Internetissä on ihastuttavalla nimellä "Owning Your Shit" kulkeva räväkän naisen kirjoittama tasa-arvoblogi, jossa on esimerkiksi mietteitä vilpittömästä mielestä ja rikoksesta ja jonkin verran rangaistuksestakin. Hän käyttää esimerkkeinä rattijuoppoutta, naulan puhkaiseman renkaan aikaansaamaa onnettomuutta ja tahallista autolla tehtyä päälleajoa. Niissä on kaikissa erilaiset viattomuuden asteet. Tahallinen päälleajo on murha, kun taas naulan puhkaisema rengas on skenaariona viattomuutta korostava.
Hän käyttää tätä lähtökohtaa ja jaottelee seksin kolmeen olennaisesti erilaiseen osaan. On vapaaehtoista seksiä, on raiskausta. Ja on se harvoin keskusteluista puuttuva kolmas vaihtoehto eihalutusta seksistä. Tällä hän ei tarkoita mitään "lievää raiskausta". Hän määrittelee raiskauksen "the crime of rape to have occurred requires both actus reus (the act of unwanted sex itself) and mens rea (some form of criminal or guilty mind or intent)." Tämä määritelmä muuttaa monia asioita. Määritelmä on erituisen olennainen jos otetaan esille se, mitä joskus jossain voi tapahtua. Puhutaan kännipanoista. Niissähän on tyypillistä että alkoholi virtaa, ja tämä murtaa puolustuksen ja seurauksena on seksiä. Tai kuten viitteeni sen esittää "So let's say she's drunk but coherent, and he is equally drunk but coherent, and both of them willingly engage in sex. In the morning, she rolls over and realizes she just fucked Ron Jeremy's less suave cousin, and she can hardly even remember how it happened. She's lying there, thinking, "OMG, he got me drunk on purpose so he could take advantage of me - that's RAPE!""
Tämä selitys on luonteva, mutta tilanne on hyvin monimutkainen. Voidaan nimittäin kuvitella erilaisia skenaarioita sille, miten alkoholinkäyttö muuttaa ihmisen suhdetta vastuuseen. (1) Voidaan esimerkiksi määritellä että nainen ei ole sanonut vastuullista kyllää. Tällöin alkoholi vie harkitsemiskyvyn ja tätä kautta vastuun. Valitetavasti tällöin myös humalassa ollut mies ei olisi vastuullinen teostaan, hänenkään kyllänsä ei olisi harkittu koska alkoholi olisi syönyt vastuun. (2) Jokaisen tulee tietää tai tulisi tietää että alkoholi herryttää suojamuurit. Tällöin miehen alkoholin juottamisessa on intentio. Tällöin teko on suunniteltu. Valitetavasti tässä logiikassa myös naisen tulisi tajuta että alkoholi tekee näitä asioita, joten hän on aivan yhtä vastuullinen kännipanosta kuin siitä että lähtee humalapäissään töytäilemään autollaan.
Kuitenkin näissä tilanteissa kulttuurimme määrittää miehen syylliseksi ja naisen uhriksi, ei toki juridiesessa vaan eettisessä mielessä. Jos esimerkiksi minulle kävisi näin ja valittaisin seuraavana päivää että nyt on tuomopojulle juotettu liikaa tuliliemiä ja tässä hänen entisestäänkin höltynyt moraalinsa on kadonnut ja tätä tietoisesti hyväksikäyttänyt nainen lainasi hänen miehuuselimistön osasiaan voidakseen stimuloida tiettyjä erogeenisiä alueitaan. Niin tätä ei kohdeltaisi raiskauksena, vaan jonain aivan muuna. Miehen vastuullisuus tuntuu olevan tässä tilanteessa hallussa, mutta naisella ei. Tämä vaatii taustaoletuksen siitä että nainen olisi jotenkin heikompi astia, jokin jota tulisi suojella avuttomuuden periaatteen nimissä. "assessment of the situation presumes that only women are incapable of making decisions about sex while intoxicated, while men are not only capable of making decisions about sex for themselves while intoxicated, but responsible for making decisions about sex for the woman. That's kind of paternalistic, actually, to assume a man is more capable of exercising judgment while drunk." Toki jos toinen osapuoli on selvin päin ja toimii tarkoituksellisesti, tilanteen väritys muttuu. Mutta tämä "molemmat humalassa" -tilanne on tietääkseni yleisempi kuin moni kehtaa tunnustaa.
1: Moni voi tietysti selittää että tämänlaisista tarvitsee välittää vain täydellisessä maailmassa, jossa eriarvoisuutta ei olisi. Eli koska naisilla on huonosti jossain muualla, ei miesten kohdalla olevaa epäreiluutta tarvitsisi korjata tasa-arvonajamisen nimissä. Tämä on argumentaationa sen verran omituista että en jaksa kommentoida sihen ihan hirveästi. Mainitsen vain lyhyestä että epäreiluus on by definition eriasemaan laittamista joten on selvää että tämänlainen suojelee eriarvoisuutta. Epätasa-arvoa vastaan olisi taisteltava kaikkialla. Tämän tajuaminen voi olla vaikeaa, jos sinut on säädetty sellaisille erikoisille taajuuksille joiden mukaan kaikki sukupuolet ovat samanarvoisia ja erot ovat irrelevantteja mutta kuitenkin mietit tilanteiden korjauksia vain ja ainoastaan siten että otat ensin perspektiivin sellaisten konseptien kautta kuin "nainen" ja "mies" ja vasta tämän jälkeen saat aikaan sen lopullien reiluustulkinnan ... Joka tarkoittaa sitä että sukupuolen rooli ei olekaan irrelevantti vaan ylikorostettu.
Olen kuitenkin hieman huvittunut siitä, että jos halutaan ottaa apuja tieteestä ja saada silti aikaan se, että mies ja nainen ovat eri tavalla syyllisiä ylläolevassa "molemmat ovat humalassa" -tilaan, voidaan avuksi manata yllättävän useiden "tasa-arvonaisten" kammoama pahamaineinen sosiobiologia.
Osmo Tammisalon "Rakkauden evoluutio" nimittäin käsittelee seksiin liittyviä kaksoisstandardeja. Se heijastuu hänen mukaansa ihmisen elämään monella tavalla. Tässä on vaikutusta esimerkiksi suvulla. Hamiltonin säännön mukaan läheisten geenien yleistymistä kannattaa auttaa, koska yhteiset geenit leviävät. Tähän voidaan liittää seksuaalista antagoniaa, eli sitä että eri sukupuolilla voi olla hyvinkin erilaiset ja risteävät tavoitteet. Ihmisen raskauden kohdalla merkittävin elementti on panostus. Mies voi livahtaa ja hänen panostuksensa jää halvaksi. Nainen taas on sidottu ensin raskauteen ja sitten lapseen. Lisäksi on huomattava että nainen jää vahinkoraskaudesta aina kiinni, mies ei. Ja lisäksi isyyden ja äitiyden kohdalla on maaginen ero ; Äiti voi olla varma siitä että lapsi on hänen, isä voi olla vain aisankannattaja. Siksi naisen siveyskäsitys on "biologisesti olennaisempi osa" isän luottamuksessa. - Jos isä panostaa vaivaa eibiologisiin lapsiinsa, on tämä evoluution silmissä sama kuin oman kelpoisuuden uhraus. (Jos nainen ei ole siveä, mies helposti epäilee isyyttään. Maine on mittari, ei täydellinen mittari mutta se on jokin jota voidaan käyttää elämässä aina luolamiesajoista muinaisten roomalaisten kautta moderniin nykyaikaan asti.)
Näiden kaikkien asioiden kombinaatioon liittyen Tammisalo kirjoittaa esimerkiksi sivulla 223 että "On selvää, että jo esihistoriassa perheellä ja suvulla on ollut erilaisia (geneettisiä) intressejä eri sukupuolten suhteen. Vanhempien ja muun suvun on esimerkiksi "kannattanut" yllyttää nuoria koiraita vapaampaan seksuaaliseen kanssakäymiseen, varsinkin menestyneen perheen tyttären kanssa. Nuorelle naaraalle on sen sijaan kannattanut suositella pidättyvämpää ja häveliäämpää käytöstä, koska naaraan mahdollisuudet heikkenevät (ei-toivotun) raskauden ja huonontuneen maineen pitkiksi ajoiksi." Tämä kohta on oleellinen - sillä jos vain kykenemme pomppaamaan Osmo Tammisalon sosiobiologiaan kuulumattoman "luonnollisuusajattelun" jossa luonnontila on sama kuin luonnonjärjestys ja asian eettisyys - voimme huomata että juuri nämä elementit tekevät naisesta jollain tavalla "herkemmän astian". Raskaus on epäreilu, se ei lankea miehelle vaan naiselle. Tässä mielessä nainen kantaa pääosan riskeistä ja miehelle jää riskiksi lähinnä seuraavan aamun mahdollinen pikainen kammostushetki. Tämä korostaa sitä että "heikoin astia" voi olla hyvinkin monella tavalla. Harva kuitenkaan kiistää raskauden kaltaista aivan kiistatonta ja suoraan fysiologista ja luonteeltaan biologista eroa sukupuolten välillä.
Koska feministit eivät kovin usein hyväksy sosiobiologiaa ja näkevät sen sovinistisena ja miesnäkökulmana, tämänlaista tulkintaa ei tietysti tapahtunut. Ette lukeneet tätä juttua. Sitä ei ole olemassa. Vaihtoehtona on kuitenkin maailman muuttaminen siihen suuntaan johon he eivät halua maailmaa muuttaa, joten taistelu näiden kahden pahan ääripään välillä voisi olla mielenkiintoista seurattavaa, jos olisi vaikka jonkinlainen kvaliakaukoputki käytössä..
