Hot or not -listaukseni. Ja kertooko tämä mistään?

Olen systematisoinnista kiinnostunut tyyppi. Lukioaikani kirjassa oli silloin minua häirinnyt kysymys siitä että minkälaisista seurustelukumppaneista pitää. Kirjassa oli jätetty tilaa tälle kysymykselle. Sulkuihin oli kirjattu erikseen että väärää vastausta kysymykseen ei ollut. Nuorempana ajattelin että mikä tahansa vastaaminen olisi väärin.

Nykyään olen systemaattisempi enkä pidä itseäni idealistisena. Tai pidän itseäni idealistisena. Mutta tiedän että ihmisillä voi olla preferenssejä joista he eivät ole tietoisia tai joista he eivät pidä. (Se on se jonka oppii kognitiotieteen tempuissa ensimmäisenä. Ja se on kenties koko oppialan tärkein opetus. Ei pidä luottaa siihen mitä ihmiset sanovat pitämisistään ja tekemisistään. Kyse ei ole välttämättä tahallisesta valehtelusta edes.) Kävin sen vuoksi listauksenomaisesti läpi "vain kaiken".

Kävin läpi elokuvia joissa oli mielestäni kivannäköisiä naisia. Mietin missä televisiosarjoissa oli hottiksia. Mietin minkälaista pornoa selasin. Mietin minkälaisia tyttöystäviä minulla on ollut. Ja keitä olisin halunnut olevan. Opin tästä yhden asian. En viitsi demonstroida asiaa sen enempää, mutta vihjaan että mieltymyksissäni on hyvin voimakkaita tilastollisia yli- ja aliedustuksia. Olen jossain määrin ollut tietoinen niistä. Mutta en ollut tiedostanut että ne ovat niin vahvoja ja ehdottomia.

En viitsi lähestyä asiaa nimilistauksen kautta. Riittää että laitan viereen kuvan joka karkeistaa mieltymyssuhteitani. Siinä on televisiosarjojen ja elokuvien näyttelijöitä rooleissa joissa pidän heistä eniten. Muutama. Mutta se kertoo vahvan viestinsä. Loppulistaus näyttää melko vahvasti samalta. Minulla on aina ollut hyvin valikoiva maku. Jopa silloin kun olen ajatellut tämänlaisen olevan pinnallista ja epäeettistä.

Viihteen kuluttamisessa ei tietenkään tarvitse asua tai viihtyä ihmisen seurassa. Ja tämä näyttää keskittävän ulkonäköön liittyviä piirteitä. Toki roolilla on jotain merkitystä.
* Naiset ovat kuitenkin ennen kaikkea brunetteja. Seassa on toki jonkin verran myös punapäitä. Blondina voi päästä listalle mutta ne ovat oikeasti anomalioita anomalioiden joukossa. Hiusten on syytä olla pitkiä. Tosin lyhyet käyvät. Ja kampaukset joiden kanssa on vaikeaa nähdä ovatko hiukset pitkiä vai eivät. Tukkalaitteet ja rakennelmat ovat itse asiassa kivoja.
* He ovat käytännössä ikäryhmältään "nuoria tai nuoria aikuisia tai sellaiseksi meikattuja". (Tämä on minulla selvästi muuttunut ajan mittaan. Nuorempana viehätyin nykyistä nuoremmista enkä katsonut vanhempien perään. Nyt näkökantani on laajentunut, joskin aivan nuorimmasta päästä on selvästi karsiutunut. Jotkut varhaisnuoruuteni ihastukset - esim. Dawson's Creekin Joey Potter - ovat nykyään yököttävää pedofiliaa. Jos siis eivät olisi vanhenneet.) Eurooppalaistaustaisia.
* Jonkinlainen leuka ja poskipäät täytyy olla. Nenän voisi kloonata naamasta toiseen. (Tosin en ole mikään nasaaliconnoisseur, nenät lähinnä ensisilmäykseltä näyttävät melkotavalla samoilta, mutta kuinka paljon variaatiota niissä voi nyt ylipäätään olla?)
* Ja jos rooli on älykkään tai aktiivisen ja jopa toiminnallisen naisen, niin sitä parempi. (Hahmon ei tarvitse olla älykäs jos se on toiminnallinen. Eikä toiminnallinen jos älykäs. Mutta en löytänyt ainuttakaan poikkeusta jossa ei olisi jotain tämänlaatuista.)

Jos ulkonäkö pitäisi kuvata maahan liittyvine stereotypioineen sanoisin, että "preferoin italialaisia, mutta kyllä espanjalainenkin kelpaa". (Toki teininä heittämäni "intiaaniprinsessa" -kuvauskin itse asiassa on osuva. Makuni kansallisten stereotypioiden kanssa on vaan tarkentunut. Olen hienovaraisemmin tietoinen monenlaisista ennakkoluuloista. Mikä on tavallaan surullista.) Pienehkö koko, tummat hiukset, jonkin verran luonnetta...

Tyttöystäväpuoli näyttää samalta. Minulla ei ole ollut ainuttakaan selvästi eksoottisen ihonväristä tyttöystävää. Tämä "voisi johtua tarjonnasta", mutta listaa katsellen epäilen naismakuni olevan "rasistinen". Toisaalta minulla on ollut muutama vaaleatukkainen kokeilu. Punatukkaista tyttöystävää ei ole ollut, mikä tosin johtuu siitä että yksikään ei ole suostunut. (Ovatko punapäät muita krantumpia? Herra tietää!) Hiustenväripuoli on tässä kiinnostava. (Oma puolisoni on vaalea itse asiassa.) Luonnepuoli tuntuu korostuvan. Kaikki ovat olleet älykkäitä ja jollain tavalla aktiivisia. Lisäksi korostuu hyvin voimakas hyveellisyys tai eettinen painotus luonteessa. Jonkinlainen jämerä reiluus, ahkera doo-gooderius tai jopa hoopo naïvi hyväntahtoisuus ovat vielä hiustenväriäkin kantavampi teema.

Aihe on tietenkin jokin josta kirjoitetaan paljon. Usein selitetään siitä miten herrat pitävät vaaleaveriköistä. Sitä voidaan tutustua jopa tutkimuksiin jossa mietitään vaaleaverisyyden evoluutiopsykologisia puolia. Blondius liitetään nuoruuteen. Ja neoteeniset piirteet viehättävät miehiä useimmiten. (Olisin siis jotenkin vähän outo.) Kuitenkin samalla kiinnitetään huomiota siihen miten miehet jakautuvat joko niihin jotka pitävät blondeista tai niistä jotka pitävät bruneteista. (En olisikaan poikkeus.) Aika paljon tuodaan esiin myös sitä miten useampi mies pitää bruneteista blondien yli kuin toisinpäin. Yleistä jutustelua käydään esimerkiksi tutkimuksesta jotka vihjaavat että miehet jotka pitävät bruneteista pitävät seikkailun ja vaaran tunteesta. (Johon malliin omat mieltymykseni näyttävät muuten osuvan.)

