Katumuksen määrittelemisestä (henkilökohtaisella mutta analyyttisellä otteella)

Monesti esitetään, että analyyttinen ote ei sovi tunteisiin. Toisaalta monet esittävät että objektiivisuus ei olekaan metodia vaan sitä että jos jollakulla on subjektiivisia ambitioita ja sen mukaista toimintaa, että he olisivat pelkästään sen vuoksi epäobjektiivisia. Samalla usein puhutaan termeistä kuin ne eivät olisi nimilappuja jotka viittaavat asian kuvauksiin ja sisältöihin vain jotain asioita sellaisenaan.

Sen vuoksi onkin kätevää katsoa miten voitaisiin tarttua sellaiseen aiheeseen kuin katumus. Tarkalleen ottaen voitaisiin kysyä mikä on katumuksen määritelmäsisältö. Tämänlaisista asioista on hyötyä jos vaikka aletaan ottamaan kantaa siihen onko katumus hyödyllistä vai ei. Käytän tässä apuvälineenä hyvin sosiaalipornoisia ja henkilökohtaisia esimerkkejä. Jotka mielestäni valaisevat eivätkä huononna määritelmänhaun osuvuutta.

Tämä on varmasti sovellettavissa myös elämään. Määritelmänhaun järkevyys ei katoa vain siksi että haluan kritisoida. Nietzsche ja Schopenhauer olivat molemmat sitä mieltä, että katumuksella ei ole positiivisia piirteitä. Schopenhauer erityisesti korosti sitä että katumisessa ihminen on tehnyt väärin ja sitten kärsii sen päälle itse. Hänestä virheen jälkeen opittua voisi korjata ilman katumustakin ja näin kaduttavasta teosta voitaisiin päästä parempaan käytökseen ilman menneisyydessä vellomista. Nykyajan kulttuurissa korostuu usein myös sen sorttinen hedonismi jossa katumusta ei pidetä rakentavana. Esimerkiksi yksi maailman megarikkaista, Jeff Bezos, on luonut filosofis-elämäntavallisen asenteen joka korostaa sitä miten kaiken takana on katumisentarpeen minimointi. Mutta mikä katumus on?

Aivan selvästi katumus on negatiivinen tunne. Mutta ei mikä tahansa negatiivinen tunne. Ihminen voi olla surullinen tai vihainen ilman katumusta. Päällimmäisin asia on se, että katumuksessa on erityisen vahva ajallinen teema. Katumus on tunne joka voi olla nykyhetkessä. Mutta se käsittelee katumishetken kokemusta edeltänyttä aikaa. Katumusta kuvataan usein myös komparatiiviseksi eli katumuksessa keskiössä ovat valinnat ja niihin liittyvät vaihtoehtoiset maailmat tai seurausketjut.

Tämä on aika vahva kannanotto. Itse asiassa tämä käsittelee hyvin paljon katumuksessa käsiteltyä teemaa. Katumus tavataan jopa jakaa retrospektiiviseen katumukseen jossa katsotaan taaksepäin kohti valintoja joita on tehty. Ja tätä sitten verrataan nykyhetken kautta siten, että kuvitellaan toisenlainen maailma joka toisenlaisesta valinnasta tulee ja tämä koetaan paremmaksi kuin nykyhetken maailma. Toinen on kuitenkin prospektiivinen katumus jossa katsotaan tulevaisuuteen ja verrataan kahta mahdollista maailmaa siellä ja tätä verrataan sillä hetkellä tehtyyn valintaan josta sitten koetaan katumusta.

