli ihan sitä että jos lehmä kuoli luonnollisesti, tästä saatettiin syyttää naapuria. Toki myrkyttäjiäkin oli, mutta noituus on epämääräisempi.)
1: Voisin puuttua siihen että tässä vaietaan aika vahvasti siitä että albinojahtia ovat länsimaissa moittineet lähinnä erilaiset ateistit. Esimerkiksi "Paahtoleipä" -blogissa on ollut afrikan taikauskoon ja ihmssurmiin liittyvää tiedottamista. Ja siinä korostui se, että esimerkiksi kristinusko on paikoitellen synkretisoitunut noitavainojen kanssa. Kun kristitty vainoaa noitia Kristuksen nimeen, on selvää että tässä on palattu ajassa taaksepäin. Samalla selittyy miten vastustetut noidat näyttävät metodeiltaan niin kovasti niiltä kristityiltä. Ja ongelmana on juuri se, että kun noituuden nimissä tehdään oikeasti myös kammottavia asioita, niin tästä tulee oikeutus tuomita yksilöitä jotka eivät ole tehneet mitään. Epäily noituudesta riittää. Liiallisuudesta vihjaa juuri se, että noidiksi on tuomittu usein nimenomaan lapsia, eikä esimerkiksi aikuisia joiden voisi luulla oppineen pahan uskonnon opit ja salavihkaiset salamurhaamisen ja ihmisruumiiden paloittelujen metodit.

2: Samoin voisin muistuttaa että varhaisin inkvisiitio perustettiin Euroopassa sen vuoksi että täällä oli kataareja. He olivat varsin lempeä, joskin minun silmissäni harvinaisen höyrähtänyt, uskonkunta. Harmittomista hulluista koostuva uskonto koettiin uhkana koska he käännyttivät ihmisiä. Tämä uhkasi katolisen kirkon valtaa. Kekseliästä olikin se, että katolinen kirkko keksi kerettiläisyyden ajatuksen. Inkvisiition toiminta oli tässä vain osa. Kokonaisuus oli prosessi jota ei voi arvioida vain yhdestä osasta. Toimintastrategiaan yhdistettiin inkvisiition lisäksi esimerkiksi siviilien massamurhat. (Mikä osittain selittää miksi katolisen kirkon inkvisiition surmamäärät ovat niinkin pieniä kuin ovat. Massamurhat menevät helposti, liian helposti, erilliseen fragmenttiin.) Koko Béziersin kaupunki siviiliväestöineen tapettiin. Historiaan onkin tästä jäänyt slogan ; "Kill them all, the Lord will recognise His own." Mikä oli merkittävää. Sillä kataarit olivat jotain jotka nähtiin ennen vainoja kristittyinä. Lisäksi siviiliväestön tappamista pidettiin ennenkuulumattomana koska kristilliseen perinteeseen oli kuulunut vahvasti ajatus siitä että siviiliväestö on resurssi. Siksi kaupungin valtaamisessa siviiliväestön siirtyminen uudelle valloittajalle oli tärkeä osa asianjärjestystä. Béziers oli niin järkyttävä että myöhemmin esimerkiksi Carcassonnen kaupunki luovutti kataarinsa vapaaehtoisesti. Tämä oli menestysstrategia.
3: Samoin inkvisiition kohdalla oli syytä tiedostaa että se ei - toisin kuin Takkirauta väittää - ollut mikään standardi. Paikallisia eroja kuulusteluissa oli hirvittävästi. Tärkein ero oli siinä että osaavia pyöveleitä ja kirkollisia kuulustelijoita ei ollut tasaisesti jakautuneena jokaisella pikkupitäjällä. Takkirauta näyttääkin tiedostavan tämän ongelman kertomalla että ei ole mitään inkvisiitiota vaan eri paikoissa eri aikoina toimivia tahoja. Toisaalta hän niputtaa toisaalta ei. Tämä vihjaa "tiettyihin suuntiin" ajatteluprosesseissa. On kenties tärkeämpää oikeuttaa tietyn ideologian toiminta kuin nähdä kokonaisuutta.

Takkirauta -blogi on tosin maltillinen.

Näkisin että tuore joukkoraiskaus on tästä järkyttävä esimerkki. Nähdäkseni tässä on esillä kaksi ihmisryhmää joista molemmat käyttävät jonkinlaista "tilastollistavaa yleistämistä" jossa on kollektiivisen rankaisun ja ansaitsemisen sävyjä.

Ensin on katsottava tekijöitä. Elämme Herratonta vuotta 2015. (Ei häntä näkynyt tätä raiskausta torjumassakaan.) Ja täällä voi tapahtua joukkoraiskaus jonka tekijät esittävät vakavasti että eivät pidä tekoaan rikoksena. "Poliisi on kertonut, että tapahtumien kulku on hyvin tiedossa. Epäillyt ovat kertoneet tapahtumista, mutta jokainen kiistää itse syyllistyneensä mihinkään rikokseen." Minun lukutaidollani tämä tarkoittaa sitä että teon prosessi on kerrottu ja tunnustettu, mutta teossa itsessään ei nähdä mitään väärää. Tämä johtuu varmasti siitä että "nainen" nähdään essentiaalisena tilastona eikä ihmisenä.

Tälle vastapuolta sitten edustakoot "Vastarinta" jossa kommenteissa on nähtävissä lynch mobin henkeä. Aikuisia ihmisiä, jotka kehtaavat kutsua itseään patriooteiksi, avoimesti fantasioimassa ja järjestämässä joukkovainoja ja lynkkauspartioita. "potkittava maiharin teräskärjillä päähän tavattaessa" ... "vuosimallia 99 löytyi facesta myös, syntymäpäivä oli julkinen" Henkenä on turhauma, kollektiivinen rankaisu ja halu toimia itse. Ja nimenomaan toimia ilman sanoja. "Itselleni alkaa riittää tämä touhu! On aika tehdä jotain konkreettista ja liittyä Kansalliseen Vastarintaan. Ei nämä asiat nyrkkiä taskussa puimalla ja netissä räyhäämällä parane. Tarvitaan tekoja!"