Näytetään tekstit, joissa on tunniste avuttomuuden periaate. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 22. helmikuuta 2012
maanantai 14. marraskuuta 2011
Kuinka (paljon) natsin saaminen naapuriksi vähentää asunnon jälleenmyyntiarvoa?
"Opettaja 4.11.2011" sisältää kolumnin, jossa käsitellään vihapuhetta. Sitä näkyy yllättävän runsaasti esimerkiksi kouluaineissa ja se liitettiin esimerkiksi Norjan verilöylyihin. Kolumnisti muistutti että vihapuhe voidaan määritellä "Vihapuhe on Euroopan neuvoston ministerikomitean mukaan sellaista ilmaisua, jolla levitetään, yllytetään, edistetään tai oikeutetaan rotuviha, antisemitismi tai muunlainen viha, joka perustuu suvaitsemattomuuteen. Vihapuhe on sellaista puhetta, jossa kansanryhmää halvennetaan tai uhkailaan rodun, ihonvärin, kansallisuuden, uskonnon, seksuaalisen suuntautumisen tai muun senkaltaisen ominaisuuden pohjalta." Kolumnisti muistuttaa myös että vihapuheen levittelijöillä on usein torjuva asenne koko termiin "Vihapuheen levittäjät väittävät, että termiä vihapuhe ei voi määritellä." Vihapuheen löytymispaikaksi kuvataan "hommaforumia" joka vastasi kritiikkiin seuraavasti "tituleerattiin "neekerimunanlutkuttajaksi", "stalinistiksi" ja "natsiksi"." (Onko joistakuista muistakin kuin minusta tuo viimeinen kohta jotenkin ns. "hauska"?)
Syiksi kolumnisti näki "minäpuheen". Eli "minäpuhe" johtaisi kohti "vihapuhetta". Siksi kolumnisti esittää vihapuheaiheen kannalta relevanttina että "Minäpuhetta lietsoo kaikenlainen ihmisten puhutteleminen kuluttajina, jotka ovat omien valintojensa herroja." ... "Toinen vihapuhetta edesauttava ilmiö saattaa olla tunteiden korostaminen mediassa. Erilaisten tositelevisio-ohjelmien rahaotoksia (money shot) ovat ne, joissa osanottajat eivät kykene peittelemään kyyneleitään. Näinä keinotekoisuuden aikoina on vielä jotain autenttista: tunteet! Vihaan, siis olen." Osansa saa myös kirkko "2002 seurakuntavaaleissa evankelisluterilainen kirkko aktivoi jäseniään uurnille tunnuksella "Sinä ole tärkeä". Ei siis "Jumala on tärkeä", "Jeesus on tärkeä" tai "Lähimmäinen on tärkeä". Jos keskeinen yhteisvastuuta yhteiskunnassa korostava taho lähti mukaan, kuinka sitten muut voisivat olla immuuneja minäpuheelle?"
Toki tätä kuvaa voidaan hieman moittia siitä että tiedämme että nimenomaan kollektiivisuuspuhe on johtanut täsmälleen samoihin tuloksiin. Mussolinia, Hitleriä ja Stalinia yhdistää "kansapuhe", jolla he saivat joukot taakseen. Mutta selvästi vihapuhe että minäpuhe ovat meidän ajallemme tyypillisiä. Vaino on kenties samaa ja se vain muokataan kulttuuriinsopivaksi kielellä. (Mainio ajatus, joka perustuu siihen että kieli ei määrittele todellisuutta, vaan värittää sen eettisesti.)
Näin voidaan ottaa esille esimerkiksi vammaiset. Viimeaikoinahan vammaisuus nousi esiin. "Hommaforum ja vammaiset" -jutussa näytetään karkeasti mistä on kysymys. Alkukimmoke oli "Taina Kovalainen esiintyi Yleisradion ajankohtaisohjelmassa laukomassa uhkakuvia vammaisten vaikutuksesta asuntojen jälleenmyyntihintoihin." Hommaforumilla tätä näkemystä oltiin puolustettu - vaikka näkemys toki muutoin saikin kovaa kritiikkiä. Sellaista kuten "Miksi Suomessa mm vammaiset homot, maahanmuuttajat ja muslimit ovat lähtökohtaisesti ihania ja hyviä ihmisiä?"
1: Vammaisien vastustusta on oikeutettu eugeniikassa kollektiivisesti rodulla. Mutta tämä näkemys on selvästi "minäpuheella väritettyä". Näin perinteinen vammaisten alempiarvoistamisen asenne on saatu "päivittettyä nykyajan kielelle".
2: Toki "hommalaisten" lausunnoissa voidaan huomata eräs totuus. Vammaisia käsitellään "silkkihansikkain". Heidän oletetaan kompensoivan puutteensa jollain toisella ominaisuudella. Idea on hieman vastaava kuin ajatuksessa siitä että "seksikäs nainen ei voisi olla fiksu". Ihmiset keskiarvoistavat tämänlaisilla värityksillä. Kuitenkin vammaisissa on oikeasti variaatiota. Ja esimerkiksi omalla kohdallani aspergeristatustani on ikään kuin "helppo" käyttää tekojen oikeuttajana, jonain joka tekee käytöksestäni luvallista ja soveliasta. Tosiasiassa se kuitenkin selittää sen ja vain sen, miksi käyttäydyn kusipäisesti. Asioita ei ole hyvä sekoittaa. Vammainenkin on ihminen, jolloin hänellä voi olla häijykin luonne. Vammaista ei saisikaan edes pakottaa tämänlaiseen "sinun on pakko olla kiltti koska olet muutoin tiellä, vaivaksi ja laskemassa asuntojemme jälleenmyyntihintaa."
3: Kuitenkin kritiikin luonne ja aiheen kohde ovat omituiset. Kun joku vastustaa ihmistä siksi että se vaikuttaa asunnon jälleenmyyntiarvohintaan, ei aiheena ole se ovatko nämä ihmiset kusipäisiä vai eivät. Kukaan ei halua kieltää "kusipäitä ylipäätään", terveetkin voivat olla hankalia naapureita. Kysymys ei ole edes vammaisten idealisoinnista, vaan siitä että saako lakia noudattavan ihmisen asumista rajoittaa. Näin sinänsä tosiasiallista seikkaa käytetäänkin varsin omituisessa kontekstissa, sellaisessa jossa sen soveltamista ei voi kutsua hirvittävän viisaaksi ; Taloudellisen argumentin kritiikistä hypätään eettissävytteiseen kertomukseen jossa kerrotaan että vammaiset eivät ole täydellisiä enkeleitä vaan ihmisiä. Kritiikin aiheena ei kuitenkaan ollut se, että alunperin vammaisia oltaisiin pidetty tavallisina ihmisinä, vaan nimenomaan se taloudellinen sävy jossa ihmisen arvo ja vaikutus redusoitiin yhteen piirteeseen ; Asunnon välityshintaan. Vammainen ei riko mitään taloa, ja itse asiassa asunnon hinnan romahduskin kertoo lähinnä siitä että asunnon hinnasta valittavan asennevamma on yhteiskunnallisesti levinneempi kuin uskallamme tunnustaa. - Vain harva uskaltaa, koska se on hieman kuten julmat aggressiontunteet joita suurella osalla ihmisistä on. Suuri osa ihmisistä osaa kuitenkin hävetä niitä ja se on se joka tekee heistä hieman eettisempiä.
4: Toki jälleenmyyntiargumentaatiota käytetään aika ahkerasti. Esimerkiksi alkoholistit - ja jopa Hurstin leipäjono - ovat kohdanneet kritiikkiä joka perustuu tämänlaisiin "taloudellis-symbolisiin arvoihin ja oikeuksiin." Kysymys ei siis ole pelkästään vammaisista, maahanmuuttajista vaan yleisemminkin ottaen köyhistä. - Tämän mainitsematta jättämistä tosin lieventää se tosiasia on myös se, että suomalaiset köyhät saavat helposti vähemmän palstatilaa.
Vammaisten kohdalla on sama kuin juoppojen ja monien maahanmuuttajienkin kanssa. Suurin osa ihmisistä on NIMBY -ihmisiä. Heistä asia täytyy hoitaa, mutta kaukana heistä itsestään. Minä taas olen niitä ihmisiä joiden elinpiiriin nämä ihmisryhmät ovat yleensä ottaen kuuluneet. Korsossa oli köyhiä, alkoholisteja ja narkomaaneja. Keravalla lähstöllämme on päivittäisnäkynä isohko lauma kehitysvammaisia. He toki kuulostavat joltain jolta zombielauma voisi kuulostaa jossain elokuvassa. Mutta he ovat kuitenkin ihmisiä, ja minusta he nimenomaan saavat olla tuolla. Sillä toisin kuin narkomaaneista, vammaisista ei ole konkreettista vaaraa. He eivät saa pieksentäraivokohtauksia sen useammin kuin tavallisetkaan ihmiset, ja heidän toimintakykynsä tämänlaisen tilanteen kohdalla on huomaattavasti vähäisempi. Näin ollen heistä on minulle vähemmän vaaraa kuin esimerkiksi riehaantuneista potkulautapojista jotka voivat säikyttää minut hyppäämään miltei auton alle, kuten eräs päivä miltei kävi.