Ihmisen mielenkiintoisuudesta

Arthur Schopenhauerin "Pessimistin elämänviisaus" kuvaa elämää sanomalla "Tunnittaisine, viikottaisine ja vuosittaisine, pienine, suurempine ja suurine vastuksineen, pettyneine toiveineen ja kaikki odotukset ylittävine onnettomuuksineen elämällä on niin selvästi leima, jonka pitäisi olla meille vastenmielinen, jotta on vaikea käsittää, miten siitä on erehdytty ja vakuuttauduttu elämän olevan olemassa kiitollista nauttimista varten ja ihminen siksi, että hän olisi onnellinen."

En ole Schopenhauerlainen, mutta näen että hän kuitenkin demonstroi sitä että elämällä ei ole mitään sisäsyntyistä itseisarvoista kunniallisuutta (dignity). En näe, että asia täytyisi jättää tähän, sillä siinä voi olla ehdollista kunniallisuutta (honour). Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä kovin kannustavaa.

Schopenhauer käsitteli tylsyyttä jonain joka demonstroi sitä että pelkkä oleminen ei riitä. Ja tässä hän varmasti onkin jollain tavalla oikeassa. Se, että ihminen hakee asioita kertoo uteliaisuudesta. Ja tämä taas siitä että maailmassa on vähintään potentiaalisesti haettavissa jotain joka on ei-tylsää. Tässä mielessä hakisin Schopenhauerin sijaan vaikutteita Sartrelta, jolle yksinäisyys oli merkityksellistä koska mukana oli ajatus vaihtoehdosta joka oli sitten sosiaalisempaa. Uskoisin että se, että haemme parannusta tylsyyteen ja että emme aina ole tylsistyneitä vihjaa siihen että kenties on helppoa nähdä vain toteutunut paha.

Ihminen on hieman kuten Heidegger esitti. Jos katsotaan ihmistä potentiaalien eikä vain toteutuneen kautta, voidaan sanoa että "Every man is born as many men and dies as a single one." Monesti se mitä on käsillä on varsin tylsistyttävää. Ja tämä on jossain määrin oma vikamme.

Olen esimerkiksi itse saanut, nyt muutaman viikon työttömänä oltuani, huomata että minulla on paljon aikaa introspektioon. Olen esimerkiksi joutunut opettelemaan optimistista kielenkäyttöä ja positiivista itsekuvaamista työhakemuksiin. Tämänlainen optimismi on itselleni vierasta ja vastenmielistä. Olen kuitenkin tätä kautta tutustunut esimerkiksi Seligmanin ja Petersonin hyvelistaukseen. He kävivät läpi eri kulttuurejen arvostamia piirteitä ja tekivät niistä hierarkian. (Tämä ei vielä ole taipunut testatuksi psykologiseksi mittariksi, sen reliabiliteetti ja validiteetti on ns. "vielä testaamisvaiheessa". Joten en ota sitä hirveän vakavasti ; Se on enemmän kulttuurien arvojen kuvausta ja tätä kautta se kuvaa jotain yleisinhimillisiä arvostuksia. Mutta sanat ja mittarius ovat hieman eri asia.) Siinä on ytimessä se, mitä Schopenhauer kutsui erehdykseksi. (Mikä tosin voi johtua siitä että Schopenhauer erehtyi.)

Olen oppinut prosessissa että heikkouteni ei ole "transsendenteissa hyveissä" koska jos minulla ei ole toivoa tai kiitollisuutta tai henkisyyttä, niin olen sentään huumorin kautta asioita pumppaava. Toisaalta olen hieman yllättynyt siitä että syvin heikkouteni ei ole "humanity"- vaan "temperance" -haarassa. Erikoista on että en ole kovin tyytyväinen itseeni, sillä olen yleisesti ottaen hyvä niissä puolissa joita arvostan erityisesti - esim. wisdom and knowledge - ja huono niissä joita arvostan vähemmän. Kenties tämä johtuu siitä että arvostan "courage" -haaran hyveitä ja yritän kehittää niitä itsessäni mutta tässä en ole kovin hyvä.

Tämä kaikki olisi toki kovin kiinnostavaa. Mutta introspektioon vajoaminen vaatisi sen että vajoaja olisi kiinnostava ihminen. Mutta ei ole. Joten tämäkin on tavallaan aika tylsää.

Prosessi

Kun meille esitetään näkemys, tätä arvioidaan jotenkin. Tässä on monia erilaisia lähestymistapoja. Mutta kun erilaiset ihanteet laitetaan kasaan, niissä on yleensä jotain yhteistä. Kun nämä laitetaan esille voidaan koostaa jonkinlainen ajatus siitä miten arviointi pitäisi tehdä. Ja maailmankuva painaisi tässä melko vähän.

1§ Esiarvio. Argumentilla on jonkinlainen uskottavuusarvio. Syynä on se, että joka ikistä väitettä ei yksinkertaisesti ole tarvetta varmistaa. Jos väite on asiantuntijan lausunto, peräisin jostain kokeesta jonka vuosiluvun muistaa, tai peräisin intuitiosta tai introspektiosta se osuu tähän luokitukseen.

Toki kaikki eivät hyväksy kaikkia edellä mainituista metodeista, mutta jokainen suosii jotain tämänkaltaista. ; Ja useimmiten esiarvio tuottaa tuloksen josta ei jatketa. Tämä on tietynlaista älyllistä laiskuutta. Mutta kaikki käytännössä tekevät sitä. Ihminen luottaa vaikkapa yleissivistykseensä ja muistiinsa, kun kysytään vaikka maapallon muodosta.

2§ Varsinainen argumenttianalyysi alkaa vasta jos esiarvio on tuottanut joko yllättävän tai kiinnostavan tuloksen. Ilmiselvästi väärät ja ilmiselvästi oikeat päätyvät tälle tasolle melko harvoin. Jos mitään argumenttia ei ole, tulos hylätään tai se menee pelkän esiarvionnin piiriin.

Osa pitää ihanteena että kaikki esitetyt väitteet joita puolustetaan mitenkään päätyisivät tähänkin vaiheeseen. Ensimmäinen asia tässä kohden on tarkistaa onko argumentti deduktiivinen (3§) vai induktiivinen. (4§)

3§ Deduktiivisessa argumentaatiossa katsotaan ensin onko argumentti validi. Eli seuraako premisseistä johtopäätös. Jos näin ei tapahdu, tulos on roskaa. Se ei ole argumentti ollenkaan ja perustelu hylätään.

Mutta jos se on validi, katsotaan sen premissejä. Ja tässä tavallaan palataan introspektiovaiheeseen. Mietitään ovatko ne uskottavia. Jos ne ovat, argumentti hyväksytään melko usein. Jos ne eivät ole, on hyvä katsoa onko niille kuitenkin tehty puolustusta. Lopulta päädytään siihen että ovatko premissit riittävästi tuettuja vai eivät.

Jos ovat, argumentti hyväksytään ja jos ei, ne hylätään. Jos asialle ei löydy oikein mitään sanottavaa, argumentti on arvoton eikä painota asioita suuntaan tai toiseen, tilanne on sama kuin ennen sen esittämistä.