Näitä ihmisiä vastaan asettuminen ei tosin tunnetusti ole kovin fiksua. Koska vastustajat ovat heti - puolesta riippuen - joko "rasisteja" tai sitten hyväksymässä itse rikokset ja ollaan sitten "pedofiilien puolella", joka johtaa välittömästi epäilyyn siitä että on itse pedofiili. Sama lynkkausmeininki ilmenee toki myös muissa aiheissa. Erityisesti pedofiilit ja koirien myrkyttäjät herättävät tunteita. Ja niidenkin kohdalla ollaan helposti tekemässä muutamaa asiaa:
1: Ohitetaan ajatus siitä että rikoksesta tuomitseva taho on lakitupa. Demokraattisessa maassa lainsädääntö ei ole koskaan valmis ja tyytymättömyyttä vaikka tuomioiden priorisoinnista - raiskauksesta pienempiä tuomioita kuin piratismista jne. - debatoidaan vaikka kansalaisaloittein.
2: Unohdetaan länsimaisen oikeustajun Montesquieun vallan kolmijako, siis se jossa rikoksen tutkiminen, rikoslain säädäntö ja rikoksen toimeenpano pistetään eri tahoille. Diktaattoria ja lynkkauspartiota yhdistääkin se, että näissä ovat molemmat. Lisäksi tahtoisin huomauttaa että tämä barbaria lienee jonkinlaista eetokseltaan epäeurooppalaista maahantuontitavaraa. Sitä pitää hakea joko kaukaa menneisyydestä, ulkomailta tai omista eläimellisistä ennakkoluuloista.
3: Lähdekritiikki. Kun sivusto laittaa nimen ja kuvan esille, luotetaan että tässä nyt on se pedofiili. Tämä on hyvin kiinnostavaa koska tosiasiassa nämä sivut voivat erehtyä. Eivät ehkä tahallaan. Mutta teoriassa tämäkin voi olla mahdollista. Tämä tarkoittaa sitä että periaatteessa kuka tahansa voi - tekemättä mitään pedofiliaa tai joukkoraiskausta - päätyä näille sivustoille.

Onneksi suurin osa taitaa vielä olla maltillisia ihmisiä. Sellaisia jotka eivät vetele kollektiivisia rangaistuksia joissa tiettyyn ihmisryhmään kuuluminen on samaa kuin rikollisuus. He ymmärtävät tutkia ennen hutkintaa. Ja muistaa että ihminen on syytön kunnes toisin todistetaan. Ja todistamisen jälkeenkään kuka tahansa ei ole se joka tämän tuomion saa mielensä mukaan toimeenpanna.

Toki minussakin löytyy roturealistia sen verran että näytti kovasti siltä että jos kaupassa vahtii erästä kansallispukuista vähemmistöä ja vain yleisesti kaikkia jotka käyttäytyvät kuin myymälävarkaat, niin tilastollinen ero näiden kahden ryhmän välillä oli olemassaoleva mutta pieni. Ja jos vahdit kaikkia niin sait kuitenkin kuulla olevasi rasisti. En kuitenkaan lähde tuomitsemaan että "kaikki mannet varastaa". Tiedän jopa työssäkäyviä romaneja, sellaisia jotka eivät ole elämänsä aikana jääneet kiinni varastamisesta. Enkä ole heidän kohdallaan sanomassa onelinereitä, sellaisia kuin "vielä" tai "koska ovat niin hyviä". Koska tämä olisi jo tie kollektiiviseen rankaisemiseen.

Vastuun rajoista

Oletko kuullut vitsiä golfinpelaajasta joka löi huonon lyönnin? Nnnno.

"Golfari iski mahtavan draivin. Palloon tuli liikaa swingiä ja se kaartoi reitiltä sivuun, läheisen talon pihalle, talon ikkuna räsähtää rikki. Golfari harkitsee sitä, että hän hakisi pallon. Mutta päättääkin sen sijaan hän jatkoi peliään.
Pian paikalle tuli poliisi, joka kysyi että oliko hän lyönyt golfpallon läheisen talon ikkunaan. Mies tunnustaa ja kertoo auliisti korvaavansa ikkunan.
Poliisi kuitenkin jatkaa kertomalla, että ikkunan rikkoutuminen oli pelästyttänyt talon kissan, joka oli syöksynyt tielle. Tiellä oli ollut ajamassa kemiallisessa lastissa ollut rekka joka oli yrittänyt väistää kissaa. Ja siksi se oli ajautunut läheiselle leikkipaikalle ja törmännyt siellä lukuisiin lapsiin ja seinään. Nyt alueella on vakava kemiallinen vaaratilanne ja leikkipaikalla on kuusi kuollutta lasta. Puhumattakaan liiskautuneesta kissasta.
Tilanne luonnollisesti järkytti golfaria ja hän kysyi että mitä hänen nyt täytyisi tehdä.
Poliisi osasi kertoa "Muista koukistaa polvia ja pidä hartiat rentona".

Jos mietitään vitsiä, voidaan huomata että siinä on juridinen pohjasävy. Golfarin vastuu on kadonnut prosessin edetessä. Ikkunan rikkoutumisen kohdalla hän kenties vielä on "tiennyt tai hänen olisi pitänyt tietää". Mutta kokonaisuudessa oli monta sellaista asiaa joista hän ei tiennyt eikä ollut osannut vaikuttaa niihin. Myös tapahtuman ajoitus ja esimerkiksi kissan pakoreitin ennakointi poistavat suunnitelmallisuuden mielekkäänä vaihtoehtona.

Kuitenkin jos ajatellaan asiaa eettisenä ajatuskokeena.