Itse käyttäisin prospektiivisesta katumuksesta eri nimitystä. Tilanteesta riippuen kyseessä olisi siis esimerkiksi tulevaisuutta koskeva pelko, yllätys, hämmästyminen, epätoivo tai häpeä. Toki näen että katumus voi koskea tapahtumaketjuja joita voidaan odottaa tapahtuneeksi. Mutta ollakseen katumusta valinnan tulisi koskea menneisyyttä. Olen esimerkiksi ollut huvipuistolaitteessa jossa pudotetaan korkealta vapaassapudotuksessa ja kaduin laitteeseen nousua siinä vaiheessa kun se alkoi nousemaan ylös. Pelon aihe koski sitä, kun laite putoaa. Mutta ollakseen katumusta vaadittiin sen tajuaminen että vaihtoehtona olisi jäätelökioskilla oleminen. Katumus siitä kun laitteen turvakaaret napsahtavat kiinni ja tajutaan että nyt ei enää ole valinnan hetkeä ja tulevaisuus tarjoaa mekaniikkaa jonka vääjäämättömänä seurauksena ovat housujen ruskettuminen kertovat siitä miten katumuksen pääaihe voi olla kokemuksen hetkellä tulevaisuudessa mutta katumuksen pääkohde on menneisyydessä. Ilman tätä sitä vain kokee esimerkiksi pelkoa tai peräsuolen pettämiseen liittyvää häpeää.

Mutta pelkkä vaihtoehtoinen maailma, negatiivisuus ja vertailu eivät riitä katumukseen. Tähän, jos johonkin, minulla on vahva henkilökohtainen sitoutuminen joka johtuu siitä mitä olen kokenut.

Ystäväni teki uutenavuotena 2000 itsemurhan. Ei varmasti ole ihme, että tämäkin blogaus ilmestyy pian uudenvuoden jälkeen. Uudenvuoden juhlat ovat aika konkreettinen muistutus. Hän oli tavallaan kiinnostava kaveri. Itse asiassa kaveripiirini yrittivät minimoida kohtaamista ja informaationvälitystä keskenämme, koska itsemurhan tehnyt oli ”hyvinkin depressiivinen” kun taas minä olin ”maaninen”. Tämä luonnollisesti yllytti molempien mielenkiintoa ja meillä olikin hyvin kiinnostavia aikoja. Kaksi periaatteessa omanlaistaan persoonaa olivat hyvin hedelmällisellä tavalla epäsynkassa. Se oli kuin kone joka ei toiminut. Mutta hyvin kiinnostavalla tavalla.

Tämä on luonnollisesti hyvin negatiivinen asia joka käsittelee menneisyyttä. En kuitenkaan, nykyään, koe asiasta minkäänlaista katumusta. Koska olen katsonut että minulla ei ole asiaan liittyen realistista syyllisyyttä. Jos nimittäin ajatellaan sen hetkistä tietoa ja käsitystä tulevaisuudesta niin en voinut tietää eikä minun pitänytkään tietää tiettyjä asioita. Toki jos tietäisin että itesmurha tapahtuu juuri tuolloin voisin tehdä ties mitä sankaritekoja ja viimehetken väliin menoja itse tilanteeseen. Mutta tälläisiä asioita ei realistisesti voi tietää etukäteen.

Itse asiassa koen nykyään, että olen toiminut tilanteessa nimenomaan oikein. Ja minulle on annettu vahvoja yllykkeitä toimia väärin. Aiemmin ei toki ollut näin. Mietin kovasti sitä mitä olisin voinut tehdä toisin. Ja tällöin syyllisyys ja katumus eivät olleet vieraita asioita. Itsemurhan tehneiden läheiset usein painivatkin näiden kysymysten kanssa. Omalle kohdalleni on onneksi käynyt niin, että viimeisiksi sanoikseni itsemurhan tehneelle jäi että ”toivottavasti saat asiasi kuntoon”. Joka ei ole toki täydellinen. Siinä on jokseenkin ulkopuolinen ja mekaaninen ote. Kuin ulkopuoli on se asia joka korjataan ja sitten itsetuhoisuus lakkaa. Toisaalta kyseistä ihmistä pidettiin kristillisten parissa saatananpalvojana – täysin ilman syytä – ja tähän liittyen esimerkiksi hänen kaveripiirinsä vanhempia soitettiin läpi varoituspuheluilla joissa yritettiin savustaa kaverit katkaisemaan yhteys nuoreen jolla on depressio. En mennyt mukaan tähän vaikka minulla oli periaatteessa oman seurakuntaelämäkontekstini kannustin väärään valintaan. Jos olisin tarttunut tähän kokisin luultavasi syvääkin syyllisyyttä asiasta ja katuisin ratkaisua. Nyt. Nyt minä olen vain vihainen ja kaunainen.