4§ Induktiivisessa argumentissa kenties keskeisin asia on katsoa minkälainen induktio se on. Jos induktio on vertaus, se tosiasiassa usein vetoaa introspektioon liittyviin tunteisiin eikä ole varsinainen argumentti. (Nämä tunteet on nyt ohitettu.) Niillä voi kuitenkin olla arvo. Sillä vertaukset ovat usein liitoksissa toisten argumenttejen sisällön ymmärtämisen helpottamisen vuoksi. Jos asia on näin, on unohdettava vertaus ja palattava katsomaan näitä argumentteja joihin se viittaa. Tajuamista helpottava kuvaus ei ole argumentti, vaikka se usein vetoaakin tunteisiin ja tekee asiasta ikään kuin helpommin hyväksyttävän. Hyvä vertaus ei tietenkään ole epäargumentti tai virhepäätelmä, vaan sen laatu arvioidaan muilla kriteerein, sitä kautta miten paljon helpommin ymmärrettäväksi se tekee sen varsinaisen argumentin.

Jos havaitaan että induktio on itse asiassa argumentatiivinen, on tarkistettava onko se vahva tai heikko. Tämä johtuu siitä että induktioissa on, toisin kuin deduktiossa, liitoksena teorioita ja oletuksia jotka antavat todennäköisyyksiä ja jotka ovat joko relevantteja tai irrelevantteja.

Heikossa induktiossa on kysymys siitä että premissit eivät ole tarpeeksi vahvoja tukeakseen johtopäätöstä. Paljon jätetään siis ilmaan. Tästä hyvänä esimerkkinä on argumenttivirhelistoihin päätyvä Aukkojen Jumala -argumentti. Siinä perusteena on että kun ei tunneta miten X syntyisi luonnollisesti sillä täytyisi olla yliluonnollinen synty. Tämä on selvästi mahdollista, mutta siitä että jonkin syntysyytä ei tiedetä ei tietysti voida päätellä että tietäisimme sen jonkin syyn luonteen.

Induktioiden arviointi on vaikeaa, mutta niiden arvioinnissa yhteistä on se, että vaikka heikko induktio johtaakin väitettyyn johtopäätökseen, se tekee tämän niin heikosti että tätä ei pidä hyväksyä. Vain vahvat ja hyvät induktiot sallitaan argumentatiivisiksi. Muut ovat enemmänkin saivartelua, käsien heiluttelua ja ajanhaaskausta. (Etenkin kun induktioiden arvointi on vaikeaa.)

Jos argumentti havaitaan vahvaksi induktioksi, pitää kuitenkin vielä tarkistaa induktion uskottavuus. Siinä on taustaoletuksena erialaisia taustaoletuksia, ja usein luonnonlakien tyylisiä "luonnontieteellisiä totuuden likiarvoja". Induktion vahvuuden lisäksi on siis arvioitava itse induktiivisen yhteyden relevanssi. Se, että se on todella olemassa, että sen olemassaoloon on jokin erityinen syy. Ilman tätä se jää helposti mielipiteeksi. Tässä arviointi muistuttaa deduktion yhteydessä tehtyjä premissien uskottavuuden arviointeja.

5§ Meta -arvio. Argumentit harvemmin esiintyvät yksin. Niitä on usein suuri joukko. Ihmisillä on tapana domeenispesifioitua, eli heillä on tiettyyn kysymykseen tietty mallivastaus. Tässä ei välttämättä tule tarkistettua ovatko nämä eri asioihin annetut ratkaisut yhdenmukaisia. Joskus ne vaativat keskenään ristiriitaisia premissejä tai tuloksia. Argumentit eivät tämän vuoksi yleensä ole yksin.

implisiittisesti kaksinaamaista

Mannermaisessa filosofiassa fenomenologiaan painottaminen on johtanut siihen, että itsereflektio ja introspektio ovat muuttuneet luotetuiksi asioiksi. Tietyllä tavalla tämä on ymmärrettävää. Descartesin cogito -oivalluksesta lähtien on tiedetty, että muu voi olla harhaa paitsi se, että olemme olemassa jos ajattelemme. Kant oivalsi, että havaintomme ovat meille jotain, joten vaikka ne olisivat hallusinaatioita, ne olisivat jotain.

Tämä on sitten vain jotenkin vääntynyt fenomenologiapohjaiseksi ontologiaksi. Tässä ajatuksena on, että ihminen on paitsi vapaa, niin myös pohjimmiltaan vapaa. Ja ainut mikä hänt rajoittaa ja ohjaa on alistumista kahleille eli ideologiaa. Ja tämä on sitten jotain jota ei voi pitää kuin hyvin ongelmallisena.

Ihmiset eivät nimittäin ole itsensä asiantuntijoita. Se, mitä esimerkiksi Eaglemanin "Incognitosta" voidaan oppia, on se, että tietoinen prosessointi kattaa vain melko pienen osan toiminnastamme. Emme tiedosta valtaosaa teoistamme ja valinnoistamme. Ja hyvin usein päätämme ensin ja jälkikäteen selittelemme toimintaa. Ja joskus valintojemme vapaus syntyy siitä, kun teemme sille narraation ja keksimme miksi teimme ihan vapaasti niin kuin tutkija hienovaraisesti manipuloi ihmisen tekemään.

Itse ottaisin tässä kuitenkin esille ateismin. Sillä siitä meillä on paljon opittavaa. Tuore tutkimus paljastaa, että ateistit eivät ole neutraaleja Jumalaa kohtaan. Tarkalleen ottaen ""I dare God to make someone murder my parents cruelly" "I dare God to make me die of cancer." These statements, when read aloud by religious people and atheists alike, induced feelings of nervousness, according to a University of Finland study. In fact, atheists and religious people found the experience equally stressful." Tämä voi uskovaisen silmiin näyttää siltä että ateistit oikeasti uskovat Jumalaan. Kaikki vaihtoehdot eivät kuitenkaan kata sitä, että Jumalaan suoraan uskottaisiin. "For one thing, while atheists may not explicitly fear God, they might believe implicitly. The exercise may also have been stress-inducing because atheists may have at one point in their lives believed in God or are close to people who are believers. On the other hand, the essential absurdity of the exercise may have caused "dissonance-related affect."" Näistä viimeisin korostaa miksi "Suvivirsi" on kenties niin tärkeä asia ateisteille. Uskovaiset väittävät että ateistille suvivirsi on vain laulu. Teknisesti koska ateistille Jumalaa ei ole näin voisi olla. Kuitenkin jokainen tietää maailmankuvan haastamiseen liittyy kognitiivinen dissonanssi. On täysin yhtä kohteliasta "vain yhden sanan verran" vaatia laulamaan ja kuuntelemaan Jumalallisesta kesästä, kuin vaatia hartaita uskovaisia  "vain yhden lauseen verran" rienaamaan Jeesusta Kristusta yhdessä muiden kanssa. Että hiljaa saa olla, mutta ei saa metelöidä ja paikalla on oltava tai sitten eristäydyttävä koko juhlasta pois. (Ja tästä tehtäisiin kouluun liittyvä asia jota ei helposti voi kiertää.)