Jos asiaa lähestytään tavoitteellisuuden kautta, esitetään että intentiolla olisi jotenkin oleellinen rooli teon moraalisuutta arvioidessa. Tällöin voidaan kyseenalaistaa jopa se, että olisiko ikkunaa syytä korvata. Sehän oli vahinko. Nähdäkseni tämä kulma on juuri siksi yksinään riittämätön. Koska huolimattomuus ja tilanteiden ignorointi ikään kuin oikeuttavat hyväntahtoiseen häseltämiseen. Joka taas on, sen mukaan mitä itse olen maailmassa huomannut, hyvin haitallista muiden elämän kannalta. Ärsyttävimmät asiat ja monet hyvin ikävät kokemukset ja tapahtumat ovat seurausta siitä että on hyviä aikeita, ja sitten ei ikään kuin mietitä tarpeeksi. Siksi minusta on aina syytä katsoa toteutuneita seurauksia.

Golfariajatuskoe on kuitenkin myös vakava haaste myös puhtaalle seurausetiikalle. Jos siitä otetaan se versio jossa tekojen seuraukset ovat teon hyvyyden mittari, vahingoista saattaa kasvaa vakavia syyllisyyksiä. Koska tuossa vitsissä kuvataan "teoriassa mahdollinen" Markovin ketju - ja tosielämässä tapahtuu paljon synkronistisia asioita (yhteensattumia joilla on merkityksellinen sisältö) joissa on Markovin ketjun piirteitä - on tapahtumaketjun ennakointi hyvin vaikeaa ellei mahdotonta.

Itselleni tuntuu jotenkin ilmiselvältä että vitsi on oikeilla jäljillä. Golfarin tulee korvata ikkuna, ja lasten kuoleman kohdalla hänen täytyy ajatella sitä että pitää hartioita rentona. Tässä vaiheessa kysymys kuuluukin, että monesko tapahtumaketjun osa poistaa vastuun ja syyllisyyden? Onko se se vaihe kun ensimmäinen tietoinen toimija osallistuu ketjun jatkoon? (Kissan reaktio on kuitenkin normaali eikä kissa ole syyllinen tekoon.) Siinä kun ensimmäinen ihminen reagoi ja valitsee? (Rekkakuskin syyttäminen tuntuu kuitenkin liioitellulta, reagointiaikaa on ollut vähän joten tekeekö hän oikeasti jonkun valinnan vai onko hän refleksiivis-mekaaninen osa tapahtumaketjussa?) Jos asiaa ajattelee lopputulosta tarkastelevan seurausetiikan kautta, on hyvin omituista että tälle tapahtumalle ei saada syyllistä, ainoastaan kasa syitä.

Πρῶτος μεταξὺ ἴσων ~ Autuaampia ovat ensimmäiset syyllisten osoittajat

Tervetuloa suosikkipoteroon

En tiedä, pitäisikö Oulun puukotuksesta kirjoittaa lainkaan. Sillä näissä tapahtumissa on copycatluonne ja niihin aina omituista "gloriaa". FBI ei esimerkiksi enää listaa halutuimpia rikollisia numerojärjestyksessä. Sillä "Valtion vihollinen numero yksi on ykkönen jossain." Montaa innostaa tämänlainen maine. Siksi pitäisikin kai mainita puukotuksesta jotain vähättelevää. Jotain sellaista kuin "Lupasi tappaa kaikki - onnistui puukottamaan vain neljää, laskutaito ei ilmeisesti riittänyt pidemmälle. Yhtä mainio onnistuminen kuin Natsejen tavoite tuhatvuotisesta valtakunnasta!" En jaksa, eikä etiikka taivu. Toisaalta tekisi mieli kehua asiaan puuttuneita "siviilejä", jotka eivät jääneet kauhun tai katsojavaikutuksen alaisiksi vaan toimivat rohkeasti. Se ei ole helppoa!

Onneksi asian sijasta voi katsoa ihmisiä jotka puhuvat asiasta. Ja tässä ollaan tutuissa merkeissä. Jälkiviisaudessa ja syyllisten hakemisessa. "Kotimaassa" kirjoitettiinkin siitä, miten "Suunta, johon nähtävästi tragedioiden jälkeinen aika on viemässä, on todella hankala niin nuorten kuin nuorten kanssa työskentelevien aikuistenkin näkökulmasta. Nuoria pitäisi leimata riskinuoriksi ja kun jotakin tapahtuu, aikuisten olisi pitänyt tietää ja nähdä jostain kristallipallosta etukäteen. Vaikka nuorten elämään puututtaisiin heti, kun he ovat ensimmäisen kerran haukanneet happea, emme voi estää Myllytullin, Kauhajoen tai Jokelan kaltaisia tragedioita. Maailma ei ole hallittavissa. Aina tulee se, josta kaikki sanovat: "En olisi ikinä uskonut hänestä"." Jälkiviisaudessa on aina kysymys epäsymmetrian purkautumisesta ja ns. hallinnan harhasta. Asiat ovat yleensä jokseenkin ymmärrettäviä. Ja ihmiset sekoittavat tämän samaksi kuin deterministisyys. Että pitää tietää ennalta. Kun merkit voidaan lukea jälkikäteen, ajatellaan että niiden tunnistaminen etukäteen olisi jotenkin helppoa. Kuitenkin elämä on tiedon ja epätiedon kanssa kuten pokeri. Peli jossa taito vaikuttaa ennustamiseen, mutta jossa jälkikäteen tapahtuva tilastojen selittäminen on kuitenkin helpompaa kuin ennustaminen etukäteen.