Crowley onkin kuvannut katumusta tilana jota kuvaa arvottava vertailu, jossa on olemassa ei-toteutuneita tiloja (counterfactual comparison) ja joka käsittelee valintoja joita olemme vapaaehtoisesti tehneet. Hän korostaa vielä että aito katumus ei kosketa sitä miten historia on sattunut tapahtumaan. Mikä korostaa mainitsemaani vilpitöntä mieltä.

Toisaalta kuitenkin lieventäisin komparatiivisuuden vaatimusta ja arvioinnin jyrkkyyttä. Katumuksessa usein korostetaan että katumus on nimenomaan sitä että toinen tulevaisuus arvioidaan oleellisesti paremmaksi kuin toinen. Itse nostaisin mahdollisen katumuksen piiriin myös ns. torn desicionit. Mark Balaguerin esitys siitä, miten ihmisten valintaa usein sidotaan suuriin ja tärkeisiin valintoihin jotka muuttavat valintaympäristöä kovasti. Näin esimerkiksi voitaisiin jotua valitsemaan uran ja puolison välillä jos tarjolle tulee hieno ura mutta puoliso ei voi muuttaa mukana tai valinta sotii kovasti puolison arvoja vastaan. Nähdäkseni näihin valintoihin voi liittyä katumusta vaikka ei näekään tehtyä valintaa jotenkin erityisen huonoksi.

Tämä näkyy itse asiassa omassa puolisonvalinnassani äärimmäisen vahvasti. Minullahan on hyvin kestävä, pysyvä ja vakaa puoliso. Meitä kuvaa kaiken kaikkiaan se, että olemme hyvin erilaisia. Meillä on äärimmäisen erilainen skillsetti. Tulemme tämän avulla toimeen tilanteessa kuin tilanteessa. Tämä on äärimmäisen funktionaalinen jos ajatellaan sitä että ihmiset yhdessä tulevat toimeen ulkoisia uhkia vastaan. Toisaalta tämä toimii myös sitä kautta että puolisoni osaa jarruttaa minua. Itsetuhoisuuteen taipuvainen intoilija voi tarvita tälläistä.

Kuitenkin tälle on myös vaihtoehto. Minulla on räydyttäviä tunteita toiseenkin suuntaan. Tässä tapauksessa nainen oli hyvin samanlainen kuin minä. Tässä puhutaan tilanteesta jossa voisin nostaa omaa persoonaani eteenpäin omana itsenä. Ei siis siitä näkökulmasta jossa tarvitsisin erityistä jarruttelijaa. ; Tässä kohden mielenkiintoista on se, että olen tehnyt tässä kohden tavallaan aika heikon valinnan. Minulla oli ikään kuin pieni valikoima josta valitsin että ketkä ovat OK. Ja sitten maailma on karsinut näistä pois. En siis ole valinnut loppuun asti vaan olen hyväksynyt poolin josta maailma on sitten karsinut vaihtoehdoista pois kaikki paitsi yhden. Viimeinen prosessi on tavallaan passiivinen. Tosin sitä edeltävä osuus ei ole ollut.

Syynä on itse asiassa seurannaisvaikutukset joita syntyi aiemmin mainitsemani itsemurhanteon jälkimainingeissa. Se nimittäin muutti minua ihmisenä. Ja syvästi. Ja hyvin erityisistä syistä. Kun koen tässä kohden tunteita, joissa arvioin vaihtoehtomaailmaa, mukana onkin se, että tarjolla on tavallaan maailma jossa minä olen entinen itseni ja sellaisessa suhteessa jossa ei tarvitse suhtautua maailmaan paranoidisti ongelmalähteenä jossa on vain selviämisnäkökulma. Tässä on harkittavana kokonainen toisenlainen valinta-avaruus. On selvää että näiden välillä tulee tehtyä vertailua joka on hyvin mutkikas. Esimerkiksi tässä vaihtoehtomaailmassa olisin todennäköisesti kristitty. Asuisin eri puolella suomea. Olisin todennäköisesti biologian enkä filosofian puolella. Minulla olisi hyvin todennäköisesti myös akateeminen loppututkinto, ottaen huomioon se että jouduin lopettamaan yliopistolla nimenomaan mielenterveydellisistä syistä. Ja nämä ongelmat taas kulminoituivat esiin vasta tämän itsemurhan jälkeisessä maailmassa.