Tästä huolimatta mainittu tutkimus ei ole hirvittävän yllättävä. Dan Ariely kertoo "Predictably irrational" -kirjassaan pääasiassa taloudesta. Hänen harjoittamansa behavioral economics ei tutki ihmistä rationaalisena ja laskelmoivana kaupankävijänä, vaan se keskittyy mittaamaan ihmisten oikeassa elämässä - tai sitä simuloivassa tilanteessa - tekemiä valintapäätöksiä. Valintapäätöksissä yllättävää on se, että vain hyvin harvoin ihmiset tekevät optimaalisia valintoja. Heitä voidaan myös hyvin ennustettavilla keinoilla manipuloida kohti tiettyjä valintoja ilman että he sitä itse tiedostavat. Ihmiset ovat siis ennustettavalla tavalla irrationaalisia. Näistä on havaittu esimerkiksi kymmenen käskyn vaikutus käytökseen. Ihmiset, olivatpa he teknisesti ateisteja tai uskovaisia, käyttäytyvät kymmenen käskyn mukaisemmin jos heille muistutetaan niistä. Vaikutus kestää molemmilla vain vähän aikaa.

Tämä tulos kertoo samanaikaisesti ja välttämättä kaksi asiaa (a) kymmene käskyä vaikuttaa ateisteihin joten ateisti ei ole immuuni uskonnolle (b) uskovaiset eivät aina toimi kymmenen käskyn mukaan vaikka se on heidän uskontonsa. ; Pascal Boyer kertoo "Ja ihminen loi Jumalat" kirjassaan kognitiotieteen näkökulmassa siitä, että ideologiakeskeisyys ei oikeastaan toimi. Itse asiassa tutkimuksissa on havaittavissa teoreettinen pohja ja käytännön elämä. Niissä teoria edutaa teologista korrektiutta ja käytänne eroaa siitä paljonkin. Ja oikea elämä noudattaa tätä ihannetta yhtä harvoin ja yhtä ennustettavalla tavalla, kuin mitä ihminen kaupassakäydessään ei tee kuten klassinen taloustiede heidät näkee. Ihminen ei ole rationaalisia ostopäätöksiä useimmiten tekevä aivan kuten hän ei oikeasti noudata ideologioitaan omassa elämässään kovinkaan usein.

Siksi suomalaistutkimuksen tulos ei ole oikeastaan yllättävä. Se on vain yksi esimerkki siitä miten intressi-ideologiappohjainen fenomenologia ei toimi. Sillä ihmiset eivät yleensä tiedä valintojensa perimmäisiä syitä, he eivät ole kovin loogisia tai järkeviä.
1: Itse asiassa valtaosa argumenttivirhelistoista on tarpeen siksi että ihmiset "lajityypillisesti" tekevät näitä virheitä. Kaikki loogiset virheet eivät saa omaa nimeä koska niitä ei käytetä yhtä usein. Ja ristiriitojen esilletuominen ihmisten argumenteista on helppoa koska sitä tehdään hyvin usein. Ihminen ei ole luonnostaan kovin järkevä. Itse asiassa ilman harjoittelua ihmisistä "järkeenkäyvät" arkijärkeen sopivat ajatukset ovat aivan helvetin laaduttomia ja tyhmiä. Halveksittavalla tasolla tehtyjä virheitä ja yleistä roskaisuutta ei ole vaikeaa löytää.

Siksi en ihmettele, että ateistit ovat perustaneet kirkkoja. Ajatus on minustakin huvittava, mutta ihmiset nyt vain tekevät tämänlaisia. Samoin en suhtaudu kovin suurella vakavuudella argumentteihin joissa selitetään että olisi vaikeaa kuvitella että kristitty ei vihaisi ateisteja. Sain tähän liittyen esimerkiksi kommentin aikaisempaan blogaukseeni. "En siis edes keksi ensimmäistäkään loogista syytä siihen, miksi kristitty voisi tuntea vihaa tässä kohden. Mielikuvitukseni ei siihen riitä. Se voi osaksi johtua siitä, että en usko, että kukaan voi koskaan todella lopullisesti "käännyttää" toista. Kristityllä ei ole siihen edes tarve, koska hän uskoo, että ainakaan hänelle se ei ole mahdollista. Se on aina ja vain "Jumalan työ", jos joku kääntyy." Ja ainut minkä se sai minut tekemään, on ihmettelemään sitä, että miksi uskovaiset sitten käännyttävät. Kun ei se kuitenkaan ole heistä kiinni eikä heillä ole mitään tekemistä sen kääntymisen kanssa. Koko pelastamisen idea kaatuu eikä kristityllä tuossa määrin ole mitään "avannosta pelastamista" jolla he käännyttelynsä ja julistelunsa ja syyttelynsä oikeuttavat. Sen sanon, että looginen syy ei liene kovin oleellinen ihmisten toimintaa selitettäessä. Jos olisi, minulle ei olisi kriittisyyteni, epäilemiseni, skeptisyyteni kanssa mitään tilaa. Ja omien epäonnistumisteni kanssa rypevään ja muiden virheajatuksien kanssa painivaan kyökkifilosofiaani ei muutoinkaan olisi polttoainetta.

Introspektion paikka

"Better to write for yourself and have no public than to write for the public and have no self."
(Cyril Connolly)

Blogien kohdalla usein ihmetyttää se, että ihminen pitää blogia jota likimain kukaan ei lue. Suosittujen blogien olemassaolon oikeutusta tai kirjoittajan motiiveja ei ihmetellä. Koska julkisuus itsessään oikeuttaa itsensä. Tämä korostaa sitä, että "yleisen mielipiteen mukaan" blogien ideana on olla kommunikaation ja jakamisen paikkoja. Tämänlainen johtaa kuitenkin siihen että blogia kirjoitetaan helposti lukijoiden, ei kirjoittajan ehdoilla. Kuitenkaan julkisuuden antama sosiaalinen oikeutus ja suosio tuntuvat päteviltä perusteluilta bloginpidolle.
1: Tämä paikka taas on vain kohtuusuosittu blogia, joten sen olemassaolo on vain kohtuullisen hyväksyttävää ja minun kirjoitustoimeni vain hieman perusteltuja?

Blogien nimeksi on ehdotettu sanaa "verkkopäiväkirja" - ja se on kohtuullisesti käytettykin sana. Tämä huomio kuitenkin muuttaisi koko asian, jopa nurinkuriseksi. Sillä päiväkirjoissa on intiimiyden henki. Toisen päiväkirjan lukemista pidetään huonona. Toki salailevaa mentaliteettia korostetaan pikkuruisin lukoin. Mutta periaatteessa asenne on se, että lukitsematontakaan päiväkirjaa ei olisi hyvä mennä tutkimaan.

Verkkopäiväkirjan kohdalla sama ei selvästi päde ; Kuitenkin blogeja joita ei lueta, voidaan pitää hyvinkin päiväkirjoina. Ne pysyvät yhtä salaisinakin koska ketään ei kiinnosta lukea sitä (kenties mainostuksen puutteen vuoksi?) Tässä kohden voidaankin ehdottaa että verkkopäiväkirja on eräänlainen julkinen päiväkirja.

