Moralismin määrittelyn alustamista

Moralismia moititaan. Moraalista pidetään. Toisaalta moralismista valittamista rakastetaan. Ja joskus kysytään että onko moralismista moralisointi sekin moralismia. Tämänlaisien kysymysten taa piiloutuu sellainen kysymys, että mitä moralismi on. Ja se miksi se on vastenmielistä.

Yleisesti ottaen moralismissa nähdään ärsyttävänä muutama seikka.
1: Puuttuminen. Ihminen ikään kuin on ”parempi ihminen” joka sitten tulee puuttumaan toisten ihmisten asioihin. Tämä näkökulma esittää, että moralismin ongelmien ydin ei ole eettinen tai moraalinen vaan sosiaalinen ; Moralisti on elitistisesti parempi ja asettaa itsensä hierarkiassa ylemmäksi. Tämä osuu sitten tilanteeseen riippumatta siitä onko moralistin oma näkemys moraalisesti perusteltu vai ei.
2: Näkemys siitä, että moralismi on sitä että moralisti korostaa eettisen ongelman sijaan omaa erinomaisuuttaan. Joka sanoo, että moralismin ongelma on se, että se siirtää moraalisen kysymyksen sosiaaliseen kysymykseen ja aiheesta keskustelijaan. Joka on tietenkin ongelmallista. Moralisti on keskustelussa tällöin red herring joka vie asian pois asiasta. Ongelmana tässä näkökulmassa on se, että usein (1) tulkinta motiiveista tulee muilta kuin ihmiseltä itseltään ja (2) tämä selitys on itse asiassa ytimeltään ad hominem ja red herring joka kannanottona nimenomaan siirtää keskustelun asiasta yksiloihin, moralistiin. Usein moralisti esittää eettisperustaisia argumentteja ja itsekorostusteema tuodaan keskusteluun. Ja tämä tapautuu riippumatta siitä onko moraalisen argumentoinnin taustamotiiveissa itsekorostusta tai ei. Moraaliargumentit ei sinällään välitä taustamotiiveista. Ne ovat perusteltuja tai eivät. Tämä selitys asettaa moralisteista moralisoijat vaikeaan paikkaan.
3: Ajatus siitä, että moralisti joko keskittää huomionsa ulos tai on peräti kaksinaismoralisti, eli hän keskittyy enemmän muihin kuin itseensä. Moralismi on moraalia jossa ei välttämättä eletä omien normien mukaan tai puututa omiin puutteisiin vaan kiinnitetään huomiota ulkopuolelle ja muihin ihmisiin kuin itseen. Tässä näkökulmassa moraalia koskevat syytökset moralistin suusta voi kuitenkin olla perusteltua ja kysymys on lähinnä sen kohdistamisesta ja siitä kehen se pitää kohdistaa ensin.

Nämä näkökulmat korostavat sitä että moralismi on itse asiassa moraalisuutta joka tuodaan esiin huonolla tavalla, moralisti ei noudata niin sanottuja hyviä tapoja. Joka nostaa esiin sen kysymyksen että onko moraalisuus itse asiassa tärkeämpää kuin hyvät tavat vai toisin päin. ; On selvää, että suurelle osalle ihmisistä on olemassa moraalikysymyksiä ja ne voivat vaatia myös moraalivaateiden kohdistamista oman elämän ulkopuolelle. ; Harva esimerkiksi näkee että olisi ongelmallista jos joku puuttuu vaikka lapsen kohtaamaan pahoinpitelyyn vaikka ei olisikaan mitenkään virheetön ihminen itsekään. Tai tekee tämän voidakseen kehua netissä jälkikäteen olevansa hyvä ihminen. ; Toki ihanteellisinta voisi olla jos ihminen olisi moraalisesti korkealaatuinen eikä rehentelisi teoillaan. Mutta jos vaihtoehtona on tehdä tai jättää tekemättä niin vaaka helposti kallistuu epäkohteliaan moraalin puolelle.

Tällä on tietenkin implikaatioita jos puhutaan vaikka poliittisesta korrektiudesta joka enimmäkseen käsittelee niinsanotusti erilaisia hyviä tapoja koskevia vaatimuksia. Kuten sitä millä nimityksillä ihmisiä tulee kutsua.