Toisaalta syyllisten hakemisen kohde kertoo paljon kertojastaan. Lähinnä sen, mitä hänen ideologiansa vihaa, vastustaa ja pelkää. Ratkaisut taas kertovat siitä mihin luotetaan. Ja suomalaiset tuntuvat luottavan valtioon. Jos otetaan kombinaatio selityksistä ja avuista saadaan kohtuu yleiset kombinaatiot "Loogisia selityksiä ovat esimerkiksi huonot kotiolot, kaltoinkohtelu, koulukiusaaminen tai jopa se, että henkilö on ollut syrjäänvetäytyvä. Kun loogiset selitykset on kartoitettu, pannaan asialle ennaltaehkäisevä tiimi. Siihen kuuluu moniammatillinen työryhmä, jossa on poliiseja, opettajia, lastensuojelun väkeä, ehkä seurakunnan työntekijä, koulukuraattori, koulupsykologi ja nuorisopsykiatrian edustus." Luterilaisuus on etatistinen. Ja siksi yhteiskuntamme on hyvin syvästi uskonnon hallitsemaa ; Valtionuskonnon kiistämisargumentaatiosto perustuukin osittain siihen, että tätä valtaa ei tunnusteta tai tunnisteta. Kriisit kuitenkin näyttävät, että kenelle valta on annettu muutoinkin. Kirkon kohdalla historia näyttää mistä tämä saattaa johtua ; Kirkolla on ollut yllättävän paljon toimintaa joka on vasta melko myöhään siirretty valtion hoitoon. Ja tästä huolimatta kirkko toimii monesti de facto valtion muiden järjestelmien paikkajärjestelynä. Eli jos valtio ja kunnat eivät hoidakaan jotain joka pitäisi, niin kirkko tulee auttamaan. Ja sillä on arvokeskustelussa lausunnongeneroimislupa. Kirkon etatistinen vaikutusvalta ei ole kovin institutionalisoitunutta. Instituutio on näkyvillä ja vallassa lähinnä symbolein ja verkostoitumissuhtein
1: Esimerkiksi Piispa Kari Mäkisen "keskiluokkaisuuskannanotto" nosti aikanaan ansaittua ihmettelyä. hänen vuosiansionsa olivat edellisenä vuonna 111 667 euroa ja arkkipiispana hän on Suomen valtiollisen protokollan kohdalla sen ylimmässä päässä. Etenkin jälkimmäinen muistuttaa että valtio ja kirkko ovat hyvinkin tiiviissä yhteistyössä. Ja valtaosa kirkon toiminnasta menee siihen että se keksii tämänlaisia "keskiluokkaisuuskannanottoja" joilla hämärretään varallisuus-, status- ja valtasuhteita. Ja kirkon kohdalla näitä yleensä vähätellään raskaasti.

Tosin ihmettelen hieman sitä, että kotimaassakin etsittiin ratkaisuja syrjäytymisen ehkäisemisestä. "Ennaltaehkäisyä on se, että on nuoren elämässä on riittävästi turvallisuutta, rakkautta ja toimintaa. Kahta ensimmäistä yhteiskunta ei voi tarjota, vaikka nuoren ympärillä hääräisi kuinka moniammatillinen tiimi. Jälkimmäistä voi. Palkattakoon siis koulupsykologien sijaan nuorisotyöntekijöitä ja lakkauttamisen sijaan perustettakoon nuorisotaloja. Tyttöjen taloja. Poikien taloja. Tarjottakoon harrastusmahdollisuuksia." Jos esimerkiksi katsotaan minun elämääni, niin harrastukset ja niiden puute eivät olleet se ongelma. ; Uskoisin että syrjäytymisen, kiusaamisen ja väkivaltaan aktivoitumisen välillä on yhteyksiä. Ja argumentit avun suunnasta ovat näitä siksi että tämä yhteys tunnistetaan.
1: Tosin en ymmärrä miten turvallisuus on yhtään mitään muuta kuin poliittista ihmisjoukkoilua. Jota taas on klassisesti hoidettu esimerkiksi poliisein, katutietoisuuden, ensiapukurssein, itsepuolustuskurssein ja varashälyttimin ja monen muun vastaavan keinon kautta. Yhteiskunta ei voi torjua jokaista rikosta, mutta turvallisuuteen se pystyy kuitenkin hyvinkin merkittävissä määrin. Kenties koulun pihan vartija jolla on lupa pamputtaa ja kaasuttaa olisi monellakin tavalla hyvä keino kontrolloida koulukiusaajia.

Osa selityksistä on hallinnan harhaa ja osa ratkaisuehdotuksista voi taas olla ihan pelkkä rauhoittelustrategiaa. Jos ihmisillä on turvaton olo, valtion voi kannattaa valehdella heille ja viitata asioihin jotka tuovat lohtua sitä kautta että niiden uskotaan toimivan sen sijaan että viittaisivat johonkin objektiiviseen väkivaltaisuuden vähentämiseen. Asiapohjatasolla nämä viittaussuhteet voivat olla hyvin erikoisia. Korrelaatio viittaa yhteyteen, mutta se ei ole kausaatio. Kausaation ratkaisu onnistuu yleensä vasta verkostoituneemmassa korrelaatioiden sumastossa.

Mieleeni tulee vertaustilanne uskontojen rikollisuuteen. Tilastot näyttävät että rikolliset alueet ovat keskimääräistä uskonnollisempia. Uskonto tuskin ajaa mitenkään automaattisesti rikoksiin. Turvattomuus alueella sen sijaan voi ajaa ihmisiä hakemaan lohtua uskonnoista. Samoin kiusaamisessa on huomattava se, että kiusaaminen itsessään aikaansaa syrjäytymistä jota on hyvin vaikeaa parantaa harrastustoiminnalla. Muistan omilta kouluajoilta sitä, miten kaverit välttivät seuraa koulussa ja julkisilla paikoilla koska siitä voi seurata sellainen asia kuin itsekin kiusatuksi tuleminen. Harrastuspuoli oli kunnossa, mutta se ei ikään kuin helposti kykene pureutumaan. Lisäksi jos on riskinä tulla kiusatuksi joko:
1: Nuorisotalolla jossa on paljon nuoria. Ja jos siellä on aidosti kivaa, myös kiusaajat haluavat sinne. Vahtiminen on vaikeaa. Opettajat tietävät että vartijan hommat ovat taitolaji. On helppoa vaatia valvontaa ja vastuuta opettajille, mutta tosiasiassa tupakointi ja kiusaaminen voidaan tehdä syrjemmälle sysien ja piilottaen. Itse asiassa keskiverto kiusaaja tekee juuri näin. Toki asiantunteva ja noheva nuorisotyöntekijä tai opettaja voi auttaa paljonkin. Se vain vaatii sen taidon.
2: Mielestäni oleellisin, kiusatuille ilmiselvä ja muille kenties vieraampi, kulma on se, että koulumatkat ovat käteviä paikkoja saada turpaan. Monenlaista voi tapahtua matkalla sinne tai sieltä pois. Ja tätä valvomaan on vaikeaa saada nuorisotyöntekijöitä, muuttuu syrjäytymisen, harrastusaktiviteetin ja kiusaamisenkin suhteet erikoisesti.

