Mitä "partalapsuus" opettaa kielestä ja meemeistä?

Kun seuraa maahanmuuttokriittistä keskustelua, ei voi olla huomaamatta että se käyttää omia sanojaan. Ja käyttää niitä hyvin tietynlaisella tavalla.

Esimerkiksi kun puheena on ollut Syyriasta tulleiden sukupuoli, ikä ja älypuhelimet, on tähän yhteyteen luotu narraatiota tukeva termi partalapsi. Joka jossain määrin viittaa myös keksijänsä huumorintajuun. Mutta tätä partalapsi -termiä kuitenkin käytetään hyvin eri tavalla kuin humoristista nimitystä. Se ei ole heitto jota käytetään kerran tai pari. Siitä ei tehdä jotain jota yksi tai kaksi tyyppiä ylikäyttää. Sen ylikäyttäminen sen sijaan kuvaa laajaa piiriä koko alakulttuurista. Toisin sanoen ihmiset tunnistavat toisensa siitä että he käyttävät tätä sanaa. Huumorintaju jolla termin syntyminen on kenties oikeutettu, on levinnyt syistä jotka suorastaan sotivat huumorintajua vastaan.

Vitsi yksinkertaisesti sanoen kliseytyy koska halutaan luoda ilmiselvemmäksi näkökulma jossa sodan jaloista vaaralliselle matkalle pitää lähettää juurikin lapset. (Verrataan Suomen sotaorpoihin joiden pakomatka Ruotsiin oli hyvin erilainen.) Eikä esimerkiksi aikuisia jotka voivat tehdä työtä ja saada perheen myöhemmin perässään. (Joka ei välttämättä ole oikein, mutta ei ole sitä "laiskuutta jolla systeemissä loisiva laiskuri harjoittaa maahantunkeutmista voidakseen olla terroristi tai ollakseen elintasopakolainen." Aivan kuin maahamme tulisi nimenomaan elintasopakolaisia maista joissa kaikilla on älypuhelimet jne. herkut. Oma selitykseni on selvästi järkevä ja ei-loukkaava. Pitäisikö tämä ottaa huomioon turvapaikanhaussa on sitten aivan eri asia. Kenties tätä pitäisi miettiä. Eli pakolaismäärää arvioida sukulaissuhteiden eikä (a) pelkän tulijamäärän tai (b) heidän omistamiensa älypuhelimen määrän kautta.) Sillä älypuhelin tarkoittaa luodinkestävyyttä ja sitä että kouluttamattoman ja asestamattoman ihmisen pitäisi sotia Assadin puolesta. Tai kuka heidän alueellaan sitten pakkorekrytoikaan. Vain naiset ja lapset ovat hyviä uhreja. Mutta koska tämä johtaisi feministiseen epätasa-arvonäkökulmaistoon josta on epämiellyttävä keskustella on siistimpää toistaa statement tavoilla joissa sanat on valittu niin että vaihtoehtoja on vaikeampi huomata. Ja jossa "orpolasten auttaminen" on niin piilo-oletettu että vaihtoehtoja ei enää edes suostuta näkemään.

Samoin olin hieman huvittunut kun eräs "suvakki" (sekin hyvin vakiintunut sana joka ilmenee juuri tuossa muodossa) kertoi että hän oli luullut että matu tarkoittaa maahantulijaa. Ja että se on korvannut ennen vakioituneen ja kaikkien tunteman mamu -sanan koska nyt on tarve korostaa että myös turvapaikan hakijat - eivätkä pelkästään ne jotka ovat käyneet byrokratiamyllyn läpi onnistuneesti - ovat moitteen alla. Ja siksi ei voida puhua maahanmuuttajista. Kuitenkin termi viittasi enemmän maahantunkeutujaan. Ja viittaa enemmän siihen että narraatio on muuttunut korpilakimyönteisemmäksi, "katupartiomyönteisemmäksi".

Voidaan jopa nähdä että vaalivoiton jälkeen retoriikka on muuttunut. Poliittinen korrektius ei ole enää se termi jolla oikeutetaan näkemyksiä. Päin vastoin, on esiintynyt jopa puheita siitä että median pitäisi huomioida muuttunut poliittinen tilanne ; On siis nähty että media harrasti poliittista korrektiutta jota oli syytä vastustaa silloin kun väärät henkilöt olivat vallassa. Ja nyt sitten lehtien pitäisi noudattaa poliittista korrektiutta. (Aivan kuin lehdistön poliittinen korrektius - riippumatta siitä olipa se olemassa tai ei - olisi jotenkin väistämättä sellaista että sitä ohjataan politiikasta käsin. Ajatus siitä että poliitikot olisivat korkeimpia vallankäyttäjiä tässä yhteydessä on vähintään omituinen.) Siksi kun aiemmin voitiin korostaa jumalanpilkan merkitystä ja sitä miten hienoa on piirtää pilakuvia joissa on sian näköinen pedofiilimuhammad paskomassa koraanin päälle on muuttunut siihen että kauhistellaan kun partalapseksi kutsuttu puhuu liian kovaa hautausmaalla. Pyhien asioiden pilkkaamisesta on tullut jotain jota ei voida sietää. Ei vaikka vain vähän aikaa sitten samat ihmiset olivat sillä kannalla että Jussi Halla-ahon saama tuomio on maamme epäreiluuden ja poliittisen korrektiuden harrastaman julman sensurismin demonstraatio. Sananvapaus, ilmaisunvapaus ja ääliömäisten mielipiteiden ilmaisu on muuttunut niin että nyt pitäisi provokatiivisia ihmisiä ajaa maasta pois (tai jopa hakata tai tappaa) koska eivät ymmärrä maamme tapoja. Joka on by definition sitä poliittista korrektiutta.
1: Tässä ilmapiirissä on herännyt tunnelmia joissa suositut mutta periaatteessa eivät edes mitään äärilinjoja esittävät konservatiiviset mielipidekirjoittajat esimerkiksi eivät enää korosta feministit olisivat väärässä ja turmelemassa arvopohjaamme. Ja että siihen voi liittyä riskejä. Vaan jossa feminismi on jo aivan suoraan maanpetoksen ideologia. Tämä teema on toki olemassa muutenkin. Se kertoo vahvistuneista ja koventuneista kannoista "noin yleisesti". (Jopa paremmin kuin viittaaminen aivan äärimmäisten tyyppien kirjoittelemisiin.)

Samalla vain sanat eivät ole koventuneet. Esimerkiksi maahanmuuttokeskusten tuhopolttamisesta on tullut muoti-ilmiö. Samoin katupartiot jotka olivat viisi vuotta sitten jotain joita esiintyi kulttuurissamme lähinnä esimerkkeinä. Peräti esimerkkeinä jotka olivat tietyssä kontekstissa. Katupartioita rinnastettiin sellaisiin elokuviin kuin "V niin kuin Verikosto" jossa katupartiot olivat epävirallinen vallitsevan systeemin valtakoneistao. Tai niitä kuvattiin 1930 -luvun SA -joukkojen analogeina. Jolloin niitä katsottiin rinnakkaisvaltana, jossa käsiteltiin järjestelmiä jotka olivat enemmänkin merkittävä haastaja "vallitsevalle väkivaltamonopolille" eli poliisille, armeijalle ja vartioille. Toki tässä yhteydessä oli jonkin verran puhetta myös KKK:sta joka oli mellakoiva lynkkausmeininkiä harrastava joukko jota oli vaikeaa nähdä rinnakkaisvaltana tai virallisen vallan epävirallisena jatkeena. Nyt tästä ilmiöstä joka yleensä historiassa sopii vain "hyvin tietynlaisiin oloihin" ovat muuttuneet hyvin monien mielestä täysin soveliaiksi. Ja hyvin lyhyessä ajassa.

Tässä yhteydessä voitaisiin oikeasti kysyä että "onko kieli virus".

Ajatus on tietenkin siinä mielessä tuttu että Richard Dawkins on paljon puhunut meemeistä. Ja sama idea on taustalla kun hän puhuu ns. "uskon viruksesta", joka korostaa että uskonto yleistyy ei siksi että se olisi totta ja hyödyllistä vaan sen takia että se osaa kopioida itseään tehokkaasti.

Sana on tarttunut hyvin käyttöön. Itse termin kohdalla on kuitenkin syytä korostaa että se on enemmän tulkintanäkökulma jolla jäsennetään ja tulkitaan havaintoja kuin mikään konkreettinen asia. Sillä jos geeneillä on DNA, kielellä ja yksittäisten ideoiden kopioitumisella ei ole samanlaista kopioitumisjärjestelmää.

On toki selvää että jos - sanotaan nyt esimerkiksi kuullaan sana "partalapsi" ja sitten tätä termiä kuullaan muilta samanlaisessa yhteydessä - niin voidaan nähdä että jokin ajatus on siirtynyt. Ja koska ihmisen aivot ovat ainakin osaltaan jonkinlainen kuulemiseen, kuullun informaation tallentamisen, muokkaamiseen, käsittelyyn ja puhumiseen liittyvien prosessejen lähde, niin "jonkinlainen kopioitumisen analogi on tapahtunut".

Mutta kysymys voidaan vetää tosiasiassa vielä pidemmälle. Itse kieleen. Voidaan jopa sanoa että kieli on itsessään jonkinlainen meemi. Joka paitsi tallettaa sanoja niin tosiasiassa myös määrittelee asioita omalla tavallaan ja omasta näkökulmastaan. (Tähän liittyen olen kirjoittanut aiemmin kielenkääntämisestä Quinelaisesta näkökulmasta.) Ajatus siitä että kieli itse asiassa siirtää sanoja ja asenteita on sellainen että siihen on hyvin helppoa siirtyä jos kieltä ajattelee meemeinä. Jos tämän jälkeen puhutaan kulttuurievoluutiosta voidaan jopa nähdä että se avaa polkua pluralismille. (Pluralismille jossa yhdistyy relativistinen ajatus määritelmistä että anti-relativisteina itseään pitävien ajatus siitä että kenties jotkut ajatukset ja kulttuurit ovat parempia ja oikeammassa kuin toiset.)

Tähän sopinee Emil Cioranin "Anathemas and Admirationsissa" esittämä ajatus ; "It is no nation we inhabit, but a language. Make no mistake ; Our native tongue is our true fatherland." Kieli voidaan nähdä poliittisena entiteettinä. Ja kun lapsi opettelee kielen, voidaan nähdä että on paljonkin tunnusmerkkejä siitä että "jokin kopioitumisen analogi on tapahtunut". Kyse ei ole vain sanoista vaan siitä että sanojen mukana siirtyy myös kulttuuri. Jopa tavat ja perinteet. Mutta ennen kaikkea asenteet joita syntyy siitä miten jotkin asiat on määritelty. Näkemys on kielellistä determinismiä (linguistic determinism). Eli jos joku puhuu jotain kieltä, se näyttää että hän on altistunut tietynlaiselle kulttuurille ja on siksi tämän kulttuurin ihminen. Eri kulttuureissa ihmiset siis näkisivät maailman hyvinkin eri tavoin.

Ajatus nojaa siihen että sanat jäsentävät maailmaa. Ja ihmiset voivat muotoilla ja ymmärtää asioita vain jos he osaavat kuvata asioita kielellisesti. Ja toisaalta oppiminen vaatii usein sitä että ajatus siirretään ihmiseltä toiselle kielen avulla. Joten kulttuuriksi asti yleistyvä ei voi olla vain subjektiivista ja mysteeristä vaan sen täytyy jotenkin "tarttua kieleen" ja olla tällä tasolla jossain mielessä propositionaalinen. (Ei tosin ehkä ihan sillä tasolla mitä monet tarkoittavat puhuessaan teknisellä termillä "propositionaalisesta väitelauseesta".)

En itse oikein usko tähän.

Onkin varmasti niin että kulttuuri vaikuttaa. Ja kulttuurin ja havaitsemisen ja luokittelun erot ovat todellisia. Syynä on osittain se, että kieli on niin suuri ja valtava kompleksi että sen opetteleminen vaatii aikaa. Ja tämän ajan varrella on pakko kuluttaa aikaa kielen käsitteiden, kielessä olevien näkökulmien ja kieleen liittyvän kulttuurin kautta. Ja näin opitaan erilaisia asenteita. ; Tässä kohden olisi minusta kuitenkin liioiteltua puhua siitä että kulttuuri olisi jotenkin se joka määrää. Se on enemmänkin epäsuora indikaattori. Tosiasiassa muut asiat määräävät, ja kieli on jotain joka on vain liitoksissa tähän muuhun.
1: Väärinkäsitys on vähän sama kuin se, että miehet otetaan armeijaan argumentilla jonka mukaan miehet ovat keskimäärin vahvempia kuin naiset. Sillä tosiasiassa jos otetaan kuntotesti voidaan mitata "itse asiaa". Olisikin tunnustettava että miesten armeijaan menoon on jokin muu syy, kuten se että naiset ovat kansan lisääntymisen pullonkaula, jota voidaan tarvita jos paljon ihmisiä kuolee sodassa. Ja miehet ovat lisääntymisasioissa korvattavissa, "hyvin halpoja".

Tämä ei tosin yllättäne ketään joka on viitsinyt lukea sen aiemmin muistuttamani Quinelaisen käsiteverkostotekstin. Siinä korostettiin sitä että havainnot kuitenkin kalibroituisivat myös lajityypillisillä tavoilla". Esimerkiksi preferoimme sitä että rajaamme kulttuurista huolimatta jäniksen emmekä luo jotain erikoisia konsepteja joissa on jäniksen takapää ja etupää erikseen. Tai toisaalta se, että saksalaisilla on schadenfreudea ja englannin kielessä ei sille ole vastinetta ei tarkoita että englantilaiset eivät osaisi nauttia toisten kärsimyksestä. Toki kun englantilainen kuulee tämän sanan ensimmäisen kerran, hän voi saada ahaa -elämyksen. Mutta ei siksi että tunnetta ei olisi. Vaan siksi että tunne on. Eikä ole tullut ajatelleeksi että tämän tunteen voisi ilmaista suoraan yhdellä sanalla. Toisin sanoen termin oppiminen ei luo uutta tunneilmaisua vaan jäsentää jo olemassaolevia tunteita jotka ovat yleisinhimillisiä.