Nykyinen puolisoni taas oli samassa kriisissä kuin minä ja tarvitsimme molemmat tällä hetkellä apua. Ja saimme sitä toisiltamme. Maailma tavallaan valitsi viimeisen valintaosuuden puolestani. Jos tätä tilannetta ei olisi ollut, ei nykyinen puolisoni välttämättä edes olisi ollut vaihtoehto. Enkä joutuisi miettimään koko vaihtoehtoisten maailman juttuja. Päinvastoin maailma saattaisi näyttää siltä että kohtalo ohjasi Jumalallisella ohjauksella kohti sitä lukiosweetheartia joka olisi kuin jokin jumankekan romanttisen komedian ja optimistisen kohtalouskon symbioosia.

Ja tästä saadaan uusi katumusta koskeva tärkeä asia. Katumus ei ole vain emootio jossa on paha mieli koska vertailet vaihtoehtoja ja teet arvostelman jossa arvioit vaihtoehdot ylivertaisiksi suhteessa toiseen. Itse asiassa tärkeämpää on se, että mukana täytyy olla jonkinlainen oman vastuullisuuden arvio. Katumus voi koskea neutraaleja erilaisia maailmoita joissa on joitain piirteitä joita nykymaailmassa ei ole. Mutta tämä ei ole kaikki.; Kaikki negatiiviset arviot eivät tuota katumusta. Ja tässä on sitten nähtävissä että katumusta on itse asiassa monenlaista. Itse jaottelen tämän osion kolmeen päätyyppiin; Nämä kaikki ovat katumusta. Niissä kaikissa on aivan erilainen toimintakonteksti. Ja näiden välille voidaan asettaa myös moraalisia arvostelmia.
1: Identiteettiin osuva katumus.
2: Syyseurausketjuja koskeva katumus.
3: Valinnan itsensä moraalia koskeva katumus.

Identiteettipuoli minun on helppo kuvata. Pääsyynä ei ollut itsemurha joka tapahtui melko täsmälleen uudenvuoden taitteessa. Vaan pääsyynä oli 3 päivä tammikuuta. Se oli maanantai. Päivä on itselleni helppo muistaa. Se on päivä jolloin minusta meni jotain melkolailla lopullisesti rikki.

Ensimmäinen lukio-koulupäivä itsemurhan jälkeen. Jolloin sain tietää erilaisista asioista. Jotka koskivat paikallisia kristillisiä vaikuttajia ja heidän aktiivisten toimien osuuttaan tässä kaikessa. ; Tilanne oli siitä kiinnostava että juuri tässä vaiheessa olisin luonnollisesti eniten tarvinnut apua tältä kyseiseltä seurakunnalta. Mutta nuorisotyön vallantekijöiden ja sosiaalisen puolen rintamalla oli toimijoita. Joista kaikkia en edes ollut saanut nimettyä ja merkittyä. Tunnettuja ja anonyymejä vihollisia. Tämä tarkoitti sitä että luottamani yhteisö ja sen ideologia jota oli myyty minulle hyvänä koko elämäni paljastui aikalailla ontoksi juuri heti kun sen olisi ensimmäisen kerran pitänyt näyttää jotain niistä paljonpuhutuista positiivisista vaikutuksista.