Tästä voidaankin päästä lapsiin. Sillä lapsia yhdistää jokin joka ylläoleviakin. Se on puolustuskyvyttömyys. Tämä johtaa eettiseen periaatteeseen nimeltä avuttomuuden periaate. Sen taustaideana on se, että heikompiosainen ei voi puolustaa itseään, joten vahvempien osaksi jäisi tämä. Sen voi ymmärtää sitä kautta, että jos joku ei lyö käsiasetta kantavaa motoristia turpaan se ei ole mikään hirvittävän suuri saavutus, koska siinä on yrittäjälle itselleen iso riski. Sen sijaan jos jättää lyömättä vaikka kyvyt selvästi antaisivat siihen tilaa osoittaa että tämä ihminen on erikseen valinnut olla lyömättä. Eikä jätä tätä tekemättä kyvyn puutteen tai pelon tai muun vastaavan vuoksi.
Avuttomuuden periaate ei tee avuttomista parempia tai idealisoi heistä täydellisen hyviä. Se perustelee asian sillä että heidän kohtelunsa näyttää mitä teemme silloin kuin rajoitteita ei ole.
Ja tottahan toki me kaikki aina "ajattelemme lapsia". Kuitenkin tässä on taustalla perinne joka selittää että lasten piekseminen on hyväksyttävää. Tässäkin on kaksi perinnettä. "Minäkeskeinen" selittää että lapsi itse hyötyy kurituksesta koska "joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee." Ja se toinen jonka mukaan kurittamalla lapsista saadaan tottelevaisia ja heidän egoistinen uppiniskaisuutensa saadaan pois, josta taas nähdään olevan hyötyä yhteiskunnalle, Kollektiiviselle Kansalle. Tämän "kurituslinjan" kannattajia löytyneekin sekä "hommafoorumin minäpuhelinjalla" että "yhteiskunnallista yhteisvastuuta kantavissa tahoissa".
Tämä näkyy tietysti yhteiskuntatasollakin ; Teippaus-oksennuksensyöttötapauksista tulleet tuomiot ovat jotain, joka herättää ainakin minussa halun tehdä pienen kokeilun, jossa nämä kivat hoitotädit kohtaisivat samantapaista asianmukaista kohtelua. Jos minä menisin tästä nyt teippaamaan aikuisia tarhan tätejä ja toimimaan vastaavalla tavalla, se olisi sovinistista kammottavaa väkivaltaa, julmaa kidutusta jossa itsemääräämisoikeuden hallinnan jälkeen on siirrytty vakavaan henkiseen ja puolifyysiseen väkivaltaan. Tai Sadomasokismileikiksi (joka alle 18 vuotiaiden kanssa on tietysti pedofiliaSM -ää!).
Tässä mielessä "vihapuhelinja" puolustaa itseään, eli se on itsepuolustuskykuinen. Mutta se lyö niitä jotka eivät kykene itseään puolustamaan.
Tässä mielessä onkin hyvä huomata että vihapuheen määritteleminen on vaikeaa mutta sen sisällön ymmärtäminen mahdollista - aivan kuten herjaamisenkin kohdalla tiedämme että pilkaamisen määritelmä voi olla vaikeasti lähestyttävä, mutta kuitenkin se on relevantti sana jota ei voida käyttää ihan miten vaan. Samoin tässäkin on hyvä huomata että "avuttomuuden periaatteessa" jokin taho määritellään alemmaksi, heikommaksi. Ja tämäkin voi olla vaikeaa. Siksi maailmasta löytyy niitäkin "suvaitsevaitsemattomuutta suvaitsevia" jotka ovat muutakin kuin "suvaitsemattomia valepuvussa". Nämä näkevät natsismin, vihapuheen ja vastaavan heikkoutena, säälittävänä ja alempana. Valitettavasti vihapuhelaiset osaavat kuitenkin puolustaa itseään sen verran tehokkaasti ja äänekkäästi että he eivät todellakaan kaipaa mitään rapsutusta.
Avuttomia ovat vain ne joilla ei ole valtaa. Valta taas rakentuu (a) "minäpuheessa" ja "minun mielipiteiden ja tunteiden" ympärillä "vahvimman lain mukaan" ja (b) "kollektiivipuheessa" se taas seuraa keskiarvoa, jolloin massasta tulee voimaa (ja valta voi keskittyä tunteiden manipuloijalle joka määrittää keskiarvon sijainnin ihmisten puolesta ja ihmiset ikään kuin muuttavat sitten mielipiteitään ohjailussa niin että se keskiarvo on todellaki siellä). Näin ollen vihapuhepiirit voivat kenties ottaa itselleen marttyyrinkaapua. Mutta heillä on liian suuri näkyvyys ja vaikutusvalta, ja ihmiset ovat aivan liiankin hyvin perillä heidän sanomistensa sisällöistä, jotta sitä voisi kutsua miksikään vainoksi ~ Se on vähän kuin pseudotieteilijä jonka kirjoja on myyty runsaasti. Heitä ei tiedemaailma ja skeptikot vainoa. He ovat vain tahoja jotka ovat näiden tyyppien kanssa erimielisiä

Tunnisteet:
arvokeskustelu,
avuttomuuden periaate,
egoismi,
herjaaminen,
Hitler,
idealisointi,
itsekkyys,
kansankirkko,
kasvatus,
maahanmuutto,
Mussolini,
natsismi,
NIMBY,
Stalin,
suvaitsevaisuus,
vammaisuus,
viha,
vitsa
keskiviikko 14. syyskuuta 2011
Spermanluovuttajat
"Yksittäisten naisparien lapsettomuus ei ole sairaus, vaan luonnollinen olotila. Tilanteita joissa lapselta puuttuu isä ei pidä ryhtyä keinotekoisesti tuottamaan. Isän puutteesta kärsiviä lapsia kasvaa yhteiskunnassamme muutenkin jo valitettavan paljon. Miehen mallit ovat tärkeitä isättömälle lapselle. Miehen malli ei kuitenkaan korvaa omaa isää, niin kuin ei lapsen mallikaan korvaa omaa lasta. Lasten saaminen ei ole viime kädessä naisen tai miehen ihmisoikeus, mutta lapsella tulisi olla oikeus omassa arjessaan molempiin vanhempiin, äitiin ja isään."
(Päivi Räsänen, "Mitä maksaa ihmishenki?", sivu 181)
Aloitin melko pitkällä lainauksella koska sitä kautta kykenee hyvin hahmottamaan perinteisen kristillisen perhenäkemyksen. Hyvin monien kristittyjen perhekuva perustuu kuvitteelliseen biologiseen perhekeskiöön. He perustelevat luonnollisuuden kautta tietyn perheytimen luonnetta ja yrittävät kieltää erilaisia käytänteitä jotka eivät sovi tähän. He perustelevat tätä sinällään tosiasialla, jossa jokainen lapsi vaatii syntyäkseen sekä biologisen äidin että biologisen isän. - He hyppäävät kuitenkin tältä "spermanluovutustasolta" jonnekin aivan muualle. Heille biologinen lisääntyminen ja sosiaalinen vanhemmuus ovat ikään kuin sama asia. Tätä kautta he rakentavat näkemyksen, jossa hedelmöityshoidot sopivat avioliitossa oleville heteropareille, joiden lapsettomuus on heidän silmissään määritelty jonkinlaiseksi sairaudeksi jota saa hoitaa. - Näin vaikka teknisesti lapsettomuus ei itse asiassa ole mikään sairaus, ja jos toinen on lisääntymiskyvytöntä, on todellakin "luontevaa" että hän ei saa lapsia. Siksi asian korjaaminen vaatiikin sitä luonnotonta teknologista väliintuloa.1
Tämä perhekuva rakentaa eräänlaisen ihanteellisen illuusion, joka lähemmässä tarkastelussa näyttää varsin erikoiselta.
Räsänen kuvaa sivulla 181-182 että "Isän ja äidin keskinäisen suhteen kautta tytöt ja pojat voivat parhaiten oppia kunnioittamaan vastakkaista sukupuolta ja myös arvostamaan omaa kehittyvää naiseuttaan ja mieheyttään. Lapsi saa paremman kosketuksen ihmisten erilaisuuteen kuin yksisukupuolisten vanhempien kautta." Heitto on varsin makaaberi, koska tosiasiassahan lapset eivät suinkaan ole pelkästään perheessään. Jos lapset jotain oppivat lesbojen parissa, niin sen että ihmiset ovat erilaisia. Sama omituisuus näkyy hänen retorisessa kysymyksessään sivulla 181 "Jos isä ei tuo mitään lisäarvoa lasten hoitoon ja kasvatukseen, millä perustein heitä huudetaan vastuuseen perheestään?" Yleensä perustelu on olemassa ja se on niin ilmiselvä että retorinen kysymys näyttää idiotismilta. Se on karkeasti työ+raha. Lesboparit hoitavat vauvoja ja vaihtavat vaippoja ja tuovat rahaa taloon yhdessä. Tämä apu rahassa ja työssä (johon on pakko lisätä myös epäsuora sosiaalinen tuki) on jotain joka moni yksin oleva nainen haluaa abortin, koska katsoo että ei jaksa yksin. Kaikki eivät tätä tietysti tarvitse ja siksi moni sinkkunainen haluaa hedelmöityshoitoon koska ei löydä sellaista miestä jonka kanssa haluaisi rakentaa sen perheen. He uskovat tulevansa toimeen omillaan.2
Tässä kuvataan heteroperheestä erikoinen, epärealistinen, unelma. Utopiaa joka toteutuu kenties jossain naisten kioskikirjallisuutta edustavissa romanttisissa sarjoissa. Monen perheen kohdalla avioero on nimeomaan se oikea ratkaisu, johon tulisi päätyä nimenomaan lasten vuoksi. Räsänen voi toki muistuttaa siitä että hyvin moni perhe on "riittävän onnellinen", mikä opettaa esimerkiksi riitelyn ja erimielisyydenkin tärkeitä taitoja. Ongelmana on kuitenkin se, että nämä ihmiset elävät "riittäävästi mahdottomassa utopiassa" ollakseen lähtemättä pois. Tässä mielessä ne perheet joiden käyttäytymistä käskyn pitäisi rajoittaa eivät ole niitä joihin positiivinen kuvaus osuu edes "normaalitasolle laimennettuna". Tämä on hieman sama kuin jos vaatisi terveiden normeja sairaille - liikunta pitää toki terveen terveenä ja hyväkuntoisena, mutta kuumeessa se voi aikaansaada sydänlihastulehduksen. Räsänen siis itse asiassa soveltaa epäsopivia ihanteita juuri siellä missä niitä ei voi soveltaa.