Tässä kontekstissa ei siis ole niin että kieli tosiasiassa ohjaa ajattelua. On enemmänkin niin että kielimuuri toimii joskus informaationlevittämisen esteenä. Ja toisaalta sosiaalisina eläiminä ihmiset altistuvat helposti omankielistensä ajatuksille.

Esimerkiksi maahanmuuttokriittiset tietävät tunnistaa toisensa alakulttuurisidonnaisilla menetelmillä. Ja minä olen hyvin vähän samanasenteinen ja samoin jäsentävä kuin he. Vaikka olemme Suomalaisia ja puhumme enimmäkseen samaa kieltä. Tosiasiassa kieli=kulttuuri -kulman sijaan on kenties syytä katsoa sitä miksi uskontojen kieli näyttäytyy sen kannattajien ulkopuolelle siansaksana. Ja miten se, että seuraa jatkuvasti maahanmuuttokeskustelun uusia muotikonventioita on tärkeää. Koska vain pitämällä faninsa juoksemassa uusien ja uusien muotisanojen perässä voidaan muutamalla sanalla helposti identifioida omat kaverit vaikkapa niistä vääräoppisista maanpetturifeministeistä jotka valitettavasti suurilta osin muutoin puhuvat samaa kieltä. "Partalapsi" -tyylisten termien käyttö ja se miten vakiintunut mamu vaihtuu matuksi ovat tässä hyvin relevantteja. Ja ne ovat relevantteja lähinnä siksi että kieli ei ole sittenkään samaa kuin kulttuurin pohja. Toisaalta kun huomataan miten uusi asia maahamuuttokriittisyyteen liittyvät asenteet ja ilmiöt ovat, ja miten voimakkaita ne ovat, voidaan nähdä että ihmiset vaikuttavat kieleen, kieli ei ehkä vaikutakaan niin paljoa ihmisiin.

Kieli on tässä vaikuttava mutta yhtä "oleellinen" kuin uskonto. Molemmille annetaan hyvin suuri arvo tietynlaisten ideologioiden parissa. Mutta nämä ideologiat käyttävät niitä enemmän filosofisina jäsentämistyökaluina joilla ymmärretään asia tämän ideologian näkökulmasta kuin jokin havaittu ilmiö. Jos puhutaan kulttuuri-imperialismista ja kielestä ne taatusti liittyvät yhteen. Mutta se, että USA:n populaarikulttuuri leviää kaikkialle ja samalla leviää englannin kieli on vähän sama kuin se että samalla leviävät myös McDonald's ravintolat. Eikä kulttuuri-imperialismi johdu siitäkään että ruoka määräisi ihmisten asenteet ja ajattelutavat. (Ei vaikka ruokaan itse asiassa liittyy asenteita ja näkökulmia esimerkiksi viljelyyn, varjeluun, transportaatioon ja eläinten kohteluun.) Ei puhuta ruuallisesta determinismistä (food determinism). Jouduin kehittämään sille uuden kielen.

Onkin kiinnostavaa ajatella, että usein eri kielen rajoina onkin armeija. Kun Suomessa opetetaan ruotsin kieltä, argumenttina on että se on oikeasti portti moniin eri maihin. Ja ruotsin sukuisia kieliähän on melko paljon. Tosiasiassa jos katsotaan Norjaa ja Tanskaa, niiden väliset kielelliset erot ovat hyvin pieniä. Mutta kun mailla on eri armeija, ne luokitellaan helpommin eri kieliksi. Samalla Kiinassa on paljon kieliä joita tulkitaan Kiinan murteiksi, vaikka niiden puhujat eivät ymmärrä toisiaan puhuttuna tai kirjoitettuna. : Toisaalta murteet antavat erillisyyden tunnetta ja voivat ylläpitää erilaisia (ala)kulttuureja. Suomessa pohjalaiset ja savolaiset ymmärtävät toistensa puhetta, mutta tavallaan eivät ajatustapojaan. (Kärjistin jotta idea olisi helpommin tunnistettavissa.) Ja heitä kuitenkin yhdistää se, että molemmat kuuluvat samaan Suomeen ja puhuvat Suomen kieltä.

Eli jos kieli onkin kotimaamme niin se johtuu enemmän siitä miten kotimaa määrittää kielen kuin se etä kieli määrittäisi kotimaamme. Näin ollen jos uskonto on sairaus, niin uskonnolliset käsitteet ja rituaalit ja muut uskontomeemit eivät ole yhtä verrattavissa viruksiin kuin oireisiin.

---

Englannissa ihmisistä puhutaan sukupuolitetuilla sanoilla. Se on siis sukupuolittunut kieli. Suomessa näin ei tehdä ja siksi onkin usein tärkeämpää miten ihminen puhuu ja mitä sosiaalista statusta hän ilmentää kuin se mitkä sukupuolielimet hänellä on. Me olemme siis pukusuolitettu kieli?

Viihde ja velvollisuus

Kun olin nuorempi, käytössä oli melko vähän televisiokanavia. (Neloskanavan avaaminen oli aikanaan uutinen, nykyisin niitä on maassamme ties kuinka monta.) Ihmiset seurasivat aika vahvasti samoja sarjoja joista sitten puhuttiin. Nykyisin tätä on vähemmän. Siinä missä ennen jaettiin kokemuksia samoista sarjoista, nykyisin useammin enemmänkin "mainostetaan" sarjoja ja tiedustellaan seuraako toinenkin tätä.

Tosin nykyään on television lisäksi valtava määrä elokuvia erilaisissa datakirjastoissa, kokonaisia televisiosarjoja, kirjoja, tietokonepelejä, musiikkilevyjä ja vastaavia. Vapaa-ajan tarinankerronnallinen viihde on räjähtänyt silmille. Viihdettä on jo kauan tuotettu paljon. Mutta sitä on sekä kasautunut siten että osa vanhoista sarjoista ja elokuvista on klassikkoja. Että koko ajan tulee uusia sarjoja joita niitäkin pitäisi katsoa.

Syntymisen tahti ja kasautuminen ovat pahempia kuin minun nuoruudessani. Mutta toisaalta emme enää sen ansiosta elä yhtenäiskulttuurissa jossa juuri tiettyjen ja samojen asioiden tekeminen olisi jotenkin velvollisuus. Massa on tavallaan tehnyt asian paremmaksi ja pahemmaksi samanaikaisesti. On vaikeaa sanoa kumpi on hankalampaa.

Tästä seuraa joskus hankalia tilanteita. Sillä siinä missä ennen yhtenäiskulttuuri oli vangitseva, nykyään alakulttuuri saattaa joskus räjähtää silmille. Sillä alakulttuureissa on aina kysymys porukkaan kuulumisesta. Ja sitten olet tilanteessa jossa markkinoille tulee 100+ pelituntia vaativa peli, uusi merkittävä televisiosarja ja muuta vastaavaa. Ja niistä täytyisi kyetä puhumaan samanaikaisesti kun kuitenkin vuorokaudessa on vain tietty määrä tunteja. Vaikka ei ole mediapoliisia joka rankaisee siitä että ei katso tiettyjä televisiosarjoja, niin silti joskus jonkin katsomatta jääminen voi tuntua nololta tai sosiaalisesti eristävältä. Joka tuntuu velvollisuudelta tai ei ole kovin kaukana sellaisesta.

Molemmissa tapauksissa viihteestä on tullut velvollisuus. Yhtenäiskulttuurissa oli ikään kuin "ilmiselvää" että samoja sarjoja seurattiin. (Koska mitä muutakaan terve normaali ihminen tekisi ajallaan.) Oli helppoa ajautua oudoksi vain siksi että ei ollut katsonut niitä tiettyjä sarjoja. Nykyään tilanne on taas niin että omassa alakulttuurissa on sosiaalista painetta joka on ikään kuin tyydytettävä jotta saisi olla outo. (Kaikki on nykyään niin ironista.)

Onkin hyvä kysyä miten tähän "viihdevuoreen" tulisi suhtautua? Minulla on kuitenkin kirjoja lukulistassa, joten periaatteessa voin siirtää oleellista eteenpäin. On selvää että viihdettä on ja sitä tuotetaan lisää nopeammin kuin sitä ehtii kuluttamaan. Jopa niin että omaa periaateessa marginaalista alakulttuuriasi koskevaa aineistoa syntyy enemmän kuin ehdit sitä kuluttamaan ja tämä kasautuu siihen "lukemattomaan, näkemättömään ja kokemattomaan" vuoreen. Josta syntyy voimakas käsitys siitä että "etkö seuraa aikaasi" ja "eikö tuo sarja nyt kuulu yleissivistykseen"...

Osittain tätä tietenkin luodaan sosiaalisen paineen lisäksi mainonnalla. Horkheimer ja Adorno esittivät tähän liittyen että kapitalismilla on pahana tapana tehdä viihteestä velvollisuus. Viihteen katsomisesta voi siis syntyä palkaton työ. Sillä kapitalismissa mesenaatti omistaa taiteen. Mesenaatti maksaa taiteilijalle joka tuottaa teoksia. Jotta taiteilijalla on palkka työ ja mesenaatilla myyntitulot, tuotteen täytyy mennä kaupaksi. Tuote ojennetaan massoille mainostamalla ja luomalla mielikuvia siitä että jos ei kuluta tuotetta niin jää vaille jostain oleellisesta, ja oleellinen tarkoittaa yleensä ottaen sitä että on sosiaalinen hylkiö. (Tai kääntäen : Kun katsoo sarjaa on hip ja tosi trendikäs siinä omassa hupsussa alakulttuurissaan.) Perimmiltään kuluttajan täytyy tehdä työnkaltaisia suorituksia vapaa-ajallaan jotta markkinatalous pyörisi silläkin ajalla kun he eivät tee työtä. Markkinatalouden rattaiden ylläpitäminen on siis paitsi työn niin myös vapaa-ajan asia. Vapaa-ajan työ voi olla mainosten seuraaminen. (Ja tätä blogia voi lukea 24/7, kiitos kapitalismin.)

Periaatteessa tämä muistuttaa hyvin vahvasti uskontoa. Sekin on kulttuuria jota tuputetaan yleissivistyksen nimissä kaikille. "Raamattu" on tässä vielä "suurempi kirja" kuin jokin normaali viihdepläjäys. Sitä ei ole tavallaan asiallista vain laittaa lukulistalle. Saati että sen heittäisi kokonaan pois koko lukulistalta - koska kuulemma ateisteillakin on velvollisuus tutustua Raamattuun ennen kuin hylkäävät sen tietoisena ratkaisuna. (Minä olen jättänyt pirun monta kulttisarjaa katsomatta ja tehnyt sen tietoisena ratkaisuna. Koska tosiasiassa aihe ja muu kertoo monesti aivan riittävästi.) Tuokin kirja on minusta kirja muiden joukossa. Yhtenä osana vaatimassa huomiotamme ja aikaamme. Ja olen melkoisen varma että kun "Raamattujen" myymistä ja levittämistä katsoo, joku jossain tienaa rahaa sillä että saa minulle ja muille ihmisille synnytettyä tuntemuksia joissa "tämä juttu nyt on vaan tunnettava".

Miksi sillä on väliä? (kantrin ja punkin erosta)

Minä kuuntelen countrymusiikkia. Juuri kukaan muu ei tunnu kuuntelevan sitä. Suomessa mainitsemani musiikingenre on jotain joka sopii mainintana sellaiseen tilanteeseen jossa joku kertoo "kuuntelevansa kaikkea musiikkia". Kun heiltä sitten kysyy "myös kantria", voi kuulla täsmennyksiä kuten "paitsi kantria". USA:ssa on tietääkseni hieman samanlainen suhde countryyn. Siellä se on kuitenkin yleinen soittolistoilla että myyntitilastoissa. Mutta kukaan ei tunnusta kuuntelevansa sitä. Se ei ole genre jota fanitetaan.

Syynä on varmasti se, että country koetaan maalaismaisena ja vanhoillisena. Toisaalta se ei sovi hyvin konservatiiveillekaan. Sillä vaikka poliittista countrya ja ideologista countrya onkin tehty, niin yleensä countryssä otetaan hyvin negatiivinen kuva niistä vanhoista hyvistä ajoista joita kunnon konservatiivi nostalgisoi. Country on tämän lisäksi laajemminkin negatiivista whinetysmusiikkia. Sellaista johon konservativismiin kytkeytynyt oikeistolaisuus ei voi hyväksyä, koska se kannattaa "oman onnensa seppiä" ja pitää valittamista liian suurena askeleena kommunismiin.

Jossain määrin voidaan sanoa (nyrkkisääntömäisesti) että country on pessimististä ja negatiivista musiikkia joka sopii punkkareille jotka ovat antaneet periksi. ; Sekä country että punk kertoo tarinoita, esittää olevansa tai vähintään identifioituu "luusereihin". Molemmissa maailmaa pidetään karuna paikkana. Mutta siinä missä punkissa ollaan anarkistisia ja jopa vandaalimielisiä, countryssä on usein enemmän kyse siitä että asiat ovat päin persettä ja sitten tätä asiantilaa kuvataan. Ei muuteta, kuvataan. Tätä asennetta voisi sanoa stoalaiseksi jos se ei luottaisi niin kovasti valittamiseen. Siksi sitä kuvaa paremmin termi fatalistinen. Jos punk on "aktivismia", country on "passivismia". Countryssä jopa vallankumouksen yrittäminen olisi jotain jossa olisi kuitenkin joku jekku jolla köyhää kusetettaisiin.