Ja tästä herääkin kysymys siitä että ovatko moralistit vain ihmisiä jotka ovat herkkiä moraalisille normeille ja jotka mielellään nostavat esiin toisten puutteita näiden noudattamisesta. Ja jotka ovat rohkeasti valmiita ottamaan kantaa epämoraalisuuksia vastaan vaikka moraalisten impulssien sensurointi olisikin hyvien tapojen odottama, ellei peräti vaatima.

Näkisin, että tätä voidaan täsmentää. Moralismi ei ole pelkkää epäkohteliaisuutta. Siihen voidaan liittää myös ajatus siitä että moralismi itsessään epäonnistuu paitsi etiketin niin myös moraalisuuden kannalta.

Ehkä helpoiten huomattava asia on se, että moralismi on usein sidoksissa siihen että eri ihmisillä on erilaiset moraalikäsitykset. Kun moralisti siirtää omaa moraalimalliaan toisen yli, hän tekee usein – ei aina, mutta usein - asioita jotka ovat ärsyttäviä juuri sen vuoksi, että hänen esittämää moraalia ei itse asiassa edes pidetä moraalisena. ;

Tämä näkyy siinä että jos minulle tulee kristitty sanomaan, että uskonnottomat voivat vain mennä ja tappaa ja pahoinpidellä ihmisiä, se on loukkaavaa koska hyvin ankarasti koen – ja pelottavan usein myös joudun yrittämään aktiiviesesti sitä – että olen väkivallaton. Tämä on loukkaus jossa minua syytetään tai vihjaillaan moraalirikkeistä jotka eivät osu minuun. Se on toisin sanoen perätön loukkaus. Mutta sitten jos kristitty tulee minulle sanomaan miten minun on kohdeltava homoseksuaaleja, niin tyrmistys on sitä että kuvaus homojen oikeuksista osuu mutta sillä ei ole minulle samaa merkitystä kuin kristitylle. Kummassakin tapauksessa peruskokemus on se, että minun moraaliani ei edes viitsitä ottaa harkintaan. Samalla kun tullaan sitten neuvomaan minulle. ; Joka korostaa tietenkin sitä moralismiin aika kiinteästi kuuluvaa sosiaalista puolta. Mutta nostaa esiin sen, mitä asioita eri moraalimalleissa on eri tavalla. Ja tätä kautta voidaan rakentaa jotain nyrkkisääntöjä jotka ovat itse asiassa sellaisia että ne eivät ole yhtä maailmankuvasta toiseen vaihtuvia – ainakaan käytännön tasolla.

Moralistin voidaan katsoa olevan toiminnassaan epämoraalisia seuraavilla tavoilla;
1: Moralisti vaatii että muut ottavat osaa hyveellisiin toimintoihin jotka ylittävät velvollisuudet. Toisin sanoen moralisti esittää että jokin sinänsä moraalisesti korkeatasoinen teko olisi velvollisuus vaikka se onkin jotain joka olisi vain hyvä tehdä. Tästä erosta klassisin ero näkyy sodankäynnissä. On nähty usein tärkeäksi korostaa, että sotilaalla on velvollisuus puolustaa maataan, mutta sen sijaan sankarillinen uhrautuminen sodassa vaikka tovereiden henkeä pelastaen oman hengen kustannuksella ei voi olla velvollisuus. Vaikka sellaisesta teosta sitten kuitenkin palkitaan mitalein joko ennen tai jälkeen kuoleman. Tätä kautta voidaan esimerkiksi ymmärtää miksi uskonnollinen toiminta edes kulttuurilla glorifioituna ei ole kaikista osallistuttamisen arvoista; Kysymys ei ole välttämättä suorasta uskonnon halveksunnasta vaan siitä että virsilaulut ja muut vastaavat ovat hyvä asia jota voi tehdä mutta sen ei pitäisi olla velvollisuus.
2: Moralisti vaatii muita ottamaan osaa toimintoihin jotka ovat moraalisesti neutraaleja tai merkityksettömiä. Asialla ei ole moraalista arvoa mutta siihen kuitenkin velvoitetaan. Tämä on luultavasti hyvä lähestymistapa katsoa miksi poliittista korrektiutta monesti vastustetaan. Kyse ei ole välttämättä siitä että ei ymmärrettäisi että hyvien tapojen mukaan homoja ei kutsuta hinttareiksi eikä mustia neekereiksi. Mutta sanojien mielessä nämä ovat ”neutraaleja termejä” joita on kouluaikana luettu oppikirjoista. Ja kun tälläinen armoitettu jästipää ei ole pysynyt yleisen kielenkäytön mukana hän kokee, että tässä velvoitetaan pikkuasioihin,
3: Moralisti syyttää muita moraalittomista teoista, vaikka näillä ihmisillä on legitiimi syy olla toimimatta jotenkin. Tälläisen voisi nähdä liittyvän perhejuhliin joihin on luvattu mennä mutta jonne ei voidakaan mennä vaikka lapsen sairastumisen vuoksi. Lupauksen rikkominen, pettymys ja mahdollinen juhlien järjestelyihin liittyvät käytännön työt tuovat riesaa tilanteessa ja tässä voidaan intoutua.
4: Moralisti asettaa tiukkoja syytöksiä ja ylilyöviä rangaistuksia pienistä moraalisista rikkeistä. Toisin sanoen suuttumuksen ja rangaistuksen määrää ei ole mitoitettu aikaansaatuun vahinkoon tai pahaan tekoon. Massiiviset nettiraivokampanjat ovat tästä varmasti hyvä esimerkki. Moralisti toisin sanoen tekee pahaa sen vuoksi että hän antaa itselleen tekosyyn tehdä pahaa. Mutta oikeutus on pienempi kuin paha jonka hän tekee.