Tässä on hyvin kiinnostavaa että kaunani on moraalin sanelemaa. Se koskee sitä että tapahtumaketjussa on syyllisyyttä. Ja ironista kyllä, syyllisyyttä jotka koskevat itsemurhan tehneen sosiaalisen tilan manipulaatiota ennen tämän kuolemaa. Ja tämä valintaketju itse asiassa on aivan yhtä olemassa riippumatta siitä olisiko itsemurhaa tapahtunut vai ei. Tämä kenties selittää sitä miksi en pidä itsemurhan tekoa itse asiassa kovinkaan ongelmallisena. Ne siihen johtaneet asiat sitten ovat vakavampia eivätkä pelkästään tekijän oma, ymmärrettävä, päätös joka koskee ensisijaisesti häntä itseään ja joka koskettaa muita vain epäsuoraan erilaisten sosiaalisten ja mekaanistenkin syy-seuraussuhteiden kautta. Mutta katumukseni joka minulla oli pitkään itsemurhan jälkeen oli toisenlaista. Se oli identiteettiä koskevaa katumusta ; Oma viitekehykseni teki asioita. Olin siis oheissyyllinen. Tähän liittyen olikin mielestäni mielenkiintoista tutustua Davidain ja Gilovichin tuotantoon. He nimittäin puhuivat katumuksen käsittelystä. Ja he nostivat esiin sen, että katumus voi koskea joko epäeettiseksi kokemaasi toimintaa että toisaalta pettymyksenä kohti omaa ideaaliminääsi. He pitivät omaa ideaaliminää jonain joka aikaansaa enemmän katumusta. ; Heille sosiaalisen ympäristön tarjoama ideaaliminän malli on siis jotain jonka rikkominen tuottaa vähemmän katumusta kuin virhe joka tehdään suhteessa omaan minään.

Tämä on mielenkiintoinen asia. Sillä olen elämässäni todellakin tehnyt virheitä. Esimerkiksi olin vähän aikaa shamaanikommuunissa. En ole pitänyt tätä kovin ongelmallisena koska tilanne kesti vähän aikaa, en käyttänyt huumeita tai törttöillyt muuten ja opin kokemuksestani nopeasti. Tämänlainen toiminta ei iske ulkopuolisen ja oman vaatimuksiin juurikaan. Etenkään kun toimintamallia on muutettu. Näkemys on kiinnostava koska hyvin monesti myös kristillisissä konteksteissa on kaikenlaisia ”Mahdollisuus Muutokseen” -kampanjoita joissa kristilliset julistajat voivat kertoa tehneensä menneisyydessä murhista. Mutta heidän puheensa ei sisällä katumusta tai syyllisyydessä rypemistä. Isku ei koske julistajan sen hetken identiteettiä vaikka se rikkookin nykyhetken arvoja vastaan.

Tilanne on muuten ongelmallisessa kristillisyydessä tyypillinen. Monesti he haluavat että jaat syviä ja repiviä asioitasi. Koska niitä kautta he saavat niskalenkin identiteetistäsi. Kaikki kaduttavat temppusi ovat suoraa osoitusta esi-kulttilaisen minäsi huonoudesta ja muistuttavat halustasi muuttua. He tarjoavat tilalle esi-kulttilaisia virheitään jotka eivät kosketa heidän nykyminäänsä koska he ovat nollanneet väärän valinnan armolla ja tekemällä myöhemmin uuden paremman valinnan kulttiin. Tarjoat herkkää materiaalia jolla he voivat käydä kimppuunsa mutta he tarjoavat itse tilalle vain jotain joka voi tukea heidän nykyidentiteettiään. Tilanne on epäsymmetrinen vaikka tyhmempi voisi ajatella että tässä kaksi ihmistä jakaa menneisyyttään koskevia omatekemiään virheitä.

Myös oman identiteetin sitovuus on sinänsä kiehtova. Koska Davidai ja Gilovich vaikuttavat olevan oikeassa siinä mielessä että minulla oli rakastajatar. Ja tämä itse asiassa on omia arvojani vastaan. Yhteiskunnallisesti näen että monogamisuuteen kannustaminen – ei siis ehkä juridinen pakottaminen mutta kannustaminenen – suojelee yhteiskuntarauhaa. En kuitenkaan kadu rakastajatartani koska minulla on jossain määrin ”seksuaalisen irstailijan ja pahan pojan” identiteetti. Lisäksi itse suhde sujui hyvin. Meillä oli kivaa. Ja vaikka tavallisesti en osaa sanoa edes päivää ihmisille ilman että tämä lietsoo jotain sosiaalisia ongelmia niin itse asiassa tämä suhde ei tuottanut mitään sosiaalisesti dramaattisia sivutuotteita. Kenellekään ei käynyt pahasti. Jos olisin sen sijaan pitänyt salassa enkä hoitanut tilannetta avoimen suhteen kontekstissa niin se olisi varmasti ollut häpeän aihe nykyään. Ja varmaan silloinkin. Se nimittäin sotisi sitä miten olen sitonut identiteettini vapaan miehen konseptiin.