Tämä on siitä mielenkiintoinen huomio että se liittyy countryn kaupallistumiseen. Maalaismusiikki muokkautui populaarimpaan suuntaan. (Nykyään eroa on itse asiassa jopa hankalaa nähdä.) Countryn irrallinen ja toivoton ja laulajan identiteettiin keskittyvä tematiikka on nimittäin muutettu markkinavoimien koneiston apuvälineeksi varsin ovelasti ; Grand Old Opry otti ohjelmistoonsa countrya. Laulujen tarkoituksena oli tukea ilmapiiriä jossa ihmiset ostaisivat paremmin vakuutuksia. Eli sen sijaan että maailmassa luotettaisiin että ei käy mitään tai ennaltaehkäistäisiin hankaluuksia, luotettaisiin siihen että maailma menee päin persettä ja ainut mitä voi tehdä on tiedostaa tämä ja pitää vakuutukset kunnossa.

Tässä mielessä voidaan sanoa että country tukee yhdenlaista elämänasennetta. Asennetta jossa eläin ja ihminen kohtaa. Nimittäin opittu avuttomuus (learned helplessness). Martin Seligman teki kivunsietokokeita eläimillä 1967. Hänen kokeissaan oli ryhmä koiria jotka saivat kipua tavalla jota ne eivät voineet estää. Toinen ryhmä koiria taas sai saman verran kipua mutta ne kykenivät hallitsemaan ympäristöä ja säätämään sitä milloin kipua tulee. Ryhmä joka ei voinut hallita tilannetta muuttui passiiviseksi. Niistä tuli fatalistisia koiria. Kun koirat tämän jälkeen siirrettiin ympäristöön jossa kipuja voitiin välttää, avuttomuuteen oppineet fatalistiset koirat eivät oppineet käyttämään vipuja joilla tuskaisat ärsykkeet saataisiin kuriin. Ne saatiin oppimaan välttämään kipua vasta kun niitä toistuvasti fyysisesti raahattiin ja kannettiin pois kipua tuottavilta alueilta. Ihmisillä tämänlaatuinen asenne sopii depressioon.

Se, miksi country on rekkamiesten ja köyhien musiikkia ja asenteeltaan täynnä opittua avuttomuutta, ei rehellisesti sanoen hirveästi yllätä. Kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia ja toisille maailma on enimmäkseen "ansoja joilla kusetetaan köyhää".

Klip clop klip clop, hevonen on pop

Bronykulttuuri on kaiken kaikkiaan melko hämmentävä ilmiö. Minun lapsuudessani "My Little Ponyt" olivat pienten tyttöjen harrastus. Alakulttuuri vajosi tuntemattomuuteen yhdessä "He-Manin" ja vastaavien kanssa. Ja sen sijaan, että ne olisivat jääneet sinne, ponien tuotemerkkiä nostettiin uudelleen esiin vuonna 2010 kun Hasbro aloitti uuden televisiosarjan "My Little Pony : Friendship is magic". Ja tämä sai jostain syystä hyvin vannoutuneen faniryhmän 30 -vuotiaista _(?)aikuisista^(?) miehistä. Sellaisista joille alkuperäinen ponisarja oli nostalgiaa. Mutta ei sellaista nostalgiaa jota "He-Maniin" liittyy. Vaan sellaista nostalgiaa johon liittyy tyttöbakteereita.

Science is magic too!

Bronykulttuuri on melko suuri, ja tavallaan siisti. Bronykulttuuriin suhtaudutaan toki jossain määrin ironisesti, mutta kuitenkin kaiken tämän ironisuuden alla on selvästi taso jossa itse fanittaminen on aitoa. Se, mihin bronykulttuuri suhtautuu ironisesti on enemmänkin sukupuoliroolit kuin itse televisiosarja.

Tämä tekee siitä hyvin mielenkiintoisen, koska se itse asiassa noudattelee ns. kolmannen aallon feminismin ideaa. Mutta ilman feminismin nimeä. Ja jossain määrin ilman feminismin mukanaan tuomaa suojaa. Itse asiassa bronykulttuuri ärsyttää monia. Heistä ei pidetä ja tämä uskalletaan sanoa rohkeasti ääneen. Mikä on tietysti hieman erikoista koska "My Little Pony -fandomissa" nyt juhlitaan suvaitsevaisuutta, kiltteyttä ja ystävyyttä. Anti-Brony -liike on kuitenkin vahva.

Brynyja on tältä osin tutkittu ja havaittu että he ovat jopa järkyttävissä määrin normaaleja nuoria heteroseksuaaleja miehiä. He ovat heteronormatiivisia muutoin, paitsi siltä osaltaan että he nyt pitävät jumalauta pikkutyttöjen feminismikarkkipiirrossarjasta ihan sikana. Tämä on tekona tavallaan hyvin provokatiivinen, sillä siinä haastetaan hyvin tiukasti sitä mitä on pidetty normaalina. Kiinnostuken kohteet kun on jaettu iän ja sukupuolen mukaan. Ja bronyt sotkevat näitä mielikuvia sekä iän että sukupuolen kohdalla. "The Guardianissa" heitä kutsuttiinkin todellisiksi kapinallisiksi. (Minun silmissäni ponit ovat liian lempeitä ollakseen mikään kapina. Too little shanking. Samasta raudanpuutteesta johtuen en itse oikein jaksa innostua poneista.)

Yhtenä syynä on varmasti juuri se, että bronykulttuuri ei myy itseään feminismillä. Ja näin se ei saa mitään "profeminismin" - tai bro-feminismin - mukanaan tuomaa arvostusta. Ja muutoin tämä tietysti nähdään samanlaisena sukupuoliroolien perverssinä muuttamisena kuin mitä feministitkin tekevät. Ihmisillä on tapana muuttaa "terveeksi" sen mikä on "yleistä". Normista tulee normaali. Näin ollen bronyjen ympärille syntyy helposti ironisen auran lisäksi ajatus siitä että he olisivat jotenkin luonnottomia ja kieroutuneita. Ja sen lisäksi bronykulttuuria seuraa se mikä miehiä seuraa usein, etenkin jos he toimivat lasten läheisyydessä. Eli puheet irstaudesta, rivoudesta ja perversioista. Bronyjen kohdalla puhutaankin ns. cloppingista. Eli siitä että ollaan seksuaalisesti viehättyneitä poneista. Ilmiönä clopping on todellinen, mutta se kertoo enemmän Rule 34 voimasta kuin siitä mitä keskiverto brony tekee.

Jossain määrin clopping-ilmiöön rinnastaminen on tavallista kaikkialla internetissä. Ei ole tavatonta kuulla että anime on hentaita. Mutta väitteenä se on suunnilleen sama kuin kertoisi että "Tao Tao" ja Disneyn piirretyt olisivat furrypornoa koska niissä on antropomorfistettuja eläimiä. Jossain hyvin karkeassa mielessä väite lienee tosi. (Mahdollisesti jossain joku masturboi Iines Ankalle juuri nyt.) Mutta ei siitä mitään kovin laajakirjoista ja yleistävää voi sanoa. Bronykulttuurin kritiikissä ytimessä näyttää olevan se, että pornografian käsite joudutaan ankarasti uudelleenmäärittelemään.

Mutta kenties tässä kaikki seuraa sitä tavallista kaavaa. Onhan näitä rajojen rikkomisia tehty aiemminkin. Ja näistä voisi tehdä jonkinlaisen emansipoitumisen kaavan.
* Afrikan-Amerikkalaisten kanssa - USA:ssa käytetty käsite joka ajaa pohtimaan ovatko kalpeanaamat Eurpppan-Amerikkalaisia ja intiaanit Amerikan-Amerikkalaisia - kanssakäymiseen oli ennen segregaatio. Sitten näitä rotukäsityksiä muutettiin. Elokuvissa tummaihoiset olivat aluksi usein koomisia kevennyksiä, sen jälkeen heitä ylikompensoitiin, he olivat katutietoisia älyttömän viisaita tietäjiä ties kuinka monissa elokuvissa. Ja lopulta heille voitiin antaa normaaleja hahmoja.
* Homoseksuaalit ovat elokuvissa tavallisesti näytelleet hassua värikkäästi pukeutunutta komediallista hahmoa. Periaatteessa positiivista, mutta tästä stereotypiasta on siirtytty nykymalliin jossa homoseksuaaleja hahmoja ylikompensoidaan jonkinlaiseksi mary sueksi joka osaa suunnilleen kaiken kulttuurista. Kenties tulevaisuudessa homoseksuaali saa olla ns. ihan normaali hahmo.
* Bronyt eivät ole elokuvissa, mutta voidaan kuvitella että heidän ironisointinsa jälkeen heitä jonkin aikaa rapsutellaan kunnes koko asia unohtuu ja ilmiötä pidetään normaalina. Mikä on tuplaoikein. Ponit olisi pitänyt unohtaa ja Bronyjen kiinnostuksenkohteisiin pitäisi suhtautua silti sallivaksi. Koska jumalauta he nyt vain katsovat piirrettyjä omassa kotonaan ja tykkäävät niistä. Lapsellista tai ei, mutta jos tämän tasoisessa asiassa mielipiteenvapaus ja harrastukset pitää aikuisilta täysivaltaisilta kansalaisilta pistää kovaan paheksuntaan, niin aika heppoisissa ja vähäisissä määrissä ovat kansalaisten todelliset vapaudet. Että jos tämä on se taso josta ylöspäin pitää vastustaa asioita - ei siis vain olla erimielinen vaan myös vihata ja torpata - niin mitä sitten ylipäätään enää saa tehdä? Katsoa niitä luistimilla teutaroivia härkiä jotka 100% miesporukassa jyskäävät areenanreunaa vasten tavalla joka tuo ainakin minulla mielikuvia perin homoseksuellista jyystämisestä?

---

Feministit korostavat että he ajavat kaikkien tasa-arvoa. Miksi he eivät puhu bronyjen oikeuksista?

Let's play (not with PewDiePie, I hope)

Ylläoleva video on "LaurenzSidellä" oleva ns. "let's play video". Niitä on internetissä paljon. Ja ne ovat melko suosittuja YouTubessa. Itse asiassa PewDiePie -nimimerkin pelikanava on yksi ehdottomasti suurimpia YouTubekanavia ja tämä on tehnyt kanavan omistajasta melkoisen rikkaan. (Minun kotonani ei puhuttu ihan tästä kun puhuttiin palkan ansaitsemisesta ja työstä.) Itse seuraan satunnaisesti "LaurenzSide" kanavaa ja "Zombie Horsea". koska jostain syystä pidän jollain tavalla kanavan pitäjistä. Toisin kuin em. "PewDiePiestä", joka on toki jollain tavalla karismaattinen mutta jota on jotenkin hieman haasteellista sietää. (Blogini seuraajat tiennevät tunteen, paitsi ehkä sitä karismaa.)

Teknisesti pelivideot ovat jotain jotka osittain hyötyvät YouTuben tavasta priorisoida videoita. Siellä nimittäin suositaan kohtuullisen vakaasti ja kohtuu pitkään seurattuja videoita. Pelivideot ovat yleensä kohtuullisen mittaisia ja jo tämä yksinään lisää hieman niiden näkyvyyttä. (PewDiePie on hyötynyt myös siitä miten videot on lokalisoitu. Hän on monikulttuurinen ja on onnistunut maasta toiseen siirtymällä hankkia videoilleen näkyvyyttä.)

Tärkein kysymys näissä peleissä on "miksi". Tai "oi miksi". Ja koska filosofit ovat kiinnostuneita kysymyksistä, otan tämän käsittelyyn. Ja kenties tähän voidaan löytää jopa jonkinlainen vastaus.

Juridisesti tämä julkaisutapa on hyvin hankala. Sillä siinä astutaan alueelle jossa on hyvin vaikeaa sanoa missä vaiheessa tekijänoikeusrikkomuksen tuoma haitta alkaa ja missä mainonnan tuoma hyöty loppuu. Sama ongelma on jossain määrin japanilaisessa animefanikulttuurissa. Suurin osa näitä videoita tekevistä ei kuitenkaan varmasti juurikaan ajattele tekijänoikeuskysymyksiä. He ovat nähneet kun joku tekee ja tekevät samoin, moni varmasti olettaa että toiminta on aivan täysin 100% riskittömällä tavalla laillista kunhan peleissä on oma naama yläkulmassa tai vastaavaa. Ja pragmaattisella tasolla he ovat oikeassa. Suurin osa let's play videoiden tekijöistä ei myöskään tienaa yhtään mitään. Joten syytä on turha hakea riski-palkka -luettelosta. (PewDiePie on poikkeus, ärsyttävä poikkeus.)

Muut syyt ovatkin mielenkiintoisia, koska ne ovat kulttuurisia, alakulttuurisia.

Yksi syy tehdä videoita on aivan suoraa pätemistä. Videopelejä pidetään lasten harrastuksena (osittain syystä) mutta tässä helposti unohtuu että ne ovat monesti erinomaisen vaikeita. Video on todiste siitä että on todella tehnyt teon. Näissä on tietysti luotettavuustasoja, sillä videoeditorit mahdollistavat kaikenlaista. Kun videopelikuvaelmasta voidaan väärentää "Ben Drowned" -creepypasta(meemin) tyylisiä "pseudo let's play videoita", on selvää että joku voi editoida jonkun vaikean tehtävän läpi.

Tälle lähisukuinen koskee sitten läpipeluuohjeita. Hyvin suoritetut tehtävät usein ovat itsessään läpipeluuohjeita, mutta näitä tehdään erikseen. Itse asiassa pelit ovat visuaalisia ja joitain tehtäviä on hyvin vaikeaa purkaa pelkästään tekstimuodossa. Alueelle pieneen koloon piilotetut asiat suorastaan vaativat kuvamateriaalia. Tämänlainen auttamisen kulttuuri on tietenkin sellaisenaan tärkeää ja altruistista. (Ja sillä pääsee myös pätemään.)