Tätä kautta voidaan nähdä, että moralismissa on itse asiassa moraalinen puute. Joka tekee siitä ongelmallisen koska voidakseen moralisoida tulee asettaa moraali tärkeään sijaan. Moralismi, toisin kuin moraali, on jotain joka liiallisena uhkaa moraalisuutta.

Sosiaalinen ja moraalinen kulma yhdistettynä voi johtaa jopa siihen, että on otettava esiin vielä yksi näkökulma. Ajallinen näkökulma. Voidaan nimittäin jopa nähdä että sosiaalisessa ympäristössä ajan mittaan moralismin ongelmat voivat paisua. Kun kritiikkiä voimistetaan syntyy erilaisten moralististen ryhmien polarisoitumista jossa ihmisille tulee yhä äärimmäisempiä näkemyksiä. Kuuntelu, konsensus ja ylipäätään kohtuu unohtuvat helposti. ; Kun vastapuoli moralisoi tätä on entistä vaikeampi ottaa vakavasti edes kuunteluun. Moralisti ampuu siis omia joukkojaan jalkaan.

Selvästi tälläinen äärimmäistyminen voi aikaansaada riskejä; Esimerkiksi takavuosina maahanmuuttokritiikin pääteema oli, että he vastustavat vain haittamaahanmuuttoa. Korostettiin että ei vastusteta kaikkea maahanmuuttoa, etenkään työperäistä. Kuitenkin viime aikoina on entistä vahvemmin esitetty näkökulmia jossa hyötymaahanmuutto on kyseenalaista koska eihän niitä maahanmuuttajia tarvita kuin tulkeiksi joita tarvitaan kun maassa on niin paljon maahanmuuttajia. Ja että Oulun näkökulmassa on vain torjuttava laajasti kaikkea maahanmuuttoa – tuomittujen rikollisten karkotus ei alleviivatusti riitä – ja lisäksi tässä on korostettu että suvakit ja liberaalit ovat hekin syyllisiä. ; Toisin sanoen eletään yhä vahvemmin maassa jossa ”suomalaisten suojelu haittamaahanmuuttoa vastaan” tarkoittaa yhä useammalle ja yhä vahvemmin sitä että puolustetaan ”ei-liberaaleja suomalaisia” ”kaikelta maahanmuutolta ja suvakeiltakin”. Suvakkejen raiskaaminen taas sitten on jotain jota pidetään peräti toivottavana koska sellainen olisi seurauksiltaan käännyttävä aktio.