Näkisin että harrastusaktiviteetti on hyvä muille nuorille paitsi kiusatuille. Se varmasti auttaa syrjäytymiseen. Ja tämä yksinään on riittävä argumentti rakentaa niitä. Kuitenkin samalla ajatus siitä että älyllinen ja aktiivinen nuori voisi olla kiusaussolmussa tuntuu olevan monille käsittämätön. Ja tässä tulee vääristymä jossa tila nähdään ratkaisuna sellaiseenkin mitä se ei ratkaise.
1: Syy lienee siinä että aikuisten maailmassa taidoilla tekee jotain. Lasten maailmassa nörtit taas ovat klassinen kiusaamisen kohde.  Harrastaminen on kivaa, mutta se ei poista ongelmia. Kiva on ikävän vastakohta, mutta kiva ei ole samaa kuin ongelmien ratkaisu.
2: Toinen syy lienee se, että ns. fyysisen väkivallan maailma on hyvin suurelle osalle ihmisistä täysin vieras. Neuvoja tulee ihmisiltä joiden kokemusmaailma ei ole edes raapaissut ilmiöiden pintaa. Tällöin ihminen helposti siirtää itsensä ongelmaan ja sen ratkaisuun ja ratkoo ongelmia aivan eri kontekstissa olevan elämän ratkaisupakoilla. Ja juuri tämän vuoksi ihmiset hakevat ratkaisut ja syylliset sillä tavalla kuin hakevat. Projisoimalla.

Kenties kiusattujen tuomitseminen potentiaalisiksi murhaajiksi auttaa. Se nimittäin tuo sen ainoan pelotteen jonka kiusaajat tunnistavat. Kiusaajat käyttävät väkivaltaa ja tämän maailman kielipelit ovat niitä jotka he tuntevat ja jota he noudattavat. Muu on mahdollista, mutta enemmän bonus kuin jotain jota kannattaa olettaa. Se toki tuottaa lisää ikävää kiusaajien elämään. Mutta toisaalta heillä on joka tapauksessa helposti perusasenne, jossa maailma potkii potkittua ja että aikuinen on vain vihollinen joka naivin hyvää tarkoittaen kuvittelee että soosoopuhe kansliassa tarkoittaisi muuta kuin sitä että kotimatkalla tulee entistä pahemmin turpaan.

Ja tämä on se minun poteroni. Se ei kenties ole absoluuttinen totuus, mutta se muistuttaa siitä syvästä epäluottamuksen ja varovaisuuden kulttuurista jonka ihminen oppii melko pian väkivaltaympäristössä. Luottamus on se, joka ensimmäisenä menee. Ja avun hakemisessa sitä vaaditaan, ikään kuin omana aktiivisuutena. Valitettavasti luottamus on se, joka palautuu viimeisenä jos ollenkaan. Ja jos strategia nojaa sen varaan, se ei oikeasti ole mikään toimiva strategia vaan kiusaamiseen puuttuvien oman mielen hyvitystä. Että on tehty edes jotain. Sillä, autetaanko vai häselletään ei ole tässä kontekstissa väliä.

Tässä häseltäjien valtakunnassa kiusatun kantilta maailma näyttää siltä että siellä on kahdenlaista valtaa (a) sitä joka napataan vaatimalla luottamusta illusionaariseen joskin hyväntahtoiseen apuun vedoten (b) sitä valtaa joka hankitaan rakentamalla oikeutettua pelkoa. Itse olet tässä vain pelinappula, muiden tarpeiden täyttäjä - sekä kiusatun että auttajan.

---

On tavallaan kiinnostavaa, että pohjimmiltaan kiusaaja tukee ja vahvistaa yhteisön arvomaailmaa montaakin kautta ; Kiusatuksi päätyy tavallista helpommin olemalla "outo" tai "poikkeava". Eli arvojen noudattamattomuus johtaa kiusaamiseen. Toisaalta kun kiusaaja tuottaa turvattomuutta ympärilleen, ihmiset selittävät ja hakevat helposti ratkaisuja vakiintuneista ennakkonäkemyksistään. Muutos tästä nähdään syyksi kiusaamiselle, vaikka tosiasiassa vika on lähtötilassa ja sen suvaitsemattomuudessa. Ja auttajat häseltävät omilla arvoillaan niitä vahvistaen, ja muut näkevät mitä arvoja auttamishaluiset hyväntekijät noudattavat ; Tehokkuus auttamisessa - No, sitä taas on vaikeampi nähdä.

Vastuun kantoa

"Unkurissa" mietittiin vastuuta ja sen kantamisen raskautta. Siinä vastuu on huomattavasti enemmän kuin pelkkää syyllisyyden tunnustamista. "vastuu on velvollisuus vastata jotenkin jostakin, josta on vastuussa. tiedotusvälineissä sana ymmärretään esimerkiksi siten, että ei sanota, että terroristit ottivat vastuun pommi-iskusta. he eivät maksa leskeneläkkeitä tai korvaa aineellisia vaurioita." Tämä tekee vastuusta hyvin vaikean konseptin. Aikuisen konseptin.

Etenkin lapsena syyllisyyden tunnustaminen ja rangaistus olivat niitä mittareita jotka ohjasivat käytöstä. Siinä kysymys on kuitenkin juuri lapsenomaisesta etiikasta jossa rangaistus on funktiona enemmän koston kuin vastuunoton keino. Tähän toki liittyi eettinen konsepti "tuhma vai kiltti, ajatelkaas" -hengessä. Eli jonkinlainen tieto siitä mitä sai tehdä ja mitä ei. Joka on alkeellinen hyvän ja pahan konsepti.