Moni kuitenkin pelaa jollain tavalla sosiaalisesti. Meillä on aivan tavallista että toinen pelaa ja toinen katsoo. Tai minä en kyllä jaksa katsoa toisten pelaamista kovin usein tai kovin paljoa. Mutta muutoin. (Sääntö pätee tämän korjauksen jälkeen.) Toinen voi kertoa ohjeita kun eksyy. Ja kenties jopa apuja jos pelissä on joku erityisen vaikea paikka. (Meillä naiset hoitavat tosipaikat.) Let's play -videot toimivat jonain tämänkaltaisena, paitsi kartoitusavuksi niistä ei ole.

Esimerkiksi tähän tarjoamissa videonäytteissä on selvästi jonkinlainen sosiaalinen teema. "Raedwulfgamer" pelaa täsmälleen samaa "goat simulatoria" mitä "LaurenzSidellä" mutta heidän lähestymistapansa asiaan on omansa ja keskenään hyvin erilainen.
* Raedwulfgamer harrastaa selvää vaeltamista (exploring) jossa hän yrittää löytää tiettyjä asioita vuohen ihmeellisestä destruktiivisesta maailmasta. Hänellä on kenties maanisdepressiivisen oravan kärsivällisyys, mutta videossa on ohut punainen lanka jota tavoitellaan, kind of. Tavoite jopa saavutetaan. Huonoimmat hetket pelissä ovat kun Raedwulfgamer eläytyy, koska silloin kuullaan maanista naurua. Muulloin häneltä saattaa jopa oppia jotain peleistä. Osa kohdista muistuttaa etäisesti läpipeluuohjetta. Läpipeluuohjetta jossa on maanista naurua.
* Laurenz sen sijaan harrastaa immersiota, hän puhuu kuin ruudun tapahtumat olisivat tosia ja reagoi niiden mukaisesti kertomalla jonkinlaista fabrikoitua ad hoc -tarinaa siitä mitä maailmassa tapahtuu. Johnny, random ihminen, on hänen goatsimulatorsarjassaan (kyllä, noita videoita on lukuisia) kasvanut jotakuinkin elämää suuremmaksi videosta toiseen siirtyväksi kiintopisteeksi muutoin ilmoille räjähtävässä maailmassa. Laurenz ei kartoita maailmaa vaan toimii satunnaisemmin ja ottaa vastaan sen mitä maailma hänelle tarjoaa. (Ja se näyttää olevan Johnny, vanhempiensa luona asuva aikuinen mies, joka muuten keksitään induktiivisella päättelyllä laskemalla asunnon aikuiset asukkaat.) Laurenz kertoo huonoja vitsejä ja venyttää ne liian pitkälle. Ja päästää prrrt -ääniä. Jotenkin tätä voi olla hauskaa seurata, jos pitää sellaisesta.

Kenties raastavampi ongelma on siinä miksi näitä pelaamisia katsotaan.

En ole aivan hirveän innostunut muiden pelaamisen seuraamisesta. Eikä kenenkään muidenkaan pitäisi. Toki meidänkin perheessä minun pelaamistani on hauskaa seurata. Koska olen siinä kamalan huono. (Olen tehnyt sitä paljon.) Muiden epäonnistumiselle nauraminen ei kuitenkaan ole kovin kilttiä tai empaattista. Ja ennen kaikkea se näyttää olevan hyvin harvinaista. Let's play -videoissa ei yleensä jotenkin korosteta omaa huonoutta. Jopa fail -koosteet joita pelaajat tekevät näyttää enemmän korostavan pelaajien omaa huumorintajua.

Sen on pakko olla jotenkin sosiaalista. Ja sosiaalista luultavasti sellaisella hyvin omituisella tavalla. Luultavasti pelivideoiden kohdalla on kysymys siitä miksi kaikki kertovat viinavitsejä ja huvittuvat viinavitseistä joita muut kertovat. Koska juopottelu on itse tehtynä hauskaa, moni ajattelee että tämä hupi ja hauskuus jotenkin siirtyy myös aihetta koskeviin tuotoksiin. Koska viina on hauskaa ja känniset noloja ja noloille on hauska nauraa, oletetaan että tässä on laatuvitsin resepti. Ihmiset tunnistavat sosiaalisen tarpeen nauraa. Mutta kaikki tietävät että viinavitsit harvemmin ovat oikeasti niin hauskoja. (Ne ovat vähän hauskoja.) Viinavitseissä ja hauskoissa pelijutuissa on siksi oma osuutensa siitä mitä sosiologit huomasivat "No soap, radio" -vitsin kohdalla. Ei mitään vitsiä sisältävä mutta vitsin rytmiikalle rakennettu lyhyt vitsi sai huvittuneisuutta jos lähellä naurettiin. Ihminen nauraa mukana jotta ei tunnustaisi olevansa tyhmä, tai koska pelkää että ei kuulu ryhmään jos ei naura mukana.

Pelit ovat tietyssä määrin "matalin yhteinen nimittäjä". Uskonto on kenties joskus ollut yhteisöä yhdistävä voima. Mutta nykymaailmassa uskonto näyttää olevan tärkeä erottavana identiteettimerkkinä. Jonain jolla irtaudutaan muista, ikään kuin paremmiksi ihmisiksi. (Olipa sitten kristitty tai ateisti.) Jossain määrin samaa on tapahtunut myös politiikan kohdalla. Kun minä olin lukiossa puhuttiin aivan avoimesti siitä miten poliittisten puolueiden tunteminen ei ollut kovin relevanttia. Ne olivat "jotain muiden hommaa". Kuulin aikuisten keskustelevan tämänlaisista ilman että menettivät kasvojaan. Se oli onnellista yhtenäiskulttuurin viime henkäyksiä ennen PerusSuomalaisten syntymistä. Ja nykyisin on selvää että jokaisen pitää ottaa kantaa siihen onko konservatiivi, liberaali, vasemmalla vai oikealla. Niistäkin on tullut erottavia identiteettejä. Miltei kaikki minun sukupolven "ja tätä nuorempien" ihmiset ovat vähintään pelanneet joskus. Se on tavallista aktiota joka erottaa "niistä muista" suunnilleen yhtä vähän kuin hammastahnan käyttö. Joten ne tarjoavat jossain määrin mielekkään tavan jakaa jokin yhteinen sosiaalinen elementti. Ja kuten yleensä, se on yleensä sen verran yksinkertainen elementti että tyhminkin sen ymmärtää. Pelaaminen ei ole maailmankuva vaan jaettu kokemus. Pelaamisessa onnistuminen, epäonnistuminen ja pinnallinen reagoiva kokeminen on jotain sellaista autenttisuutta joka pinnallisilla ihmisillä lähentelee jonkinlaista rehellisyyttä.

Ja tässä mielessä tälle "Goat simulatorin" rytmittämälle blogaukselle löytyy vain yksi oikea lopetus.

Pieni ihmetys : Monikulttuurisuuskritiikki

Kun katsoo maahanmuuttokeskustelua, siinä nousee toistuvasti esiin monikulttuurisuusteemat. Mutta kun katsoo tarkemmin, voi huomata että tässä keskustelussa ei haittaa että esimerkiksi on punkkari tai jotain muuta alakulttuuria. Itsekin olen monikulttuurinen siinä mielessä että kuulun moneen alakulttuuriin. Ja kuuntelen monia eri musiikintyylejäkin.

Tämä huomio tarkoittaa käytännössä sitä että kun puhutaan monikulttuurisuuskritiikistä ei puhuta monikulttuurisuudesta vaan siitä että vastustetaan islamia. Kyseessä on siis kristinusko vs. islam -teema. Ja kansallisvaltioihanteeseen on siinä yhdistetty tietty uskonto. Puhuisivat asioista oikeilla nimillä ja sanoisivat suoraan että tässä perimmiltään ajetaan (kansallis)valtionuskontoa ellei peräti teokratiaa. Että yhtenäisyys yhdestä valtiollisesta uskonnosta.

Erikoisinta on myös se, että melko usein islam liitetään suoraan ihonväriin, vaikka tummaihoisissa on monissa Afrikan maissa kristillinen enemmistö. Tämä häiventää huomattavasti eroa islamin vastustamisen ja rasismin välillä. Virheilyn vuoksi logiikan antamat kategoriat sortuvat ja ne eivät ole enää selkeästi sellaisia että niillä ei olisi syvää yhteyttä keskenään.

Minua ei tietenkään islamkritiikki haittaa lainkaan. Teen sitä itsekin, ihan siksi että tuon uskonnon tekijät tuppaavat vähintään kohtuullisen usein tekevän jotain kuvottavaa, kuten pakkoavioliittoja ja ympärileikkauksia ja sapeliteloituksia ja murhanhimoon raivostumisia jostain pilakuvista. (Puhumattakaan islamiin liittyvistä taikauskoista jotka ovat vähintään yhtä pellejä kuin kristillisten Katri Helenoiden enkeliunelmat.) Minua ei myöskään haittaa jos uskonnoille ei anneta kunnioitusta pelkästään vedoten johonkin "ihmisen syvimpiin tunteisiin" ja "tabuihin". (Jos ei muuten niin siksi että en itsekään saa tätä, ja kun tätä ei haluta muuttaa vaan vastaan painitaan niin perkeleesti, niin sitten kateellisena haluan tasa-arvoa siinä että muillekaan ei anneta.) Mutta siitä huolimatta olisi hyvä puhua asioista oikealla nimellä. Sitä kun ensin luulee että kysymys on siitä että maahanmuuttajat eivät haittaa jos tulevat töihin. Mutta jos pian mukaan livahtaa ns. "muita juttuja". Sitä en voi kuin ihmetellä.

Toki ymmärrän jos joku haluaa yrittää tehdä Suomesta yksiuskontoisen maan, kristityn maan. Jos ideaalina on joko poistaa tai vähintään trivialisoida uskonnonvapaus. (Triviaali "valinta" on abstrakti vapaus jossa korostetaan että on lupa ajatella mitä haluaa mutta halveksutaan syvästi jos tulee valittua väärä lopputulos. ; Kaikilla on oikeus valita aivan vapaasti kristinusko mutta ei mitään muuta -meiningillä.) Mutta se pitäisi kyllä myös ihan rehellisesti ilmituoda. (Että emme ole rasisteja, maahanmuuttajan pitää vaan tulla tekemään töitä eikä rikoksia. Eikä saisi olla islaminuskoinen. Eikä mielellään tummanvärinenkään. Kyllä se siitä.)

Miksi immersiopelaajat ovat mystikkoelitistejä?

Puolisoni on ollut roolipeligenren liepeillä niin kauan kuin sitä on oikeastaan ollut ilmiönä ("roolipelien" nimellä) olemassa Suomessa. Alkuvaiheiden pelisäännöt olivat kämäisiä ja henkenä ei ollut sitä että olisi jotain koulukuntia tai määritelmiä. Vähällä rahalla pääsi mukaan ja homma oli roolipeliä kunhan sitä kutsui sillä nimellä.

Nykyään tilanne on sitten toinen. Kun larppaajalta kysyy onko hän immersiopelaaja, hän osaa vastata. Sami Koponen on mainiossa Mythopoeiassaan kirjoittanut tähän liittyvän tekstin jossa korostetaan Mike Pohjolan immersiopelaamisen vaikutuksia ja sitä miten siihen on suhtauduttu. "2000-luvun alussa Mike Pohjola kirjoitti Turun koulukunnan manifestin, jossa hän linjasi roolipelaamisen (ennen kaikkea larppaamisen) tavoitteeksi pelihahmoon eläytymisen eli immersion. Hän teki kirjoituksessaan pesäeron voimapelaamiseen (gamism), tarinapelaamiseen (dramatism) ja simulointiin (simulationism). Aikoinaan Pohjolan manifesti sai kuulemma osakseen kovaakin kritiikkiä, mutta 2000-luvun mittaan hahmoon eläytymisestä on tullut selkeästi yksi roolipelaamisen tyylilaji." Nykyään eri koulukuntia sitten saa harjoittaa melko vapaasti. "nykyisessä kotimaisessa roolipeliskenessä ei ole enää keskenään kilpailevia koulukuntia. Kukaan ei yritä omia roolipelaamista itselleen oman eksklusiivisen määritelmänsä avulla, vaan kukin saa touhuta mitä tahtoo ja kutsua sitä roolipelaamiseksi. Tämä ei siis tarkoita sitä, että erot olisivat kadonneet, vaan että niitä siedetään." Ajatus on hyvä ja huomio tosi.

Esimerkiksi itse pelaan ja pelautan lähinnä lyhyitä "dekonstruktiivisia pelejä". Sellaisia joissa on jokin, yleensä moraalifilosofinen, dilemma joka puretaan hahmojen kautta. (Pelaajat eivät välttämättä tiedosta tätä. Joku kysyy että lopetanko joskus tälläisen pyörittelypaskan, ja minä vastaan että lopettavatko he joskus hengittämisen. I have no other way. And I don't even want to.) Ja minulla ei ole halua kieltää immersiopelaajia pelaamasta immersiopelejä. Saati kieltää heitä kutsumasta tätä roolipelaamiseksi. He vain tuppaavat edustamaan minulle sitä ihmisrymää jota löytää uskonnon parissa mystiikasta kiinnostuneista. Minä olen heille "häiritsevä tyyppi" ja he ovat minulle "vieraannuttavia juttuja tekeviä tyyppejä".