Asiassa on mielenkiintoista se, että moni yhteiskunnallinen ilmiö tiedetään olemassaolevaksi, mutta näitä ei kielletä samoin perustein. Lapsen oikeus molempiin vanhempiin on epävakaa, ja se vaihtuu sen mukaan kannattavatko kristityt niitä vai eivät. Eli mielipiteet on taustalla itse asiassa lyöty lukkoon ja perusteluja vaihdetaan tilanteen mukaan. Lopputuloksena tämänlaisesta on se, että sama argumentaatio ei toimikaan kaikkialla, joka on privileegioiden merkki. On hyvä huomata, että erikoistilanteet ovat laissa tavallisia ja niiden avulla laista tehdään käytännössä toimiva. Poikkeustapauksilla ja rajoitteilla tulee kuitenkin olla erityisen hyviä syitä. Jos privileegoilta ei vaadita erityisperusteluja, oikeudenmukaisuuden periaate särkyy.3
Tämä kertoo siitä että oikeudenmukaisuus ei ole se, mitä tässä ajetaan. Jos esimerkiksi lapsella on aina oikeus isään, se tarkoittaa sitä että yksinhuoltajia tulisi pakottaa sarjaan isyystestejä ja pistää päälle pakkoavioliitto jota ei voitaisi rikkoa mitenkään.4 Tätä ei kuitenkaan yleensä kehdata ajaa julkisesti, ei moraalin vaan "poliittisen pelaamisen" vuoksi. Tästä seuraa esimerkiksi se, että isyystestit nähdään kauheutena Räsänen selittää sivulla 180 että "Hiljattain Eduskunta jopa muutti isyyslakia niin, että isyyden toteamiseksi voidaan ottaa näyte myös lapsen isäksi epäillyn sukulaiselta, jos isä on kadonnut tai kuollut. Nyt haluttaisiin tietoisesti synnyttämään tilanteita, joissa lapsi olisi lähtökohtaisesti juridisesti tyystin isätön."
1: Hän siis vastustaa isän oikeutta varmistaa vaimon yksiavioisuus, koska tämä on lapsen oikeuksia vastaan. Tämä on hyvin mielenkiintoinen oikeus, koska testillä periaatteessa vahvistetaan isyys ja voidaan löytää lapsen biologinen isä silloin kun se muutoin olisi epäselvää. Näin voitaisiin varmistaa se, että biologinen isä ei livahda vastuustaan. Kuitenkin käytännössä tämä ilmenee Räsäselle mysteerinluojana, jossa perheen avioisä mahdollisesti osoittautuu aisankannattajaksi, joka taas on teillä tietämättömillä.
2: Tämä ei ole kovin hyvin yhteensopiva sen näkemyksen kanssa jossa biologisella isyydellä olisi oikein mitään merkitystä ; Jos biologisessa isyydessä on jotain erityisolennaista, ei tälläisessä vaatimuksessa pitäisi olla mitään ongelmaa. Jos isyystestiä ei anneta huoltajana voi olla "aisankannattaja", eibiologinen isä jolle lapsi on siis mitä ilmeisemmin vain jonkinlainen "lapsen malli". Jumalan lain mukaanhan jokaisella lapsella on biologinen isä ja biologinen äiti, jotka ovat sama kuin huoltajat?
3: Räsäsen tulisikin huomata, että spermanluovuttaminen tuottaa biologisia isiä, ja että tosiasiassa että hyvin valtava määrä ihmisen seksuaalisuudesta ei olekaan "yksiavioista onnea". Vieraissa on aina käyty melko paljon, olipa yhteiskunta sitten monogaminen tai haaremipohjainen tai kristillisessä juntassa pyöritetty. Ihmisen kulttuurista siivottu luonnollinen sekuaalisuus näyttäytyykin tässä valossa jonain, jossa on selvästi eroteltava biologinen isyys ja sosiaalinen isyys. (Äidit ovat perillä vanhemmuudestaan, isille tämä on tullut mahdolliseksi vasta viime aikoina.) Siksi niitä biologisen isyyden testauksia ylipäätään tarvitaan ja tehdään.
Jännitteitä on paljon ja niiden purkamiseksi biologisen vanhemmuuden ja sosiaalisen vanhemmuuden kohdalla on periaatteessa valittavissa kaksi linjaa, joista vedellen muut periaatteet on rakennettava konsistentisti - tai sitten ollaan epäoikeudenmukaisuuden asialla koska samat argumentit eivät koskekaan kaikkia:
1: Jos biologinen vanhemmuus on tae hyvästä sosiaalisesta vanhemmuudesta, niin tästä seuraa se, että adoptio on pahasta. Näin Räsäsen tulisi selittää adoption kannattajille. miten adoptoitava lapsi ei korvaa lasta vaan on pelkkä lapsen malli. Jos biologinen vanhemmuus ja koettu huoltovanhemmuus asetetaan yhteen ja vain molempien symbioosille annetaan erityisoikeudelliseen tilaan, on selvää että tässä halveksitaan adoptiovanhempia. Tämä tulisi muistaa myös etenkin aborttikeskustelussa jossa adoptio mainitaan aina hyvänä kompromissina jossa biologinen äitiys ajetaan erityistilaan. Tässä tulisi muistuttaa tiukasti että jos lapsen adoptoi, vihjaa että "lapsi ei ole tervetullut".5
2: Tai sitten kristityt tajuavat että adoptioperheet takaavat hyvän sosiaalisen vanhemmuuden koska heidän perheeseensä lapsi on tervetullut. Tällöin he korostavat tilannetta jossa sekä isä että äiti ovat perheissä tärkeitä. Jos tämä hyväksyttäisiin ja korostettaisiin että isyys ja äitiys olisi jotain todella ehdottoman lisäarvoa tuottavaa, niin tottakai siitä seuraa se, että sinkkuäideille hankittaisiin taloon isä. On parempi että lapsella on vaikka narkomaaniluolasta tempaistu tai juoppohullu ja väkivaltainen isä kuin ei isää ollenkaan. Tai sitten sinkkuäitien lapset pakkoadoptoitaisiin lasten parhaaksi lapsettomiin heteroperheisiin joissa molemmat vanhemmat ovat elossa.
Jokaisella lapsella on biologinen isä ja biologinen äiti. Mistään muusta ei sitten olekaan mitään takeita. Tämä on luonnonjärjestys joka on vallinnut aina. Historiankirjojen "lehtolapset" ja "äpärät" ovat todisteena siitä että näin on ollut historiassakin. Eikä lesbojen hedelmöityshoitokaan muuta tätä tosiasiaa mihinkään. Adoptiossa kumpikaan vanhemmista ei ole biologinen vanhempi, ja heidät hyväksytään silti perheeksi. Koska sosiaalinen perhemääritelmä on onnellisuuden kannalta ratkaisevampi kuin biologinen vanhemmuus. - Ja jokainen adoptiovanhempi haluaa lapsen, mutta moni heteroperheeseen syntynyt lapsi on vahinko jota kadutaan vuosia ja jonka implisiittisesti ja eksplisiittisestikin kerrotaan olevan riesa joka on ilmestynyt elämää pilaamaan.6
Perhediskurssin jännitteisyys näissä yksitiskohdissa ei tosin yllätä, kun muistaa että kristillisessä vanhempi-lapsi -suhteessa on laajemminkin syviä vaikeuksia. Tyypillistä se, että usein vedotaan avuttomuuden periaatteeseen. Eli esimerkiksi aborttikysymyksessä tai avioerokysymyksessä olisi vakavasti harkittava että vastakkain ovat äidin (ja isänkin) itsemääräämisoikeus ja lapsen oikeus ja että tämän vuoksi oikeus olisi annettava avuttovammalle, koska toisen valta muutoin jyrää tämän. Sama periaate unohdetaan kuitenkin välittömästi uskontokeskustelussa. Vanhempien oikeudeksi nähdään lapsen indoktrinointi omaan maailmankuvaansa. Tätä kutsutaan kasvatukseksi ja vanhemman vastuuksi. Mutta se on vain sen piilottelua että avuttomuuden periaatekin on vain jotain jota noudatetaan silloin kun se sattuu sopimaan niihin ennaltapäätettyihin Oikeisiin Mielipiteisiin. Tässä ei olekaan sitten enää kyse keskustelusta tai perustelemisesta, vaan ennakkokäsitysten junttaamiseksi valtapelillisin keinoin7.