Siksi koin syvempää syyllisyyttä kanssaseurakuntalaisteni teoista ja omasta passiivisesta tekemättäjättämisestäni kuin siitä että aktiivisesti tein jotain. Omaan identiteettiin käyvien asioiden kohdalla syntyy katumusta. Mutta jos ulkomaailma tuomitsee jostain jota pidän pahana se on lähinnä häpeän aihe. Ja häpeä ei ole ollut minulle koskaan kovin vahva kannustin.

Kolmas, eli mekaanisia olosuhteita koskeva katumus, on sitten omanlaistaan. Juha Räikkä kertoo katumuksen filosofiassaan esimerkin jossa Russell katui erästä naissuhdettaan hyvin erityisellä tavalla. Russell katui sitä että tälle naiselle lopulta kävi huonosti. Maailman melskeissä naisparalle kävi kalpaten. Russell ei ollut pahoillaan siitä että hän oli rikkonut seksuaalimoraalia vaan pelkästään sitä miten naiselle kävi. Ja moni piti tätä riittämättömänä. Ulkopuolelta tuleva sosiaalinen arvio on se jolla mittaamme mistä muiden pitäisi tuntea katumusta. Mutta joskus katumus ei ole edes tästä normaalisti syntyvää häpeää vaan jotain vielä vähemmän, pelkkää katumusta asiantiloista. ; Räikkä kertoo myös miten teema on tuttu myös Dostojevskillä. "Rikoksen ja Rangaistuksen" eräs avainkohtauksista on se, että Raskolnikov vapautuu syyllisyydentunteeta ja tätä kautta katumuksesta tunnustamalla. Tunnustus korvaa katumuksen häpeällä. Joka on kevyempi kantaa.

Tilanne on vähän sama kuin se että joku saatanapaniikkiin aktiivisesti osallistunut voi kokea katumusta siitä että joku on tehnyt itsemurhan. Mutta ei sillä tavalla että sitoisi identiteettiään tai arvojaan asiaan. Ja tämä näkyy hyvin siinä miten normalireaktio ei ole aito ja syvä pahoillaanolo tai edes häpeäminen sosiaalisen paineen alla. Vaan se, että ollaan ikään kuin sosiaalisesti suoraselkäisiä ja selitetään miten se oma teko koettiin eettisenä ja miten ainut mistä ollaan pahoillaan on lopputulos. Joka ei ole heidän ongelmansa koska eivät itse omakätisesti sitä itsemurhaa tehneet.

Tämä kaikki on mielestäni tärkeää. Ja kantani on, että prosessissa synnytin määritelmän siitä mitä katumus minusta tarkoittaa. Sillä on seuraavia kriteeriattribuutteja:
- Katumus liittyy negatiiviseen arvioon joka koskee joko seurausketjuja tai valintaa.
- Katumus koskee menneisyyttä.
- Katumus vaatii vertailutilaa.
- Katumus vaatii kokemuksen valinnasta.
- Katumus on sisäistä ja henkilökohtaista – ei sosiaalista häpeää.

Samalla esiin tulee se, että jos joku on erimielinen katumuksen määritelmästä niin se voi vaikuttaa siihen miten katumukseen tulee eri tilanteissa suhtautua. Esimerkiksi jos näkee tulevaisuuteen kohdistuvan tunteen katumuksen piiriin on katumus hyvin erilainen. Ja jos haluaa siirtää minun katumusargumenttejani tämän toisen kontekstiin täytyy väliin laittaa jonkinlainen menettelytapa joka ei johda ekvivokaatioon (loogisen argumenttivirhetyyppiin, joita voidaan soveltaa vaikka olkiukkoargumenttivirheiden rakenteena).