Asia olisi tältä osin hyvin, kunnes tiedostaa että proppaaminen on nykyään aivan ihmeellisissä mittapuissa. Ja kuten "Mythopoeiassa" on huomautettu, tämä on liitoksissa immersiopelaamiseen. "On ymmärrettävää, että eläytyminen sai parhaan jalansijansa larppaamisen puolelta. Hahmoon eläytyminen on toki helpompaa silloin, kun et ole yksinomaan mielikuvituksen ja toisten pelaajien sanallisten kuvailujen varassa, vaan peliympäristön lavasteet, pelaajien asut ja koko kehollinen ilmaisu tukevat mielikuvitusleikkiä. Pohjoismaisessa larppaamisessa – vai pitäisikö sanoa avantgarde -larppaamisessa, joka nyt vain sattuu olemaan kotoisin Pohjoismaista – on ollut jopa tendenssi viedä lavastus mahdollisimman pitkälle, niin ettei mikään muistuta pelimaailman ulkopuolisista asioista." Immersiopelaaminen on elitististä pelaamista siinä mielessä että se vaatii helposti enemmän rahaa. (Toki tätä on hölmöä sanoa ihmisen, joka ihasteli miten 9000 euroa maksanut damaskusteräksinen pitkämiekka oli "hyvä investointi".) Vaikka immersio onkin sisäinen tila ja sinällään ilmainen niin proppaamisen kautta syntyy tilanne jossa tämä tila saadaan helpommin rahalla. Osta itsesi onneen -tie on siis avattuna. (Mikä on koomista kun tiedostaa että yhteys mystikkoihin on silti olemassa ja mystikot usein pitävät ns. askeesista.) Jos olisin kommunisti niin sanoisin että tämä rahaelementti tekee immersiopelaamisesta eräässä mielessä "luokkakysymyksen".
1: Pen&Paper on sen sijaan lähes ilmaista. Tarvitsee vain kynän, jonkinlaisen randomgeneraattorin ja vähintään välttävät älynlahjat. Jotka ovat kyllä useimpien saavutettavissa. Immersiopelaaminen tässä kontekstissa on kuitenkin hyvin vaikeaa. Jo se että tilanne hoidetaan nopalla johtaa siihen että "neljäs seinä" - tai ainakin jokin sen tapainen konsepti "näyttelijän" ja "katsojan" (jotka ovat sama henkilö) välillä - rikkoutuu koko ajan.

Tosiasiassa tämä ei ole kovin suuri ongelma. Sillä roolipelikenttä on melko suuri. On aivan mahdollista että yhden huono puku pilaisi peli-ilmapiirin monelta immersiopelaajalta joten sosiaaliset konfliktit olisivat jotain jota voisi syntyä helpostikin. Perimmiltään ; Koska jokainen tekee erikseen omaa juttuaan, sitä voidaan olla sovussa. Siedätyshoito -lähestymistapa sen sijaan voisi tuoda ongelmia.

Miksi olemme tulleet?

"Arrow" -sarjan 2 kauden 14 jaksossa Sara Lance ja Oliver Queen ovat valtaamassa vihollisalusta Slade Wilsonin kanssa. Koska tehtävä on vaarallinen, he keskustelevat siitä mitä mainita heidän tuntemilleen ihmisille. Oliver Queen piti tärkeänä että Sara kertoisi miten hän oli muuttunut vastuulliseksi ja aikuiseksi ihmiseksi. Sara taas halusi että Oliver valehtelisi Saran kuolleen jo aikaisemmin, koska hän ei halunnut että omaiset tietäisivät miten hän on muuttunut. Muutoshistoria on tässä vaiheessa molemmilla hyvin samantapainen. Molemmissa toiveissa on kuitenkin järkeä.

Jossain määrin asenteet ovat myös sukupuolisidonnaisia. Kulttuurissamme neoteeniset piirteet hyväksytään naisellisiksi ominaisuuksiksi. Tämä asenne voidaan nähdä naisten halveksinnaksi ja miesten itsetoteutuksen rajoittamiseksi. Ja joksikin joka lisää miehen elämään karnevalistisia piirteitä, kun "lapsenomainen vastuuttomuus" hyväksytään vain tietyissä hyvin määrätyissä tilanteissa. Jotka sitten toteutuvat vaikkapa juhannuksena. Tai vappuna. ; Tämänlaiset piirteet muistuttavat siitä miten Sartren vapauden ja vastuun sidos ei ole absoluuttinen. Joissain tilanteissa vastuu on sosiaalinen kysymys ja tällöin se selvästi rajoittaa jopa sitä mitä saadaan haluta.

Asiaa voidaan lähestyä kuitenkin myös siten että vaikka naisilla sallitaan neoteniaa eri tavalla kuin miehillä, niin heilläkin on esillä täsmälleen samantyylisiä ongelmia. (Kysymys on siis aste-erosta eikä dikotomisesta erosta.) Tästä hyvän esimerkin saa katsomalla äärimmäisen neoteenista naisten kansoittamaa alakulttuuria. "Underground Model" kertoo miten prinsessatyylinen pukeutuminen onkin jotain jota ei oikein saa toteuttaa elämässään. Kun aikuinen pukeutuu neoteenisesti hän kohtaa vastalauseita. "Minä, kuten varmaan moni muukin jonkin sortin alakultuurin edustaja kuulee usein lauseet: "kasvaisit nyt aikuiseksi" "etkö ole jo liian vanha tuohon?" "nuohan on lasten/nuorten vaatteita" tai "yrittäisit käytäytyä kuin ikäisesi" Itse olen kuullut että aikuiset eivät pukeudu röyhelömekkoihin, katsele piirrettyjä, lue sarjakuvia, valvo myöhään, nuku pitkään, käy rokkifestareilla, juhli Halloweeniä, katsele kuhuleffoja, maalaa seiniin lepakoita, leiki pukuleikkejä eivätkä osta leluja." Ja paradoksaalista kyllä tätä ei saa tehdä edes lapsena. "Lapsen jotakin halutessa sanotaan, että sitten kun olet aikuinen saat ostaa tai tehdä mitä haluat. Niin sanottiin minullekin. Odotin ja odotin vain huomatakseni, että aikuisena olemisessa onkin enemän "sääntöjä" kuin koskaan olisin voinut kuvitella. Ensin olen liian nuori päättämään omasta tyylistäni, yhtäkkiä olenkin siihen liian vanha."

Pukeutumisasiassa vastapainoksi voidaan sanoa sekin että vaikka oma talvella käyttämäni Davy Crockett -hattu on ns. äärimmäisen neoteeninen, se saa lähinnä hyvää palautetta. Ja melko paljon. Tässä mielessä voikin olla niin että naisten pukeutuminen on jopa tarkemmin säädeltyä kuin miesten. Tämä voi olla yllättävää, sillä yleensä naisten annetaan pukeutua sekä mekkoon että housuihin, kun taas miehillä mekko on "ns. normaalin hyväksyttävän pukeutumisen ulkopuolella". Naisilla tyyli näyttää olevan yksi vahvimmista tavoista lokeroida ja luokitella ja osoittaa soveliaisuutensa. (Ja tässä miehet eivät näytä tekevän naisten pukeutumisesta yhtä pahasti kuin naiset toisilleen. Paitsi tietysti ne ääliöt jotka kuulemma huutelevat autoista ja ulvovat ja pyytävät törkymöykkymäisesti seksiä. Vaikka voisin väittää että tämä on aika surkea ja tehoton strategia.) Naisten ulkonäkö (sis. pukeutumisen ja kehon) on hallinnan kohde. Miehillä rajoitteet koskevat enemmän käyttäytymistä.

Eläimen henki (mennyt, nykyisyys ja tulevaisuus)

Luonnonuskonnoilla on ollut toteemieläimiä, joka on heijastunut myös uusshamanismiin. Heraldiikassa on kauan pidetty erilaisia eläintunnuksia. Ja jos katsotaan horoskooppimerkkejä, niistä monet ovat eläimiä. Carlos Castaneda levitti ajatusta Naguaaleista jotka kykenivät muodonmuuttamaan itseään eläinhahmoon. Fiore dei Liberi kuvasi miekkailumanuaaleissaan miekkamiehen hyveet eläimiksi. (Minun kannaltani niistä tuli tatuointieläimiä.)

Orava symbolisoi kuuliaisuutta.
Mutta on hyvä huomata,
että heraldiikkaan liittyi
silti aina myös roima annos
henkilökohtaisempia mieltymyksiä.

Näillä kaikilla keskenään hivenen erilaisella puolella on yhdistävänä teemana se, että eläimen on nähty symbolisoivan ja kuvaavan myös ihmisten ominaisuuksia. Ajatus on ollut heraldisissa symboleissa toimiva. Koska ennen lukutaitoa erilaiset vaakunat ja muut tunnukset olivat helposti tunnistettavia auktoriteetin merkkejä. Toisto teki niille suunnilleen samaa kuin mitä toisto tekee nykyisille brändien logoille. Niistä tulee tunnuksia ja ne symbolisoivat tiettyjä perheitä hyvin vahvasti. Historian aikana eläimiin liitettiin tiettyjä attribuutteja. Ja itse asiassa kun siihen aikaan maalauksiin lisättiin eläimiä, niidenkin nähtiin usein heijastelevan juuri tätä tiettyyn heraldiseen eläimeen liitettyä ideaalia.

Joskus tämä asia on sitten mennyt hieman pidemmälle. Menneinä aikoina uskottiin ihmissusiin. Keskiajalla indoeurooppalaiset virtaukset toivat ihmissusien idean eurooppaan. Ja siitä tuli suosittu tarinaperinteen osa. Uskottiin että ihmiset voivat maagisesti muuttua ihmisiä syöviksi pedoiksi. Nykyään ajatellaan että yliluonnollisen transformaation sijaan kysymyksessä olisi enemmän psykologisesta asiasta, joka tapahtuu enemmänkin vain pään sisällä. Kliinisessä lykantropiassa on kysymys ihmisen minäkuvan vääristymisestä.

"Tämä Päivä" -blogi taas kuvasi tuoreesti erikoisesta alakulttuurista josta en ole aikaisemmin kuullut. Ns. otherkinit (lyhyesti otut) näkevät että he ovat eläimiä. "Otuja ei pidä sekoittaa furryihin. Furryt pukeutuvat eläimiksi, mutta ovat tietoisia etteivät ole eläimiä. Furryjen touhut ovat roolileikkiä (joka on tai ei ole seksuaalista), siinä missä otut oikeasti uskovat olevansa eläimiä." Tosin liikettä vaikuttaa kuvaavan tässä tietty epämääräisyys. Identiteetti on kenties enemmän jotain joka luodaan kuin jotain joka ensisijaisesti koetaan. Eli välttämättä kysymys ei ole kaikilla otherkineistä siitä että heidät voitaisiin suoraan luokitella samantyyliseen luokkaan kuin lykantropiaa. Tämä voi selittää miksi mukana on paljon nimenomaan "siistejä" "eläimiä", kuten susia ja lohikäärmeitä. Erikoista on kuitenkin miten liikeeseen liittyy näkemyksiä joiden mukaan ihmiset tuntevat oikean eläinhahmonsa raajat, esimerkiksi korvat tai siivet. Ja että nämä näkymättömät raajat jotenkin vaikuttaisivat jopa ulkomaailmaan. Että ihmiset alitajuisesti väistäisivät niitä ja esimerkiksi hissien ovet eivät menisi kiinni jos ne jäävät hissin ovien väliin.

Itselleni mielenkiintoiseksi teki kuitenkin blogistin vertaus transihmisiin. "Otut rinnastuvat jossain määrin transihmisiin: molemmat ryhmät väittävät olevansa jotain muuta kuin kehonsa antaisivat ymmärtää. Siinä missä transihmisillä on kuitenkin hieman tiedettä takanaan, otuilla on vain tunnetta. Näin tieteellisestä perspektiivistä voidaan tietysti suoraan sanoa, ettei otujen väitettä eläinsieluisuudesta tue yhtään mikään tosimaailman ilmiö. Fysiologisesti ihmiset eivät ole muiden eläinlajien edustajia, riippumatta siitä miten vahvasti henkilö tuntee olevansa etana, karhu tai mehiläiskuningatar. Vielä vähemmän ovat ihmiset robotteja, avaruusaluksia, porakoneita tai muita väriseviä välineitä."

En pidä tätä argumenttia kovinkaan vahvana. Sillä ihmismieli on hyvin kummallinen. Neurophilosophy -blogissa nimittäin kerrottiin siitä miten ihmisten ruumiinkokemukset ovat hyvin erikoisia. Osa ei tunne että heidän oma raajansa ei ole heidän. Ja tämän vuoksi he voivat haluta amputaatiota. Toisaalta ihmisillä saattaa olla kokemuksia raajoista joita heillä ei ole. Eikä kysymys ole pelkästä aavesärystä, jossa poistettu raaja tuntuu kuin se olisi paikalla. Vaan nimenomaan siitä että ihmisellä on raajoja joita hänellä ei ole koskaan ollutkaan. Tämä on selvästi ihmisen ruumiinkuvan vääntymä. Joten teoriassa osa otherkineistä voisi todella kokea ruumiinkuvansa jonain joka ei vastaa heidän ruumiinkuvaansa.

Aikaisemmin kommentoinkin hieman tässä aiheessa käytyyn keskusteluun. Siinä läpikäytiin sitä miten sukupuolenvaihdosleikkauksessa tavallisesti leikataan irti ruumiinosa. (Esimerkiksi munat tahi rinnat.) Ja miten taas ollaan haluttomia suostumaan ylimääräisen käden amputointiin. Molempia yhdistää se, että sisäinen kuva ei vastaa biologista todellisuutta. Kirurgiaa tarvitaan jotta sisäinen vastaa ulkoista. Ja molemmissa, sen sijaan, että muutettaisiin mielensisäistä käsitystä omasta itsestä, muutetaan ulkoista kehoa. Transgenderien sukupuolenvaihdosprosessia on moitittu juuri siitä että jos ruumiinkuva ei vastaa todellisuutta, kyseessä olisi harhaisuus. Ja harhan mukaan meneminen olisi epätotuuden varaan heittäytymistä. On helppoa nähdä argumentiston samanlaisuus siihen miten Tämä päivä -blogisti käsittelee otherkinejä. (Olentoja joista en ollut kuullut aikaisemmin ja joihin minulla ei ole mitään muuta tunnesidettä kuin ennakkokäsitys alakulttuurin syvästä sekavuudesta ja pöhköydestä. Joka taas liittää sen kenties vahviten juuri uskonnonvapauden piiriin.)