1 Lapsettomuus ei ole sairaus - Tämä vihjeeksi niille jotka ovat nyt päättäneet että on hyvä ja sovelias aika ruveta minulta kysymään siitä että onko lapsia suunnitteilla. Puolisouteluvaihe on ilmeisesti mennyt ohi koska kyselyrintaman olemattomuus on muuttunut näihin kysymyksiin.
2 Ihmisissä on variaatiota, esim. palkkakukkaro ja psykologiset ja fysiologiset voimavarat voivat olla eri ihmisillä aivan erilaisia. Tämänlaisen variaation kaltaisten tosiasioiden hyväksyminen on viisauden minimitaso, välttämätön joskaan ei vielä riittävä ehto.
3 Räsänen moittii tässä usein sitä että lesboperheisiin laittamisesta ei ole riittävästi tutkimusta. Kuitenkin koska hän ajaa rajoitusta, hänen tulisi itsensä osoittaa hyvillä tutkimuksilla sen olevan olennaisen vaarallista!
4 Mistä moni kristitty kieltämättä unelmoikin vallan vimmatusti.
5 Raiskaustapauksissa abortti on Räsäsen mielestä kauhea perustelu, koska siinä tuomitaan syytön lapsi eikä syyllistä isää. Hänestä jokaisen lapsen pitäisi saada olla toivottu. Hän ei ole tajunnut että abortti takaa sen että tätä tunnetta ei tule.
6 Kuten allekirjoittaneelle pääsi käymään siinä mitassa, että hänestä olisi varsin positiivista, että hänet olisi abortoitu ennen syntymää. Sillä tietoisen tappaminen ei ole enää yhtään sama asia. Toki lapsuus on ns. menneisyyttä, mutta jotenkin sitä kantaa tiettyjä arpia mukanaan hieman samaan tapaan kuin sitä ilmeisesti kasvatuksellisen rankaisun hengessä otsaan 3 -vuotiaana saatua lihakirveen jättämää arpea.
7 Jossa ei keinoja kaihdeta, sivistyssanoja säästellä. Ja jossa logiikka ja perustelu voidaan sumeilematta raiskata omien pakkomielteiden ja poliittisten ambitioiden edessä.

keskiviikko 2. syyskuuta 2009
Ketutus
Tämä on jonkinasteinen reagointi Norjan eläinlääkäreiden ohjeeseen kieltää turkistarhaus. Syynä on se, että "turkiseläinten hyvinvoinnissa on jatkuvasti suuria ongelmia kasvattajien hyvistä aikomuksista huolimatta." Tämä on aikaansaanut keskustelua.
Tarhakettujen elämää säätelevät ennen kaikkea eläinsuojelulaki sekä eläinsuojeluasetus. Nämä lait määräävät yleisellä tasolla, miten eläimiä tulisi kohdella. Esimerkiksi eläinten ravinnontarpeet on otettava huomioon. Jos näitä ei noudata, rikkoo lakia, on normirikkuri. Kun normeja säädetään, argumentit kertovat että niiden avulla pyritään korostamaan eettisyyttä. Joskus lakeja kirjoitetaan uusiksi. Esimerkiksi tänään lakikirja voi esittää että turkiseläinten lopettamismenetelmäksi sallitaan vaikkapa sähkö, pulttipistooli ja ampuminen, hiilidioksidi ja hiilimonoksidi. Tämän rikkomisesta tulee tietysti rangaistus. Mutta voi olla että laki muuttuu.
Tämänkaltainen idea on funktionalistinen normikäsitys. Tämä eroaa perinteisestä ajattelutavasta, jossa normi on itseoikeus. Lakia seurataan. Sitä ei perustella, vaan pikemminkin etiikka nojaa niiden varaan ; Tämän valaisemiseksi voisi ottaa vaikka esiin fundamentalistin jonka mielestä homoseksuaalisuus on paha asia. Se on paha, koska siitä on normi Raamatussa. Etiikka on tällöin alisteinen laille. Funktionaalinen näkemys eroaa tässä, ja jos nähdään ristiriita normin ja käytännön etiikan välillä, voidaankin tehdä muutos normiin.
Funktionaalisen käsityksen mukaan normit syntyvät käytänteiden kautta. Nyky -yhteiskunnassa, joka on demokraattinen, se tarkoittaa käytännössä yhteisöä. Toki diktatuurimaissakin konventiot ratkaisevat paljon, mutta siellä painavat kuitenkin suuressa määrin ennen kaikkea "Rakastetun Johtajan" näkemykset. Demokratiassa normit syntyvät joskus erimielistenkin tahojen taistelusta, kinastelusta ja muusta ikävästä joka "Rikkoo sovun ja kansan sisäisen eheyden". Käytännössä tästä seuraa se, että normit pitää perustella erimielisillekin. Tällöin normeilla pyritään kohti etiikkaa. Itsen hyvänä pitämä normi voidaan siis tuomita joskus ideologiseksi, huonoksi, epäeettiseksi. Lakeja säädetään, puretaan ja muokataan. Meillä on oikein ammattiryhmä tekemään tätä.
Tietyssä määrin voidaan sanoa että "lakiin kirjattu etiikka" on tässä kohdin aina hieman jälkijunassa. Ihmisen on ensin kehitettävä varjotalo ja turkisteollisuus, jotta eetikko tai norminsäätäjä voisi miettiä onko se oikein. Ongelma on tietenkin lainsäädännöllinen, voidaan sanoa että ne ilmaisevat vain kirjoitetut säännöt. Funktionaaliseen normikäsitykseen voidaan kuitenkin katsoa myös kirjoittamattomat säännöt. Ne ovat mukana elämässä. Ne vaikuttavat elämässämme paljon, ja niiden kirjoittamattoman luonteen vuoksi niitä vain harvoin kyseenalaistetaan.
Ne tulevat usein esiin erilaisten rikkomusten kautta. Jos joku esimerkiksi perustaa turkistarhan, ja tätä pidetään järin epäeettisenä, tästä seuraa helposti sanktioita. Vaikka sitä ei ole kirjattu lakiin, jotkut voivat pitää sitä pahana. Tätä kautta vasta normin rikkominen tuo tarpeen esiin. Tietenkin tilanne voi olla myös palkitseva, jos yhteisön kirjoittamattomat säännöt sanovat että toiminta on oikein. (Normit ovat siis paitsi kieltoja, ne voivat olla myös pyyntöjä.) Kun kyse on kirjoittamattomasta säännöstä, siitä voi olla jonkinlainen ennakkoaavistus. Mutta ainakin syntynyt äläkkä tai hymistely kertoo yhteisön kirjoittamattomat säännöt käytännössä.
Sitten syntyy tietysti vaikeita kysymyksiä. Eläinoikeusfilosofia on sellainen ala. Siitä useimmilla on selkeät mielipiteet. Tämä näkemys jakaa leirit. Useimmat pitävät siihen liittyviä asioita tärkeinä, niillä on siis vahvat normit. Ne vain ovat vahvasti erilaisia. Ja eri lähestymistavat johtavat siihen, että keskustelusta syntyy usein innokasta, veristä ja mihinkään johtamatonta.
Karkeasti voidaan sanoa että erot saadaan esiin etenkin analogisen kielenkäytön kautta: Molemmat puolet nimittäin käyttävät analogia -argumenttia, että sen kaveria "epäanalogia -argumenttia": Voidaan sanoa että kulkee päättelysääntö:
1: Ihmisillä on oikeuksia.
2: Eläin on ihmisen kaltainen.
= Eläimillä on oikeuksia.
Suunnilleen tuon verran kaikki hyväksyvät. Kuitenkin tarhaeläimen pidon laillisuuden kohdalla kysymys on kyse määrästä. Ketuilla on paljon yhteisiä piirteitä ihmisten kanssa. Tätä kautta moni ajattelee että kettujen oikeudet ovat lähellä ihmisten oikeutta. Toinen puoli taas näkee aivan aktuaaliset erot ja korostaa että tämä tarkoittaa sitä että ihmisten oikeudet eivät ole välttämättä nekään siirrettävissä. (Tämä on analogioiden kohdalla aivan normaalia. Ne ovat eräänlaista "esipäättelyä", johon turvaudutaan silloin usein kun "kunnon päättely" ei toimi. Sekään ei aina toimi, mutta jokainen sentään saa sen vastauksen jota haluaa.)
Sama tulee esiin, hieman vaikeammassa muodossa, Peter Singerin argumentissa. Hän lähtee utilitarismista ja on sitä mieltä että perimmäinen arvo on nautinto. Tästä näkökannasta eläintuotanto on mahdollista jos se takaa eläimelle hyvän elämän. Kun Singer sitten määrittelee hyvän elämän omilla ehdoillaan, eläinten pitäminen esimerkiksi lemmikkeinä ei enää olisi mahdollista, koska kaikessa on eläimen välineellistämistä: Ratsastan hevosella koska saan siitä iloa, minulla on rotta koska saan niistä hupia... Tämä on mielenkiintoista, koska tilastojen mukaan kettutytöt ovat useimmiten kaupunkilaisia, naisia, ja heillä on kotonaan lemmikki. Itse asiasa jopa Singer itse sallii itselleen poikkeuksen pitää kissaa. Tässä hän rikkoo yhtä etiikan yleensä perussääntönä pidettyä sääntöä, yhdenmukaisuusperiaatetta, kohtaan. Sen mukaan kaksoisstandardit eivät ole kannatettavia, vaan jos teko on Matin tekemänä rikos, se on myös Villen tekemänä rikos.