Tässä mielessä jokainen voi luoda vaikka ihan oman henkilökohtaisen määritelmänsä katumukselle. Koska määritelmille ei ole oikeaa sisältöä. Mutta kun sisältö on valittu on sen kanssa oltava johdonmukainen. Tätä kautta erilaisia määritelmiä luova analyyttisyys ei välttämättä ole mitään relativismia. ; Olen mielestäni tuonut esiin omat kantani jotka ovat erilaisia kuin monien muiden katumusta määritelleiden. Olen lähestynyt asiaa mielestäni siitä hyvin että normaalina riskinä on se, että asia määritellään yksinkertaisesti ja sitten luodaan siihen osuvia käsitteitä. Olen kuitenkin lähestynyt asiaa modus tollens -keskeisesti. Eli olen täsmentänyt määritelmää tuomalla esiin myös tilanteita joissa kuvaukseeni osuu tilanne joka ei olekaan katumusta. Jonka vuoksi katumusta on luonnollisesti pitänyt muuttaa. ; Mielestäni henkilökohtaisuus parantaa argumenttia eikä heikennä sitä. Tämä korotanee viestiäni jonka mukaan henkilökohtainen sitoumus ja agenda on erotettava mekaniikasta. Mutta ei sillä tavalla kuin usein sanotaan. Vaan nimenomaan siten, että asioita ei diskreditoida siksi että sen sanoja on jotain ja on kokenut jotain ja tavoittelee jotain. Vaan sitä kautta ovatko johtopäätökset loogisia ja onko lähtökohdat ja tiedot ns. "teknisesti hyviä".

Tämä kaikki on tietenkin hankalaa koska antamani määritelmä tuo esiin jotain aika oleellista; Katumusta katsoessa kysymys on arvioinnista. Eikä vain arvioinnista. Mukana on aina vähintään yksi kontrafaktuaali. Me emme ole havainneet vaihtoehtoista maailmaa vaan kuvittelemme sen. Usein lisäksi jälkiviisaus ja oman nykyisen arvomaailman siirtäminen menneeseen minään sellaisenaan tuottavat ongelmia. Etenkin jälkiviisaudessa usein tehdään tulkintoja joissa hankaluutena on se, että jälkikäteen tiedämme asioita joita ennen emme ole. Ja voimme jopa mennä liian pitkälle. Moni esimerkiksi hyytyy romanttisten pettymysten jälkeen koska he tietävät minkälainen pettymys yrittäminen voi olla. Pettymyksenkokemukset ovat tietenkin opettavaisia. Mutta ne voivat jarruttaa toimintaa joissa tulisikin toisenlainen lopputulos. Pettymyksenminimointi johtaa usein siihen että ei tehdä mitään missä on riskiä tai kunnollista yrittämistä. Haasteena on lisäksi se, että helposti yritämme hallita pelkkiä syy-seurausketjuja koska tunteet ovat sisäisiä ja usein osittain hallitsemattomia. Emme päätä että koemme katumusta sen enempää kuin päätämme kehen rakastumme ja keiden perään räydymme.

---

Viitteet:
Juha Räikkä, ”Katumuksen filosofia” (2003)
INC. ”How Amazon's Jeff Bezos Made One of the Toughest Decisions of His Career” [https://www.inc.com/jessica-stillman/jeff-bezos-this-is-how-to-avoid-regret.html]
Baruch Spinoza, ”Ethica, ordine geometrico demonstrata” (1877) [suom. ”Etiikka”]
Cristopher Crowley, ”Regret, Remorse and the Twilight Perspective” (2017)
Davidai & Gilovich, ”The ideal road not taken: The self-discrepancies involved in people’s most enduring regrets” (2018)
Mark Balaguer, ”Free Will as an Open Scientific Problem” (2009)
Fjodor Dostojevski, ”Преступление и наказание” (1866) [suom. ”Rikos ja rangaistus”]