Tätä kautta onkin syytä miettiä miten blogi jota kukaan ei lue voisi olla tavallaan hyvinkin tärkeä. Eli miten blogia voidaan kirjoittaa lukijoiden puutteesta huolimatta. Tämä voi tarjota jopa keinoja joiden kautta voidaan sanoa että esimerkiksi minä kirjoitan tätä blogia lukijoista huolimatta.

Sitten voitaisiin esittää mietteitä puolijulkisista päiväkirjoista. "Research World No 25, November/December 2010" nimittin kirjoitti siitä miten markkinatutkimuksen puolella päiväkirjat ovat hyvä keino. Huonostikin käytettynä päiväkirja kun tarjoaa ison "avoin vastaus tähän______" -kysymyksen. Joita taas käytetään usein sen takia että niissä on mielipidetutkimukselle tärkeä haastateltavan introspektion paikka. Avoin kysymys voi tuoda joskus esiin jotain olennaistakin.
1: Esimerkiksi kun lukiossa tein kokeenomaisen haastattelututkimuksen lukiolaisten vanhemmille (johon haastattelin kavereideni vanhempia) oli selvä että kysymyksissäni oli puute. Onneksi minulla oli avoin kysymys, johon vastaamalla saatiin tietoja. Huomasinkin niiden kautta että joitain olennaisia pointteja oli unohtunut. Syynä oli tietysti se, että lukiolaisena en osannut samastua keski-ikäisen vanhemman elämänkirjon kaikkiin puoliin. Näin kartoitukseni itse asiassa irrotti sen stereotyypioistani. Tutkijan riskinä on itse asiassa aikuisena ja ammattilaisenakin tämänlainen riski.

"Research World" kertoi että päiväkirjat ovat hyviä tutkimuskohteita, koska se tarjoaa hyvinkin monenlaista välineistöä. Juuri mikään muu muoto ei salli yhtä monenkirjoista ja sekalaista lähestymistapaa. Tämä maksimoi henkilökohtaisen luovan panoksen määrän. Lopputuloksesta tulee tekijänsä näköinen ; "Where else would one be able to put in pictures, collages or free text for one study, and switch to a more structured approach in the next? It's precicely this ability to be tailored that make diary such a versatile instrument."

Muutenkin päiväkirja tarjoaa ymmärrystä kirjoittajastaan ja hänen mielipiteistä ja näkemyksistään maailmasta harvinaisen monisyisesti ja hienostuneesti. Syy on sen ajassa riippumisessa, jossa mukana on sävyjä jotka etäisemmässä analyysissä usein jäävät pois, voidaan sanoa jopa että sensuroituisivat. "A diary is also very well contextualized in the 'now', painting the moment in the moods and flavours of the instant, rather than looking at it through the lens of distant recall or post facto evaluation."

Itsetarkkailussa päiväkirja on tietysti hyvä. Sillä se ikään kuin pakottaa itsereflektioon. Et voi kirjoittaa asiaa ylös ilman että mietit sitä jollakin tavalla. Päiväkirjanpito onkin eräänlaista prosessointiinpakottamista. Lisäksi teksti säilyy, mikä onkin hyvin mielenkiintoista, koska tätä kautta tarjoutuu ikään kuin mahdollisuus palata itseensä ulkopuolisena. Olla oman itsensä lukija. Tai tulevaisuuden minä tutkii menneisyyden minää. Ja kokee kenties ymmärtämisen kokemuksen. Tai kokee "miten on tuostakin kasvettu". Molemmat opettavat jotain mitä on oltu ja mihin on tultu. ; "fundamentally, recording a diary is an intensivelly personal experience. It's almost like talking to others alter ego"

"Spirit" ja "Sparkle".

Kun katsotaan ihmisiä, jotka jaksavat innokkaasti harjoittaa päivästä toiseen jotain asiaa, helposti ajattelee että innostus olisi sellaista että se tekisi kaikesta toiminnasta mukavaa ja nautittavaa. Kuitenkin tässä tänään tuli introspektion kautta mietittyä, että miksi minä olen toisissa asioissa parempu kuin toisissa en. (On aina tosi egoa boostaavaa toimia omana neuvojanaan. Mihin sitä empiiristä metodia ja ulkopuolisen näkökulmaa muka tarvitaan?) Erottavana tekijänä on harjoittelun määrä. Tämä ei ole varmaan kenellekään yllätys. Mitä enemmän jonkun asian kanssa tuhraa, sitä paremmaksi siinä tulee.

Mutta sitten mietin, että miten tekijät jakautuvat. Syntyi tulkinta : innostusta tarvitaan, mutta sitä täytyy laajentaa ja jakaa kahtia:

Ensin on pintainnostus, joka saa touhaamaan lyhytjänteisesti jonkun asian tiimoilla. Sillä saa nopeita pikakursseja asiasta. Niistä oppii nopeasti "jotain". Itse asiassa on yllättävää miten nopeasti innostuksissaan voi oppia jostain asiasta. Tämä innostus perustuu siihen että juttu on kivaa juuri tekemisen hetkellä. Tylsää asiaa taas ei saa päähän muuten kuin isolla toistolla. Tällä ei kuitenkaan pääse kovin pitkälle. Koska tosiasiassa treenaaminen pitkäjänteisesti on aina ja pakosti jossain määrin tylsää.

Ja tässä tarvitaan se toinen innostus. Sellainen "henki" ja "kipinä", joka on luonteeltaan aivan erilaista. Se ei ole aktiivinen ja räiskyvä ja helposti näkyvä. Se on sen sijaan se, joka saa lähtemään ikävään keliin heilumaan puu -ulokkeen kanssa, vaikka touhu ei ihan hirveästi huvittaisi "juuri tänään". Kun on vittu lokakuu, ulkona tylsä ilma, ja muutenkin elämän perusväri soittelee isoäidin kuoleman kautta molliasteikkoakin. Se on sitä innostusta, joka on pitkäjänteisempää, ja auttaa sietämään sitä että se juttu on tylsää.

Tosiasiassahan "huomenna" -tila venyy ikuisuudeksi, jos sitä toisenlaista innostusta ei tule. Tai ainakin minulla tekee.

Tätä sotkee tietysti lahjakkuudet. Tankkaan ruotsia, mutta olen siinä hirveän huono. Joku voisi sanoa että "ei lahjakkuutta". Oikea syy taitaa olla se, että en ole innostunut. En kummallakaan tavalla. Lahjakkuus voi tietysti auttaa innostamisessa, kun aluksi onnistuu ja oppii, se kannustaa jatkamaan. Ja pitkälläkin jännitteellä katsoen jotain etenemistä tapahtuu, vaikka tylsää onkin. Ja lahjakkuus auttaa tässä. Mutta ei se toimi ilman työtä.

Ikävintä tässä huomiossa on tietysti se, että olen peruslaiska touhottaja. Johan bloginkin sisältö näyttää että "Jack of all trades" Ja kaikki englanninkielentaitoisethan sen aforismin jatkon tietää: "master of none".