Samoin eri arvojen painotus on erityinen: Vaikka kettu ei selviäisi luonnossa hengissä, sen vapauttaminen on tarhaiskuja tekevien mielestä eettinen, koska vapaus on äärettömän arvokas arvo. Hetken vapaus on niin arvokas, että vaikka kettu kuolisi häkistä seuraavalla tiellä, tämä lyhyt hetki vapautta olisi kuoleman arvoista.
Leena Vilkan argumentaatiossa on esitetty että yksilö saa suojaa yhteisöä vastaan. Tätä kautta suojelemme esimerkiksi lapsia, ja jos olemme sovinisteja, annamme naisten pelastua ensin uppoavasta laivasta. Heikompia tulee suojella. (Avuttomuuden periaate.) Ja koska eläimet eivät osaa suojella itseään, Vilkka ehdottaa että eläinsuojeluyhdistyksille annetaan valtaa niiden holhoojina. Tämä tarkoittaisi sitä että pieni määrä ihmisiä määräisi yleiset normit. Tämä tarkoittaa että eläin ei päättäisi niitä. Tätä kautta päätäntävallan jako on eräänlainen valtapelikysymys. Vilkka tuskin pitäisi siitä että turkistarhaajien liitto pitäisi eläimistään huolta (kuten vaikka beaglenomistajien kohdalla pidämme normaalina.) Samoin turkistarhaajat tuskin pitävät siitä että he joutuisivat toimimaan kettutyttöjen ehdoilla. Selvää on, että argumentissa on kyse oman etiikan puolustamisesta sekä valtapelistä jolla saataisiin vaikutusvalta sen täysimääräiseen toteutukseen ilman soraääniä.
Toisaalta vaihtoehdossa määrää myös ihminen. Suuret massat syövät lihaa, käyttävät nahkavaatteita, nahkalaukkuja... Jotkut jopa nahkahousuja ja nahkamerimieslakkeja. Samoin he käyttävät eläinkokeissa valmistettuja lääkkeitä ja meikkejä. Tällöin eläineettinen näkemys tiivistyy John Websterin näkemykseen "Ensimmäiset puoli vuotta talonpoika ruokkii sikaa, seuraavat puoli vuotta sika ruokkii talonpoikaa."
Onneksi itselläni on tässä asiassa yksi etu. Minulla on demokraatin ja virkamiehen asenne. Eli normit ovat kirjoitettuja sääntöjä, ja olemme antaneet niille tukea joko suoraan äänestyksessä tai välillisesti äänestämiemme vallanpitäjien kautta. Kirjoittamattomat säännöt sen sijaan vain ovat. Emme edes tiedä niiden kaikkia sisältöjä, saati että olisimme miettineet niiden eettisyyttä. Emmekä tiedä ovatko ne kattavia: Voi olla että ne ovat vain pienen ryhmän konventioita. (Silloin olisi kaiken muun lisäksi mietittävä miksi niiden olisi koskettava muitakin.)
Tämä tarkoittaa sitä että nykylain mukaan turkistarhaus on laillista. Turkistarhaiskut sen sijaan ovat laittomia. Turkistarhaiskut tehdään yksilön mielipiteen ja mahdollisesti kirjoittamattoman säännön mukaan. Sen vuoksi oikea tapa on vaikuttaa lainsäädäntöön. Laki ei kiellä esimerkiksi mielenosoituksia ja itse tehtyjä boikotteja tai suosituksia. Jos laki on väärässä, on suostuteltava muuttamaan lakia. Sitten kun se on muutettu, sitä joutuu noudattamaan. Rikkurit joutuvat joka tapauksessa putkaan. Tai jotain.
Muu toiminta näyttää minun silmään pahasti "uskonnollissävytteiseltä politisoinnilta" ; Alussa on valmiit normit ja niistä eroaminen nähdään vikana. Eettisyys on suora tila siitä seuraako niitä vai ei. Tässähän alkutila on se, että ollaan oikeassa ja sitten vain yritetään perustella kaikin keinoin miksi. Johtopäätös on ensin ja sitten sovitetaan premissejä joka tuottaisi sen. Jostain syystä uskon enemmän neuvotteluun ja demokratiaan. Ehkä se tekee normeista byrokratiaa. Ja ehkä se tekee sen, että "aina uuden tilanteen tullen pitäisi jopa miettiä", koska esille on tullut jotain jota "lakiin kirjattu etiikka" ei vielä tunne. Ehkä se johtaa viiveeseen ja pahimmillaan jälkijunassa olemiseen. Päättely ja asioiden käsittely ja miettiminen nyt vain valitettavan usein johtavat siihen.
Siksi Norjan eläinlääkärien toimintatapa on oikea. Heillä on asiantuntemusta, ja heidän näkemystään kuunnellaan. He myös näkevät että kasvattajilla on hyvää tahtoa, joka tarkoittaa sitä että (1) kasvattajia ei demonisoida, ja toisaalta (2) kun hyvä tahtokaan ei riitä, on syytä olla huolestunut. Toki demokratiassa pelkkä eläinlääkärien ryhmä ei voi yksinään tehdä tätä päätöstä. Mutta heillä on oikeus sanoa sanomansa.
Alaviitteeksi voisi laittaa "loppukaneetin", johon näkemystäni voi verrata. Kun minulta tyhjättiin tili, ja kävin tekemässä siitä rikosilmoituksen, kysyin että mikä on rikosnimike. Vastaus oli "maksuvälinepetos". Sanoin että "kuulostaa vakavalta", ja poliisi vastasi "En kommentoi. Se on vain rikoksen tekninen nimi, joka kertoo mitä on tapahtunut." Fiksu poliisi.

tiistai 10. maaliskuuta 2009
1 000 000 ja 1 dalmatialaista.
Eläinten oikeudet herättävät usein huomiota. Tämä ei sinällään ole mikään ihme. Ihminen käsittelee etiikassa monia asioita, kuten esineitä ja niiden omistusoikeutta. Ja toisaalta sen piirissä käsitellään ihmisiä ja heidän asioitaan. Siksi ei ole mikään ihme, että eläimiäkin käsitellään. Nehän kuitenkin ovat selvästi elollisia olentoja, joilla on jonkinasteista hermostollista toimintaa.Ajatus eläinten oikeuksista on sinällään vanha.
1: Vanhimmat liittyvät uskontoihin. Amerikoissa on vanhastaan palvottu esimerkiksi jaguaareja. Aboriginaalien alchera (esiaikainen ja myytillinen uniaika) -tarinoihin liittyy eläinhahmoja. Egyptiläiset kuvasivat jumaliinsa eläinhahmoja, kuten Anubiksen. Merkittäviä olivat myös kissat, joita egyptiläiset muumioivat. Samoin he pitivät erityistä Aspishärkää, jonka kuolemaa seurasi aina maansuru. Egyptiläiset palvoivat pelättyä krokotiilia: Sen hampaisiin kuoleminen oli suuri ilo ja onni, mutta tämän pyhän eläimen tappajalle ei hyvä heilunut.
2: Homeroksella on tarina, jossa Pandaros muistelee hevostaan, ja miettii kuinka paljon sille olisi ollut tarvetta sodassa. Lopuksi hän kertoo, miksi ei ollut alun perin ottanut hevosia mukaan: Varsat olivat tottuneet syömään hyvin ja Pandaroksesta olisi ollut ikävää ottaa ne sotaan niukalle appeelle. Niin hän lähti itse vaaralle alttiiksi. Hevonen oli siihen aikaan kuitenkin valtavan kova etu taistelussa, joten mistään pienestä uhrauksesta ei ollut kyse. Samoin Homeros kirjoitti kehuvasti Odysseuksen Argos -koirasta, joka oli odottanut isäntäänsä. Tarinaan saatiin sentimentaalinen lisä, kun Argos koira kuoli Odysseuksen nähtyään.
3: Monilla on ollut kauan erilaisia lemmikkieläimiä, joita kohdellaan ikään kuin perheenjäseniä. Näitä ruokitaan ja hellitään. Tosin näille esitetään tietynlaisia rajoitteita jotka koskevat erityisesti niiden lisääntymistä. Minä jalostuksesta kiinnostuneena tietenkin olen oikein panostanut tähän "eläineugeniikkaaan" joksi tätä toimintaa kerran kuulin kutsuttavan.
___3.1: Erikoista on tietysti se, että harva söisi lemmikkejään, kun taas yhtä älykkäitä ja henkeviä muita eläimiä voidaan syödä. Syynä voi tosin olla sekin, että koiranliha ei ole kovin hyvää. Monet hevosharrastajat eivät tosin suostu hevosmakkaraa syömään, mutta minä kyllä sekä leikin ja rapsutan vasikoita että syön naudanlihaa. Söisin koiraa, mutta en saa siitä sellaista utiliteettia että alkaisin elättämään koiria sitä varten, että saisin niistä ruokaa.
Nykyisen eläinsuojelun ajattelu perustuu siihen että tarpeeton kärsimys on väärin. Tämän vuoksi esimerkiksi on tehty erilaisia eläinsuojelulakeja. Periaatteena on se, että eläinten kiduttaminen ja rääkkääminen on kiellettyä. Vain harva kannattaa tätä. Toisaalta jotkut kannattavat eläinten vapauttamista tai eläinten oikeuksien lisäämistä. Asiassa on paljon aste -eroja. Esimerkiksi hyönteisiin suhtaudutaan usein kepeämmin kuin vaikkapa apinoihin. Koe -eläiminä banaanikärpäsiä suojellaan vähemmän kuin pupuja, vaikka banaanikärpäsiä taitaa päälukuna laskettuna olla paljon paljon enemmän.