Raskaammassa mielessä aikuisena juuri se, että useen tunnustaa syyllisyyden mutta ei kykene kantamaan vastuuta onkin kasvanut suuremmaksi ongelmaksi. Tätä ei helpota tapanani oleva kaksikko:
1: Täydellinen kyvyttömyys antaa anteeksi yhtään mitään - en ihan oikeasti muista tehneeni tälläistä kertaakaan elämäni aikana, se on vain jotain jota sanotaan.
2: Hyvin laajakirjoinen tapa huomata oma perseily johon liittyy omien epätäydellisyyksien tiedostaminen ja tunnustaminen.

Tämä johtaa epäreiluuden ja kaksoisstandardissa elämisen kokemukseen. Ja syyllisyys on turhaa syyllisyyttä koska se ei oikeasti paikkaa tekoja, eikä käytösmallinikaan oikeasti muutu yhtään mihinkään. On tietyntyyppisiä virhetekoja joihin sorrun toistuvasti. Tämä voidaan liittää vanhoilliseen kunnian ja vastuunkannontarpeen yhteyteen. Nuorempana minulle vielä riitti se, että livahdan vastuusta ja tunne tälläisestä nykyään kalvavasta tunteesta oli helpotus. Jos olisin nuorempi, eläisin täydellistä helpottumisen aikaa. Mutta aikuisen etiikallani se on juuri päinvastaista.

Mutta en ole sentään ainut joka painiskelee tämän ongelman kanssa. "Friendly atheist" -blogi kirjoitti tähän liittyvän ajatuksen kristillisestä armon konseptista. Blogauksen aiheena oli se, miten sitä mainostetaan kuin se olisi kristinuskon positiivinen ominaisuus. Kuitenkin jos on kasvanut vastuunkannon hengessä, tämä armokonsepti ei oikeasti ole ominaisuus vaan bugi. "To the Almighty, nothing is unforgivable. Let that sink in. Nothing. You can be a genocidal maniac who eats crushed-up infants on toast during snack time… and still go to heaven if you eventually repent." Tätä pidetään heikkona ja esimerkiksi ateistit ja agnostikot joutuvat nimenomaan kohtaamaan vastuun. "Atheists and agnostics have no confessor or savior to wash away their sins. If they mess up, it’s on them. If they possess even an ounce of conscience, their missteps will haunt them. Their guilt will gnaw at them. No shortcuts to (self-)forgiveness exist." Voidaankin sanoa että kristinuskon armo tekee ihmisestä eettisesti lapsenkaltaisen.  Sekun irrottautuu tehdyistä pahuuksista. Se kun ohittaa uhrit, teon seuraukset ja tekojen korjaamiset.

Tämä itse asiassa häiritsee minua pirusti kristinuskossa. Armoa ja anteeksiantoa ei pyydetä uhrilta. Seurauksia ei korvata, vaan ilmoitetaan että armo on saatu koska on annettu itselle anteeksi Jumalan nimissä. Nähdäkseni Jumalan olemassaolokaan ei paikkaa tätä ongelmaa. Sillä Jumala voi antaa esimerkiksi perseraiskauksen anteeksi vain siinä tapauksessa että vain Jumala on perseraiskattu, eikä se ihminen ole ollut paikalla. Rikoksen uhri antaa anteeksi jos antaa. Siihen asti tekijä on syyllinen. Vaikka ikuisesti. Itselleen anteeksiantaminen on vain hedonistista mukavan elämän hakemista. Eli sitä mikä on kristillisen eksistentialistisen teologian ytimessä. Ajatus että uskonto tekee elämästä miellyttävän. Kun se tekee sen näillä ehdoin, on vaikeaa nähdä onko kyseessä ollenkaan eettinen konsepti. Sehän sanoo aivan suoraan että yksilön tulee miettiä hedonistsiesti vain omasta pelastuksestaan, koska oma usko pelastaa vain itsen. Omaisuuttaan tai naapuriaan ei mukaansa saa, joten on mietittävä itseä sen sijaan että vaikka paikkaisi tekonsa.

Heinimäki onkin sanonut osuvasti että kristillisen armon koko idea on se, että se on perimmiltään mielivaltaa. Sitä ei ansaita teoilla. Itse asiassa sitä ei ansaita mitenkään. Se liittyy Jumalaan uskomiseen, mutta tämäkään teko ei tee ihmisestä jotain joka ansaitsee armoa sen enempää kuin paatunein murhaja tai ateisti. Hän vain saa sen tähän liittyen ja niin käy niin että kaikki ovat syntisiä mutta muutamat ovat pelastuneita. Armo onkin eettisen konseptin nimeltä oikeudenmukaisuus vastapooli. Oikein kukaan ei kestä täysimääräistä vastuullisuutta.

Uskovaiset kokevat iloa pelastumisesta. Nuorempi minäni muistaa tämän helpotuksen. Nykyinen minäni halveksuu tätä liian helppona ja lapsellisena tienä. Joka sopii ideologiana niille ihmisille joista ei ole kunnon eettisyyteen. ; Tämä toki sopiikin siihen että kristittyjen konservatiivien syyllisyysmalli näyttää yleensä perustuvan syyllisyyden tunnustamiseen ja kostoon. Rangaistus nähdään kompensaation kautta. Eikä esimerkiksi jonain jolla yritetään muuttaa ihminen paremmaksi tai jotta tämä pidetään lukkojen takana jotta hän ei voisi uusia tekoaan. Näissä jälkimmäisissä kärsimys ei ole pakollista. On tosin vaikeaa nähdä vastuullisuutta niisäkään. Niissä lähinnä pestään maine juridisesti yhteiskunnan edessä. Oikea armo saadaan vain uhrilta itseltään.

Jäljillä

En ole oikein koskaan pitänyt elokuvien takaa -ajokohtauksista. Niitä ilmeisesti tehdään jännityksen ja vaaran tunnun tuomiseksi - ja silti niitä ei korvata miekkailukohtauksilla. Ne ovat siis jotenkin erittäin fundamentaalisesti väärin - ainakin siinä mielessä että ne eivät kolahda minuun.