---

Piirros on omani. Ideana oli että pianon koskettimet jatkuisivat ikuisuuteen, mikä viittaisi vaadittavan treenin määrään. Tarkkasilmäinen huomaa yhdellä sormella pimputtamisen ja kaksi vasenta kättä. Nehän ovat vasta "alussa". Töitä ei tietysti koskaan saisi selittää auki, mutta en vain osaa olla hiljaakaan. Onhan Penn ja Tellerkin taikureita, jotka myös näyttävät miten ne taikatemput tehdään. Rikon tabua. Sori.

Tietoisuus tietoisuudesta

Kun puhutaan siitä miten ihmiset ovat erikoisen tietoisuutta, esiin nousee itsetietoisuus: Ihmisen tietoisuus tietoisuudestaan. Tämä ilmiö on toki olemassaoleva, ja sitä käytetään hyväksi esimerkiksi introspektiossa, itsetarkkailussa. Moni ajattelee että eläimetkin näkevät, mutta eivät tajua näkevänsä. Tätä kautta näkökyky eläimillä olisi vain tajuntaa, ei tietoisuutta, kuten ihmisellä.

Ilmiö/Asia on mielenfilosofiassa niin keskeinen, että tietoisuutta on tavattu jakaa kahtia tavalla joka ottaa juuri itsetietoisuuden keskiöön:
1: Fenomenaalinen tietoisuus, joka on subjektiivinen kokemus itseään. Tämä tietoisuus on yhtä kuin olla jotain.
2: Pääsytietoisuus, joka tarkoittaa sitä, että mielessä oleva informaatio on aivojen prosessointijärjestelmien saatavilla. Tämä on sama kuin olla tietoinen jostakin.

Ehkä perinteisin tapa suhtautua tietoisuuteen tietoisuudestaan löytyy Descartesin ajattelusta. Hänen tunnetuin ideansa tässä kohden oli kartesiolainen dualismi; Hän jaotti ihmisen erillisiin osiin: ruumiiseen ja mieleen. Hän veti skeptismin äärimmilleen ja päätti että sielu tietää, mutta havainnot voivat olla vaikka hallusinaatioita. Hänestä ihmisellä on metafyysisen suoraa ja varmaa tietoa omista ajatuksistaan, muttei näkökyvystään. Tietoisuus esimerkiksi näkökyvystä oli siis sielun kyky, ei elimellinen kyky.

Tätä näkemystä voi kritisoida parilla esimerkillä:
1: Antonin oireyhtymä on seurausta siitä että aivoissa näköhavainnoista vastaava aivokudos vaurioituu. Sama alue vastaa myös vanhoista visuaalisista muistoista. Vika on siis elimellinen ja konkreettinen. Tämä johtaa siihen että henkilö sokeutuu, mutta luulee olevansa täysin näkökykyinen. Eli vaikka hän ei näe mitään, hän ei itse tajua olevansa sokea. Henkilöltä ei ainoastaan katoa kyky nähdä vaan myös kyky ymmärtää, näkeekö hän vai ei. Tämän seurauksena he eivät suostu uskomaan että he ovat sokeita. Hän ei valehtele, vaan uskoo tämän väitteen. Tämän seurauksena sairas keksii vastauksia näköaistia koskeviin kysymyksiin, ne ovat tietenkin väärin.
2: Anosognosia taas on melko yleinen ja kaikille Antonio Damasion kirjoja lukeneille tuttu, aivovaurioista seurannut tila. Siinä potilas on halvaantunut, mutta hän ei kykene tunnistamaan halvaantumistaan. Hän luulee voivansa toimia normaalisti. Kun hänen käsketään nostaa halvaantunutta kättä, tämä voi nostaa toista kättään tai nostaa halvaantuneen kätensä toisen kätensä avulla. Hän voi selittää että hän ei halua nostaa kättään. Hänet saadaan tunnustamaan tilansa ajan mittaan, mutta tämänkin jälkeen yleistä on se, että potilas selittää että ongelma oli, mutta ei ole enää. Tunnustus koskee siis menneisyyttä, ei nykyhetkeä, vaikka itse tila on tietenkin ennallaan.

Nämä ovat esimerkkejä siitä miten tietoisuus tietoisuudesta on sidottu elimelliseen toimintaan. Tämä tarkoittaa sitä että ei ole mitään ruumiista irrallista tietoisuutta joka vain ohjastaa ruumista. Tiukkaan dualismiin uskomiseen ei tätä kautta ole syytä. Tämä ei tietenkään vielä kumoa sielua, mutta vaikuttaa sen käsittelyyn sen verran, että sielu ei pelkästään ohjaa ruumista kuin kaukosäätimestä. Prosessissa ruumis myös ohjaa sielua. Ruumis ei ole sielun marionetti, vaan siimat vähintään kulkevat kahteen suuntaan. Tai sitten mitään ruumiista erillistä sielua ei ole, vaan tietoisuus on seurausta pelkästä aivotoiminnasta.

Pistetään tuulemaan oman olemisen kautta.

Tietoisuus itsestä on eräs tekijä, jota pidetään älykkyyden tunnusmerkkinä. Siihen liitetään peilikoe, jossa kohteelle näytetään peiliä ja jos hän tajuaa että hän on peilin edessä itse, hän on tietoinen.

Tässä keskityn kuitenkin enemmän introspektion merkitykseen ; Psykologiassa käytetään introspektiota eli itsehavaintoa ja itsetarkkailua. Tällöin tutkittava voi esimerkiksi kertoa itse omista tunteistaan, havainnoistaan ja muista asioista. Tällöin tutkija tekee ekstrospektiota, eli oman itsen ulkopuolella olevien asioiden havainnointia.

Otan tästä esiin hieman eksentriseltä kuulostavan ajatuksen. Osa pitää tästä, osa luultavasti ei pidä. Eipä sen niin väliksi.

Sartrelle tietoisuus oli merkittävä, koska hänelle oli kaksi olemassaolon lajia. Vaikka olemassaolo olikin "joko tai" -asia, jossa ei ollut vaihtoehtoja, tietoisuus teki olemassaolosta olennaisesti erilaista: être pour soi oli olemista itselleen ja être en soi taas oli olemista itsessään. Sartren näkemys oli siitä erikoinen, että hänestä itselleen oleminen ei ollut varsinaisesti mitään. Hänelle se oli sitä mitä se ei ollut ja ei ollut sitä mitä se on.

Sartre selitti tätä kummalliselta kuulostavaa ajatusta sillä, että kun tutkitaan tietoisuutta osa onnistuu aina livahtamaan karkuun. Olemassa ei ole vain se osa tietoisuudesta, joka on tarkkailun kohteena, vaan myös se joka suuntaa tätä tarkkailua. Kysymyksessä syntyy silloin eräänlainen "Kuka vahtii vartijaa - toinen vartija, mutta kuka vahtii sitä?..." -tilanne. Kun yrität suunnata tietoisuutta, tietoisuuden suuntaaminen on tiedostamattomassa ja menetät sen osan valvonnan.

Sartre sovelsi tätä samantapaista ajattelua myös muuten olemassaoleviin kappaleisiin. Esimerkiksi kun tiedostamme kiven, se oli tiedostettua, mutta se ei ole tiedostettua. Tämä taas johtui siitä että Sartren mukan tietoisuuden suuntaaminen kuuluu kaikkeen tietoisuuteen. Kun suuntaan huomion vaikka vihaiseen puliukkoon, on tätä tietoisuuden suuntaamista kyseiseen puliukkoon.