Tässä ero on toki lääketieteellisesti relevantti. Raajan amputointi on hengenvaarallisuusasteikolla eri tasolla. Ja siksi voi olla oikein tehdä yksi mutta ei toista.  -Samaa logiikkaa voidaan jatkaa muihinkin vastaaviin aiheisiin ja havaita, että tyttöjen ympärileikkaus kielletään länsimaissa mutta ei joissain kulttuureissa, poikien ympärileikkaus sallitaan paljon laajemmin. Mutta sitten taas kastrointia ei katsota hyvällä kuin hyvin marginaalisesti ja se vaatii suvaitsevaisen kulttuurin ja sukupuolenvaihdosleikkausperustelun tai vastaavan painavan syyn. (Harva selittää että jos ympärileikkaus pojille sallitaan niin pitää sallia tytöillekin ja että tämä olisi slippery slope jotta ihmiset saisivat amputoida raajojaan miten mielivät.)

Lääketieteellinen riski on kuitenkin siitä jännittävä asia, että se on argumenttina teknologinen, ei eettinen. Teknologian rajat taas ovat jotain jotka nimenomaan muuttuvat. Joten kenties uusien raajojen amputointi ja jopa uusien raajojen kasvatus tulee olemaan teknisesti paljon nykyistä helpompaa. Ja tässä mielessä otherkinit voivat kenties tulevaisuudessa tehdä ties minkälaisia ruumislisäkkeitä. Tämänlaiset eettiset kysymykset koskettavat syvästi transhumanismia. Siinä huomioidaan teknoutopian mahdollisuus identiteetin rakentamisvälineenä. Ja sitä kautta voidaan miettiä esimerkiksi sitä onko teknologiaa oikeutettua käyttää vain jos sillä normalisoidaan ihmistä, eli vaikka katkennut raaja paikataan proteesilla. Ja onko teknologia väärin heti jos raajan avulla vaikka saa supervoimat tai nopeuden jota ei ole tavallisesti edes huippujuoksijoilla.

Kenties ensimmäiset askeleet hyvinkin mutkikkaaseen kehonmuokkauksessa on tehty kun transsukupuolisuudelle on annettu tilaa. Kenties tämä on tehty jo kun ympärileikkaukset on ensimmäisen kerran tehty. Tai kenties slippery slopen portit aukesivat jo kun ihminen keksi tatuoinnin riemut. Tällä ei liene merkitystä, koska jokainen eettinen kysymys ratkaistaneen arvokeskustelun ja ostopäätösten keinoin tilannekohtaisesti.

formaatti (ilman uudistumista)

"Montako minuuttia pitää katsoa jotain kanavaa, että sinut määritellään katsojaksi? Että voivat sanoa olevan tämän ja tämän verran katsojia tällä ohjelmalla.
Ja montako minuuttia pitää olla katsoja, ennenkuin määrittelee itsensä henkisesti kuolleeksi."
(CMX, kysy-vastaa)

Älkää ymmärtäkö tätä väärin. Televisiosta tulee hyvin paljon roskaa. Elokuviin tulee hyvin paljon roskaa. Valtaosa tuotetusta kirjallisuudesta on roskaa, ja suurin osa sarkakuvista on roskaa. Eikä mitä tahansa roskaa. Vaan sellaista roskaa, joka ei tavoita edes campin sävyjä. Sellainen todellakin vain näivettää. Tämä tarkoittaa sitä, että jhos haluaa nähdä roskaa, sitä on helppo löytää mistä tahansa formaatista. Ja tästä on helppo vetää hyvinkin pitkälle vietyjä johtopäätöksiä.

Itse asiassa se, minkä olen oppinut, on se, että melko usein mediakriittisyys ei koske mediasisältöjä. Eli tuotoksia ei analysoida yksittäisten teosten tai joidenkin aiheiden kautta. Sen sijaan tuomitaan vaikkapa tietokonepelit. Tästä hyvänä esimerkkinä on tuoreimmassa "Niin&näin" -lehdessä läpikäyty ajatus 3D -elokuvista. Toki itsekin olen sitä mieltä että formaatti vaikuttaa siihen mitä voidaan sanoa ja miten sanotaan. Mutta en näe että "Tämä on yksi pehmeän totalitarismin nerokkaista tempuista: ihmiset saadaan itse orjuuttamaan havaintotapansa ja haluamaan sitä. Tekniikassa ei ole kauheaa se, että se voisi pettää, vaan että se toimii kitkatta." Itse asiassa affektiivisuus ja immersio ovat tarinankerronnan välineitä. Pinnallisuus kulttuureissa johtuu muusta, kuten siitä että valtaosa kaikesta on tätä.

Itse asiassa näitä formaattimoittimisia tuntuu vaivaavan kaksi ongelmaa. (a) Jos formaattiin ei ole tutustuttu, niin se on helposti lähinnä syytös. Asiasta ei pidetä ja siksi esimerkiksi tietokonepelejä voidaan tuomita ilman, että on pelattu yhtään sellaista. (b) Ja sitten kun niihin on tutustuttu, niin lopputulos voi olla sitä että asiaa mietitään hyvinkin tarkasti ja kritiikkiin kykeneväisesti, kuten esimerkiksi "Niin&Näin" -lehdessä tehtiin.

Ensimmäinen kertoo ennakkoluuloista ja jälkimmäinen muistuttaa siitä että ihmiset eivät ole pelkästään jonkun mielenhallinnan kohteita, joitain johon ikään kuin kaadetaan yläpuolelta jokin sanoma joka sitten aivopesee lapset johonkin. Jos formaatti todella tuhoaa ajattelun, niin miten kriitikko sitten onnistuu tekemään viestistä ja sen sisällöstä ja levittämistavasta oivalluksia? Tämä vaikuttaa enemmän kriitikon ylpeydestä, vihjeestä siitä että vaatii erikoisälyä tajuta tämä asia ja että joku muu, se "tavallinen ei kriitikon tavoin erikoisnero massa" on sitten "uhrina" jota neron täytyy tietysti puolustaa koska vain hän siihen sankarillisesti kykenee.

Tässä mielessä "tietty ilmaisemisen muoto on lähtökohtaisesti huonoa taidetta tai kapitalismia" on asenteena hyvin omituinen. Se muistuttaa 1990 -luvun saatanapaniikkia. Tai 2010 -luvun "Frozen" -kohua jossa uskonoppinut pastori korosti että tämä lastenelokuva olisi lapsia homosteluun käännyttävää homopropagandaa esimerkiksi siksi että siinä korostuu sisarusten välinen rakkaus ja elokuvassa varsin petollinen "prinssi-ihanne" torjutaan.... Molempia yhdistää juuri ajatus siitä että tiedostava tulkinta paljastaa aivopesun joka turruttaa tavallisia ihmisiä. Ja että tästä varoittaminen on sitten ikään kuin syy luoda jonkinlainen tuomitseva viholliskuva.

Ja en siis todellakaan väitä että valtaosa elokuvista - tai mistä tahansa muusta taidemuodosta- ei olisi roskaa jonka kutsuminen paskaksi halventaisi rehellistä ruskeaa tuotosta.
* En väitä että valtaosa viihteestä ei olisi pinnallista tavalla joka yltää korkeintaan asennevammaiseen ideologistiseen ja moralistiseen sormenheristelyyn. En väitä, että ne eivät välittäisi arvoja ja maailmankuvaa ; Usein syvällisyys yltää korkeintaan alleviivattuihin allegorioihin. Ja taatusti taakse voidaan nähdä tietty ideologia ja sen arvojen opettaminen. "Mythopoeia" -blogissa tarkasteltu C. S. Lewisin "Narnian" suhde Jeesusallegorioihin on tästä hyvä muistutus.
* Ja en todellakaan väitä että jopa tämä taso on syvällistä verrattuna suureen määrään viihdettä joka latistuu pelkiksi erikoistehosteiksi. Näissä ei tavallaan ole enää edes juonta vaan juonenkäänteitä ja tapahtumia ja kohtauksia. Kohtausten visuaalisuus valikoituu cool -efekteillä, eli sillä samalla voimalla jonka varaan hahmot on rakennettu. Ja että osa ei yllä edes tähän. Tuotetaan jopa jahkaleita joiden katsoja totaalisesti kuolee sisältä, turtuu korkeintaan tuijottajaksi.
* En väitä että ihmisien arvomaailmaa ei voisi ohjailla. Tai että ihmiset olisivat tiedostavia ja kykenisivät tunnistamaan aivopesun kun se kohdistuu heihin. ; Itse asiassa he huomaavat asiat jotka eivät mukaile heidän tämän hetkistä maailmankuvaansa.

Sen sijaan muistutan että asiat eivät ole niin pahasti kuin voisi luulla.
* Väitän että ei ole syytä pitää vaikuttamisen ja viestinnän ongelmana kitkaa ja riitaa, jotain jossa joku käännyttää johonkin. Vaan ongelmana onkin juurikin myötäily jossa tyynnytetään hiljaiseen turtumiseen jossa ei herää edes raivoa sitä kohtaan että elokuvassa on omaan mieleen liikaa homostelua. Ja että tämä turruttaminen on primaaristi teoksen ja vain sekundaarisesti formaatin ominaisuus.
* Ja lisäksi väitän, että ihmisiä ei voi aivopestä ja ohjailla medialla niin paljoa kuin monet esittävät. (Katsoja ei ole vain passiivinen kohde.) Sillä vaikutusta ei tapahdu jos ei tapahdu tiedostamista. Ja jos tapahtuu tiedostamista tapahtuu kritiikkiä. Käännytys, akkomodaation kautta tapahtuva ristiriidan kokemuksen synnyttäminen ei ole tehokasta. Oman jo olemassaolevan maailmankuvan syventäminen, assimilaation kautta, sen sijaan onnistuu helpostikin. ; Syventäminen ja kuoren vahvistaminen onnistuvat passiivisesti ja tiedostamatta. (Indoktrinaation tunnistaakin siitä että se on ulkoaohjattua "oman maailmankuvan syventämistä" jossa kulttuuri opetetaan ja sitä syvennetään ohjausvetoisesti.) Ja että tämä ohjailu on jotain jonka relevanssi on aina sidottava ns. teokseen - sekä tarkasteltava sen yleisöä - eikä kiinnittää päähuomiota siihen ilmaisumuotoon.
* Ja ennen kaikkea väitän, että formaatin vastustaminen on epätiedostavaa, laiskaa ja helppoa. Se on helppoa koska siitä puuttuu tiedostamisen ja "vaivannäön tie". Itse asiassa laiskuus johtaa ennakkoluulojen vahvistumiseen stereotyypeiksi (assimiloimalla) ja tämä luo oman viestinsä, viestin jonka voi itsessään nähdä propagandistisena ja "pehmeän totalitaarisena" tietyn arvomaailman omaavan yleisön hallintana. Esimerkiksi tietokonepeliformaatin tai 3D -formaatin voi varsin helposti niputtaa "taide-elitistien" valtapeliksi jossa ikään kuin valitaan sankarit joita palvotaan ja auktoriteetit joiden kautta syntyy kulttuuria. Erimieliset tuottavat sitten roskaa, koska tekijöillä on sovelluksenaan väärä formaatti ja väärä nimi. Tälläisen voisi sanoa olevan anaalista.

Väärän ideologian vaaravyöhykkeessä

"Tämä päivä" -blogi lähestyi konservativismia mielenkiintoisesti. Hän edustaa elämäntavoiltaan hyvinkin peruskonservatiivia vaikka hän onkin ideologisesti liberaali. "Eräänä kauniina päivänä, ystäväni kutsui minua konservatiiviksi. Otin sen vitsinä, mutta asia jäi mietittyttämään. Eräillä mittareilla olen nimittäin pahuksen konservatiivisen näköinen." On lapsi, asuntolaina ja työpaikka. Seikkailuja ei harrasteta. Hän elää moniarvoisessa kulttuurissa joissa vaihtoehtoiset elämäntavat ovat normaaleja. Normin mukaan elämä on siksi vahva viesti siitä että arvostaa normeja.

Halu konservativismin kieltelyyn on ymmärrettävää ; Päivi Räsänen ja Vladimir Putinkin mielellään viittaavat homoseksuaaleihin ystäviinsä heti jos heidän käytöstään moititaan homovastaiseksi. Eivätkä väitä tässä että heillä on erityisen pitkämielisiä ystäviä, vaan korostavat omaa suopeuttaan. Joka on tosiasioiden valossa omituista.

Moni kuitenkin sekoittaa lopputuloksen ja ideologian toisiinsa. "Väärinkäsitys tulee nimenomaisesti sekoittaessamme tekemämme valinnat edustamiimme arvoihin. Aiemman perusteella vaikutan konservatiivilta, mutta en käytä itsestäni kyseistä nimitystä, enkä pidä sitä itseeni edes sopivana. Arvoni joiden perusteella teen päätökseni ovat ehkä johtaneet konservatiivien hyväksymään paikkaan, mutta se ei tarkoita päätöksiä tehdyn konservatiivisten arvojen mukaisesti." Tämä on ymmärrettävää koska identiteetti ei yleisesti ottaen ole mikään sielun sisäinen tila vaan julkisesti heilutettu lippu.

Rinnastus on kuitenkin erehdys. Päivi Räsäsen ja Vladimir Putinin teot puhuvat tiettyä viestiä. Heidän ideologinen viestinsä ja kannattamansa arvot tukevat ja alleviivaavat tekoja niin että on vaikeaa tehdä muuta kuin päätelmä kiertelystä ja kieroilusta. "Tämä päivä" -blogin kirjoittajan sanomisten, tekemisten ja asennoitumisten verkosto pakottaa toisenlaiseen tulkintaan. (Esimerkiksi minun, periaatteessa konservatiivina, on mahdotonta nähdä häntä muuna kuin liberaalina. Edes pari kaljaa eivät muuta häntä minun silmissäni konservatiivisemmaksi tai muutoin sievemmäksi.)