Osassa elokuvista koko juoni on kuitenkin pelkkää takaa -ajoa. Ja niissä on sitten yleensä enemmän järkeä. Esimerkiksi "Ota kiinni jos saat" -elokuvassa huijarin ja tätä seuraavan etsivän suhde rakentuu kissa-hiiri -leikkiin jossa ei oikeastaan ole koskaan kysymys muusta kuin takaa -ajosta. Osassa länkkäreistä jahdataan rajan yli meksikoon pakenevia rikollisia ja niissä on joskus jopa jonkinlaitsa road movien henkeä. Takaa -ajoelokuvat ja road moviet ovatkin joskus hyvin vaikeita erottaa toisistaan ; "Thelma ja Louise" -elokuva lienee tästä kohtuu valaiseva merkki, eläminen ja vapaus vastaan kahleet ja takaa-ajetuksi joutuminen rinnastuvat vaikka näiden käsitteiden välissä onkin vahvoja jännitteitä. Takaa -ajavat poliisit ovat tuttuja myös komediallisemmassa "Blues Brothers" -elokuvassa joka koostuu roadmoviemaisesti erillisissä paikossa tapahtuvissa kohtauksissa ja joissa ajo pimeästä aamunkoittoon kaupungista toiseen aurinkolasit silmillä on yhtä takaa -ajoa ja murskautuvia poliisiautoja.

Sitten on sellaisia elokuvia kuin "Jäljittäjä" (2010). Satuin katsomaan elokuvan puolivahingossa. En ollut koskaan kuullut siitä eikä se ollut odotuksissa kovin kummoinen. Ja rehellisesti sanoen elokuvan juoni ei ollut filosofisesti hirvittävän kompleksi - eikä siinä ei ole edes aivan hirveästi tapahtumia. Mutta se on silti hieno elokuva.

Elokuvan arvot tiiistyvä vapauteen ja elämän arvostukseen, sekä syyllisyyteen ja syyttömyyteen ja niiden suhteeseen lakia kohtaan. Elokuvassa hahmot määräytyvät hyvin alleviivatusti valintojensa kautta ; Heidän hahmonsa saavat sisältöä vain tekojensa ja itsestään kertomiensa anekdoottien kautta. Ja kukaan ei oikeastaan voi varmistaa miten tosia nämä anekdootit edes ovat. Tämä on ratkaisuna onnistunut ja perussävyltään hyvin eksistentiaalinen.
1: Joku voisi kysyä että miten tämä eroaa mistään muusta elokuvasta. Kaikkihan redusoituu kohtauksiin. Useissa elokuvissa kuitenkin käytetään hahmojen päänsisäistä ääntä joka tuo ihmisen sisäpuolisen objektiivisen kuvan katsojalle. Tai ulkopuolista kertojarakennetta joka ikään kuin katsoo sankaria ulkopuolelta arvioiden tätä Jumalaperspektiivistä. Myös muut hahmot voivat määrittää hahmoa. Tässä elokuvassa kaikki tälläiset keinot loistavat poissaolollaan.

Elokuvan jäljittäjänä on Arjan Van Diemen niminen buurisodassa brittejä vastaan sotinut mies. Hän on osallistunut jonkinlaiseen sissisotaan. Hänen poissaollessaan hänen kotitilansa on poltettu ja hänen vaimonsa ja lapsensa ovat kuolleet brittien keskitysleirillä. Van Diemen on tästä vihainen. Elokuvan alussa hän on jopa hivenen kostonhaluinen. Elokuvan alussa hän saapuu Uuteen Seelantiin. Jahdattava on Kereama, maori joka harrastaa seksiä prostituoidun kanssa armeijan tiloissa, joutuu kahakkaan jossa humalainen brittisotilas vahingossa surmaa toisen britin. Tästä kuolemasta tietysti syytetään Kereamaa. Van Diemenille luvataan 100 punnan palkkio maorin jäljittämisestä, 25 jos nappaa tämän kuolleena.

Johtava brittiupseeri haluaa tietysti oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja surmatyön vahingossa tehnyt britti haluaa maorin hengiltä. Kereama taas tietää omakohtaisesti, että brittien kolonisaatiossa villi -ihminen on eriarvoinen ja että puolueeton tarkoittaa käytännössä sitä että kukaan ei ole hänen puolellaan. Onhan tapahtumalla silminnäkijöitä, muita brittejä, jotka komppaavat kaveriaan joka on tehnyt sen surmankin vahingossa.

Elokuva alkaa varsin klassisena takaa -ajoelokuvana jossa korostetaan sitä että Van Diemen on parempi jäljittäjä kuin se toinen palkattu jäljittäjä. Samoin maorin oveluutta korostetaan sillä miten hän osaa peittää jälkiään. Tämä alustus kuitenkin loppuu pian, ja Van Diemen ja Kereama ovat toki koko ajan tilanteessa jossa Kereama on karkaamassa ja Van Diemen on nappaamassa tätä kiinni. Mutta etäisyydet eivät kasva niin suuriksi että seuraaminen aloitettaisiin täysin alusta. Tässä elokuvan pisimmässä vaiheessa tärkeimmäksi osaksi nousee se, miten nämä miehet keskustelevat keskenään. Molemmat kertovat henkilökohtaisia anekdoottejaan toisilleen. Tässä prosessisa Van Diemen tietysti pikku hiljaa älyää että hänen seuraamansa mies ei ole murhamies : Hän ei anna Van Diemenin hukkua. Ja syyttömyyden korostaminen tapahtuu silloinkin - ja kenties etenkin silloin - kun tällä ei ole pakenemisen kannalta järkeä. Tämä korostaa sitä miten Kereamalle mana, hengelliseesti sävytetty kunnia on tärkeä ja oleellinen. Syyttömyydessä on takana koko ihmisyys ja itsekunnioitus.
1: Elokuvan molemmat hahmot ovat hengellisiä. Tämä ei ärsytä edes minua. Van Diemen lukee Raamattuaan, josta lähetyssaarnaajat ovat takoneet myös Kereaman päähän. Ja jos sivitys onkin tärkeää ja erottaa jalot villeistä, niin uudessa seelannissa ei ollut villejä. Van Diemen kertoo miten hän oli aluksi ollut perheensä kuoleman jälkeen vihainen Jumalalle, koska oli luullut tunteneensa tämän. Mutta että nykyään hän enemmänkin ottaa elämän sellaisena kuin se tulee vastaan ja luottaa siihen että voi näyttää Jumalalle miten on toiminut. Kereama taas on paussilla valaslaivalta Uudessa Seelannissa sen vuoksi että voisi hoitaa vanhempiensa kuolemaan liittyviä asioita kuntoon ja hoitaakseen manansa kuntoon. Hän tekee sen varsin vaikuttavassa luolassa jossa on seinällä jonkinlainen muinaisvalaan fossiili joka pitää esiin kalliosta. Minäkin palvoisin Jumalaa sellaisissa puitteissa. Darwinia palvoisin.