Sartren ajatus tulee ymmärrettäväksi kun tässä taustassa käsittää mitä hänestä tarkoitti "olla olemassa". Hän tarkoitti sitä, että vaikka miten etsisimme maailmasta, emme koskaan varsinaisesti löytäisi tietoisuutta. Tietoisuus oli hänelle etsimisessä, ei hallussapidossa. Sartrelle tietoisuus oli "tuuli joka puhalsi kohti maailmaa."

Tiedetty ≠ Tiedostettu.

Introspektio tai itsetarkkailu on psykologinen tiedonhankintamenetelmä, jossa tutkittava kertoo itse omista ajatuksistaan, haluistaan, tuntemuksistaan ja aistimuksistaan. Toinen vaihtoehto on ekstrospektio, jossa tarkastellaan itsen ulkopuolella olevia asioita. Jännittävää kyllä, ihmiset kyllä tiedostavat sellaisia asioita, joista he eivät ole tietoisia. Toisin sanoen kaikki asiat eivät one introspektion saavutettavissa; Ne ovat itsepresentaation ulkopuolella. Näitä asioita voidaan tutkia, ja tämä tarkoittaa sitä, että joissain asioissa tutkija voi löytää ajattelustamme piirteitä, joista itse emme voi tietää. Emme tavallamme ole ajattelumme ylimpiä auktoriteetteja; Toki lievemmin sanoen voisi sanoa että tilanne vertautuu siihen, että lääkäri tietää paremmin ruumiimme parhaan sairastilanteessa kuin me itse.

Tässä kohden otan esiin pari esimerkkiä. Naotsugu Tsuchiya loi menetelmän, jota kutsutaan nimellä continuous flash suppression, jossa kuva saadaan piiloon tietoisesta mielestä. Sen toiminta perustuu siihen, että ihmisen mieli turtuu: Jos asia jatkuu, se katoaa tietoisesta mielestä. Siksi, kun ihmisen toiselle silmälle näytetään pysyvää kuvaa esimerkiksi vihaisesta naamasta, ja toiselle syötetään satunnaisia kuvioita, käy niin, että ihminen ei enää huomaa koko naamaa. Tutkimukset näyttivät että näin juuri tapahtuu.

Toisin sanoen hän kehitti menetelmän, jossa emme näe asiaa vaikka katsomme siihen.

Sheng He ja hänen oppilaansa Yi Jiang taas jatkoivat tämän ilmiön tutkimista ja huomasivat 2006 julkaistussa tutkimuksessaan "A Gender- and Sexual Orientation-Dependent Spatial Attentional Effect of Invisible Images." Siinä he näyttivät koehenkilöille tälläisiä pysäytys-vilkutus -kuvia, jossa liikkumaton kuva oli alastonkuva ja toinen oli häiriötä. Ihmiset eivät osanneet sanoa mitä kuvia he katsoivat. Mutta he reagoivat. Koehenkilöt oltiin jaoteltu sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen mukaan. Verrokkina oli henkilöitä, joille näytettiin molemmille silmille häiriötä.
1: Heteroseksuaaliset miehet kokivat lievää vastustusta jos heille "näytettiin" alastonta miehen kuvaa ja olivat myötämielisiä "piilotettua naiskauneutta" kohtaan.
2: Heteroseksuaaliset naiset eivät näyttäneet säännönmukaisesti vastustavan alastomia naisia, mutta sen sijaan alastomat miehet saivat myötämielisyyttä.
3: Homoseksuaalit miehet taas toimivat melko lailla samalla tavalla kuin heteroseksuaalit naiset.

Jännittävää tässä oli se, että koehenkilöt eivät osanneet introspektiossa sanoa mitä he katsoivat ja he kuitenkin reagoivat siihen. Reagointimme riippuukin paljolti eitiedostettujen toimintatapojen tekemästä käsittelystä. Pelkästään se, mikä suodattuu niiden läpi introspektion ulkopuolelle ei ole se, mikä ohjaa toimintaamme ja reagointiamme, saamme vasteita vaikka emme osaa sanoa miksi. Voimme jopa oppia tekemään asioita tälläisen reagoinnin kautta. Paljon pelanneen pelurin kannataa siksi luottaa vaistoonsa pelissä. (Minun, kokemattoman pelurin, taas ei kannata, intuitio itsessään ei vielä merkitse mitään, vaan ainoastaan koulittu intuitio.)

Yksinkertaisesti : Toisaalla emme ole niin rationaalisia, kuin annamme itsellemme ymmärtää, mutta toisaalla olemme rationaalisempia kuin luulemme olevamme.

Tietoisuus.

Kognitio, eli ihmisen tai muun eliön (organismin) tai koneen (artefaktin) tietoisuus, on mielenkiintoinen kysymys.

Itse intention eli tavoitteellisuuden ja ajattelukyvyn idea on vanha. Teleologia edusti Aristoteleellä tärkeää selitystapaa. Skolastikot käyttivät sitä keskiajalla paljon. (Tosin vasta Franz Brentano jalosti tämän ajatuksen psykologiseen käyttötapaan, niinkin myöhään kuin 1800-1900 -lukujen vaihteessa.) Intentio oli kuitenkin jotain, joka vain oli. Se oli luonteeltaan jotain "mystistä", joka oli epämääräinen ja se jätettiin auki. (Luultavasti siihen kuitenkin liitettiin automaattisesti assosiaatio sieluun tasolla joka oli "niin selvä" että sitä ei tarvinnut miettiä tai kyseenalaistaa.) Tietoisuuden rakennetta tutki ensimmäisenä Descartes. Hän kannatti -tai itse asiassa rakensi koko konseptin- dualismia, koska hänestä fyysiset kappaleet olivat luonteeltaan sellaisia, että niillä oli tiettyjä ominaisuuksia. Tärkein niistä oli spatiotemporaalisuus: Ne olivat olemassa tietyssä ajassa ja paikassa. Esimerkiksi tiili on tietyn painoinen ja se on tietyssä paikassa. Kun tiiltä heitetään toista tiiltä vasten, syntyy erilaisia kineettisiä seurauksia. Descatesin mukaan mielellä ei ollut tälläistä paikkaa tai muuta. Se ei painanut mitään. Toisaalta mieli ei ollut myöskään painoton, koska sellaiset kappaleethan leijuisivat. Mieli ei kuitenkaan varsinaisesti leiju. Descartesin mukaan mieli oli ihmisen sisäistä - mutta ei sillä tavalla että sillä olisi ollut jokin tietty paikka - mieli oli luonteeltaan jotain joka oli ihmisellä, mutta joka ei ollut aineellista.