Tässä ongelmana on tietenkin se, että äärimmäistyminen sisältää helposti ajatuksen siitä että olisi ”objektiivinen normaali”. Minulle se on tietenkin aika luonteva ajatus. Mutta monille ei. Enkä puhu tässä avoimesti moraalirelativisteista. Vaan moraalirelativisteista jotka kamppailevat nimellisesti moraalirelativismia vastaan; Nykyään moraaliasioissakin pitää saada olla erilaista mieltä ja muu torjutaan ”poliittiseksi korrektiudeksi”.

Ja tämä tavallaan avaa ongelmia soveltamiselle.

Voidaan nimittäin sanoa, että tiedämme että jos moralisti jatkuvasti ylireagoi, ylivaatii ja käyttää voimaa legitimoidakseen moraaliset kannanottonsa kaikkien yhteisiksi käytösnormeiksi, on moralisti taistelemassa moraalia vastaan. Ongelmaksi tuleekin se, että käytännössä kaikki ajattelevat että juuri heidän moraalinsa on se kohtuus. Maahanmuuttokriitikot kokevat että on rationaalista ja kohtuullista torpata lapsenraiskarit ja pitää nollatoleranssi lasten seksuaaliselle hyväksikäytölle ja että tämän motiivin edellä on sitten kohtuullista rangaista ”suvakkeja” joko lailla ja jossain erityistapauksessa jopa lynkkauspartiolla. Heistä tämä on ”tilanteen vaatimaa joskin epämiellyttävä uhraus”. Tai jopa jokin josta voi nauttia sadistisesti koska se on oikeudenmukainen rangaistus.

Minusta näin aggressiiviseen ja käsittämättömän ylimieliseen materiaaliin ei voi suhtautua muutoin kuin kertomalla, että totean, että jos kansallismielisyys ja Suomen puolustaminen on todella tätä niin en näe mitään syytä kenellekään henkensä kaupalla puolustaa näin ajattelevia ihmisiä ja heidän perheensä jäseniä matkalta pakolaisleirinomaisiin asumusoloihin Siperiaan. Mutta tämä on vain minun näkemykseni kohtuudesta. ; Kaiken voi relativistisoida kun mietitään sitä miten jokainen aidosti ja rehellisesti sanoo mielipiteensä välittämättä poliittisesta korrektiudesta.

Jos on selvää että moralisti ylireagoi, pitäisi tietää mikä on kohtuus. Jotta voidaan puhua velvollisuuksien ylilaajentamisesta olisi tiedettävä asialliset velvollisuudet ja erotettava ne asioista jotka ovat vain moraalisesti toivottavia. Jos rangaistukset ovat liiallisia olisi tiedettävä mikä on sopiva rangaistus. Ilman kriteereitä käy helposti niin että jos voimme pitää mitä tahansa kohtuutena ja asiallisena ja järjenmukaisena niin sitten mikään ei tavallaan ytimeltään ole perustellusti sellaista. Jolloin kaikesta tulee vain moraalista hälinää jossa kritiikki hukkuu hälinään sen vuoksi että emme osaa enää sanoa mitkä moraalivaateet ovat asiallisia ja mitkä eivät.

Joten ei ihme, että käteen jää vain sosiaalinen. Kuka edustaa mitäkin valtapeliä ja intressiä. Sillä jos otetaan kaikista lujinta moraalia edustava klassinen objektiiivinen moraali, niin sellainen moraali on ehdottomasti olemassa ilman ihmisiä. Mutta se ei välttämättä ilmene ilman ihmistä. Vahvinkaan ja ehdottominkaan moraali ei välttämättä toteudu. Muilla moraaleilla tämä on tietenkin vielä vaikeampaa. Ihmisten valtapeli ja poliittinen metelöinti sen sijaan toteutuu joka tapauksessa. Se on olemassa niin kauan kuin on ihmisiä toimimassa. (Koska kaikessa ihmisten valintojen ja päätösten toteutusavaruuksissa on valtaa olipa se sitten metafyysiesti olemassa tai ei.)

Ja tämä voidaan tavallaan nähdä moraalin ja moralismin väliseksi kaikista oleellisimmaksi eroksi. Miksi ne ovat kaksi eri asiaa. Ja pelottavinta on, että moralismi useimmiten naamioituu ja valehtelee olevansa moraalia. Tai mikä pahempaa: Emme edes valehtele.