1: Erikoinen yksityiskohta on kuitenki hierarkinen "kastijärjestelmä", joka eläimille annetaan. Tärkeintä ei olekaan eläimen elämisen arvo sinällään, vaan korostetaan sitä miten söpöjä ne ovat. Suloisen näköiset eläimet, kuten hillerit, ketut ja jänikset saavat paljon myötätuntoa ja suojelunhalua, kun taas rumat eläimet koetaan vähemmän suojeltaviksi. Monilla on sympatiaa perhosiin ja marsuihin ja antipatiaa hämähäkkeihin sekä käärmeisiin.
2: Toinen erikoinen yhteys on siinä, että toisaalta ennen on maalla hukutettu kissanpentuja, eikä tämä ole ollut toki iloinen asia, mutta ei mikään kammottava teko. Ja toisaalta sitä lemmikkikissaa on tarpeen tullen elvytelty. Ja joskus ihminen kokee olevansa eettinen, kun lopettaa kissan vamman tai taudin vuoksi. Ihminen kuitenkin selvästi hallitsee kissojen ja muidenkin eläinten elämää ja kuolemaa.
Yleisesti ottaen eläinaatteet voidaan jakaa kahtia. (Eläinten kiduttajia ei mainita, he ovat sen verran marginaalia että saavat vain tämän sulun. Jotta muistetaan että 1 -kohta ei ole eläinrääkkäysstigmatisoinnin paikalla.)
1: Ihmiskeskeiset, joiden mielestä ihmisellä on oikeus käyttää tuotantoeläimiä. Tämän vuoksi tuotantoeläimiä saa pitää. Osa heistä hyväksyy eläinkokeet. Tässä piirissä ajatellaan että eläimellä on ihmiselle monin paikoin välinearvoa. Tämä ei estä sitä että eläimellä ei olisi itseisarvoa joissain asioissa. Esimerkiksi sialla voi olla oikeus olla kitumatta, vaikka se laitetaankin lihoiksi. Osalla on tietysti mustavalkoisempaakin näkemystä, ja heille eläin edustaa vain välinettä. Mutta nämä ovat harvinaisia. Tämän riskinä on antroposentrismi eli se että ihminen jotenkin erotetaan eläinkunnasta, samanlaisuuksia ei huomata ja eläin muuttuu siksi toisinnetuksi. Tämä luonnollisesti hivelee ihmisen egoa ja omanarvontuntoa.
2: Eläinkeskinen näkökunta korostaa sitä miten eläin on samanlainen kuin ihminen. Tai miten ihminen on oikeastaan eläin. Tässä on kaksi päälinjaa, joiden keskeisin ero on siinä miten "animal liberation" tarkoittaa:
___2.1: Peter Singer, joka edustaa miltei ihmiskeskeistä linjaa. Hänestä "liberation" eläimillä tarkoittaa vapauttamista turhasta, tarpeettomasta, tuskasta. Tätä kautta eläimiä voidaan käyttää tuotantoeläiminä tai koe -eläiminä, kunhan tämä jollain tavoin perustellaan. Miltei samanlaista, joskin astetta tiukempaa kantaa edustaa Tom Regan, joka edustaa kantaa, jonka mukaan eläimillä on edellä mainitun lisäksi muutenkin samankaltaisia oikeuksia kuin ihmisilläkin. Kuitenkin hänkin asettaa ihmiselämän eläimen elämän yläpuolelle. Hänen laivaesimerkissään on uppoava laiva. Hän kirjoitti, kuinka hukutettakoon ennemmin miljoona koiraa, kuin yhtään ihmistä.
___2.2: Näitä aktiivisempaa linjaa edustaa näkemys, jonka mukaan "liberation" tarkoittaa sitä, että eläimet on vapautettava. Ne eivät ole vapaaehtoisesti ihmisten palveluksessa, joten he (ei siis ne) ovat tätä kautta orjia. (Samaan tapaan kuin minä olen "vapaa valitsemaan". Kokeillaan jättää verot maksamatta ja jutellaan asiasta sitten..) Tässä nähdään se, että kaikesta hyödyntämisestä tulisi luopua. Eläinoikeusliikkeen mukaan eläimillä on vähintään yhtä suuri arvo kuin ihmisellä. Usein kuulee jopa sitä että eläimille pitäisi antaa suurempi arvo kuin ihmisille, koska avuttomuuden periaate on eläinten puolella: Tämä on likimain se sääntö että "naiset ja lapset ensin pelastusveneeseen ja viimeiseksi sotarintamalle", koska näillä on heikompina ja avuttomampina isompi oikeus ensisijaiseen suojeluun. Eläinkeskisyyden riskinä on antropomorfismi eli se, että he ihmistävät eläintä liikaa antamalla niille (1) piirteitä joita niillä ei ole tai (2) rinnastavat yhtäläisiksi piirteitä joissa on argumentin kannalta liian suuria aste -eroja.
Tämä on vasta lähtökohta tai lopputulos (etiikan kohdalla kun ei ole aina selvää, kumpaa mikin kannanotto on.) : Asiaa voidaan sitten perustella tai ainakin esittää puolustuspuheenvuoroja eri tavoin:
1: Deontologisen etiikan eli velvollisuusetiikan mukaan ihmisellä on joitain velvollisuuksia eläinten suhteen. Tässä kohden on vaikeaa sanoa tarkalleen missä raja kulkee. Minun ei voi kuvitella olevan vastuussa eläimestä, joka kuolee sukupuuttoon. Niitä on kuollut sukupuuttoon vuosimiljoonien aikana ties mitä, eikä ihminen ole niissä kaikissa syyllinen. Toki ihmisen toiminta on lisännyt sukupuuttoja, joten jotain vastuuta voisi luulla tässäkin asiassa kuitenkin olevan. Itse ajattelen että ihmisillä on eläinten suhteen velvollisuuksia, jos eläin on hänen suorassa vaikutuspiirissään. Pääasia on kuitenkin se, että velvollisuuksia on. Mutta kehen ne itse asiassa kohdistuvat? Tähän on eläinten oikeuksien kohdalla kahta päälinjaa.
___1.1: Tämä velvollisuus ei kuitenkaan ole välttämättä suoraan eläintä kohtaan. Kun esimerkiksi sovin käyväni ruokkimassa naapurin koiran, teen diilin naapurilleni. En toki ruoki naapuriani, mutta koiran ruokkimisen vastuu on samalla tavalla minun, kuin jos lupaan käydä kastella kukkia tai lapioimassa pihan. Vastuu on tällöin juuri minun, koska olen sopinut asian. Jos koira kuolee naapurin matkan aikana nälkään syy on ensisijaisesti minun, ei naapurini. Jos naapuri ei ilmoita asiasta, tai en lupaudu, järjestys vaihtuu, vaikka olenkin periaatteessa meistä kahdesta se, joka olisi loman aikana voinut koiran käytännön rajoituksissa tehdä.
___1.2: Kuitenkin voidaan ajatella että ihmisellä on velvollisuus juuri koiran hyvinvointia kohtaan. Eli vaikka teen diilin naapurin kanssa, ei ole tervettä ajatella että velvollisuuteni on olla tuottamatta naapurilleni pahaa mieltä, vaan että velvollisuuteni on ensisijaisesti koiran elintoimintojen ylläpitäminen ja toissijaisesti naapurin mielenterveys. (Joka kärsii seurastani muutenkin.)
2: Asiaa voidaan lähestyä myös utiliteetin kautta. Tällöin puhutaan yleisestä hyvästä. Tässä kohden on kolme tapaa ajatella:
1: Hyöty on se, joka tulee ihmiselle. Tämä johtuu joko siitä että (1) ihminen vain voi eli hänellä on valtaa (2) Ihminen tekee kustannuksia voidakseen pitää eläimiä, joten hän omistaa ne (3) tai siitä, että luonnossakin eläimet syövät toisiaan ja aikaansaavat tuskaa toisilleen eikä tämä ole moraalisesti väärin - jolla kierretään is - ought -ongelma, joskin hieman keinotekoisesti ja muutetaan argumentti indutioksi - ja jos ihminen on yksi eläin niin ihminenkin voi tehdä samoin. Eli ihminen joka käyttää eläintä hyväkseen ei ole sen pahempi kuin susi joka tappaa lampaan.
2: Eläimellä ja ihmisellä on omat hyötypoolinsa. Tällöin ihminen voi haitata eläintä jo siitä on eläimille hyötyä ja eläin saa aikaansaada kiusaa ihmiselle vain jos siitä aikaansaadaan hyötyä ihmiselle.
___2.1: Useinhan ihmisen toiminta koe -eläimien kohdalla katsotaan kammottavaksi juuri sen takia että siinä paitsi vangitaan eläin, myös tehdään tästä omanedun tavoittelemisen välinen. Tätä syytetään ahneudeksi, joten näille voisi saada myös negatiivisen arvon. Syynä on se, että toista välineellistetään ja hyväksikäytetään, jolloin tästä tulee sorrettu. Tämä mielipide on sukua sille, että kansanmurhaajallan saa tappaa enemmän tai tämän elämä on vähemmän arvokasta kuin vaikka hänen surmaamansa kansalaisen.