Descartesin mielen ja ruumiin erilaisuus oli valtava. Nykyään tämän näkemyksen kannattaminen on harvinaista koska aina kun aineellinen vaikuttaa aineelliseen, siihen liittyy energioiden ja aineen tasapaino. Dualistinen mieli joutuisi pakosti rikkomaan Termodynamiikan I pääsääntöä vastaan: Koska kyseinen laki on (1) erittäin luotettu, se on eräs keskeisin fysikaalinen teoria - joten siihen luotetaan. Yksinkertaisesti olisi erittäin "extraordinary", että se rikkoontuisi eikä pätisi. (2) lain rikkoutuminen voitaisiin havaita, mutta tätä ei ole tehty, joten vaikka voidaan sanoa että dualistinen käsitys ihan konkreettisesti ennustaa jotain, tätä ei ole havaittu. Tämä ei tietenkään tarkoita että dualismi olisi väärässä. Se ei vain ole ainakaan vielä saanut kokeellista tukea. (Voidaan sanoa että se että monismi voidaan falsifioida ja tätä kautta osoittaa dualismi, se ei tarkoita että dualismi olisi hyvä teoria. Itse asiassa voidaan sanoa että monismi on hyvä teoria, koska se ennustaa että termodynamiikan I pääsääntöä ei rikota. Tämä taasen on hieman eri asia, kuin dualismin falsifiointi ja kumoaminen. "The absence of evidence is not evidence of absence.")

Merkittävä huomio on myös se, että nykyisen tietokoneen toiminta on sellaista että sillä ei ole massaa ja muita ominaisuuksia, joita Descartes liitti fyysisiin kappaleisiin. Sen toiminta on kuitenkin fysikaalista eikä dualistista.

Nykyisin kognitiotieteen piirissä tietoisuutta ja mieltä tarkastellaan tieteellisesti. Siinä keskitytään tutkimaan aivoja informaatiota prosessoivana järjestelmänä. Tämän näkökulman kautta on mahdollista tutkia muistia, havaitsemista, oppimista, päättelyä ja aivojen eri osa -alueiden toimintaa. Tässä ns. sateenvarjotieteessä yhdistyvät neurotiede, biologian epigeneettisten taipumusten tutkiminen, psykologia, kielitiede, filosofia. Lisäksi siihen liittyy tekoälyn tutkiminen ja etologia: Vaikka pääpainopiste on ihmisen ymmärryksen tutkimuksessa, sen piirissä käytetään myös eläinten käyttäytymisen ja artefaktejen representaatio -ominaisuuksien käsittely ovat sen käsittelyssä. Tämä tutkimuslähtökohta on naturalistinen. Kognitiotiedettä edelsi behaviorismi, jossa ihmiset nähtiin ikään kuin ehdollistamisen valossa. Tällöin uskottiin luonnonlakimaistamiseen. Behaviörismiin taas ajauduttiin koska psykologiassa oltiin vielä enemmän yleisfilosofian kuin empiirisen luonnonfilosofian piirissä. Tämän ongelmaksi tuli kuitenkin se, että introspektio, eli ihmisen itsensä ja ajattelunsa tutkimiskyky oli subjektiivinen, eikä ihmiset voineetkaan käsittää itse mitä heidän mielessään tarkalleen ottaen tapahtui. Tämän vuoksi behavioristit uskoivat hermoston ärsyketutkimukseen. Filosofiassa tämä johti strukturalismiin: Sen piirissä tutkittiin ja/tai tulkittiin pelkkää tekstiä ihmisen aikaansaannoksena, ja kiellettiin sen taustamenetelmien miettiminen liian spekulatiivisena. Behaviorismi ei ollut hedelmällinen tutkimuslähtökohta: Sitä voitiin tehdä eläimillä mutta ihmisten kanssa huomattiin että täytyisi silti ottaa kantaa tausta -assosiaatioiden luonteeseen jotta tilannetta voitaisiin ymmärtää. Kognitiotieteessä otettiin behaviorismin tieteellinen kurinalaisuus, mutta laajennettiin tätä käsittelemään tekoälyä ja muita ilmiöitä. Kognitiotieteessä teleologisia selityksiä muokattiin kohti naturalistista selittämistä.

Kuitenkin vaikka dualismiin luottavat vain harvat, on myös ihan järkeviä kannanottoja. Esimerkiksi legendaarinen John Searle on esittänyt että kognitiotiede ja aivotutkimus ovat toki selvittäneet mahtavasti aivojen toimintaa osien tasolla. Me tiedämme, että mitä aivojen osat tekevät. Mutta kuitenkin kokonaisuutta ei ymmärretä. Hänestä osat tuottavat jotain joka ei redusoidu niihin. Tämä näkemys on "holistinen mieli", jota kutsutaan ominaisuusdualismiksi: Mieli on aivojen tuotos, eikä mitään ulkopuolista älyä tarvita, mutta osat vain muodostavat jotain, jota ei esiinny ennen kuin kaikki osat ovat yhdessä. (Searle ei siis kritisoi mielen fyysisyyttä, vaan sen redusoituvuutta.) Olen kuullut että tätä verrataan kananmuna-arvoituksen Lilleri-Lalleriin (engl. humpty-dumpty") Mielelle kävisi kuten vanhassa lastenlorussa ("Humpty Dumpty sat on a wall. Humpty Dumpty had a great fall. All the king's horses and all the king's men Couldn't put Humpty together again."): Osat ovat pöydällä mutta kukaan ei osannut laittaa lilleri-lalleria kasaan. Kuitenkin on syytä huomata, että tälläisen holistisen näkemyksen heikkous on tutkimisen vaikeus. Kun mekanistinen lähestyminen tuottaa uutta tietoa, holismi on enemmän "science stopper" eli jokin joka ei tuota uutta tietoa, mutta sanoo vain pessimistisesti että "ei kannata, ei tule onnistumaan".

Kuitenkin ongelmaa voi lähestyä asiallisesti myös toista kautta: "Fysikalistisesti" mieltä tutkitaan ja lopulta ollaan hermosoluissa. "Psykologisti" voi kuitenkin kysyä paitsi "mistä aineista mieli koostuu", myös tutkia "mistä intentionaalinen mieli koostuu". Tällöin tutkitaan toisenlaisia lainomaisuuksia, jotka eivät ole objektiivisen tarkastelun ulkopuolella. Tämä kun ei vielä tarkoita että takana olisi jotain yliluonnollista: Esimerkiksi värit eivät ole kappaleiden ominaisuus. Samoin esimerkiksi teologinen korrektius on esimerkki siitä millä lainomaisuuksilla mieli tuottaa tietoa. Ja onpa tähän jopa "viihteellisestä, ei ihan niin tieteellisestä lähteestä" tuleva esimerkki: TV -sarja Penn&Tellerin "anger management" -jaksossa ihmiset saatiin täyttämään sanoja joista puuttui kirjaimia. Toinen koeryhmä tuotti negatiivisia sanoja, "R_P_" oli heillä "RAPE"(raiskaus). Toinen taas tuotti positiivisempia sanoja, "R_P_" olikin "ROPE"(köysi). Tällä osoitettiin että aggression purkaminen aggressiolla joka tuotti toki euforisen olon, johtikin aggressiivisten ajatusten lisääntymiseen. Koehenkilöt itse eivät tienneet miten heidän mielensä toimii - heille ei edes kerrottu että kaikki sanat voitiin täyttää monella tavalla siten että niistä tulee järkeviä olemassaolevia sanoja - mutta aineistosta aggressiiviset piirteet kuitenkin nousivat esiin.