Itse kohtaan samaa kohtuullisen usein. Ja tämä ärsyttää suunnattomasti.

On yksinkertaisesti raivostuttavaa kun sinut liitetään alakulttuuriin johon et kuulu ja jota jopa halveksit. Ja minulle näin käy toistuvasti. Ja kenties hieman yllättäen en tässä nosta esille sitä että minua kutsutaan ateistiksi tai vapaa-ajattelijaksi. Vaikka tämäkin on juuri tämänlainen sekaannus.

Sen sijaan nostan esiin hipsteriyden. Pinnallisesti saatan näyttää hipsteriltä. Heillähän on tapana sekoittaa pukeutumistyylejä ja käyttää erikoisia värityksiä. He kuuntelevat poikkeavaa musiikkia. Tekevät ja harrastavat omituisia asioita.

Kävin aiheesta eilen kohtuullisen mielenkiintoisen keskustelun miekkailukoulumme erään uuden alkeiskurssilaisen kanssa. Hän selitti että olen joko hipsteri tai "hipster danger zonessa". Pesukarhunhattu ja pinkki kaulaliina yhdistettynä alleviivatun ironiseen elämänasenteeseen vihjaavat että olisin jopa pesunkestävä hipsteri. Asiaa syventää tieto siitä että harrastan keskiaikaista miekkailua joka on hieman omintakeinen ja marginaalinen alakulttuuri. Ja kuuntelen myös jonkin verran vaikeasti löydettävää musiikkia. Ja itse asiassa oleellinen osa hipsteriyttä on se, että omaa hipsteriyttä ei tiedosteta. Karkeasti sanoen tosi hipsteri ei tiedosta olevansa hipsteri ja jos joku itseidentifioituu ääneen hipsteriksi, hän ei joko ole hipsteri tai se vähentää hänen hipsteriysastettaan.

Kuitenkin minusta on erityisen vaikeaa saada kunnollista hipsteriä. Ei vaikka nihilointikriteerin asettaminen identiteetin määritelmään aikaansaikin kovasti ironisia tunnetiloja. Sillä siinä missä perushipsteri pukee taittamattomat lasit näyttääkseen intellektuellilta, minä en käytä niitä silmälaseja jotka minulle on määrätty. En harrasta vintagea. Ja tosiasiassa pääosin kulttuurimakuni on musiikin, televisiosarjojen ja kaiken muunkin kohdalla banaalin mainstreamia. En ole kultturelli ja törmään indieen vain vahingossa. (Joskin jos pidän siitä, niin pyrin pitämään sen, jonka vuoksi saatan esimerkiksi kuunnella pientä suomalaista bluegrasspumppua.) Enkä pidä mainstreamia mitenkään huonona, päin vastoin. Vielä vaikeammin minut saa mukaan ruokavaliohössötyksiin, kuten luomuun ja kasvissyöntiin. Käyn harvoin kirpputoreilla, enkä harrasta kierrätys-luomuidunpuputus-pilvenpoltto -linjamaa. Pukeudun tavallisesti lukuunottamatta joitain poikkeuksellisia yksittäisiä vaatekappaleita joista sitten ikään kuin tulee minun mainoksiani. Käyn divareissa koska sieltä saa kirjoja joita ei saa kirjakaupoista. Ostan kirjoja myös mainstream -kirjakaupoista, koska niitä ei saa divareista.)

Ja ennen kaikkea hipsteriyttä kuvaa yleinen avomielisyys. Itselläni avomielisyydellä on heitä tiukemmat rajat. Olen lisäksi heitä kyynisempi ; Hipsterillä voi olla itseinhoa, mutta senkin olisi oltava ironista. Minä taas vihaan itseäni ja myös kanssaihmisiäni liian aidosti käydäkseni oikein mitenkään hipsteristä. Ironiani määrä on runsasta, mutta se kohdistuu maailmaan huomattavasti aggressiivisemmin ja destruktiivisemmin. Ironiani eetos ja paatos ovat aivan erilaisia. Olen siis oikeastaan antihipster. Ja mikään työpaikka sörnäisissä ei muuta tätä pikkuseikkaa.

On todellakin helppoa sekoittaa ideologia ja teot toisiinsa. Ja tämä voi olla ymmärrettävää, kiusallista tai ärsyttävää. Sillä identiteetti on itselle oman itsen heijastuma ja jos se liitetään - vaikka ihan ymmärrettävinkin syin - itselle vieraaseen alakulttuuriin, se tuntuu jotenkin siltä että oma identiteetti olisi väärien ihmisten hallussa.

Mikä Kuuluu Jouk(k)oon

Sörnäisissä oli esillä uusi graffiti. Se edusti tyylilajiltaan lyhyttä aforismia. Sanojalla oli ollut kova tarve tuoda viesti julkisuuteen, ja lakia ja sen rajoitteita uhmaten hän noudatti omaatuntoaan säädösten yli jakaen maailman kanssa seuraavan syvällisen oivalluksen ; "lerssi on dikki" ; Tämän syvällisen ajatelman parissa ei voinut kuin ällistyä. Siksi lupasin itselleni graffitin nähdessäni että tänään ajattelen kahta asiaa. Lerssiä ja dikkiä. Pian lupasin näin myös julkisesti. Itselle tehdyt lupaukset olisi helpompi ohittaa, mutta julkisten lupausten rikkomisesta seuraa helposti häpeää. Siksi, nolouden välttämiseksi, ajattelin kaapaista lerssin ja dickin esille, julkiseen mutta lempeään, käsittelyyn. Käsittelyyn josta kenties saadaan jonkinlainen kaikkia osapuolia tyydyttävä huipentuma.

Kyseessä on selvästi määritelmä. Tämä on aforistiikassa hyvin yleistä. Lyhyt väitelauseeksi muotoiltu propositio on äärimmäisen käytännöllistä esittää mietelauseena. Sillä näiden funktiona on toimia jonkinlaisena oikotienä ajatukseen.

Tässä määrittelyssä on kenties terveintä olla aloittamatta lerssistä ja dikistä. Oleellisempaa on, niiden sijasta, tuijottaa "on" -sanaa. Sitä käytetään yleisesti ottaen kahdella tavalla:
1: "On" vastaa matematiikan "=" -merkkiä. Tällöin määritelmästä tulee symmetrinen. Puolia voidaan vaihtaa. Olisi siis perusteltua sanoa että "dikki on lerssi". Äidinkielen tasolla kysymys on synonyymeistä. "Elämä on laiffii" = "Laiffi on elämää".
2: "On" vastaa matematiikan joukko opin termiä "C", on osajoukko. Tällöin lause on hierarkinen, kyseessä eivät ole synonyymit, eikä puolia voida kääntää. Se olisi sama kuin jos sanoisi että "bokserit ovat alusvaatteita" ja yrittäisi kääntää sen että "alusvaatteet ovat boksereita".
+: Valitettavasti aforismin tekijä ei ole kontekstoinut lausumaa. Siksi on kenties terveintä olettaa että lerssi ja dikki ovat keskenään oleellisesti analogisia tavalla jossa lerssi on joko spesifimpi tai yhtä spesifi kuin dikki, mutta ei tätä laajempi käsite. Tämän jälkeen voimme kenties lähestyä dikin ja lerssin yhteyttä muistamalla että se on identtisyyttä hieman löyhempi lähestymistapa. On siis kenties terveellisempää lähestyä asiaa äidinkielen käsitteiden "denotaatio" ja "konnotaatio" kautta.

Hyvin usein käsitteet ovat synonyymejä, mutta vain lähes sellaisia. Jos mietimme lauseita, voimme huomata että aivan tiukan synonyymiston tekeminen on hirvittävän vaikeaa Jos sanotaan että "piski=koira" "koira=hauva" ja "koira=hurtta" huomaamme että on silti paha sanoa että "piski=hurtta". Käsitteillä on sama denotaatio mutta eri konnotaatio. Piskiys korostaa koiran pienuutta ja tietyntyyppisiä mentaalisia attribuutteja jotka vaikuttavat sen käyttäytymiseen. Hurtalla nämä ovat erilaisia, koko vaikuttaisi suuremmalta.

Ja tämä on tietysti lerssin ja dikin ytimessä. Aforistikko ansiokkaasti luo meille kielipelin jossa dikki on hieman vieras sana. Lerssi on sen sijaan vakiintunutta ja hyvin tunnettua slangia. Sitä kautta voidaan arvata helposti että "dikki" viittaa englanninkieliseen "dick" -sanaan. Jälkimmäinen termi on siis slangiin tuotu anglismi. Ilman rinnastusta "dikistä" puhuminen voisi tuoda mieleen vaikka "diggaamisen", eli pitämisen. Ja vaikka moni taatusti diggaa dikkiään, on sanojen sisällöllä niin oleellinen ero, että väärinymmärryksiltä olisi vaikeaa välttyä.

Toisaalta voidaan keskittyä siihen että rinnastukseen ei laiteta sellaisia sanoja kuin "penis", "kikkeli", "muna", "kyrpä"... Näillä kaikilla on omat konnotaationsa. ; Jonkin näköinen natiivin kielenkäyttäjän tuntuma on se, että "kikkeli" on "penikselle" samaa mitä "hauva" on "koiralle". Ja "kyrpä" on "kikkelille" samaa mitä "hurtta" on "hauvalle". ~ Lerssi on sanana selvästi alatyylinen käsite, kuivakka ja analyyttinen penis. "Kyrpä" olisi sitä jotenkin rivompi, suurempi ja muhkuraisempi. Lerssistä syntyy, ainakin minulle, helpommin mielikuvia suuresta koosta ja jonkinlaisesta pehmeydestä.

Mihin tämä aforistikko sitten viittaa? Kysymykseen on vaikeaa saada vastausta. Kenties tiedonanto on slangin päivittämistä jotta kaikki ymmärtävät puhujaa. Kenties tämä on symbolinen salasananvaihto jolla alakulttuuri erottautuu valtakulttuurista. Kun slangisanat tulevat tutuksi kaikille, identiteettiä erotetaan helposti uudistamalla kieltä ; Tämä on toki tuttua myös esimerkiksi uskonlahkoilta joiden kieli alkaa varsin pian salakielistymään siten, että jos saarnamies sanoo vaikka että "Herran käsi on väkevänä hänen päällään" se tarkoittaa hyvin tiettyä teologista tilannetta, ja ulkopuolinen käyttäisi fraasia selvästi väärässä kontekstissa tai jättäisi käyttämättä sitä oikeissa konteksteissa. Ja hänet tunnistettaisiin tämän vuoksi ulkopuoliseksi.

Sama vaikeus on toki myös Matti Nykäsen aforismissa "elämä on laiffii". Kenties hän on redundantti. Mutta kenties hän samalla kuitenkin tuo "laiffin" konnotaatioita "elämään". "Laiffi" on jotenkin monikulttuurisuuden vivahtava kökköanglistisuudessaan. Ikään kuin ihminen olisi jonkinlainen maailmanmies, mutta ei niin paljoa että ei muuntaisi kielitaitoaan kökkösuomeksi. Elämällä olisi siis siivet ja juuret samassa lyhyessä lauseessa.

Kenties lerssin kutsuminen dikiksi kertookin että lerssi on ikään kuin odotettua monikulttuurisempi ja tätä kautta vihjattaisiin vaikka seksuaaliseen suosioon hyvin monikulttuurisessa ja kenties monilukuisessa mielessä. Valitettavasti tämä jää vain tulkinnaksi, sillä tietyssä mielessä juuri aforisten kontekstittomuus - lause ei voi antaa itselleen kontekstia pelkkänä yhtenä lauseena - johtaa siihen että tulkitsijan oma luovuus ja maailmankuva heijastuvat aforistiikan aukikeriytymisessä.

Kuinka ihmiset vuotavat salaisuuksiaan vain "ystäville"

Minulla on joitain hyvin suuria aukkoja yleissivistyksessäni. Yksi niistä on kuulustelumenetelmät ja toinen vakoilu. Olen korvannut kuulustelumenetelmät sillä, että olen kehittänyt trollaamiseni sen verran provokatiiviseksi, että saan irti tarvitsemani filosofisen datan. Ja vakoiluun minulla ei ole tarvetta, koska ihmiset ja heidän asiansa, edes salaiset asiansa, eivät kiinnosta niin hirveästi. Ja ihmiset kertovat minulle mielellään asioita vaikka en yhtään halua.

Alkuun laittamani video näyttää, miten huumori tarjoaa vallankäytöllisesti kaksi asiaa mahtia (power) ja saatavuutta (access). Huumorilla voi kontrolloida, manipuloida ja - kuten jo "trollaaminen kuulustelumenetelmänä" vihjasi - saada ihmiset avautumaan.

Mahti on kenties tutumpi. Se on suoraa näkyvyyttä, tietoa, taitoa ja seuraajia. Tieto, kontrolli ja valtapelit liittyvät aivan normifilosofiaan ja niitä sovelletaan varsin taitavasti yhteiskunnallisessa keskustelussa. Mutta saatavuus on selvästi tiedustelupuolen asia. Ja nähdäkseni tässä mielessä akateeminen sivistys on ohittanut samoja puolia kuin minäkin. Ja kuitenkin jos tieto on valtaa ja valta pyörittää maailmaa, yhtä tärkeää olisi panostaa tiedusteluun, tiedon hankintaan.

Siksi ylläolevassa videossa itselleni avaavaa ei ollut se, että huumori antaa narrille valtaa sanoa asioita. Avaavaa oli se, että vallanpitäjät saivat tätä kautta tietoa jonka normaalit kohteliaisuusjärjestelmät muutoin sensuroisivat.