_____2.1.1: Voidaan kysyä missä määrin niitä voidaan soveltaa "kaikessa vaihdoissa". Eli se, joka enemmän hyötyy, joutuu enemmän perustelemaan toimintansa oikeutusta. Voidaan kysyä, saako lemmikin omistaja vaatia lemmikiltä vaikkapa näyttelyyn osallistumista, kun tämän ruokkimisesta on kuitenkin kiusaa ihmiselle. Samoin, jos joku intiaaniheimo saa vaikkapa omanarvontuntoa "toteemieläimestään puumasta" "Umpahpah" -sarjakuvien malliin, onko kyseessä eläinten riistäminen? Tuntuu että välineellistämisessäkin on aste -eroja.
3: Eläinten ja ihmisten hyödyt ovat "samassa poolissa"; Molemmat on otettava huomioon ja molemmilla(sekä mielessä ihminen/eläin että hyöty/haitta) on jotain arvoa ja merkitystä. Tällöin ajetaan sitä, että tehdään sitä, mistä aiheutuu eniten hyötyä. On myös muistettava että etuja ja haittoja voivat saada ihmiset ja eläimet. Kaikki osapuolet ja kaikki puolet olisi otettava huomioon. Tässä laskelmassa on tietysti ongelmana se, että on jotain uhrauksia ja jotain mitä saavutetaan. Ja sen vuoksi vaikka valtaosa tuntuukin kannattavan tätä vaihtoehtoa, näkemyseroja on paljon. Pääongelma on tietysti se, että hyödyt ja haitat suuruuksineen eivät vain killu hintalapun tapaan, vaan ne perustuvat enemmän tunteeseen kuin varsinaiseen "objektiivisuuteen". Jotta utiliteetista voidaan lainkaan puhua, näitä tulisi kuitenkin voida jollain tavoin arvioida.
___3.1: Tässä kohden mielestäni tärkeää on se, että jos arvioidaan eläimen utiliteettiä, arvioidaan eläimen kärsimys ja eläimen hyöty. Pääpointti on kuitenkin siinä, että jos ajetaan eläinten oikeuksia ihmisten mielenterveyden ja hyvän fiiliksen sijasta, ei pidä miettiä pelkästään sitä "onko eläin koe -eläin vai vapaa", vaan on arvioitava eläimen kokemaa tuskaa, joka kasvaa juuri siitä että se on koe -eläin suhteessa muihin vaihtoehtoihin. Tätä kautta esimerkiksi eläimen vapauden arvolle täytyy antaa jokin painoarvo, joka ei ole pelkkä eläinaktivistin oma rakkaudenkannatuksen suuruus. On muistettava myös verrata vaihtoehdon tuottamat kärsimykset. Esimerkiksi kettuhäkeissä kuulee usein kuinka kettujen tassut menevät rikki. Kuitenkin luonnossa kettu kärsii sekä pelkoa pedoista, nälkää, vilua että se myös rikkoo tassujaan mm. kiviin. Ja ne tappelevat keskenään. Näin koe -eläinlaitoksessa erikoisharjoitteluni suorittaneena on eniten ihmetystä herättänyt se, että lemmikkieläinten hyvää kohtelua korostetaan ja koe -eläimiä pidetään kärsimyksen esimerkkeinä. "Erot eivät ole niin suuria." Luulen että syy on se, että käytännön kokemus koe -eläimien pitkäaikaisesta hoitamisesta ja tutkimuksesta puuttuvat enemmistöltä puhemiehistä.
_____3.1.1: Itse perustelen - mikäli etiikassa voidan tälläistä sanaa lainkaan käyttää -tuotantoeläinten käytön sillä, että esimerkiksi naudat ovat käytännössä sellaisia että ne eivät kovin hyvin eläisi luonnossa. Niiden pitäminen lemmikkeinä ei ole käytännön syistä, kuten suuren koon voksi, mahdollista kovin monille. Tätä kautta naudalla on käytännössä vaihtoehtona joko (1) olla tuotantoeläin tai (2) olla syntymättä lainkaan, jolloin se ei myöskään elä. Jos naudan elämällä on mitään arvoa, näen että nauta saa utiliteettia. Eläinten tuska tietysti laskee elämisen ilon kokemuksia ja tätä kautta naudan saamaa hyötyä, joka sillä on tässä utiliteettilaskelmassa. Voidaan kysyä missä vaiheessa niitä rääkätään niin paljon että kuolema olisi parempi.
___3.2: Suuri osa esimerkiksi koe -eläimenpidosta syntyvästä tuskasta onkin vain kettutyttöjen kokemaa surua, joka on kiusa, mutta aivan erilainen kiusa. Myös monesti keskusteluihin tuodaan eläinten symboliarvoa: Esimerkiksi jonkin eläimen uskonnollinen arvo. Toisaalta koiran timanttikaulapanta ei ole eläimen utiliteettia vaan ihmisen utiliteettia. Nekin ovat kuitenkin mukana laskelmassa. Fifin kaulapannalla on arvoa utiliteettilaskelmassa, mutta ei Fifin vaan tämän omistajan poolissa. Tämä tekee arvioinnista itse asiassa todella vaikeaa, mikäli aiotaan olla "kunnon antaumuksellisia eetikko -filosofeja".
_____3.2.1: Voidaan kysyä mikä on kettutyttöjen surun ja turkistarhaajan surun ja turkiksenkäyttäjien etujen suuruudet.
Muutamassa asiassa olen kuitenkin täysin erimielinen "eläinsuojelulinjauksen" kanssa:
1: Leena Vilkan "Eläinten tietoisuus ja oikeudet" -kirjassa esittämien kannanottojen kanssa. Suurin syy on täysi sisäinen ristiriitaisuus: Hän kritisoi Reganin koira-laiva -vertausta ja sanoo että koirat eivät ole laivassa vapaasta tahdostaan, ja avuttomuuden periaatteen nojalla ensin olisi huolehdittava niistä jotka ovat kaikista heikoimmilla. Tässä kohden utiliteetti koskee kaikkia. Koirat ja eläimet ovat samaa poolia, eikä erottelua eläimiin ja ihmisiin tehdä. Toisaalla hän sanoo että eläinkokeita ja tuotantoeläimiä ei voida mitenkään oikeuttaa, koska eläimet saavat kärsimystä, eivätkä etua. Hänestä eläimet saa lääkitä ja rokottaa ja tuottaa kipua koska eläin saa siitä etua itse. Mutta utiliteetti jossa eläin saa haittaa ja ihminen edut, ei voida tehdä. Tässä kohden niillä olisi erilaiset utiliteettilähteet. Olen sitä mieltä että ihminenkään ei ole vapaaehtoisesti laittanut itseään onnettomuuslaivaan, joten vapaaehtoisuusargumentti tuntuu vähintään erikoiselta. Toisaalta epäilen että koiran mahdollisuus selvitä onnettomuudesta turkkeineen ja luonnollisine uimataitoineen on parempi kuin monien ihmisten. Avuttomuusperiaatekin on siksi hieman väärä. Toisaalta jos ihmisten olisi velvollisuus ottaa eläinten utiliteetti huomioon, eli korostaa kuinka ne kuuluvat samaan eläinkuntaan ja tätä kautta yhteen, on sen käytävä myös toisin päin.
2: Eläinsuojelun yhteydessä näytetään usein kuvia nyljetyistä turkeista ja lihasta ja suolenpätkistä. Olen käynyt teurastamossa tutustumassa omakohtaisesti teurastuksen ja lihanleikkuun vaiheisiin. Siellä minulle tuli erittäin vahva kokemus siitä, että tappamistapa on se pääasia. Kun elän on kuollut, se ei tunne tuskaa. Siksi en oikein ymmärrä niiden jäänteiden näyttämistä. Ne vihjaavat minulle siihen että tavoite olisi siirtää asia itse keskustelun pääasiasta, eläinten aidosti kokeman kärsimyksen määrästä ja siitä miten mukavaa/ikävää niiden elämä on verrattuna luonnonoloihin, siihen mitä mielikuvia asiaan saadaan liitettyä ja mitä ennakkoluuloja ihmisillä on, miten niitä saadaan vahvistettua ja saadaan tietenkin synnytettyä uusiakin.
3: Etiikan kysymysten yleinen liukuvalinjaisuus (josta esimerkiksi kirjoitin tappamiskysymyksessä - itse asiassa minulle eläin/ihminen jatkumo on monilta osin kuitenkin samanlaisempi ihminen/androidi/robotti -liukumon kanssa) jätetään eläinoikeuskeskusteluissa vähälle ellei kokonaan pois: Eläinten ja ihmisten välissä on harmaan skaala : Ihmiset ovat eläimiä, joten meillä on samanlaisia piirteitä. Mutta kaikki eläimet eivät ole ihmisiä, joten ihmisillä on piirteitä joita muut eläimet eivät jaa. Siksi liika rinnastaminen tai liika rinnastamatta jättäminen on pakosti ns. "false analogy". Yleinen kommenttini on, että tämä harmaarajaisuuden huomiotta jättäminen on sekä yleistä etiikan käsittelyissä, että se itse asiassa myös huonontaa niiden laatua. Perusteluista tulee silloin helposti mustavalkoisia ja kummallisia. (Perustelemattomuuden liittäminen eettisiin kysymyksiin ei ole kovin yksiselitteistä. Dikotomisuus on kuitenkin selviö.)
Kuvassa siis elvytetään kissaa, vaikka kuvan rankka muoto saattaa yllättää pintapuolisen tarkastelijan joka ei näe lukea pientä kuvatekstiä eikä jaksa klikata sitä suuremmaksi. Jokin rinnastus tässäkin taitaa olla piilotettuna..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)