Toisaalta myös brittien kolonisaatiota ei nähdä täysin pahana. Van Diemen esimerkiksi kertoo miten hänen naapurinsa oli tappanut paikallisen hottentottivanhuksen siksi että tämä oli varastanut tältä ankan. Ruumis oli riippunut julkisesti puoli vuotta varoittavana esimerkkinä. Hottentotti oli ollut Van Diemenin tuttu. Mutta tämä ei ollut kostanut. Sen sijaan Van Diemen oli mennyt buurisotaan, jonka vapauden ja kunnioituksen hengen hän itse ilmaisee varsin kyynisesti. Hän puolusti hänen naapurinsa oikeutta lynkata ihmisiä. Van Diemenin tapa leikata taitavien brittisotilaiden etusormiakin paljastuu. Että näin hän tekee kunnioittamilleen ihmisille - miten asian laita on niille joita hän ei kunnioita. Tämä mutilaatio on kuitenkin kunnioituksen osoitus. Hän ei tappanut näitä brittejä vaan ainoastaan esti näitä tekemästä syntiä jatkossa.
1: Humanistisesta keskusteluelokuvasta ei toki ole kyse. Miesten suhde ilmenee ennen kaikkea vallan ja väkivallan kautta. Elokuvassa on kohtauksia laskien melko vähän väkivaltaa, ja se on melko suoraviivaista. Mitään superihmisiä ei ole. Mutta ilokseni voin sanoa että elokuvassa tähänkin on panostettu. On miellyttävää nähdä miten toinen yrittää jalkaheittoa ja toinen vastaa tähän. Maassa haetaan kolmipistelukkoa, mutta tästä irtaudutaan. Elokuvassa ei siis ole pelkästään tekniikka oikein, siinä siihen suhtaudutaan fiksustu. Se on mukautettu melko realistisesti joksikin jolta voisi näyttää jos kaksi paljon tapellutta ottaisi yhteen.

Lopupuolella elokuvaa Van Diemen päästää vapaaksi. Tavallaan kahteen kertaan. Ensin päästääkseen tämän hoitamaan hautausasian loppuun. Ja kun britit ovat kuitenkin ottamassa vankinsa, lavastaa tämän kuoleman. Elokuvan loppuratkaisu on hieno, koska siinä on sanomaa sen jokaisessa vaiheessa. Van Diemen kun ampuu ilmaan ja paiskaa Kereaman virtaan. Muut vakuuttuvat hänen kuolleen koska tämä makaa paikallaan ja Van Diemen ojentaa rätissä irtileikatun etusormen. Tässä vaiheessa katsoja vielä ajattelee että Kereama on kuollut, mutta että hän ei ole kuollut vihaamallaan tavalla, manan riistävällä hirttämisellä. Hän onkin rivien välistä pyytänyt itsemurhaa juuri ennen. Etusormi on kunnioituksen symboli.

Pian upseeri kuitenkin ajattelee että hänet on lavastettu kuolleeksi. He eivät viitsi tarkistaa ruumista ja etusormi vie huomion sivulle. Hän ei tietysti voi todistaa tätä, joten hän antaa Van Diemenille tämän 25 puntaa - tosin asiassa saattaa painaa sekin että hän on ollut buurisodassa ja mm. osallistunut Van Diemenin talon polttamiseen. Hän kuitenkin ilmoittaa hakuun jokaisen etusormettoman maorin. Hän kertoo tästä buurille, joka sanoo että kuolemaantuomitulle kaksi päivää elämää on paljon. Aivan loppukohtauksessa voidaan kuitenkin nähdä että Van Diemen onkin leikannut oman etusormensa, joten Kereama pääsee valaslaivalle harppuunoimaan. Hän on osoittanut kunniaa itselleen ja estää itseään enää tekemästä syntiä.

Elokuvan sanoma itsessään ei ole kovin kummoinen. Se on sitä keksilaatikkomallia. Mutta jotenkin tämä ei haittaa. Ei, vaikka tapahtumia ei ole niin hirveästi. Eräs huvittava piirre elokuvassa on se, että vaikka elokuvassa on paljon kaunaa ja kostonhimoa, ei syyllisiä oikeasti koskaan rangaista. Toisen britin humalassa surmannut ei joudu oikeuteen. Syyllisen Kereaman mainetta ei koskaan puhdisteta. Van Diemen ei saa Uudessa Seelannissa sitä kostoaan mitä hän on sieltä alun perin lähtenyt hakemaan - päin vastoin, hän lopulta luopuu koko kostamisen ajatuksesta ja on brittiupseerin kanssa niin hyvissä väleissä mitä se tuollaisissa taustoissa ja olosuhteissa on mahdollista. Myös elokuvan konna, oikea syyllinen joka haluaa Kereaman hengiltä, saa elokuvassa kaiken kaikkiaan hyvin vähän tilaa ja kohtauksia. Hän ei ole tarinan kannalta tärkeä.

Sillä tässä elokuvassa ei ole kyse hyvän ja pahan välisestä taistelusta - toisin kuin useissa taka -ajoelokuvissa. Tässä elokuvasa jahdataan ihmistä ja lopulta jäljitetään ihmisyys. Se onkin kenties kaikista ovelin jahdattava.