Kun antipuhuminen tuo saavutusvaltaa

Toinen avaava tuokio oli siinä, kun tutustuin Viktor Suvorovin ajatuksiin vakoilua ja tiedustelua käsittelevässä teoksessa "Inside Soviet Military". Teos on varmasti muutoin aivan aataminaikuinen. Se on kirjoitettu 1985, eli se on suunnilleen yhtä vanha kuin minä. On selvää että teknologia on muuttanut vain lähes kaiken. Kuitenkin jotkin asiat ovat hyvin yleisinhimillisiä.

Värväämisestä puhuessaan Suvorov nimittäin paljastaa tehokkaan keinon. Se on kuuntelu. Moni kuvittelee, että kannattaisi panostaa ovelaan manipulointiin, ideologiseen käännyttämiseen tai vastaavaan. Supliikki ei kuitenkaan ole niin tarpeen kuin se, että osaa olla hiljaa ja kuunnella toista. Ihminen nimittäin paljastaa yllättävän paljon asioita ja tulee myötämieliseksi ihmistä kohtaan vain jos hän ajattelee, että toinen kuuntelee. Enemmistö ihmisistä yhdistää sosiaalisuuden puheliaisuuteen ja valtaosa ihmisistä myös puhuu paljon jos on ystävien parissa. Sosiaalisuus liitetään puheliaisuuteen ja äänekkyyteen ja jopa jonkinlaiseen rohkeuteen ja ulospäinsuuntautuneisuuteen. Kuitenkin kuuntelu, mielikuvien sosiaalisuudelle vieras tuppisuuna oleminen, tuntuu sosiaalisemmalta silloin kun ihminen kohtaa sellaista.

Ja luulen, että tämä on hyvin oleellinen pointti. Aivan vieraat ihmiset haluavat jutella minulle ja puhua huolistaan, koska minä en välitä. Enkä siksi halua kertoa omia asioitani ventovieraille. Olen yleensä viileän kohtelias, ja tämä riittää valtaosalle. (Aggressiiviseksi ryhdyn vasta kun joku vaatii minua avautumaan ihmisille ja ryhtyy tenttaamaan. Kysymys tuntuu siilloin lähes kuulustelulta.) Tuntemani ihmiset taas pitävät minua kiusallisena, koska heidän kanssaan olen hyvinkin puhelias.

Kuulustelukuuntelu vai sosiaalinen kuuntelu

Voidaan nähdä että klassisesti ideologiat ovat käyttäneet viestintää oman sanomansa levittämiseen. Tässä toivotaan vuorovaikutussuhdetta, jossa itse jaetaan tietoa ja kenties saadaan sitä takaisin. (Joko debattimuodossa tai muutoin.) Tämän puolen kauneinta puolta ajaa tietysti keskusteleva dialogi joka on valtasuhteissaan tasa-arvoinen. (Eli molemmilla puolilla on yhtä paljon valtaa mukana. Kaikessa kommunikaatiossa on sitä aina jonkin verran.)

Toinen tapa olla kuunteluyhteydessä on sitten tiedustelullinen. Siinä oma vaikutusvalta jätetään pois, ja toisen kuuntelu tarkoittaa sitä että opitaan tietämään tämän aivoitukset. Tätä voidaan sitten kenties käyttää joko toista vastaan tai vain kerätä talteen. Tällä tasolla toista ymmärretään. Mutta tämä on jossain määrin pois sosiaalisuudelta ja myös toisen muuttamiseen keskittyvästä vallankäytöstä.

Tämän ajattelun seurauksena saadaan asenne joka ei koske sotilastiedustelun maailmaa vaan käytännössä kaikkea keskustelua ja kanssakäymistä. Myös sitä näiden erikoista ja varsin omituisenoloiseksi vääntyillyttä versiota jota tapahtuu kaikkialla internetissä. Siihen jossa kaikki haluavat puhua, mutta kukaan ei halua kuunnella. Mutta maailma kuitenkin prosessin sivutuotteena täyttyy tästä informaatiosta jota kukaan ei halua.

Esimerkin kautta voisi ottaa esiin vaikka seuraavan sovelluksen

Osa pahastui sitä että "Kirkko kuulolla" -palvelu ajettiin alas. Sehän oli ollut avautumisen lähde. On nähty että lupa sanoa mielipiteitä on samaa kuin kuunteluhalu. "Monet tapaamani kirkon kriitikot ovat todenneet, että kirkko on äänessä liiankin kanssa, kuuntelua taas ei ole. Äkkipäätä näyttäisi kuin tässä mentäisiin vahvasti samaan suuntaan." ... "Toki Kirkko kuulolla on joskus ollut kuin inttäjien kokoontumisajot, mutta on siellä noussut myös monia teräviä avauksia, jotka mietinnöistä ja kiertokirjeistä puuttuvat."

Näen että ongelmana onkin se, että avautuminen tarjoaa valtaa erilaisille marginaalisille ja innokkaille uskovaisille. Tällöin he saavat ikään kuin intonsa voimalla ylipaljon näkyvyyttä asialleen. Nämä ovat huonoja kuuntelijoita, joten mitään muuta kuin inttämisten kokousajoa ei ole luvassa.

Olen jopa hyvin ihmeissäni siitä, miten kirkolla tuntuu olevan vallassa "monisärmäisyyskanta". Että kirkko yhdistää koska kaikki voivat olla sen sisällä erilaisia. Tämä nimittäin nojaa vanhakantaiseen powerin voimalla toimivaan maailmaan jossa kirkko kattoi paljon kaikkien ihmisten elämästä. Silloin kirkko ja usko oli yhdistävä identiteetti. Että vaikka muuten oltiin erimielisiä, niin tästä yhdestä asiasta oltiin samaa mieltä ja tämä yhdisti.

Kuitenkin uskonnosta on, käytännössä minun elinaikani, mutatoitunut jotain aivan muuta. Siinä on kysymys ns. identiteettimarkkerista. Ja sen merkitys ei synny lainkaan yhdistämisvoimasta, vaan siitä, että se erottaa ihmisryhmiä toisistaan. Se on jengitunnus jolla samaan alakulttuuriin kuuluvat kokevat sisäpiiriin kuuluvaa veljeyttä. (Brotherhood.) Identiteettikeskeisyys on itse asiassa vallannut kaiken keskustelun ; Esimerkiksi tiede on jotain jota pidetään helposti kylmänä ja irrelevanttina koska se nojaa yhdistävään maailmaan sen sijaan että halaisi jokaisen indiivin ainutlaatuisuutta ja tämän oman alakulttuurin omaleimaista arvokkuutta.

Nähdäkseni inttämisfoorumeilla luodaankin aivan loistavan tehokas tapa saada tiedustelutietoa ihmisten näkemyksistä. Sen sijaan  se tarjoaa hyvin minimaalisen sillanrakentamismahdollisuuden. Kirkon kuuntelu tiedustelutoimintana toimii. Mutta nähdäkseni kirkon tehtävänä ja tavoitteena ei suinkaan ole hankkia tietoa ja ymmärtää jäseniään (access). Sen sijaan se yrittää toimia yhdistävänä ja rauhoittavana ja sosiaalisena elementtinä. Siksi se ei vain voi tukea erilaista konfliktinhakuista rettelöintiä.

Voidaan jopa sanoa, että jos kirkko maksaa siitä, että uskovaisten marginaalia edustavat ja muita tuomitsevat fundamentalistit saavat lisää kuuluvuutta apologioilleen, julistukselleen ja yleiselle mouhotukselleen, niin tämänlainen palvelu on syytäkin ajaa alas. En ymmärrä miksi kukaan, edes kirkko, olisi kiinnostunut siitä millä tavoin nämä ihmiset tällä kertaa tuomitsevat muita. ; Ehkä onkin syytä että kirkko vähentää uskonnollisten kristillisten mouhottajien valtaa ja lopettaa toiminnan jolla nämä saavat halvalla lisää näkyvyyttä. Olipa kysymys kirkon vuokraamisesta Pirkko Jalovaaralle tai vouhotusfoorumin palvelumaksuista, henki on se, että kirkolle tulee kuluja jotta nämä tahot saavat mahtia. Ja näin tehdessään se antaa äänivaltaa, kuuluvuutta ja poweria tahoille joiden ei kenties sitä ansaitse. Jonka ei kenties edes pitäisi sitä saada. Ja kysymys ei ole sensuurista ja mielipiteiden ja sanomisten kieltämisestä, vaan siitä onko kirkon arvoilla hyvä maksaa toisten sanomiset.

On ihan oikein sanoa, että emme halua tietää mitä kaikkia rottia siellä nurkissa pyörii. Etenkään kun tässä perimmiltään tiedonhankintaan (access) käytetty maksu ei pelkästään anna tietoa kirkolle, vaan tämä raha menee suoraan siihen että ihmiset saavat sanoa asioita niin että moni muu näkee ne. Joka on näiden kuunneltujen voimistamista (power). Havainnointi vaikuttaa tässä systeemiin ja muuttaa sitä. Aiemmin irrelevantti vähemmistö saa näkyvyyden kautta lisää valtaa ja marginaalisesta mouhottamisesta saattaa tulla relevantti ongelma.

Tutkimusote vai kerettiläisyys?

Uskonnonopetuksessa ajetaan näkökulmaa jossa keskiössä on "oma uskonto". Eli ensin tutustutaan oman identiteetin kannalta tärkeimpään kulttuuriin. Tätä moititaan, mutta usein vähemmälle huomiolle jää, että täsmälleen sama asennoituminen on myös äidinkielessä. Suomalaiset klassikot ovat erityisen oleellisia. Ja etenkin historian opetus on painottunut Suomen ja Euroopan tapahtumiin ja näkökulmiin.

Tämä vihjaa siihen suuntaan että identiteetti on hyvin oleellinen osa koulutuksen sivistämissuunnitelmaa. Se on jonkinlainen perusasenne, jolla asiat tehdään. Koulutusputken jälkeen ihminen helposti katsoo asioita oman maan historian ja oman uskonnon kautta, koska muut ovat vieraampia. Tämä voi vahvistaa identiteettiä, ja toisaalta myös lukita sitä muuttumattomammaksi.

On toki selvää että koulutuksessa ollaan yleissivistäviä, ja myös omasta identiteetistä erkaudutaan. Historiassakin käydään itämaisiakin asioita samoin kuin buddhalaisuuden kanssa vietetään aikaa uskontotunneilla. Mutta tämä sitoo yhteen kulttuuriin.

Voisin tietysti valittaa siitä, miten tämä tarkoittaa sitä että vaikka kuinka korostetaan sitä miten annetaan eväät ajatella itse, niin vahvasti se näyttää olevan niin, että uskotaan että erilainen ajattelu on mahdollista vasta yhdestä omasta identiteetistä lähtien. Ja vielä pidemmälle ; Esitetään että tämä identiteetti on tietty. Ja että valtio ja koulutuslaitos päättävät mikä se on - ja että tämä tiivistyy joksikin joka on ylhäältä ohjattua ja yhteiskunnan kansalaisilleen tunkema. En jaksa toistaa tätä, koska se on kliseinen osa "postmodernia tulkintaperinnettä".

Otan esiin sen sijaan se, että postmodernismi ei ole vastustavassa vaan vahvistavassa osassa juuri tämänlaista asioiden opiskelutapaa kohtaan. Identiteettikeskeistä lähestymistapaa voisi sanoa äärimmäisen postmoderniksi näkökohdaksi. Joku voisi toki kutsua sitä pahantahtoisesti kulttuuri-imperialismiksi ja yhtenäiskulttuurin leipomiseksi. Mutta tosiasiassa juuri tämänlainen asenne on hyvin yleistä ns. postmodernissa intellektuellismissa. Feministit kirjoittavat naisten historiaa. Toisetkin kirjoittavat oman alakulttuurinsa historioita. Kun Totuus perinteisessä mielessä hylätään, otetaan tilalle maailmankuva. Postmodernismissa identiteetti luo ikään kuin oleellisen perspektiivin asioihin.

Se, mitä tässä vähän paheksunkin on se, että näen esimerkiksi monien apologeetikkojen historiantulkinnat äärimmäisen postmoderneina ; Siinä missä feministi sanoo että "naisen näkökulmasta", kirkkohihhuli toitottaa "kristityn näkökulmasta". Kristillisen konservatiivisiiven läpitunkeva postmodernisuus on vahva siitä huolimatta, että näissä samoissa kirjoissa usein tuomitaan postmodernismi syvimpään helvettiin - ja joskus tätä sellaisella tasolla joka on mahdollisimman kirjaimellisesti tulkittu ja mahdollisimman vähän metaforallinen. Syy lienee sama, mikä saa postmodernistin valittamaan tiettyjen kulttuurien kulttuuri-imperialistisuudesta. Syy ei ole tutkimusotteessa vaan kerettiläisyydessä. Tätä ei vain tuoda rehellisesti ja avoimesti esiin oikeilla nimillä, ja viha kätketään metodiin. Väitetään että kysymys on tutkimusotteesta, jota pidetään vääränä ja asenteellisena. Kuitenkin vääryys ja asenteellisuus johtuu pohjimmiltaan kerettiläisyydestä, väärästä maailmankuvasta. Metodit ovatkin hyvin samanlaisia.

Olenkin jo aiemmin kirjoittanut siitä miten "konservatiivi linjama" pinnallisesti haukkuu ja vastustaa postmodernismia, mutta on itse äärimmäisen vahvasti ottanut käyttöön juuri postmodernin perustelustrategian. Siksi ne ihmiset, jotka vaativat postmodernia perspektiiviä ja Suomalais-identiteettikeskeistä otetta uskontoon ja historiaan, ovat juuri niitä jotka vastustavat kaikista koviten sitä jos joku lähestyy asioita oman, heistä poikkeavan, identiteettinsä kanssa. Postmodernista epätieteestä valittavat osuvatkin usein oikeaan muiden kohdalla. Ja kun heidän huomionsa kohdistetaan heihin itseensä, syntyy loputtomasti ironiaa.